EKA LUKU
Lapset katsoivat hämmästyneenä kun vartija talutti Joulupukkia ulos kauppakeskuksesta. Lapset tosin ihmettelivät pienimpiäkin asioita, joten tilanteen hämmentävyyttä oli sen mittapuun mukaan vaikea sanoa. Pienen ihmisen päähän ei ollut juurtunut tietoa siitä missä tapauksissa Joulupukki voitiin poistaa tavaratalosta ja täten jäljelle jäi ainoastaan viaton ihmetys.
Ne lapset jotka näkivät mitä todella tapahtui pidättelivät itkua ja herkimmät tirauttivat muutaman kyyneleen. Joulupukki käyttäytyi uhkaavasti kaikkia kohtaan kodinkoneiden välittömässä läheisyydessä. Hän murisi ja sähisi, eikä kukaan ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa. Valveutunut vartija taltutti pukin yllättävän nopeasti, sillä tilanne näytti kaikin puolin vaaralliselta. Ehkä vartija huomasi Joulupukin käytöksessä heti jotain tavasta poikkeavaa ja sen vuoksi osasi toimia välittömästi. Asiakkaita uhkaileva Joulupukki ei tuonut kaupalle hyvää mainosta, ja hänet oli tietenkin poistettava mahdollisimman nopeasti, ettei pukki pääse tekemään mitään peruuttamatonta.
”Minä olen kaupassa yksityishenkilönä, en mikään sirkuspelle!” Joulupukki huusi vartijalle. Joulupukki ei ollut tällä kertaa jakamassa lapsille karkkia tai kuuntelemassa loputtomia lahjatoiveita, vaan hän olisi halunnut ostaa rauhassa mukavan tuliaisen vanhalle ystävälleen Seijalle. Mutta se ei onnistunut, lapsilauma seurasi häntä taukoamatta. Ei ollut mikään ihme, että Joulupukki sai hepslaakin. Aina hyvällä tuulella oleva Joulupukki ei osannut käsitellä ärtymyksen tunnetta, vaan se purkautui murinana ja sähinänä.
”Eikö ole jouluna muuta tekemistä kuin rähistä?” vartija kysyi. Joulupukki ei vastannut tähän mitään, hän päätti kysymyksen olevan ainoastaan retorinen sellainen jolloin vastaaminen oli vapaaehtoista tai mielellään ei vastattu ollenkaan.
Puhelin soi. Joulupukki kaivoi nuttunsa taskusta luurin ja vastasi siihen.
”Haloo. Joulupukki.”
”Missä olet?” Puhelimessa oli Päätonttu. Nimestään huolimatta, hän ei ollut Joulupukin niin sanottu oikea käsi eikä edes seuraava hänestä, vaan tällä tontulla oli harvinaisen iso pää. Kiltteyttä vaaliva Korvatunturi oli aikaisemminkin jäänyt kiinni siitä, että se teki toisten erityisominaisuuksista pilkallisen numeron. Kun muisti kuinka Petteriäkin pilkattiin majakaksi punaisen nenänsä takia. Tämä asia oli täysin ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä Korvatunturi aatteellaan edusti.
”Miten niin?” Joulupukki kysyi.
”Kävelin mökkisi ohi, huomasin ettet ollut lepäämässä huomista varten, niin kuin aina tapaat tehdä ennen jouluaattoa”, Päätonttu sanoi.
”Olen Pietarsaaressa. Prisman parkkipaikalla.”
”Mitä teet siellä?”
”Minulla on yksi asia hoidettavana.”
”Tänään! Miksi juuri tänään. Nyt on joulu. Oletko aamuksi takaisin Korvatunturilla?”
”En usko”, Joulupukki sanoi ja sulki puhelimen ennen kuin Päätonttu ehti muistuttaa Joulupukin vastuutehtävistä ja siitä ettei ollut lainkaan sopivaa luistaa niistä.
Vanhan tutun tapaaminen jouluna oli kyseenalaista, sillä kaikilla oli vakiintuneet tapansa juhlistaa aattoa. Ystävien tapaamisessa ei itsessään ollut mitään väärää, ajankohta vain piti olla kaikille sopiva. Eikä yllätysvierailuja mielellään harrastettu, vaikka tapaaminen olisi mukava. Suunnittelu oli kuitenkin suuressa osassa miellyttävää tapaamista. Sitä ei huomannut silloin kun kaikki toimi moitteettomasti, mutta jos ei toiminut, suunnittelun puutteen huomasi välittömästi.
