Tie oli mutkitteleva. Raimolle se ei ollut hyväksi. Hän kärsi matkapahoinvoinnista muutenkin. Kiemurtelu tiellä tuntui liian herkästi hänen vatsassaan. Jos he eivät olisi pian perillä, Raimo joutuisi pyytämään kuljettajaa pysäyttämään auton, että hän pääsisi antamaan ylen metsänreunan elikoiden riemuksi. Maatila näkyi jo horisontissa. Se toi jonkinlaista helpotusta Raimon tuskaiseen mieleen. Enää muutamia minuutteja.
Kun auto pysähtyi, Raimo istui tovin vain paikoillaan tehden hengitysharjoituksia. Hänen siskonsa, joka kärsi samasta vaivasta, oli aikanaan opettanut hänelle tämän kikan. Sillä tavoin hän pystyi palauttamaan olotilaansa hieman siedettävämmäksi.
Raimo astui ulos autosta, kun oli maksanut kyydistä, ja seisoi kalpeana pihamaalla katsoen, miten taksi katosi takaisin siihen suuntaan mistä he olivat tulleet. Koira räksytti tervehdystä isosta häkistään. Se oli Kaapo, metsästyskoira, jota ei kiinnostanut lähteä metsälle. Kauempana pihan toisella puolella mies hakkasi kirveellä polttopuita. Raimo heilautti kättä miehelle, joka ei vastannut eleeseen, vaan humautti kirveen pölkkyyn kiinni ja sytytti tupakan palamaan. Asuinrakennuksen takaa ilmestyi hymyilevä nainen, joka otti juoksuaskelia ja riensi Raimon syleilyyn.
– Rakas! Ihana nähdä sinua! nainen sanoi suudellen miestä innokkaasti. Raimo vaikutti hieman vaivautuneelta.
– No niin Anneli, rauhoitutaan hieman. Tuo mieshän lienee kuitenkin isäsi, eikö niin? Raimo vastasi kuiskaten viimeisen lauseen.
– Rentouduhan kulta! On se minun isäni ennenkin nähnyt, miten nuoret pussailevat. On se tainnut itsekin joskus pussailla.
Anneli tarttui Raimoa kädestä ja veti häntä perässään kulkiessaan isäänsä kohti. Isä tarkasteli pitkään tupakansavun lomasta Raimoa päästä varpaisiin, jonka jälkeen hän sylkäisi aitan seinään.
– No niin isä, tässä on nyt sitten Raimo. Tervehdihän Raimo isää, Anneli sanoi.
Mies ojensi kätensä Annelin isälle, joka tarttui siihen lujalla ja varmalla otteella. Raimo tunsi luissaan, että tämä mies oli ikänsä tehnyt raskaita töitä.
– Notta tällaanen vävyntekeles? isä totesi irrottaen otteensa ja tuijottaen Raimoa tiukasti silmiin.
Raimon otsalle ilmestyi pari hikikarpaloa ja paidan kaulus tuntui aavistuksen verran puristavan.
– Niin, minä olen Raimo ja sinä olet ilmeisesti sitten Veikko, Annelin isä?
– Soot flikka tuanu kuuroon vävyeherokkaan! Tämei kuullu ku sää mua isäkses sanoot, isä vinoili.
– Älä isä viitsi! Anneli sanoi hieman nolostuneena. – Tule Raimo, mennään pirttiin, äiti on siellä tekemässä ruokaa. Pitäähän sinut äidillekin esitellä.
Anneli otti Raimoa kädestä kiinni ja vei miestä sisälle taloon. Raimo sai juuri ja juuri napattua maasta kuljettajan hetkeä aiemmin siihen jättämän laukun. Nuoripari jätti kenkänsä eteiseen ja he astelivat keittiöön. Annelin äiti oli juuri kuorimassa perunoita. Hän esitti yllättynyttä, joskin Raimo epäili nähneensä tulevan anoppinsa kurkkimassa ikkunasta, kun auto saapui pihamaalle.
– No nytkö sitä jo tultiin? Onko se kello jo noin paljon? Voi herranen aika, ja minulla on vielä ruoantekokin näin kesken, äiti siunaili.
– Ei tässä hätää ole. En minä vielä pystyisi syömään, kun tuo matkapahoinvointi vaivaa yhä. Niin, minä olen Raimo, mies esittäytyi hieman puuskuttaen.
Äiti pyyhki äkkiä käsiään esiliinaansa ja ojensi kättään Raimolle.
– Minä olen Hilja. Hauska tutustua! Vihdoinkin sitä nyt sitten tavataan ja nähdään, että millainen mies meidän Annelin pään on saanut niin sekaisin, äiti totesi naureskellen.
– No, tässähän minä nyt sitten olen. Saanhan minäkin nyt vihdoin nähdä, keneltä se Anneli on kaiken kauneutensa perinyt, Raimo vastasi lipevästi.
– Taidat ollakin sellaisia hulivilimiehiä, kun tuollaisia puhelet? äiti kiusoitteli Raimoa. – Sanoit kärsiväsi matkapahoinvoinnista. Onko sinulla vielä huono olo? Haluaisitko vaikka lasillisen vettä? Pitäisikö sinun päästä pitkällesi?
– No sen lasillisen vettä voisin kyllä ottaa mielelläni, Raimo sanoi.
