-Jumalauta, Lahtinen, kerro mulle minkä takia me sut tänne ostettiin?! Ja isolla
rahalla?!, karjui päävalmentaja Eino Koskela erätauolla Konneveden
Kiekko-Karhujen tähtipelaaja Veikko Lahtiselle kauden kahdeksannentoista ottelun
toisella erätauolla, tilanteen ollessa vierasjoukkue Hankasalmen Ponnistukselle 0-4.
Kiekko-Karhujen voitottomien otteluiden putki oli jo venynyt kahdeksan ottelun
mittaiseksi ja tällä menolla paikka pudotuspeleihin jäisi tälläkin kaudella vain
kaukaiseksi haaveeksi. Lahtinen pysyi hiljaa päävalmentajan huutaessa, kuten pysyi
koko muukin joukkue, erätauot eivät olleet keskusteluja, vaikka niissä päävalmentaja
kysymyksiä esittikin.
-Ja Forsström! Saatana rantapalloakaan et saa kiinni! Sä jäät penkille
jumalauta,Simonen menee maaliin! Vaikka näyttää kyllä taas siltä että se on saatanan
saatana ihan sama kuka siellä seisoo!
Kiekko-Karhujen miehistö tuijotteli hiljaa luistimiensa nauhoja ja tunnelma kopissa
lähenteli valtiollisia hautajaisia. Päävalmentaja Koskelan lopetettua yksinpuhelunsa
ja mentyä hallin käytävään tupakalle, nousi joukkueen kapteeni Timo Juutinen ylös
sanoakseen sanasen joukkueelleen. Juutinen oli jo veteraanipelaaja, entinen liigajyrä
ja NHL-varaus vuodelta 1988, mutta sopimuksen syntyminen Hartford Whalersin
kanssa oli kariutunut harjoitusleirillä Juutisen tapeltua umpihumalassa zambonin
kanssa, häviten tappelun ja murrettuaan nilkkansa potkaistuaan jäädytyskonetta
renkaaseen. NHL jäi Juutiselle haaveeksi, kutsua takasin ei ikinä tullut.
-Hei jätkät, ei me olla näin paskoja. Ei me voida olla. Mennään ny tonne jäälle, tää
on meidän kotipeli ja vielä on 20 minuuttia aikaa taistella! Tää kausi voidaan vielä
kääntää, mutta nyt pitää alkaa jo tapahtuun. Tänään! Kamoon, nyt mennään!
Veikko Lahtisen edelliskauden teholukemat olivat vakuuttavat, runkosarjan
kolmessakymmenessäkahdessa ottelussa tehdyt 36 maalia ja 27 syöttöpistettä olivat
kovaa valuuttaa ottaen huomioon senkin seikan että Lahtinen pelasi alempaan
keskikastiin kuuluvan Jämsän Jäykän huikean keskinkertaisissa riveissä.
Joukkue ei päässyt pudotuspeleihin ja Lahtisen kesäloma alkoi jo varhaisessa
vaiheessa. Lahtinen oli tunnettu kiekkopiireissä jo nuoresta pitäen paitsi
poikkeuksellisena lahjakkuutena, myöskin miehenä joka osaa ottaa vapaa-ajastaan
kaiken irti.
Revolveri oli vaihtanut pelaajaa jo useaan kertaan ja aina oli liipaisinta
painettaessa kuulunut kuiva KLIK-ääni, 44-kaliiperisen äreän jyrähdyksen sijaan.
Votkaa oli myös ehtinyt mennä suuria määriä, simpanssi osasi juoda siinä missä
Lahtinenkin, paukku paukusta. Simpanssi otti tulen Lahtisen tarjoamasta sytyttimestä
ja kädellinen veti kunnon savut ennen vuoroaan. Otti lasin, nosti sen tervehdykseksi,
äännähti tavalla minkä vain simpanssit ja erittäin humalaiset ihmiset osaavat, kulautti
venäläisen kansallisjuoman kurkustaan alas ja painoi piipun ohimolleen, KLIK!
