KUUHINEN ja SALALUOLA
Olipa kerran, kauan, kauan sitten, kun ihmiset eivät vielä olleet löytäneet tietään pohjolan metsiin. Olipa ja elelipä näissä metsissä pikkuväkeä monituista ja monenlaista.
Oli peikkojen kansa, oli tonttuja, ja oli menninkäisiä, sekä maahisia, oli pikkuväen kansoja monen monituisia.
Mutta, kuten maassa asui maahisia, niin myös kuussa oli oma kansansa, kuuhisten kansa.
Ja aikanaan ihmisten saapuessa elelemään näille pohjolan pikkuväen maille, joutuivat vähäväkiset pikkueläjät vetäytymään yhä kauemas ja kauemmas uusien tulokkaiden vainioilta. Kaikki muut, paitsi tontut, jotka vielä muutaman vuosisadan ajan yrittivät sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen, pyrkien yhteiseloon ihmisten kanssa. Hiljaisina ja huomaamattomina tontut asettuivat ihmisten talleihin ja saunoihin tai muihin piharakennuksiin.
Tämä on tarina kuun asukkaasta: kuuhisesta
1 luku
Uni ei tullut Waltterin silmään. Ensimmäinen kesälomapäivä oli painunut iltaan ja nyt olisi pitänyt olla jo nukkumassa.Vielä poika kuitenkin viipyi ikkunan ääressä ja
katseli valoisaa kesäiltaa.
Pikkusisko Vilma nukkui jo omassa sängyssään ja hiljainen tuhina vain kuului pojan korviin.
Kesämökin alakerrasta kantautui hiljaista keskustelun ääntä. Äiti ja isä siellä nauttivat kesäisestä iltahetkestä.
Waltteri katseli kohti hiekkaisen uimarantapoukaman takana kohoavaa kallioista Kätkönniemeä.
Hän oli aivan varma, että tuon niemen nimen täytyi johtua aarrekätköstä, sillä niin vaari oli kertonut. Muinaisina aikoina tästä oli kulkenut tunnettu kauppareitti ja sen
ajan kauppamiehet olivat löytäneet niemenkainalosta suojaisen ankkuripaikan veneilleen ja tarinan mukaan rantakalliosta piiloluolan. Tuohon luolaan olivat
kauppamiehet kätkeytyneet tavaroineen epäillessään mahdollisten rosvojen yrittävän yöllistä yllätyshyökkäystä
Erään kerran olivat kauppamiehet piilottaneet hyvin onnistuneen kauppamatkansa tuotot tuohon luolaan saatuaan tiedon rosvojoukon liikkumisesta kauppareitillä.
Sama tarina kertoo etteivät kätkön tehneet kauppiaat enää koskaan palanneet noutamaan aarrettaan, ja moni etsijäkin teki turhan matkan. Kätkönniemi ei
aarrettaan luovuttanut.
- Jossakin tuolla jyrkkänä kohoavan kallion kätköissä on varmasti salaluola, mutta sitä ei ole helppo löytää. Eihän se muuten salaluola olisikaan. Ja kyllä mekin sitä poikasena yritimme etsiä, muttei me sitä koskaan löydetty, oli vaari kertonut veitikkamainen pilke silmänurkassaan.
Aarre ja salaluola! Waltteri päätti löytää ne molemmat.
Aurinko oli jo painunut mailleen, ja ilta alkoi hämärtyä kesäyöksi, kun Waltteri havahtui mietteistään. Aivan kuin tuolla kallioisen niemen kupeella olisi häivähtänyt
heikko valo.
Poika terästi katsettaan ja kyllä, kyllä siellä jokin himmeä kellertävä hehku liikkui.
Waltteri säikähti, joku oli liikkeellä tuolla Kätköniemen kallioilla. Tiesikö joku muukin aarteesta ja nyt etsiskeli salaluolaa.
Mieli olisi tehnyt lähteä tutkimaan, kuka liikkui Kätkönniemen kallioilla, mutta Waltteri tiesi, ettei sellainen tulisi kyseeseen näin myöhään illalla.
Jonkin aikaa valon liikkumista seurattuaan hän päätti herättää sisarensa ja meni nykimään tätä olkapäästä.
- Herää Vilma, joku hiippailee tuolla ulkona Kätkönniemen kallioilla. Uninen Vilma ei olisi jaksanut herätä, vaan koetti vetää peittoa olkapäänsä suojaksi ja ynähti
.
- Anna minun nukkua, ei siellä mitään kuitenkaan ole.
Waltteri ei kuitenkaan antanut periksi ja pian oli Vilman noustava ikkunaan. Valo oli kuitenkin kadonnut sillä välin, kun Waltteri herätteli sisartaan.
- Mitä minä sanoin, Vilma valitti unisena. -Eihän siellä mitään ole, kuvittelit taas olemattomia, sanoi tyttö ja kömpi takaisin peittonsa alle.
- Kyllä takuulla oli, väitti Waltteri. Usko vaan, siellä on salaluola, jossa on aarteita ja nyt joku siellä etsii sitä.
- Hah hah. Vai salaluola. Taitaa se olla oikea merirosvojen aarreluola. Usko vaan itseksesi, pilkkasi Vilma.
Poika istui taas ikkunassa ja tuijotti kesäöiseen hämärään. Huomenna, hän päätti. Huomennä kyllä hän etsisi sen luolan ja öisen kulkijan jäljet. Näkeepä sitten Vilma
ettei tässä sentään turhia kuvitella. Uni alkoi painaa jo silmäluomia jotenWaltteri antoi periksi ja kömpi vuoteeseensa.
--------
Äiti oli laittanut aamupalan valmiiksi ja huuteli yläkertaan Vilmalle ja Waltterille.
- No, niin lapset. Alkakaahan jo tulla sieltä syömään aamupalaa.
Vilma ja Waltteri laskeutuivat alakertaan ja Vilma alkoi touhukkaasti selvittää äidille. - Waltteri uskoo Kätkönniemessä olevan aarreluolan ja kuv...
- Enpäs! onnistui Waltteri keskeyttämään. - Ja mitä sitten, jos uskoisinkin. Voisihan siellä olla, vaarikin sanoi, että...
Äiti nauroi ääneen. - Nyt Waltteri on kuunnellut liikaa vaarin tarinoita. Vai aarreluola....Onhan niitä tarinoita ja varsinkin vaarilla niitä riittää.
- Mutta Waltteri väitti nähneensä illalla jonkun liikkuvan siellä valon kanssa, Vilma vielä jatkoi.
- Ei siellä ketään ole ollut. Mekin isän kanssa istuttiin aika myöhään tuossa kuistilla. Olisimme kyllä nähneet, jos siellä olisi joku valo liikkunut, äiti sanoi. - Kuun valo
sinne vain on vedestä heijastellut. Voittehan te leikkiä, että siellä on aarreluola, mutta olkaa varovaisia tuolla kalliolla, ettette loukkaa itseänne, äiti vielä varoitteli.
Waltteri tiesi kyllä nähneensä jonkin valon liikkuneen kalliolla ja päätti tutkia asiaa lähemmin. Kukaan toinen ei kyllä saisi löytää salaluolaa, se olisi kyllä hänen oma juttunsa.
2 Luku
Waltteri kiipeili kalliolla ja tutki tarkoin kaikki mahdolliset onkalot ja syvennykset rinteellä, mutta jälkeäkään ei yöllinen kulkija ollut jättänyt. Eikä tietysti kovin
helppoa ollutkaan jättää jälkiä kovapintaiseen silokallioon.
Poika oli jo kiivennyt kallion laelle ja katseli sieltä, kuinka pikkusisko Vilma kahlaili matalassa hiekkarannassa etsien simpukankuoria. Vilma ei ollut suostunut lähtemään tutkimusmatkalle kallioille.
Waltterikin alkoi laskeutua takaisin kohti mökkirantaa, tutkien samalla vielä tarkoin mahdollista salaluolan paikkaa. Ollessaan ja melkein alhaalla, hän havaitsi
kallionkolon, jonka tuuheat katajapensaat täyttivät niin tarkoin, että koloa oli vaikeaa havaita.
Hän kyyristyi katsomaan pensaiden alle ja todella siellä olikin jotain keltaista. Aivan kuin keltaisesta kankaasta olisi kääritty nyytti, joka sitten olisi työnnetty piiloon pensaiden alle.
Waltteri oli ihmeissään ja innoissaankin. Hän oli ollut oikeassa, kyllä täällä jotakin tapahtui ja mitä, siitä hän kyllä ottaisi selvän.
Hän huusi Vilmalle, joka kahlaili vain pienen matkan päässä. - Tules nyt katsomaan mitä täältä löytyy.
- Löysitkös sinä sen luolan, vai aarteen? hihkaisi Vilma takaisin ja lähti tulemaan juosten kohti veljeään.
Waltteri ei ehtinyt vastaamaan, kun hänen takaansa kuului uninen ähkäisy, ja poika kääntyi katsomaan mistä ääni tuli. Katajapensaiden alta häntä katsoi kaksi
vihreää silmää. Nyt poika säikähti todella pahanpäiväisesti, sillä silmät katsoivat häntä keltaisista kasvoista.
- Mikäs otus sinä oikein olet? sai hän ähkäistyä kysymyksen.
- Minä olen kuuhinen, vastasi otus pensaiden alta.
Samassa Vilma ehti paikalle. - Kenen kanssa sinä juttelet? hän kysäisi.
- Tuon otuksen kanssa. Se sanoi olevansa kuuhinen...
Vilma kurkisti tarkemmin pensaikkoon ja sanoi. - Hei kuuhinen.