Anneli oli jo mennyt astiakaapille ja ottanut sieltä lasin. Hän valutti kraanasta sen täyteen vettä ja ojensi Raimolle, joka joi kaiken muutamalla huikalla.
– Kiitoksia, Raimo sanoi kohdistaen katseensa Annelin äitiin.
– Jos me sitten jätämme äidin jatkamaan ruoanlaittoa, niin minä näytän sinulle meidän huoneen, Anneli ehdotti.
– Joo, olisi tietenkin hyvä, jos saisin tämän laukun jonnekin pois käsistäni, Raimo totesi.
Nuoripari kulki yläkertaan, missä Annelin huone oli ollut hänen syntymästä saakka. Se ei enää näyttänyt lastenhuoneelta vaan nuoren aikuisen naisen makuuhuoneelta. Parisänky oli ainoa mikä rikkoi illuusion yksinäisen ihmisen sopesta.
Iltapäivän jo himmetessä iltaa kohti, Anneli ja Raimo istuivat olohuoneessa. He olivat juuri tulleet autoajelulta. Anneli oli näyttänyt peltomaisemia ja lakeuksia, joista Pohjanmaa oli niin kuuluisa. Raimo oli yrittänyt nauttia näkemästään, mutta pahoinvointi oli asettanut omat haasteensa.
Aiemmin he olivat nauttineet Annelin äidin valmistamasta ateriasta. Isä ei ollut puhunut mitään, paitsi pyytäessään lisää piimää. Raimo olisi halunnut aloittaa jonkinlaisen keskustelun, mutta oli todennut, että perheen tapana ilmeisesti oli olla hiljaa päivällisen aikana. Ruokailun jälkeen nuoripari oli viettänyt hetken Annelin huoneessa, jonka jälkeen he olivat käyneet ajelulla. Raimo oli suostunut ajeluun pääasiassa vain miellyttääkseen nuorikkoansa. Matkapahoinvoinnin riski oli vain hyväksyttävä.
Isä asteli olohuoneeseen ja istui keinutuoliin. Hän otti lehden ja luki sitä hetken.
– Pruukaakos se vävymiäs saunoa? isä kysyi yhtäkkiä.
Raimo oli aluksi hämmentynyt kysymyksestä.
– Tuota… Joo, kyllähän minä saunon.
– Äitee! isä huusi.
Hilja saapui olohuoneeseen kädessään silmälasit.
– No mikäs se on ukolla hätänä? Hilja ihmetteli.
– Kaiveles pyyhe vävymiähelle. Miähet lähtöö ny saunahan.
Isä nousi keinutuolistaan ja asteli ulos pihasaunaa kohti. Raimo katseli ensin appiukkonsa perään, sitten anoppiaan, joka oli jo kääntynyt hakeakseen pyyhkeen, ja lopuksi Annelia.
– No niin, nyt menet isän kanssa saunaan. Isä haluaa varmasti jutella sinun kanssasi, Anneli sanoi silmät loistaen.
– Mutta…
– Ei mitään muttia! Nyt menet saunaan, senkin pöhkö! Et sinä sinne kuole.
– No, jos minä sitten menen.
– Mutta muista, jos isä tarjoaa viinaa, niin et ala ryyppäämään!
– Joo, totta kai.
Hilja toi Raimolle pyyhkeen. Mies heilautti sen olalleen ja lähti Veikon perään saunaan.
Sauna sijaitsi aitan vieressä toisella puolella pihaa. Kun Raimo pääsi saunan pukuhuoneeseen, Veikko oli jo löylyn puolella. Riisuttuaan vaatteensa vävy astui saunaan ja istuutui lauteille Veikon seuraksi. Raimosta sauna tuntui poikkeuksellisen kuumalta. Hän yritti löytää lämpömittaria, mutta sellaiseen ei katse osunut.
Veikko heitteli löylyjä tasaiseen tahtiin. Parin sihahduksen jälkeen Raimo oli yrittänyt viritellä keskustelua, mutta Veikko oli tukahduttanut tilanteen heittämällä yhä enemmän vettä kiukaalle. Raimo ymmärsi olla hiljaa.
Lauteilla ollessaan miehet antautuivat sielua puhdistavan vesihöyryn armoille. Raimon nautintoa tosin häiritsi aivoissa sinkoilevat pohdiskelut Veikon perimmäisestä tarkoituksesta kutsua hänet saunomaan.
Lopulta Veikko päätti irtautua löylyjen hartaudesta saunan kuistille vilvoittelemaan. Raimo seurasi perässä. Tähän mennessä Veikko ei ollut murahdusta enempää suustaan päästänyt. Appiukko istui kelteisillään ja sytytti tupakan palamaan.
– Ookkos tupakkimiähiä? tuleva appiukko kysyi tuijottaen pihapiiristä alkavaa peltomaisemaa.
– En ole. En ole koskaan polttanut tupakkaa.
– Jaa…
– Se on tuo tupakka vaarallista terveydelle.
– Sellaasia nua lääkärit on varootelleet. Faari–vainaa poltteli läpi ikänsä. Kuali yhyreksänkymmentäkuus vuatiaana. Jäi Massikan renkahan alle, kunnei se nähäny sitä tarpeeks ajoos. Soli nostamas norttiaskiansa maasta, ku se raktori yllätti. Notta on se tupakki vaarallista.
