AIKKO
I
Veljekset Pekka ja Vesa eivät olisi voineet saada rattoisampaa työtoveria mansikan-taimien istutukseen kuin räväkkäliikkeisen ja suorapuheisen Pakarisen Ainon. Kesäkuun 1988 alussa mansikanviljelijä Jaakko Pennanen heille tätä työtä tarjosi vähän niin kuin tuttavankauppana, koska olivathan pojat olleet edellisinä kesinä Pennasen marjatilalla mansikoita ja vadelmia poimimassa.
— Kaks kymppii tunnille mie maksan ja talon ruuvat piälle. Ottakee tahi jättäkee, Jaska virkkoi Heinosen kaupan pihalla.
— Ka mikäpäs siinä. Eihän tässä muitakaan töitä oo kesäkuulle tiijossa, Pekka sanoi, eikä Vesalla ollut asiaan mitään lisättävää.
Kesätöistä sopiminen oli noina aikoina vielä näin helppoa ja mutkatonta. Ei vaa-dittu kahdeksantoista vuoden ikää tai viikon perehdytysjaksoa työtehtäviin. Se riitti, kun-han nuorella henkilöllä vain oli halu tehdä töitä ja aikomus ansaita vähän taskurahaa.
Pakarisen Aino, tai tuttavallisemmin Pakarisen Aikko, oli eräänlainen legenda jo eläes-sään. Toki vellokset olivat nähneet tämän Rauhanniemen naapurikylässä asustelevan seitsemän lapsen äidin useammankin kerran, mutta sen syvällisemmin he eivät vielä Aik-koa tunteneet. Nyt heille koitti siihen tilaisuus, sillä Aikko tuli myös istuttamaan mansikan-taimia Pennasen Jaskalle.
II
— Niin Marjatan poikiakos työ ootta? Aikko kysyi ensimmäisenä aamuna ennen töitten alkamista.
— Ka niihän myö ollaan. Mie oon Pekka ja tää nuorempi jullikka on Vesa, Pekka vastasi kummankin puolesta.
— Jassoo. Ja siekö Pekka piäsit tänä kevväänä yloppilaaks?
— Joo. Vesa männöö syksyllä kasiluokalle.
— Onneks olokoon Aikonkii puolesta!
— Kiitos.
Pekka sai onnitteluja muiltakin kylän ämmiltä. Heinäahon tilan ympärillä asuvat talojen naiset olivat Pennasen Jaskan vakiokalustoa mansikantaimien istuttamisessa ja muissakin sen kaltaisissa hommissa. Tulihan siitä jonkinlaista leivänjatketta monille pien-tilojen emännille ja eläkeläismummoille.
Aikko Pakarisen vakiopestinä oli postin jakaminen Rauhanniemen kylälle. Sanottiin, ettei sellaista säätä voinut tullakaan, ettei Aikko olisi päivittäistä postinjakokierrostaan polku-pyörällä sotkenut. Olipa kireä pakkanen, paahtava helle tai vaikka kaatosade, aina tämä sisukas rouva työnsä hoiti.
Ajokortin hankkimista Aikko ei ollut koskaan kuulemma edes harkinnut. ”Mitä täl-länen akka autolla tekis. Hyvä kun riittää rahat etes polokupyörän pitämisseen. Tokkopa ne miulle sitä ajokorttii antaskaan.”
Nyt Aikko oli kuitenkin muutaman viikon lomalla postinjakajan pestistään. Se tuli ilmi, kun Heinäahon pihalla riittävän kauan isännän saapumista odoteltiin. Vanha isäntä Asko oli jo käynyt heille huomenet toivottelemassa.
— On sitten aikoo Jaskalle taimia istutella, kun ei tarvihe postilaukkuu vähhään aikaan ruahata. Kulluuhan se aika näinkii. Häh häh… Aikko jutteli käheällä äänellään.
— No etkös sie vois nyt pittee vappaata, kun siulla kerta oikein virallisesti loma on? joku kysyi väliin.
Aikko vain viittasi kintaalla sellaisille puheille.
— Vai vielä lommoo pitäsin! Ei näillä postin pikkuliksoilla paljon lomia oo varroo pittee… häh häh… Ja eikös sitä sanota, ettei Luoja laiskoja elätä. Häh häh…
Eloisasta ja avoimesta luonteestaan huolimatta Aikolla oli yksi salaisuus, jota hän tarkoin varjeli kaikilta muilta ihmisiltä. Hän oli salatupakoitsija. Hyvin nolo ja vaivautunut hän aina oli, jos sattui milloin jäämään kiinni tästä pikkupaheestaan. Tutut kyläläiset tosin olivat useimmiten niin hienotunteisia, etteivät mukamas mitään huomanneet, kun Aikko tuli ihmisten ilmoille jonkin pusikon takaa kurkkupastillia suussaan pyöritellen ja toiseen suuntaan katsellen.
Matalaa ääntään ja käheää nauruaan Aikko ei kuitenkaan voinut peitellä. Eikä hän ään-tään koskaan säästellytkään, kun innostui puhua pälpättämään. Koskaan hän ei jäänyt sanattomaksi, jos keskustelu muuttui väittelyksi.
Jos Aikolle auottiin päätä, hän aukoi päätään takaisin kaksi kertaa kovemmin. Niin rivoa juttua hänelle ei voitu kertoa, etteikö hän olisi keksinyt siihen päälle jotain vielä vähän härskimpää. Usein siinä kävi niin, että mies poistui paikalta korvat punaisina.
Maailma oli koulinut Aikosta taistelijaluonteen. ”Kukapa muu minnuu ois puolus-tanu, jos en mie ihe ihteeni ois puolustanu”, Aikko usein totesi.
III
Pekan ja Vesan työpäivät mansikkapellolla kuluivat joutuisasti. Mansikantaimien istutta-minen kyykkyasennossa oli pidemmän päälle aika raskasta puuhaa, varsinkin, kun kuu-ma alkukesän aurinko paistoi suoraan niskaan ja selkään, mutta kun Aikko heitti juttua melkeinpä koko ajan vierellä ja nauraa käkätteli päälle, eipä siinä usein muistanut surra työn ikävyyttä ja yksitoikkoisuutta.
Usein pojat huomasivat saadut vaivat vasta työpäivän päätyttyä, kun jäsenet olivat puutuneita, alaselkää kolotti ja kun niskasta ja olkapäistä sai repiä kelmuina palanutta ihoa pois. Onnellisia päiviä ne kuitenkin olivat. Ei ollut ainakaan nukahtamisongelmia iltaisin; kun päivän päätteeksi oli syöty hyvin ja käyty saunassa ja uimassa, silmät vain kummasti lupsahtivat kiinni kesken länkkärileffan katsomisen. Se oli autuaallista väsy-mystä.