-Hei Vilma, vastasi otus.
- Se tietää minun nimeni, totesi Vilma mielissään. - Se on ihan kiva.
- Joo. Minä sen löysin, ilmoitti Waltteri. Tuntien hieman löytäjän ylpeyttä.- Hei kuuhinen, hän jatkoi.
- Hei Waltteri, vastasi kuuhinen.
- Mistäs sinä tänne olet pöllähtänyt? poika tiedusteli kuuhiselta, joka alkoi vaikuttaa melkoiselta kummajaiselta.
- Kuustahan minä tulin. Tietenkin, vastasi olento.
-Tietenkin kuusta, totesi Vilma pikkusiskojen tietoisuudella. -Kuuhiset tulevat tietenkin kuusta.
Waltteria hieman harmitti siskon hieman nenäkäs ilmoitus ja hän sanoi.- Olisinhan minäkin tuon arvannut.
Kuuhinen ryömi esiin pusikosta ja lasten hämmästys oli melkoinen. Todellakin omituinen otus oli tämä kuuhinen, joka oli pukeutunut hieman haalaria muistuttavaan
keltaiseen asuun. Pää alkoi hartioilta kiilamaisena niin, ettei kaulan kohtaa voinut erottaa. Samoin kädet ja jalatkin muodostuivat kiilamaisista ulokkeista, joten seistessään siinä haara-asennossa kädet levitettyinä kuuhinen muistuttu suunnattomasti viisisakaraista tähteä.
Keltaisen haalarin lisäksi koko olento oli täysin keltainen. Kasvot, kädet ja jalat, kuten hiuksetkin, täysin keltaiset.
. - Sinäkös se illalla kuljeskelit täällä valon kanssa? Waltteri vielä varmisti, vaikka oli jo arvannutkin asian.
- Minähän se olin, vakuutti kuuhinen. -Me kuuhiset hehkumme himmeää valoa, joka ei tosin nyt päivänpaisteessa erotu, mutta pimeässä ja hämärässä kylläkin.
- Miten sinä tiesit meidän nimet? Vilma tiedusteli.
- Minä vain tiesin. Me kuuhiset vain tiedämme asioita, ei sitä oikein voi selittää. vastasi kuuolento.
- Milloin sinä....lennät takaisin kuuhun? Vilma tiedusteli epäroiden. Hän toivoi, ettei vieras kuusta aivan heti olisi lähdössä. Kuuhinen vaikutti todella mielenkiintoiselta
olennolta, ja olisi mukava tutustua siihen paremmin.
- No, en minä nyt aivan heti meinannut lähteä. Vastahan minä viimeyönä tulin ja tarkoituksena olisi tutkiskella tätä ihmeellistä maata ainakin jonkin aikaa ja nautiskella
näistä erikoisista asioista täällä. Kyllä täällä onkin aivan toisenlaista kuin kuussa. Jotkut kuuhiset ovat käyneet täällä ennen minua ja olen kuunnellut heidän
kertomuksiaan monista ihmeellisyyksistä maan päällä, mutta kyllä täällä näyttää olevan paljon kummallisempaa, kuin olen osannut edes kuvitella.
- Mikä täällä on sinusta niin ihmeellistä? Waltteri kysyi.
- Kaikki. Aivan kaikki. Puut, pilvet sininen taivas ruoho ja vesi ja ...kaikki, vastasi kuuhinen aivan haltioissaan.- Ei meillä kuussä ole mitään tälläistä.
- Mitä kuuhiset sitten syövät ja juovat Vilma puolestaan tiedusteli.
- Ei me juoda ollenkaan ja kuussa syödään vain kuukusia. Sellaisia pieniä valkeita sieniä, joita kasvaa kaikkialla kuun luolissa. Oikein hyviä ja maukkaita ne toki ovat
.
- Kasvaahan niitä kuukusia täälläkin, tiesi Waltteri. Tuolla mökin takana nurmikollakin, mutta ei niitä missään luolissa täällä kasva...,Waltteri vaikeni äkkiä. Luolasta oli mieleen tullut etsitty salaluola ja hän mietti olisiko viisainta vaieta asiasta.
-Mikä se sellainen salaluola on? uteli puolestaan kuuhinen ja sai Vilman ja Waltterin hämmästymään.
- Mitä sinä siitä tiedät? tivasi Waltteri hieman epäluuloisena kuuhiselta.
- En mitään, mutta sinulla oli äsken sellainen mielessäsi, kuului vastaus.
- Osaatko sinä lukea ajatuksia? Waltteri varmisti epäilystään.
- En, en siinä mielessä, kuin tarkoitat. Me kuuhiset vain tiedämme asioita jotenkin. Ei sitä oikein voi selittää, mutta ajatuksia emme toki osaa lukea, vastasi kuuhinen.
Vilma , Waltteri ja kuuhinen istuivat vielä pitkän tovin kalliolla keskustelemassa. Koska kuuhinen aikoi viipyä vielä jonkin aikaa ja lapsille sopi oikein hyvin oppaana
toimiminen. He päättivät, että kuuhinen jäisi vieraisille Vilman ja Waltterin luo. Voisihan kuuhinen jopa olla avuksi piiloluolan etsinnöissä, sillä ilmeisesti tällä olisi kokemusta luolista kotiseudultaan kuusta.
Lapset pohtivat keskenään, voisivatko he viedä kuuhisen huoneeseensa, tai esitellä jopa isälle ja äidille. Vilma oli sitä mieltä, että totta kai voidaan. Kuitenkin Waltteria epäilytti, jospa vanhemmat pitäisivät kuuhista jotenkin vaarallisena, tai jostakin muusta syystä eivät hyväksyisi tätä vieraakseen.
- Ei hätää, kuuhinen totesi. Me kuuhiset osaamme lähes äärettömästi loitsuja ja voin loitsulla saada itseni näyttämään vanhempienne silmissä vaikka maan asukkaalta. Kas näin. -"Akiop naam elo", kuuhinen lukaisi lyhyen loitsun ja muuttui Vilman ja Waltterin edessä aivan Waltterin kaksoisolennoksi.
- Ei tuo käy, totesi Vilma.- Äitihän saa sätkyn, jos ovesta astelee kaksi Waltteria. - Sinun pitää muuttua jonkin vieraan pojan näköiseksi.
Kuuhinen ei ollut nähnyt koskaan ketään muuta poikaa, joten ei hän myöskään osannut muuttaa loitsulla itseään kenenkään vieraan pojan näköiseksi.
- Ajatelkaa te jotakin tuntemaanne poikaa, niin yritän siepata ajatuksesta kiinni muuttua sitten vieraan pojan näköiseksi, sanoi kuuhinen.
Lapset miettivät tuntemiaan poikia ja kuuhinen vaihtoi yhtenään ulkomuotoaan.
-Ei käy, Vilma totesi. -Äiti tuntee kaikki nuo naapurin pojat, eikä ole uskottavaa, että joku noista olisi tullut kesää viettämään tänne. Entäpä jos äiti, tai isä kysyy, missä vaikka Artun vanhemmat ovat?
- Vilma on oikeassa, totesi Waltteri. -Jotakin muuta pitää keksiä.
- Parasta on mennä ja kertoa asiat aivan niin kuin ne ovat ja katsotaan sitten. Vilma vakuutti. - Kyllä se hyvin menee, eikä äiti tai isäkään pistä vastaan, jos kuuhinen
on vieraisilla jonkin aikaa.
Niin oli siis parasta ja niin päätettiin tehdä.
- Hei äiti ! Katso, mitä me löydettiin tuolta kallioilta! hihkui Vilma sisäänmennessään.
-No, voi mahdoton, mitä te nyt olette keksineet, äiti hämmästeli. -Kuka ihme on tuon puvun sisällä?
-Se on kuuhinen, lapset kertoivat yhteen ääneen. -Se on tullut yöllä kuusta ja...
-No, kaikkea te keksittekin, äiti nauroi. -Vai kuusta. Kuka siellä on, kun ei täällä tietääkseni ole teidän lisäksi muita lapsia lähimaillakaan. Tules isäkin katsomaan!
Isä kurkisti tuvan puolelta keittiöön ja yhtyi ihmettelyyn. -Mikäs leikki teillä on menossa ja kuka todellakin on tuossa tähtipuvussa sisällä?
- Se on oikea kuuhinen! Vilma oikein kivahti. - Uskokaa nyt. Se on kuuhinen ja kuusta tullut. Saadaanhan me leikkiä sen kanssa ja saahan se jäädä vähäksi aikaa meille?Pliis? Vilma vielä pyysi.
Vanhemmat olivat vieläkin kovin epäileväisiä, mutta koska kuuhinen oli todella vakuuttavasti kuuhisen oloinen, ja vaikkeivat he koskaan olleet kuuhista nähneet tai
kuulleetkaan moisesta olennosta, oli vaikea muutakaan uskoa.
Jos tämä todella oli kuuhinen ja kuusta tullut, voisi se olla vaarallinen ainakin lapsille. Vaikka se olikin pieni ja vain lapsen kokoinen, niin mistä sen voi tietää, mitä
tuollainen omituinen olento voi saada aikaan. Parasta olisi olla tälläisessä asiassa hyvinkin varovainen ja ehkäpä on varminta soittaa poliisit ja palokuntakin paikalle.
Tälläisiä ajatuksia siis vanhemmat alkoivat mielessään pohtia. Kuuhinen, vaikka ei siis ollutkaan mikään ajatustenlukija jotenkin taas tiesi, mihin suuntaan asiat olivat
ajautumassa. Tässä oli taas loitsun paikka. -"Ajohnav ajuttut." heitti kuuhinen loitsun ja tilanne muuttui heti.