– Niin, onhan se vaarallista, Raimo totesi.
Veikko nappasi kuistin penkin jalan juuresta Koskenkorva–pullon. Hän napautti kyynärpäällä pullon pohjaan niin, että korkista kuului rasahdus, jonka jälkeen hän avasi korkin ja otti pullon suusta pitkän huikan.
– Hyi saatana! Minoon hörppiny kirkkahia vaivoohini jo melekeen neljäkymmentä vuatta eikä noo erelleenkään saanu makua paremmaks. Otahan siittä, appiukko sanoi ja ojensi pulloa Raimolle.
– Kiitos, mutta taidan jättää väliin tällä kertaa.
– Soon Anneli sun kieltäny juamasta. Tullu äiteehinsä. Noon kuule sellaasia nua meirän akat, notta noon eheroontaharoon kiältämäs meirän miästen huvituksia. Soon ny sillä kurihin, notta otat ny appiukkos luvalla pitkän siivun! Jos sää elättelet eres piäniä toivehia päästä sukuhun niin täs ei oo kahta sanaa!
Raimo katsoi Veikkoa, joka puhalsi suustaan viimeiset savut juuri tumppaamastaan tupakasta. Veikon ilmeestä Raimo tulkitsi, että hänen oli parempi ottaa pullosta huikat.
Aluksi Raimo hädin tuskin kostutti suunsa kirkkaalla viinalla. Ojentaessaan pulloa takaisin Veikolle, Raimon ei ollut vaikea tulkita tämän ilmeestä, että hänen oli otettava kunnon huikka. Niinpä hän kohotti pullon uudelleen huulilleen ja otti suuntäyteisen. Irvistys viipyi tovin hänen kasvoillaan, jota saatteli Veikon röhönauru.
– Et taira olla Viinamäen miähiä?
– En. En ole. En juo kovinkaan usein alkoholia. Joskus viiniä ruoan kanssa.
– Jaa notta viiniä? Soon sellaasta fiiniä juamaa notten minä sellaasista tiärä kuule mitään. Mutta soon hyvä nottet läträä liiaksi kirkkahien kans. Soon paree niin. Meinaan jos Annelista aiot akan ittelles ottaa. Moon tällaanen vanaha pualijauhoonen miäs jo ja tällaanen maatiainen, notta mullen soon vaa hyvä ku ryyppää välihin. Ajatukset noon jotensakki kirkkahampia sen jäläkehen. Ja tarttoo sitä välillä ottaa sellaanen matokuuri. Mutta ku oot täällä ja lähäret miähis saunahan, niin ryypyt otetahan joka jumalan kerta, soon vissi se!
– Aivan. Jos täällä kerran sellainen tapa on, niin otetaan sitten, Raimo myöntyi.
– Soot töis jossaan konttoris? appiukko uteli.
– Niin, minä olen kaupungin teknisessä virastossa.
– Minen sellaasista ymmärrä. Paree notta oot töis, ku et olis. Meinaan soon vaativa flikka tua Anneli. Ei tua olis sua hualinukaa, jos et töis olis. Taloures tarttoo olla tarkka, sellaanen soon flikan ajatus. Äiteehinsä tullu. Jokos soon Anneli tiineenä?
– Anteeksi? Raimo varmisteli, sillä hän ei uskonut kuulleensa oikein.
– Notta onkos sillä flikalla jo pullat uunis? Onko maha pystys?
– Ei! Ei missään nimessä! Ei hyvänen aika sentään, vävy puolusteli ollen hämillään tilanteesta.
– Jaa… Se ku flikka jo äiteeltä kyseli hääasioosta, niin aattelin vaa notta ookko sen pannu jo paksuks. Notta siksikö se niin kaurastaa.
– En suinkaan. Hääasioita? Mitä hääasioita?
– Minen niistä niin tiärä. Minen nuasta akkojen höpinööstä niin välitä. Ne niin tryykää ja vouhkaa ku häitä touhaavat.
– Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla mitä he häistä oikein ovat…
– Moomma miähiä eikä me ny joura sellaasista puhella. Otahan siivu ja mennähän takaasi löylyyhin. Varo tuata laattiaa mennessäs, soon ny vähä lipoonen ku ollahan täs kuljettu ja verellä läträtty.
Raimolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa jälleen pitkä huikka viinaa. Hän huomasi, että pullo oli jo puolillaan. Hän myhäili tyytyväisenä, koska tajusi Veikon juoneen huomattavasti enemmän. Se tarkoitti, että pian appiukko olisi umpihumalassa ja Raimo pääsisi saunomasta. Koska juoma miellytti Veikkoa enemmän, oli riski Raimon mielestä liiallisesta humaltumisesta kohtuullisen pieni.
Raimo ojensi pullon takaisin Veikolle, joka otti kolme kertaa suuremman määrän Koskenkorvaa nieluunsa, kuin vävy hetkeä aiemmin. Appiukko ärähti varsin äänekkäästi, jonka jälkeen hän viittoi Raimoa takaisin lauteille. Miehet palasivat kuumaan ja höyryävään saunaan.
Miesten nauttiessa löylyistä Anneli ja Hilja istuivat asuinrakennuksen olohuoneessa. Hilja kutoi villapaitaa nojatuolissa istuen ja Anneli selasi levottomana naistenlehteä samalla vilkuillen televisio–ohjelmaa.
