Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

Azag

Bensiinin haju nousi sieraimiin tukahduttavan vahvana muistutuksena epäonnistumisesta. Colt-sytytin lepäsi hyödyttömänä nyrkin sisään puristettuna, sillä aina liekin pyrkiessä syttymään oli se sammunut kuin näkymättömän kiusantekijän puhaltamana. Jos mies olisi yhä omistanut toimivan silmäparin, olisi hän nähnyt ikkunan takaa, kuinka sinisenä välkehtivät valot lähestyivät mutkittelevaa soratietä pitkin kohti hänen lapsuuskotiaan.
Täysikuuta vasten erottuvan sinisen rintamamiestalon olohuoneessa mies nyt seisoi neuvottomana, silmät tyhjinä, verta vuotavina aukkoina. Hän tiesi lukuisten, hetkeä aiemmin jaettujen syvien veitseniskujen tehneen tehtävänsä tällä hurmeisella näyttämöllä. Kaksi mustiin kaapuihin pukeutunutta hahmoa makasi elottomina, punertavan mustaa verta valuvina myttyinä hänen jaloissaan.
Etuovi rysähti väkivalloin auki kovan metelin saattamana. Samanaikaisesti pirstoutuneen puun kanssa lattialle putosivat kaarevateräinen veitsi ja omistajansa pettänyt sytytin. Mies kirosi hiljaa nostaessaan kätensä rauhallisesti niskansa taakse.
Kipu jossain syvällä silmäkuopissa tuntui sietämättömältä, mutta tähän hetkeen johtanut tapahtumien sarja oli niin absurdi, että hän saattoi vain nauraa mielipuolisesti konstaapelin lyödessä hänet tarpeettoman tiukasti rautoihin ja taluttaessa verta itkevän murhamiehen mustaan maijaan.
Asian arkaluontoisuus paljastui nopeasti taloa tutkiville konstaapeleille, jotka peittivät huonosti alkukantaisen pelkonsa tapausta kohtaan esitellessään taloa murhatutkijoille. Yksi konstaapeleista oli katolinen ja teki poistuessaan rintaansa paljon puhuvan ristinmerkin kädellään.
Murhayksikön johtaja määräsi tapauksen päätutkijaksi muuan kylmähermoisen Albert Aallon. Nuorehko mies oli hiljattain muuttanut Jyväskylän seudulta siinä luulossa, että murhatutkijan elämä Mikkelin kaltaisessa pikkukaupungissa Etelä-Savon sydämessä tulisi olemaan varsin leppoisaa. Tämä idylli oli tietenkin juuri osoittautunut turhaksi toiveeksi.
Albert huokaisi ja kumartui katsomaan tarkemmin kahta oudosti puettua uhria. Yllään heillä oli pitkät mustat kaavut ja toisella samanlainen polttomerkki otsassaan kuin pidätetyllä murhamiehelläkin. Symbolin merkitystä hän ei ehtinyt pitkään pohtia, kun yksi paikalla olevista konstaapeleista ilmoitti löytäneensä kolmannen uhrin.
– Teidän on nähtävä talon kellari!
Albert siirtyi huonosti valaistuun ja kuvottavasti löyhkäävään kellarikerrokseen, jonne johtavat kuluneet portaat oli peitetty paksuista lankuista tehdyllä luukulla. Portaiden juurella katse kiinnittyi taskulampun valaisemana outoon kehään, jolle oli aseteltu alaston, paloiteltu ruumis.
Tämä kolmas uhri vaikutti olleen kuolleena jo vuosia. Jäsenet oli katkottu nivelten kohdalta ja laskettu kylmälle maalattialle kehään, jonka keskellä lepäsi torso ja sen rinnan päällä irti leikattu miehen pää. Muumioituneen pään häiritsevän hyvin säilyneitä kasvoja koristivat yhä viikset ja niihin yhdistyvät pulisongit. Kasvot näyttivät tämän makaaberin mielipuolisuudenkin keskellä vaativan kunnioitusta läsnäolijoilta.
Muumion suusta pilkisti rullalle kääritty pieni paperinpala, jonka ulos vedettyään Albert avasi varoen ja lausui ääneen siihen kirjoitetut sanat ”Azag asbu”. Samanaikaisesti läsnäolijoiden taskulamput alkoivat välkehtien vaatia tuoreita akkupattereita. Häiriö taskulampuissa aiheutti tutkijoissa levottomuutta.
– En pidä sitten yhtään tästä talosta, sanoi yksi heistä.
– Pidätkö sitten yleensä rikospaikoista? Hymähti Albert ja patisti miehiä keskittymään.
Ruumiinosien ympärillä oli toinen, puoliksi palaneista kynttilöistä muotoiltu kehä. Mustaksi maalatuille seinille oli piirrelty valkealla liidulla hämmentäviä geometrisiä kuvioita sekä irvokasta pitkäkaulaista hirviötä esittäviä epämääräisiä muotokuvia. Kaikki kellarissa vierailleet konstaapelit ja tutkijat miettivät samaa asiaa: saatananpalvojia, takavuosien outoja kultteja sekä mieliin palanutta Tattarisuolla vuonna 1931 paljastunutta paloittelurituaalia.
Näitä mieltä kylmääviä asioita pohti myös Albert itse palatessaan yläkertaan, jossa makasivat kummallisesti pukeutuneet mies ja nainen. Kun hän lopulta tunsi saaneensa tarpeeksi näistä hirveyksistä yhdelle työpäivälle eikä uskonut voivansa saada enempää selville tapahtumapaikalta, poistui hän kalmankylmäksi käyneestä talosta. Noustessaan autoon sattui hän sivusilmällään huomaamaan, kuinka jokin valtava liikkui kohti läheistä metsää, kadoten heti puiden sekaan.
– Helvetinmoinen ilta, puiden varjotkin vaikuttavat uhkaavilta tänään.
Niin murhatutkija Albert Aalto puisteli näkemänsä mielestään ja vetäytyi asemalle laatimaan raporttiaan ja suunnittelemaan ensimmäistä, todennäköisesti monista tulevista kuulusteluistaan.

Kun Albert palasi riutuneena kotiin myöhään yöllä raskaan päivän päätteeksi, ajautui hän kuitenkin vielä koluamaan kotikirjastoaan selvittääkseen paperinpalaselle kirjoitetun sanan tai sanojen merkityksen. Tutkittuaan turhautumiseen saakka pölyttyneitä tietokirjojaan, tarttui lopulta käteen kirja Sumerialaisesta mytologiasta. Vastaus löytyi sieltä.
Vanhan opuksen kellastuneet lehdet osasivat kertoa Azagin olevan suuri ja voimakas demoni, joka oli niin ruma ja pahansuopa, että pelkästään sen läsnäolo sai vetten kalat kiehumaan elävältä. Azagia kutsuttiin sairauksien tuojaksi. Joidenkin lähteiden mukaan saastainen demonihenki oli syypää jopa niinkin mittaviin vahinkoihin kuin Eurooppaa menneinä vuosisatoina koetelleisiin ruttoepidemioihin.
Azagilla oli jonkinlainen kyky muuntautua niiden ihmisten kaltaisiksi, jotka se oli saanut hallintaansa. Tällä tarkoitettiin onnistunutta riivausta, ihmiskehon ryöväämistä epäpyhän henkiolennon käyttöön. Asbu tarkoitti pimeyttä ja oli ilmeisesti jonkin muinaisen kultin tälle antama arvonimi. Albert kavahti lukemaansa, sulki kirjan kellon viisareiden hipoessa kolmea aamulla ja päätti vihdoin antaa itselleen luvan käydä yöpuulle.

Miltei tarkalleen kuusi kuukautta myöhemmin, Albert, murharyhmän nouseva tähti, matkusti Kuopioon Niuvanniemen vankimielisairaalaan. Hän oli jo tavannut murhista syytetyn useita kertoja vain todetakseen, ettei sokeasta miehestä irronnut sanaakaan. Hän ei tehnyt elettäkään puolustautuakseen, ei kieltänyt eikä myöntänyt mitään. Ainoa kerta, kun hänessä oli tapahtunut jokin epämääräinen tunnereaktio oli, kun Albert oli ensimmäisen kerran kysynyt kellarin paloitellusta miehestä.
Toisaalta miehen tunnustusta ei edes tarvittu, olihan tämä saatu kiinni tapahtumapaikalta murha-aseen kanssa, josta oli saatu helposti hänen sormenjälkensäkin talteen. Kuitenkaan tämä ei riittänyt Albert Aallon kaltaiselle perfektionistille. Tapauksessa tuntui olevan liikaa avoimia kysymyksiä, jotka vaativat vastauksia.
Kun hän siis lopulta sai suureksi yllätyksekseen sähkeen, jonka mies oli pyytänyt häntä hoitavaa psykiatria välittämään, oli hänen vaikea peittää innostustaan. Viesti kuului näin:
”Arvon herra Aalto. Olemme tavanneet useita kertoja valitettavan yksipuolisen keskustelun merkeissä. Totuus on, että halusin suojella ulkopuolisia niiltä asioilta, jotka tähän kylmään vankiselliin ovat minut johdattaneet. Tarkoitukseni oli polttaa tuo teille varmasti tutuksi tullut lapsuuskotini ja itseni sen mukana niin, ettei elämästäni olisi kukaan kertomassa eikä kuulemassa. Kohtalolla, tai kenties jollain muulla ihmismielelle käsittämättömällä voimalla oli kuitenkin sormensa pelissä ja tässä minä nyt istun teitä odottaen. Olen nimittäin saanut korkeammalta taholta kehotuksen puhua kanssanne. Tulkaa vierailemaan luonani ja saatte kuulla kaiken, alusta alkaen.”

Albert kulki pitkin askelin käytävällä seuraten ripeästi kävelevää valkohapsista tohtoria, joka oli yksi laitoksen ansioituneimmista psykiatreista, aikaa sitten eläkeiän ylittänyt, mutta edelleen korvaamaton apu instituutiolle. Tohtori oli toivottanut hänet tervetulleeksi heti pihamaalla ja hänkin oli ilmeisen innoissaan tämänpäiväisestä keskustelusta.
– Oikeuspsykiatrinen sairaalamme perustettiin vuonna 1885, jonka jälkeen näiden käytävien ja huoneiden katveessa on kuultu jos minkälaista tarinaa niitä asuttaneilta erikoislaatuisilta ihmisiltä. Koskaan ei kuitenkaan ole vastaani tullut tämän miehen kaltaista yksilöä. Hän ei puhunut kuukausiin sanaakaan, istui vain huoneessaan tuo kammottava silmätön katse luotuna tyhjyyteen, aivan kuin hän näkisi asioita, joita me emme kykene näkemään. Yritimme tarjota hänelle aurinkolaseja ja muita suojia, mutta hän ei suostunut pitämään niitä, vaan kävi väkivaltaiseksi aina, kun yritimme asettaa niitä hänen päähänsä. Se erikoinen polttomerkki hänen otsassaan on myös kovasti mietityttänyt itseäni. Olen yrittänyt löytää symbolia kaikista löytämistäni kirjoista enkä ole saanut mitään selville. No, joka tapauksessa, kun hän lopulta alkoi puhua, ei hän ole muuta tehnytkään kuin vaatinut saada puhua kanssanne. Minua kiinnostaa kovasti, mitä hänellä on kerrottavanaan.
Albert ja tohtori pysähtyivät vartioidun ja suurella salvalla suljetun oven eteen. Vartijan avatessa ovea hän vielä totesi:
– Herra Aalto, hän on yötä päivää erityisen tarkkailun alaisena, sillä muut potilaamme pelkäävät ja karttavat häntä. On ollut joitakin hieman hämäräperäisiä tapaturmia, jotka olemme saaneet loppumaan vain eristämällä hänet täysin muista asukkaista. Siksi pyysin vartijoita pukemaan hänelle pakkopaidan ennen tuloanne.
Raskas ovi aukesi ja päästi käytävällä syvän kumisevan äänen osuessaan seinään. Albert astui ensimmäisenä sisään ja suoraan ovea vastapäätä odottavasti istunut sokea mies nousi seisomaan.
– Albert Aalto, otaksun?
Ennen kuin tutkija ehti vastata, kiiruhti tohtori väliin.
– Teitä hoitavana lääkärinä ja psykiatrina minun on vaadittava teidän hyväksyvän läsnäoloni näiden kuulustelujen tai keskustelujen aikana. Sopiihan tämä?
Ilmeetön vanki oli hetken hiljaa kuin kuunnellen jotakin ja nyökkäsi sitten myöntyvästi.
– Minä olen Albert Aalto ja vaikka olemmekin jo tavanneet aiemmin, tuntuu tämä ensitapaamiselta. Jos lupaatte olla herrasmies ja käyttäytyä kunnolla, olen minäkin herrasmies ja pyydän vartijaa poistamaan tuon hirvityksen päältänne.
Näin tapahtui ja kaikki kolme kävivät istumaan. Albert meni suoraan asiaan:
– Kaksi raakaa murhaa ja hautarauhan vähintäänkin törkeä rikkominen. Niistä minä teitä syytän. Tuskin voitte kertoa mitään sellaista, mikä laskisi teidät pinteestä, mutta kukaan ei kuitenkaan ole saanut teiltä minkäänlaista selitystä tekoihinne. Tämä on tilaisuutenne puolustautua.
Sokea mies naurahti ivallisesti suorastaan vahingoniloinen hymy kasvoillaan.
– Ei tarkoitukseni ole puolustautua. Minä niiden pirunpalvojien riitit lopetin ja hyvä niin. He ansaitsivat kohtalonsa, kuten tulette kuulemaan. Herra Aalto, pitäkää tuolistanne kiinni. Tästä tulee pitkä kertomus.
Ennen kuin Albert oli ehtinyt kysyä mitään, käänsi mies silmättömät kasvonsa suoraan häntä kohti ja aloitti tarinansa...

– Amos Israel Bergman. Nimi, jonka kiihkouskovainen isäni päätti jo kauan ennen syntymääni. Vanhempani olivat kertomansa mukaan ennen Suomeen muuttamistamme kuuluneet johonkin pieneen pois kuihtuneeseen ruotsalaiseen seurakuntaan, jonka jäsenet uskoivat olevansa osa yhtä Israelin kadonneista sukukunnista. Isäni puhui joskus Efraimin heimosta ja siitä, kuinka eräänä päivänä meidät kutsuttaisiin kotiin uuteen Jerusalemiin.
Hän itse oli syntyperältään suomalainen, mutta vaihtanut asuinmaata useampaan otteeseen. Suonissamme huhuttiin virtaavan mustalaisverta, mutta yhteydet sen puolen sukuun olivat aikaa sitten katkenneet. Heidän vaivihkainen paluumuuttonsa eteläsavolaiseen Mikkelin kaupunkiin ei ollut suosittu puheenaihe eikä kodissamme lausuttu sanaakaan ruotsinkieltä, aivan kuin vanhempani olisivat tahtoneet kokonaan unohtaa aikansa lahden toisella puolen. Olin tuon maisemanvaihdoksen aikaan vasta taapero enkä muista ajasta mitään, siispä olenkin aina pitänyt itseäni suomalaisena ellen peräti savolaisena.
Isäni kallein aarre oli ikivanha ja suuri, nahkakantinen raamattu. Tuo raamattu oli kulkeutunut Bergmanin suvussa jo lähemmäs kaksi vuosisataa ja ikää sillä oli huomattavasti enemmän. Isäni väitti sen olevan tarkka kopio Codex vaticanus -nimen saaneesta vatikaanin säilyttämästä raamatusta, jonka puolestaan väitettiin olevan maailman vanhin säilynyt raamattu. Vatikaanin vartioima Codex vaticanus oli peräisin 300-luvulta.
Bergmanien perintöraamattu oli kirjoitettu latinaksi, jota isäni oli nuoruudessaan opiskellut Tukholman yliopistolla. Hän piti latinaa oppineiden ihmisten kielenä eikä salaillut ylpeyttään laajasta kielitaidon skaalastaan. Hän oli näet vuosien varrella oppinut erinomaisesti muun muassa espanjan, ranskan, englannin, saksan ja venäjän kielen.
Äitini mainitsi isän työskentelevän tulkkina ja joutuvan tämän vuoksi matkustamaan usein ulkomaille vaitioloa vaativien, salamyhkäisten liikemiesten mukana. Tai sellaisiksi minä heitä oletin, kun en koskaan nähnyt ensimmäistäkään.