Vuoro vaihtui, jälleen tupakkaa poltettiin ja ryypyt otettiin. Keskustelua ei ollut
kaksikon välille syntynyt koko iltana, vaikka aluksi sitä oli hieman yritetty, mutta
yhtä nopeasti siitä oli luovuttu. Mitä sitä juttelemaankaan. Keskustelu on vain hyvän
illanvieton haittatekijänä ja luontevuuden estäjänä. Simpanssi tuntui olevan samaa
mieltä. Ainakin sen silmistä kuvastui syvä ymmärrys Lahtista kohtaan. Lahtinen
nyökkäsi, pyöräytti rullaa, joi lasinsa tyhjäksi ja painoi liipaisinta. KLIK! Oli
simpanssin vuoro.
Aamulla Lahtinen heräsi keittiönpöytänsä äärestä ja ase oli vieläkin pöydällä,
tosin simpanssia ei näkynyt missään. Lahtinen nousi, katseli ympärilleen ja huhuili
sitä. Hän kiersi talon läpi ja asteli takapihan terassille raapien päätään.
Simpanssi oli kadonnut yhtä mystisesti kun se oli saapunutkin, astellut
keski-Suomalaisesta mäntymetsästä Lahtisen takapihalle juhannuksen jälkeen,
tupakka huulessaan ja iloisesti kättään nostaen. Lahtinen ja uusi ystävänsä olivat
viettäneet leppoisaa kesälomaa, korttia ja venäläistä rulettia pelaten, saunoen ja
ryypäten. Nyt se oli kadonnut ja Lahtinen havahtui mietteistään puhelimen pirinään.
Siellä oli Konneveden Kiekko-Karhujen kunnianarvoisa päävalmentaja ja lajilegenda,
Eino Koskela, tarjoten sarjatason huomioon ottaen rahakasta tarjousta ensi kaudesta,
sekä optiota seuraavasta.
-Veku! Hei! Ooksä valmis? Näytät vähän kummalta? Juutinen kysyi
Lahtiselta kun tuli aika lähteä takasin jäälle ja kolmanteen erään.
-Häh? Ai, joo, oon mää. Olin vähän, ajatuksissani vaan, vastasi Lahtinen.
-Okei, noni, nyt mennään. Näytetään niille ny Veku häh?
-Joo, totta kai, Juuti, tää on hei meidän peli, me voitetaan tää! Lahtinen huudahti
hieman yllättyen itsekin omasta varmuudestaan.
Koskela oli jo vaihtoaitiossa, selvästikin hieman jo rauhoittuneena, hänen
punainen kaljunsa ei enää hehkunut kuin hellan koukku, vaan oli jo saanut
vaaleampia sävyjä, tosin harventunut ja hapsottava tukka sai päävalmentajan
näyttämään mielenvikaiselta neuvostoliittolaiselta korkeushyppyvalmentajalta
ikivanhassa punaisessa Työväen Urheilijoiden verryttelyasussaan ja harmaissa
Pomarfin-kengissään.
-Noniiiin, pojat! Mennääs ny, ykkönen sissään, Eki, Veku ja Peksi. Alas Juuti ja
Korhonen. Nii ja Forsströmmi jää vaan siihen sitä luukkua aukomaan! Komensi
Koskela joukkojaan ja miehet astuivat jäälle. Yleisössä suurin hurmos oli jo poistunut
poliisipartion mukana heidän hakiessaan humalaisen konneveteläismiehen
huutelemasta säädyttömyyksiään. Loput yleisöstä hytisivät liian kylmässä hallissa ja
näykkivät haluttomasti jo kauan sitten haalenneita erätaukomakkaroitaan.
-Haista Lahtinen vittu, sanoi Ponnistuksen sentteri ja numero 11 Keijo Lisku
kyyristyessään aloitukseen virnuillen.
-Älä Keke tolleen, sanoi päätuomari Henrikson sovittelevasti ja tiputti kiekon jäähän.
Lahtinen voitti aloituksen ja sai kiekon väännettyä puolustaja
Korhoselle, joka siirsi sen pakkiparilleen Juutiselle. Juutinen pyörähti näppärästi
kiekon kanssa ja antoi pitkän pystysyötän laidan kautta laitahyökkääjä Erkki
Kinnulalle, joka kiisi laitaa ylös kuin piru helvetistä. Eki oli harrastanut nuorempana
pikaluistelua, kunnes vaihtoi jääkiekon pariin ja oli nopeimpia miehiä luistimilla mitä
Lahtinen oli ikinä nähnyt. Kinnula oli päästä ohi Ponnistuksen puolustaja Kale
Mähösestä, mutta Mähönen vanhana sikailijana viilsi ikävän viikatteen Ekin
jänteville nilkoille ja niin meni Kinnula nurin. Henrikson vihelsi pelin poikki ja
osoitti Kalea ja näytti koukkausta tarkoittavan eleen.
