ISIEMME PAHAT TEOT
Kylmästä tuulesta huolimatta kevät tuoksui ilmassa voimakkaana. Tuomenkukat luovuttivat juovuttavaa tuoksuaan vain niukasti tuulen kuljetettavaksi. Valkovuokot nuokkuivat surullisen näköisenä, ikään kuin luovuttaneina. Kevät oli tullut myöhään tänä vuonna. Vaikka vielä eilen oli ollut lämmintä ja pikitie höyrysi sadekuuron jäljiltä, niin tänään siitä lämmöstä ei ollut jäljellä mitään. Salomailta päin tuuli pohjoisesta.
Linja-auto jätti heidät maitolaiturin luo. Leila hengitti raskaasti, lepäsi välillä, Ismo kiukutteli, halusi syliin, mutta kun oli niin raskaat kantamukset, piti välillä huilata, vauvakin painoi itseänsä alaspäin.
Harmaan ladon ovi oli auki, Leila istahti hetkeksi salpietarisäkin päälle ja katseli ympärilleen,
Muistoja tulvi hänen mieleensä, niin kuin aika olisi pysähtynyt.
Leila oli huomannut sisään astuessaan, että nokkoset olivat jo nyt pitkiä huiskia, ne kyllä kasvoivat kylmästä huolimatta, voi kun Ismo nyt ei menisi sinnepäin. Leilan jalkoja särki, tulikin otettua nämä kengät, Leila ajatteli.
Kotvan istuskeltuaan Leila lähti Ismon kanssa hiljalleen kulkemaan kujaa pitkin, siellä näkyi Santalan talo ylväänä mäen laella. Lähemmäksi päästyään Leila huomasi ohuen savuvanan nousevan karjakeittiön piipusta, vaarilla oli i siellä aina vesi kuumana. Tuntui niin surumieliseltä, Leila ajatteli, että tämä oli koti, muttei ollut kuitenkaan, koti oli hänen unelmissaan ja sen ulko-ovi pysyi kiinni. Avaimet olivat hukkuneet maailman tuuliin, tai niin hänestä aina tuntui.
Pihaan päästyään Leila laski kantamuksensa maahan ja komensi Ismoa välillä, hän hyvin tiesi, ettei Santalan emäntä Esteri pitäisi siitä, että hänen somat kevätkaihonkukkansa sun muut lukuisista istutuksista tallaantuisivat. Ismo oli nyt kaksivuotias, mutta ehti ihan joka paikkaan, Leila sai koko ajan olla valppaana.
Kaikki oli pihassa ennallaan, niin kuin aina oli ollut, tänne aika oli pysähtynyt. Ovenpielessä se sama varsluuta kuten oli ollut niin kauan, kuin Leila pystyi muistamaan.
Vaari kuului kolistelevan porstuassa ja pian ulko-ovi aukesikin. Vaarilla oli kädessään harmaa ja kuhmurainen sinkkisankko. Leilan sydämessä kävi lämmin ailahdus.
”Tervetuloa kotiin Leila!” sanoi vaari ja katseli häntä kotvan. Tutut harmaat silmät ja vahvat kulmakarvat, silmissä näkyi eletty elämä, vaikka Isän elämä oli ollut rikasta ja antoisaa niin silmistä pystyi lukemaan haikeutta, ehkä toteutumattomista unelmista.
”Olen juuri viemässä särvintä possuille, haen vaan karjakeittiöltä kiehuvan veden, pehmenee nuo kovat leivät. Hain Tupalasta kaksi possua tällä kertaa, onhan niistä seuraa toisilleen” Vaari tuumi ja jatkoi” Vähän roposia Tupalaan sillä Ylöstalon Helka on ollut vähän huonona, naistenvaivoja jotain kuuluu olevan, tokkopa se nyt syöpäkään on. Kuhan nyt kattotaan, liekö ensi suvena enään Tupalassa emäntää, huonolta se nimittäin näytti, Helka kun viimeksi pyhänä kahveella käväisin.”
