Jatkoa Candentialle...
- - -
Keltainen, ränstynyt kartanorakennus, joka on nähnyt parempiakin päiviä. Ikkunat, jotka tuijottavat sokeina miltei autiota etupihaa. Ennen uljaat, nyt harmahtavat ja kulahtaneet pääovet. Lehdet, joita tuuli kuljettaa ja kasaa mahtipontisten matalien kiviportaiden juureen. Unelias koni ja heinäkärryt, jotka vaappuvat vaarallisesti, kun eläin liikahtaa.
Näyttää siltä, että ainuttakaan ihmistä ei ole astunut jalallaan kartanon alueelle vuosikausiin. Kartanon uhkeille pääoville johtava puistokäytävä on peittynyt mätänevän lehtimaton alle. Talon julkisivu on rapautunut ja surumielinen. Yksi alemman kerroksen ikkunoista on särkynyt. Kukkaistutukset ovat villiintyneet ja vallanneet mielivaltaisesti alaa laajoilta ruohokentiltä. Puutarha on rikkaruohoinen ja hoitamaton. Kauempana kartanon tiluksia ympäröivä matala kivimuuri on paikoin sortunut. Kerran niin uljaat puistokäytävälle antavat portit lojuvat tienpielessä hyödyttöminä, ruosteisina.
Vanhasta tottumuksesta hevonen löntystelee kartanon edessä olevan laajan hiekkakentän ympäri ja pysähtyy lahoavan tallin eteen. Puinen rakennus on ehkä joskus ollut punainen; väristä on vaikea saada selvää. Tuuli ja sade ovat liottaneet maalin pois. Hevonen äännähtää vaimeasti, kuin kutsuen jotakuta. Mutta kukaan ei vastaa.
Kartano on autio. Hylätty. Kenenkään läsnäoloa ei ole tunnettavissa, ei edes etäistä. Ainuttakaan eläintä ei ole pesiytynyt kartanon puihin, koloihin tai raunioihin. Kaikkialla on rikkumattoman hiljaista; vain tuuli ujeltaa pujahtaessaan rikkonaisesta ikkunasta sisään kartanoon. Hevonen pärskähtää kerran surumielisesti
Rattaat perässään kolisten se kääntyy takaisin puistokäytävälle ja jättää surulliset rauniot taakseen. Sen punaruskea jyhkeä hahmo sulautuu syksyn ruskan väreihin. Hevonen on eläimistä uskollisin, ja se palaa aina entisen kotinsa luo. Mutta kukaan ei koskaan vastaa sille. Pää painuksissa hevonen rattaineen matkaa alemmilla kukkuloilla levittäytyvään kaupunkiin. Näyttää siltä, että ilman ajuria.
Kun hevonen pysähtyy erään vaatimattoman talon eteen kadulle, heinäkasasta pistää esiin pörröinen pää. Nuori poika haukottelee makeasti ja loikkaa pölyiselle kadulle. Katu on täynnä elämää. Hienosti pukeutuneita tärkeän näköisiä isoja ihmisiä vilisee pojan näkökentässä niin paljon, ettei hän näe patsasta niiden takana. Siellä se patsas kuitenkin on. Se on pojasta niin hassun näköinen, että hänen on aina aivan pakko pysähtyä nauramaan sen vinolle ilmeelle. Mutta tällä kertaa siihen ei ole aikaa. Pojalla on töitä.
Kun hän näkee korkealla yläpuolellaan häälyvät tiukat mutta ystävälliset kasvot, hän läimäyttää otsaansa. Niinpä tietysti, se paketti. Poika sukeltaa kärryjensä heinäkasaan. Yhdessä vilauksessa hän seisoo ruskea paketti kainalossaan pitkän, laihan rouvan edessä. Rouva pyyhkii kämmenensä harmaaseen, nukkavieruun esiliinaansa. Poika ojentaa paketin hänelle. Rouva pörröttää luisevilla sormillaan pojan pellavaista tukkaa.
”Kiitos, Jacques”, hän sanoo matalalla, narisevalla äänellään ja painaa pojan käteen jotain pientä, metallista ja kovaa. Kun poika avaa kämmenensä, sillä lepää kullanhohtoinen raha. Kokonainen shillinki! Silmät ymmyrkäisinä poika tuijottaa rouvan uurteisia kasvoja.
”Ki-kiitos, rouva! T-tällähän saa torilta vaikka lintupillin!” hän pulisee tohkeissaan.