Mansikkamaalla oli muutakin rattoisaa seuraa kuin Aikko.
— Jokos teillä pojilla on tyttökaverit? Heinäahon vanha isäntä Asko härnäsi tuon tuostakin.
Askolla sattui olemaan silloin kuiva kausi. Sellaisena leppoisana ja leikkisänä ukkona hänet yleensä muistettiinkin niinä aikoina, kun hän ei ollut astunut korkin päälle. Kun pienikokoinen ja pujopartainen mies narautti viinapullon auki, hän muuttui kuin ko-konaan toiseksi persoonaksi. Alkoholi teki Askosta levottoman sekoilijan, jonka tunnetilat heittelivät aivan laidasta toiseen.
— Niin joko on pojilla morsiamet kahottuna? Heh heh… Asko jatkoi kiusoittelu-aan.
Kun Pekka ja Vesa vain jatkoivat työskentelyä eivätkä vastanneet mitään, nuo-rempi isäntä Jaska puuttui keskusteluun:
— Kyllä tällä nuoremmalla Mäkelän pojalla tuntuu ainakii olevan jottain teeren-pellii niitten Aaltosen tyttöjen kanssa. Monta kertoo heihin törmäsin kylätiellä, kun ajelin pakettiautolla talavella ja kevväällä. Hyvinnii lähheiset keskustelut Vesalla näytti tyttöjen kanssa olevan…
— Just just! Kumpi heistä on Vesalla kiikarissa? Meri vai Jonna? Vai liekö oikein molemmat tähtäimessä? Heh heh… Asko oitis innostui.
Iät ja ajat teini-ikäisiä poikia ja tyttöjä oli tällä tavalla maaseudulla hyväntahtoisesti kiusoiteltu. Vesakin taisi olla tästä härnäämisestä enemmän hyvillään kuin pahoillaan, vaikka koetti murahdella äkäisesti.
Kahvitauot mansikkapellon reunalla olivat päivän kohokohtia. Jaska oli löytänyt Savon-linnasta mukavan tuntuisen naisystävän, jonka kanssa hän eleli kirkonkylällä uudenve-roiseksi peruskorjatussa omakotitalossa. Jaskan vaimokanditaatti oli suorittanut kauppa-korkeakoulussa ekonomin tutkinnon ja hän tienasi elantoaan kauppaoppilaitoksen opet-tajana. Jaska oli silmin nähden ylpeä Pirjostaan, koska kaiken muun hyvän lisäksi Pirjo oli ihan nätin näköinenkin.
Totta kai uunituore kihlaparikin sai kuulla oman osansa vanhan isännän ja kylän ämmien vihjailevasta leikinlaskusta. Kun keksipaketti tipahti vahingossa Jaskan haarojen väliin, Aikko huomasi sen välittömästi.
— No niin Pirjo! Pistä ne keksit välleen poskees! Ne onkii nyt ihan munalla leivot-tu! Niissä on tuttu maku… häh häh…
Vitsi ei ollut sen kummempi, mutta kovin paljon se kahvitauolla istujia silti nauratti. Jopa vakavamielisempänä tunnettu Saimi Pennanenkin sille suopeasti hymyili; hän oli Heinäahon tilan vanha emäntä.
Myös Jaskan ja Jorman Jukka-veli hirnahteli muitten mukana, ja tällä kerralla hän ehkä jopa ymmärsi, mille toiset nauroivat. Aina se ei ollut niin kirkossa kuulutettua, sillä Inkisen Kipon lapsien tavoin Jukkakin oli suorittanut oppivelvollisuutensa kirkonkylän erityiskoulussa. Kovasti hän kuitenkin töitä painoi veljiensä komennossa ja poltteli mu-kamas tupakkaakin niin kuin miehet. Jukka laittoi kahvin sekaan niin paljon sokeria, että mukissa lusikka melkein pystyssä seisoi; niin kahvitauolla aina vitsailtiin.
Hyvät tarjoilut Saimi heille järjesti. Lounas käytiin aina syömässä Heinäahon tu-vassa. Pian ensimmäinen työviikko oli jo ohitettu.
IV
Toisen työviikon loppupuolella muutoin niin mukavan tuntuinen vanha isäntä muuttui melkein hetkessä kummallisen kireäksi ja kärsimättömäksi. Vitsailu loppui, ja Etku-koirallekin Asko lähinnä vain ärähteli ja kiroili ärrää päräyttäen.
— No pirruukos siinä miun jaloissa koko ajan hypit! Mää rottia pyyvystämmään perkele! Pittäähän se koirankii jottain tehä ruokasa etteen!
Pekka ja Vesa olivat hämmentyneitä vanhan isännän kiukuttelusta, vaikka toki he vähän aavistivat, mistä kenkä taisi puristaa. Pian Aikko vahvisti heidän epäilynsä:
— Se on ihan hermona, kun se uotteloo hälle luvattuu viinalastii. Vuan uotel-keehan perjantain ruokataukoon asti. Kuhan taksisetä Rapo on tuonu hälle sen viina-kassin… Sitten onkii Atella heti toinen iäni kellossa! Sitten ei huolet ja murheet paina Atella!
Asianlaitahan oli niin, että Asko oli joutunut luopumaan isännyydestään reippaasti en-nen eläkeikää. Kun mukihommat olivat vieneet miestä, maatilan pitäminen oli usein jää-nyt aivan retuperälle.
Se ei ollut jäänyt kahteen eikä kolmeenkaan kertaan, kun Asko oli lähtenyt kau-punkiin lannoitteita tai uutta paalauskonetta ostamaan ja paksu setelitukko oli kulutettu ihan muihin tarkoituksiin, kun ukko oli eksynyt ennen Hankkijalle menoa Mustaan päs-siin tai johonkin muuhun anniskelupaikkaan. Siipeilijäporukka oli kummasti aina osan-nut hakeutua silloin Askon seuraksi. Hilpeässä nousutuiskeessa Asko oli tarjonnut au-liisti juotavaa ja syötävää koko porukalle.
Yhdellä kostealla reissulla Asko oli polttanut ajokorttinsa. Noina aikoina ratti-juopumuksesta kiinni jäämisestä oli usein seurannut muutaman kuukauden pituinen työsiirtolakomennus valtion leivissä. Vangin puvussa ja lapio kädessä oli Askokin joutu-nut sovittamaan rikoksensa yhteiskunnalle.
Niin raskaasti Asko oli tämän rangaistuksen ottanut, että oli sen jälkeen luopunut autoilusta kokonaan, vaikka oli saanut ajokortin aikanaan takaisin. Traktoria hän vielä ajoi ja saattoi olla silloin hiprakassakin, mutta kukapa viranomainen olisi joutanut sitä valvo-maan, kunhan vain yleisiltä teiltä poissa pysyi.
