1.
Olin 17-vuotias, kun päätin ruveta taiteilijaksi. Makasin silloin sohvalla ja mietin elämääni. Yleensä kaikki vitutti, mutta taide ei vituttanut. Nousin ylös, oikaisin ryhtiäni ja katsoin itseäni peilistä. Kuka tuo tyyppi oikeen on? Mulla ei ollut identiteettiä, tai päämäärää, joten tunsin itseni turhaksi. Itsemurha ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Mun mielestä se oli luusereiden touhua. Mietin, että musiikki, elokuvat ja kirjallisuus olivat nostaneet minut suosta monta kertaa ja potkineet perseelle. Ehkä niissä oli elämän tarkoitus. Ainakin mulle. Tiesin että olin nuori ja naivi, mutta ihan sama. Se oli hieno hetki.
Illalla lueskelin faijan pölyisiä Filmihulluja. Ne oli aika tylsiä, mutta Andrei Tarkovski heitti hyvää läppää. Sitten nukahdin. Unessa olin Tarkovskin kanssa Neuvotoliitossa. Mä toimin sen kuvaussihteerinä. Sillä oli vaikeuksia rahoittajien ja tuottajien kanssa.
- Tee sellainen leffa, josta joku tajuaa jotain, ehdotin.
- Katsojan kunnioittaminen on sitä, että mä voin puhua sille omalla kielelläni. Ei mun tarvitse mielistellä sitä, tai tekeytyä itseäni tyhmemmäksi, Tarkovski tuohtui.
- Mutta ehkä sun olisi sitten helpompi toteuttaa seuraava projekti? huomautin.
- Tarkoitatko, että mä kuvaisin ensin jotain paskaa, että saisin rahaa tehdä myöhemmin taidetta? Jos mimmi on kerran mennyt kadulle, niin se ei voi muuttaa elämäntarinaansa, vaikka käyttäytyisi myöhemmin miten hyvänsä! Taide ei alistu rahalle! Tarkovski paasasi ja totesin, että on parempi antaa asian olla.
Aloin toimia kuvaussihteerinä Tarkovskin uudessa leffassa nimeltään Stalker. Kun filmi oli saatu purkkiin, se tuhoutui heti filmilaboratorion onnettomuudessa.
- Voi helvetti, Tarkovski sanoi ja aloitti kuvaukset uudelleen.
- Ei kai me uudestaan aloiteta samaa hommaa? kysyin.
- Joo, joo! Töihin siitä! Tarkovski sanoi, eikä asiasta enää keskusteltu. Viimeistään silloin uskoin, että se oli oikea taiteilija. Ehkä vähän jyrkkä, mutta ainakin omistautunut hommalleen, eikä luovuttanut. Mä halusin olla samanlainen.
2.
Seuraavana aamuna todellisuus palasi, mutta fiilis oli silti hyvä. Huusin mielessäni, että minustakin tulisi taiteilija. Oliko mulla lahjoja? No ainakin vähän. Laatikko oli täynnä epämääräisiä kirjoituksia ja sarjakuvia. Ainekirjoituksista tuli melko hyviä, vaikka opettaja usein valitti kielioppini olevan päin persettä. Leffoja en ollut tehnyt, mutta ehkä viime yönä näkemäni uni oli enne? Päätin siis ruveta elokuvaohjaajaksi! Lähdin kouluun harvinaisen hyvällä tuulella. Mulla oli tulevaisuus! Maailma oli minun! Taiteellisuuteni oli kuin suojamuuri, joten jäkkäripoikien vittuilu ei pelottanut. Kävelin itsevarmasti koulun käytävällä ja sain tytöiltä hyväksyviä katseita. Minusta oli tullut mies, minussa oli munaa.
Huomasin koulun käytävällä Mikan. Se oli yksi mun harvoista lukiokavereistani. Karismaattinen renttu, joka oli paha suustaan ja sen takia joutunut riitoihin monen kanssa. Nyt se oli koulussa ulkopuolinen kuten minäkin. Mika lintsasi jatkuvasti, joten siitä ei ollut koulussa tarpeeksi seuraa.
Sanoin sille, että rupean elokuvaohjaajaksi.
- Älä helvetissä! Ei suomessa osata tehdä leffoja! Mika sanoi.
- No mä just mietin, että pitäisi varmaan lähtee ulkomaille, kun ei täällä saa kasaan riittävää budjettia, sanoin.
- Okei, mutta katokin että susta tulee parempi ohjaaja kuin Renny Harlin, Mika huomautti.
- Älä viitsi! Harlin on todellinen taitelija! huusin. - Mieti nyt! Se tyyppi on lähtenyt Suomesta Jenkkeihin ja mennyt suoraan koputtelemaan tuottajien ovia. Sitä on luultu pitsalähetiksi, mutta se on sanonut: “Ei, mä haluaisin tehdä elokuvia!” Kuka muu kuin taiteilija tekee noin? Clifthanger ja Die Hard 2 oli jättimenestyksiä ja kaupan päälle se pääsi panemaan Geena Davisia!
- Sen leffat on huonoja, Mika keskeytti.
- Sivuseikka! Se on taitelija! huusin.
Mika haukotteli, eikä sitä kiinnostanut jatkaa keskustelua.
- Selvä. Opettele sitten parempaa englantia, jos haluat Jenkkeihin. Sun ääntämisesi viime tunnilla oli aika paskaa, se naurahti.
