Hermanni
Puro laski pellonreunaa myötäillen järveen. Näin keväällä vettä oli vielä melkoisen runsaasti, ja virtaava vesi tuntui houkuttelevan kovasti kutusärkeä.
Aurinko paistoi lämpimästi, ja poika istui matalan kivenlohkareen päällä vahtien tarkoin virrassa liikkuvaa ongenkohoa.
Toistakymmentä lihavaa kutusärkeä pärskytteli vettä sangossa kiven kupeella. Silloin tällöin virrassa lilluva koho pysähtyi ja painui uppeluksiin pinnan alle.
Särki oli syönnillään, ja kalamiehen päivä oikein mukavalla mallilla.
Pellon takana matalassa näreikössä harakka puuhaili pesintätouhuissaan yritellen pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, mutta pikkupojan silmiltähän ei mikään pysy pitkään salassa. Niinpä harakan keikkuminen kuusen oksistossa tuli myös merkille pantua. -Oiskohan tuolla pesä?
Asiahan oli siinä määrin kiinnostava, että se vaati pian tarkempia tutkimuksia. Onkivapa ja särjet saivat nyt jäädä kiinnostavamman kohteen vuoksi. Toden totta, pesähän sieltä kuusten kätköistä löytyi.
Kuuseen oli helppo kiivetä, ja pesätarkastus paljasti komeat harakanpojat. Höyhenpuku oli jo varsin pitkälle kehittynyt, vaikkakin siipi- ja pyrstösulkien tyveä vielä peitti sinertävä sulkatuppi.
Kaiketi tiedossa oli, ettei luonnonvaraista eläintä saa ottaa lemmikiksi, mutta houkutus omasta lemmikkiharakasta kävi liian suureksi. Yksi harakanpojista joutui pojan paidan sisään, ja sitä kautta Sepänmäen vanhaan hevostalliin.
Pitihän kunnon lemmikillä nimi olla ja Hermanni tuntui oikein sopivalta, joten Hermannihan harakasta tuli.
Tunnollisesti poika lemmikkiään hoivasi. Ongitteli salakoita ja särkiä harakan ravinnoksi.
Aika kului. Sulat saivat oikean muotonsa ja kokonsa. Lemmikkiharakka oppi lentämään ja kulkemaan pojan mukana onkireissuilla, ja joka paikassa. Alkuun harakka nukkui yönsä vanhassa hevostallissa, mutta kesän edetessä yhä useammin Sepänmäen tilan vanhan aitan katto-orrella. Samassa aitassa, missä poika itsekin nukkui.
Poika kieputti pakettinarua polkupyöränsä ohjaustangolle. Siinä sitten istua kökötti lemmikkiharakka Hermanni pojan pyöräillessä kylällä.
Vaikka harakka oli jo täysin lentotaitoinen, ei se juurikaan lentänyt niin kauas, ettei olisi ollut näköyhteyden päässä kaveristaan.
Yhdessä nuo kumppanit aikaa viettivätkin. Yhteiset kalareissut kuuluivat ohjelmaan lähes päivittäin, ja silloin harakka sai tuoretta kalaa napansa täydeltä.
Pian tuo lintu alkoi keksiä kaikenlaista jäynää. Jos kalaa ei heti alkanut kuulua, niin Hermanni saattoi tyhjentää matopurkin nokkaansa alta aikayksikön.
--------
Harakoiden tapaan myöskin Hermanni oli viehtynyt kaikenlaiseen kiiltävään ja peili tuntui tuntui kiinnostavan sitä erityisesti.
Kyltymättömällä mielenkiinnolla se tarkkaili kuvajaistaan kirkkaalta pinnalta. Istua kökötti nokka kiinni lasissa, päästellen kurkustaan pientä kähisevää rupatteluääntään.
Pieniä kiiltäviä esineitä alkoi kadota, ja Hermanni sai osakseen epäilyjä asian tiimoilta, joten sitä alettiin pitää silmällä.
Harakka oppikin varsin taitavaksi vohkimaan esineitä. Se tuntui suorastaan muuttuvan näkymättömäksi, kun sen täytyi saada jokin lusikka, tai vastaava omakseen. Lintu jaksoi odottaa sopivaa tilaisuutta ja kun se koitti saattoi pihalle katetusta kahvipöydästä kadota kenenkään huomaamatta pikkulusikka, tai jotain muuta kiiltävää.
Iso-Mäkelän isännän uudet silmälasitkin katosivat. Ainut hyväksyttävä selitys liittyi Hermanniin.
Isäntä oli pihakeinussa istuessaan lueskellut päivän sanomalehteä, kun aurinko niin lämpimästi paistoi, niin pieneksi hetkeksi oli isäntä oikaissut itseään lepoasentoon sulkien silmänsä.