Helka oli Tupalan talon leski, Ylöstalon Isäntä oli kuollut jatkosodassa, Helkan lisäksi Tupalassa asui vain Tupalan nuori isäntä, hitaanpuoleinen aikamiespoika Asko Ylöstalo. ”Odotinkin sinua jo aamusella, kun kävin hakemassa Turkhaudan kaupalta postin, paketti sieltä oli tullut, niitä meijerin sertifikaattieja taas nääs, että saan naulata navetan oveen. Samaa meille kuuluu, kuten aina
- mitäpä muuta tänne. Raskaaksi alkaa jo askel käydä niin minulla kun Esterilläkin, hiljaiseloa täällä eletään, aika kulkee eteenpäin jokatapauksessa, ikä painaa jo meitä molempia. Ilman töitä varmaan kuolisin, kun olen koko ikäni tehnyt,vaan enpä kai noita elikoita enään kauaa jaksa, kun tuo Esterikin on aina ollut huono elikoita hoitamaan. ei oikein taho liata käsiänsä, kun on oppinut jo lapsena herrasväen tavoille. Ei ole enään tyttöseni entiset ajat, ei ole renkiä ei piikaa,, ei kannata pitää, maatalous tuet ajattelin kuitenkin jokusen kanan jättää jos vaikka mulleista luovunkin. Esko käväsi viikko takaperin, olivat menossa Markareeta rouvan kanssa Tukholmaan anoppilaan. Ei siitä Eskosta apua ole, kun on niin kiireinen. Hieno herrahan siitä on tullut siellä. Vaan olisihan niitä ”konitohtorin” hommia ollut omassakin pitäjässä, mutta Markareetalle ei kelpaa kuin paras. Talo on siellä vissiin enemmän herrasväen mieleen. Siellä ne hyvin viihtyvät Puumalassa, mikäs siinä, komeat ovat olot. Hyvin tuntuu menevän Volvolla ajelevat ja sitä se Markareeta vaati minun viruttamaan tämän tästä, maali kuulemma naarmuuntuu näistä hiekkateistä, se on kuule Leila itteänsä hienompi rouva se Markareeta” tämän sanottuaan vaari vajosi mietteisiinsä.
Leila ymmärsi hyvin vaarin sanoista ja vaistosi sanomattomista ajatuksista, että vaari oli pettynyt Eskon puolisovalintaan ja siihen, että Esko ei ollut jäänyt hänen työnsä jatkajaksi.
Vaari oli itse kovalla työllä ja yrittämisellä saanut paljon aikaiseksi, nyt se ei kelvannut hänen ainoalle pojalleen. Vaari oli ahkera ja työtäpelkäämätön, vanhan kansan viisas mies, hän jutteli rauhallisesti niin kuin aina oli tehnyt ja sai Leilan jännityksen laantumaan tutulla jutustelullaan. Vaari pani sankon porstuan edessä olevalle kivetykselle, taittoi raparperista lehden suojaksi ja tokaisi sitten;
”No mutta mitäs minä nyt? Olette varmasti nälkäisiä. Ehtiväthän ne siat vähän myöhemmin saamaan ruokansa, ne kun ei kelloja osaa, toista se on lehmien kanssa, jos et ole sekunnilleen oikeaan aikaan lypsyllä aamulla tai ehtoolla jo alkaa vallan kova mölinä”.
Vaari avasi oven ja pyysi Leilan peremmälle tupaan. Tuvassa oli hiljaista ja hämärää, kuului vain tuvan seinällä olevan kellon yksitoikkoinen raksutus, kello kävi mutta silti tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.
Vahakankaan päällä oli sanomalehti ja vaarin ruskeasankaiset silmälasit, ikkunanpielessä roikkui nastalla kiinnitetyssä paperinarussa vaarin ajastaika. Vaarin kynät ja punainen kärpäslätkä olivat peltipurkissa. Ikkunanlaudalla suuri karvalehtinen mustanmerenruusu ohjasi aukeavia nuppujaan kohti valoa.
Esteri tuli ”konttoorista” tuvan puolelle, paukkasi oven kiinni jälkeensä vähän turhankin lujaa, ei ollut heitä näkevinäänkään ja asetteli kopeana kiisselikulhon sivupöydälle, peitti sen sanomalehdellä, pyyhki käsiään keskittyneesti ruudulliseen esiliinaansa ja kääntyi Leilaan päin. ”Kappas! otit sitten mukulan mukaan, huolehdit sitten siitä itse, ettei tarvitse perässä juosta. Katsokin, että et ota pentua karjakeittiön puolelle näplimään, maito hapahtuu tulee pasilleja ja niitä sitten syynäävät elukkatohtori ja valion insinööri. Olkoot mukula valjaissa, sidot sen vaikka keinuun kiinni niin pysyy paikoillaan. Ja huolehdi siitä, että penska ei inahdakaan. Näkyy sulla olevan jo uudet pullat uunissa, vai muutenko olet vain pönäkkä”?
Leila pahoitti mielensä, Esterin käytös oli kylmää, vaikka Leila oli tottunut ja valmistautunut Esterin ilkeilyyn. Aina se oli osannut nolata. Mokoma kitupiikki ja riivinrauta, saidempaa akkaa saa hakea, Leila noitui mielessään.
Esteri hyvin tiesi asioiden laidan, Leila itse oli sen hänelle selvittänyt, akka tahtoi taas vain nälviä niin kuin aina. Esterin sydämen paikalla on jäinen kivi hän mietti.
Esteri ei koskaan ollut hyväksynyt Leilaa, aina se oli ilkeillyt ja tilaisuuden tullen nipistellyt jo lapsena aina silloin kun vaari ei ollut näkemässä. Vaarin läsnä ollessa hän sentään malttoi kielensä, Esteri esitti niin hurskasta ja hyvää, että oikein oksetti. Isä-Vaari oli ollut aina se Leilan elämän vakain ja luotettavin asia, kunnon maanviljelijä, sodankäynyt ja paljon nähnyt.
