Jouko seisoi vesirajassa kädet mustien työhousujen taskuihin tungettuna ja katsoi järvelle. Rasvatyyni vesi peilasi hämärtyneen illan taivasta, joka piirtyi tummansinisenä peitteenä, jonka pinnalla värähtelivät taivaan ensimmäiset, kirkkaat tähdet. Vastarannalla siintävän metsän rantakoivujen, haapojen ja pihlajien syksyinen väripeite kukoisti, mutta hämärtyvä ilta haalisti värit laimeiksi ja tummanpuhuviksi. Metsän takana makaava horisontti paloi hehkuen taivaalle oranssia, tulenpunaista ja purppuraa kapeana kaistaleena.
Tyvenen ilman halki, ja puikulaperunan muotoisen järven kovan pinnan siivittämänä, kiiti kuikan rytmikäs ja surullinen ulina. Joukon katse kiersi kahden hehtaarin kokoisen järven selkää, mutta ei erottanut lintua. Jouko katsoi järven perälle, jonka vesirajassa kasvoi korkeana rantakaislikko, ja mietti, että siellä jossain keltaisien kaislojen ja pitkänä rehottavan rantaheinikon suojassa olisi tuon mustapäisen ja käärmekaulaisen linnun pesä.
Perällä oli viihtynyt myös järvelle joka kesä saapuva joutsenpariskunta, jonka Joukon huoleksi kaunis naaras oli jättänyt edellisenä keväänä saapumatta. Huoli oli alkukesän mittaan syventynyt ja juhannuksen jälkeen syvä murhe painoi häntä, koska hentokaulaista ja puhtaanvalkoista naarasta ei ollut saapunut koiraan rinnalle. Koko kesän koiras oli lipunut järvellä kutsuen puolisoaan, yksinäisenä ja surullisena, ja eräänä aurinkoisena elokuun aamuna Joukon paikkaillessa iänsyömää katiskaansa rautalankakimppu hampaittensa välissä, se oli lipunut esiin hänen mökkitontin rantaa myötäillen. Jouko oli katsonut ylvästä lintua sormet edelleen rautalankaverkkoon kietoutuneena ja tuntenut sen katseen. Tuijottaessaan linnun elottomia ja mustia silmiä Joukon mieleen oli hiipinyt outo varmuus; lintu hyvästeli hänet. Ja kuin vahvistuksena hänen mietteilleen, lintu oli kaartanut kohti järven selkää ja lopulta ojentanut pitkän kaulansa suoraksi, polkenut oransseilla räpylöillään ja kiihdyttänyt raskailla siivillä veden pintaa pieksäen. Majesteettinen koiras oli kaartanut vastarannan metsän ylle ja hävinnyt kirkkaaseen aamuun.
Nyt, kun Jouko katsoi syvenevää iltaa, hän tajusi järven olevan tyhjä ilman joutsenpariskuntaa. Kappale idyllisen järvisuomen identiteettiä oli viety pois.
Jouko haistoi lempeän savun hajun ja kääntyi katsomaan taakseen parinkymmenen metrin päässä seisovaa hirsimökkiä, jonka piipusta tuprusi vaaleanharmaata savua, joka tarttui seisovaan ilmaan ja levisi mökin peltikaton ylle. Kiuas oli syttynyt. Miksei olisi? Olihan hän sytyttänyt sen aina samalla tavalla, nulikasta asti.
Harmaantuneissa pyöröhirsissä näkyi isänsä 20-luvun ehtoopuolen takainen kädenjälki. Tukkien kuorituista pinnoista ja varauksista huokui karkeus ja konstailemattomuus, ominaisuudet jotka myös suomalaisella miehellä piti olla. Sellaiseksi hänetkin oli kasvatettu ja nyt mökkiä silmäillessään ymmärsi isäänsä ja lapsuudessa kohtaamaa ankaruutta paremmin. Mökissä huokui isänsä itsenäinen, määrätietoinen ja syvältä miehuudesta kumpuavien periaatteiden henki, ja siitä syystä Jouko oli halunnut jättää mökin mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavaan kuntoon. Pieni tupa, jota hallitsi matala lankkupöytä ja pitkistä hirsistä höylätyt penkit, oli alkuperäisessä kunnossa, samoin keittokulmaus kapeine, kivestä muurattuine leivinuuneineen ja valurautahelloineen. Pienen makuukamarin hän oli paneloinut ja patinoinut vuonna 1987 ja käyttänyt siihen melkein kokonaisen kesäloman, vaikka remonttiin käytetystä ajankäytöstä oli emäntänsä äläkän nostanutkin, mutta mies tekee sen minkä miehen pitää tehdä. Valmistuessaan makuusoppi oli ollut komea ja ehdottomasti mykkäkoulun väärti.
Jouko katsoi ylpeänä perintötilustaan ja korjasi puneelle kiertynyttä olkainta parempaan asentoon, ja mietiskeli naisväen alituista halua jättää kädenjälki jokaiseen omistamaansa asiaan, koski se sitten kerrostalokolmion verhojen väriä, soutuveneen tervausta, lapsien kasvatusta tai oman aviomiehen persoonaa.
Jouko hieraisi karheaa leukaansa ja mietti, että kyllä asia oli niin, että on olemassa ukkojen hommia ja sitten on olemassa emäntien hommia, sanovat nykyajan oppineet sitten mitä tahansa. Yhdenvertaisuudesta he puhuvat, että oikein tasa-arvoa ikään ja sukupuoleen katsomatta, sitähän radio, televisio ja sanomalehtimiehetkin toitottaa, internetistä puhumattakaan. Humpuukia. Kyllä hän oli isänsä elinaikana huomannut, mitkä olivat niitä miesten hommia ja mitkä naisten, isä, joka sodankäyneenä miehenä, ei eläissään tarvinnut käsiään leipätaikinaan liata tai pottuja kuoria. Ei tarvinnut pirtin lankkuja pajuharjalla lakaista. Ja ei työjaosta heidän perheessä keskusteltu, ainakaan hänen kuullen. Tuolloin nuo asiat tiedettiin. Ja toisaalta, ei äidin tarvinnut lähteä isänsä tavoin aamun selkään Metsänhoitoyhdistyksen palstahakkuille, josta palattiin usein tilipussi mukana. Naisten paikka oli kotona. Ne olivat asioita, jotka olivat periytyneet sukupolvilta toisille ja samat periaatteet olivat siirtyneet isältä hänelle – ja ne olivat asioita, joista emäntänsä kanssa olivat ottaneet yhteen. Verisestikin.