Silmälasit hän oli laittanut lehden päälle keinun vastakkaiselle istuinpenkille.
Kun Mäkelä avasi silmänsä aikoen jatkaa lehden lukemista, ei silmälaseja löytynyt mistään.
Niitä sitten haettiin "kissojen ja koirien " kanssa, mutta turhaan. Olisi kai pitänyt hakea myös harakoiden kanssa.
Eihän siinä muu auttanut, kuin isäntää käyttämään taksilla Nurmeksessa optikolla, ja uudet lasit.
Tietenkin Hermannille luettiin jo madonlukuja. Poika oli allapäin, näinköhän harakan päivät nyt päättyisivät.
Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Vahinkohan oli jo tapahtunut, eikä harakan tappaminen mitään muuttaisi, eikä kukaanhan ei täysinn varmasti voinut sanoa, oliko Hermanni sittenkään tapaukseen syypää.
Uusia kujeita ja kolttosia,...niitähän Hermannilla tuntui riittävän.
Aina, kuin kiireiltään ehti, oli Hermanni päättänyt kiusata talon kissaa ja kukkoa.
Kissan kuljeskellessa omia touhujaan, saattoi Hermanni istuskella TV-antennin päällä ja pudottautua sieltä siivet supussa kissan yläpuolelle, jossa karmeasti räkäisten levitti siipensä. Lentää lehautti sitten tähystyspaikalleen antennin päälle, nauraa rätkättäen pirullisen riettaasti.
Kissa vain ei koskaan tottunut näihin yllätyshyökkäyksiin, vaan pomppasi joka kerta korkealle ilmaan. Sännäten sitten minkä käpälistään pääsi lähimmän rakennuksen alle, mistä sitten katsella killisteli harakan suuntaan kiukkuisesti.
Kukon pinnan Hermanni sai palamaan alta aikayksikön, vain kävelemällä pihamaalla lyhyttä matkaa edestakaisin.
Lyhyt kävely, nopea äkkikäännös ja taas lyhyt kävely. Jostakin syystä tämä näytti ottavan erikoisen kovasti kukon hermoon, se säntäsi harakan kimppuun täysin raivon vallassa. No, Hermannihan oli taktikoinutkin asian juuri näin, se hyppäsi aina viime tipassa siivilleen. Kukko säntäsi milloin ruusupuskaan, ruohonleikkuriin , tai johonkin muuhun mukavaan esteeseen. Hermannilla oli pelisilmää.
Toisaalta, kyllähän kukon kaunan voi hyvin ymmärtää, sillä Hermanni oli oppinut löytämään kanojen piilopesät ja käytti tilaisuuden röyhkeästi hyödykseen. Pesän löydettyään se rikkoi munat ja ahmi sisältöä kupunsa täyteen. Lensi sitten nokka ja posket munankeltuaista valuen tähystyspaikalleen ja rätkäytti pirullisen riettaan naurunsa.
Eihän siinä pitkään mennyt, kun Hermannille selvisi, että varsinainen herkkuaittahan olikin sisällä kanalassa. Kanoille oli tuohon aikaan rakennettu laudasta ja rimanpätkistä kananportaat, jotka johtivat kanalan ikkuna-aukosta pihalle. Harakkahan oppi pian kanalasta kuuluvan voimakkaan kaakatuksen ja herkullisen muna-aterian välisen yhteyden.
Talonväkihän ei tietenkään ollut mielissään Hermannin makutottumuksista, joten puheet harakan elinajan rajoittamisesta alkoivat käydä yhä vaateliaammiksi.
Poika yritti tietenkin pitää kaverinsa puolia, luvaten vahtia harakan tarkemmin, mutta eihän Hermanni enää ollut vahdittavissa.
---------
Kaiketi Hermannin päivät olisivat pian päättyneetkin, mutta sitten se sattui varastamaan kaveriltaan, elikkä pojalta.
Poika oli saanut uuden uistimen, hopean ja kuparin värisen helmellisen Professorin. Pojan vieherasia oli ollut avoimena pihapöydällä, ja uutuuttaan kiiltelevä uistin oli osunut harakan silmiin, eikä se voinut vastustaa kiusausta.
Uistimen katoaminen suututti poikaa siinä määrin, että hän päätti selvittää, minne kaikki kiiltävä päätyi. Johonkinhan Hermanni tavarat kuljetti.
Poika jätti ajoittain pieniä kiiltäviä esineitä sopivasti vaille valvontaa, tarkkaillen kuitenkin salaa harakan puuhia.
Jostakin syystä nuo esineet eivät näyttäneet Hermannia kiinnostavan, Kunnes pojalta unohtui pieneksi hetkeksi linkkuveitsi terä avattuna rantalaiturille. Harakkaa ei näkynyt mailla halmeilla, mutta veitsi katosi oudosti. Poika nousi seisomaan laiturille ja katseli ympärilleen.