Itse vaari oli kaskensa polttanut ja peltonsa raivannut, jokaisen kiven ja kannon kääntänyt.
Esteri oli tullut taloon Hattulasta, vaari oli sen tansseissa tavannut. Esterillä oli aina käsi ojossa, jos ei pyytääkseen, niin sitten lyödäkseen Leila ajatteli. Vaari hoiti maanviljelyn, mutta Esteri emännöi ja piti kukkaronnyörit niin tiukalla, että vaari sai hädin tuskin maamiesseuran lehden tilattua ja ajastajan ostettua. Ajastaikaan vaari kirjoittelikin päivittäin, minkälainen sää oli silloin ja silloin, ja mitä hän oli kylvänyt tahi puinut ja muita maanviljelyyn liittyvää. Päivittäiset munamäärätkin vaari kirjasi ylös. Esteri ei tehnyt juuri mitään, hän oli niin ollakseen, vaurasta emäntää ja nälvi kaikkea mikä liikkui. Maikki-kissakin olisi varmasti kuollut nälkään, mikäli se olisi Esteristä kiinni ja jos se ei olisi päässyt navetalle hiirijahtiin. Siellähän se oli yhtenään, ei sillä raasulla ollut sisälle asiaa, kylmillä säillä vaari kuitenkin päästi sen yöksi uuninpankolle, silläkin uhalla, että Esteri piti mykkäkoulua.
Leila oli usein miettinyt, että ilmaiseksi piiaksi ja rengiksi Esteri oli Paulin ja hänet ottanut kasvattilapsikseen, eikä ainakaan rakkaudesta lapsiin. Esteri halusi ehkä vain hienostella ja näyttää Martta-seuroissa, että kyllä Santalasta köyhille liikenee apua, vauraasta talosta, vaikka olisivat aitat täynnänsä huutolaispenskoja. Olisivatpa Martoissa tienneet, tai varmaan ne aavistivatkin, että minkälainen kyykäärme Esteri on.
Pauli, Leilan velipoika, Leilaa kuusi vuotta vanhempi ei koskaan kotoa lähtönsä jälkeen käynyt Santalassa, hänelle ei ollut koskaan muodostunut pysyvää sidettä kehenkään heistä, ei Leilaankaan. Pauli oli etäinen, silti Leila usein mietti Paulin kohtaloa ja toivoi, että Pauli joskus tulisi portista ja kaikki olisi niin kuin silloin lapsena.
Leila meni lypsyn jälkeen Ismon ja vaarin kanssa joelle, vaarilla oli katiska vielä tarkistamatta. Leilan vatsassa tuntui teräviä vihlaisuja ja hän tunsi, että synnytyksen aika on jo lähellä, vaarille Leila ei kuitenkaan kehdannut puhua mitään. Leilasta oli mukava kävellä verkkaisesti peltotietä pitkin, välillä vaari otti Ismon syliinsä ja kun Ismo ei pienillä jaloillaan pitkään jaksanut eikä oikein pysynyt matkassakaan. Vaikka oli kylmä tuuli, niin vaari pelkäsi, että Ismo saattaisi silti kohdata ojanpenkereellä kohmeisen kyyn ja ymmärtämättään koskea siihen ja mitä kaikkea siitä voisi seuratakaan.
Vaari jutteli niitä näitä, kertoi Tupalan Eskon edesottamuksista, muista naapureista ja siitä kuinka hän itse aikoi tulevana suvena uusia navetan pärekaton, se kuulemma vuoti sieltä täältä jos sade sattui osumaan siihen oikeasta kulmasta. Vaari oli hommannut Turkhaudan Hankkijalta pärekoneen. Hyvä niin, silloin katto olisi itse tehty alusta loppuun, tuumi vaari.
Leila varoitteli vaaria, ettei hän sinne ihan yksin kapuaisi, jonkun pitäisi olla varmistamassa, sillä vaari ei ollut enään nuori mies.
Kala ei ollut käynyt katiskaan, vaari heitti sen takaisin, vähän eri kohtaan kuin missä se aikaisemmin oli ollut.
Puujaa oli samea ja vesi oli vielä liian kylmää. Vesi virtasi vinhaan, laineitakin oli, koko joki ikään kuin velloi.
Takaisintulomatkalla Leilan vatsaa väänsi ja vauva potki muutaman oikein kipakan potkun kylkikaaren alle. Leila ei valitellut vaikka tunsi jo kipeitä supistuksia.
Leila katseli kun Ismo istui vaarin olkapäällä, ja ajatteli; minun rakas pikku kikkarapääni.
Vaari loruili Ismolle niitä samoja loruja kuin mitä hän oli Leilallekin aikanaan loruillut, ”se tulee jo suolla, sen näki rastas. Ei meillä peljätä isäjussi vastas, putos haavasta lehti, meni polun poikki. Isäjussi kun ammuttu viitaan loikki.” Oli niin hyvä olla siinä vaarin kanssa, vaari oli niin kiltti aina.