Kuikka aloitti uuden uikutuksen kaikuen järvisuomen illassa, ja Jouko katsoi mitään näkemättä mökin yllä leijuvaa vaaleaa savua, joka toi Joukon mieleen tupakkapaikan ja heinäkuiset lavatanssit vuonna 1972, jolloin oli tavannut tulevan emäntänsä. Paviljongin tupakkapaikkana toiminut kahdeksankulmainen katos oli ollut täynnä nuoruuden voimaa tupakat huulipielissä notkuen ja ilma innokkaasta puheensorinasta ja tupakansavusta sakeana. Hänkin oli tupakkamies vielä tuolloin, mutta kessuttelua ei ollut jatkunut pitkään sen jälkeen, kun tupakkapaikkaa ympäröivän, vaaleansinertävän savun laidalta lipui hänen viereensä Tuula. Jouko muisti elävästi tuon hymyilevän ja tyttökaverilleen heleästi juttelevan kauniin olennon. Hän muisti Tuulan raikkaan ja hedelmäisen tuoksun sankan tupakansavun keskellä sekä Tuulan rypsin väriseen leninkiin verhoutuneen, siron vartalon ja ruskeaan vyötärönauhaan kietoutuneen uuman. Hän muisti lyhyen, kultaisen otsatukan ja sen päällä lepäävän rantakukista ja astereista tehdyn seppeleen. Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tuosta kohtaamisesta ei ehtinyt ilta taittumaan yöksi, kun kaksikko vannoi ikuisen rakkauden nimeen.
Imelältä se nyt tuntui. Kyllä. Mutta kuten elämässä usein käy; aika kultaa muistot.
Jouko rykäisi ja sylkäisi klimpin rantahietikolle, jossa vaivoin erottuivat huolelliset haravan vedot syvenevässä illassa, ja mietti että kyllä heillä Tuulan kanssa hyviäkin aikoja oli ollut. Tuula oli kätevä emäntä, ahkera, keskiluokkaisesta perheestä ja vuotta häntä nuorempi. He eivät olleet keskustelleet asiasta tuolloin, mutta parisuhteen alusta alkaen oli ollut selvää, että he olivat erilaisista puista veistettyjä. Kun Tuula keskittyi 70-luvulla tyttökavereittensa kanssa kaupunkielämään ja opintoihin, hän kävi lyhyen opinahjon ja ryhtyi tekemään metsänhoidollista työtä, isänsä jalanjäljissä. Oli häntä patistettu koulunpenkille, usein kovastikin, mutta ei hänen päätään opiskelua varten näemmä luotu. Hän oli käytännön mies, niin kuin isänsäkin. Nuoruuden vuoden menivät ohitse, hänen käydessä töissä ja Tuulan opiskellessa. Metsähommista ansaituilla rahoilla ja säästäväisellä elämäntyylillä, jota paikattiin pienellä pankkivekselillä, hän ja Tuula saivat ostettua pienen kerrostalokolmion, kolmion siksi, että mahdolliselle perheenlisäykselle riittäisi tilaa – mutta elämä ei välttämättä kuljeta siihen suuntaan mihin ihminen suunnittelee menevänsä.
Keskenmeno ja siitä seuraava lapsettomuus oli ensimmäinen yhteentörmäys – ainahan sitä pieniä riitoja oli, välillä suurempiakin, mutta keskenmeno oli kova paikka molemmille. Tuula oli itkenyt päiviä vai kenties viikkoja, vaikka raskaus oli ollut mieskäsityksen mukaan alkutekijöissä, mutta ei hän varma ollut. Raskaus oli niitä naisten juttuja. Naiset tiesivät paremmin ne asiat. Kerran oli Tuula ennen yöpuulle laittoa ottanut puheeksi varaamastansa ajasta lapsettomuustutkimukseen, jonne heidän piti mukamas kahdestaan mennä – siitäkin oli syvä riita saatu aikaiseksi, ja kyllä se niin on, että ei miehen tarvitse lähteä muniaan tutkituttamaan. Hän oli tokaissut Tuulalle, että jos miehuus ei riitä lapsia siittämään, tai naisen hedelmällisyys ei kanna, niin sitten ei tähän maailmaan lapsia hankita.
Eivätkä olleet hankkineet.
Jouko värähti. Laskenut aurinko ja pitkälle edennyt syksy toi tullessaan kylmyyden. Jouko kääntyi ja katsoi järvelle, jonka pintaan kerääntyi hopeista utua. Tulevasta yöstä tulisi kylmä.
Kuu hivuttautui vastarannan metsikön latvuksille, ja vaikka Jouko ei nähnyt siitä kuin päälaen, hämmästeli hän sen suuruutta ja väriä. Se näytti poikkeuksellisen suurelta ja liian punertavalta, kuu, jollaista Jouko ei muistanut aikaisemmin nähneensä. Hieman pelottava se oli.
