Oli kevään ensimmäinen kunnolla lämmin päivä, minkä kunniaksi Pertteli oli päättänyt vaihtaa vakipaikkansa puiston valkoiselta penkiltä keltaiselle. Ja se tuntui muuttaneen kaiken. Valkoiselta penkiltä katsottuna asiat tuntuivat aina ohittavan hänet luontevasti kuin rantakiven yli lyövät kevyet laineet, loputtomasti samankaltaisina toistuen, vailla erityistä syytä hämmästelyyn. Mutta nyt Pertteli alkoi huomata asioita. Vähä vähältä ne alkoivat kiinnittää hänen huomionsa ja tarttuivat takiaisina takinhelmaan. Ne katsoivat häntä vaativasti silmiin, eivätkä suostuneet irrottamaan ennen kuin hän oli ymmärtänyt niiden olemuksen.
Aluksi tämä tuntui raskaalta, vaivalloiselta ja vanhahkon miehen säädylliseen olemukseen nähden jopa hieman turhamaiselta. Tyhjänpäiväiseltä hosumiselta lopullisessa maailmassa. Ei hän ollut äreä mies mutta iän myötä oppinut että oli tärkeitä asioita, jotka ansaitsivat huomiota mutta paljon enemmän oli asioita, joihin sijoitettu aika oli tuhlaavaisuutta. Vaikka aikaahan hänellä oli. Kuin upporikkaalla, joka ei tiennyt minne miljoonat lanttinsa laittaisi, ja siksi panttasi niitä arkuissaan. Mutta Pertteli oli alkanut ymmärtää, että aikaa ei voinut säästää kuin rahaa, sitä voi vain kuluttaa ja sijoittaa. Niinpä hämmästelyn vastahakoisuus olikin muuttumassa lapselle ominaiseen kiinnostukseen, joka alkoi tuntua yhä vähemmän kuluttavalta, yhä enemmän ravitsevalta.
Tämän lisäksi ihmiset olivat alkaneet jutella hänelle. Näin ei ollut tapahtunut koskaan valkoisella penkillä. Pertteli mietti oliko sattumalla vai kohtalolla näppinsä pelissä. Oliko niin, että nuo takiaiset hänen takinliepeissään eivät olleetkaan vain hänen omiaan? Olivatko ne meille kaikille yhteisiä, vaihtaen paikkaansa liepeestä toiseen ja sopivan tilaisuuden tullen tarraten meidät yhteen? Joskus pieneksi tuokioksi, joskus loppuelämän ajaksi.
Hänen viereensä istui nainen, ei nuori eikä vanha, mutta lämmin kevättuuli tuntui pyyhkäisseen hänen vuosistaan neljänneksen pois. Nainen hymyili. Ei viekoittelevasti mutta ei pelkästä kohteliaisuudestakaan, vaan poimiakseen Perttelin vastauksen talteen käsilaukkuunsa ja viedäkseen sen kotiin. Se ei Pertteliä haitannut, päinvastoin, sillä hymy hymystä oli hänen mielestään oiva vaihtokauppa ja hän huomasi että naisen keltaisin rusetein koristellussa käsilaukussa oli vielä tilaa. Eikä hymyjä, kuten aikaakaan, voinut laittaa säästöön. Maailma tarjoaa tilaisuuden hymylle ja jos sitä ei käytä, se kuihtuu olemattomiin ennen kuin syntyykään, vailla uutta mahdollisuutta.
Vaikka Pertteli ensin hieman hämmästyi tätä poikkeuksellista tilannetta, uskoi hän ymmärtävänsä naista. Ei hän toki mikään asiantuntija ollut, ja kuinka voisi mies olla, kun nainen ei aina ymmärrä itsekään. Mutta sen hän tiesi, että pohjolan julma talvi oli vuosituhansien saatossa asettanut ihmisen päähän pelon. Pelon, että talvi peittelee peruuttamattomasti alleen ja siksi tekee mieli piiloutua. Tästä syystä talvella naisen ruumis ja mieli käpertyy kuin oravanpoikanen. Mutta kun on ensimmäinen kunnolla lämmin päivä, nainen haluaa kilvoitella kukkien ja perhosten kanssa todistaakseen olevansa osa kevään ihmettä. Muutos on nopea, vahva ja tekee pään sumuiseksi, niin kuin tekee kellojen siirto kesäaikaan. Ja silloin naisen katse kysyy mieheltä kannustusta kilvoittelulleen. Ja miehen tehtävä on katseellaan ilmoittaa, että voitto tulee olemaan ylivoimainen ja kukkien sekä perhosten on tyytyminen koristeeksi voittoseppeleessä. Ja helpompaa tehtävää miehelle on vaikea kuvitella.
Eikä mies ole itsekään järkähtämätön kevään edessä, vaikka usein niin tahtoo uskotella. Mies ei tosin kilvoittele kevään kanssa, vaan talven. Ja kun on ensimmäinen kunnolla lämmin päivä, hän on vihdoin varma voitostaan. Mies tietää että kyseessä on vain hetkellinen torjuntavoitto mutta ei anna tämän horjuttaa ylpeyttään näin suuren vastustajan edessä. Ja voimansa tunnossa hän ottaa kulkupelin, jolla ajaa hieman kovempaa kuin oikeastaan enää uskaltaisi saavuttaakseen taas hetkeksi pienen pojan harhan omasta kuolemattomuudestaan.
Nainen nousee ja poistuu mutta lähtiessään poimii vielä yhden hymyn käsilaukkuunsa. Pertteli nyökkää hyväksyvästi, istuu vielä lyhyen tovin penkillään, nousee ja polkaisee pyöränsä vauhtiin.