- Ai kuuhinen. No tervetuloa ja tottakai kuuhinen saa jäädä meille, isä sanoi ja äiti jatkoi.- Ja tietenkin saatte leikkiä kuuhisen kanssa. Sehän on vain hyvä, kun teillä
on leikkikaveri täällä. Minä olen paistamassa räiskäleitä, joten tulkaa kohta syömään ja ottamaan mehua.
.
- Joo, hyvä, tullaan kohta, Waltteri ja Vilma hihkuivat.
- "Iiktäp titsium", sanoi kuuhuinen.
- Hei mitä tuo oli? kysyi Waltteri ulkona.
- No, ne vain olivat sellaisia pieniä loitsuja, kuuhinen kertoi. - Aina, kun vanhempanne näkevät minut, he muistavat minut vanhana tuttuna, ja aivan kuin aina olisin ollut
täällä. Toinen loitsu vie heiltä muistin niiltäosin kuin siihen liittyy jotakin minusta. Silloin, kun he eivät näe minua, eivät he muista minua olevan olemassakaan.
- Aika kätevää, totesi Vilma.
3 luku
Waltteri, Vilma ja kuuhinen astuivat sisään ja äiti totesi. - Siinähän te olettekin jo. Käykääpä suoraan pöytään, niin tuon nämä räiskäleet.
Sitten äiti meni hieman neuvottoman näköiseksi ja sanoi.- Kuinkas minä nyt katoinkin vain neljälle? Hetki vain, niin minä tuon kuuhisellekin oman lasin ja lautasen.
Vilma ja Waltteri vilkaisivat toisiinsa ja koettivat pidättää nauruaan. He kyllä tiesivät, miksi äiti ei ollut muistanut kattaa kuuhiselle.
Kohteliaasti kuuhinen kieltäytyi mehusta. - Kiitos vain, mutta me kuuhiset emme juo ollenkaan, mutta noita räiskäleitä maistan mielelläni. Ne tuoksuvat todella herkulliselta.
Hyvilläänhän äiti oli kuuhisen kehuista ja nostikin kuuhisen eteen paksun nipun paistamiaan räiskäleitä ja tarjosi mansikkahilloa niiden kanssa.
Kovasti tykkäsi kuuolento maan räiskäleiden mausta ja kehui vielä lisää. - Mitään näin herkullista ei kuusta saa koskaan, vaikka hyviä ja maukkaita kuukusia siellä kasvaakin niin eivät ne vedä vertoja räiskäleille ja mansikkahillolle.
Kovasti isääkin kiinnosti kuun kuulumiset ja hän kyseli kuuhiselta kaikenlaista kuuhun liittyvää. Hän tiedusteli, mitä kuuhiset syövät ja kuinka kuusta voi matkustaa maahan asti ja minkälaisella aluksella matkat tehdään.
- No, se on aika yksinkertaista, kuuhinen vastasi. -Ei siihen tarvitse kuin puhaltaa avaruuskuplan ja astuu siihen sisään. Sen jälkeen vain lukee matkaloitsun ja sitten onkin jo taipaleella. Alkuun vauhti on melkoisen hidasta, mutta kun kuun vetovoima helpottaa, niin loppumatkasta pitää jo lukea jarruloitsuja, ettei aivan päistikkaa moksahda maahan.
Vielä isää olisi kiinnostanut nähdäkin tuo avaruuskupla, mutta hän sai tyytyä siihen, että kuuhinen lupasi näyttää sen lähtiessään takaisin. - Mutta nyt minä haluan vielä
jonkin aikaa tutustua tähän maahan ja kaikkiin ihmeellisyyksiin täällä, kuuhinen sanoi.
Kuuhinen ja lapset kiittivät herkuista ja lähtivät taas ulos. Äiti alkoi korjailla astioita pöydästä ja ihmetteli pian ääneen. -Kuinkas minä olen viidelle kattanut pöydän,
vaikka ei meillä vieraita ole. Waltteri taisikin vetäistä tupla-annoksen noita räiskäleitä, kun käytti kahta lautastakin, hän vielä jatkoi.
- No, Waltteri on kasvava poika ja energiaa kuluu tuolla touhutessa. Ei siinä letut hukkaan menneet, isä tuumi.
Hyvin näytti kuuhisen loitsu toimivan, silloin, kun isä ja äiti eivät kuuhista nähneet, ei heillä tuntunut olevan aavistuksen häivääkään kuun olennosta.
Lapset ja heidän vieraansa melskasivat uimarannalla ja vesi tuntuikin kiinnostavan kuuhista erikoisesti. Toisaalta, ei kai se ihmekään ollut. Eihän kuussa ole vettä
tavattavissa, joten täysin outo elementti se kuun olennolle olikin. Kuuhinen kellui välillä aalloilla, kuin korkki, tai suuri keltainen meritähti ja hihitteli innoissaan. Tosin
osasihan se leijua loitsujensa avulla ilmassa, tai ilmattomassakin tilassa, mutta silloin ei voinut nauttia aaltojen keinuttavasta liikkeestä.
Keinuteltuaan mielestään riittävästi, se saattoi sukeltaa ja kävellä meren pohjalla pitkiäkin aikoja ihmetellen monen näköisten veden elävien touhuja.
Kun Vilma ja Waltteri huomasivat kuuhisen sukeltavan pinnan alle ja viipyvän viipymistään, he alkoivat huolestua, mutta kuuhinen pulpahti taas pintaan ja huuteli
innokkaasti lapsia mukaansa seikkailemaan vedenalaiseen maailmaan.
Vilma ja Waltteri selittivät kuuhiselle, etteivät ihmiset voi oleilla veden alla kuin pienen hetken, koska on päästävä hengittämään ilmaa. Samalla he ihmettelivät, kuinka kuuhisen onnistui olla veden alla niinkin pitkään.
- Me kuuhiset emme hengitä ilmaa, tai muutakaan. Eihän kuussa edes ole ilmaa, jota voisi hengittää, kuuhinen vastasi. -Tuo vedenalainen maailma on siis teillekin yhtä
vieras ja salaperäinen, kuin minulle, koska ette voi siellä liikkua samalla tavalla, kuin kuivalla maalla? se vielä kysäisi sisaruksilta.
- Kyllähän me siitä aika paljonkin tiedetään. Voidaanhan me sukeltaa pieneksi aikaa ja onhan vedenalaisesta elämästä tehty paljon luontofilmejäkin, Waltteri kertoi...., mutta veden alla liikkumiseen tarvitaan sukellusvarusteet, jotta siellä voi oleskella pidempään, hän vielä jatkoi.
-Siinäpä se, kuuhinen innostui. Hankitaan teille sukellusvälineet ja lähdetään tutkimaan merenpohjan ihmeellisyyksiä. Ja sehän hoituu sopivalla loitsulla.
- Ei se käy. nyt Vilma puolestaan sanoi. Isä ja äiti huolestuvat, jos katoamme liian pitkäski aikaa. Vaikka mukavaahan olisi käydä tutkimassa, mitä kaikkea tuolla
meren kätköissä piilee.
- Se on totta. vahvisti Waltterikin. Mutta, jos me jäämme tänne, kun isä ja äiti lähtevät käymään kirkonkylällä kaupassa, niin silloinhan me ehditään hyvin tehdä
tutkimusretki. Tietenkin vain siinä tapauksessa, että ne loitsutut sukellusvälineet toimivat. Voisimmeko nyt vaikka hieman kokeilla niitä? poika vielä kysäisi.
Kuuhinen oli hieman hämmästyneen ja ihmettelevän näköinen.- Totta kai loitsut toimivat. Se sanoi ja katsoi Waltteria tiukasti. Epäilikö poika hänen loitsutaitojaan.
- Tottakai voidaan kokeilla, niin sitten näette. Se vielä tuumasi, osoittaen sormellaan Waltteria ja heitti loitsun. -"Naalpuk akiop"
Mitään ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan ja Waltteri totesikin. -Eipä tainnut nyt loitsu toimia.
Kuuhinen oli kuitenkin eri mieltä ja kehoitti poikaa kävelemään veteen. Todellakin, siinä, missä Waltterin jalkojen olisi pitänyt koskettaa vettä, vesi väistyi. Mitä
syvemmälle Hän käveli, sitä selvemmin ympärille muodostui pyöreä ilmakupla ja poika sen sisällä pysyi aivan kuivana. Omituisesti kupla muutenkin käyttäytyi. Se ei
pyrkinyt nousemaan pintaan, vaan kulki Waltterin ympärillä , vaikka tämä oli jo kokonaan veden alla. Ja kun poika kääntyi ja palasi takaisin rannalle, kupla näytti
katoavan sitä mukaa, kun Waltteri kohosi veden pinnan yläpuolelle. Vyötäisiään myöten vedessä seisovan pojan kohdalla näytti vedessä olevan puolipallon
muotoinen vedetön kuoppa.
- Aivan mahtavaa! Riemuitsi Waltteri. Aivan uskomatonta, miten hienoa oli kävellä veden alla ja nähdä meri sisältäpäin.
4 Luku
Seuraava päivä oli viileä ja sateentuhnuinen, joten ulkosalla ei oikein viihtynyt ja niinpä Waltteri , Vilma ja kuuhinen viettivät aikaa mökin yläkerrassa lukien sarjakuvalehtiä.
Äiti tuli huutelemaan portaikon alapäähän.- Me lähdemme isän kanssa käymään kaupalla. Haluatteko lähteä mukaan, vai jäättekö tänne lukemaan niitä sarjiksia?
