“Tule jo!”
Evelynin huuto kiiri ilman halki hänen kasvattaessaan vauhtia. Tytön kädet heiluivat rytmikkäästi hänen vartalonsa molemmin puolin. Turvallisessa kohdassa hän vilkaisi taakseen ja näki Adrianin seuraavan aivan kannoillaan.
Adrian oli keskittynyt pääsemään vuorenrinteen kupeessa sijaitsevan ylämäen laelle, mutta vilkaistessaan Evelyniä hän pyöräytti nauraen silmiään tämän kannustukselle. Molemmat tiesivät, että poika oli paljon taitavampi ja kokeneempi rullaluistelija kuin Evelyn voisi omasta mielestään koskaan edes kuvitella olevansa.
Saavuttaessaan hänet Adrian teki tyylikkään pysähdyksen aivan Evelynin eteen. Hän kohtasi leveästi hymyillen tytön säihkyvän siniset silmät, jotka tämä pian käänsi heidän alapuolellaan siintävään maisemaan.
Adrian siirtyi Evelynin viereen ja seurasi tämän katsetta kauas horisonttiin. Alapuolella näkymää väritti tiheä metsä, jonka lomitse kiemurteli tuskin havaittavissa oleva kapea hiekkatie. Miltei näköyhteyden saavuttamattomissa saattoi erottaa pieniä rakennuksia, jotka saivat maiseman tuntumaan entistäkin avarammalta – aivan kuin siellä ei asuisi ketään ja ei olisi koskaan asunutkaan. Oli täysin hiljaista lukuun ottamatta kaukaista preeriahaukan huutoa ja alkusyksyn värikirjon valtaamien puiden lehdistä kantautuvaa tuulen havinaa.
He seisoivat nauttien eteensä avautuvasta luonnonmaisemasta. Hetken kuluttua Adrian katkaisi hiljaisuuden.
“Ajattelin, että ideana oli ehtiä 10 kilometrin päähän ennen iltaa, mutta voimmehan viettää sen ajan tässäkin.”
Evelyn vilkaisi häntä ja yritti näyttää moittivalta. “Ja sinä kun niin kovasti luulet olevasi hauska”, hän vastasi, mutta pian hänen vakava ilmeensä petti ja he purskahtivat nauruun.
“Nii-in, mutta myönnä pois, että onnistun aika usein.”
Evelyn pudisti päätään edelleen nauraen ja ampaisi vuorenseinämän reunalla sijaitsevaa polkua kohti, joka häämötti heidän edessään.
Hän kuuli, kuinka Adrian kiihdytti hänen peräänsä, vaikkei kummankaan rullaluistimien renkaista kuulunut niiden pehmeän materiaalin ansiosta miltei ollenkaan ääntä. Siinä niiden salaisuus olikin: materiaali varmisti hyvän pidon ja iskunvaimennuksen hiekan ja kivien peittämillä vuoripoluilla. Evelyn oli jo useasti saanut kiittää onneaan kyseisten rullaluistimien valinnasta, sillä muuten hän ei välttämättä enää olisi siinä kiitämässä pitkin vuorenseinämien lukemattomia polkuja.
Hän nautti sydämensä kyllyydestä saadessaan tuntea tuulenvireen kasvoillaan ja samalla tietää olevansa turvassa. Saattoihan aina käydä vahinko ja pelkkä renkaan tielle osunut kivi saisi kenet tahansa suistumaan alas rinnettä, mutta hän luotti Adrianiin. Tämä ei antaisi niin itselleen kuin hänellekään käydä mitään.
“Koukista polviasi enemmän, niin saat pidettyä painopisteesi tasaisena!” Adrian huusi hänen takaansa, ja Evelyn noudatti pojan neuvoa. Vauhti kasvoi hieman, mutta hän huomasi pystyvänsä nyt paremmin ohjailemaan luistimiensa kulkua.
Jyrkässä kohdassa hän jarrutti ja keskittyi väistelemään epätasaisia painaumia ja tiellä lepääviä kivenlohkareita. Paikka ei ollut hänelle uusi, mutta Adrianin antamasta ohjeesta jopa tutuilla ja turvallisen tuntuisilla alueilla kannatti pitää varansa. Joskus se vain pääsi unohtumaan Evelyniltä, jonka hieman uhkarohkea luonne pyyhki usein varovaisuuden tieltään.
Polku mutkitteli vuorenrinteen laidalla ja sukelsi pian siinä sijaitsevaan leveään, solan tapaiseen halkeamaan. Evelyn hidasti jälleen, vilkaisi taakseen ja näki Adrianin hyvän matkan päässä takanaan. Sitten hän kääntyi ja katosi halkeaman uumeniin lisäten vauhtia suoralla kaistaleella.
Hento auringonvalo ylettyi juuri ja juuri halkeamaan ja sen pohjalle luoden sinne mystisen hehkun. Evelyn katsoi ylös ja näki seinämien kääntyvän jyrkänteiksi polun molemmin puolin 20 metrin päässä hänen yläpuolellaan. Hän piti tästä paikasta. Se oli aina tuntunut hänestä kotoisalta ja ehkä aavistuksen vaaralliseltakin, ja sellainen oli hänen mielestään juuri oikeanlainen uusille haasteille.
Hetken kuluttua Evelyn sukelsi ulos halkeamasta ja seurasi viistosti vasemmalle johtavaa polkua, joka myötäili vuorenrinteen seinämää. Hän lisäsi vauhtia entisestään muistaessaan kyseisen kohdan ja tietäen sen olevan turvallinen. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Kääntyessään mutkasta Evelyn joutui epähuomiossa liian lähelle vuorenseinämää ja hänen kätensä osui voimalla sitä vasten. Se kiertyi ikävästi myös olkapään iskeytyessä uurteiden täyttämään kiveen, ja Evelyn paiskautui vauhdista kyljelleen maahan.
Evelynin kyynärsuoja oli löystynyt hänen huomaamattaan, ja se irtosi hänen kädestään. Evelyn ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän oli keskittynyt suunnattomaan kipuun, joka oli lähtöisin hänen olkavarrestaan ja oikeasta kyljestään. Evelyn ei liikahtanut, sillä hän pelkäsi nousemisyrityksen saavan aikaan vain sen, että hän putoaisi alas polulta kykenemättä estämään sitä.
Adrian oli tullut vähän matkan päässä hänen perässään ja jarrutti äkisti huomatessaan Evelynin. Renkaat luistivat hiekkaisella tiellä. Hän polvistui nostamaan kyynärsuojan ja liukui lähemmäs maassa makaavaa tyttöä.
