(Varoitus) Seuraava "novelli" voi sisältää kitjoitusvirheitä! Lue varoen! XD
Terve tämä on ensimmäinen lisäykseni tänne! Minun uni! Jei!.... Okei se saattaa tuntua oudolta, mutta se paranee loppua kohti!
Vain rakentavaa kritiikkiä kiitos! Kukaan ei pidä haukuista! Jos, on jotain negatiivista, niin selitä se sitten!
Oikei nytten novelliin?, tarinaan?,...uneen?
>---------------------------------------------<
Hissin ovet sulkeutuvat. Olen New Yorkissa, yhdessä niissä upeista pilvenpiirtäjistä. Siistiä eikö? Mutta se olisi siistimpää, jos muistaisin miten jouduin tänne. Aivan en muista mitään eilisestä. En edes muista mitään ennen hissien ovien sulkeutumista! Ehkä minulla on amneesia? Ei, ei se voi olla. Olen aika varma, että muistaisin miten olen täällä. Amnesiahan on sellaista, että unohdat kaiken jostain pään kolauksesta? Vai mitä? Mutta miten muistan New Yorkin ja pilvenpiirtäjän? Miksi olen täällä? Monesko päivä on? Keitä nämä kaksi miestä ovat? Kuka MINÄ olen?!
"Hei..." toinen mies oikeallani kuiskaa. Käännän päätäni häntä kohti. "Mitä ikinä tapahtuukin-" miehen lause katoaa kohti loppua ja hän jää tuijuttamaan minua epävarma ilme kasvoillaan.
"Me ei saatu puhua sille!" toinen miehistä huudahtaa. Säpsähdän hänen äänestä. Mies jolle ääni kuuluu pitelee jonkinlaista asetta. Katson sitä... M16 rifle. Silmäni pyöristyvät. Miten vit*ssa tiedän jotain tuollaista?!
"Okei...." oikean puolinen sanoo ja vaihtaa katseensa hissien oviin. Kun katson häntä tarkemmin huomaan, että hänelläkin on sama ase. Voi huomata selvästi, että oikean puolinen on nuoorempi kuin vasemman puolinen. Hänellä on vaalenruskeat hiukset ja vihreät silmät, hän vaikuttaa 19-20 vuotiaalta. Kun taas vasemman puoleinen, hän on varmaan ainakin 45 vuotias. Hänellä on harmahtavan ruskeat hiukset ja viherän-siniset silmät.
Vaikka heillä on aseet he käyttävät ihan normaaleja vaatteita.
Katson hissiä. Takanamme on peili, molemmilla puolilla on kaide, johonka vanhempi mies nojaa. Katossa on kaunilla kuviolla tehty lamppu. Ja edessä on rauta ovi, joka avautuu kahtee suuntaan. Ihan tavallinen kalliin luokan hissi... Paitsi musiikki puuttuu. Miksi?
Kuulu ding-ääni ja hissi pysähtyy. Toiseksi korkein kerros, joka on 51-kerros. Ovet avautuvat ja miehet viittovat minua pysymään paikoillaan. He katsovat käytävään osoittaen aseitaan eri suuntiin. Käytävä johonka olemme astumassa on pimeä ja tyhjä. Ei ihmisiä, huonekaluja tai huonekasveja. Se siitä ylellisyydestä.
Vasen miehistä asuu hissistä pois ja katsoo vielä erisuuntiin, kunnese hän antaa luvan meidän tulla pois. Kävelemme seinän vieressä vasemmalle käytävään. Kun käytävä kääntyy moneen suuntaan kuin risteys. Jämme vähäksi aikaan paikoilleen. Vasen miehistä "tarkistaa" tilanteen. Minua vähän kiinostaa miksi he ovat niin kireitä.
Vähän ajan "seikkailun" jälkeen saavumme huoneeseen, jossa on paljon toimisto pöytiä. Niiden päällä on tietokoneita ja muuta normaalia tavaraa. Olemme kerroksen nurkassa, koska seininä ihan takana on kaksi valtavaa ikkunaa.
Miehet istuvat läheisen seinän viereen, nojaten sitä. Vanhempi heistä katsoo minua ja sitten oikella olevaan käytävään. Siellä on ovi, lasiovi. Huoneessa on valoa. Mies katsoo taas minua ja nyökkää päätään merkiksi, että minun pitää mennä sinne.
Kävelen hitaasti kohti ovea. Katson taakseni. Ei ketään. Upeaa, mutta pian kuulen ääniä.