Iltauutiset kertoivat, että Suomen YK-pataljoonaan kuulunut alikersantti Juhani Matikainen sai surmansa turkkilaisten kanssa käydyssä laukaustenvaihdossa Kyproksella. 22-vuotias Matikainen oli ensimmäinen YK-tehtävissä kaatunut suomalainen. ”No voihan hyväkäs”, sanoi Vaari ja jatkoi, että” eihän siitä ole kuin kuukausi kun sotilaat sinne menivät rauhaa turvaamaan. Nuori mies meni toisen valtion vuoksi itsensä tapattamaan.”
Uutiset kuunneltiin loppuun hiljaisuudessa niin kuin oli tapana.
Iltasen jälkeen, Ismo oli väsynyt ja kärttyisä, Leila päätti, että olisi jo aika mennä nukuttamaan poikaa, omakin olo ja oleminen oli aika tukalaa ja vaivautunutta. Ei Esterin silmien alla kerta kaikkiaan voinut olla jos ei ollut ihan pakko. Oli niin kiusallista, koko ajan sai olla puolustuskannalla ja ihan joka asiasta.
Jormasta se ei nyt onneksi kysynyt, ihme kyllä sillä Esteri tiesi aivan varmasti jo, että Jorma oli joutunut Kakolaan. Oli suoranainen ihme, että esterin kyykäärmeen kieli ei sivaltanut myrkyllistä ivaansa siitäkin.
Vintinrapussa tuoksui omenoilta ja koipalloilta, sama tuoksujen yhdistelmä niin, kuin siellä aina oli ollut. Rapussa oli kananmunakennoja ja hilloja siistissä rivissä, räikeänvihreä suutarinlamppu roikkui ylätasanteella vanhalla tutulla paikallaan. Hirrenraossa napsutteli kuoriainen, sahanpurua oli varissut lautojen päälle.
Leila tunsi surullisen kaihoisaa ikävää, jotakin sellaista kohtaan mitä ei ollut koskaan ollutkaan.
Pieni kiharapää joi iltamaitonsa tuttipullosta ja nukahti pian vintin hämärään syliin. Leila luki salaa lipastosta ottamiaan vanhoja kirjeitä, kirjeet olivat Eskolta vaarille niiltä ajoilta kun Esko opiskeli Helsingissä ensin agronomiksi ja sitten eläinlääkäriksi. Oli mukava lukea varsinkin vaarin kannustavia vastauskirjeitä, kaikesta huomasi, että vaari oli lämmin ja kannustava isä Eskolle, mutta hän oli ollut sitä myös Leilalle ja Paulille varauksetta, vaikka he eivät hänen lihaansa ja vertansa olleetkaan.
Leila torkahti hetkeksi, minkä kivuiltaan ja peloltaan pystyi. Hän ajatteli, että siltä käärmeeltä en apua anele, en vaikka minun pitäisi synnyttää viikko. Pikkuhiljaa poltot voimistuivat ja Leila tunsi synnytyksenlähestyvän.
Leila oli laittanut pyyhkeen sisälle vesikannun joka odotti komuutissa, sakset hän oli polttanut hellassa hehkuvanpunaiseksi ja pyyhkinyt ne vahvalla jodilla joka oli tarkoitettu lehmän poikimisessa käytettäväksi. Hän oli myös repinyt vanhasta puhtaasta lakanasta kääreitä sekä yhden vähän kapeamman napanuoraa varten. Toivottavasti mikään ei mene vikaan, toivottavasti selviän yksin, hän ajatteli. Kivut olivat jatkuneet jo pitkään aamusta iltaan, ei siis voinut enään kestää kauaa, Leila mietti. Ei saanut enään kestää.
Pienessä hetkessä kivut tihentyivät ja olivat lähes kestämättömiä. Leila vannoi itselleen, että ei koskaan enään ja kyseli itseltään yhä uudelleen ja uudelleen, että miksen jättänyt Ismoa hoitoon ja mennyt suosiolla Riihimäelle? Siellä Ismokin oli syntynyt.
Tuntui selvästi, että vauva valui lantiossa eteenpäin eikä kestänyt kauankaan, kun jokin ikään kuin riekaleiksi repivä voima sai Leilan tuskissaan puremaan kangasmyttyä hikikarpalot otsallaan.
Leila ponnisti viimeisillä voimillaan. Hetki tämän jälkeen hämärän keskeltä kuului vastasyntyneen parkaisu.
Tyttövauva sieltä tuli, niin kuin Jorma oli toivonut. Leila päätteli, että tytöstä tulee vahva ja määrätietoinen.
Vauva oli normaalin näköinen ja kokoinen, kaikki raajat oikeilla paikoillaan ja varpaat joissa jo pienet kynnet, sormet olivat kokoonsa nähden voimakkaat. Pienet nyrkit heiluivat ilmassa uhmakkaina kuin valmistautuen tuleviin sotiin. Leila leikkasi napanuoran, sitoi sen ja pyyhki liinoilla lapsen kuivaksi, kääri hänet lopulta pyyhkeisiin ja villapeittoon.