Huomattuaan Adrianin Evelyn yritti pelostaan ja tuntemastaan kivusta huolimatta päästä istumaan oikean kätensä varassa. Hän ähkäisi ja hilasi itsensä kauemmas reunasta, joka oli ollut vielä hetki sitten vain alle puolen metrin päässä hänestä. Hetken Evelyn ehti jo luulla voivansa yrittää päästä seisomaan, mutta samassa hän pudottautui vastahakoisesti takaisin maata vasten viiltävän kivun lävistäessä hänet.
”Sattuiko sinuun pahasti?” Adrian kosketti tytön olkapäätä tullessaan tämän viereen.
Evelyn pudisti päätään nostamatta katsettaan.
Adrian katsoi häntä huolestuneena. ”Pystytkö nousemaan?”
Evelyn epäröi. Hän ei ollut varma, pysyisikö seisaallaan omin avuin, mutta vastasi siitä huolimatta: ”Luulen niin.”
Hän tunsi pienien kivien porautuvan kämmeneensä, mutta välittämättä siitä hän kohottautui istumaan ja suoristautui valmiina nousemaan jaloilleen. Kipu oli hellittänyt aavistuksen, joten sen sietäminen onnistui nyt hieman helpommin. Adrian siirtyi taaksepäin antaen hänelle tilaa nousta, mutta valmiina auttamaan, jos jotakin tapahtuisi.
Evelyn pääsi hatarasti seisomaan ja otti tukea vuorenseinämästä. Hän vilkaisi Adriania ja kohtasi tämän yleensä niin iloiset, tummat silmät, jotka olivat täyttyneet… Evelyn ei löytänyt oikeaa sanaa. Pojan silmät tulvivat huolta, mutta niissä oli jotain muutakin. Hän seurasi Adrianin katsetta kylkeensä, ja huomasi vasta nyt t-paitansa revenneen osumakohdasta.
Revenneen kohdan alta hän erotti ilkeän näköisen haavan. Se oli laaja, muttei erityisen syvä. Evelyn yritti peittää haavan paidanreunuksella, mutta Adrianin ilmeestä hän päätteli pojan jo huomanneen sen.
Adrian tuli hänen luokseen ja tarttui häntä kädestä siirtäen sen hellästi sivuun. Hänen varovaisesta liikkeestään huolimatta Evelyn tunsi kivun ottavan hänet taas hetkeksi valtaansa kämmenensä osuessa kyljen haavaan, mutta hän ei halunnut näyttää tuskaansa Adrianille. Eihän se ollut tämän syytä. Hän itse ei vain osannut hallita kivuntunnetta, joka viipyi hänessä vielä hetken ja hiipui sitten hiljalleen lievemmäksi.
“Ei se ole syvä. Olen ihan kunnossa”, Evelyn sanoi astuen kauemmaksi pojasta.
Adrian katsoi häntä toivottomana. “Evelyn, se ei ehkä ole syvä, mutta sinä et ole kunnossa.” Hän nyökkäsi kohti tytön kättä, jota tämä ei ollut edes vilkaissut. Evelyn ei halunnut tietää, kuinka pahaa jälkeä törmäys oli tehnyt, mutta pakottautui kääntämään katseensa siihen kohtaan, jonka oletti osuneen vuorenseinämään.
Käden haava oli kylkeä pahempi. Se oli syvempi kuin Evelyn oli olettanut, ja koko käsi oli punertava törmäyksen voimasta. Hän irvisti kivusta koskiessaan haavan yläosaa.
“Ihan totta, Evelyn, meidän olisi parempi palata takaisin”, Adrian sanoi.
Evelyn katsoi häntä ja tajusi samassa, että ilma oli viilentynyt huomattavasti. Hän kohotti katseensa taivaalle ja näki tummien pilvien kerääntyneen painavaksi massaksi heidän yläpuolelleen. Auringonsäteet eivät enää valaisseet tienoota. Tyttö kirosi mielessään muistaessaan vanhempiensa varoittaneen rajuilmasta ja neuvoneen heitä pysymään lähellä asuinpaikkaansa kaiken varalta.
Myös Adrian oli huomannut myrskyn enteet ja katsoi Evelyniä, joka huokaisi. Hän ei olisi halunnut jättää heidän suunnittelemaansa retkeä sikseen vain oman huolimattomuutensa takia, mutta hänelle ei tainnut jäädä muita vaihtoehtoja. Ja Quebecin ukonilmat ja rankkasateet tuntien olisi turvallisempaa väistyä niiden tieltä ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Millä tuurilla juuri minulle käy näin, ja juuri tällaisella hetkellä, Evelynin mielessä pyöri, kun hän käänsi katseensa uudestaan Adrianiin.
“Hyvä on, lähdetään. Mutta lupaa, että toteutamme tämän heti, kun rajuilma on lakannut, jos se on edes alkaakseen”, hän sanoi vastentahtoisesti.
Adrian nyökkäsi, vaikka Evelyn arvasikin hänen todelliset ajatuksensa. Hänen haavojensa tulisi parantua täysin ennen kuin poika päästäisi häntä minnekään.
Evelyn oli jo kääntymässä menosuuntaan aikomuksenaan palata vuorenrinnettä takaisin alas, kun hän tunsi Adrianin tarttuvan käteensä.
“Sinun on parasta ottaa rullaluistimet jalastasi. Et saa kaatua uudelleen tuossa kunnossa”, hän sanoi ystävällisellä mutta päättäväisellä äänellä.
Evelyn katsoi häntä itsepäisesti. “Pärjään kyllä, olen huolellisempi tällä kertaa.”
“Tiedän, että yrität olla, mutta et itsekään voi taata täysin pystyväsi siihen.” Adrian risti kätensä rinnalleen ja katsoi häntä merkitsevästi.
“Mutta pääsemme nopeammin takaisin, jos annat minun luistella”, Evelyn intti.
“Emme, jos sinulle sattuu jotakin vielä tämän lisäksi, etkä pääse liikkumaan. Sitä paitsi, meillä ei ole aikaa jäädä tähän kinastelemaan, jos aiomme ehtiä ukonilman tieltä ennen iltaa.”
Evelyn yritti löytää keinon, jolla saisi vakuutettua Adrianin, mutta luovutti nähdessään tämän kasvoilla viipyvän tiukan ilmeen. Poika ei antaisi periksi, ei edes silloin, jos joutuisi omin avuin riisumaan Evelynin rullaluistimet tämän jaloista. Ja vaikka lopulta antaisikin, olisi jo myöhäistä yrittää päästä jonnekin suojaan alkavaa rankkasadetta.