Tätä hetkeähän lapset olivat odottaneet innokkaasti, mutta liian innostuneelta ei tietenkään saisi vaikuttaa.
- Kyllä me voidaan jäädä tänne, Waltteri ilmoitti. - Ei oikein huvita tälläisellä ilmalla lähteä sinne kirkonkylällekään, mutta voittehan te tuoda muutaman uuden sarjiksen
tullessanne.
-No hyvä on, jos uskotte pärjäävänne ja kyllähän te pärjäätte. Me käymme samalla vaarin ja mummin luona, joten meillä menee varmaankin pari- kolme tuntia
.
Jääkaapissa on välipalaa ja mehua, jos nälkä sattuu tulemaan. Siellä kyllä näyttää jo sade loppuvan, joten älkää menkö tuonne märille kallioille kiipeilemään, siellä saattaa olla vielä liukasta, äiti varoitteli vielä.
- Joo, ei me mennä kallioille, Vilma vakuutteli ja jatkoi.- Me tullaan kohta alas mehulle, onko siellä jätskiäkin?
- Ei ole, mutta me tuodaan kaupasta. Heippa sitten. Äiti hihkaisi ja lähti isän kanssa ajamaan polkupyörillä mökkitietä kirkonkylän suuntaan.
Sade todellakin näytti olevan lakkaamassa, kun lapset ja kuuhinen riensivät kohti rantaa. Kohta he pääsisivät tutustumaan vedenalaiseen maailmaan kuuhisen loitsujen avulla.
Vilmaa jännitti, mutta Waltteri oli aivan innoissaan. Olihan hän jo päässyt hieman kokeilemaan loitsun avulla aikaansaatua sukelluskuplaa.
- Entäpä, jos se hajoaa, kun olemme pinnan alla? Vilma kysyi hieman huolestuneena.
- Eihän siinä mitään, osataanhan me uida, joten sitten uidaan vain rantaan. Eihän meidän tarvitse kovin kauas rannasta lähteä, Waltteri rauhoitteli siskoaan.
Kuuhinen lausui loitsusanat ja Waltteri riensi innoissaan veteen, mutta Vilma lähestyi varovaisesti vesirajaa ja eteni tunnustellen syvemmälle. Kohta kuitenkin kumpikin
lapsista oli pinnan alla ja pyöreän ilmakuplan sisällä täysin kuivina.
- Eikö olekin jännittävää, sanoi Waltteri siskolleen.
- Todella jännittävää, vastasi Vilma, jonka jännitys alkoi pikkuhiljaa antaa periksi ihastuksen edessä. - Voi, miten ihania kaloja, hän jatkoi nähdessään ahventen ja
salakoiden pyörivän aivan silmiensä edessä.
Taivaalla pilviverho alkoi repeillä ja kirkas auringonvalo tunkeutui veteen saaden kalojen kyljet välähtelemään ja vedenalaisen maailman värit hehkumaan.
Lapset ja kuuhinen olivat aivan innoissaan näkemästään. Vesikasvit loistivat eri väreissä ja huojuivat kevyseti aallokon vaikutuksesta. Pikkukalat pyörivät niiden keskellä ravintoa ja suojaa etsimässä.
Äkkiä kuuhinen osoitti jotakin vedessä liikkuvaa oudonnäköistä välkehtivää esinettä ja kysyi.
- Mikä tuo on?
Olivathan lapset nähneet tuollaisia ennenkin.
- Se on uistin, Waltteri sanoi. - Sillä kalastetaan kaloja.
- Kalastetaan? kuuhinen kysyi.- Mitä se tarkoittaa?
-Uistinta vedetään vedessä ja siinä on tuollaiset terävät koukut. Iso kala luulee sitä pikkukalaksi ja yrittää syödä sen. Se tarttuu noihin koukkuihin suustaan ja sitten
kalastaja vetää sen siimalla veneeseen.
- Eikö se ole väärin. Sehän sattuu kalaan, kun terävät koukut tarttuvat sen suuhun, kuuhinen sanoi. -Miksi noin tehdään?
-Kalastaja tekee siitä isosta kalasta ruokaa. Vilma kertoi kuuhiselle.
-Eikä. Miksi se kalastaja sellaista tekee? Miksei se syö sieniä? Sieniin ei satu, kun niistä tehdään ruokaa, kuuhinen ihmetteli.
Samassa he huomasivat, kuinka suuri hauki ilmestyi vesikasvien seasta ja alkoi seurata uistinta.
- Kohta se iskee siihen kiinni, sanoi Waltteri jännittyneenä.
Vilma ja kuuhinen eivät halunneet nähdä sitä. Tyttö sulki silmänsä, mutta kuuhinen heitti nopeasti loitsun. -"Alak naamli."
Hauen takaa-ajo keskeytyi yllättäen, kun se singahti vedestä ilmaan ja jäi kellumaan puoli metriä vedenpinnan yläpuolelle.
5 Luku
Pienen matkan päässä, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät lapset voineen veden alta nähdä, istui veneessään naapurimökillä kesäänsä viettävä Alvari Harakka.
Kuullessaan voimakkaan molskahduksen kalamies kääntyi äänen suuntaan ja oli pudota veneensä tuhdolta.
Suuri hauki leijui ilmassa ja potki pyrstöllään niin, että vesipisarat sinkoilivat kauas.
Alvari Harakka katsoi silmät suurina kalaa. Eihän tämä voinut olla totta. Eiväthän kalat lennä, ei ainakaan hauet. Tämän täytyi olla unta ja hän nipisti itseään poskesta
niin, että kyynel tirahti silmästä, mutta hän ei herännyt. Hauki oli ja pysyi ilmassa
.
Suuren kalan pyristely ja potkut saivat sen liikkeelle ja alkuun se näytti säntäilevän holtittomasti sinne tänne, mutta pian kala näytti oppivan uimaan myös ilmassa. Se
otti vauhtia ja teki kaarroksia ja silmukoita. Välillä se sukelsi veteen ja sinkoutui samassa taas ylös. Kala näytti nauttivan uudesta elementistä ja sen suomista
mahdollisuuskista.
Veneessä istuva mies katseli kalan touhuja silmät pyöreinä, eikä voinut ymmärtää mistä tässä oli kyse. Nopeasti hän kokosi kalavehkeensä veneen penkille ja alkoi
soutaa airot ryskyen kohti mökkirantaansa.
Rantaan päästyään Alvari Harakka vetäisi veneen puolihuolimattomasti maille ja alkoi kiirehtiä kohti mökin nukkuma-aittaa. Kuistilla istuvalle vaimolleen hän vain
sanoi. - Menen aittaan nukkumaan vähäksi aikaa. Olen tainnut saada auringonpistoksen.
- Auringonpistoksen? kysyi rouva Harakka.
- Kuinkas sinä nyt auringonpistoksen olet voinut saada, kun aurinko ei ole paistanut kuin vasta pienen hetken?
- Kyllä minä olen tainnut saada. Näin äsken tuolla järvellä valtavan ison hauen, joka ui ilmassa ja sehän ei ole mitenkään mahdollista, anoi herra Harakka ja painui
aitan ovesta sisään.
Rouva Reetta Harakka kävi noutamassa mökin jääkaapista kannun kylmää mehua ja astui kannu ja lasi kädessään kuistilla. Hän ajatteli viedä miehelleen kylmää
mehua, jospa se piristäisi auringonpistoksen saanutta miestä.
Kuistille astuessaan hän tuli kuitenkin vilkaisseeksi merelle päin ja säikähti itsekin niin, että mehukannu ja lasi putosivat kädestä.
Toden totta! Suuri hauen vonkale lipui aaltojen yläpuolella ja teki välillä näyttäviä syöksyjä ylemmäs ja sukelsi sieltä veteen, kuin lokki ainakin.
- Kyllä tämän täytyy olla unta, totesi Reetta Harakkakin ja päätti mennä jatkamaan uniaan miehensä viereen aittaan. Ajatellen vielä mennessään. - Onpa tämä
ihmeellinen uni. Toivottavasti muistan tämän vielä herättyänikin, niin voin kertoa Alvarille mojovan kalajutun.
6 Luku
Vaikka lapset eivät voineet tietää, mitä veden päällä tapahtui, he kyllä arvasivat kuka kalastaja oli. Helppoa oli myös arvata, kuinka hämmästynyt olisi Harakan
sedän ilme hänen nähdessään suuren hauen lentelevän ilmassa.
Oikein ääneen nauratti ajatus sedän hölmistyneestä ilmeestä. Kuuhinen katseli lapsia ihmeissään.- Mikä tässä nyt on noin hauskaa? hän kysyi.-Minusta on aivan
hirveä ajatus, kun terävät koukut tarttuvat kalan suuhun. Sen täytyy tehdä todella kipeää.
Waltteri ja Vilma koettivat selittää, että heitä nauratti ajatus kalastajan ällistyksestä, tämän nähdessä kalan lentävän.
Kuuhinen ei nyt oikein ymmärtänyt, mikä asiassa olisi niin huvittavaa, joten se päätti jättää asian käsittelyn sikseen ja keskittyi taas seurailemaan merenalaisia
tapahtumia.
He kävelivät hiljalleen meren pohjaa, varoen kuitenkin joutumasta liian kauas rannasta. Pikkuhiljaa he myös kulkeutuivat Kätkönniemen jylhien rantakallioiden
tuntumaan.