"Hiljaa idiootti!" Tunnistan äänen vanhemmalle miehelle. He ovat varmaan siirtyneet kauemmaksi. Jos vaikka joku näkee heidät, eivät he osaa yhdistää tätä huonetta tilanteeseen. Vau!? Mistä tiesin tuon? Katson taas ovea. Siirryn lähemmäksi. Olen nyt sen edessä, ehkä alle metri väliä. Katson kahvaa epäillyttävästi. Sisälläni myllyää kysymysten sota. Mitä täällä tapahtuu? Ei yleensä tälläinen toimisto rakennus ole tyhjänä. Miksi minä olen täällä? Mitä on tämän oven takana?
Löydän jostain rohkeutta ja avaan oven.
Oven takaa paljastuu toimisto. Varmaan pomon huone. Huoneen seiniä peittää ruskeat kirjahyllyt, jotka ovat täynnä kirjoja. Keskellä huonetta on kaksi sohvaa ja niiden välissä on pöytä. Huone on suorakulmion muotoinen. Ovi on oikealla. Vasemmalla huonetta on iso kirjoituspöytä, jonka edessä on kaksi pientä sohvaa. Pöydän takana on yksi pidempi sohva ja sen takana on iso ikkuna. Huoneessa on valot päällä.
Minun lisäksi siellä on neljä muuta ihmistä. Kaksi poikaa, ehkä minun ikäisiä, vaikken tiedä kuinka vanha olen, mutta näin kuvajaiseni hississä. He ovat keskellä huonetta olevilla sohvilla, yksi istumassa kirjoituspöydän ääressä. Hän on nainen ehkä 40 vuotta. Ja vielä yksi kirjoutuspöydän takana olevalla sohvalla. Hän näyttää nukkuvan.
Pojat sohvilla nousevat ylös ja katsovat tai ehkä tuijottavat minua. Nainen nostaa katseensa ylös siitä, mitä ikinä tekikään.
"Aaa..." hän sanoo ja nousee myös ylös. "Tulit viimeinkin." Myöhemmän lauseen jälkeen pojat istuvat taas.
"Tule istumaan..." Nainen katsoo pöydän edessä olevia sohvia. Kävelen hitaasti hänen luokseen. Nainen istuu jälleen ja minä istun oikean puoliselle sohvalle.
"Olen varma, että olet hieman loukkaantunut tästä...kohtelusta, mutta se on pakollista." Nainen aloittaa. Olen hiljaa vaikken edes tiedä mistä hän puhuu. Hän katsoo minua vakavana ja ristii kätensä pöydälle.
"Me voimme auttaa sinua" Hän jatkaa. "Jos annat meille luvan, voimme saman tien viedä sinut laboriotorioon ja aloittaa kokeet." Jäykistyn, kun hän on sanonut asiansa. Nousen ylös.
"Laboriotorioon!? Kokeet!? En edes tiedä mistä puhut!" Katson naista kovasti. Kuulen kuinka takani, että jotkut nousevat. Nainen katsoo taakseni ja viittoo käsillään, että pitäisi ottaa rauhallisesti.
"Et siis tiedä mitään?" Hän katsoo minua toiveikas ilme kasvoillaan. Pudistan päätäni. Nainen hymyilee ja vaihtaa katseensa pöytään.
"Voi luojan kiitos...Tästä tulee paljon helpompaa..." hän sanoo hiljaa. Hän nostaa katseensa minuun ja on sanomassa jotain, mutta laukaukset huoneen ulkopuolelta keskeyttävät hänet. Käännän pääni ovea kohti huomatakseni, että huoneeseen on tullu viisi miestä. Keskimmäinen näyttää olevan "pomo". Valkeilla hiuksilla ja pitkällä arvella joka alkaa oikeasta kulmakarvasta vasemman silmän alapuolelle ylittäen tämän nenän. Neljä muuta näyttävät samalta yllään armeijan varusteet, heidän kasvojaan peittään kypärä, jokaisella eri värinen.
"Kehottaisin teitä vain antautumaan..." "Pomo" aloittaa "....niin ketään ei satu."
"Tämä on yksityinen toimisto." takanani oleva nainen nousee nopeasti. Neljä "kommando" sotilasta tähätäävät tätä, mutta "pomo" nostaa kätensä merkkinä siitä, ettei saisi aukaista tulta. Mies lähettää meille pelottavan hymym, mutta tilanne muuttuu, kun yksi sohvilla istuvista pojista tarttuu tämän käteen.
Laukaukset alkavat. Hyppään pöydän yli naisen viereen, joka työntää minut alas. Pöydän takana olevalta sohvalta tämä "Prinsessa Ruusunen" herää ja nousee ylös seisomaan sohvan päälle. Sitten hän hyppääkin pöydälle ja siitä eteen päin. Hänen kohtaloaan en pääse näkemään kun, työpöytä riistää näköalan. Pian yksi sotilaista lentää pöydän yli ja menee suoraan ikkunan läpi tippuen kohti kuolemaansa.