Evelyn huokaisi turhautuneena ja kumartui avaamaan toisen rullaluistimensa nauhojen solmua. Se osoittautui hieman haastavammaksi kuin tavallisesti tytön käyttäessä apunaan vain toista kättään, mutta pian solmu löystyi ja hän veti rullaluistimen pois jalastaan. Epätavallinen asento sai Evelynin jälleen tuntemaan kipua kyljessään, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Pian hän seisoi Adrianin edessä sukkasillaan, ja tämä ojensi hänelle selkärepustaan ottamansa tennarit. Sen jälkeen poika avasi pienen sivutaskun, jonne hän tunki Evelynin kyynärsuojan.
Työntäessään jalkansa kenkiin Evelyn tunsi sadepisaran putoavan kämmenselälleen. Hän solmi kenkiensä nauhat niin nopeasti kuin haparoivilta sormiltaan pystyi ja suoristautui yrittäen työntää kivuntunteen loitommalle.
Hänen solmiessa kenkiään Adrian oli alkanut riisumaan omia rullaluistimiaan jaloistaan.
”Mitä sinä teet?” Evelyn ihmetteli katsoen poikaa kysyvästi.
Adrian nosti katseensa. ”Ei minunkaan ole järkeä luistella, jos sinä et voi tehdä niin. Kävellään sitten molemmat.”
Hän työnsi rullaluistimensa reppuun ja vilkaisi Evelyniä, joka yritti saada kasvoilleen hymyntapaista. Kaikesta huolimatta Adrian osasi olla todella kiltti ja ajattelevainen, ja siitä tyttö hänessä niin kovasti pitikin.
Adrian vastasi hänen hymyynsä ja ojensi kätensä tarjoutuen ottamaan myös Evelynin rullaluistimet reppuunsa. Tämä kuitenkin pudisti päätään.
”Saan kannettua ne itsekin”, hän sanoi lisäten heti perään: ”Mutta kiitos.”
Adrian nyökkäsi hyväksyvästi ja suljettuaan reppunsa isoimman taskun vetoketjun hän käveli Evelynin ohi kulkien polkua eteenpäin. Evelyn lähti hänen peräänsä, mutta hidasti tuntiessaan jo tutuksi käyneen kivun saavan itsestään tiukemman otteen. Hän ei olisi halunnut vaikuttaa niin haavoittuvalta, muttei myöskään pystynyt estämään tunnetta, jota ei saanut pidettyä hallinnassaan.
Adrian oli huomannut Evelynin hidastaneen ja palasi takaisin hänen luokseen. ”Oletko varma, että pystyt jatkamaan?”
Evelyn nyökkäsi. ”En minä näin helposti luovuta.” Eikä minulla sitä paitsi ole muita vaihtoehtoja, hän olisi halunnut lisätä, mutta päätti jättää sen sanomatta.
He lähtivät kävelemään syksyisen sateen alkaessa piiskata maata. Evelyn yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta kirveleviä haavojaan helpottaakseen kulkemista, ja huomasi pian kivun lievenneen aiempaan verrattuna.
Hän unohti ajankulun täysin heidän kävellessään, mutta lopulta Evelyn näki etuoikealla tiheän metsän ja sinne johtavan maalaistien, joka oli ajan saatossa kulunut lähes huomaamattomaksi. Polku päättyi vuorenseinämän reunalle, ja kuten rullaluistimillakin, he joutuivat kapuamaan alas muutaman metrin korkuiselta tasanteelta. Evelyn odotti, kunnes Adrian oli pudottautunut maahan, solmi sitten rullaluistimiensa nauhat yhteen ripustaen ne olalleen roikkumaan ja lähti kiipeämään samaa reittiä ottaen tukea vuoreen kuluneista koloista ja sopivan kokoisista jalansijoista, jotka olivat sateesta johtuen käyneet liukkaiksi.
Alhaalla he suuntasivat hiekkatielle ja sitä pitkin syvemmälle metsään. Kengänpohjat rahisivat hiljaa, ja yhtäkkiä Evelyn tiedosti hyvinkin selvästi litimärät vaatteensa ja hiuksensa. Nostaessaan kätensä hiuksiinsa hän muisti pitävänsä edelleen kypärää päässään. Adrian oli riisunut omansa ja nyt pojan sinivihreä kypärä heilui hänen askeleidensa tahdissa roikkuen repun toisesta olkaimesta.
Evelyn pysähtyi laskemaan rullaluistimet maahan, jonka jälkeen hän avasi leukahihnan lukon ja nosti kypärän varovasti päästään. Samalla hetkellä hän tunsi valtavaa jomotusta otsassaan, ja hän voihkaisi ääneen.
”Evelyn? Onko kaikki hyvin?” Adrian tuli hänen viereensä ja otti kypärän hänen kädestään.
Evelyn erehtyi nyökkäämään, joka vain lisäsi kipua entisestään.
”Taisin…” Evelyn nielaisi. ”Taisin saada osuman päähäni kaatuessani. Mutta ei se ole vakavaa, enhän tuntenut mitään, kun kypärä oli vielä päässäni.”
”Evelyn, tiedät hyvin, että päähän kohdistuneet osumat eivät ole hyvä asia. Anna kun katson.”
Adrian siirsi tytön vaaleita hiuksia sivuun ja kosketti hänen otsaansa hiusrajan kohdalta – juuri siitä, mistä Evelyn tunsi kivun olevan lähtöisin.
“En osaa sanoa mitään varmasti”, hän sanoi hetken kuluttua, “sillä ulkoisesti päässäsi ei näy jälkeäkään. Sinulla saattaa olla lievä aivotärähdys, mutta muuten näyttäisit olevan kunnossa.”
Adrian haki tytön katsetta, jonka tämä oli painanut kengänkärkiinsä.
“Olethan kuitenkin varovainen?”
Evelyn nyökkäsi, tällä kertaa harkitummin. Hän ei siitä huolimatta nostanut katsettaan. Häntä inhotti joutua huolehtimisen kohteeksi jonkin asian takia, jonka tiesi vain itse omalla toheloinnillaan aiheuttaneen, mutta ei sanonut siitä pojalle mitään.
Adrian tutki hänen kasvojaan hetken ja kiinnitti sitten kädessään roikottamansa kypärän leukahihnastaan toiseen reppunsa olkaimista. Hänen kätensä kuitenkin pysähtyivät kesken liikkeen, aivan kuin hän olisi miettinyt jotakin.
Evelyn vilkaisi häntä nostaessaan rullaluistimet käteensä. “Mitä nyt?”