Leila siisti itsensä ja asettautui makuulle lapsi rinnoillaan. Hänen kohtunsa supisteli vauvan imemisen tahdissa, kipu oli etovaa mutta laantui pian sen jälkeen, kun Istukka oli tullut ulos.
Leila oli monta kertaa nähnyt, kun lehmä poikii, kyllä hän tiesi nämä asiat. Ja vaikka muut synnyttävät sairaaloissa synnytyssaleissa, niin Leila valitsi vaikeamman tien, niin kuin hänellä elämässä oli ollut muutenkin tapana. Miksi ihmisen täytyy hakea vaikeata ja hankaluuksia, kun toiset uivat myötävirrassa? Se on ikuinen kysymys johon Leila ei ollut löytänyt vastausta.
Aamulla Leila tuli alas vintiltä normaaliin tapaansa niin kuin satoja kertoja aikaisemmin, poikkeuksena eiliseen oli vain se, että nyt heitä oli kolme kahden sijaan. Vauva oli harmaan ison villahuiviin käärittynä. Esteri ei kommentoinut, oli kolistelevinaan uunin pesän kanssa, hakkasi hellakoukulla mustia renkaita, sanaakaan ei sanonut.
Leila korjasi vauvan asentoa huivin sisällä, kaatoi pannusta kahvia ja korista hän ojensi Ismollekin pullanpalan, antoi pojalle iltasella lypsettyä maitoa emalimukiin.
Vaari kuului nousseen kammarissa. Kun vaari tuli tupaan Leila laski kahvikuppinsa tassille ja nousi. Hän nosti Ismon toiselle käsivarrelleen ja käveli tuvan ovesta ulos.
Edes iloita hän ei uskaltanut Esterin aikana, olisi se istukkakin haudattavana.
Vaari ei malttanut kauaa aamukahviaan juoda, hän kiiruhti Leilan perässä karjakeittiölle.
”Ethän sinä tyttö voi kahta lasta taakkanasi kantaa, haen sinulle saunanvintiltä pärekorin, niin voit laittaa vauvan siihen. Vajassa ovat Ismon vanhat rattaat, sidotaan kori siihen kiinni. Vintille vein jo sen kehdon minkä Jorma lähetti, piilotin sen Esteriltä. Senhän voisi kantaa pihallekin kesällä”.
”Kumpi sieltä tuli”? sanoi vaari kun kantoi korin karjakeittiöön. Toisessa kädessään hänellä oli pellavainen suuri säkki jossa oli pyyheliinoja ja Ismon vanha mutta puhdas äitiyspakkauksen makuupussi. Nostin lapsen siihen puhtaisiin liinoihin ja lämpimään makuupussiin ja sanoin ”Tyttöhän sieltä tuli isä. Vahva ja päättäväinen tyttö onkin. Nukkukoon nyt täällä lämpimässä, minulla on vähän tekemistä nyt”.
Niine sanoineen Leila nappasi lapion ja lähti navetan taakse, sinne minne kuolleet kanat ja muu sen sellainen heitettiin ja alkoi kaivaa kuoppaa, vaari sanoi, ”et kai sinä tyttö hyvä sitä sinne laita, kaivetaan saunanpihaan kuoppa niin istutan siihen koivun” .Vaari kaivoi kuopan ja siihen nyytti laskettiin varovasti.
Vaari haki pienen koivuntaimen, se oli riippakoivu. ”Ritvakoivu” sanoi vaari ja täytti kuopan mullalla.
Vaari haki saunalta kuupalla vettä ja kasteli taimen moneen kertaan. Sitten hän kääntyi Leilaan päin ja lausahti; ”Leila sinä olet sitkeä likka, toivon sinulle ja lapsillesi elämäänne onnea.
Vaikka en ole sitä aina sinulla osannut sanoa, haluan sinun tietävän, että sinä olet minulle hyvin tärkeä ja rakas, ihan niin kuin olisit oma tyttäreni”.
Paikalle oli kasvava vahva ja ylväs ”Ritvakoivu”.
Esteri oli llähdössä sisarensa luokse Hattulaan. Leila oli illalla saunan jälkeen kiertänyt papiljotit Esterille Ja hakenut vintinrapusta valmiiksi Esterin pyhävaatteet.
Esteri kurkisti tupaan ja sanoi Leilalle ”Liian kireälle kiersit nämä rullat, en saanut nukutuksi silmän täyttä, en saa itse niitä edes auki.”
Leila huokasi, laski kahvikuppinsa ja meni kammarin puolelle auttamaan Esteriä.
Ihanhan tuo on kuin kuningatar, ja minä kamarineito. Leila ajatteli happamasti.
Esteri jatkoi marmattamistaan, ”Katso nyt, en minä näitä itse saa, huonosti laitoit.”
Leila tarttui sanaakaan sanomatta kampaan jota Esteri heilutti sanojensa vahvistamiseksi ja alkoi irrottaa papiljotteja.