Pahimmassa vaiheessa Heinäahon tila oli ollut lähellä mennä jo vasaran alle. Silloin aikuisiksi varttuneet pojat Jaakko ja Jorma olivat ottaneet ohjat käsiinsä Saimi-äidin myötävaikutuksella. Härkien kasvatuksen ja viljan viljelyn oheistoiminnaksi yritteliäät pojat olivat aluksi keksineet kuminan kasvatuksen, mutta koska maustekasvin tuottaminen ei oikein lyönyt leiville, veljekset olivat aloittaneet laajamittaisen mansikoitten ja vadelmien kasvatuksen.
Marjanviljelijöinä he olivat enimmäkseen itseään elättäneet koko 1980-luvun ajan. Sonnien kasvattaminen ja viljan viljely olivat jääneet vain sivuhommiksi.
Mitä pidemmälle toinen työviikko eteni, sitä äkäisemmäksi vanha isäntä muuttui. Torstai-na hieman ennen töitten loppumista Asko meni jo niin kummalliseksi, että kävi epäile-mään jonkun varastaneen rahaa hänen lompakostaan. Kun kukaan ei oikein mitään hä-nen syytöksiinsä osannut sanoa, Asko otti silmätikukseen Pekan. Pekka-parka oli aivan häkeltynyt, kun Asko kävi häntä hyökkäävästi tenttaamaan.
— Siekö perkele veit sen sata markkoo miun lompakosta? Siekö se olit?
— No en kyllä ollu…
— Ai et? Minkäs takia siulla on nyt noin syyllinen ilime? Siekö se perkele olit?
— En oo varmasti siun lompakkoo nähnykkään… Mistä sie ylleesä keksit koko jutun?
— Elä selitä! Sie se perkele olit! Sie veit miulta sata markkoo lompakosta. Myönnä pois. Myönnä!
Tilanne meni niin mahdottomaksi, että nuoremman isännän piti tulla viheltämään peli poikki. Kovin häpeissään Jaska näytti olevan isänsä käytöksestä.
— Tuu isä pois sieltä. Ethän sie nyt voi tuolla tavalla meijän työntekijöitä syytellä. Lienet ihe hävittäny sen satasen setelin… Tuu nyt pois.
— Enkä tuu! Tää Mäkelän vanhempi poika miun lompakolla kävi. Mie oon siitä ihan varma!
— Ja nyt kyllä lopetat nuo tuulesta temmatut syytökset! Pane takki piälles, niin mie vien siut pihhaan rauhottummaan. Tiällä et kyllä kiusoo ennee kettään työntekijee. Usko se nyt ihan hyvällä!
Äänensävystä päätellen Jaskakin alkoi olla jo aika kiihtynyt. Ihme kyllä Asko kui-tenkin uskoi poikaansa ja hyppäsi kirouksia sorautellen pakettiauton takatilaan. Kylän ämmät rauhoittelivat parhaansa mukaan yhäkin hämillään olevaa Pekka.
— Ei siitä huoli välittee. Tuollaseks Ate ussein männöö, kun se uotteloo viimesiä tunteja sitä viinalastiisa. Muutaman päivän piästä se varmaan jo tulloo itkien pyytelem-mään siulta anteeks kaikkia pahoja sanojaan, Aikko virkkoi.
Toiset naiset myötäilivät Aikon sanoja. Kyllähän he kaikki tiesivät, kuinka naapuri-talossa elettiin.
V
Aikon lausuma ennustus toteutui. Seuraavana päivänä Asko tuli työmaalle vasta iltapäi-vällä. Nähtiin jo kaukaa, että nyt vanha isäntä oli nauttinut jotain muutakin kuin kansa-laisluottamusta. Saimi käänsi päätään tuhahtaen toiseen suuntaan.
— No niin… Nyt ei sitten ennää olla köyhiä ja kippeitä, eikä eppäillä kettään lom-pakolla käymisestä. Näin siinä sitten tuas kävi. Vuan eihän siinä oo mittään uutta aurin-gon alla…
Mäkelän poikia pyrki naurattamaan, mutta vanhan emännän ilmeen nähtyään he joutuivat pureksimaan huuliaan. Pokan pitäminen oli yhä vain vaikeampaa, kun Asko kompastui taimilaatikkoon ja vuodatteli sarjan manauksia maasta ylös könytessään. Missä välissä hän oli ehtinytkin juoda itsensä jo tuohon tilaan?
— No jokos myö kohta vietetään niitä Vesan ja Aaltosen Jonnan kihlajaisia? Vai onko ne Vesa ja Merin kihlajaiset? Heh… Vai meinastiko naija ne kummatkii? Heh heh hee… Asko kävi heti viisastelemaan, kun oli hoiperrellut poikien vierelle.
Edellisenä päivänä vanha isäntä oli ollut kireä kuin viulunkieli, mutta nyt hän vain nau-raa horotteli joka asialle. Niin kehnoa vitsiä kylän ämmät eivät hänelle kertoneetkaan, ett-eikö hän olisi sille vähintään hirnahtanut silmät viirussa.
Talon omaa väkeä Askon käyttäytyminen tietenkin nolotti, mutta eivätpä naapuri-talojen emännät näyttäneet olevan siitä millänsäkään. Tulipahan jonkinlaista vaihtelua sillekin päivälle. Aikon kanssa etenkin Askolla kävivät nyt jutut yksiin.
— On siulla Aino tuo takapuol melekosen kokonen… Heh… Niin kun seihtemän leivän uuni... heh heh… Mielikseen sitä kahteloo vielä tällänen vanha ukkokii, Asko virk-koi kyykkysillään sätkää poltellen.
Nuorempana Aikko oli ollut näyttävän näköinen nainen kiharoine hiuksineen ja rehevine muotoineen ja eihän hän ollut vieläkään hassumman näköinen, kun otettiin huomioon, että hän oli jo liki kuusikymppinen fyysistä työtä koko ikänsä tehnyt nainen ja useamman lapsukaisen mummo. Hieman otettukin hän taisi olla Askon kiusoittelusta, ei ainakaan yhtään pahoillaan. #Metoo-liikkeestä ei tuolloin tiedetty vielä mitään ja jos olisi tiedettykin, Aikko olisi moiselle ilmiölle taatusti vain räkäiset naurut suonut. Aikko innostui keinuttelemaan ahteriaan ja läpsi sitä kämmenillään.
— Juu! Iso on perse! Ja siellä onkii monet munat hauvottu! Häh häh!