Adrian hätkähti tajutessaan Evelynin huomanneen mietteliäisyytensä. “Ai, öh, ei mitään. Muistin vain yhden asian.”
“Kerro pois”, Evelyn kehotti tuntien itsensä kieltämättä hieman uteliaaksi.
Adrian katsoi puiden lomaan. “Mietin vain... Tiedätkö sen vanhan ladon parin kilometrin päässä täältä? Se saattaisi olla ainoa suojaa antava rakennus lähelläkään meitä, sillä meidän ei kannata kävellä kylään asti. Se voi olla vaarallista.”
Evelyn kurtisti kulmiaan yrittäessään saada päähänsä, mitä Adrian tarkoitti. Hän kuitenkin päätyi siihen, ettei todennäköisesti ollut käynyt siellä koskaan aiemmin, joten hän vastasi:
”En taida tietää.”
Poika käänsi katseensa häneen. ”Minusta meidän kannattaisi mennä sinne, ennen kuin myrsky yltyy. Mitä sanot?”
Evelynin ei tarvinnut pohtia vastausta kauaa. ”Se kuulostaa hyvältä.”
He lähtivät liikkeelle kaatosateen yltyessä entisestään, jos se edes oli enää mahdollista. Vaikkei Evelyn tavallisestikaan vilkuillut pelokkaana puiden sekaan, hän huomasi kävelevänsä yllättävän rauhallisena Adrianin vierellä. Pojan läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi.
Evelynin märät vaatteet olivat painautuneet hänen ihoaan vasten, ja tytön liikkuessa ne hiersivät kyljen haavaa. Sadepisarat valuivat hänen kipeää käsivarttaan pitkin ja sekoittuivat tyrehtyneeseen vereen.
Matka ladolle tuntui kestävän ikuisuuden. Evelyn arveli sen johtuvan heidän hitaasta etenemisestään sekä tummuudesta, joka oli ympäröinyt heidät saaden ajantajun katoamaan jäljettömiin. Ihme kyllä, Adrian näytti varmalta kävellessään aina vain eteenpäin, ja Evelyn arveli hänen todella tietävän paikan sijainnin, jonne he olivat matkalla.
Tyttö kuuli sateen ropinan yli, kuinka risu rasahti jossakin vasemmalla puolellaan. Evelynin kenkien kumipohjat saivat niistä kantautuvan äänen kuulostamaan aavemaiselta hänen kävellessään märällä hiekalla. Hänen pitkät hiuksensa osuivat askelten tahdissa hänen olkapäilleen.
Jossakin vaiheessa Adrian kääntyi oikealle johtavalle sivupolulle, jota Evelyn ei olisi ikimaailmassa voinut erottaa tiheän kasvuston seasta. Hän seurasi poikaa syvemmälle metsään, ja vähän aikaa käveltyään he tulivat pienikokoiselle aukealle, jonka laidalla hän erotti ränsistyneen rakennuksen.
Kävellessään lähemmäksi Evelyn huomasi ladon todellisen kunnon: sen katto oli vajonnut puoliksi sisään, seinien laudat olivat irronneet liitoksistaan ja toinen latoon johtavista ovista oli yhden saranan varassa roikkuen siirtynyt vinoon toisen oven alareunan tielle. Kaatosateessa rakennus näytti siltä, kuin se olisi voinut vajota maan tasalle minä hetkenä hyvänsä.
Adrian pudotti reppunsa nojaamaan seinää vasten ja ryhtyi kiskomaan vasemmanpuoleista ovea auki. Evelyn laski rullaluistimensa repun viereen ja siirtyi auttamaan poikaa juuttuneen oven kanssa.
Adrian vilkaisi häntä tummilla silmillään ja astui kauemmas. Evelyn työnsi sormensa ovenrakoon. Mitä nopeammin he saisivat katon päänsä päälle, sen parempi - oli se sitten ikivanhan ladon puoliksi romahtanut lautarykelmä tai ei.
Hän vetäisi ovea rajusti taaksepäin ja tunsi kovaa kipua olkavarressaan. Pakottaen sen loitommalle Evelyn mahdutti jalkansa raosta ladon sisälle, kääntyi selkä kaksoisoven toista osaa vasten ja työnsi. Ovi liikahti kymmenen senttimetrin verran. Hän ujutti pohkeensa takaisin sateeseen ja katsoi Adriania.
Tämä siirtyi hänen viereensä ja nyökkäsi merkiksi. Sitten he alkoivat samanaikaisesti vetää ovea niin lujaa kuin kykenivät heidän jalkojensa luistaessa märällä maaperällä. Se kuitenkin tuotti tulosta, sillä ovi raottui tällä kertaa enemmän.
“Vielä kerran”, Adrian sanoi, ja kiskottuaan ovea vielä vähän se antoi narahtaen periksi.
He hymyilivät toisilleen, ja Adrian käveli reppunsa luokse. Evelyn ei kuitenkaan liikahtanut, sillä kaikesta huolimatta häntä arvelutti ladon hauras ulkomuoto.
“Oletko varma, että siellä on turvallista? Tarkoitan, että se ei näytä miltään maailman tukevimmalta rakennukselta”, Evelyn sanoi kurkistaen sisälle ja katsoi sitten poikaa epäilevästi.
Tämä nosti reppunsa maasta, vilkaisi tyttöä ja sanoi ilkikurisesti: “Personne ne sait.”
Sen jälkeen hän katosi ovenraosta sisälle latoon.
Evelyn pudisti päätään nauraen pojan salaperäisyydelle, haki rullaluistimet seinänvierustalta ja seurasi Adriania sulkien oven perässään. Se ei suostunut palaamaan alkuperäiselle paikalleen, joten hän jätti sen aavistuksen raolleen.
Ladossa häntä vastaan iskeytyi ummehtuneen puun ja homeen haju. Toista peräseinää vasten lepäsi kymmenittäin pilaantuneita heinäpaaleja. Sisäpuolelta käsin vastakkaisen päädyn painunut katto näytti entistäkin huterammalta. Lattiaa ei laudanraoista ja katkenneista nauloista päätellen ollut kunnostettu vuosikymmeniin. Seiniä esittävien lautojen välistä Evelyn erotti lähimpien puiden ääriviivoja, vaikka kaatosade tekikin siitä huomattavasti haastavampaa.
Evelyn käveli Adrianin luokse heinäpaaleille tutkien samalla ladon sisäpuolisia piirteitä. Hän istuutui yhdelle niistä tajuten samalla, ettei ollut ehtinyt syömään mitään aamiaisen jälkeen. Hänen vatsansa oli ilmoittanut tyhjyydestään jo useita tunteja, mutta Evelyn oli unohtanut sen kaiken tapahtuneen keskellä. Kuin arvaten hänen ajatuksensa Adrian kaivoi repustaan kaksi folioon käärittyä kerrosvoileipää, joista toisen hän ojensi tytölle.