Esteri oli vieläkin kaunis, hänen helmenvalkoiset hiuksensa olivat Leilan mielestä kuin enkelin kruunu. Enkelin kruunu paholaisella ajatteli Leila.
Esterillä oli päällään vain lohenvärinen aluspaita jonka päällä hänellä oli ”paremmat liivinsä” Miksiköhän Esteri pitää liivejä paidan päällä? Leila ihmetteli muttei sanonut sitä ääneen.
Esterin paidan helmassa oli rumat vanuneet sukkanauhat ja ne pitelivät ylhäällä ruskeita tätimäisiä sukkia. Kukkakuvioinen parhaat päivänsä nähnyt leninki odotti vaatepuulla.
Kun Esteri oli vihdoin täysissä pukeissaan, hän komensi Leilan hakemaan toiset kengät vintiltä. ”Ei näitä, näistä tulee liikavarpaita, tuot ne vaaleanruskeat, niissä on leveämpi lesti, minulla on rintava jalka.”
Kun Esteri oli lähtenyt maitoauton kyydissä Turhaudan asemalle, Leila innostui leipomaan. Ismo ja vauva nukkuivat vielä, talossa oli rauha ja hiljaisuus.
Vaari oli huolissaan kylvötöistä, kun ei vaan tulisi kylmä koko kesästä. Talvi oli ollut todella leuto, Leila oli lukenut illalla artikkelin vaarin leikkaamasta lehtileikkeestä Artikkeli koski harvinaisen leutoa talvea,” Leuto talvi puhutti Turun seudulla vuonna 1964 samalla tavalla kuin nytkin. Rymättylän kuulu nuottakuningas Janne Koivuniemi oli jo vuoden 1963 syyspuolella todennut talven myöhästyvän. Marraskuussa hän oli arvellut sen saapuvan saaristoonkin tammikuussa. Mutta eipä tullut talvi vielä loppiaisenakaan. Koivuniemen Jannekin joutui tarkistelemaan ennustuksiaan. Loppiaisen tietämillä hän veikkasi, että talvinuotan vetoon Turun saaristossa päästään tammi–helmikuun vaihteessa. Molemmat kuukaudet olisivat silti varsin leutoja. Vasta maaliskuussa saataisiin kunnon lumitalvi.” Niinhän se oli ennustus käynyt toteen, ja kylmät ilmat jatkuivat edelleen.
Leila kävi viemässä Tupalaan lämpimäisiä, täytyyhän sitä käydä visiitillä sen kerran kun tänne asti tulen hän ajatteli ja ihan kivahan se on Helkaa nähdä, niin monet tanssit silloin nuorempana on Helkan kanssa käyty ja monet itkut itketty. Vaikka Helka oli Leilaa paljon vanhempi, niin he olivat aina tulleet hyvin toimeen keskenään.
Helka oli iloluontoinen ja tykkäsi käydä tansseissa ja ”Martoissa”, siellä kuuli aina uusimmat juorut.
Helka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitähän minä tuossa ajattelin, että jotain se Tapailan Eino odotteli kun se muutamana päivänä kävi tyhjien maitokärryjen kanssa kujanpäässä aina linjurin saapumisaikaan.Kyllästyin tiirailemaan, kun Eino tuli takaisin työntäen tyhjiä kärryjä.
Miten se nyt minulta ohi meni? sinun tulosi, olisinhan sitä minäkin ehtinyt vastaan teitä ja muutaman sanan vaihtamaan.
”Mitä sinulle Leila kuuluu? Siitä on aikaa kun viimeksi on nähty”, Helka lausahti. Leila kertoi kuulumisensa Helkalle, senkin, että Jorma oli tiilenpäitä lukemassa. Helkalle oli helppo puhua, oli aina ollut. Helka kuunteli ja myötäili ja ei koskaan tuominnut, Helka laittoi kahvin tulelle, otti komerosta kerman ja sokerin, korvapuustit hän asetteli sievästi ruusulautaselle.
Sitten hän otti suuren ruislimpun ja leikkasi siitä viipaleita ja asetti ne voipytyn kanssa liinan päälle. Kirnusin eilen, tuoretta on ja tuoreena pysyykin nyt pidempään kun ei ole lämmintä. Vähän meinasi takkuilla koko ”proseesi” kun separaattori pysähteli kaiken aikaa, mikä lienee käämivika oli Esko tietävinään. Lupasi ostaa uuden lähiaikoina. Helka leikkasi palvikyljestä viipaleita ja asetteli ne tassille, saa sitten ottaa jos kuka haluaa.
Leila katseli Helkaa, hänen siinä touhutessaan.
Helka oli silminnähden laihtunut, jotenkin kuihtunut sen hän ainakin heti huomasi, päässä Helkalla oli kirjava ruskeansävyinen huivi takaa solmittu, muutama maantien värinen hiuskiekura oli karannut huivin alta, jotenkin veretön Helka oli, silmät olivat väsyneet, kuin surulliset sameavetiset lammet.