Oppineisuudestaan huolimatta piti hän yllä erityisen kovaa kuria. Mainitsemani painavan perintöraamatun lisäksi myös eteisen naulassa odottavasti roikkuva ajopiiska toimi tuon kurinpidon välineenä. En osaa sanoa, oliko piiska minua varten hankittu, mutta sen tiedän, ettei perheessämme kukaan hevosista piitannut. Ahkerassa käytössä se tuostakin huolimatta oli.
Isäni lukiessa latinankielistä raamattuaan oli kodissamme vallitseva syvä hiljaisuus, jonka vahingossakin rikkoessani nousi hän rauhallisesti nojatuolistaan ja astui luokseni. Raamattu nousi uhkaavana korkealle ja laskeutui sitten päähäni sellaisella voimalla, että menetin joskus tajuntani iskun voimasta. Yhtä rauhallisesti ja säälimättömästi hän käytti myös ajopiiskaa, joka aiheutti alaselkääni elinikäiset arvet sekä syyn vältellä koulun liikuntatunteja. Yrittäessäni muistella, mikä tähän oli syynä, on todettava, ettei aina ollut edes sitä pienintäkään syytä. Kaipa hän yritti vain karaistaa luonnettani.
Äitini oli hiljainen ja kaikessa miehelleen uskollinen eikä tohtinut puuttua kurinpitoon, vaan tyytyi rukoilemaan äänettömästi katse alas luotuna. Tai ainakin minä tuohon aikaan vielä oletin hänen rukoilleen. Iltaisin hän peitteli minut vuoteeseen ja luki iltasatujen sijasta kömpelösti suomentaen omaa ruotsinkielistä vihkiraamattuaan. Jostain syystä valikoitui hänen valkoisesta kirjastaan aina jokin erityisen hirvittävä luku Johanneksen ilmestyskirjasta.
Ennen uneen vaipumista olivat viimeiset asiat mielessäni lopun ajat ja niiden tuomat vitsaukset, sodat ja maailman tuomitseminen. Näin yhä uudelleen toistuvia painajaisia seitsenpäisestä lohikäärmeestä, jonka ymmärsin olleen itse Saatana, pimeyden olentojen ruhtinas.

Perheemme oli liittynyt Mikkelin helluntaiseurakuntaan pian muuttomme jälkeen. Siellä kävin lapsena viikoittain pyhäkoulussa sekä kesäisin seurakunnan järjestämillä nuorten leireillä Hietasessa. En erityisemmin pitänyt mainituista aktiviteeteista, sillä olin hiljainen, hermostunut ja muista lapsista syrjään vetäytyvä introvertti.
Viimeistä leirikesää koskivat samat järjestelyt, mihin kaikki olivat ehtineet tottua. Muut lapset nukkuivat suuressa aitassa, kun taas itse pystytin pienen vihreän telttani aitan ja läheisen rannan väliin. Tuon teltan olin saanut lahjaksi eräältä nuorelta ohjaajalta ensimmäisen leirikesän alussa. Hänen oli kaiketi täytynyt huomata, kuinka onneton ja ahdistunut olin villien ja kovaäänisten poikien kanssa samaan tilaan suljettuna.
Kenties hänen kävi minua sääliksi ja vaikka muut ohjaajat olivatkin aluksi järjestelyä vastaan, lyhyt puhelu heidän ja äitini välillä korjasi asian. Muut leiriläiset ilkkuivat tämän johtuvan yökastelusta, mutta eivät jaksaneet enää seuraavana kesänä huomautella ainakaan suoraan itselleni.
Viimeisen osallistumani leirin aikana tapahtui ensimmäinen monista selittämättömistä ilmiöistä, jotka ovat elämääni varjostaneet aina näihin päiviin asti. Oli helteisen kuuma kesäyö ja kuu lepäsi tuon syvävetisen järven yllä, jonka läheisyydessä makasin teltassani levottomasti uneksien.
Yön hiljalleen hämärtyessä heräsin raskaasti hengittäen tutusta painajaisesta, joka oli tänä kuluneena kesänä toistunut aiempaa huomattavasti useammin. Nousin istumaan jalat yhä makuupussin sisällä ja vilkaisin tyynyn vierelle asettamaani taskukelloa, jonka viisarit lähentelivät puolta neljää. Kaivoin repustani juomapullon, josta hörpin kuuman ilman kelvottomaksi lämmittämää lähdevettä.
Kiersin korkin kiinni ja olin asettumassa uudestaan makuualustalle unta odottamaan, kun kuulin jotain massiivista nousevan järvestä tiputtaen vettä ympärilleen. Kuulosti siltä kuin itse Titanic olisi noussut uhkaavana eteeni, mutta sitten tuli haudanhiljaista, kuin linnut ja hyönteiset olisivat kaikki piiloutuneet niitä uhkaavan pedon tieltä.
Juuri kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi ja nimetön pelko sai minut harkitsemaan kammoamaani aittaan siirtymistä, alkoi ilma haista samaan aikaan sekä palaneelta että mädäntyneeltä. Haju kävi niin voimakkaaksi, että olin oksentaa. Silloin minä kuulin sen. Kuulin matalan ja rosoisen, epäinhimillisen äänen lausuvan nimeni vaikeasti kuin se olisi ollut myrkkyä sen kurkussa ja lausuttu jotenkin luonnottomalla tavalla.
– Aaa... mm... osss!
Heittäydyin maahan ja vedin makuupussin suojaksi ympärilleni siitäkin huolimatta, että suoja oli yhtä hyödytön ja avuton kuin minä itsekin. Muistin aiemmin nuotiolla kuulemani tarinat Bodominjärven vuoden 1960 telttasurmista, niinkö minullekin nyt kävisi? Ei, kuluneen telttakankaan läpi ei työntynyt veistä tai kirvestä. Sen sijaan kuuntelin pelosta jäykkänä, kuinka joku tai jokin tarttui teltan vetoketjuun vetäen sitä hyvin hitaasti auki. Olin tähän asti ollut yhtä hiljaa kuin ympäriltäni kadonneet linnut ja heinäsirkat, mutta nyt aloin itkeä vuolaasti ja kovaäänisesti.
En osannut enkä uskaltanut toimia lainkaan tuossa kammottavassa tilanteessa, vaan peitin korvani sopertaen samalla nopeasti toistaen tutun iltarukouksen alkua ”levolle lasken luojani, armias ole suojani” mutta vaikenin, kun havaitsin avautuvan vetoketjun äänen loppuneen. On täytynyt kulua vain joitakin sekunteja, mutta tuo lyhyt hetki, jonka aikana en uskaltanut edes hengittää, tuntui minuuteilta. En kuullut muuta kuin oman sydämeni kiivaan sykkeen ja räväytin silmäni auki.
Näky, joka oli jäänyt armottoman todellisena odottamaan silmieni aukeamista vain kädenmitan päähän kasvoistani, oli jotain minkä rinnalla tuttujen painajaisteni ihmisveren punaiseksi värjäämä seitsenpäinen lohikäärme oli pelkkä ilta-auringossa kylpevä sisilisko. Tunkeilijasta näkyi vain epämääräisesti ihmismäiset kasvot, ja mikä kammottavinta, käärmemäisen pitkä kaula, joka ulottui teltan ulkopuolelle. Kaula, samoin kuin pää olivat kammottavan groteskit ja runnellut. Järvestä noussut hirviö näytti siltä, että se oli maannut vetisessä haudassaan jo pitkään. Yhä vettä valuvan hirviön iho oli harmaanvalkea ja sen pinnalla oli siellä täällä visvaista eritettä vuotavia paiseita. Kaulassa oli pitkän matkaa kulkeva viilto, jonka ympäriltä iho oli rullautunut sivuille paljastaen tälle maailmalle vieraan anatomian salaisuuksia. Olennolla ei ollut lainkaan alaleukaa, näytti kuin se olisi yksinkertaisesti revitty irti niin, että kaksihaaraiseksi halkaistu kieli roikkui vapaasti kurkkutorven reunalta. Sillä oli pitkä ja likainen harva tukka, joka muistutti lähinnä tummia hevosen jouhia. Ja silmät, ne kammottavat silmät tuijottivat suoraan alastomaan sieluuni kuivina, verestävinä ja luonnottoman suurina näköeliminä, sillä luomet niiden ympäriltä puuttuivat kokonaan.
Nuo silmät tuijottivat värähtämättä omiani ja halusin huutaa apua, mutta jokin esti minua kuin näkymätön käsi olisi puristunut yhä tiukemmin kaulani ympärille. Juuri kun maailma ympäriltäni alkoi pimentyä, tunsin demonisen otteen kirpoavan, ja ikään kuin heräsin uudelleen. Olin kastellut makuupussin ja muut pojat saivat aihetta pilkantekoon loppuleirin ajaksi. Taisin kuulla leiriohjaajien kummastelevan satoja kuolleita kaloja rannan tuntumassa, mutta en siitä piitannut. Kuljin viimeiset päivät kuin unessa, jonkinlaisessa shokkitilassa, jonka tuo painajainen oli aiheuttanut enkä pahemmin noteerannut tapahtumia ympärilläni.

Päästyäni kotiin oli äitini vastassa talon portailla. Tunnekuohuja vältellen kertoi hän maltilliseen tyyliinsä isän lähteneen työmatkalle Venäjälle heti jätettyään minut leirille. Kaksi päivää myöhemmin Cornelius Bergman oli löydetty kuolleena Ak-Dovurak -nimisestä kylästä lähellä Mongolian rajaa. Hänen kerrottiin kuolleen ampiaisten pistojen aiheuttamaan allergiseen reaktioon. Olin jo valmiiksi niin turta selvittyäni omasta koettelemuksestani, etten osannut reagoida uutiseen lainkaan. Nyökkäsin laiskasti ja siirryin sisätiloihin vilkaisten ohimennen eteisen peiliin enkä suostunut huomaamaan heikosti erottuvia punaisia jälkiä kaulallani.
Sulkeuduin huoneeseeni ja kävin oitis nukkumaan. Kello ei ollut vielä kuuttakaan ja äitini tuli myöhemmin mittaamaan kuumeen. Olin sairastunut enkä jaksanut viikkoon ajatella juuri mitään, mutta tuona aikana taisin hourailla kuumeissani.
Olin kuulevinani isäni äänen sänkyni viereltä, äänen, joka sanoi rakastavansa minua. Harhaa tai ei, toi se suurta lohtua tilanteeseen, sillä hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen vielä eläessään. Silloin vasta ymmärsin ankaran Cornelius Bergmanin todella kuolleen, ja hiljaa vuotavat kyyneleet kastoivat tyynyni.

Isäni jätettyä lihallisen maailman ja siirryttyään ajasta ikuisuuteen tuntui kaikki nopeasti muuttuvan. Äitini ei ollut kaksinen kurinpitäjä eikä kukaan ollut kieltämässä minulta lukuisia synnin suomia iloja. Päinvastoin hän vaikutti toisinaan enemmänkin tyytyväiseltä, kun jäin kiinni kaikenlaisista kolttosista, mikä oli varsin turhauttavaa.
Hänen tykönään alkoi myös vierailla omituista väkeä. Salaperäisiä ihmisiä, jotka kätkivät kasvonsa huiveilla ja syvälle vedetyillä päähineillä. He väistivät minua hiljaa mitään sanomatta eivätkä koskaan katsoneet suoraan silmiini. En välittänyt tutustua äitini uusiin ystäviin, vaan lähdin heidän saapuessaan omille teilleni.
Kun saavutin neljäntoista vuoden iän, olin ujoudestani huolimatta saanut vihdoin tovereita. Sinä kesänä tapahtuikin paljon. Mikkeliin keskustan tuntumassa sijaitsi kaupungin vanhin hautuumaa, jonka varhaisimmat hautakivet ajoittuivat 1600-luvulle ja niihin oli nimien lisäksi kaiverrettu vainajan ammatti. Sieltä löytyi kovin sekalaista seurakuntaa aina leipurista laamanniin ja minusta oli kovin kiinnostavaa tutkia noita ikivanhoja hautakiviä.
Hautausmaalla oli myös pieni metsikkö, josta paikallinen nuoriso oli joskus aikojen saatossa keksinyt oman suojaisan piilopaikan konservatiivisemmilta ikäluokilta. Paikka ikään kuin periytyi vuodesta toiseen seuraaville nuorille, siitä oli muotoutunut salainen perinne.
Se oli paikka, jossa saattoi nauttia väkijuomia tai harrastaa lähempää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Niin nuorena sitä ei tule ajatelleeksi, ettei moinen ole lainkaan soveliasta siunatulla maalla. Tuona kesänä ja tuossa hautuumaan metsässä itsekin join ensimmäiset humalani, menetin poikuuteni muutaman vuoden vanhemmalle nuorelle naiselle ja rauhallisesta luonteestani huolimatta ajauduin nyrkkitappeluun, josta en valitettavasti selvinnyt voittajana.
Tämä monelle miehenalulle tyypillinen kasvuvaihe loppui osaltani, kun kaupungin sosiaalityöntekijät huostaanottivat minut. Päädyin asumaan vuoden ajaksi niin sanottuun perhekuntoutuskeskukseen, joka oli todellisuudessa pelkkä vanhan ajan lastenkoti, mutta nimitystä vaihtamalla se saatiin luultavasti kuulostamaan modernilta ja siten edistykselliseltä jossain tärkeässä asiakirjassa Mikkelin kaupunginvaltuuston kokouksessa. Sieltä käsin kuitenkin valvottiin koulunkäyntiäni, kotitehtävien tekoa sekä vapaa-aikani käyttöä.
Paikassa asui muitakin nuoria kuten eräs Taru, joka tulisi myöhemmin jakamaan kanssani eräät kammottavimmista kokemuksistani. Teinivuodet kuitenkin sujuivat loppujen lopuksi melko normaalisti, vaikea vaihe jäi taakse ja sain palata asumaan äitini luokse.

Täysi-ikäisyyden saavuttaessa muutin vihdoin omaan asuntooni, omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni. Se oli 1970-luvulla rakennetun, kolmikerroksisen vuokratalon ylimmän kerroksen yksiö, jossa kuitenkin alkovin lisäksi oli myös pieni erillinen keittiö. Olin mieltynyt antiikkiin ja kotini olikin varsinainen aikamatka viktoriaanisen aikakauden molemmin puolin.
Isältäni jäi ammattiinsa nähden yllättävän suuri perintö, jonka turvin saatoin toistaiseksi elää varsin huolettomasti vaatimattoman kokoisessa kodissani. Suurin osa vähistä tuttavistani oli jättänyt Savon seudun taakseen ja lähteneet maailmalle paremman elämän toivossa, kun taas osan kanssa oli vain aika tehnyt tehtävänsä eikä yhteyttä enää pidetty.
Yksinäisyydestä tuli pysyvä vieras, johon aloin mieltyä. Ulkopuolisten tekijöiden yllätyksellisyys ja potentiaalinen vaarallisuus ei koskettanut elämääni, kun en päästänyt ketään osaksi sitä. Yksinäisyys tuntui turvalliselta ja jotenkin kodikkaalta. Toisaalta tunsin joskus syvää itsesääliä sen johdosta, ettei minulla ollut ystäviä.
Isäni esimerkkiä seuraten uppouduin opiskelemaan omatoimisesti historiaa, joka oli erityinen intohimoni. Eräänä iltana tutkin isäni työhuoneesta tuomiani kirjoja enkä voinut kuin hämmästellä niiden aihepiiriä. Lapsena liiankin tutuksi tullutta suurta latinankielistä raamattua lukuun ottamatta miltei jokainen opuksista käsitteli demonologiaa, vieraita uskontoja, kaukaisten kansojen mytologiaa, muinaisia kulttuureja, shamanismia, avaruuden äärettömiä syvyyksiä ja muita varsin erikoisia aiheita.
Näiden hieman karmivien, mutta sangen mielenkiintoisten asioiden äärellä vietin vuosia, käyttäen kaiken aikani tutkien kirjoihin kätkettyä unohdettua tietoa. Tuntui, etten saanut millään tyydytettyä tiedonjanoani ja aloin lainaamaan kirjastosta myös okkultismia ja vaihtoehtoista historiaa käsitteleviä kirjoja. Sukelsin yhä syvemmälle mustien salaisuuksien maailmaan.
Minua kiehtoivat suuresti muun muassa yleisesti hyväksyttyjen näkemyksien kanssa kiistelevät teoriat maailmankaikkeudesta, ihmiskunnan alkuvaiheista sekä yliluonnolliset ilmiöt. Kaikkeen tähän olin tutustunut teorian tasolla, mutta mikään ei silti olisi voinut valmistaa minua tuleviin tapahtumiin, joita pahuuden voimat olivat jo alkaneet varalleni masinoimaan.