Sanoin sille, että se on kusipää ja lähdin tunnille.
3.
Rutikuiva matikan kaksoistunti alkoi. Opetus ei kiinnostanut, joten suunnittelin elokuvaani. Oli inspiraatio päällä ja tunnin päästä kässäri oli valmis. Olin suunnitellut Mika Waltari-tyylisen historiallisen toimintaseikkailun. Siinä olisi mahtipontisia joukkokohtauksia, mietiskelyä elämän turhuudesta ja Akira Kurosawa-tyylisiä roolisuorituksia! Mutta miten alkaa tyhjästä toteuttamaan tuota projektia? En halunnut myydä käsikirjoitusta Hollywoodin, vaan halusin ohjata koko paskan itse. Olin kuitenkin liian ujo ja epäsosiaalinen lähteäkseni vielä Amerikkaan. Vitutti.
Tunnit loppuivat ja menin käytävälle istumaan. Aloin lukemaan Charles Bukowskin novellikokoelmaa. Halusin olla kuin Bukowski, tai Henry Miller. Juoda ja nussia! Muistelin Charles Bukowskin kirjaa Naisia. Se oli siinä 50-kymppinen ja läski alkoholisti, mutta silti se nussi nuoria mimmejä kokoajan. Romaanissa Siinä sivussa Bukowski kuitenkin paljasti olleensa finninaamainen luuseri, joka sai pesää vasta 23-vuotiaana. Heti kun se tajusi ruveta kirjailijaksi, niin tilanne parani. “Selvä homma”, ajattelin. “Minäkin rupeaisin kirjailijaksi! Kynä sauhuamaan ja imago haltuun! Huomenna jätän sängen ja amisviikset ajamatta! Pian näytäisin Leo Tolstoilta, haha! Vai tarviiko olla laitoksesta karanneen näköinen, jos haluaa kirjailijaksi?” En tiennyt.
4.
Koulun jälkeen lähdin kiitämään kotiin päin. Romaanin kirjoitus alkaisi nyt! Halusin mahduttaa siihen kaiken! Tunkea koko sieluni sisään! Kirja olisi pelkästään minua, ei mitään muuta! Halusin tekstin ryöppyvän ja hyökkäävän lukijan päälle! Tehdä aseettomaksi! Vetää turpaan! Tappaa! Ajattelin, että romaanini suututtaisi kaikki rodusta, uskonnosta, tai ideologiasta riippumatta! Se olisi vallankumouksellinen! Monumentaalinen!
“Hhmm. Suuruudenhulluus näköjään iski”, havahduin. “Ehkä kirjoitankin jonkun pullantuoksuisen ihmissuhdetarinan, jossa on haikea, mutta silti vapauttava loppu. Tytöt tykkäävät sellaisista kirjoista. Minusta tulisi suosittu ja saisi vihdoin pesää! Toisaalta, olisi kiva saada jo ennen sitä! Kaikissa hyvissä kirjoissa on seksikohtaus. Voiko itseasiassa edes kirjoittaa hyvää kirjaa, jos ei ole päässyt naimaan? En tiedä...”
Mä istuin työpöydän ääreen ja aukaisin läppärini. Olin suunnitellut kirjoittavani ainakin kymmenen sivua, mutta sain aikaiseksi kuusi lausetta. Kaikki kuulostivat paskoilta.
- Pelle! Mä tein Stalkerin kahteen kertaa, etkä sä saa rutistettua edes yhtä sivua sun kirjaasi! Andrei Tarkovski huusi mulle haudan takaa.
“Andrei on oikeassa, olen laiska ja lahjaton”, ajattelin. “Mä en jaksa harjoitella mitään! En sosiaalisia suhteita, enkä kirjoittamista. Minusta ei tule taiteilijaa ja pysyn neitsyenä hautaan asti! Mun elämä on sisällötöntä roskaa, jolle Tapani Maskula tuskin antaisi yhtäkään tähteä!”
Aloin taas kieriskellä itsesäälissä. Totesin, että en ollut kovin vahvoilla: Koulussa oli yksinäistä ja himassa ainoana lohtuna kasa kirjoja ja leffoja. Harvoin poistuin asunnostani. Elin illuusiossa, jonka mukaan muuttuisin paremmaksi ihmiseksi, kun katsoin kulttileffan, tai luin klassikkoromaanin. Silti aina kun leffa loppui, tai suljin kirjan, niin mulla oli tyhjä olo. Taiteen harrastus oli usein enemmän pakkomielle kuin nautinto. Vaikka lukisin kuinka paljon olisin aina sivistymätön juntti, joka ei tiedä kirjallisuudesta mitään. Aina olisi sivistyksessä aukko. Se olisi loputon kierre! Halusin saada elämältä jotain muuta.
5.
Seuraavana koulupäivänä Mika lintsasi, joten oli yksinäistä. Olin silti taas paremmalla tuulella. Uskoin, että löytäisin luovuuden, jos saisin jotain stimuloivaa. Tällä hetkellä halusin juttuseuraa. Mielellään jotain vähemmän vittumaista kuin Mika. Katseilin kurssin oppilaita. Löytyiskö täältä joku potentiaalinen ystävä? Vieressäni istui joku mukavan näköinen jätkä. Sillä oli puolipitkät ruskeat hiukset, kirkas kaulahuivi ja vihertävä huppari. Varmaan joku hippi. Kiinnitin huomiota sen hämmentävään kauneuteen. Se oli pojaksi tosi kaunis. Olinko mä niin puutteessa, että pojatkin rupesi kiinnostamaan? “Toisaalta, ihan sama”, ajattelin. “Mitä väliä, vaikka olisin umpihomo? Monet kovat taiteilijat oli homoja. Just välitunnilla kuuntelin Queenia ja himassa luin Oscard Wildea. Söpönä homppelikirjailijana saisin varmaan mukavasti julkisuutta naistenlehdissä.” Halusin sanoa jotain tuolle kauniille pojalle. Käänsin pääni sitä kohti.