Vasta tapaavani nainen tarttuu leukaani ja kääntää sen ikkunasta itseensä.
"Minä harhautan heitä ja sinä juokset ovesta ulos..." hän pitää tauon ja odottaa reaoktiotani, nyökkään. Tulitus on loppunut. "Äläkä sitten pysähdy..." hän sanoo ja varoittamatta ryntää pois pöydän tarjoamasta suojasta. Katson kuinka kolme jäänyttä sotilasta tähtäävät tätä. Kolme, koska yksi on peräseinällä nojaamassa, pää ja niska oudossa asennossa. Ruumiini toimii nopeammin kuin ajatukseni. Se vetää minut juoksemaan kohti ovea. Joustessani huomaan kuinka huoneessa olleet pojat makaavat lattialla, kuolleena. Ja sitten se nainen, jota opin epäilemään ammutaan siihen paikkaan ja kuinka veri lennähtää hänen selästään varmasti kalleille kirjoille.
Pääsen ovesta ulos ehjin nahoin. Katson käytävän molempiin suuntiin, tyhjä. Laitan oven kiinni ja pistän seinän vierellä maakaavan miehen aseen oven kahvasta läpi, niin kuin niissä Zombi leiffoissa joita en muista katsoneeni. Saan sen paikalleen juuri ajoissa, kun yksi oven takana jahtaavistani sotilaista yrittää aukaista sitä lujalla tönäisyllä. Vedän käteni pois ja päästän henkäisyn, jota en tiennyt pidättäväni.
Sitten tajuan, kuinka tuttu se ase on, joka suojelee minua näiltä "kommando-sotilailta". M16 rifle. Katson nopeasti miestä, jolta otin sen. Aika pysähtyy, huudot oven toiselta puolelta laimentuvat. Mies jonka otsassa on luoti, on juuri se sama mies, joka saattoi minut tänne. Se nuorempi, joka yritti varoittaa...tai jotain. Katson ympärilleni, vähän matkan päässä on se toinen. Oh man. Ja minä niin pidin heistä, vaikka en edes tiedä heidän nimiään. Tai muista? Päässäni kulkee niin monta kysymystä.
Pian kaikki muuttuu normaaliksi. Huudot kuulostavat voimakkaammilta taas. Käytävän perältä tulee valoa, kuin taskulamppuja. Ja askelia! Juoksen toiseen suuntaan.
"Hei! Pysähdy!" Askeleet muuttuvat juoksuksi. Kuulen kuinka ase, johonka laitoin oman elämäni pantiksi otetaan pois ovesta. Jei! Varmaan kokonainen yksikkö on perässä.
Juoksen niin monta käännöstä niin suinkin kuin jaksan. Yritän päästä hissille. Ja kyllä, muistan missä hissi on. Ei minulla ole huonoa muistia, vaan amnesia! Tai niin minä sanoisin... Pudistan päätäni, saan vastaukset joskus toiste, nyt minun pitää juosta.
Saavun hissille, mutta siinä on jokin vikana. Se on kahden kerroksen välissä. Great! Tämän ja seuraavan. Katson alas. On matkaa. Hissin ulkopuolella olevat seinät ovat tasaiset ja vaijerit, no niitä ei ole? Onko tämä joku tulevaisuus. No se voi olla yksi selitys muistinmenetykselleni, ja ehkä myös sille laboriotorio jutulle. Ehkä voin hyppiä ajassa tai joitain. Okei nyt alkaa vaikuttaa ennemminkin hulluudelta, kuin amneesialta.
Kuulen ääniä ja päätän kiivetä hissiin. Piiloudun hissin oven taakse, koska se on puoliksi kiinni ja puoliksi auki. Sotilaat juokset ohi. On kyllä eliitti sotilaita. No, olenhan vain teini. Taisivat aliarvioda. Kiipeän hissistä seuraavaan kerrokseen. Pimeää. Mutta pystyn näkemään. Käytävä, no huone, on pieni. Peräseinällä on ovia, vessat. Jaettu naisten ja miesten osiin. Vasemmalla on käytävä ja oikealla on rappuset, luultavasti johdattavat katolle. Katson rappusian. Niiden päässä on lasi ovi, josta voi selkeästi nähdä aamu taivaan. Aivan kuin kuulisin, jonkun kutsuvan minua sieltä.