Joulupukin vastuutonta käytöstä ei voinut hyväksyä millään tasolla, jos hän oli kyllästynyt ikuiseen jouluun, olisi sen voinut mainita hieman aikaisemmin tai vastaavasti tekisi vielä tämän joulun kunnialla loppuun ja vasta sen jälkeen luopuisi tehtävästään. Tilanne oli kuitenkin ymmärrettävä. Kukaan ei halua syödä kinkkua ja laatikoita joka päivä, luumurahkaa jälkiruuaksi tai ämpäri tolkulla kermalikööriä. Puhumattakaan että kuuntelisi joululauluja joka päivä. Tähän kaikkeen kyllästyneenä Joulupukki tajusi tehneensä suuren virheen kaksikymmentä vuotta sitten.
Joulupukki taittoi matkan kävellen Seijan luokse, hän asui Vanhassa satamassa. Puhelin soi matkan aikana useita kertoja, mutta pukki ei vastannut, hänellä oli muuta ajateltavaa. Joulupukki ei tiennyt kuinka Seija suhtautuisi kun hän pamahtaisi ovelle. Joulupukki ihan käyttäisi tässä yhteydessä pamahtaa ilmaisua, vaikkakin se omaa hieman humoristisen kalskeen, mutta pamahtaa kuvasi oivallisesti sitä yllätystä kun näki vanhan tutun pitkästä aikaa. Puhumattakaan mitä Seijan mies, Visa, asiasta tuumaisi.
Joulupukki oli tyytyväinen siitä, ettei Visa ollut kovin yleinen nimi, sillä se nimi jäi aina oudosti Joulupukin mieleen pyörimään sen jälkeen kun se oli lausuttu. Vähän saman tyyppisesti kuin joskus jokin laulu jäi mieleen, niin nimi teki myös saman reaktion. Eikä Joulupukki ollut tavannut vielä ainoatakaan kilttiä Visaa. Visa ja Seija näyttivät yhdessä aina jollain tavalla oudolta, sitä oli vaikea selittää mutta Joulupukki käyttäisi tässä tapauksessa jo klassikoksi muodostunutta magneetti vertauskuvaa. Visa ja Seija olivat yhdessä kuin samannimiset magneetin navat, kun niitä yritti laittaa yhteen.
Kylmä tuuli puhalsi mereltä päin, ja Joulupukilla oli ihan perse jäässä. Hän soitti Seijan ovikelloa ja odotti että joku avaisi oven. Talon pihalla oli useita eri värisiä jouluvaloja ja rasittavasti vilkkuva lumiukko, josta kuului liian iloista joulumusiikkia.
Visa avasi oven.
”Joulupukki?” hän sanoi yllättyneenä.
”Heipä hei.”
”Eikö Joulupukki sano, että hyvää joulua?” Visa ihmetteli.
”Ei tänään. Onko Seija kotona?”
”Mitä?” Visa kysyi. Hänen lisäksi ovelle tuli mies joka esiteltiin Joulupukille pikaisesti Mikoksi. Jos Joulupukki kuuli Mikko nimen, hänelle tuli automaattisesti mieleen Mikko Alatalo, vaikka tämä mies ei muistuttanut yhtään Alataloa.
”Ihanaa Joulupukki tuli” Mikko sanoi.
”Ei, ei. Olen ihan henkilökohtaisilla asioilla. Tulin tapaamaan Seijaa.”
”Niin. Seija”, Visa sanoi ja katsoi Mikkoa. ”Hän on kuollut.”
”Milloin?”
”Viisi vuotta sitten.”
”En tiennyt sitä”, Joulupukki sanoi.
”En tiedä mitä sanoa”, Visa sanoi. ”Haluatko kupillisen glögiä, on kylmä?”
”En todellakaan. Mutta kahvia voin ottaa.”
”Mennään sisälle”, Visa sanoi.
Kahvin äärellä Visa kertoi Seijan pahanlaatuisesta aivokasvaimesta, johon hän kuoli aika nopeasti. Tapaus oli Visan mukaan erittäin ikävä, mutta Oulusta kotoisin oleva Mikko saapui Visan tueksi heti pian sen jälkeen ja toisinaan viettää pitempiäkin aikoja Pietarsaaressa.
”Minun täytyy löytää bunkkerin avain”, Joulupukki keskeytti Visan ennen kuin tämä ehti lausua runoa, jonka hän oli itse kirjoittanut Seijan hautajaisiin. Runojahan sai toki kirjoittaa kuka tahansa, mutta usein olisi parempi että ne jäisivät pöytälaatikkoon, vaikka niiden tunnearvo olisi mittava.