Kuulin Isältä, että sinä olet viimeaikoina sairastellut? Ei kai ole mitään vakavaa? Helka nosti katseensa mutta painoi sen taas alas, kaatoi kahvia tassille ja pani suuhunsa sokeripalan ja ryysti kerran ja toisenkin. ”Kuule Leila, älä mene kelleen kertomaan, mutta minulla on mahassa syöpä, muualtakin löytyi etäpesäkkeitä.
Olin Riihimäellä sairaalassa hoidettavana helmikuussa. Tohtori kertoi, että minulla on etäpesäkkeitäkin ja, että ne on levinnyt useampaankin kohtaan."
Helka kaatoi ja ryysti kahvia verkkaisesti tassilta ja jatkoi;
”Minä en siitä kuolemisesta niin tiedä,enkä minä sitä edes osaa pelätä, liekö luojalla minulle jotain tähdellisempää tekemistä siellä huomassaan, täällä minä olen niin kyllästynyt tähän maanpäälliseen elämään, väsyttää aina ja ei ole kuin nuo elikot kelle puhua omia asioitaan.
Mutta kun on tuo Esko, selviääkö hän yksinään, vai opettaako elämä selviytymään kun on pakko? Akkaa tuo ei ole köriläs itselleen saanut, sekin lienee minun oma syyni kun en ole oikeen halunnut pojasta irrottautua ja olen täällä liekassani sitä pidellyt.”
Helka sitoi huivinsa uudelleen, katseli ikkunasta ulos ja virkkoi vielä kuin itsekseen;
”Mistäpä ihminen osaisi aavistaa kohtalonsa, mutta viisaampi olisi minun pitänyt olla ja päästää pojasta irti aikanaan, nyt se taitaa olla niin vannoutunut vanhapoika vai liekö hän nyt liian arka enään maailmalle lähtemään. Kun Ylöstalo meni sodassa, jäi vain poika ja siitä pidin kynsin hampain kiinni. Enkä sitä raitille päästänyt aikanaan, on se niihin riiailuihin kai jo liian vanhakin, nuoria kolleja ne naiset nykyään kuulemma vonkaavat, vaan kuka ottaisi kunnon miehen? sillä kunnon mies Esko on aina ollut, vaikka vähän yksinkertainen. Esko on kova tekemään työtä ja vähään tyytyväinen.” Helka jatkoi vielä; Nyt se tulee sillekin äkkirysäyksellä itsenäistyminen, sitten aikanaan, mutta ei toivottavasti ihan heti huomenna. Yrittävät ne sen isomman möykyn poistaa, ensi viikolla menen heti maanantaina sairaalaan. Saa ny nähdä näinkö sille tielle jään. Jotain se tohtori puhui, että voi olla ettei muut ole kuin esiasteella. Saatanpa elää vielä pitkäänkin. Kun elämä loppuu sitten aikanaan, niin sitä vain toivon, ettei kitua tarvitsisi ja olla muiden vaivoina ja nosteltavana. Laitoshoitoon en kyllä lähde. Se on vissi.”
Leila lohdutteli Helkaa ja pyysi olemaan turhia huolehtimatta, kyllä se hyvinkin saattaa iloksi kääntyä ja ihmeitähän tapahtuu aina.
Naiset hyvästelivät ja Leila lupasi vielä pyhänä piipahtaa, mikäli Eino ehtisi sen aikaa vauvan ja Ismon kanssa olemaan. Helkaa ei voinut nyt rasittaa, vauvasta hän ei vielä ollut kertonut.
Helkalla oli niin isoja ja vaikeita asioita kestettävänään.
Seuraavana päivänä Leila lähti Vaarin ja lasten kanssa linjurilla Janakkalan kirkolle, piti käydä laittamassa vauva kirkonkirjoihin, joku nimikin pitäisi tytölle antaa.
Jorma oli halunnut, että annetaan nimeksi Tamara, sen nimen Jorma oli kehtoon maalannut ja Vaari tykkäsi Ritva nimestä. Olkoon Ritva Tamara tytön nimi Leila päätti.
Kirkolla oli väkeä liikkeellä isännät kävivät hakemassa maatalouskaupasta kuka mitäkin. Vaarikin haki uuden kovasimen. vaari kertoi aikoneensa niittää navetan takaa nokkoset vähemmäksi, mutta vanha kovasin oli tippunut karjakeittiön kivilattialle ja haljennut moneen osaan.
Vaari osti osuuskaupasta talkkunaa ja hiivaa. Talkkuna oli vaarin herkkua, Leila ei siitä ollut koskaan tykännyt. Leila osteli vauvalle vähän vaatteita, potkupuvun, nuttuja ja lankaa myssyn ja töppösten tekoa varten ja mietti, että onneksi hän oli jättänyt Ismon vauva-ajan vaatteet saunavintille, niillä oli nyt käyttöä.