- Onpa tylsä tunti, kuiskasin.
- Jep. Meinaa koko ajan nukahtaa, se vastasi.
En ollut tottunut koulussa juttelemaan, joten pulssi kiihtyi. Piti nopeasti keksiä lisää jotain sanottavaa.
- Toisaalta... Tämä aihe voisi olla kiinnostava, jos opettaja osaisi puhua mielenkiintoisemmin. Sillä ei vaan ole tarvittavaa intohimoa. Sielu puuttuu! Ehkä sen pitäisi vaihtaa ammattia.
- Ehkäpä... poika vastasi. Se katsoi mua vähän ihmetellen.
- Miten olisi saattohoitaja? mä jatkoin. - Mulle tulisi ainakin kiire heittää veivi noin tylsä tyypin seurassa...
Poika katsoi mua hölmistyneenä. Luuli varmaan että olin hullu. Tai ehkä olinkin.
Yhtäkkiä se naurahti tyttömäisesti.
- Hyvä idea! se hihkaisi.
- Nyt saatana hiljaa siellä takarivissä!! Opettaja huusi.
- Sori! Me vaan mietittiin näitä vastauksia! Se tyyppi huusi. Kuulin sen korkean äänen ja tajusin, että se olikin tyttö. Löysien vaatteiden, lyhyen tukan ja pienien rintojen takia sitä oli vaikea heti huomata. “Varmaan joku lesbo, hyi!” ajattelin.
6.
Ruokailun jälkeen norkoilin koulun käytävällä. Ei jaksanut lukea. Katselin ohikiitäviä mimmejä. Tuumin, että olin liian kokematon kirjailijaksi. Pitäisi saada elämänkokemusta. Pitäisi päästä panemaan! Monet koulun tytöt olivat hyvännäköisiä, mutta tuntui, että ne ylenkatsoivat mua. “Mikä minusta nyt niin vastenmielisen tekee?” ajattelin. “Ehkä en ole kovin muodikas, mutta en erityisen rumakaan. Ja olen sentään koulun taiteellisesti lahjakkain oppilas!” Jäkkäripojat kokivat silti oikeudekseen vittuilla, koska en ollut muodikkaasti pukeutunut. “Mitäköhän kiksejä ne saa siitä miltä näytän?” mietin. “Piilohomoja kaikki! Vaatenatseja! Omaperäisyyttä ei arvosteta, vaan kaikki vieras pelottaa! Tämän takia nämä ihmiset eivät ymmärrä taiteestakaan hevonvittua!”
Kävin vessassa kädellä, mutta en saanut lentämään. Palattuani huomasin, että se pojan näköinen tyttö nojasi seinään ja luki tenttikirjaa. Kävelin sen luo. Päähän tulvi vain latteita repliikkejä, mutta oli silti pakko käyttää niistä jotain.
- Mikäs meininki? kysyin.
- No, ihan hyvä. Entä sulla?
- Hhmm. Ihan hyvä... Tai en mä tiedä... Itseasiassa aivan paska.
- Aijaa... Miksi?
- No, muuten vois olla jees, mutta tämä koulu ja nämä ihmiset...
- Mitä vikaa niissä?
- Kaikki tommosia saatanan apinoita! Tyhmiä ja pinnallisia! Niillä on niin vittumainen asenne toisia kohtaan! Ennakkoluuloisia ja sivistymättömiä... Mitä sä naurat?!
- No kun sä olet ihan pimee. Mikä ihme sä oot?
- En mä oikeen tiedä. Vissiin joku taiteilija.
- Millainen taiteilija?
- En tiedä vielä... Musta tulee kirjailija, muusikko, tai elokuvaohjaaja. Taide on elämäntarkoitus! Kaikki muu on pragmatismia, tai mikä se nyt olikaan...
- Sä olet tosi outo.
- Ehkä mulla kiehuu vähän yli. Sori! Mun pitää rauhoittua. Kuppi kamomillateetä, tai diapami voisi tehdä hyvää. Saanko mä istua tähän?
- Istu vaan.
- Mikä sun nimi on?
- Jatta.
Istuimme Jatan kanssa hetken hiljaa ja mä koitin rauhottua. Usein paniikissa rupesin pälättämään liikaa, enkä ehtinyt kunnolla miettimään mitä päästin suustani. Hallitsemattoman ja tajunnanvirtamaisen puhetulvan takia vaikutin usein umpihullulta. Jatassa oli kuitenkin jotain mikä sai olon vähän rentoutumaan.
- Onko sulla jotain suosikkibändejä, leffoja, tai kirjailijoita? kysyin yhtäkkiä.
- Mikä ihmeen kuulustelu tämä on?
- Mä esitän tämän kysymyksen jokaiselle mukavan tuntuiselle tyypille.
- Hhhmm. No en mä kauheesti jaksa kirjoja lukea...