”Minkä bunkkerin?” Mikko kysyi, ja kun tätä miestä katsoi tietyssä valossa uuden kerran hän näytti hieman Mikko Alatalolta tai sitten Joulupukki halusi niin. Mutta joka tapauksessa lopputulos oli sama, halusi Joulupukki sitä tietoisesti tai tietämättään, ei syitä seuraukseen tarvinnut aina pitää merkittävänä.
”Minä en ole se keneksi minua luullaan”, Joulupukki sanoi.
”En ihan ymmärrä”, Visa sanoi.
”Minä olen valepukki, oikeasti olen vain ihan tavallinen Heikki.”
TOKA LUKU
Päätonttu siis kuvitteli olevansa Joulupukin oikea käsi ja heti pukista seuraava. Hän ei todellakaan tajunnut, että oli saanut nimensä ainoastaan päänsä koon mukaan, eikä niinkään tiedon ja taidon ansiosta. Omiin kykyihinsä luottaminen ja uskominen oli terveen itsetunnon perusta. Toki piti huomioida omat rajansa ja tietää tarkasti mihin pystyi ja mikä tehtävä vaati vielä harjoittelua. Rajat saattoivat tosin hieman joustaa jos innokkuus oli liian suurta. Se sokaisi terveen ajattelun, ja helposti kuka tahansa lähti yrittämään jotain sellaista mitä ei kunnolla osannut tai ollut ikinä edes yrittänyt. Päätonttu ei ollut milloinkaan lentänyt helikopterilla, mutta hän oli sen verran innoissaan pelastaakseen joulun, että hän kuvitteli ettei helikopterilla lentäminen voinut olla kovin vaikeaa.
Korvatunturin joulukylä oli hiljainen ja jokainen tonttu oli jo mennyt omaan mökkiinsä valmistautumaan iltaa ja yötä varten. Päätontulla ei ollut siis temppu eikä mikään mennä Korvatunturin helikopterihalliin, käynnistää vaikeuksitta sieltä yksi kopteri ja nousta tummansiniselle taivaalle.
Alkulento sujuikin hyvin kun otti huomioon, ettei Päätonttu ollut aikaisemmin lentänyt, mutta jos uskoi itseensä pystyi tekemään mitä merkillisimpiä tekoja. Helikopteri pysyi hyvin hallinnassa siihen asti kunnes Päätontulta loppui usko omiin taitoihinsa. Mieleen tuli pieni epäilyksen poikanen kesken lennon. Hän ei pitänyt enää ollenkaan mahdollisena sitä, että lensi helikopterilla kuin mikäkin, sen jälkeen hän menetti täysin kopterin hallinnan.
Helikopteri tippui maata kohti huomattavasti nopeammalla vauhdilla kuin mitä se oli äsken lentänyt. Päätonttu ei nähnyt eteensä kuin pimeyttä, vauhti tuntui mahassa ikävältä kouristukselta kunnes se loppui. Helikopteri syöksyi maahan hirvellä rytinällä ja paukkeella. Päätonttu oli täysin pyörryksissä tästä kaikesta, mutta selvisi epäuskottavan pienin haaverein onnettomuudesta. Päätonttu kömpi ulos romukasasta, joka hetki sitten vielä oli helikopteri. Liekkien ja savun seasta hän tutkiskeli ympäristöä. Helikopteri oli tippunut pellolle, sen laidalla oli iso maalaistalo, jonka ikkunoista näkyi himmeää valoa.
Tässä kohtaa olikin oivallinen tilaisuus pohjustaa, mitä maalaistalon sisätiloissa tapahtui.
Hermanni Korhonen oli varma, että vuodenvaihteen jälkeen maailmassa alkaisi uusi aika, eikä se olisi enää sovelias meidän kaltaisille ihmisille. Hermanni ei nimittänyt tätä tapahtumaan maailmaan lopuksi, vaan hän oli keksinyt sille ihan oman termin, se oli kääntyminen. Tämä ajatus tuli siitä kun hän uskoi, että maapallo oli kuutio ja me elimme sen yhdellä sivulla ja viidellä muulla sivulla oli ihan vierasta kansaa, jotka toisinaan kävivät meidän ilmatilassa omilla aluksillaan. Mutta vuodenvaihteen jälkeen kuutio kääntyisi kahdesta kohdasta kuin Rubikin kuutio ja kaikki maailmat sekoittuisivat keskenään. Tämän kaiken Hermanni näki unessa, ja kuvitteli ilman muuta sen olevan viesti korkeammasta tietoisuudesta. Vaikuttavat unet voivat jäädä toisinaan mieleen pidemmäksi aikaa, mutta harvalla oli niin paljon rohkeutta, että perusti uskonlahkon oman unensa ympärille. Nykyaikana ei ollut lainkaan vaikeata saada omia ajatuksiaan julki, jos ne vielä uskottavasti esitti niin samalla tavalla ajattelevia ihmisiä varmasti löytyi nopeastikin. Aivopesuun alttiit olevat yksilöt olivat yllättävän helposti valmiita tekemään aatteen puolesta kaiken mitä lahkon johtaja ehdotti. Hermanni halusi, että hän kutsuttaisi lahkon sisällä Unennäkijäksi, mutta se nimi ei kuitenkaan yleistynyt.