“Pelastaja!” Evelyn huudahti hämmästyksestä nauraen ja otti leivän vastaan.
Myös Adrian nauroi. “Äidit osaavat olla jossain määrin ihan hyödyllisiäkin.”
Evelyn pyöräytti silmiään ja puraisi palan leivästä, jonka taivaallinen maku sai hänet huokaisemaan syvään. He söivät hiljaisuuden vallitessa, ja haukatessaan loputkin eväästään suuhunsa Adrian nosti repustaan kaksi vesipulloa.
Evelyn ei ollut tiedostanut, kuinka janoinen oli. Puolet pullon sisällöstä katosi hetkessä, kun hän kuunteli ulkoa kantautuvaa sateen ropinaa ja satunnaisia ukkosen jyrähdyksiä. Juotuaan hän sulki suuaukon korkilla ja asetti vesipullon takaisin hänen ja Adrianin välissä olevan repun pohjalle.
Adrian vilkaisi rannekelloaan. “Viisitoista vaille seitsemän. Ja lähdimme...”
“Kolmelta”, Evelyn täydensi lauseen hänen puolestaan.
Poika hymyili. “Täsmälleen.”
Evelyn poimi toisen rullaluistimistaan ja tarkisti sen olevan kunnossa. Paria naarmua lukuun ottamatta se vaikutti säilyneen ehjänä, samoin kuin toinenkin. Hän pyöritti hajamielisenä yhtä rullaluistimensa neljästä pyörästä, kun he kuulivat oven avautuvan tuulenpuuskan voimasta.
Adrian oli jo nousemassa heinäpaalilta, mutta Evelyn esti häntä. “Minä voin mennä.”
Hän suoristautui ja käveli kaksoisovea kohti välttäen astumasta laudanrakoihin. Saapuessaan sinne hän työnsi päänsä ulos ladosta ja sai katolta putoilevien vesipisaroiden muodostaman tiiviin rykelmän päälleen.
Ulkona satoi edelleen kaatamalla, eikä Evelyn erottanut edessään pienen maakaistaleen ja puunrunkojen lisäksi mitään. Kaikki näytti yhtäkkiä niin... tavalliselta. Vaikkei ukkosmyrsky tai sateensuojana toimiva hylätty lato olleetkaan ihan tavanomaisia asioita, joiden voisi olettaa tupsahtavan eteensä jokapäiväisenä sattumana, hänestä tuntui, kuin sen kaiken olisi kuulunut tapahtua. Oudolla, selittämättömällä tavalla.
Sulkiessaan ovea Evelyn kuuli narahduksen ladon toisesta päästä. Hän veti kaksoisoven kiinni ja katsoi äänen suuntaan. Jokainen hänen vaistoistaan käski häntä palaamaan Adrianin luokse, mutta uteliaisuus vei lopulta voiton ja hän käveli varovasti kohti sisään painunutta katonosaa.
Tullessaan rakennuksen perälle Evelyn huomasi jonkin liikahtavan ladon nurkassa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä samassa hän näki kirkkaan välähdyksen seinälautojen raosta ja kuuli puun rasahtavan. Hän jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka heikot kattoparrut alkoivat vavahdella yläpuolellaan. Evelynin ei tarvinnut edes arvata, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän yritti saada itsensä liikkeelle, mutta hänen jalkansa olivat jämähtäneet paikoilleen. Hän ei kyennyt liikahtamaankaan.
“Evelyn! Tule pois sieltä!” Tyttö kuuli Adrianin huudon kuin sumussa tuijottaen minä hetkenä hyvänsä pettävää kattoa.
Adrian huusi uudelleen hänen nimeään. “Evelyn!”
Evelyn ei vastannut. Hän ei pystynyt. Hetkeäkään harkitsematta poika säntäsi kohti Evelyniä, ainoana tavoitteenaan saada hänet ajoissa turvaan.
Silloin katto romahti. Evelyn ehti tuntea Adrianin tarttuvan tiukasti itseensä ja vetäisevän pois putoavien parrujen alta, ennen kuin hän kaatui kovalle puulattialle ja vajosi pimeyteen.
*****
“Hän on hereillä!”
Ääni tunkeutui Evelynin tajuntaan hitaasti, painavalla voimalla. Tytön jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, aivan kuin ne olisivat painaneet tuhansia kiloja. Hän raotti silmiään näkemättä edessään muuta kuin mustaa, tiukasti hänen ympärilleen kietoutunutta säkkipimeyttä.
Hän ei tuntenut mitään. Hän leijui pehmeässä, painottomassa tilassa täysin tietämättömänä ympärillään tapahtuvista asioista. Hitaasti hän tiedosti kahden ihmisen kävelevän hänen vierellään molemmin puolin. Mutta he liikkuivat vaakatasossa. Evelyn tajusi hämärästi makaavansa jossakin, muttei osannut yhdistää, missä.
Hän kurottautui hatarasti katsomaan oikealle puolelleen ja tajusi samassa, ettei kipu tällä kertaa ottanut häntä valtaansa. Aivan kuin sen ja hänen väliinsä olisi pystytetty näkymätön seinä, jonka läpi raastava tunne ei päässyt tunkeutumaan.
Evelyn ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä piirtyi vain muistikuva tuntemastaan pelosta, joka oli riistänyt häneltä liikkumiskyvyn. Jonkun tunnistamattoman henkilön käsistä ympärillään, ja tämän jonkun äänestä hänen huutaessa nimeään.
Sitten hän muisti. Adrian.
Evelyn yritti kuiskata pojan nimeä, mutta ei saanut ääntäkään kuuluville. Hänen päänsä tuntui yhtäkkiä kolme kertaa painavammalta, ja hän vajosi takaisin poikkeukselliseen painottomuuteen.
Kyynel valui hänen silmäkulmastaan poskelle, kun hänen ajatuksensa sumentuivat utuiseksi sekamelskaksi. Pian hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän vaipui jälleen pimeyteen.
*****
Hänen verenpaineensa on normaali, eikä hänessä ulkoisesti näy...
Kyllä, hän taisi selvitä siitä säikähdyksellä...
Kyljen ja käden haavat pitää desinfioida, ja hänen päänsä tulee tarkistaa...
Vakava aivotärähdys, luulisin... Kun otetaan huomioon tajuttomuus ja...