”Niin saa, niin saa. Olet palkkasi ansainnut, poikaseni. Sinusta on korvaamaton apu”, rouva nyökkäilee ja pyyhkäisee taas kätensä esiliinaan. Se on hänen pakonomainen tapansa. Poika ja rouva menevät sisälle kirjakauppaan.
Rouvan taakse ilmestyy vaalea, hontelo tyttö. Hän näyttää siltä, että on juuri herännyt; hänen hiuksensa sojottavat joka suuntaan, toinen polvisukista on makkaralla ja silmien alla on tummat varjot. Tyttö haluaa tietää, mitä ruskeassa paketissa on. Niin haluaa myös Jacques. Lapset ympäröivät rouvan, joka katsoo heihin neuvottomana. Kello kilahtaa kirjakaupassa asiakkaan merkiksi, mutta rouva pyytää asiakasta odottamaan hetken. Harmaapäinen, hiirimäinen muori vain hymyilee: kyllä hän jaksaa odottaa. Helpottuneena rouva ja lapset menevät ahtaaseen takahuoneeseen, joka on täynnä pahvilaatikoita.
Vapisevin sormin rouva yrittää näprätä pakettia ympäröivän narun auki.
”A-anna kun minä”, Jacques sanoo, ottaa paketin ja repii sen auki. Käärepaperin riekaleet vain sinkoilevat joka suuntaan. Se takkutukkainen tyttö murjottaa erään ison pahvilaatikon päällä. Kukaan ei kiinnitä häneen huomiota.
Jacques ojentaa rouvalle painavan kirjan. Rouva henkäisee ihastuksesta. Hän ei ole pitkään aikaan saanut käsiinsä uutta, painomusteelta tuoksuvaa teosta. Jacques pohtii, miksi rouva innostuu noin yhdestä mokomasta kirjasta. Niitähän hänellä on koko kauppa täynnä.
”Tämä ei ole mikä tahansa kirja”, rouva paljastaa Jacquesille, ”se voi vielä pelastaa tulevaisuutemme.”
”S-sitten sen täytyy olla hy-hyvin ihmeellinen kirja”, Jacques sanoo haaveksien. Hän haluaa ryhtyä isona kirjailijaksi, mutta ensin hänen pitäisi päästä kouluun ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Ennen kouluun menoa hänen pitäisi hankkia rahaa, koska koulunkäynti maksaa. Isä ja äiti raatavat melkein koko päivän hillotehtaalla viitenä päivänä viikossa, mutta niillä rahoilla ei makseta kalliita koulumaksuja. Jacques mutristaa alahuultaan.
Rouva huomaa pojan alakulon. Hän asettaa vinot silmälasit paremmin nenälleen.
”Jack-poikaseni, sinusta voi vielä hyvinkin tulla jotain. Ei, sinusta tulee jotain suurta”, rouva sanoo ja silittää kirjan kantta, aivan kuin tuo outo kirja tietäisi senkin. Jacques kuulee rouvan äänestä, että tämä puhuu täyttä totta. Poika kohottautuu koko puolitoistametriseen pituuteensa ja tekee kunniaa. Hän hyvästelee rouvan ja loikkii iloisena kärryilleen.
Jacques pysähtyy kotimatkan varrella torille ostamaan lintupillin. Se on savinen, kukon muotoinen pilli, jonka voi ripustaa kaulaan nahkanauhalla. Kukosta lähtee kimeä ääni. Ohikulkijat painavat kädet korvilleen ja nurisevat, kun Jacques viheltelee iloisesti pilliinsä kotimatkan aikana heinäkasan huipulta. Mielessään poika kiittää jaloa vanhaa rouvaa. Häntä on myös alkanut kutkuttaa mysteerisen kirjan salaisuus.
Vapautettuaan hevosen taakastaan Jacques rynnistää kuistille. Siellä äiti on häntä vastassa. Äiti on väsyneen mutta onnellisen näköinen. Hän rutistaa poikaansa pitkään ja tuoksuu hillolta ja bensiiniltä. Mikään maailmassa ei Jacquesin mielestä tuoksu paremmalta. Äitikin pörröttää Jacquesin tukkaa, joka sojottaa nyt aivan pystyssä.
”Kuulehan poikaseni, minulla on sinulle uutinen”, äiti sanoo. Hymyillessään hän näyttää kauniilta ja paljon nuoremmalta. Vaikka on hän muutenkin kaunis Jacquesin mielestä. Mutta tänään äiti on erityisen hehkeä. Hänen poskensa palavat punaisena innostuksesta. Väsyneisiin silmiin on syttynyt niille epätavallinen tuike.