Hermanni ei halunnut lahkonsa kanssa jäädä tätä maailman mullistusta katsomaan, vaan päätti että he poistuisivat tästä ajasta sitä ennen. Sillä kaikkihan sen tiesivät, että kaikki muutokset olivat lähes poikkeuksetta hanurista tai ainakin aluksi ne tuntuivat siltä vaikka lopulta olisivatkin askel parempaan suuntaan. Hermannilla ei silti ollut aikomustakaan ottaa tästä asiasta selvää.
Yleisesti ei ollut tiedossa, mutta karismaattisilla lahkojohtajilla oli pimeässä verkossa omat sivustot, joiden kautta he pystyivät tilaamaan syanidia nopealla toimituksella. Isojen määrien toimitus saattoi tosin viivästyä. Mutta Hermannin johtamalle porukalle, jossa oli hänen lisäksi kymmenen ihmistä, löytyi jokaiselle oma myrkyllinen annos alle viikossa.
Hermanni oli vuokrannut ison maalaistalon juuri tätä tapahtumaa varten, eikä hän ottanut huomioon ollenkaan sitä, että taloa oli tavattu vuokrata lähinnä iloisimpiin juhliin, esimerkiksi häihin tai pikkujouluihin. Jos tässä iloisten tapahtumien talossa tehdään joukkoitsemurha jouluna, se vähentäisi ihmisten halua järjestää paikassa enää minkäänlaisia juhlia. Vaikka ei ollut edes taikauskoinen, niin tuskin kukaan halusi viettää elämänsä tärkeintä päivää entisellä rikospaikalla.
Hermanni Korhonen jakoi hetki sitten jokaiselle lahkolaiselle oman annoksen appelsiinimehua, jossa oli syanidia tarvittava määrä. Sillä hetkellä kun helikopteri iskeytyi maahan, Hermanni piti viimeistä saarnaansa, jonka sisältö yksiselitteisesti kehotti jokaista nauttimaan juoma hänen puheensa jälkeen. Lahkolaiset olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, heillä kaikilla oli valkoinen naamari ja he olivat asettuneet puoliympyrään Hermannia kohti. Puoliympyrä ei kuvastanut puolikuuta, niin kuin voisi mystisistä lahkoista kuvitella. Se vain tuntui luontevalta vaihtoehdolta, kun kaikki halusivat kuulla mitä Hermanni puhui viimeisen kerran.
Päätonttu koputti oveen kaksi kertaa ennen kuin se avautui. Oven avasi Hermanni Korhoseksi.
”Minun helikopterini tippui”, Päätonttu sanoi. ”Vaatteenikin ovat osaksi kärventyneet. Olen myös hieman järkyttynyt tilanteesta.”
”Tulkaa sisään”, Hermanni sanoi.
Riippui ihan järkytyksen määrästä, sekä siitä kuinka paljon oma mieli tahtoi asiaa puntaroida, että kuinka nopeasti siitä selvisi ja pystyi jälleen jatkaa elämäänsä. Kuoleman porteilla asti käydyt järkytykset olivat tietenkin suuria asioita, sen jälkeen ajatteli varmasti omasta elämästä eri tavalla ja osasi arvostaa pieniäkin asioita ihan toisella lailla kuin aikaisemmin. Tosin Päätontulla oli järkytyksestä huolimatta kiire, hänellä ei ollut aikaa pohtia helikopterionnettomuutta, varsinkaan kun hän selvisi siitä lähes naarmuitta. Joulupukki oli edelleen Pietarsaaressa, mutta onneksi Päätontun oma puhelin pystyi paikantamaan Joulupukin viiden metrin tarkkuudella. Kyseistä toimintoa oli lupa käyttää vain hätätapauksessa, ja nyt oli kyseessä oli hätätilanne jos mikä.