Ensimmäinen asia, jonka Evelyn tajusi, oli järjetön kipu hänen käsivarressaan, kyljessään ja takaraivossaan. Hiljalleen se kävi yhä voimakkaammaksi, miltei sietämättömäksi. Hän olisi halunnut vain nukahtaa uudelleen, niin ettei hänen olisi tarvinnut tuntea sitä. Jokin sai hänet kuitenkin raottamaan silmiään aavistuksen.
Ensin hän ei nähnyt mitään. Kirjaimellisesti mitään. Sitten kaikki näytti... valkoiselta. Evelyn siristi silmiään, ja vähitellen hän pystyi erottamaan rakennuksen katon ääriviivat sekä hennot kasvonpiirteet silmiensä tasalla.
Evelyn yritti nousta, muttei pystynyt liikkumaan vahvan käsivarren pitäessä häntä aloillaan. Hän maistoi veren suussaan, ja oletti sen olevan peräisin alahuulensa sisäpuolelta kohdasta, jonka hän tunsi vuotavan.
“Ei hätää, olet turvassa. Lääkäri tulee kohta”, hän kuuli ystävällisen äänen oikealta puoleltaan. Hän käänsi varovasti päätään ja huomasi tummahiuksisen sairaanhoitajan istuvan vieressään. Evelyn yritti nyökätä tälle osoittaakseen kuulleensa, mitä hän oli sanonut, mutta hänet vallanneesta kivusta johtuen hän ei kyennyt kuin liikauttamaan päätään hieman.
Evelynin jalat olivat puutuneet hänen maatessaan sairaalasängyssä, joten hän vaihtoi kivuliaasti asentoa hieman vasemmalle kyljelleen. Hänen katseensa osui huoneessa olevaan toiseen sänkyyn, joka ammotti tyhjyyttään. Verhot olivat kiinni, mutta niiden välistä huoneeseen tulviva himmeä valo kieli ukonilman laantuneen.
Yhtäkkiä tapahtunut muistui hänen mieleensä kuin vanhan elokuvafilmin välähdyksinä. Lato. Katto. Romahdus. Pimeys. Hän ponnahti istumaan ja vääntyi saman tien kaksin kerroin kivusta. Häntä huimasi, ja huone tuntui pyörivän hänen silmissään.
Hänen vieressään istunut nainen painoi hänet lempeästi takaisin makuuasentoon.
“Sinun on parasta pysytellä siinä sen aikaa, kunnes lääkäri tulee”, hän sanoi hymyillen hänelle.
Evelyn ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa kattoa. Onnettomuus pyöri hänen mielessään uudestaan ja uudestaan, kuin joku olisi laittanut sen toistamaan itseään television ruudulla. Hän ei halunnut ajatella sitä. Ei nyt.
Hetken kuluttua ovi aukesi ja pitkänhuiskea, virkapukuinen mies astui sisään. Hän sulki oven jäljessään ja asteli heidän luokseen.
Hän otti tuolin itselleen sängyn toiselle puolelle vastapäätä sairaanhoitajaa ja katsoi Evelyniä vihreillä, lämpimillä silmillään.
“Hei, olet varmasti Evelyn. Mikä vointisi on? Sattuuko johonkin?”
Evelyn nyökkäsi hitaasti ja osoitti päätään. Siirtäessään kätensä kylkensä haavan kohdalle hän tajusi, että joku oli peittänyt sen siististi sideharsolla. Hän katsoi vasenta olkavarttaan ja huomasi senkin olevan vaalean, nauhamaisen kerroksen alla.
Miehen kysyttyä vielä pari kysymystä liittyen kipeisiin kohtiin hän siirtyi varmistamaan, oliko tyttö menettänyt muistiaan tapahtuneessa. Hän esitti Evelynille kysymyksiä tälle aivan itsestäänselvistä asioista, kuten milloin hänen syntymäpäivänsä oli ja tiesikö hän, mitä vuotta elettiin tällä hetkellä.
Sen jälkeen lääkäri tarkisti hänen toimintakykynsä pyytämällä Evelyniä puristamaan käsiään omillaan niin lujaa kuin siinä tilassa pystyi. Sitten hän kehotti tätä vielä taivuttamaan jalkateriään suoraan. Tytön lopetettua mies katsoi häntä tyytyväisenä.
“Näyttäisit olevan naarmuja, paria haavaumaa ja aivotärähdystä lukuun ottamatta päällisin puolin kunnossa”, hän sanoi hymyillen. “Joudut jäämään tänne pariksi päiväksi tarkkailuun varmuuden vuoksi, mutta jos mitään huomiota herättävää ei havaita, pääset kotiin.”
Sitten hän vakavoitui, ja hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi: “Onko sinulla minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta? Muistatko, mitä tapahtui?”
“Muistan”, Evelyn vastasi käheästi. Häntä oksetti.
“Kuvailisitko suurpiirteisesti ne kohdat, mitkä muistuvat mieleesi selkeimmin?”
Evelyn yritti kertoa tapahtuneen mahdollisimman totuudenmukaisesti. Päästessään miltei loppuun hänen lauseensa keskeytyi äkisti, kun hän muisti erään asian. Adrian.
“Miten Adrian voi?” Evelyn kysyi hädän kuultaessa hänen äänestään ja pakotti itsensä istumaan räjähtävästä kivusta huolimatta. “Hän juoksi pelastamaan minua katon romahtaessa. Onko hän kunnossa?”
Sairaanhoitaja vilkaisi miestä sängyn toisella puolella ja kääntyi sitten Evelynin puoleen.
“Adrian on elossa, ja hän selviää kyllä. Emme kuitenkaan osaa vielä sanoa, jääkö hänelle väliaikaisia tai mahdollisesti jopa pysyviä vammoja tapahtuneesta.” Hän vilkaisi uudestaan lääkäriin päin ja hengitti syvään. “Hän on vajonnut koomaan.”
Evelyn tunsi, kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan.
“Ei”, hän kuiskasi.
Hän ei suostunut uskomaan sitä. Ei niin voinut käydä. Niin ei saanut käydä. Ehkä jollekin muulle se olisi mahdollista, mutta ei Adrianille.
Äkkiä hän tajusi istuvansa suu auki tuijottaen jotakin tiedostamatonta pistettä edessään ja tunsi, kuinka sairaanhoitaja ja lääkäri katsoivat häntä.
“Pääsenkö... pääsenkö katsomaan häntä?” Evelyn kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammin.
“Et valitettavasti ainakaan tänään”, mies sanoi pahoitellen. “Seuraamme hänen tilaansa huomiseen, ja ilmoitamme sinulle, mikäli voit käydä hänen luonaan.”