“Se siitä! Sivistymätön juntti!” ajattelin.
- Mutta joskus teininä mä luin aika paljon fantasiakirjallisuutta. Esimerkiksi Harry Potterit ja Sormusten Herrat tuli kahlattua, Jatta jatkoi.
“Sehän on sittenkin lukenut aika paljon. Ehkä siinä on vielä toivoa”, mietin.
- Musiikin puolella mä oon aika kaikkiruokainen, mutta räpistä ja örinähevistä mä en tykkää, Jatta jatkoi.
Ilahdun näistä mielipiteistä. Sitten me pälätettiin musiikista hetken aikaa jotain. Tutustuminen jäi kuitenkin vähän kesken, sillä päivän viimeiset tunnit alkoivat ja lähdimme molemmat eri suuntiin.
7.
Olin kotona taas. Romaanin kirjoituksesta ei tullut mitään. Sain kuitenkin improvisoitua viiden sivun pornosarjakuvan. Sitten huomasin, että naishahmosta oli tullut aika poikamaisen näköinen. Muistutti yllättävän paljon Jattaa. Muokkasin hahmosta heti naisellisemman.
Illalla Mika tuli mun luo kahville. Se on pöllinyt isoveljeltään viisi a-olutta, jotka juotiin puoliksi. Katsottiin samalla telkkarista Kummeli Kultakuume. Ensin vastustelin sellaisen roskan katsomista, mutta pienessä pöhnässä leffa tuntui yllättävän hauskalta. Sen jälkeen juteltiin henkeviä. Mika kertoi menettäneensä neitsyyden jollekin kauppaopiston mimmille. Olin vähän kateellinen, mutta toisaalta myös iloinen sen puolesta.
- No, ootko sä löytänyt jotain kiinnostavaa muijaa? Mika kysyi. Jostain syystä Jatan kuva ilmestyi mun mieleeni. Pelästyin.
- Ääh... En mä tiedä. Meidän koulussa on vain ihan hirveitä ämmiä. Jotkut on kyllä pantavan näköisiä, mutta ei niillä aivoja ole, mä vastasin.
- Ethän sä edes tunne sieltä juuri ketään! Mika naurahti.
- No näkeehän sen jo päältä! mä huusin. - Hirveitä teinejä kaikki! Muotivaatteet ja värjätyt hiukset! Voi jumalauta! Eikä kukaan tajua musiikista, tai leffoista yhtään mitään! Ja kaikilla on hirveän ylimielinen ja ennakkoluuloinen asenne mua kohtaan!
- No sä vaikutat kyllä itsekin aika ennakkoluuloiselta, Mika vastasi.
- Kuinka niin?
- Kuuntelisit joskus itseäsi. Kuka muuten on se tytön näköinen poika, jonka kanssa sä juttelit tänään?
- Ai ketä? Jaa, niin se... Se on yks Jatta. Se ei ole tytön näköinen poika, vaan pojan näköinen tyttö.
- Hahaa! Ainoa mimmi, jonka kanssa hengaat on joku lepakko! Mika vittuili.
Halusin vaihtaa puheenaihetta, joten näytin sille erästä sarjakuvaani.
- Hei, täähän oli tosi hyvä! Mika kommentoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Se osasi olla vittumainen, mutta myös mukava. Ainakin se oli rehellinen. ”Jotkut luulevat, että rakentava kritiikki on pelkkää mollaamista. Ja paskat! Kuinkahan moni kusipääkriitikko on kyynisellä asenteellaan tuhonnut jonkun lupaavan taiteilijan uran?” mietin.
Yhtäkkiä sanoin Mikalle, että olen keksinyt elämäntarkoituksen.
- Oho, kerro!
- Taide.
- Nääh... Mä odotin jotain kiinnostavampaa.
- No ainakin mulle se on. Mä meinaan haluan taiteilijaksi! Mutta en mä jaksa mitään leffoja tehdä. Alan kirjailijaksi!
- Mikset tee sarjakuvia? Sen sä ainakin osaat.
- Ääh... Sarjakuvien tekeminen on nörttiä, eikä sillä saa pillua...
- Vai kirjailija? Hhmm. Aijotko sä nyt elää apurahoilla koko elämäsi?
- En! Mä kirjoitan jotain sellaista mikä myy!
- Ei hyvät kirjat myy, paska myy. Haluatko muka huonoksi kirjailijaksi?
- No mulle se on ihan sama miten ne myy! Taide ei alistu rahalle! Yleensähän parhaat jutut löydetään vasta myöhemmin, mä puolustauduin.
- Mitä se sua lohduttaa, jos joku kehuu sun kirjaasi, kun oot jo mullan alla? Joku Franz Kafka esimerkiksi... Sehän oli ihan luuseri! Mitä se hyötyi siitä, että sitä nykyään palvotaan? Ei mitään! Heitti veivin köyhänä ja masentuneena. Ei varmaan saanut pesääkään kovin paljon. Jos mä rupeaisin taiteilijaksi, niin haluaisin tunnustusta jo oman elämäni aikana, Mika virnuili.
- Ei taidetta suosion takia ruveta tekemään! mä kiihdyin.
- No teetkö sä sitä vain omaksi huviksesi? Mitä hyötyä siitäkin sitten on? Jos pelkkää ajantappoa haluaa, niin mä ainakin keksin paljon viihdyttävämpää tekemistä... Saunominen, olut, minigolf...
- Haista paska! Sano sitten itse mikä on elämäntarkoitus!?