Päätonttu ei mielellään ottanut kantaa kenenkään tapaan viettää joulua. Kuitenkin maalaistalossa oli vastassa sen verran synkkää porukkaa että se laittoi hieman miettimään. Joulun kuitenkin pitäisi olla iloinen juhla. Iso olohuone oli kauttaaltaan sisustettu mustilla verhoilla, ainoa valo tuli kynttilöistä joita paloturvallisuuden ylittävä määrä. Ihmisten mustat kaavut ja valkoiset naamarit eivät jollain tavalla vain sopineet jouluun. Päätonttu tosin myönsi itselleen, ettei ollut viime aikoina pahemmin liikkunut Korvatunturin ulkopuolella. Voi olla mahdollista, että ihmiset viettivät nykyään joulua tällä tavalla. Asian ottaminen puheeksi olisi siis hieman tökeröä, jos hän ei joulutonttuna hyväksyisi kuin yhden tavan viettää joulua.
”Minä taisin keskeyttää jotain”, Päätonttu sanoi.
”Voimmeko auttaa jotenkin?” Hermanni kysyi. Hän oli ainoa joka suostui puhumaan Päätontun kanssa, muut eristäytyivät selvästi kauemmaksi ja katsoivat ikkunasta pellolla liekehtivää helikopterin romua.
”Minun pitäisi päästä Pietarsaareen”, Päätonttu sanoi Hermannille.
”Sinne on noin satakilometriä täältä.”
”Minä soitan taksin.”
”Ei mielellään. Mitä jos minä vien teidät sinne. Äkkiäkös se käy.”
”Mutta siitä on liikaa vaivaa. Sitä paitsi Pietarsaaren jälkeen tarvitsen kyydin Korvatunturille”, Päätonttu sanoi.
”Ei ollenkaan, voimme jatkaa juhliamme sen jälkeen.”
Hermanni oli yllättävän ystävällinen mies. Maailmassa jossa oli totuttu pärjäämään ainoastaan kovilla arvoilla ja toisen auttaminen nähtiin ennemmin vaivana kuin asiana jonka teki mielellään hänen käytöksensä oli poikkeavaa. Hermanni Korhosella oli musta pakettiauto. Se oli siisti sisältä ja tuoksui edelleen uudelta, vaikkei ollut välttämättä tämän vuoden malli. Synkistä joulujuhlista huolimatta Hermanni vaikutti erittäin mukavalta mieheltä, vaikka osa hänen ajatuksistaan olivat hieman sekavilta ja ristiriidassa sen kanssa mikä oli yleinen käsitys elämästä ja kaikesta. Mutta kenellä ei välillä olisi ajatukset hieman sekaisin.
JA KOLMAS LUKU
”Miten niin valepukki?” Visa kysyi Joulupukilta, joka juuri tunnusti olevansa aivan tavallinen Heikki, joka oli jo vuosia valehdellut olevansa se oikea Korvatunturin pukki.
”Niin se vain on”, Joulupukki sanoi.
Heikki koki asiakseen valaista asiaa Visalle ja Mikolle hieman tarkemmin. He eivät voineet mitenkään arvata mitä kaikkea Heikki oli tehnyt, ja miksi sen vuoksi hän päätyi kutsumaan itseään valepukiksi.
”Olin kauan ihaillut Joulupukkia. Seurasin ihmisten reaktiota kun hän saapui paikalle. Lopulta minä halusin sitä samaa ihailua itselleni. Seijakin oli samaa mieltä, että sopisin hyvin Joulupukiksi pukin paikalle. Piti vain ensin syrjäyttää vallassa oleva pukki. Se ei tietenkään ollut helppoa. Yksinkertaisuudessaan se oli sitä, että ensin opettelimme Seijan kanssa Joulupukin tavat ja huomasimme, että hän tapasi aina ennen jouluaattoa ottaa pitkät unet omassa pienessä mökissään. Ja pukki heräsi vasta siihen, kun Päätonttu herätti hänet aattoaamuna. Ajoimme pakettiauton Korvatunturille Joulupukin mökin kupeeseen ja kun hän nukkui sikeästi kannoimme nukkuvan Joulupukin pakettiautoon ja ajoimme pois. Veimme hänet bunkkeriin, joka on täällä Pietarsaaressa Fäbodan metsissä aika lähellä merta. Ja ilmeisesti hän nukkuu siellä edelleen, odottaa että Päätonttu herättää hänet”, Joulupukki, tai nyt jo, aivan tavallinen Heikki sanoi. Sillä siitä hetkestä lähtien kun hän tunnusti olevansa valepukki, kaikki hänen arvovaltansa karisi todella nopeasti, eikä hänessä ollut enää minkäänlaista taikaa. Oikeastaan Heikki näytti vain tavalliselta suomalaismieheltä, jolla oli parta väärin päin ja liian isot Joulupukin vaatteet päällään.