Eräänä pimeänä syyskuisena lauantai-iltana ovikello soi. Olettaessani sen olevan joku kiertelevä ja ahdistavan sinnikäs kaupustelija, en vaivautunut avaamaan. Tulija ei kuitenkaan luovuttanut, vaan käytti ovikelloa useita kertoja, kunnes raotin varovasti oven nähdäkseni kuka rauhaani häiritsi.
– Amos! Vanha kuoma, minä se vain. Minulla on asiaa.
Vieraani oli yksi helluntaiseurakunnan vanhoista pyhäkoulun kävijöistä, muuan Jacob Helvin. En ollut nähnyt häntä ehkä viiteen vuoteen, mutta siinä hän nyt seisoi ovellani kuin olisi ollut pyytämässä ulos leikkimään. Kutsuin hänet sisään, keitin vihreää teetä ja istuimme pienen olohuoneeni rokokootyylisille nojatuoleille keskustelemaan.
– Amos, muistatko Netro Naavan? Poika, jonka perhe lakkasi käymästä rukoushuoneella, kun olimme kaikki vielä lapsia? Nyökkäsin myöntävästi.
– Minä ja Netro olemme molemmat kiinnostuneita niin sanotuista paranormaaleista ilmiöistä, kansanomaisemmin aaveista. Olemme selvittäneet mahdollisia tutkimuskohteita Mikkelin ympäristössä ja uskoisimme olevamme valmiita vierailemaan noissa paikoissa. Olen yrittänyt saada väkeä mukaan näille pikku tutkimusretkillemme, mutta jostain syystä miltei kaikki ovat naurun saattelemana kieltäytyneet. Muistelin, että sinulla saattaisi olla tällaiseen vaadittavaa luonteen lujuutta. Tuijotin häntä kysyvästi.
– Totta puhuakseni Amos, tätini työskentelee pääkirjastolla ja sattui kertomaan, että sinä olet lainaillut ahkerasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta viimeisen vuoden ajan. Joten toivoin sinun innostuvan ehdotuksestani. Olin hieman hämilläni tästä kaikesta, mutta vastasin:
– Kuulostaa kieltämättä hyvin jännittävältä, kaipa minä joudan lähtemään.
Jacob hypähti pystyyn ja löi kätensä yhteen.
– Loistavaa Amos, loistavaa! Tiedätkös mitä, auto odottaakin jo alhaalla meitä. Jos ei sinulla ollut mitään tähdellistä tehtävää juuri nyt, valmistaudu seikkailuun. Ehkä me näemme tänään ihka oikean kummituksen!

Alhaalla mustan Ford Sierran luona meitä odotti hieman epämiellyttävästi virnuileva Netro, jolla oli taakse kammatut vaaleat hiukset ja ohuet viikset. Hänellä oli yllään ruskea karvakauluksinen nahkatakki ja pitkät nahkasaappaat. Asukokonaisuus loi mielikuvan maailmansodan aikaisesta lentäjästä.
Samalla muistin, kuinka Netrolla oli tapana kiusata minua seurakunnan pihalla, kun olimme kaikki vielä lapsia. Ehkä hän muisteli samaa asiaa. Tervehdimme nyt kuitenkin toisiamme kuin hyvätkin tuttavat ja nousimme autoon, Netro kuskin paikalle ja minä takapenkille.
Ajoimme Mikkelin hiljaisen keskustan halki ja ohittaessamme valkeaseinäisen helluntaiseurakunnan, jonka oven yläpuolella komeili suuri hopeanharmaa risti, kääntyi apukuskin paikalla istuva Jacob puoleeni.
– Amos, tiedäthän, että olet aina tervetullut takaisin seurakuntaan? Netro taitaa olla jo mennyttä kalua, mutta toivoisin näkeväni sinut joskus seurakunnalla.
Netro naurahti koppavasti eikä sanonut mitään. Minä nyökkäsin ja muistin, etten isäni kuoleman jälkeen ollut juurikaan vieraillut rukoushuoneella. Äitini ei jostain syystä koskaan ollut ottanut puheeksi siellä käymistä enkä henkilökohtaisesti ollut järin kiinnostunut koko seurakunnasta.
– Mutta Jacob, eikö sinusta ole hieman kyseenalaista seurakunnan aktiivisena jäsenenä tutkia näitä, miten sinä sen muotoilitkaan, paranormaaleja ilmiöitä?
Hän haroi hermostuneena mustaa tukkaansa sanoen:
– Leikkiähän tämä vain on.
Jonkin ajan kuluttua automme kaarsi pimeää metsätietä pitkin, jonka ylle synkät puut taivuttivat oksiaan niin, ettei niiden läpi tahtonut nähdä öistä tähtitaivasta. Sitten pilkisti tien vasemmalla puolella jokin suuri kivi, ilmeisesti muistomerkki ja sen takana avautuva suuri aukeama, pahaenteinen tyhjä niitty. Tien oikealla puolella siitä erkani vanha, lähes käyttämättömän näköinen pihatie puiden keskelle. Erotin sieltä rakennusten tummia ääriviivoja. Nousimme autosta ja kävelin muiden perässä suuren kiven luokse, jonka kylkeen oli hakattu kirjoitusta.
– Tuukkalan rautakautinen kalmisto.
Tähän asti olin ollut hiukan varautunut koko matkan suhteen, mutta nyt alkoi sisäinen historiantutkija minussa herätä.
– Olen lukenut kalmistosta, mutta vierailen paikan päällä ensimmäistä kertaa. Muinainen hautapaikka löydettiin sattumalta, kun sotaväki tasoitti aluetta harjoittelukentäksi vuonna 1886. Samana vuonna suoritettiin ensimmäiset arkeologiset kaivaukset ja aikojen saatossa täältä on löydetty ja nostettu 42 vainajan jäänteet. Suurin osa heistä oli kokenut erittäin väkivaltaisen lopun. Tämän muistomerkin nuo 1200-1400 luvuilla eläneet vainajat saivat vuonna 1938.
Netro näytti pitkästyneeltä, mutta Jacob vastasi innostuneesti hymyillen.
– Juuri niin, Amos. Tietosi pitänee paikkansa, mutta olennaista tässä on, että seisomme siunaamattomalla hautuumaalla. Sen asukkaat hyvästeltiin pakanallisin menoin ja vastoin kaikkia hyviä kunnioittavia tapoja nuo kenties epäjumalille omistetut ihmisuhrit, riistettiin julmasti pois leposijoiltaan museoviraston toimesta. Mitähän noiden pakanoiden henget lienevät moisesta mieltä? Entäpä ne unohdukseen vaipuneet entisaikojen jumalat, joille heidät mahdollisesti uhrattiin? Vai olivatko ne jumalia ensinkään?
Jacobin silmät suurenivat innostuksesta ja hän viittasi toiselle puolelle tietä.
– Saman sotaväen ansioihin kuuluvat myös nuo hylätyt rakennukset tuolla puiden takana. Sotien aikaan ne toimivat sairaalana, jonne rintamalla haavoittuneet miehet kuljetettiin, usein vain odottamaan kuolemaansa. Sen jälkeen ne toimivat mielisairaalana väkivaltaisille potilaille, joita sodan jälkeen riitti. Sota kun oli monille oikea helvetin esikartano. Kokonaisuudessaan tämä alue tien molemmin puolin on siis varmasti nähnyt rutkasti verta, kyyneliä ja kuolemaa.
Netro nauroi, hänelle tämä kaikki taisi olla pelkkää nuorten miesten hevosenleikkiä ilman todellista kiinnostusta sen enempää historiaan kuin aaveisiin. Minua sen sijaan puistatti. En oikeastaan ollut erityisen uskonnollinen, vaan lähinnä tapauskovainen, mutta silti tunsin olevani kiellettyjen asioiden äärellä. Netro nouti autonsa hansikaslokerosta kolme taskulamppua, joiden turvin lähdimme vaeltamaan ristiin rastiin pimeää kalmistoa.

Suuri musta aukeama, jota kalmistoksi kutsuttiin, oli alue kahden soratien ja metsän reunan välissä. Itse niityllä ei näkynyt mitään erikoista, se oli lähes tasainen niitty, jolla ei kasvanut mitään. Toista laitaa reunustavan metsän tummat puut olivat se, mistä en pitänyt. Tunsin ahdistavaa tarvetta suunnata taskulamppuni valokehä metsänrajaa kohti ja niin teinkin pari kertaa. Molemmilla kerroilla puiden varjot loivat oudon illuusion korkeista hahmoista, jotka vetäytyivät puiden taakse piiloon aina, kun valo oli koskettamaisillaan niitä.
Seisoin nyt keskellä niittyä ja ilma alkoi tuntui kolealta. Heikko tuulenvire kantoi iljettävää löyhkää jostain. Kenties metsässä makasi jokin kuollut eläin. Aloin väristä kylmissäni. Onnekseni olin pukenut lähtiessä ylleni pitkän harmaan kangastakin, jonka nyt napitin kaulaan asti. Nostin kaulukset pystyyn ja jostain syystä päätin sulkea silmäni ja vedin keuhkot täyteen kalmiston viileää ilmaa, kuin rohkaistakseni itseäni.
Emme olleet viipyneet kauaa, kun Netro viittoi meitä takaisin autolle. Hän oli pitkästynyt ja ehdotti, että siirtyisimme tien toiselle puolelle, hylättyjen sairaalarakennusten pihapiiriin. Ylitimme tien peräkkäin, Netro edellä, sitten Jacob ja viimeisenä minä, joka tunsin jatkuvasti outoa halua katsoa taakseni. Jos tekisin sen tarpeeksi nopeasti, kenties ehtisin nähdä nuo suunnattoman pitkät varjomaiset olennot puiden luona. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan hyppäsin muiden mukana matalan vanhan kivimuurin ylitse ja kahlasin korkean heinikon halki lähimmän rakennuksen seinustalle.
Tämä oli koostaan päätellen itse päärakennus. Kiersimme sen seinustaa myötäillen sisäpihalle, josta käsin aloimme silmämääräisesti tutkia näkymää. Rakennuksia oli kapean ajoväylän molemmin puolin. Kaksi suurinta vastakkain ja loput rakennukset epäsymmetrisemmin siellä täällä. Kahden suuremman lisäksi erotin ainakin neljä pientä rakennusta tai pikemminkin rauniota. Kauimmainen niistä näytti joskus olleen pieni punainen asuintalo, joka oli nyt puoliksi palanut maan tasalle. Toisesta pienestä mökistä oli jäljellä vain hiiltynyt runko ja luultavasti etuovelle johtaneet, halkeilleet kiviportaat.
Kahden palaneen lisäksi oli siis kaksi suurempaa sairaalarakennusta ja kaksi pienempää rakennusta. Nämä neljäkin olivat nähneet monta kesää ja talvea sitten loistonsa päivien, jos sellaiseksi voi sanoa aikaa, jolloin ne rakennettiin kuolevien sotilaiden ja sodan murtamien mielipuolten kodiksi.
Alueen täydellinen rappeutuminen oli joka tapauksessa täytynyt tapahtua hyvin nopeasti, ehkä vain muutamien kymmenien vuosien aikana. Ehjät rakennukset olivat olleet joskus valkoisia ja vaaleansinisiä. Nyt maali oli lohkeillut ja seinät rapautuneet hoitamattomina. Alimmat ikkunat oli peitetty laudoilla ja vanerilevyillä, mutta ylempien kerrosten ikkunat olivat esteettömiä. Annoin taskulampun valokehän kiertää päärakennusten ikkunoilla kuitenkaan näkemättä mitään, kuin pimeys niiden takana olisi ollut liian paksua keinotekoisen valonlähteen läpäistäväksi.
Tunsin ihoni nousevan kananlihalle. Ilmassa oli sähköä ja maistoin raudan suussani. Saatoin melkein kuulla sen ritinän ja rätinän, kuin jokin mystinen koneisto olisi hitaasti alkanut käynnistymään ympärillämme. Kalmistossa käynniltä tuttu tunne siitä, että olimme tarkkailun kohteina, nousi taas kirkkaana mielen päälle ja oloni alkoi olla hyvin epämukava.
Olin juuri sanomassa, että olisi ehkä parasta suunnata takaisin kaupunkiin, kun Netro sai päähänpiston riuhtoa toisen suuren rakennuksen sivustalta irti lautoja, jotka peittivät puoliksi rikkonaista suurta. Minä ja Jacob päätimme mitään sanomatta osallistua tähän ja mieleni valtasi ajatus siitä, että olimme kuin haudanryöstäjät tunkeutumassa muinaisen faaraon kirottuun hautakammioon. Täytyy myöntää, että aiemmasta vastahakoisuudestani huolimatta taisin pitää tuosta ajatuksesta.
Lahonneet laudat irtosivat helposti. Kun ikkunaan oli saatu aikaiseksi miehen mentävä aukko, asetti Netro kätensä astimeksi ja katsahti odottavasti minuun. Kun näin pitkälle jo olimme menneet, päätin vastata sanattomaan kutsuun ja otin tukea hänestä noustakseni ikkunalaudan yli. Karmeista törrötti pitkiä teräviä lasinpalasia, joita vältellen onnistuin kapuamaan reunalle. Juuri kun olin hyppäämässä rakennuksen sisälle, tunsin löyhkäävän ilmavirran purkautuvan ulos ikkunan kautta ja erotin heikosti lamppuni valossa, kuinka suuret valkoiset pariovet suoraan vastapäätä alkoivat avautua pahaenteisesti naristen.
Säikähdys sai minut kiljaisemaan ja kompuroiden kaaduin takaisin ulkopuolelle.
– Siellä on joku, ovet liikkuivat!
Paniikkini tarttui hetkessä muihin, jotka lähtivät juoksujalkaa autoa kohti jo ennen kuin ennätin itse takaisin jaloilleni. Siinä juostessamme taisimme kaikki nauraa räkättää kuin omenavarkaissa käyneet lapset. Kunpa mukaamme olisikin tarttunut vain omenoita.
Käännyin vielä katsomaan Kalmiston suuntaan ja heikkojen takavalojen loisteen rajoilla näin suuren hahmon kurkottavan puun takaa ja vilkuttavan hitaasti pitkäsormisella, luisevalla jäsenellä. Sitten se sulautui pimeyteen ja erotin vain puiden varjoja kuin sitä ei olisi koskaan paikalla ollutkaan.
Hytisin kylmissäni ja peloissani koko paluumatkan Mikkeliin asti tuota vastenmielistä varjohahmon tervehdystä muistellen ja ennen kyydistä nousemista päätin kertoa näkemästäni epämääräisestä hahmosta. Molemmat katsoivat vakavina huolestuneita kasvojani.
– Taisit nähdä kalmiston kummituksen, sanoi Jacob ja molemmat nauroivat ivalliseen sävyyn. Seurasin hetken aikaa turhautuneena, kuinka Fordin perävalot loittonivat.
Nousin portaat ja sisälle päästyäni kaadoin karahvista puoli lasillista aavistuksen savuaromista skottiviskiä yhtä lailla lämmikkeeksi kuin levottomia aatoksiani rauhoittamaan. Lysähdin rokokoosohvalle viskilasin kanssa ja hymähdin itsekseni. Antiikkiset huonekalut, vanhanaikainen pukeutuminen, karahvin käyttäminen ja minä itse. Olin kuin syntynyt väärälle vuosisadalle. Tuijotin meripihkan väristä jalojuomaa hetken ja kumosin sitä sitten useamman lasillisen sisuksiini. Vähitellen tunsin ylleni laskeutuvan lämmön ja raukeuden, jonka turvin vaivuin lopulta uneen.

Harmikseni Jacob ilmestyi jälleen ovelleni seuraavana aamuna. Olin nukahtanut sohvalle, jolta heräsin hänen toistuvaan ovikellon kilisyttämiseensä. Jacob ilmoitti tulleensa noutamaan minut mukaansa helluntaiseurakuntaan, jossa käymistä hän itse ei ollut koskaan lopettanut. Kenties perheensä painostuksesta tai puhtaasti Jumalanpelosta, kukapa tietää.
Halusin kohteliaasti kieltäytyä ja jäädä kotiin lukemaan lainaamaani kirjaa demonologiasta, mutta ennen kuin ehdin sanoa tämän ääneen, ymmärsin, kuinka karmivalta se kuulostaisi tässä yhteydessä. Niinpä minä lähdin kaikkien vuosien jälkeen vierailemaan seurakunnan rukoushuoneella, kuten kunnon protestantin sunnuntaisin kuuluu.
Jacob oli liikkeellä taksilla, joka odotti meitä alhaalla. Hän neuvoi kuskille nopeimman reitin ja matkassa kuluikin vain lyhyt tovi. Nousin taksista suoraan seurakunnan oven eteen ja kaiken kirjavat muistot täyttivät isättömän nuoruuden kylmettämän mieleni.