– Missä ne miehet viipyy? Anneli ihmetteli ääneen.
– Niillä ottaa aikansa, Hilja vastasi.
– Eihän isällä ollut viinaa?
– Saunassako? Totta kai on. Niinhän sillä on ollut siitä lähtien, kun me tapasimme. Oli jo varmaan ennen sitä.
– Aikooko se juottaa Raimon humalaan?
– Varmaankin. Se on isän tapa ottaa miehestä mittaa. Ensin saunaan ja sitten känniin. Sen jälkeen parannetaan maailmaa ja lauletaan vanhoja iskelmiä. Loppuillasta se änkyröi makuuhuoneeseen ja rojahtaa sänkyyn nukkumaan.
– Ei Raimo juo, Anneli vakuutteli.
– Varmasti juo, älä kuule tyttö epäile hetkeäkään etteikö isäsi pakota Raimoa juomaan. Eikä Raimo ole sellainen mies, että pystyisi vastustamaan isääsi.
Anneli ajatteli äidin tulkinneen Raimoa ihan oikein. Juuri siksi Annelia huolettikin miesten saunominen. Isä ei yleensä paljoa puhunut, mutta humalassa sitäkin enemmän. Entä jos isä jutuillaan säikyttää Raimon niin, että menettää kiinnostuksensa päästä Annelin sukuun?
– Pitäisikö minun mennä varmistamaan, ettei Raimo juo? Jos minä hakisin hänet sieltä pois?
– Älä hyvänen aika mene sitä tekemään! Anna isäsi hoitaa tämä juttu!
– Miksi ihmeessä antaisin?
– Se on niitä miesten juttuja, emmekä me naiset sitä ymmärrä, mutta ei ole tarpeenkaan. Isällesi on kuitenkin tärkeää, että hän saa ryypätä Raimon kanssa ja puhua asioista, kun ei se raasu muuten osaa. Se, että isäsi pyysi Raimoa saunaan, oli jo sinällään suuri myönnytys Raimoa kohtaan. Se on merkki siitä, että isäsi taitaa pitää Raimosta. Ei isä jokaista saunaan kutsu. Ja saunassahan ne on ennenkin tämän kylän miehen tehneet tärkeitä päätöksiä ja asioita vatvoneet. Hyvin ne siellä pärjää.
– Minua niin huolestuttaa. Raimo ei yleensä käytä alkoholia. En muista olenko nähnyt häntä koskaan kunnolla humalassa.
– Se on ihan normaalia olla huolissaan. Olen minäkin aikanaan huolissani ollut, mutta siihen tottui. Eihän se viina sinänsä hyväksi ole pidemmän päälle, mutta eipä tuo isäsi ole pahapäinen eikä se liian usein ota kuitenkaan. Pysyypähän hyvällä tuulella, kun saa välillä ottaa kunnolla.
– Niin kai sitten.
Anneli jatkoi lehden selaamista. Hilja katseli pieni hymy kasvoillaan tytärtään.
Miehet palasivat löylyhuoneesta toistamiseen kuistille. Raimo hymyili hieman nähdessään, miten Veikko kulautti jälleen viinaa sisuksiinsa. Pullossa oli enää kolmen sentin verran viinaa. Appiukko työnsi pullon Raimon käteen.
– Uus kiarros! Soon sitte Pohojammaan kautta!
Raimo vilkaisi pulloa epäuskoisena ja sen jälkeen Veikkoa.
– Pohjanmaan kautta? Tarkoitatko, että koko pullo tyhjäksi?
– Sellaanen soon tapa!
– En usko, että minä pystyn.
– Kyllä tuallaanen raavas miäs pystyy! Kerran se kirpasoo!
Veikon ilme oli tuima. Katse oli piin kova. Raimo tajusi, että hänen oli pakko ainakin yrittää. Hän nosti pullon suun huulilleen, sulki silmänsä ja alkoi kaataa. Kitkerän voimakas alkoholi maistui pahalta ja poltteli Raimon suuta ja kurkkua. Hän ei kuitenkaan uskaltanut olla juomatta. Vesi valui hänen silmistään, mutta hän jatkoi juoman kumoamista. Pullon pohjan näkyessä lopun viinan tulviessa suuhun, hän tunsi miten vatsalaukku halusi taistella suurta yhtäkkistä alkoholimäärää vastaan. Osa mahaan kulkeutuneesta nesteestä tulvahti takaisin Raimon suuhun, mutta hän hämmästyttävän itsekurin ansiosta sai kaiken nieltyä takaisin. Pullo oli tyhjä.
Raimon irvistys kesti pitkään ja hän huokaili syvään. Veikko nauroi raikuvaa nauruaan sydämensä pohjasta.
– Ristus, sää tosisnas tyhjäsit sen.
– Niinhän te käskitte.
– No, korkatahan toinen.
– Mitä? Raimo hätkähti.
– Nottei tua viina juamalla lopu.
Raimo tunsi pahan olon vellovan vatsassaan. Kaikkein vähiten hän halusi juoda yhtään enempää. Päässään Raimo tunsi humalan ajatuksia löyhdyttävän ja aistimuksia harhauttavan vaikutuksen hiljalleen voimistuvan.