Vaalea hiekkapohja taittui pystysuoraan kallioseinämään, jossa erottui kalliopaasien aikaan saamia ulokkeita ja onkaloita. Jotkut onkaloista näyttivät jatkuvan
syvemmällekin kallion uumeniin ja Waltteri katseli niitä kiinnostuneena. Jospa salaluolan suuaukko olikin veden alla. Silloinhan sen löytäminen olisi ollut todella
vaikeaa ja siksi ei sitä ehkä ollutkaan koskaan löydetty uudelleen.
Näitä miettiessään poika huomasi yllättäen oudon sädekimpun, joka näytti tulevan suoraan kallion sisään vievän onkalon perältä ja heijastuvan meren pohjaan.
Auringonvaloa, mutta kuinka se voi tulla kallion sisältä? Waltteri oli aivan ihmeissään.
-Luola. Hän oivalsi.- Asian täytyi olla juuri niin, kuin hän oli aavistellutkin. Jostakin kallionhalkeamasta auringonsäde pääsi paistamaan luolan lävitse ja heijastumaan
hiekkaiseen pohjaan.
Waltteri tunkeutui syvemmälle onkaloon ja katsoi ylös päin. Yläpuolella aaltoili vedenpinta, johon auringon säteet heijastyivat kapeana kiilana.
- Tulkaa ! Poika hihkaisi.-Täällä on luola. Sen täytyy olla se salaluola, josta vaari on kertonut. Nyt me löysimme sen.
Kuuhinen ja Vilma työntyivät myös onkaloon ja katselivat ihmeissään ylöspäin. Vedenpinnan yläpuolella näkyi tilava kallioluola.
Nyt Waltteri ei enää voinut hillitä itseään, vaan ponnisti ylöspäin ja pullahti vedenpinnan lävitse ja katseli ihmeissään avaraa luonnon muovaamaa kallioholvia.
Helposti hän kapusi kalliohyllylle, joka kohosi muutamana kalliotasanteena kohti hieman ylempänä olevaa luolan lattiaa. Peremmällä lattia näytti olevan samaa
hiekkaa, jota oli meren pohjassa ja rannallakin.
Samassa Vilma ja kuuhinenkin ilmestyivät vedestä ja kapusivat luolaan. Kapeasta kallionhalkeamasta loistava auringonvalon kiila antoi luolaan valoa. Valo alkoi
kuitenkin hiipua aika pian, sillä halkeama, josta valoa tuli oli kovin kapea ja auringon asema taivaalla muuttui halkeamaan nähden.
Luola hämärtyi nopeasti, mutta pimeää ei tullut ja sitä mukaa, kuin valo hiipui alkoi kuuhisen himmeä hehku korvata sitä.
Waltteri, Vilma ja kuuhinen tutkivat juuri löytämäänsä luolaa. Kuuhisen himmeässä valonhehkussakin he huomasivat seinille hiilellä raapustetut kirjoitukset, mutta eivät
osanneet lukea oudonmuotoisia kirjaimia.
Aivan lähellä luolan vetistä tuloaukkoa oli seinämä mustunut noesta ja seinämän juurella oli vieläkin nähtävissä vanha tulipaikka, jossa saattoi nähdä mustuneita
hiilenkappaleita.
Waltteri katseli ympärilleen. Kyllä tämä varmasti oikea luola oli, mutta mitään merkkiä luolassa olevasta aarteesta ei ollut näkyvillä. Onko joku muu sittenkin
löytänyt tien luolaan ja ehtinyt viedä kauppamiesten aarteen? Poika tunsi olonsa pettyneeksi vaikka toisaalta vaikea oli uskoa, että joku olisi onnistunut löytämään
luolan ja sen piilossa olevan suuaukon.
Hän katseli tuloreittiä ja merenpohjaa, joka näkyi vain pienen matkan päässä. Helppoahan olisi nyt osata paikalle ja sukellusmatkakin oli tosi lyhyt, mutta ilman sitä
paljastavaa auringonsädettä ei luolaa olisi nytkään löytynyt.
Ehkä muinoiset kauppiaat ovat ankkuroituaan kallion suojaan panneet sattumalta saman auringonsäteen merkille ja ryhtyneet tutkimaan sitä. Tuskin kuitenkaan
kukaan satunnaisesti ohi kulkenut olisi edes moista huomannut, tai ainakaan asiaan huomiota kiinnittänyt.
Ehkäpä puheet aarteesta olivatkin vain aikojen myötä syntynyttä tarua. Toisaalta, luolaa on selvästi käytetty suojapaikkana ja jos tarina niiltäosin pitää paikkansa,
niin miksei sitten aarteenkin osalta.
- Meidän varmaan pitää alkaa lähteä, Vilma keskeytti veljensä ajatukset.- Äiti ja Isä saattavat piakkoin tulla ja parasta olisi olla sillon paikalla, etteivät he huolestu.
Waltteri tiesi, että sisko oli oikeassa. - Joo, lähdetään vain. Voimmehan tulla tänne nyt milloin tahansa, kun tiedämme reitin, hän totesi
- Kyllä nyt on mukava kertoa tästä. Ei ne vaarin jutut aivan tuulesta temmattuja ole olleetkaan, vaikka äiti niille aina naureskelee, poika vielä jatkoi.
Kaikki kolme seikkailijaa pulahtivat takaisin mereen ja astelivat pohjaa myöten rantaa kohti. Pian he jo istuskelivatkin rantahiekalla.
Kuinkas sille hauelle käy? Vilma kysyi, muistaessaan äkkiä kalan saamat lentotaidot. - Kai se pääsee takaisin veden alle?
Totta kai pääsee. Ei se ikuiseksi jää lentäväksi haueksi, kuuhinen vakuutti ja katseli merelle päin.- Oikeastaan se on jo tainnut joutuakin loitsujen vaikutuspiirin
ulkopuolelle ja pudota takaisin vetiseen maailmaansa.
- Se on oikein hyvä, tyttö totesi.- Jääkapissahan on mehua ja välipalaa. Eiköhän lähdetä maistelemaan.
- Hyvä ehdotus. Vai mitä? Waltteri kysyi kuuhiselta.- Johan tässä nälkä alkaa hieman ollakin. Mennään.
7 Luku
Lapset ja kuuhinen olivat keittiössä välipalalla, kun vanhemmat palasivat kauppamatkaltaan.
Malttamattomina he ryntäsivät kuistille hihkuen.- Äiti ja isä! Me löysimme sen salaluolan!
- Ei siellä kyllä mitään aarretta ollut, Waltteri jatkoi hieman pettyneellä äänellä.
- Vai löysitte te sen luolan. No, eipä olisi uskonut, isä vastasi naureskellen. Hän arveli lasten löytäneen jonkin kalliokolon, jota leikeissään pitivät nyt vaarin tarinoiden
piiloluolana.
- Ehkäpä siellä ei mitään aarretta ole ollutkaan. Ehkäpä se on ollut vain tarua, koko kauppiasjuttu. Käydään joskus yhdessä katsomassa se teidän luolanne, isä tuumi
hymyssäsuin.
-Ei se ole mitään tarua. Vakuuttivat lapset yhteen ääneen. Siellä luolan seinässä on kirjoitustakin, mutta me ei osattu lukea, kun ne kirjaimet olivat niin outoja.
- Oliko siellä aivan oikeasti jotain kirjoitusta? Äitikin osallistui keskusteluun.
- Oli, oli, Vilmakin vakuutti vielä. - Ei me kyllä siitä ymmärretty mitään, mutta kirjoitusta se varmasti oli.
Äiti katsoi isää pitkään ja sanoi.- Ehkä sinun todella kannattaa käydä katsomassa se paikka ja jos siellä on vieraskielistä kirjoitusta, niin vaarin tarinoissa saattaa
ollakin jotain perää.
Lapset olisivat heti tahtoneet lähteä näyttämään isälle luolaa, mutta vanhemmat rauhoittelivat heitä.
- Ei se sieltä mihinkään karkaa. Kertokaahan nyt ensin, kuinka te sen luolan löysitte ja mitä kaikkea siellä oli.
Vilma ja Waltteri kertoivat kummallisesta kävelymatkastaan merenpohjalla ja kuinka Waltteri oli kiinnittänyt huomionsa oudosta suunnasta heijastuvaan
valonsäteeseen.
Näin kuuhisen läsnäollessa, ei vanhempien mielestä asiassa tuntunut olevan mitään ihmeellistä. Kävely merenpohjallakin tuntui aivan luonnolliselta ja kuullessaan
Harakan sedän kalareissusta heitä nauratti kuuhisen kepponen. - Vai, että lentävä jättihauki. Kyllä siinä on Alvarin suu loksahatnut levälleen. Luulenpa kyllä, että
siinä menee aikaa, ennenkuin Harakan setä kertoo kalareissustaan, vaikka muuten onkin kova kalajuttujaan tarinoimaan.
Äiti halusi keittää ensin päiväkahvit ja laittelikin kahvit tulemaan.
- Kyllä tässä nyt pitää päiväkahvit juoda ja lapsetkin saavat hiukan levätä ja syödä nyt sitä jäätelöä.
Nyt Waltteri ja Vilmakin muistivat äidin luvanneen tuoda kaupalta jäätelöä. Vaikka mieli olisi tehnyt heti rientää takaisin luolalle, olisi nyt mielet maltettava. Eihän se
luola todellakaan mihinkään enää katoaisi, kun nyt viimein oli löytynyt.
Äiti ojensi suklaakuorrutteiset jäätelöpuikot lapsille ja kuuhiselle. Kuuhinen katseli hämmästellen erikoista herkkua ja haisteli sitä varovasti. Ilmeisesti tuoksu oli
miellyttävä ja seuraten Vilman ja Waltterin esimerkkiä haukkasi palasen kylmästä herkusta.