Kävi terävä molskahdus. Jouko siirsi katseensa järvenselälle, jossa näkyi hätäisesti laajentuva rengasaalto, jonka matala ja musta harja välkehti purppurana kuunvalon yrittäessä ottaa siitä otetta, ja mietti, että mahtoiko itse ukkohauki lähteneen liikkeelle. Sellainen hänen järvessään nimittäin oli, tai ainakin oli ollut. Ensimmäisen havainnon tuosta yli metrisestä kalasta hän oli tehnyt vuosia sitten, ja kylläpä tuo kohtaaminen oli perin kummallinen ollutkin. Joskus elämässä on niitä tilanteita, jotka polttivat ikuisen jäljen, ja jättihauen kohtaaminen oli juuri sellainen, johon hän mielessään säännöllisesti palaili. Se oli tapahtunut Tuulan…
…No, Tuula ei ollut tuolloin enää kuvioissa mukana, ja hän muisti sen hiton kuuman kesän ja keskipäivän armottoman auringonpaisteen. Järvi oli äänetön. Linnut olivat kaikonneet jonnekin metsän siimekseen tai kaislikkojen syövereihin pakoillen vihaisia auringonsäteitä. Kalatkaan eivät viihtyneet pinnassa, vaan Jouko näki mielessään, kuinka ne makasivat liikkumatta järven liejuisen pohjan tuntumassa, jossa vielä viileyttä piisasi. Koko tienoossa liikkui vain yksi olento, ja se oli hän soutamassa järven vastarannalle vihdantarpeita hakemaan. Jouko muisti sen korventavan poltteen paljaalla, suojaamattomalla iholla – kyllä hänellä aurinkovoidetta oli, mökissä. Mutta ei hän tuota Tuulan aikoinaan Espanjan matkalle ostamaa voidetta käyttänyt, koska se vain on niin, että suomalainen mies ei rasvoja käytä. Paitsi silloin kun lääkäri käskee, ja vastaanotolle mennään vasta silloin kun on oikeaa syy. Ja sitä paitsi, hän oli kesän avohakkuilla tottunut kuumuuteen, joten mukavahan siinä oli keskipenkillä istua, aurinkoisella ilmalla selkä menosuuntaan soutaessa, rauhallisin vedoin ja hankaimien valittaessa.
Hän ei ollut päässyt edes puoleen väliin, kun menosuunnasta oli kuulunut terävä molskahdus. Hän oli säikähtänyt, irrottanut otteensa airoista ja kääntynyt katsomaan, mutta keulan yli ei ollut näkynyt kuin tyyni vesi ja vastarannalla korkeammiksi kasvaneet puut. Juuri kun hän oli todennut kuulleensa omiaan ja tarttunut airoihin, hän oli erottanut tummanvihreän ja ruskean värisessä vedessä liikettä. Hänen matalalaitaisen, tervatun puuveneen reunan vieressä ja aivan pinnan tuntumassa lipui tumma selkämys ja pala suomuista kylkeä, josta erottui kellertäviä juovia. Ruskea selkäevä halkoi veden pintaa ja heti perään erottui solakka pyrstö, joka iski laiskasti vettä. Parin sydämen lyönnin ajan se oli näkyvissä, sulautui tummaan veteen ja katosi. Jouko oli pidättänyt hengitystään ja tuntenut kuinka jokainen hänen sadoista lihaksistaan oli pingotettuna kuin siimaverkko. Hän hapuili katseellaan veneen vierustaa, puolelta toiselle, mutta kalaa ei näkynyt. Harmistuneena, mutta varmana siitä, että palaisi illalla takaisin mukanaan hänen koko hauenpyydystämiseen tarkoitettu heittovälineistö, hän oli kiskaisemassa airoja jatkaakseen matkaa, kun veden pinta rikkoutui jälleen. Hän oli tuntenut kuinka auringonpolte oli vaihtunut sähköiseen kihelmöintiin. Katsoessaan vedenpinnan alta työntynyttä leveää hauen kuonoa, hänen ihonsa oli kohonnut kananlihalle. Siinä se törrötti, metrin päässä hänen veneensä vasenta kylkeä, liikkumatta ja tuijottaen tummankeltaisilla silmillään, joiden keskustojen mustat helmet kiiltelivät auringon paisteessa. Hän oli tuntenut jollain selittämättömällä tavalla yhteyttä tämän järven jättiläisen kanssa, mutta ei kerennyt asiaa pohtimaan, koska kala oli painunut takaisin veden alle ja sukeltanut räjähtävällä pyrstöniskulla kohti järvenpohjan ikuista pimeyttä.
Aurinko oli ollut armoton. Jouko, kasvoillaan tyrmistynyt ilme ja katse veden sameaan pintaan nauliintuneena, oli istunut veneessä kädet edelleen airoihin tarttuneina. Hän oli istunut pitkään – ja illalla hän oli kaivanut Tuulan jäämistöstä oranssin aurinkorasvapurkin, pursottanut viileää rasvaa ahavoituneille kämmenilleen ja levittänyt sitä helakanpunaiselle, kipristävälle iholle.
Jouko veti syvään illan alati viilentyvää ja raikasta ilmaa, johon oli sekoittunut miellyttävä annos savua. Hän katsoi hitaasti kasvavaa kuunsiltaa ja mietiskeli, että tilanteensa alkoi olla kristallin selkeä. Pakkohan se oli haikeana myöntää. Hänen kesälomansa loppuisi maanantaina ja hänen olisi karautettava huomenna takaisin kaupunkikolmioonsa, jossa häntä odottaisi paluu arkeen; harmaalta maistuvat kotiaskareet, pölyjen pyyhintää, käsin tiskausta, perunan kuorintaa ja vaatteiden silittämistä, puhumattakaan nykyisestä leipätyöstä maisemasuunnitteluosastolla, joka ei ollut tarjonnut hänelle pitkään aikaan muuta vastinetta kuin säännöllisen tilipussin pankkitilille. Metsäalan koneistuminen oli suistanut hänet paperihommiin yli kymmenen vuotta sitten, eikä Jouko ollut siirtoon tyytyväinen, mutta pakkohan sitä on rahan eteen töitä tehtävä, joko moottorisahan varressa tai toimistotuoliin nojatessa. Ja ei hän ollut katkera, kyllä hän ymmärsi, että nykyajan metsänhoitokone automaattirobotteineen teki sen työmäärän päivässä, mihin kymmenellä metsämiehellä meni koko kesässä. Mutta, tarvittiinko tuollaista tehokkuutta? Humpuukia.