Evelyn nyökkäsi ja yritti samalla olla näyttämättä sisällään kalvavaa pettymystä.
Sairaanhoitaja katsoi häntä. “Eräs tämän osaston hoitaja tuo sinulle ruokaa. Yritä levätä siihen asti.”
Tyttö nyökkäsi uudelleen ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa, joka näytti puolta yhdeksää. Aamulla vai illalla, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Lääkäri kääntyi vielä kerran hänen puoleensa. ”Onko sinulla jotakin kysyttävää, ennen kuin lähdemme?”
Evelyn pohti hetken ja sanoi: ”Itseasiassa, on minulla. Mikä päivä tänään on?”
”Vendredi, mademoiselle. Olet ollut kaksi päivää tajuttomana.”
Perjantai. Kaksi päivää.
”Selvä, kiitos”, hän sanoi hymyillen yrittäen kätkeä hämmennyksensä.
Sairaanhoitaja ja lääkäri lähtivät, ja Evelyn jäi yksin tyhjään huoneeseen. Vähän ajan kuluttua lyhyt, pyöreähkö naishoitaja toi hänelle lämmintä keittoa, leipää ja mustikkapiirakkaa tarjottimella ja laski sen sängyn vieressä nököttävälle yöpöydälle. Evelyn kiitti häntä ja tämän sulkiessa oven takanaan hän tarttui lusikkaan. Ruoka meni vaivalloisesti alas hänen kurkustaan, ja parin yrityksen jälkeen hän laski aterimen kädestään. Hän tyytyi haukkaamaan pari palaa leivästä, mutta huomattuaan ettei pystynyt nielemään sitäkään kunnolla, hän työnsi tarjottimen syrjään ja makasi sängyssä tietämättä, mitä tehdä.
Sairaalavaatteet tuntuivat oudoilta hänen oman, tutun t-paitansa ja juoksuhousujensa jälkeen. Hän kääntyi seinään päin ja sulki silmänsä tajuten yllättäen olevansa todella väsynyt. Työntäen päänsä sisällä risteilevät ajatukset syrjään hän yritti saada unen päästä kiinni. Lopulta Evelyn nukahti syvään, levottomaan uneen.
*****
Joku huusi hänen nimeään, aina vain uudestaan. Evelyn tiesi, kenelle ääni kuului. Hän oli kuullut sen jo liian monta kertaa.
Sitten ääneen sekoittui voimakas, ulkoa kantautuva jyrähdys. Hänen katseensa tarkentui hämärässä ja hän erotti ladon rikkonaiset seinät. Hän kääntyi ympäri kohti rakennuksen puoliksi vajonnutta päätyä ja tunsi, kuinka sen vuosikymmeniä pystyssä pysyneet perustukset alkoivat huojua. Evelyn tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta kuten uni oli jo monta kertaa antanut hänen ymmärtää, hän ei kyennyt liikkumaan.
Hän kuuli kaiken melun seasta, kuinka joku lähti juoksemaan itseään kohti. Hän käänsi päätään ja näki pakokauhun sekaisin silmin Adrianin tumman hahmon tulevan aina vain lähemmäs. Hän yritti huutaa poikaa pysähtymään, muttei saanut suutaan auki. Hänen olisi seisottava siinä ja odotettava, että putoavat kattoparrut peittäisivät heidät alleen.
Evelyn havahtui hereille ja ponkaisi istumaan hiestä märkänä. Kesti hetken, ennen kuin hän muisti, missä oli. Sairaala, hän ajatteli huokaisten. Olen turvassa.
Uni oli toistanut itseään monen monituista kertaa, ja sai kaiken muistumaan tytön mieleen kristallinkirkkaasti, kuin hänet olisi määrätty elämään tapahtuma kerta toisensa jälkeen. Ja jokaisesta painajaisesta herättyään hän pelkäsi nukahtamista aina vain enemmän.
Huoneessa oli pilkkopimeää. Evelyn laskeutui kivusta ähkäisten takaisin pehmeän untuvatyynyn varaan. Hän hengitti syvään ajatellen, että voisi valvoa aamuun asti ilman, että hänen tarvitsisi nähdä onnettomuutta mielessään enää uudelleen.
Hän vilkaisi seinäkelloa, joka näytti viittä yli kolmea. Yö tuntui matelevan eteenpäin tuskastuttavan hitaasti. Hän makasi kasvot kohti kattoa ja yritti saada ajatuksensa pois ladon tapahtumista ja Adrianista.
Kymmenen minuutin kuluttua hän oli jo niin väsynyt, ettei pystynyt ajattelemaan mitään selkeästi. Hän pakotti itsensä siitä huolimatta pysymään hereillä. Jossain vaiheessa Evelyn kuitenkin päätteli nukahtaneensa, sillä seuraavan kerran hän heräsi aamulla hoitajan koputtaessa huoneen oveen.
*****
Evelyn seurasi hoitajaa loputtomalta tuntuvaa sairaalakäytävää pitkin. Aamutossuista lähti läpsähtävä ääni joka askeleella niiden osuessa marmorilattiaa vasten. Käytävän seiniä peitti erilaiset ja -väriset taulut keskiajalta nykyhetkeen saakka, ja eri huoneisiin johtavat lasiset liukuovet vilisivät tytön silmissä. Hän ei kuitenkaan välittänyt ympärillään tapahtuvista asioista. Hänen ajatuksensa oli täyttänyt vain yksi niistä.
Jonkin aikaa käveltyään he kääntyivät vasemmalle ja hoitaja painoi seinässä olevasta leveähköstä laatasta, jonka painuessa sisään heidän edessään olevat kaksoisovet avautuivat mekaanisen äänen säestämänä. He jatkoivat kulkuaan ovien takana sijaitsevaan käytävään, jonka jälkeen he kipusivat loivat portaat ylös.
Aiemmin portaiden kiipeäminen olisi saanut kivun leviämään Evelynin sisälle, mutta sairaanhoitajan annettua hänelle tehokasta kipulääkettä hän ei tuntenut itseasiassa yhtään mitään. Hänestä vaikutti siltä, kuin hän olisi ollut vain yksi sairaalassa käyvistä lukemattomista vieraista eikä itse potilaana. Jokaisesta Maan päällä asuvasta ihmisestä juuri hänen kohdalleen oli tapahtunut jotakin tällaista. Se tuntui epätodelliselta. Kaikki tuntui epätodelliselta.