Kuuhinen tunnusteli makua suussaan. Mutristeli ja maiskuttikin hieman. Sen suu levisi makeaan hymyyn. - Oi. tämähän on aivan ihmeellsitä, se tuumasi. - Kylmää ja
makeaa ja niin hyvää.
Kuuhinen mutristeli suutaan ja sen väri alkoi muuttua. ensin se vaihtui vaalean vihreäksi ja siitä vaiheittain siniseksi. Sitten sinipunaisen kautta punaiseksi ja punasesta
oranssiksi, kunnes taas palautui keltaiseen.
- Tämähän on melkein yhtä hyvää, kuin äidin räiskäleet. Kuuhinen sanoi ja äiti aivan punastui mielihyvästä.
- Taitaa se olla parempaakin. Äiti sanoi.- Ainakin tuosta värien vaihtumisesta päätellen.
- Se johtuu vain tuosta kylmästä. Kuuhinen vakuutti. Me kuuhiset muutamme väriä, jos syömme jotain kylmää. Hyvää tämä todella on, muttei sentään räiskäleiden
veroista.
Äiti oli niin hyvillään kuuhisen kehuista, että lupasi paistaa illaksi taas räiskäleitä. - Syödään niitä sitten jäätelön kera, hän sanoi.
Päiväkahvien jälkeen isä jo halusikin lähteä katsomaan lasten ja kuuhisen löytämää luolaa. Ja niinpä lähdettiin joukolla katsomaan tarujen salaluolaa.
Waltteri johdatti joukkoa Kätkönniemen kalliolle ja luolan vedenalaisen suuaukon kohdalle.
- Tästä vain sukelletaan ja mennään luolaan sisään, poika neuvoi isäänsä.
- Onko se varmasti turvallista? isä kysyi.
- On se.Waltteri vakuutti.- Matka on aivan lyhyt, ja jos alkaa epäilyttää, niin voihan sitä kääntyä ja tulla takaisin.Minä voin mennä edeltä ja näyttää.
Waltteri hyppäsi veteen ja kuuhisen loitsu näytti vieläkin olevan voimissaan. Poika laskeutui pohjalle kuplan sisässä ja täysin kuivana.
- Kuului taas molskahdus ja isä ilmestyi Waltterin viereen. Hän työnsi päänsä samaan kuplaan ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.
Pari molskahdusta lisää ja kuuhinen ja Vilmakin ilmestyivät seuraan.
- Tämähän on aivan huikeaa. Kerta kaikkiaan huikeaa, isä vielä totesi.
Kuuhinen virnisteli veitikkamaisesti vierellä, kun Waltteri opasti isäänsä kohti piiloluolaa.
Pian kaikki neljä seisoivat sisällä luolassa ja isä tutki kallioon tehtyjä hiilikirjaimia kiinnostuneena.
-Aivan oikeassa olette, hän tuumi. - Nämä ovat vanhanaikaisia kirjaimia, enkä minäkään näitä oikein osaa. Olisi pitänyt ottaa taskulamppu mukaan. ehkä
paremmassa valossa näistä jotakin selvää saisi.
Vaarihan kyllä osaa lukea vanhanajan kirjaimia ja varmaan tulee aivan innoissaan katsomaan tätä löytämäänne luolaa. Tästähän hän on jaksanut tarinoita kertoa ja
me kun aina luultiin sitä pelkäksi saduksi.
Isäkin innostui tutkimaan luolaa, mutta aarteesta ei hänkään löytänyt minkäänlaista vihjettä. Luola oli tulisijan hiiliä ja seinämän kirjoitusta vaille ilman pienintäkään
merkkiä aiemmasta vierailusta.
-Ei täällä kyllä mitään aarretta ole ollutkaan, isä tuumi.- Pelkkää aikojen myötä syntynyttä tarua koko juttu, mutta kyllä tästä pitää vaarillekin ilmoittaa. Vaari on
aina muistanut puhua Kätkönniemen salaluolasta ja aarteesta. Varmasti hän on kovin innoissaan ja haluaa itsekin käydä toteamassa ettei mitään kätköä oikeasti ole olemassakaan.
- Mennään nyt takaisin ja minäpä soitan vaarille vielä tänään ja kerron löydöstänne, isä sanoi.
8 Luku
Todellakin. Vaari oli todellakin innossaan saadessaan kuulla luolan löytymisestä ja lupasi vielä saman tien tulla katsomaan sitä. Eikä siinä pitkään mennytkään, kun
vaari jo porhalsi mummin kanssa autollaan mökin pihaan.
Hämmästyneenä vaari ja mummi katselivat Vilman ja Waltterin erikoisen näköistä seuralaista. Vaikka isä ei ollut maininnut puhelussaan mitään kuuhisesta, vaari
kysyi tältä.
- Ei suinkaan tuo ole....., vai onkos tuo aito...kuuhinen?
- No, kuinkas sinä voit tietää kuuhisesta? isä vuorostaan hämmästeli.
- Totta kai, minä kuuhiset tiedän, vakuutti vaari.- Katsoppas, mummi on aina väittänyt pikkutyttönä nähneensä kerran kuuhisen. Minä olen pitänyt sitä pelkkänä
mielikuvitustarinana, vaikka hän on tarkoin kuvaillut kuuhisen ulkonäönkin. Ja toden totta, juuri tuollaiseksi hän aina kuuhisen kuvaili.
- Tiesitkö muuten, että kuuhiset osaavat loputtomasti kaikenlaisia loitsuja. Ettei vain olisi loitsujen tuotantoa koko luolan löytyminen, vaari hieman epäili.
Luolaahan lähdettiin katsomaan vielä saman tien ja vaarikin vakuuttui, ettei tässä loitsuista kysymys ollut. Sen verran kuuhinen kuitenkin loitsuja käytti, että kaikki
luolaan lähtijät saivat nyt sukelluskuplat avukseen.
Niinpä sitten koko joukko, Waltteri , Vilma, isä ja äiti, kuuhinen,sekä vaari ja mummikin matkasivat luolalle kävellen vedenalaista reittiä. Kyllä siinä riittikin
ihmettelemistä niin Vaarille, mummille kuin äidillekin. Ihmeellistä oli kävellä veden alla kastumatta ja ympärillä omituinen ilmakupla, joka ei pyrkinyt karkaamaan
pintaan.
Luolassa vaari tutki seinämän hiilikirjoitusta taskulampun valossa ja sanoi hetken kuluttua.
- Kylläpä vain täällä on aarre. Se vain on kätketty piiloon mahdollisilta etsijöiltä. Entiseen aikaan lukutaito oli niin harvinainen., että mahdollinen luolaan osuva tuskin
olisi osannut lukea tätä kirjoitusta. Tässä annetaan vihje aarteen kätköpaikasta, ei sitä tosin aivan suoraan sanota, mutta vihjeenä kuitenkin.
Tässä lukee:
" Jos aarretta etsit,
turhaan näät vaivaa,
ellet paikasta oikeasta
osaa sä kaivaa.
Ei hiekkaa sun tarvitse
kaivaa kahtakaan jalkaa.
on oikea paikka se,
mistä viesti tää alkaa."
- Kaksi jalkaa. Sehän on kuusikymmentä senttiä. Isä totesi innostuen itsekin aarteen löytymisen ajatuksesta. - Ja jos oikea paikka on tuo viestin alkamispaikka, niin
eiköhän kaiveta . Kyllähän tuollaisen kuopan ruoppaa käsipelissä tähän hiekkaan.
Toiset katselivat, kun isä jo innokkasti kaivoi hiekkaa käsillään siinä kohdin kallioseinämän juurella, mihin hiilikirjoitus oli raapustettu.
Waltterikin oli jo aikeissa käydä auttamaan isää kuopan kaivuussa, kun hän huomasi vaarin pyöräyttävän epäillen päätään.
Kuopassa alkoi pian olla syvyyttä jo hyvinkin puoli metriä, kun vastaan tuli kova kalliopinta. Paikka ei ilmeisesti kuitenkaan ollut oikea.
- Paikka ei ilmeisesti ole oikea, vaari tuumaili.
- Kyllä tämä on kuitenkin on juuri siinä, mihin tuo viesti viittaa. Isä väitti. - Ei se tuossa kallioseinämälläkään voi olla ja hiekastahan siinä mainittiin.
- Oikeassa olet, vaari vakuutti. - Mutta , kyllä sen ajan ihmiset olivat nokkelia ja älykkäitä ja he erikoisesti rakastivat arvoituksia. Tuohon viestiin kätkeytyy taatusti
arvoitus ja sen ratkaisu johtaa oikeaan paikkaan. Saamme muuten kaivaa vaikka koko luolan löytämättä mitään. "Jos aarretta etsit, turhaan näät vaivaa, ellet paikasta
oikeasta osaa sä kaivaa", niin vihjeessä sanotaan.
- Nyt on vain hierottava älynystyröitä ja ratkaistava arvoitus.
Kaikki pohtivat ja pohtivat mahdollista ratkaisua, mutta niin yksiselitteiseltä tuntui arvoitus, ettei muuta ratkaisua tullut kenenkään mieleen.
Ja vihjeen mukaan oikea paikka oli viestin alkamiskohta. Kuitenkin siinä oli hiekan alla vain sileä kallio. Ei irtolohkarettakaan, jonka alle kätkö olisi voinut jäädä. Vaikealta, niin kovin vaikealta tuntui arvoituksen ratkaisu.