Kuikka rääkäisi ilkeästi, edelleen näkymättömissä, ja Jouko mietti mahtoiko hauki käyneen nipistämässä linnun mustaa räpylää. Järven pinta ja värittömäksi muuttunut metsä vastasi ja rääkäisy kaikui vaimeana. Joukon mieleen palautunut hauki nostatti halun käydä järvellä, ikään kuin loman päättymisen kunniaksi. Venekin oli vielä rannassa, huomenna se olisi kiskottava rannalle ja käännettävä ylösalaisin pukkien varaan.
Jouko käänsi katseensa oikealle, jossa rannalle vedetyn, kapean laiturin jalat seisoivat uppoutuneena rantahietikkoon. Laiturin siirtäminen talvea varten oli jo hoidettu, joten huomenna olisi vuorossa viimeiset askareet mökin talviteloille laittamiseksi. Luvassa oli rutiiniksi
muodostunutta, pientä puhdistusta, myyräloukkujen asentamista, petivaatteiden tuuletusta ja semmoista.
Karkeat hiekanjyvät rahisivat kumisaappaiden alla, kun Jouko astui tumman veneen viereen. Terva tuoksui Joukon silmäillessä uskollista puujuhtaansa, jonka pohjalla makasi hänen heittovapa ja kirkkaan oranssinen, mehukatista vuoleskeltu äyskäri. Hän astui veneen keulalle, tarttui reunoihin ja työnsi. Hiekka rohisi veneen pohjaa vasten, ja raskaan alun jälkeen työntäminen kävi äkkiä keveäksi. Ranta syveni ja pian vene lepäsi veden päällä. Jouko harppoi pari askelta vedessä, joka ylettyi ensin nilkkoihin sitten pokeisiin. Hän nosti mustan saappaan kokkaan ja ponnisti voimakkaasti. Jouko onnistui pitämään tasapainon astuessaan kallistuvan veneen keskelle ja lysähti istumaan soutajan penkille. Runko kumisi Joukon tarttuessa veneen sisälaidoilla makaavien airoihin, joiden hankaimet olivat valmiiksi laitojen reissä.
Ensimmäinen veto kuohahti ja vesi välkehti veneen ympärillä, kun Jouko käänsi veneen keulaa kohti mustaa järvenselkää irrottamatta katsettaan vastarannalla ylemmäs kohonneesta kuusta. Hopeinen silta välkehti kapeampana tumman veden päällä. Vene kääntyi. Jouko katsoi jälleen omaa rantaa, joka etääntyi veden kuohahtaen rytmikkäästi. Jouko katsoi rakasta mökkiään ja piipusta tupruttavaa savua.
Jouko arvioi, että saunassa olisi juuri sopiva hiillos hänen saapuessa takaisin, oli kala syöntipäällä tai ei. Hän saisi kuumat ja leppoiset löylyt, jotka olisivat viimeiset ennen kaupunkielämään paluuta. Mutta, tämä surumielisyys vaihtui helpotukseksi, koska hän muisti ensi keväällä alkavan eläkkeen – enää ei tarvinnut odottaa kuin vajaa vuosi, niin hän voisi muuttaa harmaan vankeuden mökin värikkääseen vapauteen. Hän voisi jopa harkita kaupunkiasunnon myymistä, vaikka tiesi ettei siitä mitään ihmeellisiä summia saisikaan, mutta niillä rahoilla hän kykenisi muuttamaan mökin talviasuttavaan kuntoon. Se ajatus kutkutti Joukon mieltä. Saisi olla mökillä läpi vuoden ja se vasta olisi elämää.
Rantaviiva piteni, rinteellä seisova mökki pieneni, ja Jouko katsoi ensin olan yli vastarannalle ja sitten silmäili nopeasti ympärilleen. Hän arvioi olevansa keskivaiheilla järveä, joten nosti airojenpäät vedestä kiiltävinä ja valuvina veneen laidoille. Runko kumisi jälleen, kun Jouko irrotti otteensa. Hän veti syvään henkeä. Ilma tuoksui miedosti tervalle johon sekoittui syksyn maatuvaa tuoksua ja kosteutta.
Kantautui vaimea, loiskahdusta muistuttava ääni, mutta se ei Joukon mielestä ollut loiskahdus, se pikemminkin muistutti nopeasti etenevää ja murtuvaa aaltoa. Jouko havahtui ja tunsi kuinka hänen kaikki lihaksensa ryhdistyivät, aivan kuin vuosia sitten oli tapahtunut. Hän siivilöi ahnaalla katseellaan ympärillään seisovaa vettä, kunnes kuunsillan ylitti matala, mutta selvästi erottuva aalto. Se ei ollut rengasmainen vaan määrätietoisesti etenevä, kimalteleva vesipoimu. Jouko katsoi haltioituneena parinkymmenen metrin päässä etenevää aaltoa, joka kaarsi loivasti säilyttäen etäisyyden veneeseen. Aallon perässä ja aivan vedenpinnan murtumattomassa pinnassa näkyi välkähdys vaaleaa. Aalto kaarsi jyrkemmin ja lähestyi hitaasti veneen laitaa kohti. Juuri kun Jouko oli tempaisemassa veneen pohjalla makaavan vavan käteensä, hän erotti lähestyvän poimun takana kultaista välkettä.
Tuskin Jouko sitä itse huomasi, mutta hänen suunsa avautui, kun aalto kohtasi veneen laidan ja sen takana, juuri vedenpinnan alapuolella liehui kultaisena välkehtivä tukka, jota seurasivat vaalea, siro selkä, jonka sivuilla liukuivat kapeat kädet, pyöreä alastomana loistava takapuoli ja hennot, vettä polkevat jalat. Vene keinahti hennosti aallon iskiessä sen laitaan ja veden alla liikkuva olento sukelsi veneen alle. Jouko nousi soutajanpenkiltään ja kohottautui seisomaan. Olento lipui esiin veneen vastakkaiselta laidalta, kaarsi jyrkästi oikealle ja katosi perälevyn taakse. Sydämenlyönnin ajan Jouko oli varma, että hän oli tullut hulluksi ja että nyt olisi aika palata takaisin mökille, mutta parahti, kun olento lipui jälleen veneen perälevyn takaa yhä venettä kiertäen.