”Kerro jo!” poika kärttää ja viheltää pilliinsä. Naapuri karjaisee jotain pensasaidan yli. Jacques säpsähtää. Hän ei kerta kaikkiaan voi sietää karjuvia aikuisia – ne kuvittelevat olevansa jotain suurta ja mahtavaa, vaikka oikeasti niillä ei ole yhtään järkeä päässä. Ei enempää kuin puolijauhoisella etanalla, ainakaan Jacquesin mielestä.
Tämä pieni hetki muuttaa Jacquesin elämän lopullisesti. On ihmeellistä, kuinka mitä pienimmät asiat voivat mullistaa tulevaisuuden. On hyödytöntä miettiä, mitä olisi voinut tapahtua. Näin äiti on sanonut Jacquesille monet monituiset kerrat. Kun poika kuulee, mitä äidillä on kerrottavaan, hän ei ole uskoa korviaan. Sanat surisevat Jacquesin päässä kuin kiihtynyt mehiläisparvi. Hän ei ole saada niistä tolkkua.
”Sinä pääset kouluun”, äiti sanoo vain.
Jacques on innoissaan. Kun isä tulee kotiin, perhe juhlistaa tapahtumaa mutakakulla, joka jäi yli henkilökunnan kemuista. Äidin veli, Lontoon eno, kuten Jacques enoa mielessään kutsuu, on julkaissut menestysromaanin. Hän on päättänyt rahoittaa sisarenpoikansa koulutuksen, jotta tämä voisi toteuttaa unelmansa. Enon rahoilla äiti ostaa Jacquesille siistin puvun: kauluspaidan ja yksinkertaiset tummat housut sekä mustat nahkakengät.
Viikkojen kuluessa Jacques tottuu kaulukseen ja pitkiin housuihin, ja myös kenkiin, jotka aluksi tuntuivat hänestä kammottavan ahdistavilta käyttää. Jacques kun on koko nuoren ikänsä tallannut katuja kengittä. Päivisin Jacques on koulussa ja opettelee lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hänen luokallaan on eräs poika, jota kiinnostaa kamalasti kaikki yliluonnollinen. Poika kertoo, että on varmasti nähnyt omassa huoneessaan kerran vihreän keijun. Jacques sanoo, että sen on täytynyt olla vain unta.
Keijupojan nimi on Edvin ja hän asuu muutaman korttelin päässä Jacquesista hienossa värikkäässä talossa. Jacques vierailee usein Edvinin luona koulun jälkeen. Pojat tekevät yhdessä läksynsä ja seikkailevat Edvinin suuressa puutarhassa. Edvinin perhe on hyvin rikas. Kaikkialla heidän talossaan on viherkasveja, pehmeitä mattoja ja patsaita. Puutarhassakin on marmorinen suihkulähde. Se esittää sokeaa muinaista jumalatarta. Merirosvoleikkien ajaksi marmoripatsas ottaa ilkeän äitipuolen roolin, sillä Edvinin mielestä kunnon merirosvolla kuuluu aina olla sellainen.
Silloin tällöin Jacques piipahtaa tunkkaisessa kirjakaupassa koulun jälkeen. Silmälasipäinen, harmaanuttuinen rouva hymyilee hänelle aina ystävällisesti. Jacques on olevinaan kiinnostunut seikkailuromaaneista. Hän jopa selailee niitä peittääkseen uteliaisuutensa. Kirjakauppaan Jacquesia vetää se rouvan saama mystinen vihreäkantinen kirja, jonka rouva kertoi kykenevän pelastamaan tulevaisuuden. Kirjasta ei näy vilaustakaan niinä kertoina, kun Jacques vierailee liikkeessä.
Joskus Jacques näkee vilaukselta sen surumielisen vaalean tytön, joka näyttää aina yhtä väsyneeltä ja värittömältä. Tytöllä tuntuu olevan yllään samat vaatteet – harmaa risainen mekko, ruskeat makkaralla olevat polvisukat ja jaloissa kotitekoiset tuohivirsut. Tyttö ilmestyy aina yllättäen ja katoaa juuri, kun Jacques tajuaa hänen läsnäolonsa. Aivan kuin tyttö ei olisi todellinen.
