Sunnuntaiaamuinen kevätsade kasteli autiotalon huopakaton, ränsistyneen hylätyn teollisuusalueen laidalla. Jänis loikki talon kulmalta kuoppaiselle hiekkatielle ja pysähtyi heristäen isoja korviaan. Sateenropinan keskeltä kuului sadeviittaan pukeutuneen, saapasjalkaisen miehen raskaat askeleet. Jänis seisoi hetken jähmettyneenä, paikoillaan kuunnellen, kunnes jatkoi loikkien matkaansa tien yli metsään ja katosi näkyvistä suuren kuusen taakse. Mies pysähtyi talon eteen, kuunteli ja katsoi ympärilleen näkymättömistä, huppu pään yli vedettynä. Tuntien olevansa yksin, ainut jalkeilla oleva kilometrien säteellä, hän kaivoi avaimet taskustaan, avasi vanhalla riippulukolla lukitun oven, ja astui sisään.
Tyttö heräsi ruosteisten saranoiden narinaan. Hänen kätensä olivat verestävistä ranteista, käsiraudoilla kiinni sängyn kalteripäädyssä. Mies seisoi selin tyttöön, riisui märän sadeviitan päältään ja laski sen tuolin nojalle. Hän otti pöydältä kommandopipon ja puki sen kasvojensa suojaksi. Vaikka tyttö tiesi sen turhaksi, hän yritti huutaa apua, mutta huuto kuitenkin tukahtui teipatun suun taakse, pelkäksi mutinaksi. Tytön potkiessa paniikissa jaloillaan, mies kääntyi ja asteli kohti sänkyä. Hän katsoi hetken hädintuskin täysi-ikäistä, alastonta, itkevää ja rimpuilevaa tyttöä, jonka silmistä valui kyyneliä turvonneille, sinertäville silmäkulmille. Hetken hän vain seisoi. Seisoi ja nautti jokaisesta tytön kauhun hetkestä, kunnes kaivoi repustaan köydet, joilla köytti väkipakolla tytön jalat haralleen sängyn kulmiin kiinni. Mies riisui hitaasi housunsa ja napsautti jalustalla seisovan videonauhurin päälle.