Täsmälleen samoilla sanoilla Aikko oli kuitannut peräpäähänsä kohdistuneet kommentit usein aikaisemminkin. Ja olipa käynyt joskus niinkin, että sanat olivat osuneet ihan kymppiin. ”Siellä onkii monet munat hauvottu…”
Aikon vanhimmat lapset olivat tiettävästi herra Pakarisen alulle laittamia, mutta kun Aikko oli jäänyt leskeksi 1960-luvun alussa, hänellä oli ollut sen jälkeen useita miesseuralaisia. Kukaan ei oikein tiennyt, kenen tai keiden miesten tekosia Aikon kolme nuorinta lasta olivat. Arvailuja oli kyllä esitetty suuntaan jos toiseenkin, mutta mitään varmaa tietoa ke-nelläkään ei ollut näitten jälkeläisten alkuperästä. Aikko itse vaikeni tästä asiasta kuin muuri, vaikka muutoin niin avoimesti elämästään puhuikin.
Joillakin ihmeen keinoilla Aikko oli kuitenkin melkeinpä yksin kaikki seitsemän lastansa ruokkinut, vaatettanut ja kasvattanut jämptillä otteella aikuisiksi asti ilman kovin-kaan merkittävää yhteiskunnalta saatua tukea. Vain kerran hän oli tiettävästi kääntynyt suoraan kotikunnan sosiaalilautakunnan puoleen, kun polttopuut olivat loppuneet koti-mökistä kesken talven. ”Nuo pennutko mie sitten poltan leivinuunissa?” oli Aikko jyrähtä-nyt, kun vierailulle tulleet lautakunnan miehet olivat ensin vähän epäröineet avun myön-tämisessä. No Aikko oli sitten saanut useamman kuution koivuhalkoja, ja pitäjän pamput olivat olleet huojentuneita, kun Aikko ei heiltä mitään sen koommin kerjännyt.
Tällaisten seikkojen vuoksi Aikkoa oli käyty arvostamaan entistäkin enemmän ky-läläisten keskuudessa. ”Ei se oo samanlainen kun Inkisen Kipo. Ei oo kunnan elätti. Ihe se pesueestaan huolen pittää, eikä ruinoo ruoka- ja vuatelappuja kunnalta. Sellanen si-supussi Aikko on. Se kasvattaa niistä mukuloistaan kunnon kansalaisia ja tolokun im-meisiä vaikka ihan pahalla sisullaan.”
Kahden nuorimman lapsensa kohdalla Aikko oli aikoinaan mennyt omatoimisuu-dessan jopa niin pitkälle, että oli synnyttänytkin heidät yksin kotonaan. Silti näistäkin lap-sista oli tullut aivan terveitä ja normaaleja eläjiä.
Synnytyksistä yksin selviytyminen oli viimeistään tehnyt Pakarisen Ainosta elä-vän legendan. ”Ei myö ies tiijetty, että se oli raskaana, kun se hänen kuopuksesa Maija oli tulollaan. Edellisenä iltana käytiin Aikon luona kylässä, eikä hiän virkkanu asiasta mit-tään. Tavallisseen tappaan vuan keittel meille kahvit ja nauroo käkättel niin kun aina muullonkii. Ja seuraavana päivänä sitten rykäs Maija mualimaan ihan tuosta vuan. Kohta sitten soittel meille nuapuritalosta, että minkäs takia että oo käyny vielä rotinoilla. On se Aikko sellanen… Melokonen tappaus. Näinköhän se leipoo tarjoilut ommiin hautajaisiisa etukätteen, ettei siitäkään asiasta tule toisille turhoo vaivoo?” Tähän tapaan eräät Aikon perhetuttavat olivat jäljestäpäin muistelleet.
Koska Aikko nyt oli Aikko, monia asioita katsottiin hänen kohdallaan läpi sormien. Ylei-sesti ottaen kaikki kommunismiin viittaava ajattelu oli noina aikoina lähinnä täyttä myrk-kyä Salokylän ja Rauhanniemen kaltaisissa eteläsavolaisissa maalaiskylissä. Pitäjä oli ollut iät ja ajat Keskustan tai sitä edeltäneen Maalaisliiton valta-aluetta. Puhuttiin, että kunnanvaltuustossa istui Kepun värisuora.
Toki myös Kokoomuksella ja SDP:llä olivat omat varmat kannattajansa, ja heidät oli opittu sietämään ja sulattamaan umpikepulaisessa ympäristössä. Kommunismi oli kauhistus, mutta sosiaalidemokraatteja oli käyty pitämään sotien jälkeen ihan kunnollisi-na, lainkuuliaisina ja isänmaallisina kansalaisina – näin ainakin pääsääntöisesti. Mutta se kommunismi, se ei edelleenkään oikein sopinut yhteen vanhan talonpoikaiskulttuurin ja evankelis-luterilaisen uskon kanssa. Yleensä kunnanvaltuustoon pääsi vain yksi tai korkeintaan kaksi SKDL:n ehdokasta kunnallisvaaleissa.
Niin tai näin, Aino Pakarinen kuului kansandemokraattien puolueeseen ja olipa muutaman kerran ollut SKDL:n ehdokkaanakin kunnallisvaaleissa. Kymmenkunta ääntä hän oli aina saanut, mikä ei tietenkään koskaan riittänyt läpi menemiseen. Ei oikein tie-detty, miksi Aikko oli kääntynyt politiikassa näin vasemmalle, koska aivan tavallisen maa-laiskodin kasvatti hän oli. Ehkä se oli hänen henkilökohtainen protestinsa, mene ja tiedä. Koska hänen koko aikuisikänsä oli ollut taloudellisesti niin niukkaa ja aina yhtä työn-täyteistä, vaikeaa kai hänen olisi ollut olla kovin oikeistolainenkaan.
Aikko ei koskaan valittanut osaansa, mutta taatusti hän oli usein ollut hyvin tiukilla suu-ren lapsikatraansa kanssa. Samat vaatteet oli kierrätetty monilla lapsilla, ja monta kertaa ruokapöydässä oli ollut lähinnä vain ruisleipää, perunaa ja suolakalaa. Ilman omaa peru-namaata ja kalaverkkojen pitämistä teräsrouva ei varmaan olisi selviytynyt niin monen suun ruokkimisesta. Omaa lehmää, kanoja ja sikaakin hän oli välillä pitänyt ränsistynees-sä ulkorakennuksessa.
Pakarisen porukka oli kerännyt jokaisena syksynä ahkerasti sieniä ja marjoja Rauhanniemen metsiköistä; osa metsän annista oli mennyt leivänjatkeeksi omiin tarpei-siin ja loput oli myyty varakkaammille kyläläisille. Jokaiselle vieraalle Aikko kuitenkin keitti pannukahvia ja laittoi pöytään, mitä ruokakomerosta sattui milloinkin löytymään. Vieraan-varaisuuden hän oli omaksunut jo äidinmaidossa.