Kirjakaupassa on muutakin kummallista. Siellä käy aivan tavallisten ihmisten lisäksi tyyppejä, joissa on jotain määrittelemätöntä. Erityisesti Jacquesin muistoihin painuu turbaanipäinen tummapintainen herrasmies, joka oli pukeutunut punaiseen viittaan. Miehen vanavedessä leijui sankka tuoksujen pilvi. Itämaisia mausteita ja piparia. Kaikkein kummallisin seikka oli se, että mies näytti tuntevan kirjakaupan rouvan ennestään. Rouva ja vieras kuiskuttelivat jotain keskenään, ja sitten mies lähti yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, vähän kuin se vaalea tyttö.
Vihreä kirja on kaiken takana, Jacques on siitä varma. Hän aikoo jonain päivänä kerätä tarpeeksi rohkeutta kysyäkseen, voisiko saada nähdä sen uudelleen. Jos kirja kerran voi muuttaa tulevaisuuden, on sen ansiota, että Lontoon eno kirjoitti menestysromaanin ja että Jacques on nyt koulussa. Jacques on vielä sen verran nuori, että hän uskoo todeksi asioita, joita aikuiset pitävät hölynpölynä. Tämä lienee yksi sellainen asia.
* * *
On harmaa ja sateinen iltapäivä. Katu lotisee askeleiden alla, kun Jacques suuntaa kohti kirjakauppaa väistellen lätäköitä ja ajureita, joiden kärryt roiskuttavat vettä varomattomien kadulla kulkijoiden päälle. Suurimmalla osalla ihmisistä on sateenvarjo tai vedenpitävä takki, pojalla ei. Hänen villapaitansa on vedestä raskas. Pörröinen tukka on suoristunut ja liimautunut päänahkaan. Jacques puikkelehtii ihmisten välissä kuin hylätty vanha koira.
On helpotus päästä sisälle kuivaan ja lämpimään. Kello kilahtaa, kun Jacques astuu sisään kirjakauppaan. Jacques muistaa pyyhkäistä kengänpohjansa ovimattoon ja puristaa enimmät vedet vaatteistaan, ennen kuin astuu kirjojen valtakuntaan. Ruskeat lattialaudat narisevat hiljaisessa huoneessa, kun Jacques astelee ympäriinsä mittaillen katseellaan kattoon asti ulottuvia kirjahyllyjä. Kirjoja on kaiken värisiä ja –kokoisia. On satukirjoja, keittokirjoja, elämänkertoja, romaaneja ja vaikka mitä. Jacques hengittää syvään painomusteen raikasta tuoksua ja kirjakaupan tunkkaista ilmaa.
Yhden seinän kattaa puinen palvelutiski. Kassakoneen takana ei näy ketään. Kaupassa on hiljaista. Ehkäpä rouva on mennyt kahvitauolle, Jacques tuumaa. Hän haravoi katseellaan kirjojen rivistöjä etsien eriskummallista vihreää kirjaa. Kaupassa ei ole valaistusta lukuun ottamatta luonnonvaloa, jonka suuri ikkuna antaa pölyiseen tilaan. Hämärässä on vaikeaa saada väreistä selvää.
Äkkiä Jacques tajuaa, että kirjahan lepää tiskin päällä. Hän vilkuilee ympärilleen; ketään ei näy. Kadun äänet kuuluvat kauppaan vaimennettuina ikkunan ja hataran seinän läpi. Vaivihkaa Jacques hivuttautuu lähemmäs tiskiä ja irvistää joka kerran, kun lattialaudat parkaisevat hänen allaan. Ketään ei kuitenkaan kuulu tulevaksi, joten reitti on selvä. Ja jos joku nyt sattuu tulemaan, Jacques voi aina sanoa luulleensa, että tiskillä oleva kirja on kaupan…
Jacques ottaa kirjan käsiinsä. Siinä on tosiaan vihreät nahkakannet ja se on painavampi laitos kuin Jacques muistikaan. Ensimmäiselle kellastuneelle lehdelle on painettu vaakuna, jossa on kruunupäinen musta joutsen, joka levittää siipiään. Joutsenen yllä on pieni tikaria pitelevä ritari. Kilven muotoista vaakunaa ympäröi helmikuvio. Vanhahtavalla kirjasintyypillä on vaakunan alle kirjoitettu sanat:
”Noli timere futurum. Timent ignotum.”
Kirja vaikuttaa ikivanhalta. Jacques uskaltautuu sipaisemaan sen sileätä kantta. Kosketus jää kihelmöimään hänen sormenpäitään.