– Tätä menoa minä sammun kyllä melko nopeasti, Raimo totesi miettien miten pystyisi pelastautumaan tilanteesta.
– No jos niikseen tuloo niin sitte menöö niin kun menöö.
– Ei se Annelikaan taitaisi oikein tykätä.
– Kyllä se flikka tiätää, notta viinaa me täällä ryypiskellähän eikä silloo mitään rotia puuttua meirän miästen asioohin! Ja ei soo täällä häpiä, jos markilla nukuksii. Sellaasta sattuu.
Sen sanottuaan Veikko nappasi jostain kuistin piilosta toisen pullon Koskenkorvaa, korkkasi sen ja otti pitkän huikan. Ilme ei pysynyt suorassa Veikollakaan, kasvolihakset vääntelehtivät enemmän kuin hän halusi esittää.
– Soon sellaanen viisasten juama tua viina. On sillä sellaasia haittojaki, nottei sen pualehen. Moni miäs on kuallu, ku on liikaa tronannu, notta silleen saa varuullaan olla. Liekö sitte se viinapiru, ku tuloo korjaamahan talteen.
– Niin, eihän sitä koskaan tiedä.
– Ei tiärä niin. Otahan siivu.
Pullo ilmestyi Raimon kasvojen eteen. Irvistys hiipi jo ennen kuin Raimo sai pullon suun huulilleen. Hän kallisti viinaa suuhunsa ja yritti niellä sen mahdollisimman nopeasti maistamatta mitään. Pienen kakimisen jälkeen juoma pysyi sisällä.
– Alakaa taittua se pahin, ukko lohdutteli.
– Niin kai sitten. Minä alan olla jo humalassa.
– Nuan piänestä? Pareehan se tiätysti niin, nottei tartte maksella maltahia. Pääsöö halavalla ku saa vähällä kännin.
– Onhan se tietenkin hyvä puoli sekin.
– Notta moon sellaasta miältä nottei mullen oo niin väliks millaanen se vävyeherokas on. Soon tärkeentä notta Anneli saa olla onnellinen. Pystykkö sen lupaamahan? Notta silleen kunnioottavasti kohtelet?
– Totta kai! Se on minullekin tärkeää.
– Mutta lupaakko? Ja tiärä notta miähen mitta soon siinä notta pitää lupauksensa! Sellaasilla miähillä ei oo asiaa meirän kylille, jokka lupauksensa pettää. Sellaaset noo miähiä ollenkaa, hameet päälle sellaasille. Notta lupaakko?
– Ilman muuta lupaan!
Veikko nousi seisomaan ja asteli Raimon eteen. Vävy katseli appiukkonsa aavistuksen horjuvaa alastonta olemusta ja tiukkaa katsetta.
– Mä sanon sulle tän vaan yhyren kerran. Jos lyät Annelia, niin turpahan tuloo. Silloon mä sut körmyytän niin nottet lavittalla pysty istumahan enää ikänä! Ymmärräkkös?
– Ymmärrän. En minä ikinä voisi lyödä Annelia.
– Hyvä! Tuahon kätehen!
Veikko ojensi kouransa Raimon eteen. Vävy tarttui käteen ja miehet kättelivät. Veikko irrotti otteensa ja istui takaisin kuistin penkille. Raimo hieroi kättään. Veikko otti pullon, otti huikat ja ojensi sen Raimolle.
– Otahan siittä taas ja sitte löylyhyn.
– Kiitos.
Anneli oli selannut jo kaksi lehteä, kolmannesta viimeiset sivut olivat menossa. Hilja ei enää kutonut vaan seurasi suosikkiohjelmaansa Viidakon blondit televisiosta.
– Miten ne voi aina vaan saunoa? Kai se saunakin on jo kylmennyt? Entä jos mekin olisimme halunneet saunoa? Anneli ihmetteli tuskastuneena.
– Isäs on heitellyt klapeja välillä pesään. Kyllä niillä lämpöä siellä riittää. Lämmitetään huomenna uudelleen, jos kylpemään haluat päästä. Tänään ei kannata yrittää, miehillä kestää varmaan vielä pari tuntia, Hilja myhäili.
– Pari tuntia? Miten ne voi niin kauan saunoa? Onko se ihan terveellistäkään?
– Ei ne niin kauan löylyssä istu, mutta kuistilla parantelevat maailmaa. Etkös muista, kun pikkuflikkana joskus kävit siellä kuistilla ihmettelemässä, kun isäsi saunoi veljiensä tai kylän miesten kanssa?
– En muista niitä aikoja enää niin hyvin. Enkä minä uskonut, että isä alkaisi Raimoa juottamaan.
– Niin, sinä muutit niin nuorena jo pois, kun lähdit lukioon sinne kaupunkiin. Kesäisin, kun olet käynyt kotona, niin isä on silloin hillinnyt sitä juomistaan sinun takia. Kai se ajatteli ettei sinun tarvitsisi nähdä sitä toikkarointia.
– No miksi sen nyt piti alkaa ja juottaa vielä Raimokin?
– Minähän selitin sitä sinulle jo. Isäsi haluaa päästä Raimosta selville.
– Viinallako se sitten onnistuu?
– Ei isälläsi siihen muita keinoja ole. Sellainen pohjalainen jössikkä kun on.
– Niin kai sitten.