Koska kommunismi yleensä yhdistettiin köyhyyteen ja kurjuuteen, se Aikolle hil-jaa hyväksyttiin. ”Kun se kuitennii on niin kova työimmeinen”, usein todettiin. Ehkäpä tä-hän ymmärtäväiseen asenteeseen vaikutti ratkaisevasti myös se yksinkertainen seikka, ettei Aikko erityisemmin mainostanut tai tuputtanut aatettaan muille kanssamatkaajilleen.
Niin suorapuheinen kuin Aikko muutoin olikin, poliittista kantaansa hän ei toisille pakkosyöttänyt. Kirkon jäseneksikin hän oli jäänyt, vaikka yleensä kaikki kommarit olivat enemmän tai vähemmän kirkkovastaisia. Kaikki Aikon pojat sen sijaan olivat eronneet kir-kosta heti täysi-ikäisiksi tultuaan. Se ei ollut kovin tavanomaista sen ajan agraariyhteis-kunnassa.
VI
Kun Asko alkoi ottaa häpeilemättä vodkapullosta ryyppyjä, Saimi patisti poikansa Jorman viemään miehen kotiin. Mäkelän veljekset sattuivat kuulemaan vanhan emännän huokai-levat puheet.
— Vie se välleen pihhaan. Ei tuo nyt oo ennen sopivoo meininkii… Tulla tänne pullon kanssa hölömöilemmään ja toisten työntekkoo häirihtemmään. Niin kun tässä ei ois jo muutennii suatu hävetä hänen takiaan… Vie se nyt pihhaan. Jos se vaikka hyvällä tuurilla kohta nukahtas…
Jorma teki työtä käskettyä. Tunnelma työmaalla oli vähällä muuttua perin ankeaksi. Kun talon väki oli murhemielellä, totta kai se vaikutti heihin kaikkiin. Päivän viimeisellä kahvi-tauolla Aikko kuitenkin jälleen pelasti tilanteen.
— Ai niin… Nythän mie sen muistinkii. Siehän Jaska lupasit toissapäivänä, että perjantaina työt lopetettaan kello kolome ja viimenen kitutunti maksetaan jokkaiselle talon puolesta lahjana.
Jaska naurahti vaivautuneena ja hörppäsi kahvia ähkäisten. Kun isäntä ei mei-nannut mitään vastata, Aikko laittoi oitis lisää vettä myllyyn.
— Kyllä sie kuule sillä tavalla keskiviikkona sanoit. Ja ihan todistajien kuullen!
— Ka niihän mie taisin sannoo… Jaska sai sanotuksi.
— No niin! Sitten laitetaan vajjaan tunnin piästä pillit pussiin ja kuitataan täyvet tunnit! Eiks niin?
— Vuan kun pitäs nuo pari rivvii vielä istuttoo… Muutennii jo ollaan tässä aika-taulusta jälessä. Ja kohta jo alakaa poimintakaus… Ehkä jopa heti juhannuksen jälä-keen… Jaska jutteli toiseen suuntaan katsellen.
— Elä elä kuule selitä! Ethän sie nyt voi sanojas syyvä! Mikä marjatilan isäntä se sellanen on? Häh? Aikko huudahti vakavalla äänellä, mutta pilke silmäkulmassa kuiten-kin.
Toisillakin naisilla alkoi olla huvittuneempi olo. Jopa Saimikin vilkaisi Aikon suuntaan leppoisammalla katseella. Totta kai he kaikki tiesivät, ettei isännän lupaus ollut Aikolle oikeasti kovin tärkeä. Punaisuudestaan huolimatta Aikko jos kuka oli kova työnte-kijä, jota kukaan työnantaja ei ollut päässyt syyttämään laiskuudesta sen enempää kuin lakkorettelöinnistäkään. Ainon suu kävi melkein taukoamatta, mutta silti hän teki koko ajan samalla töitä.
— No jos mie vaikka laitan teille lopputilliin muutaman markan bonusta… Tai juot-ta vaikka kahvii vähän enemmän. Eikös se yks tunti tule kuitattuu niinkii, Jaska vielä yritti kierrellä ja kaarrella.
Siitäkös Aikko vasta innostuikin mukamas tulistumaan.
— Kuunnelkee työ naiset tätä miestä ja sen perättömiä puhheita! Nythän se jo ihan mahottomia puhhuu! Myö kuule kohta otetaan tää meijän pomo kiinni käsistä ja ja-loista ja kannetaan se naisporukalla tuonne mehtään. Mehtään se kannetaan ja kaho-taan siltä porukalla munat! Niin myö tehhäänkii… Eiks niin naiset? Häh hän hää…
Siinä vaiheessa Jaskaltakin karkasi vapautunut naurahdus.
— No kai teijät sitten on piästettävä viikonlopun viettoon… kun uhkaukset alakaa olla jo nuin kauheita… Jaska ähkäisi.
— No niin! Joko mäni pomoltakkii sisu kaulaan? Häh häh… Aikko riemuitsi.
— Parempi se on nyt Ainoa uskoa. Ettei se vaan toteuta uhkaustaan, Jaskan kaunis naisystävä Pirjo myhäili.
— Joo! Eihän se nyt oo sopivoo, jos vieraat naiset isännän munia kahteloo. Häh häh hää…
Tunnelma keventyi, ja viimeiset kolme varttia työmaalla vierähtivät nopeasti jatkuvan pu-heensorinan siivittäminä. Aikko oli koko ajan äänessä, mutta silti kukaan ei pärjännyt hä-nelle työn nopeudessa.
Tässä asiassa hän oli aivan ilmiömäinen kyky. Ehkä juuri siksi Aikko oli niin ky-sytty henkilö pitoemännäksi ja paistosten tekijäksi. Yksi jos toinenkin kylän nainen oli saanut huomata, kuinka mukavaa ja helppoa Aikon kanssa oli emännöidä sukujuhlia tai paistaa ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Työt tuli tehtyä vähän niin kuin rattoisan tarinoin-nin sivutuotteena; ei oikein huomattukaan, kun useita satoja lämpimiä piirakoita oli jo lii-nan alla. ”Työnjohtajaks sen ois pitänyt ruveta”, oli muuan ison talon emäntä todennut ja oli saanut kommentilleen useita hyväksyviä nyökkäyksiä.
VII
Heinäahon vanhan isännän ryyppäysputket noudattivat melkeinpä aina samaa kaavaa: ensin hän joi viinaa kaksin käsin muutaman päivän tai ehkä jopa viikon tai kaksi ja sen jälkeen tuli synkkä tilinteon aika kauheine morkkiksineen ja syvine katumuksineen. Her-rasmiesnaukkailijaksi hän oli kai koko aikuisikänsä pyrkinyt, mutta varmaan ne kerrat mahtuivat yhden tai korkeintaan kahden käden sormiin, jolloin hän olisi osannut vain juoda siististi lauantai-iltana saunapullon ja sillä siisti.