- Miten olisi rakkaus?
- No onpa pateettista! Sä oot päässyt kerran panemaan jotain kauppiksen lorttoa, ja nyt sä oot jo ihan pilvilinnoissa!
- Äläs nyt! Eikö rakkaus johonkin asiaa kanna aika pitkälle? Rakkaus kirjoihin, leffoihin, tai vaikka naisiin? Melkeen kaikki klassikkokirjatkin liittyy jollain tavalla rakkauteen...
- Se on kyllä totta, myönsin.
Mika oli ikäisekseen ärsyttävän hyvä suustaan. Ei siis ihme, että sillä oli paljon vihamiehiä. Meinasin lyödä sitä, mutta hillitsin itseni ja pysyimme ystävinä koko illan. Kun se oli lähtenyt, mä menin tietokoneelle. Melkein pelästyin, kun huomasin Jatan pyytäneen mua facebook-kaveriksi. Jostain syystä mä katsoin sen jokaisen kuvan.
8.
Seuraavana päivänä löysin taas Jatan koulun käytävältä. Vilkuiltiin hetken toisiamme, kunnes uskaltauduttiin juttelemaan. Lässytin sille taas jotain taiteesta. Huomasin, että se ainakin koitti vaikuttaa kiinnostuneelta, vaikka vähän se kiusoitteli.
- Sä oot tommoinen ihme taidehyypiö! Mulle tulee susta mieleen se Ketosen ja Myllyrinteen sketsi... “Minun nimeni on Ferdinand ja minä saan kulttuurilta kaiken!” Ootko nähnyt sen? Hahaa!
- Joo, olen. Ei se ole hauska.
- Osuuko se liian lähelle?
- Ei, vaan se on huonosti tehty! Atmosfääri ja näyttelijäsuoritukset ovat kyllä hyviä, mutta...
- Mitä sä nyt selität?
- Ei mitään, unohda.
- Sä oot ihan erillainen kuin muut koulun pojat.
- Mä otan tuon kohteliaisuutena!
- Niin kuulukin. Sulla on hienot vaatteet ja sä vaikutat aidolta, vaikka en mä kyllä tajua sun jutuista yhtään mitään.
- No, kerro sä jotain itsestäsi. Ehkä mä ymmärrän sua paremmin.
- Ei kuules... ei! Ei mua ymmärrä kukaan! Usko tai älä, mä oon oikeesti kanssa tosi outo...
Sitten Jatta rupesi avautumaan mulle: Vaikea isäsuhde, vanhemmat eronneet, isosiskolla liian suuri ego, miehet oli kuulema sikoja, daim-suklaa oli hyvää, ala-asteella sitä oltiin vähän kiusattu, käärmeet oli söpöjä, koripalloa oli hauskaa ja niin pois päin. Jokatapauksessa me saatiin juttelu luistamaan hyvin! Helppo uskoa, että se oli harrastanut koripalloa. Sillä on tavallista pidemmät raajat ja urheilun kiinteyttämä peppu. Jatta kuunteli myös yllättävän hyviä bändejä: Queenia, Led Zeppeliniä ja kaikkea muuta vanhaa. Tykkäsin myös sen äänestä. Kaupan päälle lauseet ja sanavalinnat olivat välillä yllättäviä. Niissä on taiteellista omaperäisyyttä ja näkemystä! Se osasi kertoa tylsistäkin asioista eläväntuntuisesti. Ihan kuin kuuntelisi jotain hyvää äänikirjaa. Rentouduin. Jatassa oli jotain hypnoottista. Siinä oli joku magneetti. Ajan ja paikan taju katosi. Näin vain Jatan ja kuulin sen äänen. Sanat tulivat mun suuhun pakottamatta. Ei tarvinnut etukäteen miettiä niitä, tai jälkikäteen katua.
Lyhyen tukan ja pienien rintojen takia se näytti poikamaiselta, mutta kasvoiltaan se oli itseasiassa tosi kaunis. “Itseasiassa olisi kiva nähdä Jatta alasti”, ajattelin. Sitten hätkähdin. “Mitä mä ajattelen? Ei olisi! Ei mua kiinnosta! Ei se ole kaunis! Sitäpaisti se on varmaan lesbo! Se näyttää vähän pojalta, enkä mä ole edes homo. Se on hyvä kaveri, mutta seksuaalisesti se ei ole kiinnostava! Ei missään nimessä! Ei! Ei! Ei!”
Himassa yritin katsoa Ranskalaisia elokuvia: Truffauttia ja Godardia. Ihmisuhdesotkuja, jotka tuntuivat etäisiltä, paitsi eräs romanttinen kohtaus kosketti. Sitten koetin hetken aikaa kirjoittaa, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Alkoi väsyttää ja menin sänkyyn. Makoillessani Jatta palasi jatkuvasti mun mieleeni. “Myönnetään!” mä huusin päässäni. Olin koulussa tuntenut helvetisti eroottista värähtelyä meidän välillä. Muna oli liikahtanut ainakin pari kertaa. Koetin silti tukahduttaa ajatuksiani. Jatta ei vastannut kauneusihanteitani. Lopulta kuitenkin antauduin ja vedin käteen. Laukeamisen jälkeen hävetti vähän. “Jaaha, helvetin hienoa. Mä olen ihastunut johonkin saatanan lesboon”, ajattelin. “Miksi näin kävi? Ehkä se on taiteellinen luonteeni. Kaikki vähän omituinen kiinnosti. Ihastuminen tuntuu hyvältä, mutta lesboa olisi vaikea päästä panemaan. Miksi elämä on aina näin vaikeaa?” mietin ja nukahdin.