Kun miehet palasivat kolmannen kerran löylyistä, Veikko ei suunnannutkaan ensin kuistille vaan pesuhuoneeseen. Raimo tajusi, että saunominen alkoi tulla päätökseensä. Hän oli alkanut tulla hilpeälle tuulelle ja tunsi jonkinlaista haikeutta siitä, että saunominen päättyisi.
Miehet jäivät Veikon kehotuksesta vielä istumaan kuistille ja pukivat vaatteita päälleen. Ilta oli jo hämärtynyt, mutta loppukesän aurinko valaisi haaleasti vielä pitkälle yöhön. Appiukko sytytti jälleen tupakan palamaan ja ojensi pullon Raimolle.
– Meillon tapana painaa puuta täs niin kauan ku viinaa piisaa tai miähet kaatuuloo.
– Mikäs siinä. Otetaan taas!
Raimo hihitteli ja otti pitkän huikan. Hän tuijotti vieno hymy kasvoillaan pihapiiriä ja otti sen jälkeen vielä toisenkin huikan. Veikko ojensi kätensä pulloa kohti saadakseen itsekin juomaa. Veikko otti pitkän siivun, yski hetken ja puuskutti.
– Perkele ku soon pahaa. Maku ei muutu.
– Ei tämä kyllä hyvää ole, Raimo hihitteli.
– Vaan ehtaa suamalaasta perinnettä!
– Niin on! Raimo vakuutteli.
– Musta tuntuu notta moomma vähä samallaasia vaikka ollahanki eri puusta.
– Niinkö? Varmaan sitten niin.
– Soot sellaanen sälli notta suhun voi luattaa ja oot sellaanen kunniallinen miäs. Sellaanen tuntu mullon.
– Kiitos! Kiva kuulla, että olette sitä mieltä. Te olette kyllä mukava appiukko.
– Sano Veikko vaan! Jos susta meirän sukuhun tuloo vävyy, niin paree alakaa sinuttelemahan. Ei meirän tarvi teitittelemähän alakaa. Tai sulla.
– Aivan. No minä kutsun sinua sitten Veikoksi.
Sinunkauppojen kunniaksi miehet ottivat jälleen kulauksia pullosta. Juominen ei ollut enää Raimollekaan väkinäistä vaan luontevaa, hyvän humalan siivittämänä.
– Soon sellaanen juttu notta mollahan tuan Annelin äiteen kans oltu täs pihas yli neljäkytä vuatta.
– Niin pitkään?
– Joo. Ja tämon kuule maailman paras paikka.
– No onhan tämä mukava.
– Soon kuule niin täyrellinen paikka tämä! Hilijahan ei oo täältä kotoosin, muttei soo koskaan valitellu. Hyvin soon meirän kylillä pärjänny. Tykänny soon täällä olla ja mikäs täällon ollessa. Saarahan olla omahan läjähän eikä oo sellaasta kaupunkien metelööntiä ja kiirehiä haitoolla.
– No ei täällä kyllä autoja paljon kulje missään.
– Juu ei. Ookkos laulumiähiä? appi kysyi yllättäen.
– En. En minä osaa laulaa.
– Otahan hömpsyt.
Raimo tarttui jälleen pulloon ja joi. Veikko nousi seisomaan ja kajautti ilmoille epävireisen version kappaleesta Hopeinen kuu. Vävy kallisteli pulloa välillä ja katsoi lumoutuneena appiukkonsa esitystä.
Anneli laittoi viidennen lehden käsistään sohvalle ja käänsi katseensa hätääntyneenä Hiljaan.
– Mitä ihmettä tuo mölinä on? Anneli hämmästeli.
– Isäs laulaa Hopeista kuuta.
– Isä? Laulaa?
– Niin, kun se on tarpeeksi ottanut, niin se luikauttaa välillä pari laulua. Tässä vaiheessa sen jo tietää, ettei isä enää pystyssä pysy toista tuntia pitempään.
– Pitäisikö minun mennä katsomaan? Onkohan Raimo kuinka pahassa kunnossa?
– Anna miesten olla rauhassa. Ei sinne tässä vaiheessa kannata mennä mitään ihmettelemään. Ne on jo niin jurrissa, että kohta ne on valmiita sänkyyn. Mennään tuossa tunnin päästä sitten elleivät ole sitä ennen tulleet sisälle, äiti ohjeisti.
– Onkohan sillä Raimolla huomenna paha krapula?
– Taatusti on. Kyllä se siitä selviää. Toivottavasti on paha krapula, niin oppiipahan jotain viinan kiroista, jos ei ole jo ennen oppinut. Kaipa tuo on nuorempana ehtinyt jo kokeilla kuitenkin.
– Ei Raimo ole koskaan juonut itseään niin humalaan, että olisi sammunut! Anneli tivahti hieman loukkaantuneena.
– Mistäs sinä sen tiedät? Ei ole Raimo tainnut vain kehdata sanoa. Mutta huomenna et sitten nalkuta sille Raimolle tästä. Olet hyvä morsian sille ja hoidat miehesi kuntoon. Seuraavalla kerralla voit sitten nalkuttaa.
– Miksi ei nyt?
– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isäsi tapasi Raimon, eikä Raimo voinut tietää, mitä tuleman pitää. Hän kunnioitti isäsi tapaa ja se oli hyvä, että teki niin. Seuraavalla kerralla kyse on kuitenkin jo toisesta kerrasta, niin ei sillä sitten ole enää merkitystä. Sitten voit hakea Raimosi saunalta jo hyvissä ajoin pois, ettei juo liikaa.