Kansi on mitäänsanomaton. Siinä on kai joskus lukenut kirjan nimi kultaisilla kirjaimilla, mutta ne ovat niin pahasti kuluneet, ettei nimestä ole toivoakaan saada selvää. Mistä kirja kertoo? Miten se voi pelastaa tulevaisuuden? Tässä on esine, jonka ansiosta Jacques pääsi kouluun, mutta nyt se ei suostu paljastamaan hänelle salaisuuksiaan. Poika turhautuu niin, että voisi paiskata kirjan ikkunasta ulos, mutta niin ei saa tehdä.
”Sinulla ei taida olla lupaa koskea siihen”, sanoo ääni Jacquesin selän takaa. Jacques säpsähtää niin, että on pudottaa kirjan. Hän läimäyttää kirjan kiinni ja kääntyy vapisten ympäri. Siinä on se apea tyttö. Kuinka hän pystyi niin äänettömästi ilmaantumaan Jacquesin selän taakse? Luulisi, että hän olisi nähnyt silmäkulmastaan, jos joku hiippailee tiskin ohi. Epämääräinen, hyvin epämukava tunne valtaa Jacquesin.
”Anna se tänne”, tyttö sanoo käskevällä äänellä, aivan kuin olisi tottunut määräilemään. Hän ei jää odottamaan Jacquesin vastausta vaan sieppaa kirjan itselleen ja sulkee sen käsiensä suojaan hyvin hellästi, Jacquesin mielestä epätodellisella tavalla. Tyttö tuijottaa häntä pohjattoman sinisillä silmillään. Hänen täytyy olla pari vuotta Jacquesia vanhempi, sillä hän on Jacquesia melkein päätä pitempi. Kauempaa tyttö vain on näyttänyt niin hauraalta ja pieneltä.
Näin puolen metrin etäisyydellä hänestä saa aivan toisen vaikutelman. Takkuiset lumenvalkeat hiukset näyttävät noidan hiuksilta. Sinisten silmien tuijotus on murhaava ja saa polvet veteliksi. Läheltä tytön suttuisuus ja huolimaton pukeutuminen näyttävät melkeinpä tahallisilta. Tyttö on kuin aave tai talven henki. Hän on kylmä ja etäinen. Hänestä huokuu jotain pelottavaa, jotain määrittelemätöntä niin kuin siitä turbaanimiehestä.
”K-kuka sinä o-olet?” Jacques saa kysyttyä. Hän huomaa painautuneensa tiiviisti puista myyntitiskiä vasten ja astahtaa kiireesti kauemmas. Hän yrittää näyttää siltä kuin ei olisi lainkaan yllättynyt tai peloissaan.
Tyttö ei koskaan vastaa kysymykseen, sillä takahuoneesta kuuluu kolinaa ja vanhan rouvan nitisevä huudahdus: ”Candentia! Onko meillä asiakkaita?”
”Yksi, mutta hän on juuri lähdössä”, valkea tyttö huhuilee takaisin.
Tyttö naulitsee katseensa Jacquesiin. Sinun on parasta lähteä tai muuten, katse viestittää. Candentia tuntuu olevan enemmän kuin tosissaan. Jacques ei aikaile: hän suoristaa ryppyisen, märältä haisevan villapaitansa ja pinkaisee juoksuun, takaisin sateiseen ulkoilmaan. Hän vilkuilee vielä olkansa yli; tyttö ei ole lähtenyt hänen peräänsä. Poika jakelee anteeksipyyntöjä joka puolelle törmäillessään holtittomasti ihmisiin. Vastaukseksi hän saa joko nurinaa tai tylyjä murahduksia. Kauas pois, äkkiä kauas pois kirjakaupan luota, takoo Jacquesin sydän. Vasta kotona äidin valmistaman pannukakun äärellä hän voi rauhoittua.
Kirjakaupassa on jälleen hiljaista. Lumenvalkea tyttö, Candentia, lysähtää istumaan tiskin eteen kylmälle puulattialle. Hän puristaa vihreää kirjaa rintaansa vasten. Silmät lasittuneina hän katselee ja kuuntelee kadun liikennettä ja vesipisaroita, joita pilvet itkevät ikkunalasia vasten. Sellainen on yksinäisyyden taakka, surullinen ja painava.
Candentia ajattelee pörrötukkaista poikaa ja tämän säikähdystä. Kaikki kaikkoavat hänen luotaan.
Vanha rouva astelee voipunein laahauksin tiskin taakse. Hän pyyhkäisee tapansa mukaan kämmenensä esiliinaansa. Rouva huomaa Candentian surun. Hän huokaisee.
Heillä ei ole ketään muuta kuin toisensa.