Melkeinpä aina korkin päälle astuminen tiesi Askolle lopulta tuskallista via dolo-rosaa. Tästä kuluttavasta sisäisiä perkeleitä vastaan taistelemisesta kai johtui, että mones-ta muusta umpikepulaisesta maatilan isännästä poiketen Asko suhtautui myötämielisesti ja ehkä jopa kunnioittavasti paikkakunnalla vaikuttavaan herätyskristilliseen liikehdin-tään. Heinäahon talossa pidettiin useita hengellisiä tupakokouksia, ja toisinaan Asko oi-kein pyysi Veikko Hataraa ja muita paikallisia maallikkosaarnaajia heille tilaisuuksia jär-jestämään.
Jos Asko ei vain sattunut olemaan deekiksellä, aina hän istui tupakokouksissa etupenkillä hartaan näköisenä ja usein ihan kyyneleet silmissään. Monta kertaa se oli näyttänyt olevan aivan karvan päässä, ettei Asko tullut siitä paikasta uskoon. Sana oli koskettanut ja kouraissut häntä syvältä sisimmästä, siitä ei ollut epäilystäkään.
”Niin… Kyllä se siltä vähän näyttää, ettei evenkeljumi oo niitä hyviä immeisiä varten. Juoppoja ja muita piähänpotkittuja se koskettaa, jos koskettaa. Ne niin sanotut hyvät im-meiset luuloovat mäneväsä tään elämän läpi omilla voimillaan.” Tähän tapaan kyläsep-pänäkin tunnettu saarnamies Veikko Hatara oli joskus todennut.
Harva se kerta Asko oli uskoon tulemassa syyllisyydentäyteisessä laskukännis-sään. ”Lähetäänkö Sulo Jeesus-tielle? Lähetäänkö Sulo kaidalle tielle? Sille ainoolle oi-keelle tielle, joka veis meijät taivaskottiin…” Näin Asko puhui tietyssä vaiheessa morkkis-taan, mutta muutaman selviytymisryypyn saatuaan hän saattoi olla jo täysin toisella tuu-lella. ”Huijari oli Jeesus! Täys huijari oli Jeesus! Fakiiri huijari!”
Melkeinpä aina Asko itki jälkitautinsa aikana ja herkistyi puhumaan lempeitäkin. ”Kotona odottaa vaimoni tekemä lämmin makkarasoppa… Lämmin makkarasoppa min-nuu kurjoo kulukijoo ja mitätöntä miestä siellä uottaa… Vaimoni vitun minä nuolen, mutta vieraan naisen vittua en nuole. Saimi se on Askon tuki ja turva. Miun oma emo… perke-le…”
VIII
Tämän saman käsikirjoituksen mukaan Heinäahon tilalla elettiin tälläkin kerralla. Tuskin-pa vanha isäntä oikein edes ymmärsi, kuinka pitkälti hänen ryyppäysperiodinsa määritte-livät koko perheen elämää. Karkeasti sanottuna silloin aina meni ihan mukavasti, kun Asko ei juonut, mutta sitten meni vähemmän mukavasti, kun Askolla oli putki päällä. Kun Askolla oli vauhti päällä ja hän oli teillä tietämättömillä, koko perhe oli enemmän tai vä-hemmän kuin tikittävän aikapommin päällä.
Maanantaina Askosta ei ollut kenelläkään mitään havaintoa, mutta kun työväki kokoontui Heinäahon pihalle tiistaiaamuna ennen kello seitsemää, Asko heräsi kovasta humalastaan ämmien puheenpälpätykseen. Hän oli simahtanut edellisenä yönä navetan heinäsuojaan ja kömpi nyt heinäsuojan pienestä luukusta ulos tukka sekaisin ja pelkissä pitkissä kalsareissa. Ryssän näköiseksi häntä oli usein tituleerattu siivottoman pujopar-tansa ja pienen kokonsa takia; langanlaihakin hän oli kuten joku vankileirin asukki.
Naisilla oli naurussaan pitelemistä, kun Asko puisteli heinänkorsia harmaista hiuksistaan ja katseli ympärilleen niin kuin puusta pudonnut avuton linnunpoikanen.
— Oottakos työ niitä iltakerreejiä?
— No eihän nyt oo ilta. Nyt on Asko uamu, Aikko sanoi.
— Jaa… No työ sitten ootta niitä uamukerreejiä?
— Eihän varsinainen mansikanpoimintakaus oo vielä ies alakanu. Nyt vasta istu-tettaan mansikantaimia ja kerätään omalla porukalla ensimmäistä pientä maniskkasattoo, Aikko naurahti.
— Joo joo… niihän se olikii… niinpä tosijaan…
Asko siirtyi takaisin heinien sekaan. Vielä muutaman tunnin hän sai nukutuksi, mutta sen jälkeen olikin jo toinen ääni kellossa. Kun työväki tuli lounaalle yhdentoista tienoilla, Asko oli siirtynyt tupaan. Vaatteita hän oli pukenut yllensä, mutta muutoinhan vanhalla isännällä meni kaikkea muuta kuin hyvin; heinänkorsiakin oli vielä hiuksissa.
— Mie oon surkee ihminen… surkeimmista surkein ihminen… Asko vaikeroi är-rää sorauttaen kiikkutuolissa istuen, kun työväki aloitti ruokailun.
Askolle ei ruokaa edes tarjottu, koska sehän tiedettiin vanhastaan, että kovan do-kailun jälkeen hän menetti pariksi kolmeksi päiväksi niin ruokahalunsa kuin yöunensa-kin. Ja sekin tiedettiin Askon avoimuuskohtauksien johdosta, että morkkiksen jälkeen hä-nen seksihalunsa olivat aina erityisen kovat. ”Jos siinä nyt ei muuta hyvvee ookkaan, niin emäntä on ainakii sen jäläkeen par päivee tyytyväinen”, oli Asko joskus sanonut.
Ne yöt olivat tuskallisen pitkiä ja levottomia, kun Asko sovitteli syntejä oman päänsä sisällä. Usein hänet siirrettiinkin aittaan silloin asumaan, ettei hän olisi häirinnyt toisten nukkumista jatkuvalla tupakoimisellaan ja ylettömällä kylmän kahvin juomisellaan.
— Mie oon surkee ihminen… ihan täys paska mies… Mie paska… mie paska…
Talon väki ei tähän Askon yksitoikkoiseen monologiin oikeastaan millään tavalla reagoinut. Saimi vain tuhahteli itsekseen, ja Jorma ja Jukka lusikoivat lihasoppaa kitu-siinsa jokseenkin ilmeettöminä. Jaska koetti jutella ihan muista asioista niin kuin isänsä ei olisi ollut edes paikalla.