Mummi kysyi kuuhiseltakin, voisiko tämä saada loitsullaan aarteen kätköpäikan selville, mutta kuuhinen totesi vain, ettei kuussa ollut aarteita, joten ei niiden löytymiseen loitsutkaan olleet tarpeen.
-No, jollei arvoitus ratkea, niin otetaan huomenissa lapiot mukaan ja kaivetaan se aarre esiin, isä päätti. -Kyllä se tälläisestä luolasta niinkin löytyy.
-"Jos aarretta etsit, turhaan näät vaivaa....". siteerasi vaari vielä seinäkirjoitusta. - Se voi olla niin hyvin kätketty, ettei sitä todellakaan väkisin löydä. hän vielä tuumaili.
Tilannehan oli joka tapauksessa sellainen, ettei asia ratkeaisi nyt välittömästi. Turhaa olisi viivytellä viileässä ja hämärässä luolassa arvoitusta pohtimassa, kun saman
voisi tehdä viihtyisämmässäkin ympäristössä mökillä. Päätettiin siis lähteä takaisinpäin ja jokainen pulahti oman sukelluskuplansa suojissa mereen ja sieltä rannalle.
Olipahan ainakin ollut hauska ja erikoinen retki vedenalaiseen maailmaan ja mielenkiintoinen toki oli luolakin ollut.
Vaari ja mummi jäivät mökille vieraisille ja yöksikin. Koko iltapäivä ja iltakin kului keskustellen aarreluolasta ja arvoituksen ratkaisusta, mutta salaisuus ei vain
tuntunut ratkeavan.
Aivan, kuten oli aiemmin luvannut, äiti paistoi räiskäleitä, joilla sitten herkuteltiin jäätelön kera.
Tuli nukkumaan käynnin aika, ja lapset ja kuuhinen kömpivät yläkertaan . Waltteri oli päivän tapahtumista niin jännittynyt, ettei uni meinannut millään tulla. Vilma oli
jo pitkään nukkunut ja tuhisi tasaisesti vuoteessaan, kun poika vielä pyöriskeli unettomana. Kuuhinenkin oli jo vaipunut uneen ja näki ilmeisesti jotakin loitsu-unta,
koska kohosi hitaasti leijumaan oman vuoteensa yläpuolelle ja himmeästi hehkuen vaihtoi väriään. Ilmeisesti unessa oli myös jäätelöä.
Vihdoin Waltterikin vaipui levottomaan uneen. Unessa hän sukelsi piiloluolaan ja hämmästyi huomatessaan, ettei luola enää ollutkaan autio ja tyhjä. Kolme
pitkätukkaista ja mustapartaista miestä kyyhötti palavan nuotion ympärillä paistamassa tikkujen päässä olevaa kalaa.
Yksi miehistä nousi seisomaan pidellen sormissaan hehkuvaa kekälettä. Hehkuva hiilenpala kädessään mies käveli luolan perälle ja kohotti kätensä aikoen kirjoittaa
hiilellä seinään. Mies yritti piirtää kirjaimia, mutta jälkeäkään hiilestä ei jäänyt kallion pintaan.
Mies palasi nuotiolle ja pudotti hiilen takaisin tuleen, otti toisen ja yritti uudelleen kirjoittaa, mutta tulos pysyi samana. Hiili ei piirtänyt, ei myöskään kolmas hekuva
hiilenpala saanut jälkeäkään kallion pintaan.
Waltteri katseli unessa ihmetellen, sillä hän muisti kyllä seinässä ollen tekstin. Miksi mies ei nyt onnistunut? Olivatko hiilet liian kuumia? Hän katseli unessa nuotiota
ja kuinka savu kiipesi kapeasta kallionhalkeamasta ulos. Kallion pinta nuotion kohdalla oli noesta musta. Aivan samoin, kuin se oli ollut heidän käydessään luolassa oikeasti.
Uni alkoi mennä sekavaksi ja merestä nousi luolaan suuri hauki, joka lenteli ympäriinsä. Unessa hauki oli niin suuri, että Waltteria alkoi hieman pelottaa ja hän
huudahti ääneen heräten samassa.
Niin omituinen uni oli ollut, että se jäi kaivelemaan pojan mieltä ja sitä pohtiessaan hän nukahti uudelleen. Waltteri heräsi kahvikuppien kilinään ja alhaalta
kuuluvaan keskustelun sorinaan
.
Vilma ja kuuhinen olivat jo heränneet ja laskeutuneet alakertaan, joten poikakin pomppasi vuoteeltaan.
9 Luku
Waltteri lusikoi aamupuuroa suuhunsa ja katseli samalla ikkunasta, kun Vilma ja kuuhinen potkivat palloa mökin takana olevalla nurmiukolla.
Vaari tuli keittiöön kuistilta kahvikuppi kädessään ja kaatoi liedellä olevasta pannusta kahvia itselleen. Vaari istuutui Waltterin seuraksi pöydän ääreen, hörppien
varovasti kuumaa kahvia kupistaan.
Poika muisti yöllä näkemänsä unen ja alkoi kertoa siitä vaarille.
- Olipa se erikoinen uni. Vaari tuumi. - Ehkäpä se tarkoittaa jotakin viestiin liittyvää, jotakin sellaista, mitä meistä kukaan ei osannut huomata, hän jatkoi uppoutuneena mietteisiinsä.
Mummi oli kuullut tuvan puolelleWaltterin kertomuksen unesta ja tuli myös keittiön puolelle. -Jospa se olisikin niin, ettei arvoitus alkanutkaan siitä kalliossa olevasta
kirjoituksesta, vaan siitä hiilestä jolla viesti kirjoitettiin? hän pohti ääneen.
Nyt vaarikin innostui. Nyt saatettiin olla lähellä arvoituksen ratkaisua. - Niin, vaari jatkoi.- Hiili puolestaan on syntynyt tulessa, joten ehkäpä meidän kannattaa tutkia
se tulipaikan seutu. Eiköhän lähdetäkin pikapuoliin käymään siellä luolassa? Kunhan tuo Waltteri saa puuronsa ensin syötyä.
Nyt poika lusikoi lautasensa tyhjäksi pikavauhtia ja vilkaisi ikkunsta pihalle nähdäkseen, mitä sisko ja kuuhinen puuhaavat.
Kuuhinen istui nurmikolla murheellisen näköisenä ja Vilma oli vieressä polvillaan ja halasi tätä.
Waltteri säikähti.Mitä oli tapahtunut, oliko kuuhiselle sattunut jotakin ikävää? Poika pomppasi samassa ylös ja pinkaisi pihalle sisarensa ja kuuhisen luo.- Mitä
tapahtui? Sattuiko kuuhiselle jotakin, itkeekö se? hän kyseli Vilmalta.
Tyttö viittasi nurmikolla kasvaviin pieniin valkoisiin palleroihin. - Kuuhinen näki nuo sienet ja halusi maistaa niitä. Sitten sille vain tuli niin mahdottoman kova koti-
ikävä, että sitä aivan alkoi itkettämään.
-Niin siinä kävi, nyyhkäisi kuuhinen ja jatkoi. - Kyllä minun nyt täytyy vain lähteä takaisin kuuhun, ei tässä mikään muu taida auttaa.
- Voi harmi. Juuri, kun me olimme lähdössä takaisin sinne luolaan etsimään sitä aarretta. Olisi ollut mukavaa, jos olisit vielä paikalla sen löytyessä.
- No, minä lähden vasta illalla, kun kuu tulee näkyviin, sanoi kuuhinen ja pyyhkäisi kädellään silmänurkkaansa. - Onhan se mukavampaa matkustaa, kun näkee minne
on menossa. Hyvin tässä ehditään vielä käydä tutkimassa se luola ja olisihan se jännittävää nähdä minkälainen se oikea aarre on.
Kohta aarteen etsijät matkasivatkin taas luolalle. Äiti ja mummi jäivät tällä kertaa matkasta pois. Äiti sanoi vielä paistavansa kuuhiselle räiskäleitä, kuultuaan
kuuhisen aikovan jo lähteä takaisin kuuhun, ja mummi lupasi autella äitiä niiden paistamisessa.
Luolassa vaari siirteli varovasti nuotiopaikan vanhoja hiilenpaloja ja tuhkajäämiä lapion kärjellä syrjään. Kivenmurikoiden muodostama nuotiokehä näytti olevan
kovan kalloin päällä, mutta tuhkan ja hiilien alta paljastuikin hiekan peittämä kallionkolo. Kolo oli niin ahdas, ettei sitä voinut kunnolla kaivaa lapion kanssa ja pian
vaari laittoikin lapionsa syrjään ja alkoi kaivaa kuivaa hiekkaa käsillään. Ahdas kallion onkalo olikin yllättävän syvä ja vaarin kaivettua puolisen metriä, käteen osui
jotakin erilaista. Vaari veti onkalosta jotakin tummaa kankaan näköistä.
- Mikä se on? Onko se aarre? Valtteri ja Vilma lähes hihkuivat yhteen ääneen.
- Ei tämä vielä aarre ole, vaari vakuutti. - Taitaa olla jotakin tervattua kangasta, johon aarre on kiedottu kosteudelta suojaan.
Vaari työnsi taas kätensä kuoppaan ja kaivoi vielä lisää hiekkaa pois. Vihdoin käsi tavoitti jotakin kovaa ja hetken vielä työskenneltyään hän onnistui saamaan
sormensa tuon kovan esineen alle. Pian hän onnistuikin keplottelemaan pienen mustan ja hiekkaisen tynnyrin ylös onkalosta.
- Vihdoinkin, sanoi isä. - Siinä se aarre nyt taitaa jo olla. Taitaa olla pikku tynnyrillinen tervaa. Tervahan oli aikoinaan kallisarvoista, joten ehkä se on ollut piilottamisen arvoista silloin.