Ja toden totta, siellähän Hermanni käveli pitkässä heinikossa kauemmas. Nokassa välkehti linkkuveitsen kirkas terä.
Päästyään mielestään riittävän kauas, harakka hyppäsi siivilleen, ja lensi vanhan pajarakennuksen takana kasvavaan vanhaan vankkaoksaiseen kuuseen.
Pian kuusesta kuului pirullisen rietas naurunrätkätys, ja Hermanni lensi tähystyspaikalleen TV-antennin päälle.
Suuri ja tuuhea kuusi oli. Sen vankoille oksille oli suorastaan helppoa kiivetä.
Ja poika kiipesi. Ylhäällä kuusessa oli vanha risupesä. Ilmeisesti vanha variksen pesä, johon Hermanni oli perustanut itselleen varaston, johon se keräsi mielenkiintoiset esineensä.
Hermannin kätköstähän löytyi tavaraa vaikka kuinka. Siellähän kiiltelivät sulassa sovussa pojan linkkari, uusi kadonnut lusikkauistin ja paljon muuta, aina Iso-Mäkelän isännän silmälaseja myöten. Oli kadonneita pikkulusikoita, avaimia, ilmeisesti jonkun autonkin avaimet ja kaikenlaista kiiltävää pikkuesinettä. Olutpullon kruunukorkkeja, ynnä muuta roinaa.
Poika keräili tavaroita paitansa sisään, siinä ne kulkisivat mukavasti alas puusta
Joutavanpäiväinen roina saisi toki jäädä Hermannin iloksi varastoon.
Tavarat alkoivat olla jo paidan sisällä ja poika valmistautui laskeutumaan puusta, kun hän vielä vilkaisi pesän pohjalle jääneeseen roinakasaan, jokin siellä kiinnitti pojan huomion. Kullanväristen korkkien joukossa oli jotakin omituisen muotoista, jota pitäisi tarkastella lähemmin.
Poika hämmenteli kasaa sormellaan, sieltä pyörähti näkyviin sileä kultainen sormus. Poika ymmärsi, ettei tämä tietäisi hyvää Hermannille, mutta toki sormus olisi palautettava omistajalleen.
Hieman myöhemmin vaari pyöritteli sormusta kädessään ja oli enemmän, kuin hämmästynyt.
Tämähän oli aivan uskomatonta. Sormus oli vaarin kihlasormus, joka oli kadonnut aikoja sitten. Tokihan vaari olisi tuntenut tuon sormuksen ilman sisällä ollutta kaiverrusta : 24.6.1936. AIRA
Vaari oli myöhemmin, Suomen jouduttua sotaan, jättänyt sormuksen kotiin lähtiessään rintamalle. Syystalvella 1941 oli Sepänmäen päärakennus tuhoutunut tulipalossa, ja sormus oli kadonnut silloin. Irtaimistoa oli onnistuttu pelastamaan jonkin verran, mukana lipasto, jonka laatikossa sormus oli ollut tallessa Sormusta ei kuitenkaan enää koskaan löytynyt tuon lipaston laatikoista. Nyt se sitten löytyikin Hermannin kätköistä. Kuinka se oli sinne joutunut, ja mistä lintu sen oli löytänyt? Kysymyksiä, joihin vain Hermanni olisi voinut vastata, jos olisi osannut kertoa.
Tuon sormuksen löytyminen antoi Hermannille lähes sankarilinnun suosion, ja sen entiset kujeilut painuivat unhoon.
Niin kesä jatkui, ja Hermanni jatkoi kujeitaan, joita jonkin aikaa taas siedettiin jopa hieman hyväntahtoisesti.
---------
Syksymmällä alkoi pojan koulu, joten harakan päivät kuluivat lähinnä odotellessa ja kukon sekä kissan kanssa pelehtiessä.
Kunnes sitten ilmojen kylmetessä kukkokin kanoineen suljettiin sisätiloihin.
Joka päivä pojan tullessa koulusta, istui harakka antennilla odottelemassa. Koulutaksin pysähtyessä, lintu hyppäsi siivilleen ja lensi vastaan. Keikkui sitten pojan olkapäällä tämän tallatessa kujaa kotipihaa kohti.
Syyspäivät saapuivat. Pitkien, pimeiden ja lyhyiden päivien myötä Hermanni tuntui sopeutuvan oloneuvokseksi.
Päivän rutiinit muodostuivat lähinnä ruokailusta, ja lyhyistä lentoretkistä parempien ilmojen aikaan.
Talvi kului suuremmitta maineteoitta, kunnes sitten kevätauringon valo alkoi saada Hermanniin taas eloa.