Unessa olin 1930-luvun Pariisissa. Rähjäinen katukahvila. Vastapäätä istui kuppi kädessä Henry Miller! Se kertoi juhlivansa Kravun kääntöpiirin julkaisua.
- Sun tekstisi on sekavaa, mutta välillä tulee hyviä kohtia, sanoin. - Ne on sellaista omituista hourailua... En mä välillä tajua niistä mitään, mutta ne on silti ihan jees! Ne vaikuttaa kyllä välillä aika nopeasti kirjoitetuilta...
- Sitä ne ei kyllä ole! Miller keskeytti. - Mä elin 10 vuotta nälässä, kun kirjoitin Kravun kääntöpiiriä. Ilman ystävien apua ja kannustusta, mä en olisi ikinä saanut sitä valmiiksi...
- Aijaa? No, onneksi olkoon!
- Kiitos! Mulla kävi helvetinmoinen tuuri, että kustantaja Jack Kahane suostui julkaisemaan sen. Kirjoittaessani mä luulin, ettei kukaan laittaisi sitä ikinä pihalle.
- Mitä helvetin järkeä sitä oli sitten kirjoittaa?
- Se oli vaan jotenkin välttämätöntä mun mielenterveydelle... Kun Kahanen suostui julkaisemaan Kravun, niin mä kirjoitin sen sitä ennen vielä kolmesti uudestaan.
- Kolmesti? Mä vaivuin epätoivoon jo yhden sivun jälkeen!
- Joskus pitää nähdä vähän vaivaa...
- Kerropa miten sulle tuli mieleen kirjoittaa niin rohkeaa tekstiä tähän aikaan? Et sä meinaan niin hirveän asiattomalta tyypiltä vaikuta.
- Mun mielestä työlleen omistautunut ja siihen vakavasti suhtautuva taiteilija seisoo jokaisen kirjoittamansa sanan takana. Se ei siis yleisön epäsuosioon joutumisen pelosta laita pidäkettä omalle ilmaisulleen. Se kirjoittaa, koska tuntee siihen voimakasta tarvetta, koska ei muuta voi!
Miller meinasi lähteä, mutta en päästänyt sitä menemään. Nappasin sitä takin hihasta kiinni.
- Odota! Mä haluisin itseasiassa itsekin tulla kirjailijaksi! Mä en vaan tiedä onko mulla siihen riittävästi intohimoa... Mistä sen tietää? kysyin.
- Mä käsitän sanan intohimo äärimmäisenä sitoutumisena, Miller vastasi. - Taide on työtä siinä missä moni muukin, se sanoi ja lähti.
Seurasin sitä salaa vähän matkan päästä. Miller kulki halki Pariisin syrjäkatuja ja lopulta nappasi kadulta jonkun mimmin. Taisi olla huora. Pelkällä kirjailijan maineellaan Miller tuskin pystyi vielä iskemään naisia.
9.
Heräsin aamulla siihen, kun aurinko pilkotti verhojen välistä. Keskustelu Millerin kanssa oli jättänyt yllättävän hyvät fiilikset! Mä olin taas täynnä elämää! Pengoin komerosta tyylikkäimmät vaatteet mitä löysin, sellaiset jotka sopisivat taiteilijan imagooni. Kirkas sinipunainen kaulahuivi? Ehkä vähän homo, mutta so what? Musta kauluspaita? Saa luvan kelvata! Kampasin tukkani huolellisesti ja peitin finnit mutsin kasvovoiteella. Miller sai minut tajuamaan yhden kliseen: Mitään ei saavuta jos ei yritä! Turha haaveilla pillusta, jos en näytä ihmiseltä ja avaa suutaan. Turha haaveilla kirjailijanurasta, jos ei hakkaa läppäriä! Pitää myös olla kärsivällinen; Millerkin runkkasi kirjaansa monia vuosia. Näin on marjat! Kliseissä piilee totuus!
Lähdin ulos ja tunsin auringon. Elämän kauneus löi vasten mun kasvoja. Mulla oli paikka tässä maailmassa! Tunsin yhteenkuuluvuutta, jopa koulutiellä kulkevien teinipoikien kanssa. “Homo!” joku huusi, mikä johtui varmaan värikkäästä kaulahuivistani. Ei kiinnostanut. Mulla oli omituisen tasapainoinen olo. Hyväksyin kaiken sellaisena kuin se oli. Hyväksyin tunteeni Jattaan. Mä olin ihastunut; naivisti ja varomattomasti, mutta kuitenkin! Jatta täydellinen juuri sellaisena. Särmikäs ja omaperäinen taideteos. Ei rahtuakaan keskinkertaisuutta. Viisi tähteä, ehdottomasti! Selvää kulttikamaa. Vaikuttava ja mieleenjäävä.