Isä otti tynnyrin käsiinsä , pyöritteli sitä ja totesi sitten.- Ei sentään, ei tässä olekaan tervaa . Kyllä tämän sisällä on jotakin raskasta ja kovempaa, ehkäpä jopa vanhoja rahoja.
Vaari tutki, ettei onkalossa ollut enää mitään löydettävää ja sitten koko aarteenetsijä retkikunta keskittyi tutkimaan mustaa tynnyriä. Eihän se kovin suuri ollut, ehkä
puoli metriä korkea ja kolmisenkymmentä senttiä paksu, mutta epäilemättä se sisälsi etsityn aarteen. Taitavasti oli tynnyri aikoinaan rakennettu ja huolella tervattu,
varmaan moneenkin kertaan. Näin oli ilmeisesti haluttu turvata sisällön säilyminen pitkäksikin ajaksi, toivottavasti siinä oli onnistuttukin.
- Tekisipä kyllä mieli rikkoa tuo tynnyri ja katsoa, mitä se sisälleen kätkee, mutta pakko kai on ilmoittaa löydöstä museoviranomaisille, isä pohti.
- Eikös me saadakaan pitää tuota aarretta? Vilma ehti kysymään ennen Waltteria.
- Ei varmaankaan, isä vakuutti ja vaarikin nyökkäili ilmoittaen olevansa samaa mieltä.
- Ei, mutta luultavasti museo jonkinlaisen löytöpalkkion saattaa maksaa.
Aarretynnyri kuljetettiin luolasta mökin kuistille ja isä lähti saman tien soittamaan museoväelle löydöstä. Pettyneeksi tunsivat Waltteri ja Vilma itsensä. Kummankaan
mieleen ei ollut noussut ajatusta siitä, mitä aarteelle tapahtuisi löytymisen jälkeen.
Pian isä tuli puhelimesta ja sanoi. - Museoväki oli sitä mieltä, että kyseessä on vain tavallinen vanha tervatynnyri, jonka sisältö on aikojen saatossa kuivunut kovaksi
möykyksi, joka nyt liikkuu tynnyriä käännellessä. Ne olivat siellä sitä mieltä, että voimme avata sen ja jos sieltä jotakin muuta, kuin tervamöykkyy löytyy, niin meidän
tulee soitella uudelleen. Eiköhän siis avata tuo tynnyri ja katsota, mitä se on sisälleen kätkenyt.
Isä kävi hakemassa vajasta työkaluja ja yhdessä vaarin kanssa alkoivat irrottaa tynnyrin kannesta lautoja.
- On se vaan niin taitavasti aikoinaan tehty, ettei kehtaa aivan lyömällä rikkoa. Hän vielä tuumaili puuhastellessaan poran ja taltan kanssa.
Kun ensimmäinen lauta oli saatu irti, oli helppo työ irroitella loputkin kansilaudoista. Yhdessä isä ja vaari kallistivat tynnyriä ja sisältä pyörähti kuistin lattialle paksusta
kankaasta ommeltu pussi, jonka suu oli sidottu nauhalla kiinni. Ei siis mitään tervamöykkyä, vaan kankainen pussi.
Aika oli haurastanut kankaan ja se repeytyi pussin kierähtäessä kuistin lattialle. Mustaksi pinttyneitä kolikoita ja vihreiksi hapettuneita kolikoita. Koruja, joita peitti
sama vihreä hapettuma ja sitten vielä kirkkaita keltaisia meripihkakoruja.
Vilma pomppi innoissaan tasajalkaa ja hihkui. - Se oli aarre. Se oli sittenkin oikea aarre, eikä mikään tervamöykky. Kaikki muutkin olivat innoissaan ja halailivat
toisiaan nauraen.
Vaari myhäili naureskellen.- Enkös minä sitä aina sanonut, että aarre siellä on. Enköpä vain sanonutkin. Toiset sitä pitivät vain taruna, mutta minä olin aina
vakuuttunut, että aarrekätköstä tuo niemi on nimensä saanut. Ja isälle hän sanoi.- Nyt sinun pitää vielä uudelleen soittaa sinne museolle ja kertoa minkälainen
tervamurikka tynnyristä löytyi.
Hieman riehakas tunnelma taas laantui, mutta toki kaikki ymmärsivät, ettei löytöä voinut itselle omia. Kyllä se museoon kuului, siellä sen oikea paikka olisi. Ehkä
Waltteri ja Vilma saisivat jonkinlaisen löytöpalkkion, ...niin ja tietenkin kuuhinen.
- Kuuhinen! äiti huudahti ääneen. Ne räiskäleet! Ne meinasivat aivan unohtua. Taikina on valmis, mutta ne räiskäleet pitää vielä paistaa ennenkuin vieraamme lähtee
takaisin kuuhun.
Isä soitti uudelleen museolle ja sieltä museoväki lupasi tulla huomenissa tutustumaan löytöön. Palkkiosta he eivät osanneet vielä sanoa mitään varmaa, mutta ainakin
Waltteri ja Vilma saisivat nimensä esille museoon aarteen löytäjinä. Ehkä siitä jopa kunniakirja myönnettäisiin ja ehkäpä jokin nimellinen palkkiokin vielä olisi
mahdollinen.
10 Luku
Loppupäivä vietettiinkin sitten jäätelö ja räiskälekestien merkeissä ja kuuhinen ahtoikin itsensä noita herkkuja täyteen. Kylmä jäätelö sai kuuhisen loputtomaan
värileikkiin ja kaikilla oli todella hauskaa.
Kuun keltainen kiekko kohosi näkyviin Kätkönniemen kallioiden takaa, ja oli kuuhisen kotiinlähdön aika. Kaikki halailivat kuuhista hyvästiksi ja haikea oli Vilman
ja Waltterin olo. Olisi ollut niin mukavaa, jos kuuhinen olisi voinut vielä jäädä edes muutamaksi päiväksi, mutta kyllä he ymmärsivät, että tämän mieli teki jo kovasti
päästä takaisin kotiin.
Äiti kävi vielä kiireesti käärimässä loput räiskäleet pakettiin ja ojensi sen kuuhiselle kuuhun viemisiksi.
Kuuhinen kieltäytyi kohteliaasti ilmoittaen, ettei todellakaan voinut ottaa avaruuskuplaansa mitään mukaan. Se pystyi kuljettamaan vain ja ainosataan kuuhisen. Eivät edes loitsut voineet auttaa , vaikka toki hän mielellään olisi ottanut herkut mukaansa.
Kuuhinen kaivoi haalarinsa taskusta pienen keltaisen rasian ja avasi sen. Rasiasta se noukki aivan pienen pyöreän pallon ja ohuen hopeanvärisen pillin. Kuuhinen
painoi pillin kärjen pallon sisään ja alkoi puhaltaa. Se puhalsi ja puhalsi ja pallo kasvoi. Pallo kasvoi ja kasvoi ja muuttui samalla yhä läpinäkyvämmäksi. Pian se oli,
kuin suuri kaksimetrinen saippuakupla.
Kuuhinen valmistautui astumaan sisälle avaruuskuplaansa ja kotimatkalle, kun Vilma vielä astui sen luokse ja halasi tiukasti kuuhista.
- Tulethan sinä vielä joskus käymään? Vilma kysyi.
- Saatanhan minä tullakin. Kuuhinen vastasi. Mietti vielä hetken ja jatkoi. - Kyllä. Kyllä minä luulen, että tulen käymään taas. Eikä siihen välttämättä niin
pitkään menekään. Onhan minulla ollut täällä oikein mukavaa.
- Tule vaikka talvella, Waltteri sanoi.
-Talvella? Ihmetteli kuuhinen. Onko täällä talvella erilaista, se tiedusteli.
- On toki. Talvella voi luistella jäällä ja lasketella lumessa . Talvella täällä on aivan erilaista. Lumi peittää maan, ruohot ja puut ja kaikkialla on aivan valkoista. Meri
jäätyy ja sen päällä voi kävellä.
- Oi. Sepä tuntuukin ihmeelliseltä. Se minun pitää kyllä nähdä. Minä taidankin tulla uudelleen käymään sitten, kun täällä on talvi. Mutta, nyt minun pitää kyllä jo lähteä
Kuuhinen astui avaruuskuplansa seinämän lävitse sen sisään ja luki loitsun.-" Aitok ithok". Hitaasti alkoi tuo suurta saippuakuplaa muistttava avaruuskupla kohota
maasta. Sen sisällä kuuhinen hehkui himmeää keltaista valoa. Kesti useita minuutteja, ennenkuin kupla oli edes puiden latvojen korkeudella.
Waltteri, Vilma, isä ja äiti, sekä vaari ja mummi seisoivat pihalla katsomassa kuuhisen hidasta kohoamista. Pikkuhiljaa kupla kohosi ylemmäs ja pieneni
pienenemistään. Viimein se ajautui suoraan kohti kuuta ja sulautui kuun valossa näkymättömiin. Vielä pienen aikaa he kaikki seisoivat pihalla katsellen kohti keltaista
täysikuuta, kunnes isä sanoi, -Kyllä. Komea on kuutamo, mutta eiköhän lähdetä sisälle. Alkaa jo tuo iltakin hieman viilenemään.
Mummi ja vaari vilkaisivat toisiinsa hymyillen ja vaari iski Waltterille ja Vilmalle silmää nostaen samalla etusormensa huulien eteen vaikenemisen merkiksi ja sanoi
.-Shh... loitsut toimivat.