Menen kuitenkin naisten vessan, katto olisi umpikuja ja ehkä myös hengen vaara rakennuksen pituudesta päätellen. Vessakin on pimeä. Heti oven vasemmalla puolella on käsienpesualtaat, ne loppuvat puoli seinään. Altaiden ylä puollella on yksi pitkä peili. Vasemmalla on vessat. Väri on mustan ja valkoisen väliltä. Huoneen perällä on ilmaventtiili. Pikakävelen sen luoksen ja yritän saada sen auki. Ei onnaa.
Käytävältä kuluu ääniä. Ne ei tosiaan osaa tehdä mitään muuta. Piiloudun oven vierellä olevien pesualtaiden alle, juuri oven viereen. Niin, jos joku tulee huoneeseen, ei tämä tulisi huomaamaan minua.
Ovesta astuu sisään sotilas, joka skannaa huoneen aseellaan. Kaksi muuta tulee perässä. Vau! Sama virhe kahdesti. He alkavat potkimaan vessojen ovia. Ajatus tuli mieleen, jos vessa olisin joku, ja no tämä on naisten vessa. Okei! Onko minulla joku ADHD tai jotain? Viereeni astutaan. "Pomo", Hän katsoo kuinka sotilaat potkivat ovia. Kaikki on nyt auki, paitsi viimeinen. "Pomo" kävelee sisemmäksi huonetta. Nyt on tilaisuuteni. Ryntään vessasta ulos. Käytävällä on joku. Niinpä suuntaan katolle.
"Täällä!" Sotilas huutaa. Snitch. Pääsen portaiden päähän ja ovesta ulos. Ovi lukkiutuu takanani. Kävelen katon reunalle. OMG!OMG! Nope! Ei tule onnistumaan. Lasi rikkoutuu takanani. He tulevat läpi... Yritän miettiä ratkaisua, kunnes huomaan sormuksen katon kaiteella. Mitä? Miten? Okei tämä on ollut muutenkin omituinen päivä. Otan sen käteeni. Hmp... Outoa, ihan kuin... Laitan sen sormeeni. Vasemman käden keskariin.
'Jump' ajatus vain leijaili päässäni. Nousen katon reaunalle valmiina hyppyyn, en edes tajua mitä teen. Ovi avautuu. Juuri kun yksi sotilaista on ottamassa minusta otetta. Painovoiman muutos. Aika hidastuu. Äänet vaimentuvat. Pian voimakas tuulen vire soi korvissani ja lepattaa vaatteitani. Suljen silmäni. Tunnen olevani elossa, enemmän kuin pari sekuntia aijemmin. Tämä kestää hetken. Avaan näkökenttäni uudelleen. Se tunne kuitenkin katoaa, kun tajuan, että maa alkaa olla vaarallisen lähellä. Teen ilmassa puolivoltin, niin että selkäni osuu maahan. Ainakin kuolen coolisti.
Pimeys...
...
...
...
..
.
.
.
Avaan silmäni. Näen pitkiä taloja ja ihmisiä ympärilläni. Korvissani soi, mutta se menee ohi ja antaa ihmisten kuiskausten kuulua.
"She is alive?!" (Hän on elossa?)
"How that is even possible?!" (Miten se on mahdollista?)
"Did she jump of the skyscraper?" (Hyppäsikö hän pilvenpiirtäjästä?)
"Mom is she angel?" (Äiti onko hän enkeli?)
Viimeinen jäi soimaan. Ei edes lähelle. Kai?
Nousen ylös. Ihmiset perääntyvät kauhuissaan. Kosketan päätäni, koska päästessäni ylös hirveä kipu lankeaa sen ylle kuin kirous.
Katson ympärilleni, samaisesta rakennuksesta, josta hyppäsin, tulee ne samat "eliitti" sotilaat. Nousen kokonaan ylös. Joka paikkaan sattuun. No mitä muuta odotat, kun hyppäät pilvenpiirtäjän huipulta. Väkijoukko hidastaa sotilaita, kun taas minun kohdalla he väistävät.
Kivut ympäri kehoani katoavat yksitellen ja pääsen juoksemaan. Törmään moneen ihmiseen, samalla tavalla kuin sotilaat perässäni.
'I know that I am just voice in your head, but you have to trust me.'(Tiedän, että olen vain ääni pääsi sisälllä, mutta sinun pitää luottaa minuun.) se ääni taas, ja tällä kertaa tiedän ettei se ole minä. Katson taakseni korstot, jotka jahtaavat minua lähenevät koko ajan.
"Ok." sanon vain yksinkertaisesti.
'Next to the right.'(Seuraavasta oikealle.) teen kuin ääni sanoo. Ja hetken kuluttua huomaankin, että olen karistanut metsästäjäni pois kannoiltani. Pysähdyn ja nojaan ylävartaloni polviini.
"Thanks."(Kiitos.) ne olivat viimeiset sanani, kunnes kaikki pimeni...taas.