Ensin oli pari kuivaa matikantuntia, mutta sen jälkeen olisi yhteinen kaksoistunti Jatan kanssa. Odotin innolla. Kun tunti päättyi, ryntäsin sen luokan eteen missä seuraavat tunnit pidettäisiin. Jatta olikin jo saapunut käytävälle! Mutta se pälätti jonkun mulle vieraan muijan kanssa. Se oli ihan mehevän näköinen mimmi, mutta paljon tavanomaisempi kuin Jatta. En uskaltanut mennä väliin, vaan menin istumaan käytävälle vähän matkan päähän. Otin laukusta Bukowskin kirjan ja olin lukevinani, vaikka vilkuilin salaa koko ajan. Sitten mä näin sen: Jatta ja se randomi mimmi suuteli! “Jaaha! Olisihan se pitänyt arvata! Lepakko mikä lepakko! En kestä!”
Pian se tyttö lähti toiseen luokkaan ja mä menin Jatan luokse.
- Kuka se oli?! melkein karjaisin.
Jatta vaikutti pelästyneeltä. Se katsoi mua kuin olisin hullu. Tai ehkä olinkin, ihan sama.
- Se on yks Lilli.
- Seurusteletteko te? Ootteko lesboja?
- Ei kuulu sulle! Sä olet tosi outo tänään. Voitko mennä muualle?
Menin vessaan itkemään. Yritin oksentaa, mutta mitään ei tullut ulos. “Tältä siis sydänsurut tuntuvat?” ajattelin. “Eipä ole kovin miellyttävä kokemus!”
Poistun vessasta. Sen jälkeen en muista koulupäivästä juuri mitään. Ajatukset olivat pelkkiä houreita. Olin elävä kuollut vihannes.
10.
Himassa makasin sohvalla ja tuijotin kattoa. Sitten nousin ylös, laahustin vessaan ja katson itseäni peilistä. “En näe taiteilijaa”, ajattelin. “En näe mitään. Olen haamu. Läpinäkyvä stiletti.” Tuntui, että oli pakko purkaa vitutus johonkin. Teki mieli iskeä nurkassa lojuva kitara paskaksi, mutta en kuitenkaan viitsinyt. Menin keittiöön ja hajotin muutaman lautasen. Sen jälkeen otin ison keittiöveitsen. Katsoin Wikipediasta ohjeita viiltämiseen ja koetin toimia niiden mukaisesti. Veitsi oli kuitenkin jotenkin pelottava, eikä homma edennyt. Yritin korvata sen leipäveitsellä, mutta sain aikaiseksi vain pienen ja säälittävän haavan. Luovutin ja menin peiton alle makaamaan. Annoin vitutuksen tulla. Se oli poikkeuksellisen raskas, lysähti mun päälleni kuin iso manaatti. Annoin sen lojua päälläni, painaa mua kasaan. En estellyt yhtään. Lopulta kuitenkin kyllästyin siihen ja otin lattian kirjakasasta Don Quijoten. Pakenin ankeaa todellisuutta 1600-luvulle. Se onnistui hyvin, koska Cervantesin kieli on maagista. Uppoudun kirjan maailmaan, rentouduin ja sain vertaistukea. Sanzo Panza ja Don Quijote ovat säälittäviä, mutta todella samaistuttavia hahmoja. Minussa oli paljon samaa. Jattakin on kuin Dulcinea Tobosolainen; houreisen rakkauteni kohde, jota en voi koskaan saada.
Yhtäkkiä huomasin, että huoneessani oli joku toinen. Työpöydän äärellä istui joku viiksivallu, jolla oli päällään nuhjuinen barokkipuku ja kädessä sulkakynä.
- Ketä sinäkin nyt sitten olet? kysyin.
Tyyppi väitti olevansa Miguel Cervantes.
- Etkä ole! huusin. - Cervantes on ihan erinäköinen!
Sitten muistin, että Cervantesista ei kuulema ollut yhtään autenttista maalausta. Pakko siis uskoa, vaikka en toisaalta olisi halunnut, että modernin kirjallisuuden luoja oli tuollainen resupekka.
Miguel Cervantes istui mun työpöydän äärellä piippua poltellen. Kehuin sille Don Quijoten ensimmäistä osaa ja kysyin mistä se oli saanut siihen idean.
- Omasta elämästä taitelija yleensä ammentaa teoksensa. Samanlaisia surullisen hahmon ritareita on joka puolella. Ei tarvitse kuin peiliin katsoa, haha! Cervantes naurahti.
Sitten mä kysyin miltä tuntui, että sen kirjaa luetaan vielä 400 vuoden jälkeen.
- Onhan se mukavaa, että mä sain aikaiseksi jotain kestävää. Olin silloin köyhä rampa ja elämä oli välillä aikamoista kurjuutta, mutta Don Quijote on selvästi antanut iloa tähän maailmaan. Nyt mulla on sellainen olo, että en elänyt turhaan! Cervantesi sanoi.
Minua vähän ärsytti sen itsekehu, joten päätin antaa myös kritiikkiä.
- Vähän se on kuules liian pitkä kirja! sanoin. - Eikä ne väliin survotut rakkaustarinat liityy siihen kirjaan mitenkään. Vai liittyykö?
- Liittyvät toki! Don Quijote on rakastunut haihattelija, sellainen kuin sinä ja minä! Mä itsekin sorruin joskus hakemaan lohtua niistä typeristä ritariromaaneista. Samoin teki Don Quijote. Ihminen tarvii rakkautta; se luo joskus vaikka väkisin itselleen pelastajan. Se voi olla kirja, nainen, uskonto, ideologia, tai joku muu... Don Quijotelle se oli Dulcinea Tobosolainen. Ilman sitä mimosaa se tuskin olisi ryhtynyt surullisen hahmon ritariksi! Rakkaus on siis kirjan kantava teema. Mahtava inspiraationlähde kaikelle taiteelle! Ihastuminen, rakkaus, mustasukkaisuus, pettymys, sydänsurut... Cervantes luennoi, jonka jälkeen se puhalsi mun kattooni ison savurenkaan.