-Numero 3 Mähönen, 2 minuuttia, koukkaaminen! Sanoi erotuomari katsoen
Mähöstä hieman pettynyt ilme kasvoillaan ja päätään puistellen.
Ylivoimaa pelaamaan asettui Konneveden ykköskentällinen, ja jälleen
kiekko tiputettiin jäähän. Nyt jos koskaan olisi kavennusmaalin paikka, ja vielä olisi
mahdollisuuksia ja aikaa saada peli hallintaan ja yrittää tasoihin. Lahtinen voitti
puhtaasti jälleen ja Lisku puhisi rivouksia Vekun perään, mutta Veku ei siihen
keskittynyt. Nyt oli tullut aika laittaa peli pyörimään! Kiekko saatiin tuotua sini-
viivan yli ja ylivoimapeli pyörähti käyntiin. Kiekkoa siirreltiin kauniisti, kuin
Punakone aikoinaan, koko viisikko oli osallisena ja Ponnistuksen puolustus
oli täysin kykenemätön vastaamaan. Lopulta pyörityksen päätteeksi Lahtinen pudotti
viivaan Juutille, Juuti siirsi Korhoselle,
Korhonen palautti Juutiselle joka täräytti suoraan syötöstä kuuluisan Töysän
Pomminsa, jolla oli miehen nuoruusvuosina kuulemma tapettu hevonen, kun kiekko
karkasi laidan yli ja osui huono-onnista eläintä otsaan. Ponnistuksen maalivahti
Letku Laukkanen sai kun saikin torjuttua upeasti lyöntilaukauksen mutta ei saanut
pidettyä kiekkoa hallussaan! Lahtinen näki tilaisuutensa tulleen ja syöksyi
kohti paluukiekkoa ja taidokkaasti nosti kiekon rystypuolelta maalin kattoon, ja niin
oli Letku tilanteessa voimaton!
Konneveden Kiekko-Karhut juhlivat Veikko Lahtisen avausmaalia villisti ja
Vekua selkään taputellen. Koskelakin pyyhki silmäkulmastaan kyyneleen saatuaan
mielleyhtymän miehiin nimeltään Krutov-Larionov-Makarov-Kasatonov-Fetisov.
Yhtäkkiä Juutinen huomasi jotain kummallista Lahtisen selässä.
Veikon numero 13 alkoi pullistella ja Veikko itsekin tunsi, että jotain outoa tässä
nyt on kyseessä. Lahtinen huusi hätääntyneenä ja hänen joukkuetoverinsa tuijottivat
ihmeissään Lahtisen selkää. Koko halli hiljeni ja tuijotti silmät ja suut ammollaan
omituista näytelmää jäällä. Hallissa kaikui enää Lahtisen epätoivoinen kiljuminen ja
hänen luistintensa kirskahtelu. Repeytyvän kankaan ääni kuului omituisen kovana,
kun Lahtisen kantama Konneveden Kiekko-Karhujen pelipaita ratkesi. Lahtisen
selästä kuului kuvottava maiskahdus ja katkeilevien luiden rutina, hohtavan
valkoisen jään värjääntyessä silmänräpäyksessä verenpunaiseksi ja Lahtisen ruumiin
purskahtaessa auki kuin ylikypsä tomaatti. Veikko kirkui kauhuissaan ja itki ja
sopersi käsittämättömiä, kunnes vaikeni lopullisesti, ja ainoa hallissa kuuluva ääni oli
verisen simpanssin rauhallinen ja tyytyväinen ääntely, liukastellessaan kohti kaukalon
laitaa. Simpanssi kiipesi ketterästi katsomorakenteisiin, löysi tiensä ulos hallista,
sytytti savukkeen ja katosi keski-Suomalaiseen mäntymetsään.