”Kuinka kauan tästä on?” Visa kysyi.
”On siitä kaksikymmentä vuotta”, Heikki sanoi.
”Miten teillä oli bunkkeri valmiina tähän tarkoitukseen?” Mikko kysyi. Hänen äänensävynsä paljasti, ettei hän täysin uskonut Heikin tarinaa, eikä ihme, sillä kuulostihan se melko uskomattomalta.
”Niin kuin Visa varmasti muisti, Seijan isä oli bunkkerimies”, Heikki sanoi.
”Kyllä.”
Usein mies sai lisänimen sen mukaan mitkä olivat hänen harrastuksensa. Ajan saatossa hänet tunnettiin ainoastaan tällä nimellä, vaikka itse harrastus olisikin vaihtunut toiseen, niin vanhan harrastuksen tuoma lisänimi jäi elämään. Lisänimen sai helpommin siinä tapauksessa, jos harrastus oli jollain tavalla erikoinen. Sellaisiakin tapauksia tosin tunnettiin, ettei lisänimi liittynyt millään tavalla henkilöön joka sen sai, mutta nämä olivat harvinaisempia tapauksia. Tai lisänimen syy oli ainoastaan muutaman henkilön tiedossa, eivätkä kaikki jotka lisänimeä käyttivät edes tienneet mistä nimi oli alun perin tullut.
Seijan isälle bunkkerit olivat suuri kiinnostuksen kohde. Hän ei osannut kertoa miksi ne kiinnostivat, ja sitä pidettiin omituisena asiana, vaikka eihän kukaan osaa selittää miksi mikäkin asia kiinnosti. Mutta jos kiinnostuksen kohde oli tavasta pahasti poikkeava niin siihen tarvittiin syy, eikä otettu huomioon ettei kohteella ollut väliä. Kohteiden määrittäminen tavallisiksi tai erikoisiksi riippui täysin ihmisestä, eikä lopulta täysin voitu sanoa mikä harrastus tai kiinnostus oli tavallinen tai erikoinen.
Bunkkerit liittyvät oleellisesti sotaan, joukkojen ja kaluston suojaamiseen, mutta Seijan isä ei ollut kiinnostunut sotajutuista. Ainoastaan bunkkereista, joita hän rakensikin omalle pihalleen kaksi ja Fäbodan metsiin yhden, juuri sen mihin Heikki ja Seija vangitsivat oikean Joulupukin.
Kun Joulupukki oli peitelty mukavasti bunkkeriin, bunkkerin painava ovi suljettiin ja Heikki palasi Korvatunturille Joulupukiksi. Tässä vaiheessa Heikin ja Seijan tiet erkanivat. Seija oli erheellisesti kuvitellut, että hän olisi myös tervetullut Korvatunturille muoriksi Joulupukille, mutta se osoittautui vääräksi oletukseksi. Korvatunturilla oli jo muori ja olisi ollut liian riskialtista vaihtaa myös Joulumuori. Heikin unelma oli kuitenkin olla Joulupukki, eikä tässä unelmassa ollut enää tilaa Seijalle.
”Miten Korvatunturilla ei huomattu, että Joulupukki oli vaihtunut?” Mikko kysyi. Heikki ei oikein arvostanut Mikon epäilevää äänensävyä, joka ei ottanut laantuakseen.
”Aluksi tontut katselivat minua hieman kummastuneena, mutta ajan myötä tottuivat. Joulumuorikin oli tyytyväinen kun sai hieman vaihtelua”, Heikki sanoi.
”En vieläkään ymmärrä, miksi tulit tänne tänään?” Visa kysyi.
”Bunkkerin avain jäi Seijalle. Oikea Joulupukki pitää palauttaa Korvatunturille.”
Visa ei muistanut minkäänlaista ylimääräistä avainta Seijan tavaroissa, ja suurin osa jäämistöä oli jo vuosia sitten heitetty pois. Visa säilytti ainoastaan ne asiat joita itsekin kuvitteli tarvitsevansa. Mutta korurasian hän säästi, ja korujen seassa tosiaan oli ylimääräinen avain. Heikki oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että bunkkerin avain oli hänen muistinsa mukaan huomattavasti isompi. Tosin muistiin ei aina voinut luottaa, sillä omat oletukset muokkasivat jopa muistikuvia ja tekivät ne täysin virheellisiksi.