Loiskahduksen saattelemana vedestä kohosi käsi, joka tarttui lätsähtäen veneen puureunaan. Hento käsi oli puuterinvalkoinen ja siro, ja jonka kynnet olivat huolellisesti levitetyn, punaisen kynsilakan peittämät. Toinen punakyntinen käsi lätsähti reunalle ja vene keinahti varovasti, kun naisen kauniit kasvot työntyivät reunan yli.
Veri pakeni Joukon jäsenistä ja hän lysähti takaisin penkille. Häntä kylmäsi. Hän henkäisi, ”Tuula.”
Vaaleat, märkänä roikkuvat hiukset kimalsivat kuunvalossa. Naisen paksut, täyteläisen punaiset huulet vääntyivät hymyyn. Kirkkaansiniset silmät katsoivat Joukoa tutkivasti.
Tuula avasi suunsa, huokaisi ja sanoi, ”Mitä se Ukkoni täällä illansuussa soutelee?”
Jouko yritti käsittää näkemään, mutta ei onnistunut, ja kykeni ainoastaan vastaamaan, ”Soudan.”
Naisen heleä nauru kaikui järvenselkää myöten.
Tuula suki märkää tukkaansa taakse ja katsoi Joukoa pää hieman kallellaan. ”Tiedätkös, sinä olet tainnut vähän vanheta?”
Jouko naurahti epäuskoisesti, selvensi kurkkuaan ja sanoi, ”Älä, eihän siitä ole kuin…”, Joukon oli vaikeaa saattaa sanojansa loppuun.
Tuulan hymy kapeni, ”Niin, paljonko siitä on?”
Jouko huokaisi, laski katseensa ja katsoi Tuulaa kulmiensa läpi. ”Neljätoista vuotta ja kolmisen kuukautta”, sanat tulivat vaimeana.
Tuulan kasvot sävähtivät ja hänen hymyinen suu muuttui avonaiseksi hämmästykseksi. ”Ohho, neljätoista vuotta”, ja sanoi sitten kuin itselleen, ”Sepäs on pitkä aika. Voi jautika sentään.”
Jautika sentään, tuosta Tuulan vakioletkautuksesta Jouko oli aina pitänyt. Se kuulosti pitkästä aikaa mukavalta ja ikävä riipaisi Joukon sydäntä. Hymy levisi hänen kasvoille ja sanoi reipastuneella äänellä, ”Minä vanhenin, mutta sinuun ei näytä aika vaikuttaneen, kaunis olet, edelleen.”
Tuulan kasvoille levisi leveä hymy. ”Jouko!”, hän sanoi ja päästi pienen tyttömäisen kikatuksen, joka kuoli nopeasti pois, ”kiitos, et sinä nyt niin vanhalta näytä, kunhan vaan piikittelin.”
Joukon kurkku tuntui karheammalta miesmuistiin, hän sanoi, ”Aika menee vaan niin nopeasti. Nyt, kun katsoo elämää taaksepäin, tuntuu että en ole saanut elämässä aikaiseksi mitään. Pelkkää työntekoa, laskujen maksamista, huushollaamista ja mökillä oloa – ja ainoastaan jälkimmäisestä pidän aidosti.”
Tuula kohottautui ja lepuutti kyynärvarsia veneen reunalla. ”Niin, sinä olet aina pitänyt isäsi mökistä, kyllä vain. Ja kyllä minäkin pidin, paljonkin. Minä koin samalla tavalla riittämättömyyttä silloin kun lapsemme vietiin meiltä pois, ja silloin minunkin elämässäni oli työtä ja huushollaamista.”
Jouko loi tuiman katseen Tuulaan ja sanoi, ”Kyllä se lapsi minuunkin sattui, yhtälailla, enkä halua siitä ruveta enää riitelemään. Iänvanhasta asiasta.”
”Niin, kyllä minä sen tiedän. Minä vain tarkoitan, että älä katso elettyä elämää liian ankarasti. Tulevilla valinnoilla on ainoastaan merkitystä, menneet ovat menneitä, eivätkä ne muutu märehtimällä moisia.”
Jouko nyökkäsi ja katsoi Tuulaa silmiin. Hiljaisuus vaipui heidän ylleen kuunvalon kylpiessä Tuulan hiuksilla.
”Oletko sinä minulle vihainen?”, Jouko rikkoi hiljaisuuden.
Tuulan heleä kikatus raikui järven yllä. Hän hymyili ja sanoi, ”No, miten sen nyt ottaa”, Tuula irrotti otteensa veneen laidasta.
Jouko kumartui kohti reunaa ja pelkäsi Tuulan katoavan, mutta huoli oli aiheeton. Tuula jäi kellumaan selälleen alastoman vartalon kylpiessä kelmeässä valossa. Hänen litteä vatsansa lillui vedenrajassa, samoin kiinteät, sopusuhtaiset rinnat. Tuula näytti tuijottavan suoraan yllä syventyvää pimeyttä, joissa loisti kirkkaita tähtiä.
Tuula sanoi, ”Neljätoista vuotta, niinhän sinä sanoit. Niin kauan minulla on ollut aikaa miettiä asioita, ja en usko, että minä olen minä sinulle vihainen. Joskus tosin olin.”
Jouko painoi katseensa veneen pohjalle ja sanoi, ”Anteeksi, jos mitenkään voisin asian korjata.”
”Äh, etkö sinä kuuntele, minähän sanoin että menneet ovat menneitä, et sinä voi muuttaa ajan kulkua. Eikä sinun tarvitse minulta anteeksi pyytää. Minulle riittää varsin hyvin yksi vastaus, jota olen usein miettinyt. Vastaa minulle, että miten sinä julkenit semmoiseen tekoon?”, Tuulan ääni sattui.