Ja kaikista maailman ihmisistä juuri Adrian on vajonnut koomaan, Evelyn ajatteli ja tunsi, kuinka hänen silmiään alkoi kirvellä. Hän pakotti itsensä ryhdistäytymään ja vilkaisi ympärilleen heidän tullessaan portaiden yläpäähän. Hän näki kahden sairaanhoitajan työntävän tyhjää sänkyä viereistä käytävää pitkin. Satunnaisia, hänelle ennestään tuntemattoman näköisiä henkilöitä kulki heidän ohitseen.
Hänen edellään kävellyt hoitaja ohjasi hänet oikealla sijaitsevaa leveämpää käytävää pitkin ja seisahtui aivan tavallisen näköisen, sairaalahuoneeseen johtavan oven eteen. Oven vieressä oli pieni kyltti, jossa luki kyseisen huoneen potilaiden nimet, ja Evelyn henkäisi hiljaa hänen katseensa kiinnittyessä yhteen niistä: Adrian Braithwaite.
Hoitaja katsoi häntä varmistaakseen tämän olevan valmis, ja painoi sitten hitaasti kahvasta. Ovi liukui sivuun. Evelyn käveli huoneeseen kuin sumussa, epävarmana siitä, mikä häntä siellä odottaisi.
Huone oli isompi kuin se, missä hän itse oli vielä puoli tuntia sitten ollut. Siellä oli neljä metallista, valkoisten petivaatteiden peittämää sairaalasänkyä, kaksi toisella seinällä ja kaksi toisella. Huoneeseen tulvi valoa sen päässä sijaitsevasta valtavasta ikkunasta, jonka vaaleankeltaiset verhot oli vedetty sivuun.
Evelynin silmät osuivat perimmäiseen sänkyyn, ja hänen sydämensä oli pysähtyä. Hän tuijotti sanattomana puhtaanvalkoisilla tyynyillä makaavaa liikkumatonta hahmoa, kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa elämässään.
Yhtäkkiä hän tajusi pystyvänsä liikkumaan, ja hän ryntäsi huoneen poikki pojan luokse. Adrian näytti niin elottomalta ja haavoittuvalta, ettei hän mahtanut itselleen mitään. Kuumat kyyneleet alkoivat valua tytön poskille.
“Voi, Adrian... Olen niin pahoillani...” Hänen äänensä särkyi.
Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin pitelemään pojan velttoa kättä omassaan ja katsomaan hänen tummien silmäripsien reunustamiin, kiinni painautuneisiin silmiin.
Hän ei huomannut, että sairaanhoitaja oli tullut hänen perässään huoneeseen. Hän tajusi sen vasta, kun tämä kosketti hänen olkapäätään vieressään.
Evelyn käänsi kyynelten raidoittamat kasvonsa häneen.
“Adrianin todennäköisyydet selvitä ovat hyvät, vaikka tutkimukset ovatkin vielä kesken”, hoitaja sanoi hymyillen rauhoittavasti.
Evelyn nielaisi ja veti syvään henkeä tasatakseen äänensä. “Luuletko... luuletko, että hän herää pian?”
Hoitaja katsoi Adriania, ja tyttö saattoi erottaa hänen kasvoillaan häivähdyksen surua.
“Kukaan ei osaa sanoa tarkalleen mitään, se on lähinnä tapauskohtaista. Jotkut koomapotilaista heräävät parinkin päivän kuluessa, ja toiset...”, hän käänsi katseensa Evelyniin, “eivät koskaan.”
Evelynistä tuntui, kuin hän voisi minä hetkenä hyvänsä pudota alas sängynlaidalta, jolle oli istuutunut. Hän tuijotti hoitajaa epäuskoisena, eikä huomannut, kuinka hänen leukaansa pitkin valunut kyynel putosi pojan paidalle.
“Uskon silti vakaasti, että hän herää. Sitten lopulta. Hänelle ei ainakaan vielä vaikuta jääneen sen suurempia vammoja onnettomuudesta, mutta lopulliset havainnot voidaan tehdä vasta hänen herättyään.”
Vasta nyt Evelyn kiinnitti huomiota Adrianin vapaaseen käteen. Kämmenselästä lähti ohut, läpinäkyvä letku sängyn viereiseen telineeseen, jossa roikkui nesteytyspussi. Pojan rinta kohosi ja laski rauhallisten hengenvetojen tahdissa. Tämän otsassa oli lautojen jättämiä syviä naarmuja, ja hän huomasi Adrianin oikean jalan ympärillä lastan. Hänen säärensä oli murtunut.
“Hän pelasti minut”, Evelyn kuiskasi katsoessaan Adriania kyynelverhon takaa.
Sairaanhoitaja puristi hellästi hänen tervettä kättään. “Ja hän oli todella rohkea tehdessään niin. Hän tiesi mahdolliset seuraukset, mutta niistä huolimatta hän halusi suojella sinua. Kuka tahansa ei olisi ollut valmis toimimaan niin.”
Evelyn hymyili tälle hieman. “Uskotko, että hän kuulee minut?”
“Sitä on mahdotonta sanoa. Jotkut koomapotilaista ovat kertoneet herättyään kuulleensa joidenkin läheistensä äänet, kun he olivat käyneet heidän luonaan.” Nainen vastasi hänen hymyynsä. “Sanoisin, että kannattaa ainakin yrittää.”
Evelyn käänsi katseensa takaisin Adrianiin hoitajan noustessa. Ennen lähtöään hän kääntyi vielä pikaisesti tytön puoleen ja sanoi lempeästi:
“Paina sängyn vieressä olevaa punaista nappia, jos tarvitset jotakin. Muutoin tulen hakemaan sinut kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Adrianin vanhemmat ovat tulossa katsomaan häntä.”
Evelyn nyökkäsi ymmärtäneensä. Hoitaja katsoi häntä vielä hetken kuin yrittäen löytää jonkinlaisen merkin siitä, että tyttö haluaisi hänen tekevän jotakin, mutta kääntyi sitten ovelle ja sulki sen perässään.
Hänen lähdettyään Evelyn käänsi katseensa poikaan, kumartui lähemmäs tämän kasvoja ja kuiskasi:
“Anna anteeksi, Adrian. Sinä toivut kyllä, luota minuun. En anna minkään enää vahingoittaa sinua.”
Adrianin tummat hiussuortuvat olivat valahtaneet tämän kasvoille. Evelyn pyyhkäisi ne sivuun itkemisen jäljiltä tärisevin sormin ja katsoi hänen hienoisia kasvonpiirteitään. Viimeiset sanat hän lausui toivoa ja päättäväisyyttä äänessään, aivan kuin olisi itsekin halunnut uskoa niihin.
“Minä lupaan.”