Heikin puhelin soi, se oli Päätonttu.
”Joo. Joulupukki.”
”Olen pihalla odottamassa. Tule ulos niin palataan Korvatunturille”, Päätonttu sanoi.
Heikki katsoi hölmistyneenä ikkunasta ulos, siellä odotti musta paketti auto. Päätonttu tuli ulos autosta, Visa ja Mikko olivat innoissaan, he eivät olleet nähneet ikinä oikeaa joulutonttua.
”Minun täytyy mennä”, Heikki sanoi. Hän hyvästeli Visan ja Mikon, toivotti miehille oikein hyvää joulua kaikesta huolimatta.
Päätonttu oli syystäkin tuohtunut, ja suuttui vielä enemmän kun Heikki kertoi saman tarinan minkä oli juuri kertonut Heikille ja Mikolle. Heikin ei ollut helppo kertoa tarinaansa vihaiselle tontulle, eikä hän saanut osakseen yhtään sympatiaa. Ei edes pakettiautoa ajaneelta mieheltä, joka esiteltiin Hermanni Korhoseksi. Heikki tosin yritti korostaa sitä, että pelkästä kunnianosoituksesta hän kidnappasi Joulupukin koska niin kovasti halusi olla hän. Mutta se kuulosti aika sekopäiseltä kun sen sanoi ääneen.
He ajoivat Fäbodan mutkaista ja pimeää tietä kohti meren rantaa. Heikki ei tietenkään täysin muistanut missä bunkkeri sijaitsi, useaan kertaan hän pyysi pysäyttämään auton, Heikki kävi metsässä tarkastamassa jos he olisivat oikealla paikalla. Mutta ei. Ainoastaan muistin varassa etsiminen mitä tahansa oli vaativa puuha. Heikki tiesi, että heillä oli kiire löytää bunkkeri mahdollisimman pian. Se tieto toi epämukavan stressin ja stressaantuneena oli erittäin vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Heikki oli varma, ettei bunkkeri ollut kaukana tiestä. Sillä he olivat Seijan kanssa kantaneet Joulupukin autosta bunkkeriin. Eivätkä he olisi jaksaneet tehdä sitä, jos pukkia olisi pitänyt raahata kovin pitkä matka.
Bunkkeri löytyi ennen oikeaa yötä. Heikki pelkäsi, ettei avain kävisi lukkoon mutta pelko osoittautui täysin turhaksi. Ihminen oli varustettu valmiudella pelkoon liian herkästi. Ei ollut mitään järkeä, että pelko hiipi perseeseen niin nopeasti kuin se teki. Oman pelon kouluttaminen kestävämmäksi olisi toisinaan varmasti paikallaan, mutta tämä ajatus tuli mieleen yleensä vasta silloin kun pelon kestävyyttä olisi tarvinnut hieman enemmän. Ja se unohtui, kun tilanne oli ohi.
Bunkkerin ovi oli niin raskas kuin Heikki muistikin. Päätonttu ja Hermanni joutuivat auttamaan, että se saatiin auki. Bunkkerin ovelle asti kuului kovaa kuorsausta, se oli Joulupukki. Bunkerin ummehtunut tuoksu tuntui inhottavalta kurkussa asti, eikä pieni rykiminen auttanut yhtään mitään. Päätonttu nosti sormensa suupielilleen ja sanoi hiljaa: ”Ei herätetä vielä. Viedään se Korvatunturille omaan mökkiinsä.”
Miehet kantoivat kuorsaavan Joulupukin sänkyineen pakettiautoon ja lähtivät kiireesti kohti Korvatunturia. Kiireessä tehtävien asioiden yhteydessä laatu yleensä kärsi. Vaikka kiire ei välttämättä tarkoittanut, että työ olisi tehty hutiloiden, mutta se oli tietenkin selvä että nopeasti tehdyt tehtävät eivät vastanneet huolella viimeisteltyjä.
Epäily oli varmasti jonkinlainen itsesuojelu mekanismi, ja olikin tervettä epäillä asioita jotka tuntuivat vierailta ja ennen kuulumattomilta. Mitä uskomattomampi asia oli, sen suurempi oli myös epäily sitä kohtaan. Sitä jatkui niin kauan kunnes asia todettiin paikkansa pitäväksi tai valheeksi. Tilanteissa joissa tarkkaa vastaus ei saatu, jouduttiin turvautumaan omiin sen hetkisiin tietoihin. Ei ollut mitenkään mahdotonta, että siinä tapauksessa tehtiin vääriä tulkintoja, jos omat tiedot olivat vajavaiset.