Jouko hieroi karheita käsiään kuin näpistyksestä kiinni jäänyt nulikka, ja tunnusteli viillettyä omatuntoaan. Hän huokasi ja sanoi, ”En minä tiedä, en ole koskaan ollut väkivaltainen, kuten tiedät.”
Tuula pärskähti vaimeaan kikatukseen, ja Jouko katsoi harmissaan vaimoaan, joka kellui mustassa vedessä käsiään hennosti heilutellen ja katse tiukasti taivaalla.
”No, ainakaan ennen sitä. En sen jälkeenkään. En minä tiedä mikä minuun meni, kai se oli kaikki se isän kuolemasta, lapsettomuudesta ja työstä johtuva paine. En voi muuta sanoa kuin, että olen pahoillani.”
Tuula käännähti ja ui veneen reunalle. Vene keinahti hennosti, kun Tuula nousi veneen reunalle nojaten kyynärvarsillaan.
Jouko katsoi Tuulan vakavia kasvoja. ”Tiedän. Anteeksipyyntö on mielestäsi turhaa, mutta tiedä se, että olen niin hiton pahoillani.”
Jouko tunsi silmiensä kostuvan, ja neljäntoista vuoden takainen aamu vyöryi päälle.
***
”Vasen airo, vasen!” Veneen kokassa istuvan Joukon sanat tulivat hätäisenä. Hän tähysi sameaa järven pintaa ja tunsi uuden riuhtaisun, tällä kertaa voimakkaampana. Sinistä taivasta kohti sojottava vapa taipui mutkalle ja viidentoista metrin päässä siima, joka kireälle pingotettuna kohtasi samean veden, alkoi liikkua. Jouko puristi vapaa ja joutui taistelemaan pitäessään sitä koholla. Samassa metallinvärisen umpikelan jarru alkoi soida. Jouko tunsi kuinka kela alkoi sylkiä siimaa kuin riivattu.
”Vauhtia nyt, perkele!” Jouko käänsi ärtyneen ilmeensä kohti Tuulaa, joka istui veneen keskituhdolla uppoutuneena uusimpaan apu-lehteen. ”Tuula. Souda! Kala kiertää perää kohti!”
Tuula laski lehden paljaiden polviensa päälle ja käänsi kasvonsa Joukoon. ”Mitä sinä vaahtoat? Yhdestä kalasta.”
Kiukku leimahti ja Jouko karjui, ”Saatanan akka, käännä tämä vene, niin kuin olisi jo!” Jouko käänsi katseensa veteen, jossa siima eteni piirtäen vettä halkovan, pienen auran.
”Haista sinä paska.” Jouko erotti Tuulan äänessä jäätä ja tiesi, että mykkäkoulua oli luvassa. Airo nousi vedestä, laskeutui ja vesi loiskahti. Jouko tunsi terävän nykäisyn ja järveä ympäröivä ranta, joiden alastomissa lehtipuissa alkoi erottua hieman vihreää, alkoi liikkua nykäyksittäin.
Jouko kiristi jarrua ja se lakkasi huutamasta. Vene kääntyi ja siima kulki jälleen poikittain veneeseen nähden.
”Riittää.” Jouko sanoi. Hän haki sovittelevampaa sävyä ja jatkoi edelleen tuima ilme siimaa seuraten, ”Hauki. Ja iso. Saattaa olla isoin mikä on ollut koskaan kiinni.”
”Minua ei sinun hauet kiinnosta.” Tuula sanat tulivat yhtenä kiukkuisena ryöppynä.
Vastus laantui, mutta ei liikaa, ja Jouko kelasi siimaa takaisin, ensin varovasti
tunnustellen ja kun kala ei näyttänyt reagoivan, ryhtyi kelaamaan ripeämmin. Terävä rääkäisy sai Joukon kohottamaan katseensa ja hän näki suuren korpin lentävän sinivalkoisen taivaan poikki. Hän seurasi katseellaan sysimustaa, isoa lintua, joka ylitti heidät uuden rääkäisyn siivittämänä. Lintu jatkoi matkaa järven poikki kohti mökkirantaa, ja Jouko käänsi katseensa jälleen veteen. Hän tunsi sydämensä kiivaan pumppauksen, adrenaliini virtasi ja hän rullasi kelaa. Hän kuuli sen narinan ja siiman päässä tuntui raskas, mutta vakaa taakka. Sitten, hän tunsi voimakkaan riuhtaisun, raivokkaampi kuin koskaan aikaisemmin. Jouko puristi vapaa rystyset hohtavan valkoisena. Kelan jarru vingahti ilkeäsi ja Jouko pelkäsi joko vavan tai siiman katkeavan, mutta kumpikin kesti – siinä nähtiin taas, että rahalla saa laatutavaraa – ja Jouko näki kuinka muutaman metrin päässä siima oli jälleen liikkeessä.
”Souda, kala ui veneen alle!”, Joukon jännittynyt ääni soi kimeänä.
Jouko vilkaisi Tuulaa, joka oli löytänyt käsiinsä lehden. Tuula katsoi häntä, huokaisi, laski lehtensä mielenosoituksellisen hitaasti veneen pohjalle ja tarttui airoihin. Vesi pärskähti, kun Tuula tempoi veneen liikkeelle, mutta kala oli nopeampi.
Joukon pitelemä vapa taipui ja siima sukelsi suoraan veneen laidan myötäisesti. Siima rahisi ja valitti, ja niin valitti Joukokin, ”Voi helvetti soikoon! Katso nyt, siima taipuu veneen alle. Vauhtia Tuula, käännä!” Jouko päätti isännän elkein pelastaa tilanteen, nousi seisomaan veneen pohjalle ja yritti ohjata vapaa reunaa myöten keulan yli toiselle puolelle – liian myöhään.