Mä olin hetken hiljaa. Sitten nousin ja menin taputtamaan sitä olalle.
- Kiitos! Ehkä minäkään en siis ole kärsinyt turhaan, sanoin. - On meinaan aika kovat sydänsurut just nyt...
- Semmoista se elämä on!
- Mun tekisi mieli kirjoittaa pervo kirja… mutta en tiedä voinko, sillä mä olen vielä neitsyt, sanoin.
- Noh, sun kannattaa hommata lisää elämänkokemusta. Kirjoittajan on paras kirjoittaa niistä asioista mistä se jotain tietää, mistä sillä on kokemusta! Älä siis jää pelkästään kotiin makaamaan sulkakynä kädessä ja toivo että päähäsi syntyy suuri tarina. Mene ulos kokemaan maailma. Mun mielestä eläminen on elämisen arvoista silloinkin kun se on sietämättömän vaikeaa, Cervantes sanoi ja hiljentyi.
Ojensin käteni ja Cervantes kätteli mua sen ainoalla toimivalla kädellä. Toinen käsi oli halvaantunut taistelussa, mutta toisesta oli lähtenyt modernin kirjallisuuden alku. ”Täytyy myöntää: Mä oon tällä viikolla tavannut kovia tyyppejä”, mietin.
11.
Aamulla oli taas elämänhaluinen fiilis. Ajattelin, että olin ollut liian kauan syrjässä ja vain kurkkinut elämää nurkan takaa. Se oli avautunut mulle vain kirjan sivuilta ja television ruudulta. “Nyt saa riittää!” huusin mielessäni. “Pois varjoista! Haluan olla jotain! Nähdä ja kokea! Näyttää toisille! Mä oon lahjakas ja komea! Antaa tulla! Käykää päälle saatana! Kyllä täältä pesee! Meteoriitti tulkoon päälle! Jäkkäripojat vittuilkoon! Minä en saatana murru! Tahdon nähdä maailmaa! Saada ystäviä ja kunnioitusta!”
Sitten ajattelin Jattaa. Otin hetken mielijohteesta pölyisen kitarani nurkasta. Väsäsin pari pop-biisiä. Ne kuulostivat hyviltä ja elämänhaluisilta. “Pitäisikö sittenkin ruveta muusikoksi? Tässä maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että järki menee!” mietin ja lähdin kouluun.
12.
Vilkuilimme Jatan kanssa koulussa toisiamme koko päivän. Kumpikaan ei silti saanut suutaan auki. En silti vaipunut synkkyyteen, vaan suunnittelin mielessäni bändini ensimmäistä albumia. Millaiset soundit? Millainen kansi?
Koulupäivä loppui ja näin Jatan ulkona. Se oli myös lähdössä kotiin. Se astui muutaman askeleen koulun portin ulkopuolelle ja sytytti röökin. Se oli paheellinen nainen, jossa oli Rock ´n´ Rollia! Juoksin sen luo.
- Moro… Sori se eilinen!
- Ei mitään…
- Mulla kiehuu välillä vähän yli… Oot varmaan huomannut?
- No joo… Täytyy sanoo että sä oot kyllä tosi outo.
- Taiteilijat on usein outoja. Mut hei… Mun täytyy kiittää sua! Sain sun ansioistasi pari tosi kovaa biisiä tehtyä. Niistä tulee vielä hittejä! Mä ajattelin etsiä täältä koulusta bändin itselleni.
- Mun ansiosta? Häh?!
- Sä katsos inspiroit mua.
- Millaisia biisejä?
- Ne semmosta 80-luvun tyyliä. Androgyyniä meininkiä! Vapautuneita! Seksikkäitä! Oot niin makee tyyppi! Sanoinko mä sen äänen? Sori.
- Hahahah!
- Mitä sä naurat?
- Sä oot ihan vitun pimee…
- Haittaako se?
- Eipä kai.
Me kuljettiin Jatan kanssa yhdessä koulutietä kaupunkiin päin. Mietin mitä Henry Miller tekisi tässä tilanteessa. Vedin henkeä ja otin Jattaa kädestä kiinni. Panetti, mutta en viitsinyt mennä pidemmälle. Me oltiin sentään julkisella paikalla! Irstas lähentelyni ei näyttänyt haittaavan Jattaa. Oliko se lepakko vai ei? Kyllä mä huomasin, että se oli vähän kiinnostunut musta. Kai mä olin sen mielestä hauska, tai jotain. Varmaan se myös etsi itseään ja identiteettiään, ihan kuten minäkin.
Jatta oli muuttanut jo omaan asuntoon, joka sijaitsi keskustan laitamilla. Mentiin katsomaan sen kämppää. “Kumma juttu”, mä mietin. “Eilen teki mieli kuolla, mutta nyt on taas helvetin hyvä olo! Kosminen harmonia, tai jotain...”
Lähteet: Andrei Tarkovskin jutuissa on käytetty lähteenä vanhan filmihullun haastattelu ja Henry Millerin puheissa Kravun Kääntöpiiriä koskevaa korkeimmalle oikeudelle osoitettua kirjettä. Cervantesin jutut on heitetty lähinnä omasta päästä.