Suljin hetkeksi silmäni ja annoin jo unohtamieni asioiden palata mieleeni. Niin ankara ja ehdoton kuin isä olikin ollut minua kohtaan, oli hän myös pitänyt minua oman sanomansa mukaan erityisenä lapsena ja ollut tavattoman ylpeä, kun hän todisti kasteeni ollessani 10-vuotias.
Ottaen huomioon myöhemmät vähemmän uskonnolliset vaiheeni saatoin sittenkin olla liian nuori kasteelle, mutta isä oli siitä ollut tavattoman onnellinen. Sinä päivänä hän jakoi kanssani monia salaisuuksia, joista emme puhuisi koskaan uudestaan hänen yhä eläessään. Asioita, jotka muuttivat käsitykseni hänestä kertaheitolla. Hän ei enää olisi vain tylsä kääntäjä ja ankara isä, vaan jotain paljon suurempaa.
Kasteeni jälkeen hän vaikutti hyväntuuliselta ja sen sijaan, että olisimme ajaneet suoraan kotiin, auto pysähtyi Mikkelin vanhan kivisakastin luona. Muistin, kuinka isäni kaivoi takkinsa povitaskusta suuren mustan avaimen, jolla ovi punertavaan rakennukseen avautui edessämme. En ollut koskaan aiemmin vieraillut siellä, mutta koulun historiantunneilta tiesin, että tämä oli yksi Suomen vanhimmista rakennuksista. 1320-luvulla paikalla oli ollut puinen kirkko, jonka osaksi oli myöhemmin 1400-luvun lopulla rakennettu tämä kivinen sakasti. Itse kirkko purettiin vuoden 1776 aikana, mutta kivisakasti oli päätetty säilyttää jälkipolville.
Paikalliset lapset kertoivat leirinuotioilla kummitusjuttuja tähän paikkaan liittyen. Kuulemma sakastin alle oli haudattu elävältä pappi, jonka henki piti siellä joskus meteliä öisin.
Isä johdatti minut sisälle sakastiin ja astui alttarin luokse. Valkoiselle seinustalle sen takana oli upotettu kaksi vanhaa kynttelikköä. Hän tarttui niihin ja käänsi niitä samanaikaisesti myötäpäivään, jolloin kuului naksahdus ja viereinen hyllykkö irtosi seinästä. Työnnettyään sen sivuun kuin oven, osoitti hän alta paljastuneita, satoja vuosia kaupungin asukkailta salassa pysyneitä portaita.
– Amos, tämä on paikka, jonne et koskaan saa tuoda ulkopuolisia.
Hän sytytti seinällä roikkuvan öljylampun ja lähti laskeutumaan portaita minä pelokkaana hänen perässään. Kiviset portaat olivat ajan ja lukemattomien askeleiden kuluttamat. Niiden juurella odotti suljettu ovi, joka avautui sormuksella, joka koristi hänen oikeaa etusormeaan. Oven takana odotti suuri tila, jota reunustivat monet kiviset haudat kuin sarkofagit. Olimme laskeutuneet jonkinlaiseen katakombiin.
– Poikani, kuuntele tarkkaan, mitä sinulle seuraavaksi kerron. Tämä kaikki on varmasti kovin vaikeaa ymmärtää, etenkin noin nuorella iällä. Meillä ei valitettavasti ole aikaa odottaa varttumistasi, sillä tiedän aikani lähestyvän. Täällä edeltäjieni keskellä kerrotut salaisuudet säilyvät ja voin tunnustaa, että jo pitkään olen tuntenut nimettömän vihollisen vaanivan ympärilläni, kätkeytyen varjoihin ja ihmisten paljouteen.
Hän rykäisi ja jatkoi:
– Olemme antaneet sinun ymmärtää, että työskentelen tulkkina ja siksi matkustan paljon. Asian laita on vallan toisenlainen. Ammattikuntani miehiä kutsutaan eksorsisteiksi, henkien manaajiksi. Järjestömme on elintärkeä koko ihmiskunnan hyvinvoinnille eikä se ole velvollinen yhdellekään ulkoiselle taholle kuten vatikaanille. Matkoillani olen todistanut, kuinka jokaisen uskonnon piiristä löytyy samaa työtä tekeviä miehiä ja naisia. Me kaikki taistelemme samoja henkivaltoja vastaan uskomme suomilla aseilla, vaikka kutsummekin asioita toisistaan eroavilla nimityksillä. Meidän Jumalamme puhuttelee meitä ja toimii meidän aseenamme, koska meidät on siihen kasvatettu ja opetettu. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin täysin samoista asioista. Toisaalla pätee samat periaatteet kuin täälläkin. Hyvä ja paha, kaaos ja harmonia. Me niiden välissä, ikiaikaisten kosmisten voimien pelinappuloina.
Hän sulki silmänsä ja lainasi Luukkaan evankeliumia:
– Herra sanoi: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen, ja se tottelisi teitä”.
Olin ymmälläni. Tämä kaikki oli liikaa lapsen korville. Hän jatkoi hämmentävää puhettaan:
– Demonit ovat tehneet kuolemaa kapinastaan ja lankeemuksestaan lähtien. Ne ovat parasiittejä, jotka tarvitsevat meitä sinnitelläkseen ulottuvuuksien välillä. Ne tietävät kuolevansa ja ovat kateellisia synnyinoikeudestamme, elämästämme. Ne ovat älykkäitä ja osaavat manipuloida ihmisiä toimimaan mielensä mukaan. Demonit esittävät pois nukkuneita läheisiämme, jotta saisivat houkuteltua meidät lähemmäs niiden turmeluttavaa läsnäoloa. Monet ovat spiritismin avulla yrittäneet ottaa kontaktia kuolleisiin rakkaisiinsa iloiten vastauksesta, joka on todellisuudessa vain demonin taitavaa imitointia.
Hän huokaisi syvään.
– Emme ole koskaan kertoneet, kuinka minä ja äitisi tapasimme. Hänen isänsä oli erään ruotsalaisen babtistiseurakunnan pastori ja lähetti minulle kutsun saapua auttamaan asiassa, jonka edessä hänen seurakuntansa vanhimmat olivat osoittaneet olevansa voimattomia. Pastorin tytär oli sairastunut vakavasti, hän oli demonisen hyökkäyksen kohteena ja kadottamassa itsensä pimeyden voimille. Se oli vaikein kaikista kohtaamistani taisteluista, mutta viikon jälkeen demoni lopulta jätti naisparan. Päätin jäädä valvomaan heitä, koska pelkäsin, ettei noin hurjasti hänestä kiinni pitänyt pimeyden olento suostuisi lähtemään. Vihollinen on tuhannen juonen mestari, muista se Amos.
Hän sulki taas silmänsä ja lainasi Luukkaan evankeliumia:
– ”Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä ulos pahoja henkiä ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen”. Yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen ja minä päätin jäädä asumaan heidän luokseen. Naisesta tuli ensin ystäväni, sitten paljon enemmän. Hänestä tuli sinun äitisi. Vanha isäntä itse eli viimeisiä päiviään ja houraili kuolinvuoteellaan, väitti demonin yhä asuvan tyttäressään ja että tämä olisi surmattava ennen kuin henkivallat saavat lapsenkin pauloihinsa. Hänen seurakuntansa aikoi toimia ja meidän oli paettava. Siksi me muutimme Mikkeliin. Amos, sinä olet erityinen lapsi. Olet osoitus siitä, että pahuudenkin keskeltä voi nousta jotain kaunista, kun luotamme Kristukseen. Jonain lähestyvänä päivänä minä olen poissa enkä voi opastaa sinua. Toivon, että herramme ohjaa sinua silloin ja kasvat oikeaksi Jumalan sotilaaksi, henkien manaajaksi.
Sitten hän siteerasi hieman kammottavasti hymyillen Johanneksen ilmestyskirjaa:
– ”Tämä on voittajan palkinto. Minä olen hänen Jumalansa, ja hän on minun poikani. Mutta pelkurit, luopiot ja iljetysten kumartajat, murhamiehet ja irstailijat, noidat, epäjumalien palvelijat ja kaikki valheen orjat saavat tämän palkan: he joutuvat tuliseen järveen rikinkatkuisten lieskojen keskelle. Tämä on toinen kuolema.”
Seuraavana päivänä hän jättäisi minut Hietasen kesäleirille ja ennen lähtöään hän kertoisi, että hänet oli kutsuttu jonnekin Itä-Venäjän syrjäseudulle pikkukylään, jota piinasi Legioonaksi väitetty riivaajahenkien lauma. Kylän vanhimmat olivat toivoneet juuri häntä avuksi eikä manaaja aikonut jättää vastaamatta kutsuun. Hänen tehtävänsä oli tiedustella, oliko syytä kutsua veljeskuntaa muualta maailmasta taisteluun oletettuja paholaisen voimia vastaan. Monesti ihmiset kärsivät puhtaasti mielenterveysongelmista, jotka oli helppo sekoittaa riivauksen oireisiin. Jos hän oli huolissaan, ei isäni sitä näyttänyt. Näin hänet viimeisen kerran elossa, kun hän vilkutti hyvästiksi auton avonaisesta ikkunasta.

Avasin silmäni ja vedin helluntaiseurakunnan ovet auki. Astuin sisään paikalla olijoiden hiljaa hämmästellessä tuhlaajapojan paluuta paratiisin porteille. Jacob ja minä siirryimme suuresta aulasta rukoushuoneen keskimmäisille penkeille.
Oli meneillään rukoustunti ja väki keskittyi huokailemaan jumalan puoleen. Jacob teki samoin ja minä suljin silmäni rukoillen ensi kertaa sitten lapsuusvuosien. Pyysin johdatusta elämääni yhtä lailla Jumalalta kuin omalta isältänikin. Tätä jatkui hyvän aikaa, kunnes jotain perin merkillistä tapahtui.
Hätkähdin kuulemaani: Kaikkialla ympärilläni kuuluneet rukoukset olivat muuttuneet taivaallisen kauniiksi lintujen lauluksi. Nousin pystyyn ja kääntelin hitaasti päätäni suuren hämmästyksen vallassa, kun kuulin pehmeän äänen:
– Pysy vahvana, vihollinen lähestyy.
Tuntui kuin räjähdyksen aiheuttama paineaalto olisi lyönyt korvani lukkoon. Suljin silmäni ja pitelin tinnituksen vuoksi korviani. Havahduin, kun Jacob ravisteli olkapäätäni. Kaikki olivat kääntyneet ihmetellen tuijottamaan minua. Porhalsin häpeissäni Jacob perässäni ulos kadulle.
– Hei, mikä sinulle tuli? Taisit saada paniikkikohtauksen?
– Luulen, että minun on parasta palata kotiin.
Ennen kuin lähdin nolostuneena etsimään taksia, Jacob kertoi suunnittelevansa uutta tutkimusmatkaa ensi viikolle. Tällä kertaa Ristiinan Brahelinnan raunioille, jotka sijaitsivat vanhan hautuumaan vierellä.

Seuraavana perjantaina lainasimme Netrolta auton ja matkustimme kahdestaan Ristiinaan. Melko lähellä kirkonkylää sijaitsevaa Brahelinnaa ei ollut vaikea löytää. Se sijaitsi korkean mäen päällä ja sen vierustalta kulki hiekkatie pitkän matkaa alas aina hautausmaan ohi ja pienen mökin ovelle.
Mökin tarkoituksena oli joskus ollut säilöä vainajat odottamaan multiin siunaamista, mutta nyt se toimi varastotilana kottikärryille, lapioille ja muille haudankaivajille tarpeellisille varusteille. Kapeaa pikkutietä varjostivat tien yli kasvaneet ja toisiinsa kiihkeästi nojaavat oksat. Tien varrella oli myös vanha pinnoiltaan rapistunut punainen talo, jonka ympärille oli kasvanut suuria köynnöksiä ja hoitamaton puutarha oli villiintynyt ja peittänyt alleen koko talon ympäristön.
– Kerrotaan, että tuossa talossa asui kerran hautausurakoitsija perheineen. Miesparka oli päävikainen sodan jäljiltä ja päätti harhaisimmalla hetkellään pilkkoa perheensä kirveellä hakaten, vaimon ja lapset. Ymmärrettyään tekonsa hän hirttäytyi tien päässä olevaan varastoon ja sanotaan, että jos kävelet öisin tätä tietä mökkiä kohti, saatat kuulla askelten seuraavan takanasi. Hänen katkera henkensä on yhä täällä.
Ihmettelin mielessäni, mistä Jacob oikein kuuli kaikki nämä urbaanit legendat ja siirsin sitten keskustelun itse Brahelinnaan.
– Kreivi Pietari Brahe aloitti muurien ympäröimän kartanon rakentamisen vuoden 1646 aikana. Brahen suku sijoitti projektiin rutkasti rahaa, mutta itse maa oli kaikesta vaivasta huolimatta kuin kirottu. Mikään ei vaikuttanut onnistuvan täällä ja tiedetään tontilla myös tapahtuneen monia verisiä välikohtauksia. Aikojen saatossa se hylättiin täysin ja lopulta jo valmiiksi raunioituneen Brahelinnan osia alettiin purkaa rakennusmateriaaliksi paremmille seuduille. Todellinen tragedia on kuitenkin piilossa mullan alla. Suurten nälkävuosien aikana satoja nälkään ja tauteihin menehtyneitä ihmisparkoja haudattiin valtavaan joukkohautaan sen hedelmättömään multaan.
– Historiantuntemuksesi on aina yhtä vaikuttavaa, Amos.

Jacob ehdotti, että kävelisimme vuorotellen tuon hirttomökille johtavan tienpätkän pelättyjä askeleita kuulostellen. Hetkeä myöhemmin hän palasi pettyneenä omalta vuoroltaan. Hän kertoi pientä rakennusta lähestyessään luulleensa jonkun katsovan pimeän ikkunaruudun takaa, mutta lähempää se paljastuikin pelkäksi ruosteiseksi lapioksi.
Päätin silti hänen mielikseen kokeilla yksin kävelyä Brahenlinnan viereltä mökille asti. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan ja puolivälissä alkoi sataa hyistä vettä, muodostaen kuoppaiselle hiekkatielle nopeasti lätäköitä.
Pysähdyin vähän matkaa ennen mökkiä ja jäin kuuntelemaan sadetta. Minut valtasi alkukantainen halu piiloutua kuin saaliseläin, joka aistii pedon lähestyvän. Silloin kuulin kaksi selvää askelta takaani jonkun astuessa lätäkköön ja nykäistessä takinlievettäni. Käännähdin nopeasti olettaen Jacobin tulleen perässä, mutta kauhukseni en nähnyt ketään.
Juoksin takaisin autolle ja hieman paniikissa kerroin, mitä olin juuri kokenut. Jacob ei uskonut ja pyysi, etten yrittäisi piristää häntä keksimällä juttuja. Hän vaikutti pettyneeltä matkaamme ja huokaili turhautuneena.
Keventääkseen mielialaansa kertoi ystäväni kuulleensa, että kuuluisa paranormaalien ilmiöiden tutkija nimeltään Julius Varjola oli saapumassa kulttuuritalo Mikaeliin pitämään luentoa kummituksista ja niihin liittyvistä tutkimuksista. Mies oli yhdessä veljensä kanssa kiertänyt kaikkialla Suomessa tutkimassa kuuluisia ja vähemmän tunnettuja historiallisia kohteita ja oli ansainnut seikkailuillaan lempinimen aavekuiskaaja.
Tämä kuulosti kieltämättä sangen kiinnostavalta ja ehdotinkin, että osallistuisimme luennolle.

Palattuamme Mikkeliin odotti eteiseni lattialla kirje, jonka avatessani haistoin hennosti mansikkaisen ja makean naisten hajuveden. Kirje oli Tarulta, johon olin tutustunut aikoinaan lastenkodilla. Taisin olla häneen salaa hieman ihastunut nuorena poikana ja voisin vannoa, että muistin hänen käyttäneen tuota samaa tuoksua jo silloin. Kirjeen sisältö oli kutakuinkin seuraavanlainen:
”Amos, emme ole nähneet vuosiin, mutta edellisyönä näin kuitenkin unta sinusta. Kyseessä oli vain uni eikä tätä kai pitäisi edes mainita, mutta ymmärsin sinun olevan jonkinlaisessa hädässä ja huolestuin. Muistat varmaan, että olen aina nähnyt enneunia tai miksi niitä nyt kukin haluaakin nimittää. Asun nykyään maaseudulla kaukana kaupungista, mutta jos sinulle sopii, voisin tulla vierailulle lokakuun viimeisellä viikolla. Vastaustasi odottaen, Taru Saarinen”
Hengitin vielä syvään kirjeen tuoksua ja laskin sen eteisen pöydälle. Kulunut syksy oli ollut varsin tapahtumarikas yksinäisten vuosien jälkeen. Yksinäisyyden, jonka olin täyttänyt opiskelemalla okkultismia ja demonologiaa.
Tunsin jo ajaneeni itseni lähes hulluuden partaalle näillä pimeyden kammottaviin salaisuuksiin keskittyneillä asioilla, kun nämä ulkopuoliset ihmiset alkoivat kutsumatta ilmestyä elämääni. Jacobista oli tullut hyvä ystäväni. Nytkö kävisi vielä niin, että poikavuosieni ihastus saapuisi luokseni? Ajatus lämmitti rintaani.
Lähetin vastauskirjeen seuraavana päivänä ja kaksi päivää myöhemmin valmistauduin kohtaamaan Julius Varjolan ja kuulemaan, mitä tällä olisi opetettavaa.