Naapuritalojen naiset tunsivat tapauksen ja osasivat olla siitä sen kummemmin välittämättä. Mäkelän veljeksille Pekalle ja Vesalle sen sijaan tilanne oli niin uusi, että väistämättäkin he olivat aika vaivautuneita ja neuvottomia, kun vanha isäntä vain jatkoi yksitoikkoista synkkää itsepuheluaan. Vähän vaikeaa siinä oli syömiseen keskittyä, kun Asko ulisi elämänsä surkeutta melkein selän takana.
— Mie paska… mie paska…
Jaskan Pirjo-morsian yritti lausua siihen tilanteeseen jonkin keventävän jutun, mutta eipä se kovin suuria hymyjä saanut aikaiseksi.
— Surkee isä oon pojille ollu… Huonosti heijät kasvatin… hyvin huonosti… Sur-kee isä oon heille ollu… Asko ulisi kovemmalla äänellä.
Siinä vaiheessa Saimi jo kiivastui:
— No niin oot ollu! Ihan täys paska isä! Jos mie en ois näistä poikasista niin pal-jon huolta pitäny, tokko heistä ois tullu ies tälläsiä eläjiä. Jos se siun varassa ois ollu, varmaan oisivat kaikki joko linnankundeja tai täysiä juoppoja.
— Surkee aviomieskii mie oon ollu… Asko vaikeroi.
— No niin oot ollu! Ihan mitätön aviomies oot minnuu kohtaan ollu! Hyvä kun etes myönnät sen. Jos oisin tienny kaikki siun kujjeet ja heikkouvet etukätteen, en var-masti ois siun kanssa papin etteen vihille männy. Välleen oisin karkuun juossu, jos oisin sillon tienny, mikä minnuu uottaa. Vuan kun sitä nuorena naisena tul oltuu niin hoopo ja ajattelematon… Pitikii sillon uskoo niihin siun kauniisiin puhheisiin… Ois miulla ollu pa-rempiakii ottajia. Helekkari…
Siinä vaiheessa Mäkelän pojat huomasivat, että muutamilla naisilla pyrkivät suu-pielet jo nousemaan. Kai he olivat näitä vanhan emännän vuodatuksia ennenkin kuul-leet ja osasivat odottaa, milloin perheriidassa koitti vähän säyseämpi vaihe.
Kohta Asko alkoikin jo nauraa hohottamaan. Kai se kuului taudin kuvaan, että miehen tunteet heittelivät tässä vaiheessa äärimmäisyydestä toiseen. Ensin hän itki ja vaikeroi ja sitten nauroi vailla järkeä.
— Ja vielä ilikeet nauroo… Tään kaiken jäläkeen! Saimi parkaisi.
— No eihän tässä muutakaan ossoo ennee tehä… Tällästä tää Asko-paran elämä on… tällästä se vuan on… Ei Jukkakaan periny isältään muuta kun ison kyrvän. Vuan suatuuhan se on sekkii…
Jo kohta Askolla tuli taas suru puseroon, kun hän yhtäkkiä muisti edellisenä talvena ka-donneen lempikissansa.
— Ei oo Askolla ennee etes Huttusta kaverina… Tammikuun pakkasyönä Huttu-nen katos… Lie ketun suuhun joutunu… miun rakas Huttunen… pieni viaton Huttu-nen… Voi perkele!
— No ulise nyt vielä puol tuntii sitäkii. Ethän tuota talavella uluvonukkaan kun kokonaisen viikon, Saimi tuhahti.
— Mutta kun se Huttunen oli miun paras kaveri! Miun Huttunen! Miun rakas Hut-tunen!
— Ja huuva kovemmin! Saimi karjaisi.
— Huttunen! Miun Huttunen! Yhyhyy… Miun Huttunen! Yhyhyy…
— Huuva kovemmin! Huuva kovemmin!
Kun jälkiruuaksi tehty sekahedelmäkeitto oli lusikoitu, työväki siirtyi oitis hieno-tunteisesti pihamaalle odottelemaan työmaalle lähtemistä. Äänistä ja kolinoista päätellen Jaakko ja Jorma taluttivat isänsä peräkammariin makailemaan. Oli sanomattakin selvää, ettei Askosta ollut nyt töihin lähtijäksi.
— Antakee sille se jemmaan piilotettu viinapullo liäkkeeks. Jos se vaikka sen tut-tipullon avulla rauhottus ja pysys vähän aikoo paikallaan, Saimi kuului ärähtelevän ohjei-taan.
Tällä kerralla Askolla ei onneksi näyttänyt olevan itsetuhoisia tai väkivaltaisia ai-keita. Pahimmissa tapauksissa pojat olivat joutuneet raahaamaan isänsä kellarikerrok-sessa sijaitsevaan betonikoppiin lukitun oven taakse. Myös tuvan seinällä hirvensarvissa roikkuvat ampuma-aseet, haulikon ja hirvikiväärin patruunoineen, he olivat usein joutu-neet piilottamaan juoppohulluuden partaalla sekoilevalta isältään. ”Nyt perkele viekee asseet välleen piiloon! Ennen kun perkele ruumiita alakaa tulemaan!” oli Asko joskus va-roitellut.
Tuskinpa Askolla oli koskaan ollut todellisia tappamisaikeita, mutta olihan se tie-tenkin ollut ihan oikeasti vaarallista, kun humalainen ukko oli räiskinyt hirvikiväärillä tai haulikolla umpimähkäisesti minne sattui. Naapuritalon väki oli kerran herännyt yöllä sii-hen, kun Asko oli ammuskellut haulikolla mansikkapellon reunalla ja haulit olivat ropis-seet heidän talonsa peltikatolle.
Siinä maailmanajassa poliisi ei kuitenkaan vaivautunut tulemaan paikalle am-muskelun takia. ”Jospa se siitä kohta rauhottuu, kun aikasa paukuttelloo”, oli vanhempi konstaapeli Kärkkäinen säikähtäneelle soittajalle sanonut. Ja niinhän siinä sitten oli käy-nytkin, että melko pian Asko oli nukahtanut ojan penkalle haulikko käsissään.
IX
Aikko tunnettiin sanavalmiina ja alapään huumoria viljelevänä räväkkänä rautarouvana, mutta olihan hänessä se pehmeämpikin puoli, joka tuli esille vasta paremman tuttavuu-den jälkeen. Käytännön elämän kautta opittua empatian taitoakin hänestä löytyi lajin ver-ran tilanteen niin vaatiessa.