– Meidän piti lähteä huomenna puolilta päivin. Mahtaako siitä tulla mitään, Anneli epäili.
– No oletteko te nyt niin aikatauluissa kiinni? Ei kai tuo haittaa, vaikka olisitte yhden yön pidempään täällä?
– Niin, no lomahan meillä on, että ei sitä vielä töihin tarvitse ehtiä.
– Ja teillähän ei kai ollut mitään sen ihmeempiä suunnitelmia muutenkaan?
– Ei ollut. Ei se tietenkään mikään ongelma sinänsä ole.
Kun Veikko oli päättänyt serenadinsa Raimolle, miehet jatkoivat kuistilla istumista ja maailman parantamista. Kolmas pullo oli korkattu. Pihassa olevien rakennusten tarkempi tarkastelu tuntui olevan Raimolle mahdotonta, koska katse ei tahtonut millään tarkentua mihinkään yksityiskohtaan. Pihapiiri tuntui jollain tapaa heiluvan tai pyörivän.
– Sinä olet Veikko hyvä laulamaan, vävy kehuskeli ja nyökytteli päätään.
– Kunhan roikastin. Soon sellaanen juttu, notta ny lauletahan yhyres Isoontaloon Antti ja Rannanjärvi!
– Joo, lauletaan vaan, Raimo innostui.
Miehet nousivat seisomaan ja lauloivat yhdessä kakofonisesti perinnelaulun. Veikolla melkein silmät kostuivat, sillä niin itsetuntoa hivelevältä miesten yhteiskarjunta kuulosti. Raimo yritti keskittyä sanoihin, joista hän muisti vain noin puolet. Onneksi Veikko osasi sanat hyvin, joten Raimo peesasi sekunnin viiveellä ja pystyi näin suoriutumaan haasteelliseksi osoittautuneesta tehtävästä.
Laulannan päätyttyä miehet istahtivat jälleen. Raimo oli kuitenkin pudota penkiltä, mutta onnistui pitämään tasapainonsa.
– Alakaako penkki olhon piäni? Veikko naureskeli.
– Niin se taitaa olla, Raimo hihitti.
– Tarttooko hommata vyä, notta pysyy lavittasnansa?
– Ehkä tässä ilmankin pärjää.
– Soon sammumises se paree asia, notta ku soot markilla makooksis, niin siittä ei enää tipu!
– Joo, siitä ei tipu, hih hih.
– Ny musta tuntuu notta soon paree mennä pirttihin. Hilija tuloo yleensä näihin aikoohin patistelemahan nukkumaan.
– Jaa? Raimo ihmetteli illan yhtäkkistä loppumista.
– Sää saat juara pullon tyhyjäks jos miäles teköö.
Sen enempää puhumatta Veikko lähti hoipertelemaan asuinrakennusta kohti. Askeleet eivät ihan osuneet rappusille suunnitellusti, minkä ansiosta Veikko horjahti rappusten viereen makuulle kirjavien voimasanojen saattelemana. Hilja tuli rappusille ja näki, mitä oli tapahtunut, auttoi Veikon ylös ja sisälle.
Anneli tuli ulos ja käveli miehensä luokse.
– Oletko sinä humalassa Raimo? Anneli ihmetteli.
– Juu, pikkuisen. Anna anteeksi kulta. En minä muuten, mutta isällesi ei sanota ei, Raimo sopersi puolustuksekseen.
– Tiedänhän minä sen. Saat sinä anteeksi, mutta eikö olisi nyt parempi mennä nukkumaan?
– Juu, mennään nukkumaan.
Anneli otti Raimoa kiinni käsivarresta ja vaivoin tukien sai miehensä kulkusuunnan pysymään oikeana.
– Isäsi osaa muuten laulaa pirun hyvin! mies kehui.
– Niinkö?
– Mitä sinä olet muuten äitisi kanssa puhunut jotain häistä?
– Häistä? Ei kai se isä mistään sellaisista puhunut? Anneli säikähti.
– Jotain se niistä puhui, mutta en nyt enää muista tarkasti mitä se oli.
– Hyvä! Mennään nyt sisälle nukkumaan. Jutellaan aamulla sitten paremmin.
Anneli ja Raimo pääsivät lopulta sisälle. Isä oli nukahtanut olohuoneen sohvalle. Hilja oli sammuttanut valot ja television. Yhdessä Annelin ja Hiljan avustuksella Raimo onnistuttiin saamaan yläkertaan parisängylle nukkumaan. Vajaan puolen tunnin kuluttua koko talo oli hiljentynyt ja asukkaat olivat täydessä unessa.
Seuraavana päivänä Raimo heräsi noin kello yksitoista. Hänen päätään särki ja vatsan olotila oli lähinnä karmaiseva. Mies totesi päänsäryn voimistuvan entisestään, kun hän nousi sängystä seisaalleen. Hän asteli ikkunan ääreen. Auringon valo tuntui aivan liian kirkkaalta. Sen säteet tuntuivat neuloilta Raimon silmissä.