Arkkitehti Arto Sipisen suunnittelema kulttuuritalo Mikaeli oli suuri, puhtaan valkoinen rakennus lammen rannalla. Lampi oli kaunis, mutta surullisen kuulu hyppytornistaan ja uppotukeistaan, jotka yhdessä olivat vastuussa monista kuolemaan johtaneista onnettomuuksista.
Tieto Juliuksen saapumisesta kaupunkiin oli levinnyt kulovalkean lailla ja kaikki aiheesta kiinnostuneet läheltä ja kaukaa olivat kerääntyneet suureen aulaan odottamaan ovien aukeamista. Väkijoukossa olin näkevinäni joitakin äitini kummallisesti kasvonsa peittävistä ystävistä, jotka sitten katosivat ilmeisesti jonnekin taka-alalle.Suuren salin pariovet aukaistiin ja tiedonjanoisten ihmisten massa pakkautui saliin. Jacob näytti saapuvan Mikaeliin viimeisten joukossa ja koska saavuimme eri aikaan, istuimme nyt eri puolilla salia.
Otin mahdollisimman mukavan asennon ja keskityin katsomaan ja kuuntelemaan lavalle noussutta Juliusta. Vaaleahiuksinen aavetutkija tervehti ystävällisesti yleisöä ja aloitti kysymällä:
– Onko täällä ketään, joka uskoo kummituksiin?
Moni käsi nousi ja huomasin painivani kysymyksen kanssa, mutta en kuitenkaan nostanut kättäni. En ollut koskaan suoraan vastannut Jacobin puheisiin kummituksista, koska muistin isäni puheen kivisakastin alapuolella. Keskustelu nousi nyt kirkkaana mieleeni kuin itse Cornelius Bergman olisi piiskalla viuhtoen teroittanut uudelleen kantaansa. Aavetutkija jatkoi puhettaan.
– Minä ja veljeni Martin olemme vuosien ajan matkanneet yhä syvemmälle tuntemattomaan. Martin ei valitettavasti ole täällä tänään, sillä hän osallistuu varsinaisen ammattinsa vuoksi samaan aikaan erään elokuvan kuvauksiin Norjassa. Olemme aina olleet kiinnostuneita siitä, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Onko se todella kaiken loppu vai kenties alku jollekin uudelle? Sammuuko tietoisuutemme ja katoaako energiamme kehomme mukana?
Julius piti lyhyen tauon ja antoi yleisön vastata omissa mielissään.
– Rehellinen mielipiteeni kaikkien suorittamiemme tutkimusten jälkeen on se, että osa ihmisistä siirtyy kaukaisemmille tietoisuuden tasoille, jotka eivät enää ole yhteydessä maailmaamme, kun taas jotkut epäonniset yksilöt jäävät puoliksi tämän maailman vangeiksi. He ovat jumissa täällä eivätkä itsekään ehkä ymmärrä, mistä on kyse. Voi vain kuvitella, kuinka peloissaan nuo henget voivat olla.
Hän nosti pöydälle ääninauhurin, asetti siihen kasetin taskustaan ja antoi yleisön kuulla pätkän tallennetta. Kuului kovaa kohinaa ja rätinää. Juliuksen ääni kysyi: ”Haluatko sanoa jotain?” Kuului pitkän aikaa pelkkää kohinaa, mutta sitten kuului tuskainen huuto, jonka hädin tuskin erotti kohinan keskeltä. ”hän kuulee... auta... minua!” Julius sulki nauhurin.
– Monet heistä huutavat apua, kun taas joidenkin reaktio kontaktia yrittäessä on suuttumus. He saattavat käskeä tunkeilijoita lähtemään olinpaikastaan. Jotkut yrittävät kovasti päästä takaisin tähän fyysiseen maailmaan siinä onnistumatta, saaden kuitenkin joskus aikaan poltergeist tyylisiä ilmiöitä millä tarkoitan siis esineiden liikkumista, ovien aukeamista, lämpötilan muutoksia ja muuta vastaavaa. Pahimmillaan ne ovat jopa raapineet ihmisiä. Todella harvoin ne kuitenkaan onnistuvat edes hetkellisesti aineellistumaan muuksi kuin varjomaisiksi hahmoiksi.
Aavekuiskaaja osoitti nauhuria.
– Paranormaalin tutkimukseen on viime vuosina kehitetty erinäisiä teknologisia ihmeitä, joiden avulla onnistumme hyvinkin usein tallentamaan esimerkiksi henkien katkonaista puhetta ja lämpötilanmuutoksia reaktiona provosoiviin kysymyksiin.
Julius Varjola jatkoi vielä puoli tuntia selontekoaan tutkijoiden yhteisön saavutuksista paranormaalin tutkimuksen saralla sekä menetelmistä, joilla ne oli aikaansaatu. Kuuntelin hyvin tarkkaan joka sanan ja jostain syystä minua alkoi suuresti kaihertaa se, ettei hän maininnut sanallakaan demoneita tai sitä, kuinka ne saattoivat tekeytyä ihmisiksi, niin eläviksi kuin kuolleiksi. Luennon päätteeksi Julius antoi yleisön esittää kysymyksiä ja sain vihdoin tilaisuuden päästä ääneen. Nousin pystyyn ja rykäisin.
– Suokaa anteeksi kärkäs mielipiteeni, mutta mielestäni olette väärässä olettaessanne, että tutkimuksenne koskettaa vainajien henkiä. Isäni jalanjäljillä olen tutkinut demonologiaa, okkultismia, muinaisia kulttuureja, ihmiskunnan historiaa ja tarustoa. Energiamme, kuten te sitä kutsutte, ei jää minnekään leijumaan.
Näin Jacobin tekevän käsillään tyynnytteleviä eleitä, mutta jatkoin puheenvuoroani.
– Olennot, jotka teihin ottavat yhteyttä näiden tutkimuksienne aikana ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä langenneita enkeleitä, kaiken elämän vihollisia. Demoneita, jotka tekeytyvät ihmisten sieluiksi voidakseen johtaa teitä harhaan retkillänne. Ette suinkaan ole ensimmäinen ettekä viimeinen, joka on saman virheen tehnyt ja siten antanut pahan siirtää ruman koipensa vähintäänkin oven väliin, ellei peräti eteiseenne asti.
Yleisö kuunteli hämmentyneenä. Juliuksen kasvojen ilme vaihtui hämmennyksestä suuttumukseen. Olin mennyt liian pitkälle ja tahtomattani häpäissyt hänet julkisesti. Nyt aloin itsekin miettiä, mitä olinkaan juuri suustani laukonut, minä, joka en tiennyt edes uskovani henkimaailmaan. Vai olinko vain sulkenut mielestäni mahdollisuuden moiseen?
– Kuka te oikein olette?
Kysyi aavetutkija, jonka kasvoille oli noussut sangen tuima ilme.
– Olen Amos Bergman, Cornelius Bergmanin poika.
Julius hätkähti nimen kuullessaan ja samalla hänen kasvonsa pehmenivät jälleen.
– Herra Bergman, teillä on toki oikeus mielipiteisiinne, mutta voin vakuuttaa, ettei vuosien tutkimustyöni ole ollut yhteydenpitoa demonisten voimien kanssa, kuten te vaikutatte luulevan. Toki työssäni joudun joskus tekemisiin myös mainitsemienne pahansuopien henkivaltojen kanssa. Jos teillä on hetki aikaa, voisimme jatkaa keskustelua kahden kesken. Luento on päättynyt.
Yleisö, joka olisi halunnut jäädä kärpäsenä kattoon seuraamaan näiden kahden asiantuntijan välistä keskustelua, alkoi turhautuneena purkautua ulos kulttuuritalosta. Jacob piti itseään jonkinlaisena harrastelijana saman aihepiirin saralla ja olisi halunnut liittyä keskusteluun. Julius vaati kuitenkin myös häntä poistumaan.
– Olen pahoillani, mutta ei ulkopuolisia. Tämä ei vie kauan.
Jacob porhalsi turhautuneena aulaan vetäen oven kiinni perässään, jonka jälkeen Julius nosti nyrkkinsä eteeni.
– Tunnistatko tämän sormuksen?
Toden totta, hänen sormessaan oli samanlainen sormus, jonka olin perinyt isältäni. Sormus, jolla aukesi ovi kivisakastin alaiseen manaajien hautaholviin.
– Meidän isämme tunsivat toisensa. Saatat muistaakin hänet, Jeremias Varjola? Hän menehtyi viime vuoden lopulla, joulun alla. Hän oli tietääkseni viimeinen elossa oleva veljeskuntansa Suomen osaston jäsen. Nyt olemme vain me perilliset, jotka harhailemme sokkona heidän jalanjäljillään.
– Siltä vaikuttaa.
Muistin hyvin hänen isänsä. Jeremias oli yksi harvoista hautajaisiin osallistuneista. Hän jäi mieleeni järjestettyään isän ruumiin siirtämisen kivisakastin alle. Se oli kuulemma välttämätöntä. Äidilleni tämä oli yhdentekevää ja niin Jeremias sai tahtonsa läpi. Katsoin hyväksyvästi Juliusta.
– Pahoittelen, jos mielipiteeni loukkasivat sinua, taisin toistaa jotain isältäni kuulemaa.
– Niin, tuntuu kenties väärältä olla eri mieltä isiemme kanssa, mutta ajat, teoriat ja mielipiteet muuttuvat uuden tiedon myötä. Omani pohjautuvat kokemuksiini ja omiin tutkimuksiini. Mihin sinä pohjaat väitteesi kaikkien henkien yhteydestä demoneihin?
En osannut vastata hänelle ja jouduin myöntämään, etteivät henkien manaajatkaan ehkä tienneet kaikkea elämästä kuoleman jälkeen. Hyvästelimme ja sovimme, että jonain päivänä kohtaisimme uudestaan jakaaksemme karttuvaa tietouttamme toisillemme. Kun olin sulkemassa ovea, hän vielä lausui:
– Ai niin, Amos. Varoituksen sana: Kun tutkit pahuutta, pahuus tutkii sinua. Et voi tuijottaa ääretöntä avaruutta niin, ettei joku tuijottaisi takaisin. Pidä huoli itsestäsi.

Oli kulunut noin viikko, kun oveeni koputettiin kevyesti. Oletin Jacobin keksineen jälleen jotain tutkittavaa ja avasin vastentahtoisesti oven. Käytävällä odottikin yllättäen Taru Saarinen. Tunnistin hänen suloisen tuoksunsa ja hän näytti kauniimmalta kuin muistinkaan. Taru tervehti hieman ujosti hymyillen:
– Hei Amos, mitä kuuluu? Oletpa sinä miehistynyt, olet kasvattanut parrankin. Häkeltyneenä kutsuin hänet peremmälle, ja niin alkoivat elämäni ihanimmat hetket. En pohtinut synkkiä ja pimeitä asioita, kuten oli tullut tavakseni iltaisin tehdä, en tutkinut okkultistisia kirjoja tai surkutellut salaa yksinäisyyttäni.
Kaupunkiin oli perustettu kiinalainen ravintola, jonka kaukomaista ruokaa en ollut uskaltautunut kokeilemaan, mutta Taru oli päättänyt matkallaan poiketa hakemassa idän ihmeitä ruokapöytään. Sen kanssa joimme hienoa puolimakeaa punaviiniä, jota olin säilönyt mahdollista erityistilannetta varten, kenties juuri tätä.
Erittäin maittavaksi osoittautunut illallinen ja makean hedelmäinen viini saivat tunnelman rentoutumaan. Muistelimme yhteistä aikaamme lastenkodilla ja taisin paljastaa olleeni ihastunut häneen. Suureksi ilokseni Taru kertoi tunteneensa samoin. Saimme toisemme hymyilemään ja punastumaan enkä olisi ollut missään mieluummin juuri silloin kuin siinä hänen seurassaan.
Kun tuli aika käydä nukkumaan, sijasin hänelle oman vieraspatjan lattialle ja siirryin verhon taa alkoviin nukkumaan. Hetkeä myöhemmin Taru ilmestyi ujosti punastellen verhon takaa, pudotti vaatteensa ja tuli luokseni saman peiton alle. Rakastelimme ja nukuimme myöhään. Se oli elämäni onnellisin ilta. Valitettavasti se olisi myös loppuelämäni viimeinen onnellinen ilta.

Seuraavana iltana lähdimme huviajelulle Tarun valkoisella Volvo Amazonilla. Kun emme enää keksineet mitään nähtävää, otti hän sattumalta puheeksi hylätyt talot ja niitä asuttavat kummitukset.
– Uskotko sinä niihin, Amos? Voisimmekohan löytää oikean kummituksen?
Hän kikatti ajatukselle eikä tainnut olla tosissaan. Halusin tarjota hänelle jonkinlaisen elämyksen ja muistin Ristiinan Brahelinnan ja haudankaivajan mökin.
– Kyllä minä tiedän parikin potentiaalista kohdetta, joissa aaveita saattaa tavata. Yksi on Ristiinassa, satoja vuosia vanhan joukkohaudan ympäristössä.
Taru innostui ajatuksesta ja niinpä otimme suunnaksi Brahelinnan, jonka Jacob oli itselleni esitellyt ja pettynyt, kun mitään ei hänen nähtensä tapahtunutkaan.
Matka sujui ongelmitta. Oli pimeää, mutta ilma oli selkeä eikä muuta liikennettä lainkaan. Käännyimme tieltä numero viisi vasemmalle Ristiinaan ja ajoimme kylän halki päätyen lopulta vanhan hautuumaan parkkipaikalle. Ennen kuin nousimme autosta, kerroin Tarulle kaiken, mitä olin paikasta aiemmin kuullut. Taru, joka oli tiiviisti liimautunut kylkeeni, taisi hieman säikähtää haudankaivajan tarinaa. Kävelimme nyt lähekkäin käsi kädessä mäkeä ylös Brahenlinnan raunioille. Nousimme tasapainoilemaan leikkisästi muurin reunalle.
– Meidän pitäisi kokeilla, tapahtuuko tällä kertaa Jacobin lupaamia ilmiöitä, jos kävelemme koko tien aina haudankaivajan varastolle asti.
Tällä välin oli kostea alkuyö alkanut nostaa sumua ja ilma tuntui kylmenevän. Sumun alta nousevat hautakivet kiviaidan toisella puolen olivat omiaan korostamaan aavemaiseksi muuttunutta tunnelmaa.
Käsi kädessä kävelimme hitaasti mäkeä alas, perhesurman tapahtumapaikan ohitse, hautakivien vierestä. Viimeisellä suoralla alkoi tuntua siltä, että meitä tarkkaillaan. Jokin tuntui lähestyvän, paikan energia tuntui vihamieliseltä. Askeleemme hidastuivat, kunnes pysähdyimme Tarun tuijottaessa ja osoittaessa sormellaan jotain, mitä en ensin erottanut.
– Amos. Katso.. mitä sinä näet tuolla? Suoraan edessä, keskellä tietä?
Siristin silmiäni, mutta en nähnyt muuta kuin sumua.
– Ei, katso tarkemmin.
Hän alkoi vaikuttaa hätääntyneeltä. Silloin minäkin näin sen. Ihoni nousi kananlihalle ja aloin täristä kuin kylmissäni. Silmiemme edessä sumu alkoi ikään kuin kerääntyä ensin pylväsmäiseen muotoon, josta sitten siitä erkani pitkät raajat, erotin selvästi jalat sen alaosassa, jotka alkoivat nyt nopeasti astella meitä kohti.
Taru huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan takaisin autoa kohti. En jäänyt ritarillisesti taistelemaan, vaan tein samoin. Tunsin, kuinka tuo sumun keskeltä puoliksi materialisoitunut olento tuli kintereilläni koko matkan, mutta hetkellä jona auton ovet paukahtivat kiinni, se katosi kuin taikaiskusta.
Yritin lohduttaa itkevää Tarua hänen kaahatessaan autolla hurjaa vauhtia halki Ristiinan. Kylä oli täysin autio, emme nähneet ainuttakaan ihmistä emmekä muuta liikennettä. Oli vain hiljaista, pimeää ja sumuista.
Auton puhaltimen kautta tuli ulkoa voimakas palaneen haju, päättelin mielessäni lähistöllä palavan jonkin talon ja että pian meitä vastaan ajaisi Mikkelistä lähetetty paloauto. Sen sijaan käännyttyämme risteyksestä kohti Mikkeliä, odotti meitä toisenlainen näky.
En ole koskaan saanut edes itselleni kunnolla kuvailtua, mitä me silloin näimme. Lähes koko tien leveydeltä peitti ajoväylää korkea punertavan märkä kasa. Siinä näytti lojuvan lukemattomia nyljettyjä metsän eläimiä, joista osa näytti yhä sätkivän. Alimmaisena oli suuri hirvi, joka mylvi henkitoreissaan. Asvaltti oli tumman veren ja sisälmysten peitossa. Jonkun oli täytynyt nylkeä elävältä kaikki nuo eläimet vain hetkeä aiemmin ja asetella ne odottamaan löytäjäänsä, meitä.
Kuvottava tiesulku sai Tarun yökkäämään ja aloin paniikissa huutaa hänelle:
– Älä luojan tähden pysähdy! Aja vaikka ojan kautta niiden ohitse, jos täytyy!
Ja niin hän tekikin, hysteerisen itkun säestämänä. Pääsimme kammottavan lihakasan ohitse niin, että joitakin pienempiä eläimiä murskaantui renkaiden alle.
Siihen mennessä, kun selvisimme kotipihaani, oli Taru vaipunut äänettömään shokkitilaan ja tuijotti vain eteensä puristaen rattia tärisevillä käsillään. Olin itsekin järkyttynyt ja peloissani, mutta yritin lohduttaa häntä.
Halusin halata Tarua, mutta yllättäen hän löikin minua kasvoihin ja sanoi katse edelleen tyhjyyteen tuijottaen:
– Älä koske minuun. Enää ikinä. Poistu autostani, heti. En halua koskaan kuulla sinusta Amos!
Niin tiemme erkanivat lopullisesti toisistaan. Hetkessä olivat lapsellisen romanttiset haaveeni murentuneet Brahelinnan hylättyjen muurien lailla, enkä voinut syyttää kuin itseäni.