Harakka alkoi viihtyä ulkosalla yhä kauemmin, ja yhä useammin se liittyi toisten harakoiden seuraan. Hermanni alkoi selvästi olla aikuinen harakka. Poika ei kuitenkaan osannut olla huolissaan ystävyyden jatkumisen suhteen. Hermanni tuli yleensä kutsun kuultuaan melkoisen nopeasti paikalle. Ehkä herkkupalan toivossa, ehkä pelkkää seurallisuuttaan.
No, joka tapauksessa harakka oli aikuistumassa, eikä sen toilailuista, tai kujeista ollut enää juurikaan harmia.
Yhteensattumaa kai, mutta juuri kun kujeiden luultiin jo vihdoin loppuneen, niin taas tapahtui.
Naapurin naisväki oli ripustanut lakanapyykkinsä kuivumaan kevätauringon paisteeseen. Mikä olisikaan mukavampaa, kuin pujahtaa lauantai-iltana saunan jälkeen puhtaana kevättuoksuisten lakanoiden väliin nukkumaan.
Iso-Mäkelä oli vedättänyt pelloilleen muhkeat lantapatterit, joita Hermanni muiden harakoiden kanssa oli innolla tutkiskellut löytääkseen tuosta mielestään herkulliselta tuoksuvasta könkäreestä muhkean ja maittavan aterian.
Löysivät, tai eivät, mutta Hermannin myötä koko porukka sitten katsoi asialliseksi käydä astelemassa narulla kuivumassa olevien lakanoiden päällä.
Tuloksena tietysti melkoiset rivit harakanvarpaita kuivumassa olleiden lakanoiden selkämyksellä.
Rikos oli jo sitä luokkaa, että naapurin naisväki vaati miehiltä kovan luokan vastatoimia asiaan liittyen.
Kotona poikaa kehotettiin varautumaan Hermannin pikaiseen poistumiseen muonavahvuudesta.
Poika sulki Hermannin talliin, ajatellen antaa pahimman hälyn laskeutua.
Eihän harakka oikein sopeutunut pyttytuomioon, joten muutaman päivän kuluttua, kun kylän harakkakanta oli kokenut melkoista harvennusta, katsoi poika olevan riittävän turvallista päästää harakka taas lentelemään.
Muutama päivä meni, kunnes poika ei koulusta palatessaan nähnytkään harakkaansa. Kukaan muukaan ei Hermannia ollut nähnyt päivänkään aikana. Synkät aavistukset alkoivat vallata pojan mielen. Oliko Hermanni nyt vihdoin vedetty vastuuseen kolttosistaan,...ja viimeisen kerran.
Vaari koetti lohdutella. Olihan mahdollista, että Hermanni oli löytänyt kauniin harakkatytön ja lähtenyt tämän kanssa puuhaamaan kylälle uusia harakoita. Tai ehkä se vain oli lentänyt niin kauas, ettei enää osannut takaisin. Voisihan tietysti niinkin olla, mutta pojalla oli asiasta omat, varsin vankat käsitykset, sillä naapurin miehet olivat tunnettuja metsämiehiä, pyssyjä talosta kyllä löytyi.
Kevät eteni kesää kohti, mutta Hermanni oli. ja pysyi poissa. Poika hyväksyi asian vähitellen, ja yhä useammin alkoi muistella hauskoja hetkiä Hermannin seurassa. Harakan kolttosetkin alkoivat tuntua aina vain naurettavimmilta.
Puro pellon reunassa virtasi taas vuolaana, ja aurinko paistoi lämpimästi.
Poika istui matalan kivenlohkareen päällä ongittelemassa lihavia kutusärkiä. Edellisen kevään muistot mielessään hän tiiraili pellon takana kasvavaa näreikköä. Nyt ei harakan pesintäpuuhista näyttänyt olevan mitään merkkiä.
Virrassa lilluva koho pysähtyi ja painui uppeluksiin. Lihava, karkeapäinen särki nousi sätkytellen virrasta.
No, tietysti se vei koko syötin. Poika hamusi kädellään viereltään punaista muovista matopurkkia. Ei, kuin uutta matoa vain koukkuun. Poika ravisteli purnukkaa kädessään. Ohut multakerros purkin pohjalla pyöri, mutta ensimmäistäkään matosta ei purkissa enää ollut.
Hämmästyneenä poika tutki purkkia. Pitihän lieroja olla vaikka kuinka paljon vielä.
Sitten leveä hymy nousi pojan kasvoille ja hän ponnahti seisomaan kivellä, alkaen katsella tarkkaavaisesti ympärilleen.
...Hermanni? mutta merkkiäkään linnusta ei näkynyt, eikä kuulunut.
Kunnes hetken kuluttua pellon takaa kuusikosta kuului pirullisen rietas harakan naurunrätkätys.