Raimo tuijotti pihalle. Hämmästyksekseen hän näki Veikon hakkaavan polttopuita. Hän ei voinut käsittää, miten appiukko pystyi sellaiseen työhön, vaikka edellisenä iltana oli juonut niin paljon viinaa. Veikolla täytyi olla aivan hirvittävä krapula, Raimo mietti.
Alakerrassa Raimo kohtasi talon naiset keittiössä. Hilja ei puhunut mitään, hymyili vain vienoa hymyään valmistaessaan ruokaa. Anneli auttoi äitiään.
– Huomenta Raimo! Anneli tervehti. – Millainen on olo?
– Huomenta. Ei kovin hyvä. Päätä jomottaa melko pahasti. Olisiko mitään särkylääkkeitä?
– Ota tuolta kaapista Buranaa. Se on kuusisatasta. Lääkäri määräsi sitä minulle, kun talvella liukastuin ja loukkasin olkapääni, Hilja selvitti.
Raimo otti kaapista lääkkeen ja nautti sen runsaan veden kera.
– Istuhan alas. Minä laitan sinulle jotain aamupalaa, Anneli kehotti.
– En minä taida pystyä syömään vielä mitään, Raimo supisi.
– Parempi syödä heti aamusta jotain tukevaa. Sillä se kohmelo lähtee parhaiten, Hilja neuvoi.
– Jospa minä sitten yritän, Raimo vaikeroi.
Raimo asteli ulos pihamaalle aamupalan jälkeen. Anneli seurasi miestään. He istuutuivat asuinrakennuksen rappusille. Anneli ojensi miehelleen pullollisen limsaa.
– Ota tuosta, se helpottaa, Anneli sanoi. – Meidänhän piti lähteä puolilta päivin takaisin. Luuletko, että sinä pystyt matkustamaan vai pitäisi meidän olla vielä yksi yö?
– Jaa–a. Kun minä siitä matkapahoinvoinnistakin kärsin, niin mitenkähän tuo matkustaminen krapulassa onnistuu? Raimo vaikeroi ja vaikutti varsin huonovointiselta.
– Eli olemme vielä yhden yön?
– En minä tiedä. Ehkä kuitenkin parempi, että lähdemme. Kyllähän täällä tietenkin ihan mukavaa olisi olla, mutta haluaisin nyt kotiin lepäämään.
– Ymmärrän. Lähdetään sitten tänään. Minä menen pakkaamaan laukkuja, yritä sinä parannella vointiasi täällä raittiissa ilmassa.
– Minä yritän.
Anneli asteli takaisin sisälle taloon. Raimo istui hetken ja nousi sitten seisaalleen. Hän lähti kävelemään kohti Veikkoa, joka edelleen jatkoi halkojen parissa työtään. Kun Veikko näki Raimon, hän humautti kirveensä pölliin kiinni ja sytytti tupakan.
– Huomenta, Raimo tervehti.
– Huomenta, Veikko vastasi sylkäisten aitan seinään.
– Sinä olet jo täydessä työn touhussa?
– Ei täällä parane jäärä hoinaalemahan. Ei nua klapit ittekseen synny.
– Niin, ei tietenkään. Eikö sinulla ole yhtään krapula?
– Vähä päästä vihmoo, muttei se täs konkurssis paljoa paina.
Samassa Raimo huomasi Veikon nilkan olevan paisuksissa.
– Miten tuo sinun nilkkasi? Se näyttää aika pahalta.
– Jaa tua? Taisin sen klenahuttaa ehtoolla. Kaaruun rappusis.
– Eikö sitä kannattaisi näyttää lääkärille?
– Tiärä tuasta. Siton ennenkin klenahutettu, notta sitä nynnii tartte lääkäris käyrä. Kattoo sitte jossei siitä tuu kalua.
– Aivan. Me taidamme lähteä jo tänään takaisin, Raimo selvitti.
– Niinhän tua Anneli nuata kapsäkkiä kanteloo jo autoonsa.
Raimo vilkaisi taakseen ja näki miten Anneli lastasi laukkuja autoon.
– Niinpä näköjään tekee. Minun täytynee mennä auttamaan.
– Juu, paree soon niin päin.
Kun auto oli lastattu, Raimo ja Anneli seisoivat auton vieressä. Veikko ja Hilja olivat rappusilla. Anneli halasi vanhempiaan ja Raimo kätteli sekä Hiljaa että Veikkoa.
– Kiitoksia vieraanvaraisuudesta ja siitä eilisestä saunomisesta, Raimo totesi.
– Mitäs tuasta. Kiitosta vaan ittelles ku tulit käymähän! Pirä ny vähä hualta tuasta flikasta sitte, Veikko ohjeisti.
– Kiitos. Minä pidän kyllä Annelista huolta. Nähdäänhän me toki vielä uudelleenkin, Raimo vastasi.
– Nähärähän toki, jos hengis pysytähän, Veikko naureskeli.
– Toivottavasti näemme pian uudelleen, Hilja sanoi.
Nuoripari istuutui autoon ja lähtivät ajamaan tietä pitkin maatilan kadotessa näköpiiristä hiekkatieltä nousseen pölyn taakse. Raimo tunsi pahoinvointinsa aavistuksen kasvavan, mutta päättäväisesti aikoi taistella sitä vastaan mahdollisimman pitkään. Hääsuunnitelmista Raimo ei enää muistanut yhtään mitään.