Syksy alkoi vaihtua talveksi ja ensilumen aikaan päätimme vierailla uudestaan kalmiston viereisen sairaalan hylättyjen rakennusten luona. Minä, Jacob ja Netro, joka oli itse asiassa ehdottanut retkeä Jacobille edellisenä iltana.
He olivat jälleen saaneet taivuteltua minut mukaansa siitäkin huolimatta, että olisin mieluiten jäänyt vain kotiin lepäämään. Olin nimittäin alkanut voida huonosti Tarun kanssa tapahtuneen välirikon jälkeen.
Sitä kaiketi kutsutaan masennukseksi, vaikka tässä oli jotain muutakin. Jotain, mistä en saanut kiinni. Kuin näkymättömät voimat olisivat hitaasti, mutta varmasti heikentäneet mieltäni ja syöneet elämänhaluani.
Kun vanha Ford seisahtui paikkaan, jossa tiestä erkani sairaala-alueen läpi kulkeva pihatie, alkoi mieleni kuitenkin virkistyä kuin olisin ollut erittäin tervetullut ja kauan odotettu vierailija.
En ollut menettänyt kiinnostustani historiaan ja ajan kätkemiin salaisuuksiin. Jätimme auton teiden yhtymäkohtaan ja taivalsimme rakennusten keskelle. Hieman ennen saapumistamme oli alkanut pyryttää lunta, joka peitti nopeasti jälkemme. Maa näytti koskemattomalta ja puhtaalta. Täydellinen vastakohta itse alueelle, jolle se valkean vaippansa laski.
Huomasin, että paikassa oli käynyt joku muukin, jäljistä päätellen jonkin sortin okkultisteja, kenties paholaisenpalvojia.
– Katsokaa, talojen seiniin on piirrelty punaisella maalilla pentagrammeja ja muita syntisen näköisiä symboleita. En osaa tulkita noita koukeroita, mutta ne näyttävät muinaisen sumerin aikaiselta merkkikieleltä. Kuinka he sellaista ovat oppineet?
En osannut olla peloissani, asialla oli luultavasti ollut vain jonkinlaisia kapinoivia nuoria. Näin taisivat muutkin ajatella. Silti nuo muinaiset hieroglyfit kummastuttivat suuresti. Olivatko nämä paikalla vierailleet kultistit tai paholaisenpalvojat suorittaneet jonkinlaisen muinaisen rituaalin, jonka merkitystä he eivät itsekään kunnolla ymmärtäneet?
Saatoin vain arvailla heidän motiivejaan. Menin tutkimaan lähempää pyöreää symbolia, jonka keskellä oli monimutkainen kuvio. Silloin haistoin veren ja ymmärsin, ettei punainen väri ollut maalia.
– He ovat varmaan tappaneet jotain eläimiä täällä.
Ilta alkoi pimentyä nopeasti ja juuri, kun olimme aikeissa lähteä, jostain korkeuksista kuului matala pitkä kumahdus. Kuin jokin planeetallemme vieras ilmiö olisi juuri tapahtunut korkealla avaruuksissa ja sen kaiku saavuttanut meidät.
– Sen on oltava jokin erikoinen luonnonilmiö. Seurakuntalaiset olisivat varmasti väittäneet tämän olleen ilmestyskirjassa mainittu ensimmäinen pasuuna.
– Hyvä luoja.. mutisi Netro ja osoitti taivaalle.
Äänen paimentamana ylitsemme lensi niin suuri parvi korppeja, että ne tummensivat hetkeksi taivaan kuin olisi ollut yön pimein hetki. Kun tämä häkellyttävän suuri lintuparvi oli viimein ylittänyt meidät ja auringon viimeiset säteet jälleen heikosti valaisivat lumista maisemaa, päätimme yksissä tuumin, että oli aika poistua.
Silloin huomasin ne. Jäljet maassa. Suuret sorkan jäljet, jotka kulkivat edellämme ja päättyivät Fordin takaovelle.
– Miten tämä on mahdollista? Näittekö te ketään?
Kukaan ei ollut huomannut koko aikana alueella liikkuvan muita ihmisiä, sorkkaeläimistä puhumattakaan. Pahinta oli se, että jäljet yksinkertaisesti päättyivät auton ovelle. Kuskin niskatuen taakse oli piirretty liidulla lisää kysymyksiä herättävä rasti. Kyydissä ei kuitenkaan ollut ketään eivätkä jäljetkään jatkuneet auton toisella puolella. Suuri kauhu alkoi hiipiä itse kunkin sisimpään ja halusimme vain palata nopeasti kaupunkiin.
Emme olleet päässeet kuin kilometrin päähän erityisen pahaenteisiä piirteitä saaneelta seudulta, kun Netro huomasi jotain taustapeilistä.
– Mikä piru tuo on? Autoa seurasi kovaa vauhtia etenevä muodoton, musta massa. Se oli kuin savua, mutta kiinteämpää ja se liikkui oudosti nykien, sykkien ja pyörien. Netro huusi kauhuissaan, painoi kaasun pohjaan ja paniikki tarttui hetkessä myös meihin muihin, kun käännyimme katsomaan.
Se kulki nyt autoa nopeammin ja tuli hetkeksi rinnalle, kuin se olisi halunnut katsoa meitä ikkunoiden läpi. Netro painoi kaasujalkansa kokonaan lattiaan ja musta olento jäi taaksemme, kadoten seuraavan hengenvaarallisesti hurjastellun mutkan jälkeen. Kiljuimme hysteerisinä kilpaa pitkän aikaa, kunnes huomasimme ettei meitä enää seurattu ja auto pysähtyi pihaani.
Istuimme siinä yhteisen pelon jäykistäminä mitään sanomatta. Kului hetki ja muistin erään vanhan tapauksen, jonka päätin jakaa muille.
– Vuonna 1855 tapahtui Englannissa Devonin kreivikunnassa jotain merkillistä helmikuisena yönä. Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä kylmänä talviyönä oli satanut paljon lunta, eivätkä ihmiset poistuneet kodeistaan ennen aamua. Mutta kun he sitten poistuivat, odotti heitä kummallinen näky. Suuret sorkanjäljet. Yhden yön aikana oli jokin sorkilla kävelevä kummajainen kulkenut 160 kilometrin matkan pitkin maaseutua ja välillä se oli jopa hyppinyt talojen katoilla jättäen jälkensä niillekin. Paikalliset kutsuivat niitä paholaisen jäljiksi eikä niille koskaan saatu järjellistä selitystä. Oliko tuo sama olento vieraillut tänään kalmistolla päin?
Kaikki olivat hiljaa. Nousin kyydistä ja kiipesin portaat asunnolleni, jonne sulkeutuessani laitoin kaikki valot päälle ja radion soimaan. Kaadoin itselleni viskiä ja päätin tehdä parhaani voidakseni unohtaa nämä selittämättömät ilmiöt. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että jäljet lumessa ja savumainen olento olivat vasta alkusoittoa jollekin paljon pahemmalle enkä tuntenut olevani yksin kodissani.

Kalmistosta, sen naapurista tai kenties Brahenlinnalta alkaneet selittämättömät ja demonisia piirteitä saaneet ilmiöt eivät päättyneet viimeiseen vierailuumme hylätyllä sairaalalla. Olin aikeissa unohtaa keinolla millä hyvänsä nuo asiat ja lopettaa okkultismin tutkimukseni, mutta en voinut enää pysäyttää yliluonnollisten tapahtumien ketjua, joka nyt oli käynnistynyt.
Näin levottomia unia enkä tuntenut enää oloani turvalliseksi omassa kodissani, joka tähän asti oli ollut oma pyhäkköni, turvallinen linnakkeeni. Sorkillaan kävellyt olento oli noussut kyytiimme. En nähnyt sitä, mutta tiesin niin tapahtuneen. Jacob ja Netro kokivat samoin.
Kutsuin heidät yöpymään luonani, koska he kertoivat valvoneensa kaksi päivää outojen öisten äänien vuoksi. Ehkä kaikkien kolmen ollessa paikalla nuo ilmiöt eivät toistuisi tai olisivat ainakin helpompi sietää. Yön laskeutuessa he asettuivat olohuoneen lattialle sijatuille patjoille nukkumaan. Suljin eteisen ja keittiön väliovet ja siirryin itse alkoviin yöpuulle.
En ehtinyt kauan siellä makaamaan, kun Netro alkoi kiljua hädissään.
– Ovi! Keittiön ovi aukesi itsestään! Olin juuri nukahtamaisillani, mutta silmät raollaan näin, kuinka kahva kääntyi alas ja ovi aukeni itsestään!
Yritin rauhoitella häntä ja totesin, että oven mekanismi oli huonossa kunnossa eikä oven aukeamiseen liittynyt mitään sen kummempaa. Lopulta kaikki rauhoittuivat ja asunto hiljeni jälleen. Ennen kuin nukahdin, kuulin kahinaa, liikettä. Toinen heistä varmaan oli käynyt juomassa vettä. Suljin silmäni ja nukahdin.
Aamulla nousin keittämään pannullista vahvaa kahvia. Olin herännyt aamuyöllä hikisenä ja riisunut yöpaitani, joten nyt toimin keittiössä paidatta. Jacob ja Netro tulivat istumaan pieneen keittiööni ja huomasivat oudon jäljen selässäni.
Amos, onko joku lyönyt sinua avokämmenellä?
Ei, kuinka niin?
– Selässäsi on käden jälki, kuin siihen olisi juuri lyöty kovaa. Katso peilistä.
Niin tein ja kauhukseni näin selässäni suuren kämmenen kuvion. Se punoitti tuoreena kuin minut olisi juuri herätetty tuolla lyönnillä. Nielaisin ja yritin selitellä, että olen unissani läpsäissyt varmaan hyttystä, vaikka tiesin, ettei tähän vuodenaikaan ollut hyönteisiä missään. Käteni ei myöskään ollut niin suuri, jälki oli valtava. Sitä alkoi nyt kirvellä ja kuumottaa kuin tuoretta palovammaa.
Jacob suunnitteli pyytävänsä seurakunnan vanhimpia rukoilemaan puolestaan ja siunaamaan kotinsa. Hän suorastaan vaati minun tekevän samoin. Jacob oli täysin varma, ettei mikään muu voisi enää meitä auttaa. En tiedä, miksi kieltäydyin, miksi en tehnyt, kuten hän ehdotti. Jokin minussa kapinoi sitä vastaan ja niin jäin yksin kotiini.
Olin niin stressaantunut, että päätin ostaa savukkeita ja sytyttimen. Minä, joka olin polttanut vain yhden kesän ajan vuosikausia sitten, villeimmän kasvuvaiheeni aikana. Savukkeiden ja viskin avulla yritin kaiketi pitää epätoivoisesti kiinni jostakin tähän maailmaan kuuluvasta.

Päivisin sain olla rauhassa ja auringosta tuli paras ystäväni ja turvani kamppailussa näkymättömiä voimia ja kasvavaa hulluutta vastaan. Mutta kun ilta saapui ja yö laskeutui synkkiä varjoja seinille luoden, tunsin jonkin lähestyvän jo kauan ennen kuin mitään tapahtui. Iltaisin makasin sängyssäni tietäen, etten kuitenkaan saisi kaipaamaani lepoa. Valvoin, koska minulla oli tunne, että jokin pahansuopa olento seisoo sänkyni vierellä ja odottaa nukahtamistani. Aina kun torkahdin, tuntui kuin minut olisi ravisteltu kovakouraisesti hereille, vaikka en nähnyt ketään.

Olin yksin, kuten olin aina ollutkin. Silti luonani vieraili öisin tuo epäpyhä ja kutsumaton henkimaailman vieras. Kun kello löi kolme aamulla, toistuivat samat asiat: Kuulin, kuinka alaovi aukaistiin ja joku nousi hitain askelin rappuset ylös. Askeleet päättyivät oveni taakse ja hetkeä myöhemmin tunsin heikon ilmavirran ja kuulin kahinaa jonkin liikehtiessä asunnossani.
Hammasta purren nielin pelkoni ja nousin sängystä sytyttääkseni valot palamaan. Tunkeutujaa etsien kävin läpi olohuoneen, keittiön, eteisen ja kylpyhuoneen, mutta koskaan en löytänyt ketään. Vielä muutama yö kului samaa kaavaa ja oloni oli unettomien öiden jäljiltä yhä hirveämpi. Sitten huomasin ihollani siellä täällä raapimajälkiä. Pitkiä punaisia viiltoja oli aina kolme vierekkäin.
Muistin lukeneeni jostain isäni kirjasta, että demoniset voimat pilkkaavat pyhää kolminaisuutta tekemällä tällaisia asioita etenkin kello kolmen aikaan yöllä. Ajatus puistatti minua ja sulkeuduin pieneen keittiöön, joka tuntui turvallisemmalta kuin suurempi tila muualla huoneistossa. Valvoin pelosta väristen keittiössäni auringonnousua odottaen ja kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa kolinaa. Kun aamulla uskaltauduin avaamaan keittiön, huomasin huonekalujen kaatuilleen ja taulujen tippuneen.

Viikkoa myöhemmin tapahtui samaan aikaan monia merkillisiä asioita. Kulunut viikko oli ottanut koville, en enää tiennyt mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa. En muistanut milloin olin viimeksi saanut nukuttua kodissani ja oloni oli sekava. Nimetön pahuus kuiskaili korvani juurella hirveitä asioita enkä saanut sen ääntä loppumaan.
Jostakin turvaa hakiessani kaivoin kaapista isäni vanhan, antiikkisen gramofonin ja asetin siihen kuluneen savikiekon. Klassista musiikkia. Chopinin Nocturne, opus yhdeksän, numero kaksi. Yksi klassisen musiikin helmistä, joka oli rauhoittanut ja ihastuttanut minua aina siitä asti, kun olin sen ensi kertaa lapsena kuullut. Istuin silmät kiinni herkistyen musiikin ajattomasta puhtaudesta ja voimasta niin, että kyyneleet vuosivat poskillani.

Myöhemmin minulle tarkentuisi, että samaan aikaan Netro Naava hurjasteli kovasti päihtyneenä Fordillaan Mikkelin ja Ristiinan välillä. Syystä, jota kukaan ei saisi koskaan kuulla, ajautui hän suoralla tiellä vastaantulevan bussin keulaa päin. Hänen ruumiinsa silpoutui ja levisi törmäyksessä niin laajalle alueelle, että nälkäiset metsän eläimet löytäisivät suupalaa vielä viikkoja myöhemmin.
Törmäyksestä selvinnyt linja.autonkuljettaja väitti ensihoitajille nähneensä auton ympärillä mustan, muodottoman olennon, jota hän ei kuitenkaan osannut kuvailla sen tarkemmin. Hänen erikoinen lausuntonsa sivuutettiin shokkitilan aiheuttamana harhana.

Taru Saarinen, joka asui Mäntyharjulla keskellä metsää eläintensä kanssa, kuuli samoihin aikoihin omistamiensa koirien ulvovan paniikissa, jostain uhasta varoittaen. Sitten hän kuuli hirsitalonsa oveen koputettavan kolmesti. Kun hän meni avaamaan, ei ketään näkynyt, mutta pihamaa oli täynnä jalanjälkiä ja ilma haisi oudolta.
Koirien metelöinti oli lakannut kuin veitsellä leikaten eikä niitä näkynyt missään. Hän muisti saman löyhkän Brahenlinnan reissulta ja alkoi täristä. Taru pisti oven takalukkoon ja ryntäsi vanhan lankapuhelimensa luokse soittaakseen poliisiasemalle mahdollisista murtovarkaista. Puhelin oli mykkä. Kun hän huomasi katkaistun puhelinlangan, oli jo myöhäistä. Pienikokoista naista iskettiin luita murtavalla voimalla päähän ja kaikki pimeni.

Jacob oli päätynyt helluntaiseurakunnan vanhimpien järjestämään kotikokoukseen. Siellä monet vahvat uskonveljet ja sisaret nyt rukoilivat hänen puolestaan tarkoituksenaan puhdistaa hänet kaikesta pahasta, jonka kanssa hän oli joutunut tekemisiin.
Jacob itse istui rukoillen polvillaan lattialla silmät kiinni. Kun tätä oli jatkunut puoli tuntia, alkoivat äänet hänen ympäriltään yksi toisensa jälkeen hiljentyä. Hän avasi silmänsä ja näki seurakunnan vanhimpien makaavan lattialla silmät suurina, rintaansa pidellen. He kaikki tekivät kuolemaa ringissä Jacobin ympärillä.
Hän nousi ja poistui hakeakseen juosten apua, mutta heti oven takana kadulla häntä iskettiin kasvoihin sellaisella voimalla, että etuhampaat katkesivat. Toinen isku ohimoon sai hänet putoamaan.
Runneltu Jacob kannettiin käynnissä odottavan auton kyytiin.