Joukon noustessa ja siirtäessä vapaa, siima itki karheaa puureunaa vasten. Kuului terävä napsahdus, kuin ruoskanisku ja silmänräpäyksessä vapaan kohdistuva voimakas veto loppui. Hetken Jouko huitoi ilmaa yhä toisella kädellään vapaa puristaen, horjahti ja rysähti selälleen. Hänen vasen lapansa tömähti veneenlaitaan ja hän ulvahti kivusta, joka leimahti ja levisi käteen ja kylkeen.
Jouko katsoi tyrmistyneenä kohti taivasta, jossa suuri valkoinen pumpuli siirtyi auringon eteen. Hän tunsi ilman viilenevän kuin taikasauvan heilahduksessa. Tuulan räkäinen nauru raikui joka puolella, liian kovaa. Liian vittumaisesti. Joukon mielessä syntyi suuttumus, se kerääntyi ja kasvoi. Jos hänen aivoissaan olisi ollut myrskymittari, olisi se varoittanut ihmisiä hakeutumaan suojaan ja sisätiloihin mahdollisimman äkkiä. Nauru hänen ympärillään tuntui kovenevan. Se sattui. Jouko nousi. Hitaasti hän ryhdistäytyi istumaan ja katsoi Tuulaa joka ulvoi kohti taivasta. Kipu poltteli selässä, mutta hän ei välittänyt. Vapa heltisi ja se kumahti vaimeana veneen pohjalle. Jouko syöksähti keskituhdolle, tempaisi veneen pohjalla makaavan puupulikan, jolla oli lopettanut monen kalan kärsimyksen, ja suuntasi raivoisan iskun kohti Tuulaa. Pulikka mäjähti Tuulaa pään sivulle. Kuului ilkeä rusahdus ja nauru katkesi.
Tuula käänsi kasvonsa, jossa kuulsi hämmästyneisyys ja kauhu.
Jouko säikähti ja pudotti pulikan, joka kopsahti ja kieri veneen pohjalla.
”Tuula! Voi ei, mitä minä tein?”, Joukon sanat tulivat hätääntyneinä, ja paniikki valtasi mielen, kun paksu, tummanpunainen verivana syöksyi Tuulan poskea pitkin kaulalle, ”Ei! Ei, Tuula, apua!”
Veri valui Tuulan olkapäille ja rinnukselle, kastellen t-paidan. Joukon oli vaikea hengittää ja hän horjahti veneen pohjalle istumaan. Tuula tuijotti Joukoa ja yritti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaa suustaan. Tuulan kohotti kätensä, joka liikkui unenomaisen hitaasti ja huojuen. Tuula kosketti veren tulvimaa poskeansa, ja Jouko näki kuinka Tuulan silmät muljahtivat välkähtäen valkoisena, Tuula hengähti syvään ja retkahti keskituhdolta sivulle.
Jouko tarttui veneen reunaan ja alkoi kammeta itsensä ylös. ”Ei! Tuula, ota minusta kiinni!”
Tuula kaatui laidan yli veneen kallistuessa rujosti. Jouko ojensi kätensä ja yritti tavoittaa kallistuvan naisen kättä, vaatetta tai mitä tahansa, josta saisi otteen, mutta ei ylettynyt. Tuulan toinen käsi ja pää molskahtivat veteen ja silmänräpäystä myöhemmin Tuula keikahti kokonaan reunan yli jalat lennokkaasti veteen lätsähtäen.
”Tuula! Minä haen sinut, odota!”, Jouko riuhtoi itsensä ähisten ylös ja näki Tuulan kelluvan lähellä venettä, joka heilahduksen voimasta hitaasti etääntyi. Jouko riisui ensimmäisen saappaan, riuhtoi toista jalastaan ja samalla katsoi Tuulaa, joka vajosi hitaasti veden pinnan alle.
”Helvetti, odota nyt!”, Joukon sanat ryöpsähtivät toruvina. Toinen saapas irtosi ja Jouko heitti sen veneen pohjalle, ja mietti että ei hän mikään uimamaisteri ollut, mutta oli sentään kansakouluikäisenä suorittanut uintimerkin, johon oli kuulunut hengenpelastuskoulutusta. Hän katsoi veteen ja vaivoin erotti vaalean, utuisen läiskän tummanvihreän ja ruskean veden keskeltä, noin kolmen metrin päässä, ei paha.
Keväinen järvivesi kuohahti ja sen kylmyys iski Joukon kimppuun. Kylmä puri ja viilteli. Sankka vedenalainen kuplaryöppy hälveni ja Jouko näki edessään pelkkää sameaa, tummaa vettä. Hän siivilöi vettä katseellaan, mutta Tuulaa ei näkynyt. Hätääntynein vedoin Jouko kauhoi pintaan, hengitti ja arvioi suunnan, missä oli viimeiseksi Tuulan nähnyt. Hän ui kolmisen metriä, veti henkeä ja sukelsi. Hän etsi katseellaan naista. Mitä syvemmälle hän sukelsi, sitä tummemmaksi vesi muuttui. Ei merkkiä naisesta. Epätoivo ja pelko kasvoivat hänen sisällään paniikiksi. Minkä teon hän olikaan tehnyt? Kuinka ihmeessä hän tästä tulisi selviämään?
Jouko lopetti sukeltamisen ja tuijotti alapuolella siintävää pimeyttä, ja kuuli äänen. Murhamies, sinä olet Jouko murhamies. Heitä toivosi, on parempi kuin uit pohjaan ja jäät sinne, vaimosi viereen, vaimosi, jonka olet suutuksissasi surmannut. Se on ohi nyt. Älä pidätä itseäsi, Jouko, vapauta keuhkosi ja anna veden virrata kehoosi, täyttää ontelosi ja kudoksesi. Kyllä, pimeys houkutteli Joukoa, mutta yhtälailla halu nousta pintaan kasvoi. Hän selviäisi. Oli aina selvinnyt. Niin kuin isänsäkin, kun hän tuli takaisin sodasta, vaikkakin haavoittuneena. Hän oli isänsä lailla niitä ihmisiä, jotka eivät anna periksi. Läpi harmaan kiven, kuten sanotaan. Mies lähtee saappaat jalassa, mutta ei oman käden kautta.