Matkan aikana Hermanni ilmoitti useaan otteeseen epäilevänsä ettei Joulupukki ollut voinut nukkua bunkkerissa kahtakymmentä vuotta. Päätonttu selitti hänelle, ettei satuolennolle se ollut temppu eikä mikään. Heikki ja Päätonttu eivät kokeneet tarvetta inttää Hermannin kanssa siitä kuinka epäuskottava tilanne oli. Heillä oli ihan tarpeeksi murehtimista siinä, että he saivat Joulupukin mökkiinsä mahdollisimman nopeasti, niin että hän heräisi aamulla omasta sängystään.
Aamuyöstä oikea Joulupukki oli nostettu sänkyineen omaan mökkiinsä jatkamaan vielä hetkeksi uniaan. Päätonttu katsoi kelloa, parin tunnin päästä hän herättäisi pukin valmistautumaan jouluun. Päätonttu kiitteli Hermanni Korhosta erittäin merkittävästä avusta.
”Minä tein vain sen mitä kuka tahansa olisi tehnyt Ja oikeastaanhan minä ajoin vain autoa”, Hermanni sanoi.
”Kiitos silti kaikesta. Toivottavasti en pilannut joulunviettoanne siellä maatalossa”, Päätonttu sanoi.
”Ette suinkaan. Palaankin suorinta tietä sinne takaisin ja jatkamme ystäviemme kanssa siitä mihin jäimme”, Hermanni sanoi.
Aamuöinen Korvatunturi oli rauhallinen. Kukaan ei ollut vielä herännyt, eivätkä tontut kovin aikaisin herää edes jouluaattona. Osa oli hemmetin laiskoja ja he olivat unessa lähes koko päivän, kulkivat tonttulakit silmillä niin että vain iso nenä näkyi. Päätonttua ärsytti vetelehtiminen, mutta se ei ollut hänen tehtävänsä puuttua tähän epäkohtaan.
”Mitäs luulet, että minun pitäisi tehdä?” Heikki kysyi Päätontulta kun he yhdessä katselivat Hermannin pakenevia pakettiauton takavaloja. Tilanne tuntui Heikistä vieraalta, hän oli tottunut antamaan käskyjä Päätontulle, mutta nyt arvoasetelmat olivat vaihtuneet kertaheitolla.
”Riisu nuo pukin vaatteet ja hae varastosta tontun kuteet! Sen jälkeen hortoilet Korvatunturilla työtä tekevän näköisenä kunnes sinulle keksitään jokin paskamainen homma”, Päätonttu sanoi.
Herääminen liian pitkien unien jälkeen oli toisinaan hankalaa. Ihan kuin elimistö pitäisi unitilaa normaalina ja valvetta unitilaan verrattavana asiana. Tämän kaiken kääntäminen takaisin omille paikoilleen vei aikaa, sillä aivot totuttelivat hitaasti uuteen tilanteeseen, vaikkakin se olisi vuosien takaa tuttu. Aivot eivät tehneet hätiköityjä päätöksiä tässä asiassa, vaikka toisinaan muuten voivat niin tehdä, että joudutaan jopa vaikeuksiin oman innokkuuden vuoksi. Niin kuin tarinassamme kävi Heikille, joka ei edes ymmärtänyt katua tekosiaan ja kuvitteli, että palauttamalla oikean pukin kaikki olisi taas hyvin.
Periaatteessa niin olikin. Joulupukki ei huomannut nukkuneensa kaksikymmentä vuotta bunkkeriin vangittuna, eikä sitä haluttu hänelle edes kertoa. Herätessään hän venytteli ja toivotti kaikille erittäin hyvää joulua. Aamupalan jälkeen hän rupesi valmistautumaan Joulupukin kuuman linjan kuvauksiin niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Muutamat tontut tosin ihmettelivät Joulupukin muuttunutta ulkomuotoa, mutta tottuivat vallitsevaan tilanteeseen varmasti nopeasti. Joulumuorikin oli tyytyväinen kun sai taas hieman vaihtelua, ettei tarvinnut saman pukin naama katsoa vuodesta toiseen.
Joskus oli kenelle tahansa parempi, ettei tiennyt kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Mutta silti tuntuisi oikealta, että asianomainen saisi itse päättää mitkä asiat hän halusi jättää huomiotta. Se oli tietenkin mahdotonta. Sillä jos hänelle esitettiin jokin lista ympärillä olevista asioista ja pyydettiin ruksaamaan sellaiset tapaukset joista ei halunnut tietää mitään, niin hän jo ruksatessa saisi ne tietää.