Seurakuntatalolla ei ollut kuin muutama ihminen jonossa ennen kuin Leilan vuoro tuli, Leila ilmoitti tyttärensä syntymä päiväksi 21. toukokuuta 1964 ja nimeksi laitettiin Ritva Tamara, virkailija hymähteli ja sanoi” Harvoin nykyään enään kotona synnytetään, taisi tulla pienelle kiireinen alku elämälle, saunassako tyttö syntyi ja, että? Oliko Turkhaudan Iita lapsenpäästäjänä? Ei mutta! Sehän on ollut haudassa jo vuosikymmenet” muisti virkailija.! Leila vastasi; ”Siellä se Santalan vintillä syntyi ja ihan yksin minä sen synnytin, olisin voinut Riihimäelläkin, mutta mihin olisin pikkupojan laittanut”. Kirkkoherranvirastossa kirjattiin Ritva Tamara syntyneeksi Janakkalassa 21.5.1964 virkailija kirjoitti syntymätodistukseen diaarinumeron ja lyödä pamautti soikean Janakkalan seurakunnan leiman allekirjoituksensa vahvistukseksi.
Kirkkoherranvirastolla asioituaan he menivät linja-autoaseman kahvilaan juomaan ”ristiäis” kahvit. Ismo sai jäätelöannoksen jossa oli koristeena mansikkahilloa ja kaksi vohvelia. Leila oli onnellinen siitä, että isä oli lähtenyt mukaan.
Kaksi viikkoa vierähti Santalassa vaarin apuna, vaari oli päässyt jatkamaan kylvötyötään heti, kun ilmat olivat lämmenneet.
Seuraavana aamuna heidän oli määrä lähteä kotiin. Leila heräsi aamuvarhaisella Ritvan itkuun kolmannen kerran sinä yönä, Leila vaihtoi Ritvalle vaipan ja imetti sitä alkovin sängyn päällä. Leila laskeskeli mielessään, että enään ei ole kun 13 päivää juhannukseen ja sitten se Jormakin tulee, miten lienee on? Olisiko se miehistynyt ja muuttunut, tokkopa,mutta toivoahan aina saa.
Leila päätti järjestää oikein kunnon juhannusjuhlat uuden vauvan ja Jorman kotiinpaluun kunniaksi.
Tuomarila kesäkuu 1964
Leila keitti aamukahvit ja laittoi syötön jälkeen Ritvan ulos vaunuihin nukkumaan. Hän ajatteli, että sama se missä minä aamukahvini juon, jos nyt sitten vaikka keinussa. Ulos lähtiessään hän aukaisi ikkunan, että kuulisi jos Ismokin sattuisi heräämään.
Linnut lauloivat, Leilan sydän oli kevyt ja huoleton.
Leila istui keinussa ja neuloi vihreätä villatakkia Ismolle ja suunnitteli Juhannusjuhlia. Vaaleanpunavalkoiset pionit olivat avanneet valtavat kukkanuppunsa ja nojailivat raskaina puiseen pionitukeen, nurmiko ja sireenin alunen oli keltaisenaan käenrieskoja, aurinko lämmitti jo mukavasti vaikka oli vielä varhainen aamu.
Leila muisti, että hän oli luvannut Gretalle auttaa tätä illallisten valmistamisessa, oli tulossa hienoja vieraita kuulemma. Leilaa nauratti, kun hän muisti, että emäntä oli laittanut viimekerralla keittoon perunat kuorineen, pestynä toki kuitenkin. Leila ei uskaltanut siitä sanoa Gretalle, mutta arveli, että vieraat joko ajattelevat sen olevan keittäjän virhe tai sitten ihan uusi ”paremman väen” tapa tehdä keittoa.
Greta oli hyvä ihminen, hyvä vuokraemäntä.
Oli Gretalla toki huonotkin puolensa, ylpeä se oli ja kopea jos sattui olemaan muita lähettyvillä, sillä palkollisten kanssa ei sopinut seurustella. Silloin kun Greta oli yksin hän tuli usein Leilan puolelle kahville tai ihan vain pihakeinuun seuraksi. Greta oli Tuomarilan kartanon leskirouva ja yritti kartanon epävarmasta taloustilanteesta huolimatta pitää kulisseja pystyssä ja usein hän järjesteli Leilan mielestä kovin huikentelevaisia ulkokultaisia juhlia joihin tuli kaikenmaailman silmäätekeviä. Greta oli tunnetusti pidetty emäntä, hänellä oli mahtavat näyttelijänlahjat ja usein hän käyttäytyi diivan lailla.
Leila havahtui mietteissään, kun ikkunalta putosi pelakuu hiekkakäytävälle.”Voi varjele!” Leila noitui ja lähti kiiruhtamaan sisään. Ismo oli herännyt ja kiivennyt taas yksin ylös pinnasängystään. Voi sitä santeria! Hyvä kun ei mätkähtänyt ikkunasta Ismo itsekin, no ruukun voi aina uusia, tuollahan niitä on kellarikomeroissa vinot pinot.
Tarina jatkuu vuoteen 2015 saakka.