Jouko katsoi kerran ylös, jossa vedenpinta kirkastui ja välkehti. Jouko loi pikaisen katseen alas kohti ikuista sameutta. Keuhkot varottivat happivajeesta ilkeällä poltteella, ja Jouko kauhoi kohti pintaa. Vesi räjähti hänen ympärillään, kun hän rikkoi välkehtivän pinnan. Hän ahmi ilmaa keuhkoihinsa ja katsoi taivaalle, jossa pilvenhattara oli lipunut auringon ylitse. Hän ui takaisin veneelle, joka oli ehtinyt pienen matkan päähän.
”Kuten sanoin, menneet ovat menneitä, eivätkä ne muutu murehtimalla”, Tuulan sanat olivat lempeitä, ja Jouko havahtui kylmenevään iltaan. Hän katsoi Tuulan nuoria, kauniita kasvoja, jotka hymyilivät kauniisti.
Jouko pyyhkäisi kyyneleet silmistään.
Tuula kallisti päätään ja sanoi, ”Oletko kertonut kenellekään tuosta neljäntoista vuoden takaisesta tapahtumasta?”
Jouko pudisti päätään. ”En, toisinaan oli hetki, jolloin mietin että menen poliisille ja tunnustan kaiken.”
”Kuinka paatunut oletkaan!” Tuula huudahti, ”miten ihmeessä tuollaisen asian kanssa voi elää? Neljätoista vuotta.”
Jouko kohautti hartioita ja painui lysyyn kuin syytetty, ”En minä tiedä.”, hän painoi päänsä käsiin ja sanat tulivat itkuisena, ”Minä vain kielsin tapahtuneen, sukulaisillesi kerroin että olit häipynyt, hävitin vaatteitasi, matkalaukun ja asiapapereitasi.”
”Jouko!”, Tuulan ääni kuulosti märältä. Se kupli.
Jouko sävähti ja katsoi Tuulaa. Lämmin kyynel vierähti poskellaan, kun hän katsoi ensirakkautensa kasvoja.
Tuulan pettynyt ilme pehmeni ja hän huokasi. ”Kuule Ukko, kaikki riidat pitää sopia, joten eiköhän meidänkin ole aika päättää tämä neljäntoista vuoden piina?”
Jouko katsoi Tuulaa hetken, kunnes nyökkäsi.
Tuulan punaiset huulet levisivät kauniiseen hymyyn. Hänen kultaisena leimuava tukka säkenöi kuun valossa. Hän ojensi puhtaanvalkoisen, siron kätensä, jonka kauniit kynnet hehkuivat tummanpunaisina. ”Sovinto?”
”Sovinto”, Jouko kumartui veneen laidalle ja tarttui Tuulaa kädestä. Jouko sävähti jääkylmää kättä ja näki kuinka Tuulan kasvoille kasvoi syvät juonteen, kun hänen hymyilevä ilmeensä muuttui raivokkaaseen irvistykseen. Jouko tunsi rajun nykäisyn ja hengenvedon ajan hän oli ilmassa, kunnes sukelsi pää edellä mustaan veteen.
Jääkylmä vesi sattui. Villinä poreilevassa vedessä hän näki Tuulan, joka piti häntä edelleen otteessaan ja kiskoi kohti syvyyksiä. Naisen kasvot muuttuivat tunnistamattomaksi, ja Jouko tuijotti mustaa taustaa vasten erottuvaa, puoliksi maatunutta pääkalloa, jonka tyhjät silmänreiät tuijottivat häntä. Pinnan läpi tunkeutuva kuunvalo väreili luun ja repaleisen lihan pinnalla ja hän erotti pääkallon vasemmalla ohimolla, muutaman vihertävän keltaisen hiustupsun vieressä, rosoreunaisen painauman.
Jouko sätki ja rimpuili vastaan, kun Tuula – ei, vaan olento – kiskoi häntä alas. Hänen keuhkojaan pakotti. Hän katsoi ylös, jossa välkehti etäistä valoa. Jouko yritti uida valoa kohti, mutta hänen toinen kätensä oli edelleen vankina, hän yritti potkaista, mutta olennon toisen käsi, tällä kertaa pelkkää valkoista luuta, tarttui häntä reiteen. Joukon pakokauhu alkoi vallata mieltä, ja tajusi kuinka häntä kiskottiin kohti järven pohjaa, hänen oma järvi, eikä hän voinut tehdä asialle mitään. Keuhkot varoittivat ja Jouko tajusi loppunsa koittaneen. Hänen rakkonsa tyhjeni ja kusi lämmitti hänen haarojaan sekoittuen jääkylmään veteen. Pallea kouristi ja Jouko sai vaivoin puristettua huulensa tiiviisti yhdessä. Hän katsoi kauhuissaan alas ja lopetti rimpuilemisen. Tuula, nyt edelleen kauniina ja alastomana kietoutui häneen hymyillen. Joukon oli pakko hengittää. Hän avasi suunsa ja samassa tuntui kuin kylmä vesi olisi läpäissyt hänet. Hengitys muuttui raskaaksi, päässä pyöri ja Jouko katsoi ylös, jossa pinta välkehti kaukaisena ja himmeänä. Ympärillä oleva maailma hämärtyi, enää ei kylmännyt, enää ei sattunut. Pimeys.
***
Suuri kuu nousi taivaalle ja kilvoitteli loistossaan ja puhtaudessaan tähtien kanssa. Kirkas taivas valaisi alla levittäytyvää, metsäistä maisemaa ja järveä, jonka rannalla seisova mökki tuprutti vaaleaa savua. Tyynen järven keskellä kellui yksinäinen, tumma puuvene, liikkumattomana, leveän kuunsillan päällä.