Kun työväki siirtyi takaisin mansikkamaalle, Aikko lyöttäytyi heti Saimin seuraksi. Toki hän aavisti, että nyt jos koskaan vanha ystävä kaipasi rinnalla kulkijaa. Elämä oli koulinut Heinäahon vanhasta emännästä sisukkaan selviytyjän, mutta joskus tuli raja hänelläkin vastaan. Joskus loppuivat voimat Saimiltakin.
Kun Saimi nyyhkytti taimilaatikoitten takana, Aikko laski kätensä hänen hartioil-leen. Kun Saimi antoi sen tapahtua vastaan pyristelemättä, Aikko halasi varovasti Saimia.
— Se pittää meijän vanhojen akkojen vuan kestee. Tapahtupa sitten mitä tahasa. Eiks niin Saimi? Aikko lausui rauhoittelevalla äänensävyllä.
— … joo… mikäs muukaan tässä auttaa…
— Eihän myö vanhat ämmät käyvä näitten ukonpirulaisten takia suotta sure-maan. Männään vuan etteenpäin, vaikka pommeja kävis taivaalta satamaan. Eiks niin Saimi?
— … joo… niin se vuan pittää tehä…
Aikko osasi vedellä oikeista naruista. Kun hän höpötteli leppoisasti niitä näitä ja väliin nauraa käkättelikin, Saimi vain tarttui taas töihin ja virkistyi vähän kerrallaan. Kovia kokenut mökin emäntä oli Saimille mitä parhainta vertaistukea. Seuraavana päivänä Saimi jo jakeli pojilleen topakasti ohjeita niin kuin aina ennenkin. Parin päivän päästä Askokin palasi töihin häntä koipien välissä.
Jos nyt Askon juopottelukausissa halusi jotain hyvää nähdä, se oli kyllä melkein-pä aina enemmän sääntö kuin poikkeus, että kostean jakson jälkeen Asko oli muutaman päivän hyvin nöyrä ja tottelevainen aviomies. Kai se oli miehen puolelta osa ripittäytymis-tä ja itsensä ruoskimista, että töppäilyjen jälkeen vaimolle piti olla erityisen huomaavainen ja lempeä. Töitäkin Asko painoi normaalia kovemmin katumuksen tunnoissaan; sekin oli osa miehen sisäistä synnin päästöä.
Aikko eleli vireänä eläkeläisenä vielä lähemmäs kolme vuosikymmentä, mutta Asko sen sijaan sairastui keuhkosyöpään 1990-luvun alkuvuosina. Muutaman vuoden Asko sinnit-teli vakavan sairauden kanssa, ajeli mopolla ja kävi vielä kalastelemassa, mutta lopulta pitkälle kehittynyt syöpä vei voiton piintyneestä ketjupolttajasta. Kun Aikko kävi vielä bin-goa pelaamassa ja keräsi metsästä sankotolkulla mustikoita ja puolukoita, Asko oli jo saat-tohoidossa Savonlinnan terveyskeskuksessa.
Kai Saimin ja Askon välillä oli syvää rakkauttakin ollut, koska Askon viimeiset elinkuukaudet he olivat hyvin tiiviisti yhdessä. Jo ennen terveyskeskukseen joutumistaan Asko oli kierittänyt pullosta korkin kiinni ja tupakan polttelunkin hän oli onnistunut lopet-tamaan pakon edessä.
Saimi tuli miehensä luokse aina kun se vain oli mahdollista. He pitivät toisiaan kädestä kiinni ja kävivät läpi elettyä yhteiseloaan. Asko ei pystynyt enää juuri liikkumaan, mutta pää hänellä pelasi loppuun asti. Melkeinpä aina Saimi poistui terveyskeskuksen vuodeosastolta silmäkulmat kosteina.
Ehkäpä se oli heidän avioliittonsa onnellisin jakso kaikessa karuudessaan. Ei ollut enää tarvetta riidellä mistään, ja toisen ajatukset ymmärrettiin jo puolikkaasta lau-seesta ja jopa yksittäisestä sanasta tai ilmeestä.
Menneisyyteen jääneet ikävätkin tapahtumat he osasivat nyt nähdä koomisessa ja nostalgisessa valossa. Olihan se toisaalta ollut aika herttaista, kun Saimi oli nostanut ojan pohjalle sammuneen Askon maitokärryihin istumaan ja oli työntänyt miehen kärreillä pihaan niin kuin äiti lapsensa. Liikuttavina muistuivat mieleen nekin hetket, kun Asko oli katumuksen tunnoissaan lähtenyt ostamaan kirkonkylästä asti ruusupuskaa vaimolle hy-vittelylahjaksi.
Kuolinvuoteellaan Asko teki tiliä myös yläkerran suuntaan, eikä Saimi ollut siitä ainakaan pahoillaan. Sairaalapappi kävi useita kertoja Askon luona juttelemassa ja eh-toollista antamassa. Terveyskeskuksen huoneessa oli useimmiten harras ja seesteinen tunnelma. Ei ollut enää kiire minnekään.
Toki Aikkokin tuli hyvästelemään vanhan tuttavansa ja entisen työnantajansa. Sillä ker-ralla Askon ja Saimin Anja-tytär sattui olemaan paikalla. Kun Asko oli nukahtanut, Anja uskalsi puhua asioista rohkeammin:
— Se on nyt sitten isällä loppusuora eissä. Äkkiä se tähän suuntaan kiänty… isän elämä…
— Niin. Niihän siinä kävi, Aikko myönteli vakavana.
— Vuan samahan se on meillä kaikilla eissä. Sitten aikanaan… Anja lausui itkua pidätellen.
— Niin. Lopputulos on kaikilla sama, Aikko totesi.
— Onhan sitä meijänkii perreessä ollu paljon surruu ja murhetta isän alkoholis-min takia. Niin äitillä kun meillä lapsillakkii.
Siinä vaiheessa Askon kuorsaus katkesi kuin veitsellä leikaten.
— Mitä se tyttö tuollasia puhhuu! Miekö alkoholisti? En ollu koskaan alkoholisti, vaikka välillä ehkä vähän liikoo joinkii. Varsin kohtuullisesti kuitennii ylleesä viinaksia käytin. Ja aina hoijin työni, enkä koskaan laimin lyöny perhettäni. En varmasti! sängyn pohjalta kuului tuttuakin tutumpien ärrän sorautusten kera.
Anja ja Aikko vilkaisivat toisiaan, ja heiltä karkasi naurahdus yhtä aikaa. Isäntä oli isäntä viimeiseen saakka.
Jo parin viikon päästä Aikolle annettiin tehtäväksi paistaa kolme sataa karjalanpii-rakkaa hautajaisia varten. Entisellä tarmolla Aikko tarttui toimeen ja laittoi hihat heilu-maan.