Musiikki loppui ja vein gramofonin takaisin kaappiin. Pistin radion päälle kuullakseni uutiset. Jonkun kerrottiin ajaneen kuolonkolarin Ristiinantiellä ja suuressa osaa Mikkelin kaupunkia olivat sähköt poikki, syytä selviteltiin.
Tulin katsoneeksi ulos ikkunasta ja huomasin katuvalojen sekä vastapäisen kerrostalon asuntojen olevan pimeinä. Silti omassa asunnossani sähköt toimivat.
”Tämäpä outoa”, ajattelin ja vilkaisin kelloa.
Se oli minuuttia vaille kolme aamulla. Silloin alkoi radiosta kuulua sanoja, jotka eivät voineet olla peräisin ihmisen suusta. En ymmärtänyt, mitä eläimellinen ääni sanoi, mutta erotin useita kertoja lausuttavan ”Azag asbu”. Halusin sen loppuvan, joten vedin johdon seinästä vain huomatakseni, ettei se saanut laitetta vaikenemaan. Hirvittävä ääni kasvoi kovemmaksi. Avasin ikkunan ja heitin radion parkkipaikalle, jonka kylmään asvalttipintaan se hajosi pieniksi palasiksi. Lopultakin hiljaista.
Nostin katseeni radiosta vastapäiseen taloon ja hätkähdin: jokaisen ikkunaruudun valaisi vihertävän keltainen valo, jonka edessä seisoi mustana siluettina valoa vasten erottuva hahmo. Tunsin, kuinka ne kaikki seurasivat katseellaan minua. Vedin nopeasti verhot kiinni ja menin kylpyhuoneeseen pesemään kasvoni kylmällä vedellä.
Hanasta tippui veden sijaan valkoisia toukkia, jotka saivat minut yökkäämään. Katsahdin peiliin, josta tuijotti takaisin alaleuka luonnottoman pitkällä roikkuen vieraat kasvot. Huudahdin ja ryntäsin pieneen keittiööni, viimeiseen turvapaikkaani. Sulkeuduin sinne tarkoituksenani jäädä jälleen odottamaan kaiken paremmaksi muuttavaa auringonvaloa.
En kuitenkaan ehtinyt istua keittiön pöydän ääressä montaakaan minuuttia, kun kuulin jonkun kokeilevan avaimilla oveni lukkoa. Se aukaistiin ja asuntoon asteli nopein askelin suuri joukko ihmisiä.
Yritin pidellä keittiön ovea, mutta he pakottivat sen joukolla auki ja kaapuihin sonnustautunut väki ryntäsi kimppuuni. Heitä oli niin monta, ettei minulla ollut toivoakaan paeta. Niin minut raahattiin väkisin ulos ja heitettiin alhaalla odottavan auton takakonttiin.

Ehdin käydä mielessäni läpi lukuisia skenaarioita siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta se mikä perillä odotti, ylitti kaameimmatkin odotukseni. Ajomatkan päätteeksi luukku avattiin ja minut nostettiin pystyyn. Suuri täysikuu valaisi alueen, jonka tunnistin.
Olimme saapuneet Tuukkalan kalmistoon. Keskelle niittyä oli pystytetty korkea lava, jonka päällä kaksi paaluihin sidottua ja huputettua hahmoa sätkivät epätoivoisina. Kaapuihin sonnustautunutta väkeä oli niin paljon, että heitä oli mahdoton laskea. Soihtuja kantava joukkio näytti täyttävän koko laajan kalmiston. Yksi heistä nousi lavalle, kohotti kätensä jonkinlaiseen tervehdykseen.
Hän huusi:
– Azag asbu!
Johon muut vastasivat yhteen ääneen:
– Azag asbu! Azag asbu! Azag Asbu!
Sitten he vaikenivat ja lavalle noussut mies veti hupun pois päästään. Muut seurasivat esimerkkiä. Kaikkien kasvot ja kädet olivat kauttaaltaan vanhojen ja tuoreiden arpien peitossa, osalla oli kasvoissaan yhä verta vuotavia haavoja. Lisäksi heidän otsissaan oli polttomerkki, pyöreä symboli, jonka keskellä jokin minulle tuntematon hieroglyfi.
Lavalla seisova mies oli iäkkäämpi ja ilmeisesti heidän johtajansa, kenties jonkinlainen ylipappi. Hän otti vyöltään pitkän kaarevan veitsen, jossa oli musta terä. Sitten hän veti molempien sidottujen uhrien päistä huput pois. Koin pohjatonta surua tunnistaessani molemmat.
Edessäni vapisivat paaluihin sidottuina Jacob Helvin ja Taru Saarinen. Kummankin kasvot oli runneltu todella pahasti. Heidän suunsa oli peitetty, mutta lukemattomien kyynelten kostuttamat silmät tuijottivat apua rukoillen suoraan minuun.
Ylipappi käveli heidän taakseen, asettui paalujen väliin ja poisti sitten suukapulat. Kultisti työnsi veitsen hitaasti kahvaa myöten vuorotellen kummankin vatsaan niin, että terä näytti tulevan selkäpuolelta ulos. Ensimmäisenä haavoitettu Jacob oksensi mustaa verta suustaan. He parkuivat ja huusivat minua apuun.
– Auta meitä Amos, auta!
Enkä voinut tehdä mitään heidän hyväkseen. Lavalle astui kaksi naispuolista kultistia, jotka asettivat uhriensa eteen saviset, nopeasti verestä täyttyvät astiat, joiden sisältö sekoitettiin yhteen. Kun kaikki olivat poistuneet veriseltä näyttämöltä, jolla uhrit yhä huusivat kauhuissaan viimeisillä hiipuvilla voimillaan, he sytyttivät sen soihduillaan tuleen ja pakottivat minut katsomaan, kun ainoat ihmiset, joita olin koskaan saattanut kutsua ystävikseni, paloivat eläviltä edessäni.
Huusin ja sätkin vimmatusti mutta turhaan. Yritin sulkea silmäni ja kääntää pääni, mutta he repivät luomeni auki ja käänsivät pääni väkisin heitä kohti.
Kun kuolevien ystävieni huudot ja liikehdintä loppuivat, antoi heidän johtajansa käskyn siivota paikka niin, ettei jäljelle jäisi mitään todisteita. Sitten he nostivat pääni ylöspäin, repivät leukani auki ja kaatoivat kurkkuuni ystävieni veret. Oksensin, mutta he pakottivat minut nielemään kaiken uudelleen.
Olin näkevinäni heidän joukossaan korkeita varjomaisia hahmoja, jotka näyttäytyivät vain hetkellisinä välähdyksinä. Ne näyttivät samalta kuin ensimmäisellä kalmiston käynnillä hyvästiksi vilkuttanut olento.
Kasvot kyynelistä märkinä huusin:
– Miksi teette tämän? Mitä minä koskaan tein ansaitakseni tämän kaiken? Miksi tapoitte ystäväni?
Ylipappi tarttui hiuksiini, veti kasvoni lähelleen ja puhui kylmän rauhallisesti:
– Isäsi Cornelius Bergman. Hän suututti herramme. Sinun tuskasi on myös isäsi tuska. Suuri Azag Pimeä nauttii jokaisesta epätoivon hetkestäsi ja on halunnut pitkittää kostoaan. Nyt hän kuitenkin haluaa noutaa sinut luokseen. Hänen tyrmässään on varattuna paikka juuri sinun sielullesi. Siksi. Mitä Azag Asbu meiltä haluaa, niin tapahtukoon. Me Azagin lapset olemme palvelleet tautien tuojaa aina Kainin päivistä lähtien. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen ihminen, jolla hän leikittelee ajankulukseen. Mutta nyt on aika lähteä tervehtimään äitiäsi, Amos. Hän haluaa esitellä sinut eräälle.
– Äitini? Miten hän muka tähän liittyy?
Väkijoukosta astui esiin punaisena hehkuvaa rautasauvaa pitelevä kasvoistaan verta vuotava mies, joka painoi viivyttelemättä punaisena hehkuvan raudan otsaani. Kipu sai minut ulvomaan tuskissani ja sadistisesti hymyilevä ylipappi nauroi.
– Nyt sinutkin on merkitty Azagin lapseksi ja kuulut yksin hänelle.
Käteni sidottiin selän taakse ja minut talutettiin autoon. Joku kaatoi polttoainetta tankkiin ja sulki kanisterin takakonttiin. Loput Azagin kultista jäivät ilmeisesti siivoamaan kalmistoa niin, ettei kukaan aavistaisi siellä tapahtuneen mitään tavallisesta poikkeavaa, ja ylipappi lähti ajamaan minut mukanaan äitini luokse.
Matkalla päättelin heidän aiheuttaneen koko kaupungin kattavan sähkökatkoksen. Vain täysikuu loi kalpeaa valoaan pimeän Mikkelin ylle.

Vanhempieni vanha rintamamiestalo sijaitsi mäen päällä, jonne johti huonokuntoinen soratie. Se oli maalattu siniseksi kauan ennen kuin vanhempani olivat sen ostaneet ja maali oli alkanut aikaa sitten rapistua. Pihaa ei ollut siistitty vuosiin ja koko asumus näytti lähes hylätyltä.
Nousimme kyydistä ja vilkaisin toisella puolella vanhan pellon takana sijaitsevaa Kalevankankaan luonnonsuojelualueen reunaa. Metsä oli tiheää ja lähes koskematonta. Lapsena olin käynyt siellä usein yksin harhailemassa. Kuinka kauan siitä olikaan aikaa ja kuinka kauaksi turvallisesta lapsuudestani olinkaan ajautunut? Miten aina yhtä hiljainen ja rauhallinen äitini saattoi mitenkään liittyä tähän turmeltuneeseen, demonia tai paholaista palvovaan kulttiin?
Talon ovi aukeni ja ulos astui kultistien mustaan kaapuun pukeutunut äitini. Olin tyrmistynyt, leukani loksahti auki enkä saanut sanaa suustani.
– Lapseni, tervetuloa. Vihdoinkin voin todella toivottaa sinut tervetulleeksi kotiin.
Hän syleili minua kasvot ilosta loistaen.
– Joku odottaakin meitä jo kellarissa. He taluttivat minut sisälle ja avasivat kellariin johtavan luukun. Sieltä tulvahti iljettävä löyhkä ja yritin pidättää hengitystä laskeutuessani portaita alas. Äitini kantoi kädessään lyhtyä, joka ei riittänyt valaisemaan kunnolla tilaa, mutta näin keskellä kuolemalta löyhkäävää kellaria tumman hahmon. Siristin silmiäni ja tunnistin vaatteet. Isäni oli haudattu sama vanhanaikainen puku päällään.
Käteni sidottiin kiinni kattoa tukevaan parruun ja seurasin kasvavan kauhun vallassa, mitä seuraavaksi tapahtui: He käänsivät keskellä lattiaa olevan hahmon niin, että tunnistin vainajan isäkseni. Hänen kasvonsa olivat muumioituneet, mutta yhä tunnistettavissa.
Samalla huomasin, ettei kivisakastin salaisen hautakammion aukaiseva sormus ollut itselläni. Oikeastaan en muistanut, koska olin viimeksi nähnyt sen, kenties Julius Varjolan luennolla. Näiden kultistien oli täytynyt viedä se ja ryöstää sitten Cornelius Bergmanin ruumis manaajien katakombista äärimmäisenä pilkantekona häntä kohtaan.
– Te olette sairaita. Äiti, mikä hulluus sinut on vallannut?
Hän kääntyi katsomaan oudosti irvistäen ja sanoi vieraalla, matalalla äänellä:
– Azag Asbu.
Ylipappi ja äitini ottivat esiin mustateräiset veitset ja leikkasivat vaatteet ruumiilta. Seuraavaksi jouduin seuraamaan, kun he irrottivat isäni pään, kädet ja jalat.
Arpien peittämä mies puhui jäseniä pilkkoessaan:
– Cornelius koki pitkän ja hitaan kuoleman erityisen myrkyn ansiosta, mutta se ei riitä. Tänään palautamme hänen henkensä maan päälle katsomaan, kuinka hänen poikansa tarjotaan Azagin uudeksi astiaksi. Tuon vanhan emakon ruho on jo aikansa elänyt, sinun on soveliaampi.
He paloittelivat raajat ja alkoivat sitten hymistä yhteen ääneen kielellä, jota en ymmärtänyt. Jonkinlaisen hurmoksen vallassa he vaikuttivat ylistävän mainitsemaansa Azagia ja piirsivät seinät täyteen outoja kuvia ja muotoja. Lopuksi he piirsivät lattiaan pentagrammia muistuttavan geometrisen kuvion, johon isäni jäännökset aseteltiin.
He alkoivat vuorotellen viillellä toistensa kasvoja, kunnes verta valui suurina noroina kuvion sisään. Silloin talo vapisi kuin jotain suurta olisi tömähtänyt katolle ja lyhtyjen valot olivat sammua.
Tällä välin olin huomannut putkessa olevan rosoisen kohdan ja alkanut hieroa narua sitä vasten. Naru katkesi ja lähdin heti juoksemaan rappusia ylös. Ehdin olohuoneeseen asti, kun näin ikkunasta tuijottavan suurisilmäisen hirviön. Jäykistyin pelosta ja ennen kuin ehdin terästäytymään, minua iskettiin takaraivoon. Silmissäni pimeni.

Heräsin henkeä haukkoen ja sydän rinnassani lähes kivuliaan kiivaasti hakaten. Luulin heränneeni painajaisesta, mutta pian tiedostin olevani jossain aivan muualla kuin sängyssäni. Oli pimeää ja savuista, mikä teki maisemasta sitäkin hämärämmän.
Silmieni tottuessa heikkoon näkyvyyteen aloin hitaasti erottaa karua ympäristöä. Se oli kenties kerran ollut metsä. Nyt se kuitenkin oli vain kauttaaltaan hiiltynyt ja karrelle palanut kuolleiden valtakunta. Maa oli paksun tuhkakerroksen peitossa ja siellä täällä sen alta pilkotti hiiltyneitä ruumiinkappaleita. Elävältä palaneiden olentojen, joita oletin ihmisiksi, asennoista saattoi lukea sanoin kuvaamatonta tuskaa.
Puut olivat mustuneet ja jotkin niistä hehkuivat hiilen lailla punaista himmeää valoa kuolleeseen metsään. Ilma haisi rikiltä ja vereltä. Sisään hengittäessä alkoi yskittää ja oli vaikea saada keuhkoihin riittävästi ilmaa.
Jotain limaista tippui otsalleni. Kosketin sitä kädelläni, nostin katseeni ylös ja näin, kuinka kärventyneistä oksista paksuimmista roikkui ruumiita, jotka olivat osittain palaneita. Yläpuolellani roikkui lapsi, jonka vatsa oli revennyt auki ja sisuskalut olivat valahtamassa päälleni. Hätkähdin ja nousin ylös ottaen suunnaksi sen, johon kasvoni olivat herätessäni osoittaneet.

Aloin kuulla ääniä ympäriltäni. Ne lähestyivät nopeasti ja niitä vaikutti liittyvän yhä useampia mukaan. Sitten näin heidät puiden takaa. Näin, kuinka suunnattomista kivuista kärsivät, kuolettavasti korventuneet ihmiset raahautuivat vammoistaan huolimatta minua kohti apua itkien ja hirveällä tavalla valittaen. Kärsivät ihmiset odottivat apua, jota en voinut heille antaa.
Kun he olivat vajaan kymmenen metrin päässä minusta, tunnistin kaksi. Jacob ja Taru olivat osa tuota elävien kuolleiden joukkiota. Parahdin kauhuissani ja lähdin juoksemaan heitä pakoon. Minä juoksin ja juoksin, kunnes olin pyörtyä kuuman ja myrkyllisen ilman korventaessa keuhkojani. Lysähdin maahan itkemään ja yskimään, mutta jotenkin onnistuin vielä nousemaan. Silloin savu hälveni aavistuksen ja erotin suoraan edessäni liekkien mustaksi värjäämän kivisen seinän. Erotin nyt myös mustan yötaivaan, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena. Tähtikuvioita ja planeettoja erottui mustaa avaruutta vasten eikä mikään niistä näyttänyt tutulta. Olin jossain äärettömyyden toisella laidalla kaukana mustassa avaruudessa, luoja tietää missä. Jos edes hän. Näin suurten tummien hahmojen lentävän uhkaavina maiseman yllä. Olentojen siipien siluetit toivat osittain mieleeni jonkin dinosaurusten aikaisen hirviön.
Laskin katseeni kallioon, jolloin silmieni edessä avautui mustaan kiveen kapea aukko, jonka takaa kajasti valoa. Huomasin niiden olevan käytävän seinillä palavien soihtujen lepattavia liekkejä. Tuota näkyä ihmetellessäni alkoivat valittavat äänet jälleen kuulua lähempää takaani, jolloin valitsin vaaroista vähemmän uhkaavan ja astuin sisään.
Aukko sulkeutui perässäni ja soihdut sammuivat. Tuli pilkkopimeää ja haudanhiljaista. Pidätin hengitystäni, jotta kuulisin, mikäli jokin epäpyhä hirviö yrittäisi lähestyä pimeydessä. Kun palaneet keuhkoni eivät enää jaksaneet pidätellä kuumaa ilmaa ja haukoin henkeä, alkoi käytävältä kuulua samanlaista itkua, ulvontaa ja valitusta kuin metsässä. Nyt äänet olivat lähes korvani juuressa ja luulin viimeisen hetkeni koittaneen.
Silloin soihdut yllättäen syttyivät taas, kuin ne olisivat hetkeä aiemmin halunneet vain kiusata minua. Käytävä oli niin pitkä, ettei sen loppua näkynyt, ja koko matkalta oli sen varrella soihtujen väleissä ovia. Ne näyttivät keskiaikaisen vankityrmän ovilta. Niissä oli rintani tasalla pienet aukot, joista kaikista työntyi hirveiden kipujen vallassa tärisevien sieluparkojen puoliksi palaneita, verta ja rasvaa vuotavia käsiä. Joidenkin sormia oli murrettu, väännetty sijoiltaan ja leikattu osittain irti niin, että ne roikkuivat vain ihonriekaleiden varassa.
Luulen menettäneeni osan itsestäni tuolla kuoleman käytävällä, joka on yhtä päättymätön kuin itse avaruus. Siitä tuli oma tuskien taipaleeni, josta en koskaan toipuisi ennalleni. En tiedä, kuinka kauan sitä kuljin. Tuossa saastaisten rienaajahenkien maailmassa ei ajalla ollut mitään merkitystä.
Aluksi juoksin, kunnes ymmärsin, etten edennyt lainkaan eikä mikään ympärilläni näyttänyt muuttuvan. Kaiken tuon aikaa vangitut sielut itkivät ja anoivat apuani.
Lopulta vain laahustin uupuneena ja lohduttomana omaa nääntymistäni odottaen. Järkeni rippeistä vimmatun lailla kiinni tarraten aloin hakata avokämmenellä kasvojani, ikään kuin herätystä toivoen.
En enää pelännyt enkä säälinyt kärsiviä ihmisiä ympärilläni, vaan vihasin heitä ja heidän loputonta vaikertamistaan. Aloin tuntea suunnatonta raivoa, joka oli saatava ulos huutamalla. Niin minä karjuin ja huusin heille, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Se sai aikaan muutoksen. Kädet vetäytyivät takaisin pilkkopimeisiin selleihin, joista kuului enää vaimennettua itkua sieltä täältä. Halusin luovuttaa ja tipahdin polvilleni maahan itkemään kaiken toivoni menettäneenä. Puristin silmäni kiinni ja rukoilin mielessäni, että saisin herätä.
Jostain kuului etäisesti tuttu ääni. Se oli hyvin matala ja ihmisen ääntä tuottaville elimille mahdoton ja luonnoton aikaansaannos, joka nauroi ivallisesti jossain lähelläni. Mädän ja ruumiineritteiden kuvottava haju nousi kitkerän vahvana kaiken ylle.
Avasin silmäni ja näin käytävän muuttuneen. Se ei enää ollut kapea matalakattoinen käytävä, vaan valtava tunneli, jonka seinillä oli vankityrmien ovia päällekkäin niin kauas korkeuksiin, etten nähnyt katonrajaa. Kuulin äänen puhuvan.
– Tervetuloa kotiin, lapseni.
Suuri, käärmemäinen kieli roikkui hartiani päällä. Hypähdin kauemmas ja käännyin katsomaan, kuka tai mikä taakseni oli ilmestynyt. Silloin tunnistin sen. Se oli sama järvestä noussut hirviö, jonka olin nähnyt unessani helluntaiseurakunnan kesäleirillä. Eikö se ollutkaan unta vai oliko tämä sittenkin painajainen?
Lapsena olin nähnyt siitä vain pään ja pitkän kaulan, mutta nyt se näyttäytyi koko hirveydessään. Mammutin kokoinen olento nousi pystyyn ja kohosi korkealle yläpuolelleni. Sitä on vaikea kuvailla. Ei sellaista ole ihmisen nähtäväksi tarkoitettu.
Se oli laiha ja sillä oli pitkät luisevat raajat. Pitkät raajat ja pitkä kaula toi etäisesti mieleen lukkimaisen olemuksen. Jalkojen tilalla sillä oli sorkat ja sormien päissä pitkät ja terävät, kaarevat kynnet kuin korppikotkalla. Sen vatsa oli turvonnut ja pinkeä kuin köyhän Afrikan nälkälapsilla ja kauttaaltaan oli tuon muinaisen olennon suonekas nahka visvaisten paiseiden ja tulehtuneiden avohaavojen peittämä. Sen iho oli kalmankalpea kuin pitkään vedessä olleen ruumiin. Sen halkaistu käärmemäinen kieli heilui hitaasti ympärilläni ja luomettomat, suuret verestävät silmät tuijottivat värähtämättä omiani.
Siltä puuttui kokonaan alaleuka ja silti se kykeni luomaan sanoja. Tai ehkä se puhui telepaattisin keinoin, en tiedä. Nyt se kuitenkin puhui kanssani ja ääni vaikutti kuuluvan kaikkialta ympäriltäni.
– Lapseni, tervetuloa kotiin.
Halusin juosta, mutta en kyennyt nostamaan jalkojani. Tärisevällä äänellä vastasin:
– Olenko minä helvetissä?
Se kaartui ylleni ja alkoi hytkyen nauraa niin, että päälleni vuoti märkää sen tulehtuneista haavoista.
– Sinun helvettisi on minun taivaani. Tämä on kotini ja sinä kuulut minulle kuten kaikki tänne tuodut sielut.
Kyyneleet valuivat poskillani.
– Oletko sinä Lucifer?
Olento suoristi kaulansa ja päästi pitkän katkeran karjaisun, joka sai korvani soimaan.
– Lucifer? Ei, en ole. Se nousukas saa aina kaiken huomion. Meitä on yhtä monta kuin taivaalla tähtiä ja hän on vain yksi monista. Meidät tehtiin samaan aikaan samankaltaisiksi. Me nousimme yhdessä kapinaan ja yhdessä meidät karkotettiin isämme luota. Mutta minä olen suuri Azag, pimeyden herra ja tautien tuoja. Siinä missä veljeni huutavat tuskissaan meille luodussa tulisessa pätsissä, minä nautin jokaisesta hetkestä. Rakastan kipua, pelkoa ja tuskaa. Oli se sitten omaani tai ihmisen. Minä elän kuolemalle ja minä olen itse kuolema. Ihminen, jota kutsuit isäksesi, luuli karkottaneensa minut naisestaan. Se säälittävä matonen ei ymmärtänyt minun piiloutuneen syvemmälle emakkoonsa, kunnes hän oli kokonaan minun. Isäsi yhtyi minuun ja synnytin sinut. Cornelius oli oikeassa siinä, että olet erityinen lapsi. Azagin poika!
Demoni nauroi kammottavalla äänellään ja jatkoi:
– Haluan näyttää sinulle jotain!
Nopealla liikkeellä Azagin kaula taittui ja se toi kuvottavat kasvonsa aivan lähelle omiani. Sen silmät vangitsivat katseeni ja samalla, kun se porautui jonnekin syvälle sieluuni, tunsin vajoavani hulluuteen.
Sen hypnoottisesti tuijottavat silmät avasivat eteeni visioita helvetin ja demonien synnystä. Näin ihmismielelle vieraita geometrisia kuvioita ja avaruuden pohjattomat ääret. Näin, millaisia suunnattomia kauhuja siellä odotti hiljaa kärsivällisesti löytämistään. Näin tuskasta vääntelehtiviä kasvoja, kuulin elävältä palavien lasten itkua ja tunsin jonkin tarraavan kiinni tietoisuuteeni, sieluuni.
Jokin pienen pieni osa tietoisuuttani käsitti, mitä oli tapahtumassa. Paetakseni tätä kaikkea tein epätoivoisen, mutta ainoan sillä hetkellä mahdollisen tekoni: työnsin sormeni syvälle silmäkuoppiini ja repäisin omat silmäni irti. Azag karjui katkerasti ja kaikki pimeni lopullisesti.

Silloin palasin todellisuuteen sanoinkuvaamattoman kivun saattelemana. Tunsin, kuinka minua raahattiin jaloistani lattiaa pitkin ja muistin missä olin sekä mitä oli tapahtunut.
Äitini ja Azagin kultin ylipappi olivat aikeissa suorittaa jonkin epäpyhän rituaalin tarjotakseen kehoni demonin käyttöön. Nojauduin eteen ja onnekseni tunsin jommankumman vyöllä roikkuvan seremoniaveitsen.
Nappasin sen käteeni ja aloin vimmatusti hakata sillä sokeasti molempia. He päästivät irti ja huusivat vihaisina ja tuskissaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät he ehtineet tehdä muuta. Jatkoin pitkän aikaa heidän pistämistään veitsellä osuen minne sattuu, kunnes uskoin heidän loukkaantuneen vähintäänkin kuolettavasti.
Kontaten lähdin etsimään autoon jätettyä kanisteria ja löysinkin sen. Hapuilin tieni takaisin ja kaivoin povitaskustani sytyttimen. Kaikki olisi pian ohi. Minä polttaisin tämän helvetin esikartanon ja itseni sen mukana, olin nähnyt liikaa enkä kestänyt ajatustakaan näkemistäni asioista. Halusin vain piinani päättyvän.
Kaadoin bensiiniä kaikkialle ja kun kanisteri tyhjeni, heitin sen pois ja nostin kädet sivuilleni. Pitelin yhä tiukasti kiinni myös veitsestä ja lausuin ääneen jotain minkä muistin ilmestyskirjasta:
- ”Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti. Kukistunut, kukistunut on suuri Babylon ja tullut riivaajain asuinpaikaksi ja kaikkien saastaisten henkien tyyssijaksi”.
Olin nyt valmis polttamaan talon ja kaiken, mitä se sisälleen kätki, mutta sytytin ei toiminut. Aina kun yritin saada sen syttymään, tunsin ilmavirran sammuttavan sen. Olin kuulevinani isäni äänen pimeyden keskeltä.
– Ei ole aikasi, poika.
Kuulin, kuinka poliisit huusivat oven takaa ja mursivat sen. Tunsin epäonnistuneeni ja taisin menettää loputkin järjen rippeistäni. Saatoin vain nauraa mielipuolisesti, kun minut pidätettiin.

Albert Aalto oli kuunnellut tuntikausia tätä veret seisauttavaa selontekoa. Hän oli lakannut kirjoittamasta muistiinpanojaan pitkän aikaa sitten. Hän ja vanha tohtori molemmat tuijottivat suu auki sokeaa miestä ja yrittivät saada ajatuksiaan koottua.
– Puoli vuotta olen käynyt läpi kaikkea tapahtunutta, aina niin kaukaa lapsuudestani asti kuin kykenen. Olen ymmärtänyt, että Azag, tautien tuoja, leikitteli minulla koko elämäni. Demoni alkoi sairastuttaa mieltäni ja syömään elinvoimaani jo äitini kohdussa.
Amos piti tauon puheestaan ja nieleskeli hetken.
– En ole koskaan ollut kuin muut, en ole koskaan ollut normaali. Azag sai minut eristäytymään ulkopuolisista ja sulkeutumaan omaan maailmaani kirjojen keskellä. Jacob, Netro ja Taru oli poistettava elämästäni, jotta demoni saisi pidettyä minut otteessaan. Siksi heidän piti kuolla.
Amos huokaisi syvään ja pyöritteli hitaasti päätään.
– Psykiatrit puhuvat paniikkihäiriöstä, masennuksesta, ahdistuksesta, käytöshäiriöistä ja psykoosista. Muistan lukeneeni eräästä tiedejulkaisusta sellaista, että mielenterveysongelmat näkyvät tulehdustiloina aivoissamme. Ne ovat siis ilmeisesti todellisia sairauksia, vaikka ne harvoin näkyvätkään ulos päin. Vihollinen on todellakin tuhannen juonen mestari, kuten sanotaan. Salakavala, kiero ja ovela. Lopultakin ymmärrän kaiken. Myös sen, että Julius Varjola oli oikeassa. Kaikki henget tosiaan eivät ole demoneita. Yksi onkin pitänyt minulle seuraa tämän kuluneen puoli vuotta. Sokeuduttuani olen nähnyt ja kuullut isäni lähes päivittäin, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin. Voitte kiittää isääni tästä tarinasta, sillä juuri hän halusi minun kertovan teille kaiken. Vaan nyt hyvät herrat, olen kovin väsynyt, niin kovin väsynyt. Suokaa anteeksi, mutta toivoisin teidän poistuvan.
Albert ja tohtori katsoivat toisiaan ja nousivat hiljaa. Molemmat olivat suuren hämmennyksen vallassa eivätkä vielä osanneet muotoilla ajatuksiaan sanoiksi. Ennen kuin Albert sulki oven takanaan, hän kääntyi vielä katsomaan Amosta, joka oli käynyt makaamaan sängylle kasvot seinää päin. Mies sanoi:
– Herra Aalto, varoituksen sana. Olette nyt vaarallisten asioiden äärellä. Kun tutkitte pahuutta, pahuus tutkii teitä. Toivon teidän täyttäneen tiedon nälkänne ja etsintänne päättyvän tähän paikkaan, sillä kun tarpeeksi kauan koputtaa paholaisen oveen, joku tulee sen lopulta avaamaan. Pitäkää huoli itsestänne. Hyvästi.

Albert keskusteli lyhyesti tohtorin kanssa. Vanhus analysoi kuulemansa toteamalla, että Amos Bergman oli kaunopuheisuudestaan ja ilmeisestä älykkyydestään huolimatta täysin vailla järkeä ja siten syyntakeeton tekoihinsa. Hänet olisi parasta pitää siellä, missä hän nyt oli ja itse kunkin siirtyä eteenpäin omilla tahoillaan.
Molemmat olivat hyvin vaivaantuneita ja olisivat halunneet sanoa paljonkin, mutta kumpikaan ei sitä tehnyt. Albert yöpyi Hotelli Vaakunassa ja palasi Mikkeliin seuraavana päivänä. Saavuttuaan takaisin Etelä-Savon sydämeen hän tarkisti vielä Jacobin ja Tarun osoitteet löytämättä kumpaakaan. Heidät ilmoitettiin kadonneiksi ja asia jäi toistaiseksi siihen. Albert muisti kuulleensa, ettei kukaan ollut kirjannut ylös puhelua, joka alun perin hälytti poliisit pidättämään Amosta. Jokin siinä vaivasi häntä. Kuin nimettömäksi jäänyt taho olisi halunnut estää Amosia lopettamasta elämäänsä liian aikaisin.
Mitä jos kaiken tämän tarkoitus olikin vain päästä kosketuksiin Albertin itsensä kanssa? Tätä pohtiessaan hän tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn. Hän päätti kirjoittaa lopullisen raporttinsa tapauksesta ja ottaa mahdollisimman nopeasti käsittelyyn seuraavan voidakseen unohtaa kaiken kuulemansa.
Aikaa kului viikkoja, sitten kuukausia. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut Amoksen tarinaa mielestään ja löysi usein itsensä tutkimasta samoja aiheita, joita Amos oli kertonut opiskelleensa yksinäisyydessään. Hän ei myöskään voinut sulkea mielestään näkemäänsä varjohahmoa, joka oli livahtanut metsään murhapaikan liepeillä. Oliko se sittenkin jotain muuta kuin pelkkä puiden varjojen luoma optinen harha?
Albert oli myös alkanut epäillä, että salamyhkäiset, kasvojaan peittelevät ihmiset tarkkailivat ja varjostivat häntä. Joskus hän kuvitteli kuulevansa liikehdintää kotonaan ja yllättävänsä murtovarkaan kuitenkaan löytämättä ketään.
Hän oli voinut huonosti viime aikoina ja sairastelu oli pakottanut hänet ottamaan pitkän loman työstään. Sairasloman, jonka hän nyt vietti valvoen yksin synkkien aatoksiensa vaivaamana. Yön pimeimpinä tunteina hän muisteli Amoksen viimeisiä sanoja: Kun tarpeeksi kauan koputtaa paholaisen oveen, joku tulee sen lopulta avaamaan.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Azag 2019-12-02 15:47:24 Arska
Arvosana 
 
3.5
Arska Arvostellut: Arska    December 02, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Olipa tarina.

Varsin mittava kokonaisuus, jonka lukemiseen piti käyttää useampi kerta. Aihealue ei nyt ole juuri sitä, mitä itse tykkään lukea. Kerronnan sujuvuus ja juonen monipuolinen käsittely ja esiintuonti sieppasi kuitenkin mukaansa ja kantoi kyllä koko tarian lävitse.

Kirjoittajalla on todella ollut iso urakka tämän mittaisen kokonaisuuden hallinnassa ja hyvin siinä on onnistunut.

Joitakin pieniä yksittäisiä kankeuksia kerrontaan oli päässyt livahtamaan. kokonaisuutena se kuitenkin on sujuvaa ja kuvailevaa, joten lukija pysyy hyvin matkassa mukana.

Tarinahan on menossa vielä oikoluentaan (?) ja siellä nuo pienet pykälät varmasti tssoittuvat.

Mutta kuten sanottu, aihealue ei aivan itseäni innostavinta ole, joten se vaikttaa arvostelussa tähtien määrään. Mutta takuulla on lukijoita, joille tämä kolahtaa kunnolla. On tämä sentään hyvä kokonaisuus ja taidolla laadittu sellainen.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS