VIII
Teloitukseni määrittelemätön ajankohta on kohta jo pari kuukautta lähempänä. Selliosaston arki on sujunut lähes normaalisti, ilman suuria välikohtauksia. Joku on kuullut, että elinkautisvankien osastolla puolestaan olisi sattunut jokin välikohtaus. Sen vuoksi turvatoimet ovat kiristyneet. Vartijat ovat yhä useammin alkaneet käyttää kypäriä, ja heitä on läsnä yhä enemmän. Kun vangit päästetään ulos selleistä yhteiseen tilaan, vartijoita seisoo rivissä käytävän molemmissa päissä. Joinakin kertoina kaikki vangit on pidetty kahlittuina. Pari kertaa vankeja on kielletty menemästä toistensa selleihin. Se tarkoittaa sitä, että minä ja nuorukainen nimeltä Paul olemme joutuneet vaivihkaa osoittamaan hellyyttämme keskellä selliosaston käytävää. Välinpitämättömät kuolemaantuomitut eivät ole tuntuneet siitä hetkahtaneen.
Vartijoiden kylmä ja eloton tuijotus kypärien takaa on hermostuttavaa. Se on tietysti tarkoituskin. Vielä hermostuttavampaa on se, että käytävän päissä seisovat vartijat ovat yhä useammin pukeutuneet järeisiin suojavarusteisiin, kuin mellakkapoliisit. He seisovat kädet valmiina sähköiskuja antavilla pampuillaan. Kukaan ei uskalla korottaa edes ääntään.
Kerran näin jotain, mitä minun ei kai olisi pitänyt nähdä. Minua oltiin viemässä puhumaan jonkin psykologin kanssa. Jostain syystä vankien mielenterveydestä pidetään huolta, ja heidän mielentilojaan kartoitetaan. Olin kahlittuna sähköanturein varustetuin kahlein, ja kaksi vartijaa talutti minua. Vastaan tuli erilaiseen asuun puettu vanki, jota saattoi peräti neljä vartijaa. Kaksi piteli käsivarsia, kolmas käveli edessä ja neljäs takana. Vangin asu oli kiiltävä ja harmaa. Hänellä oli pleksilasilla varustettu kypärä, tuubit käsissä, ja häntä talutettiin kumarassa asennossa. Näin kypärien takaa vartijoiden katseet, jotka oli suunnattu minun taluttajilleni, ja äkkiä minutkin painettiin kumaraan asentoon. Selkääni vihlaisi, ja matka jatkui jonkin aikaa kasvot lattiaa kohti suunnattuina. Toinen vanki kuljetettiin pian ohitseni. Olin kuulevinani hänen äännähtävän jotakin. Sen seurauksena kuului pian kamalaa ulinaa, joka johtui ilmeisesti käsirautoihin annetusta sähköiskusta. Vartijat kiristivät tahtia, ja pian minut oli talutettu äänieristetyn oven toiselle puolelle. Sitten sain kävellä suorassa.
Kerron tästä Paulille, ja hän sanoo, että miestä oltiin siirtämässä toiselle osastolle, paikkaan jossa kuolemaantuomittu viettää viimeiset kymmenen päivää ennen teloitusta. Ja hän tietää, kuka oli kyseessä. Minäkin olin tunnistavinani vangin ennen kuin minut painettiin kumaraan asentoon. Paul tietää kertoa, että vankien ei koskaan anneta nähdä mitään sellaista. Se, että minua kuljetettiin samassa käytävässä kuin siirrettävää vankia oli jokin sekaannus.
”Mutta yhtä kaikki, se, minkä näit, on meillä molemmilla edessä”, Paul sanoo. ”Minä olen siinä tilanteessa muutaman kuukauden kuluttua. Ja sinä hieman minun jälkeeni. Mies, jonka näit, teloitetaan muutaman päivän sisällä.”
”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?”
”Unohdat, että olen ollut vankilassa ennenkin. Olen ehtinyt kuulla aivan kaiken tarpeellisen teloituksista silloin kun istuin pikku tuomiotani. Vanhemmat vangit tiesivät kertoa asioita, joita olivat kuulleet vartijoilta.”
”Miten vartijat ovat kertoneet sellaista? Jos tuo vankien siirtäminenkin on jonkinlainen salaisuus.”
”Toisella osastolla he voivat puhua mistä lystäävät. He haluavat kai pelotella, tai sitten vain rypevät omassa sadismissaan kertoessaan miten vangit kahlitaan ja miten köysi vedetään heidän kaulansa ympärille ja niin edelleen. Joskus voi huomata kyrvän nousevan uniformun alla.”
Tuijotan Paulin nuoria kasvoja hämmentyneinä. Sivusilmällä näen käytävän päissä seisovat vartijat. Tuntuu siltä, kuin he olisivat ottaneet askeleen lähemmäs, ja kaventaisivat oleskelutilaamme. Paul pudistaa päätään kevyesti, sulkee silmänsä, ikään kuin itsekin hämmentyneinä sanoistaan ja painautuu minuun.
”Tämä on järjetöntä. Mutta minkäs teet.”
Hän painaa päänsä rintaani vasten, ja mutisee surkeana:
”Voi olla, että mekään emme voi pian nähdä toisiamme.”
Olen kietomaisillani käteni hänen ympärilleen, mutta ne on kahlittu, enkä voikaan tehdä sitä. Sitten vilkuilen epävarmasti ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että olemme lähekkäin. Lopulta nostan hieman Paulin päätä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
”Etkö sinä ole kuullut? Taloudellisesti katsoen meitä kuolemaantuomittuja hyysätään aivan liikaa. On suunnitelmissa, että tulevaisuudessa kuolemaantuomittuja säilytettäisiin aivan minimaalisen pienissä kopeissa ilman minkäänlaisia virikkeitä, ilman oikeutta tavata toisia vankeja tai ketään muutakaan. Teloitus tapahtuisi ehkä kuukauden tai kahden päästä tuomion langettamisesta, ehkä lyhyemmälläkin aikavälillä. Meihin käytettäisiin niin vähän rahaa kuin mahdollista. Olen kuullut, että uutta selliosastoa rakennetaan jo. Saattaa olla, että meidät siirretään sinne.”
”Mitä sinä oikein puhut?”
”Kuolemaantuomituista ei ole mitään hyötyä kenelläkään. He ovat pelkkä taakka. Ei heitä tarvitse kohdella ihmisinä. Riittää kun heidät saadaan pois päiviltä mahdollisimman nopeasti. Sama juttu elinkautisvangeilla. Ajatellaan, että heidät täytyisi laittaa koko iäkseen tekemään pakkotyötä tai sitten teloittaa.”
”Eikö tässä paikassa ole enää inhimillisyyden hiventäkään!” huudahdan tarpeettoman kovaa, jostain ihmeen syystä.
Paul katsoo minua.
”Parlamentissa säädetään koko ajan vankeinhoitoa koskevia lakeja. Kaikki yritetään tehdä mahdollisimman taloudelliseksi. Uusi laki kuolemaantuomittujen teloittamisesta on jo mennyt läpi pari vuotta sitten. Se on varmaan pantu hiljalleen toimeen. Uudet tulokkaat odottavat jo teloitusta ehkä enintään kolme kuukautta. Meillä on eri juttu, koska tuomioissa on määrätty aikaisin mahdollinen teloituspäivä vuoden päähän. Mutta säädökset vankien säilyttämisestä kyllä koskevat meitäkin. Saatamme joutua loppuajaksi todella ankeisiin oloihin.”
Paul huomaa, että tuijotan lasittuneesti ja huolestuneesti johonkin kaukaisuuteen. Hän sivelee hiljaa leukaani.
”Mutta ei sellaista kannata ajatella. Me voimme vielä olla toistemme seurassa.”
Käännän katseeni häneen, ja vain hämmästelen edessäni seisovaa miestä. Ihmettelen hänen mielenliikkeitään, hänen omituisen tyyntä suhtautumistaan. Samalla mieleeni tulee kiusallisia muistikuvia. Olen itse joskus jossakin artikkelissa tai kolumnissa pohdiskellut sitä mahdollisuutta, että elinkautisvangit laitettaisiin tekemään työtä loppuiäkseen. Ja olen ollut myönteisellä kannalla. Olen myös ihmetellyt sitä, miksi kuolemaantuomittuja säilytetään niin pitkään ennen teloitusta, esimerkiksi Amerikassa heitä saatetaan pitää vuosikausia kuolemansellissä. Siihen liittyy oikeusturvaa koskevia asioita, tietysti. Mutta olen kritisoinut vakavista rikoksista tuomittujen oikeusturvaa muutenkin, kuten monet muutkin oikeistolaiset tahot. Mieleeni muistuvat myös aiemmin kuulemani sanat. Poliisit taisivat jossakin kohtaa sanoa minulle, että olen antanut ihmisoikeuteni pois kun olen syyllistynyt vakavaan rikokseen.
En melkein kehtaa enää katsoa Paulia silmiin. Palaan selliini sekavien ajatusten vallassa.
Paul aavisti jokseenkin oikein. Kahden päivän kuluttua kohtaan uuden kuolemaantuomitun. Hän kertoo, että hänen teloituksensa pannaan toimeen viimeistään puolen vuoden kuluttua tuomion langettamisesta. Viimeistään. Hän siis on tietoinen siitä, että hänellä on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Minä voin kai siitä päätellä, ettei teloituksessani viivytellä, sitten kun sen aika koittaa. Lasken elinaikaani olevan jäljellä siis vajaat kymmenen kuukautta. Paulilla on suunnilleen kahdeksan.
Parin kuukauden sisällä selliosastolle ilmaantuu vielä kolme uutta kuolemaantuomittua, ja kaikilla on sama juttu. Teloitus pannaan toimeen viimeistään puolen vuoden kuluttua. He joutuvat hirteen ennen minua, ja samoihin aikoihin Paulin kanssa.
Jostakin ihmeen syystä turvatoimia höllätään hieman. Suojavarustein varustautuneet vartijat katoavat, ja monet vartijat lakkaavat käyttämästä kypärää. Vankeja aletaan taas päästää käytävään ilman kahleita. Minulle tapahtuu niin ensimmäisen kerran, ja se tuntuu mahtavalta. Syleilen Paulia sydämeni kyllyydestä. Pääsemme taas hänen selliinsä. Ja nuorukainen iloitsee saatuaan takaisin kynänsä ja paperinsa. Pidän silti huolta siitä, että kiirehdin ajallani selliin kun aika koittaa. En tiedä, elättelenkö turhaan toiveita kynän ja paperin saamisesta ja kirjeen lähettämisen mahdollisuudesta.
Olenko minä ansainnut jotain sellaista?
Selliin saamani Raamattu on jo luettu kahteen kertaan. Aikaisemman kerran tutkintavankeudessa. Siitä ei ole enää juurikaan iloa. On vain tuijotettava kattoa ja mietittävä. Joskus on tuijotettava ulos ikkunasta, ikkunalaudalla roikkuen. Ankea betonin ja partaveitsilangan yhdistelmä ei ole kovin inspiroiva. Mutta on tultava toimeen sillä mitä on käytettävissä.
Mietin paljon kaikenlaista. Muistelen vanhoja ajatuksiani. Mietin nykyistä tilaani, ja sitä, miten olen tipahtanut hyvässä asemassa olevasta ihmisestä kaikkein alimmalle tasolle. Hyvätuloisesta toimittajasta ja akateemisesta ihmisestä kuolemaantuomituksi, ihmiseksi jolla ei ole mitään arvoa. Minua ei käytännössä ole olemassa, ja nimeni voi kohta pyyhkiä pois kaikkialta. Ulkomaailma jatkaa muuttumista. Yhteiskunnat muuttuvat. Mietin, millaisia muutoksia tämäkin yhteiskunta tulee kokemaan.
Millainen muuten on yhteiskunta?
Se ei ainakaan voi olla tasa-arvoinen. Yhteiskunta käsitteenä vaatii jakautuneisuutta. Etenkin nykyaikana, jolloin koko yhteiskuntajärjestelmä on kehittynyt käsittämättömän monimutkaiseksi. Jo varhaisissa korkeakulttuureissa syntyi työnjako: toiset viljelevät maata, toiset käyvät kauppaa, toiset hallitsevat, toiset harjoittavat kulttia. Hallitsijoiden on pidettävä koko järjestelmä kasassa, muuten syntyisi sekasorto. On laadittava lakeja, ja niitä on myös valvottava. Kultin harjoittajat omalla tavallaan pönkittävät vallitsevaa järjestystä. Jotkut ovat kenties heikommassa asemassa, mutta yhteiskunta kuitenkin toimii.
Varhaisissa korkeakulttuureissa irtaannuttiin vanhasta elämäntavasta, eli metsästyksestä ja keräilystä, joka oli vähemmän järjestäytynyt elämisen muoto. Silloin siihen oli periaatteessa vielä mahdollista palata, mutta ei enää nykyään. Ihmisten lukumäärä on kasvanut niin suunnattomasti, ettei se ole mahdollista. Siten yhteiskunta on ainoa mahdollinen elämisen muoto. Ja sitä kautta työnjako on välttämätön. Ja sitä kautta yhteiskunta ei voi olla tasa-arvoinen.
Onko jonkun kohtalo aina väistämättä päätyä vankeuteen, tai peräti kuolemaantuomituksi, arvoasteikon alimmalle tasolle minun tapaani? Harva syntyy ainakaan vankeudessa, joten kai jonkun on koettava tällainen suuri arvon aleneminen.
Kun ihminen syntyy yhteiskunnan jäseneksi, hän syntyy keskelle ikivanhaa instituutiota. Hän syntyy keskelle valmista sosiaalisten suhteiden ja normien verkostoa. Tuo jäykkä verkosto on toki muutoksen alaisena, joskin muutos on varsin hidasta. Ihmisen on omaksuttava yhteiskunnan elämäntapa, ja se myös tapahtuu. Ihminen kasvaa osaksi kulttuuriaan. Toisissa kulttuureissa sosiaaliset suhteet ja normit ovat erilaiset, ja niihin syntyvät omaksuvat ne asiat, jotka heidän on määrä omaksua.
Ihminen syntyy tiettyyn sosiaaliseen asemaan. Hän syntyy joko vähävaraiseen, keskiluokkaiseen tai rikkaaseen perheeseen, ja hänen tulevaisuutensa määräytyy ainakin osin sen perusteella. Aikaisemmin oli käytössä säätyjako, jossa käytännössä koko ihmisen elämä määrittyi sen perusteella, mihin säätyyn syntyi. Talonpojan oli viljeltävä maata, muuta vaihtoehtoa ei ollut, paitsi ”maailmasta poistuminen”. Nykyään säätyjä ei ole, mutta sama asia pätee yllättävän usein. Sosiaalinen asema määrittyy pitkälti vanhempien aseman perusteella. Sosiaalinen nousu tai lasku ovat tietysti mahdollisia, mutta useimmiten työläisperheen lapsesta tulee työläinen, rikkaan perheen lapsella puolestaan on rikas tulevaisuus. Se asema, johon ihminen syntyy, on tietyssä mielessä velvoittava. Toiset syntyvät huonompaan asemaan, toiset parempaan. Yhdentekevää on, kuka syntyy mihinkin, mutta epätasa-arvo näyttää olevan välttämätön osa toimivaa yhteiskuntaa. Sosialistien ja anarkistien haaveet ovat pelkkää utopiaa, sillä karu todellisuus puhuu puolestaan. Epätasa-arvoa ei pidä pyrkiä lisäämään, ja ihmisten hyvinvointi on tärkein asia, mutta todellisuuden ja ihanteiden välille on saatava tasapaino.
On muistettava, että ihanteiden vuoksi tehdyt vallankumoukset harvoin onnistuvat. Yhteiskunnan on kehityttävä omalla painollaan, eikä keinotekoisesti ja yhtäkkiä. Yhteiskuntaa on pyrittävä hallitsemaan viisaasti. Tärkeintä on yhteiskunnan koossa pysyminen ja sekasorrolta välttyminen. Muuten mistään ei tule mitään. Järjestyksen ylläpito edellyttää tiettyjä uhrauksia. Ihmisen on luovutettava osa vapaudestaan pois, ja noudatettava lakeja, ja alistuttava muiden valvontaan. Mikäli ihminen rikkoo yhteiskunnan normeja, siitä on seurattava rangaistus. Jos ketään ei rangaistaisi, syntyisi lopulta kaaos. Rangaistus perustuu usein pelotteeseen: yksilö pelotetaan pysymään kaidalla tiellä ja mukautumaan yhteiskunnan normeihin. Lainrikkoja tuomitaan vankeuteen, sakkoon, tai peräti karkotukseen tai kuolemaan. Rangaistus on siis myös eräänlainen kosto. Muuta selitystä on hankala keksiä.
Näyttää siltä, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat ja tulevat aina olemaan kykenemättömiä elämään yhteiskunnassa. He päätyvät sitten vankiloihin. He ovat ikään kuin epäonnistujia. Heidän olemassaolonsa on jonkinlainen välttämättömyys, jota yhteiskunta vaatii, sillä sen normeja on voitava rikkoa. Muuten ei olisi kyse normeista. Usein rikolliset ovat niitä, jotka ovat huonommassa asemassa, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Tämä näyttää olevan ratkaisematon ongelma, ja se on hyväksyttävä realiteettina, jotta voimme edetä pidemmälle.
Jos yksilö osoittaa olevansa täysin kykenemätön elämään yhteiskunnassa, hänet on suljettava siitä pois. Vaihtoehtoina on elinkautinen, karkotus tai kuolemanrangaistus. Jos yksilö on osoittautunut kykenemättömäksi elämään tietyssä yhteiskunnassa, on todennäköistä, että hän ei voi elää muissakaan. Niin erilaisia eri kulttuurit eivät ole. Kaikki jakavat jokseenkin samat perusperiaatteet, kuten toisen vahingoittamisen välttämisen. Murhaaja on murhaaja kaikkialla. Karkottaminen olisi vastuun sysäämistä toiselle yhteiskunnalle, ja yhteiskunnalla on vastuu kasvattamastaan yksilöstä. Elinkautinen tarkoittaisi usein kohtuuttomien kustannusten laittamista vapaiden kansalaisten maksettavaksi. Täten voidaan päätyä perusteltuun kuolemanrangaistukseen. Yhteiskunnan mahti on suunnaton. Se päättää elämästä ja kuolemasta.
Jos elinkautisvanki toisaalta laitettaisiin tekemään pakkotyötä, kyseessä olisi eräänlainen velanmaksu yhteiskunnalle. Hänestä on suuri kustannus yhteiskunnalle, sillä hän ei voi elää vapaana yhteisön piirissä ja täyttää tehtäväänsä, vaan hänet on pidettävä siitä eristettynä, mikä aiheuttaa kuluja. Hänen on hyvitettävä se jotenkin, siispä hänet on pakotettava tekemään työtä.
Ihmistä on ajateltava funktionaalisena olentona. Nykyään yhteiskunta on ainoa mahdollinen elämisen muoto, ja yhteiskunnassa elääkseen on tehtävä jotakin sen eteen, kykyjensä mukaan. On eri asia, jos ei kykene kantamaan korteaan kekoon, mutta muuten vain siitä ei voi kieltäytyä. Ihminen ei ole täällä elääkseen puhtaasti itseään varten. Ihmisen funktio on elää yhteisössä. Hyvä ihminen on hyvin toimiva ihminen.
Ihmisoikeuksia sinänsä ei ole olemassa. Niitä on mahdotonta perustella filosofisesti. Ei voida löytää objektiivisia mittapuita, joiden perusteella kaikkia maailman ihmisiä koskisivat samat oikeudet. Jos joku niin väittää, tilanne on sama kuin väittäisi Jumalan olevan olemassa. Sitä on hankala todistaa oikeaksi tai vääräksi. Jokainen Jumalaan uskova uskoo omalla tavallaan, ja jokainen määrittelee ihmisen oikeudet omalla tavallaan, itselle sopivimmalla tavalla. Joka tapauksessa nykyaikana Jumalan annetaan yhä vähenevissä määrin vaikuttaa rationaaliseen päätöksentekoon. Tuulesta temmatut ihmisoikeudet sen sijaan ovat nykyaikana suuri juttu. Tosiasiassa ainoa, mikä voi määrittää jonkinlaiset ihmisoikeudet, on kulttuurin mukaan vaihteleva sosiaalisten suhteiden historiallinen ketju, yhteisö. Asemansa ja tekojensa perusteella ihmiselle kuuluu tiettyjä asioita. Samoin asemansa ja tekojensa perusteella ihminen on velvoitettu tiettyihin asioihin. Siispä anteeksiantamattoman rikoksen tehnyt ihminen luovuttaa pois oikeutensa. Näin voi väittää.
On jäljellä vain palasia siitä, mitä joskus olen ajatellut, ja yhtenäisen ajatuskulun rakentaminen on melko hankalaa. Päällimmäisenä ovat mielessä asiat, joita keskustelu Paulin kanssa palautti mieleeni. Kiusalliset ajatukset koskien rangaistuksia ja vankilalaitosta. Laaja filosofinen perustelu on joskus ollut olemassa. En tiedä, miksi kysymys yhteiskunnasta johti välttämättä siihen. Minulla on jonkin sortin pakkomielle siihen, enkä tiedä minkä takia. Ehkä se on tullut vain vankeuteni aikana, kun olen oikeasti joutunut miettimään käsityksiäni. Niitä käsityksiäni, joita minulla oli ennen kuin sain kokea itse, miltä tuntuu olla vangittu. En tiedä, onko minulla nykyään mitään käsityksiä sitä koskien.
En tiedä, ovatko ajatukseni pelkkää valkoisen, hyvin toimeentulevan miehen löpinää. En tiedä, olenko julma ja ajattelematon. En tiedä, voiko näin vakavissaan ajatella. Toivon etten ajattele näin.
Jos nyt pääsisin vapaaksi, varmasti unohtaisin kaiken kokemani ja alkaisin heti julistaa filosofiaani, jonka voisin kirjoittamalla saada johdonmukaiseksi. Ja ajaisin elinkautisvankien pakkotyötä ja kannattaisin kuolemanrangaistusta. On vähän eri asia olla nyt itse tässä tilanteessa.
Mieleeni tulee taas Paulin väite siitä, että satunnaisia ihmisiä otettaisiin syyttömänä kiinni, ja laitettaisiin vankilaan. Siitä koituisi yritykselle voittoja, jotka valtio pulittaisi. Vankilassa vangin mukavuuksissa voisi säästää miten tahansa, mutta yritys käärisi voitot. Virkavalta toimii tehokkaasti ja nappaa rikollisia, joita vankila rankaisee tehokkaasti. Kaikki näyttää hyvältä, koko rangaistusjärjestelmä, josta valtio maksaa.
Kuka tietää, jos olisin tullut tekemään lehtijuttuani vuoden tai kaksi myöhemmin, olisi tullut voimaan laki joka sallii elinkautisvankien pakottamisen pakkotyöhön. Minut olisi pidätetty ja tuomittu elinkautiseen, ja sitten olisin tehnyt loppuikäni ties mitä. Nyt minut vain teloitetaan. Tuottavatkohan kuolemaantuomitut yritykselle paljon voittoa? Ylläpito on melko halpaa, ja se muuttuu ainakin halvemmaksi uuden lain tullessa voimaan. Teloitus maksaa vain köyden hinnan, kun ei tarvitse hankkia kalliita myrkkyruiskeita. Valtio maksaa ihmisarvoisemmasta kohtelusta, kuin mitä vangit saavat. Siitä voi kääriä voittoa. Kuolemaantuomitutkin ovat kohtalaista bisnestä, joskin varmaan pelkkä tilapäisratkaisu ennen vankien pakkotyön laillistamista.
On tosiaan kiinnostava ajatus, millaiseksi tulevaisuuden yhteiskunta muodostuu. Tehokkuusajattelu saattaa mennä arvaamattoman pitkälle, ja ihmisiä saatetaan alkaa kontrolloimaan yhä enenevissä määrin. Tavallaan se on välttämätöntäkin, jotta uskomattoman monimutkainen systeemi pysyy kasassa. Yhteiskuntia uhkaavat nimittäin monenkirjavat haasteet, tai pitäisikö sanoa ongelmat. Väestönkasvu, muun muassa. Resurssien loppuminen. Tämän vuoksi tehokkuus on pidettävä mielessä.
Kirjallinen kulttuuri, taide ja sivistys ainakin ovat tulossa tiensä päähän. Ne eivät sovellu tehokkuusajatteluun alkuunkaan. Eivätkä ne ehkä ole eloonjäämisen kannalta tärkeimpiä asioita. Tämä voidaan kylläkin kyseenalaistaa, ja itsekin teen sen. Taiteilija saattaa jatkaa luomistyötään, vaikka kuinka kärsisi nälkää. Ehkä en halua pohtia tätä enempää.
Tulevaisuuden yhteiskunta tulee olemaan luultavasti jokseenkin totalitaarinen, ehkä jonkinlainen paluu sääty-yhteiskuntaan, mikä on tehokkuuden kannalta olennaista. Sääty- tai luokkakierto on saatava loppumaan. Työläiset työskentelevät, hallitsijat hallitsevat, vartijat vartioivat. Platon haluaisi nähdä tämän. Hallitsijoiden viisaus voidaan toki kyseenalaistaa. Mutta he tulevat tekemään ratkaisunsa olosuhteiden pakosta.
Tämä rangaistusjärjestelmä on ehkä yksi askel tuohon totalitaariseen poliisivaltioon, mikäli Paulia on uskominen. Eräänlainen skenaario, olkoonkin mielikuvituksellinen, hiipii mieleeni. Valtio alkaa tarkkailla kansalaisiaan tehokkuuden perusteella. Vähiten tehokkaat yksilöt ovat ongelma, josta on päästävä eroon. Heidät ottaa kynsiinsä yhden yrityksen hallitsema rangaistusjärjestelmä, joka korruptoituneisuudessaan voi helposti tehdä heille mitä lystää.
Mietitään Paulia. Hän on nuorisorikollinen. Hänellä on, tai oli, suuri todennäköisyys syyllistyä myöhemmin elämässään rikoksiin. Hän ei ollut mitenkään erityisen tuottava yksilö, potentiaalisesti. Hänellä oli huumeidenkäyttötaustaa, minkä perusteella eliniänodote ei ollut kovin suuri, ja terveyspalvelujen käyttö tulisi olemaan todennäköistä. Toisaalta, yksityistetyt terveyspalvelut, joita tässä maassa nykyään lähes yksinomaan tarjotaan, ovat melko kalliita, ja Paul on kotoisin vähävaraisista oloista, joten on todennäköistä ettei hänellä olisi ollut varaa niihin. Edelleen tämä tukee Paulin alhaista eliniänodotetta ja alhaista tuottavuutta. Tämän perusteella on tehty päätös, että hänet otetaan kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Täten hänet saadaan pois kuormittamasta yhteiskuntaa jo varhain.
Parin vuoden kuluttua, tarvittavien lakimuutosten tultua voimaan, hänet olisi kai tuomittu elinkautiseen. Vankilan terveyspalvelujen ansiosta hänet olisi saatu pysymään kunnossa, ja nuorena ja vahvana miehenä hän olisi ollut hyvää työvoimaa koko loppuiäkseen. Vangitsemalla hänet loppuiäksi olisi saatu suurin hyöty. Paul olisi pakotettu pysymään poissa rikoksen tieltä ja saatu kunnon töihin.
Tulevaisuudessa ihmisiä ehkä tarkkaillaan vastaavalla tavalla. Kaikki otetaan huomioon rikostaustaa ja koulumenestystä myöten, terveydentilaa unohtamatta. Menestyviä yksilöitä kannustetaan, heikommin menestyvät poistetaan päiviltä tai pistetään elinikäiseen vankeuteen pakkotyöhön. Jos jonkun ihmisen tehokkuus on kriittisesti pieni, minkä hyvänsä seikan vuoksi, joku tarkkailija antaa käskyn pidättää hänet. Silloin poliisit nappaavat hänet, ja tekaistu syyte keksitään. Sitten hänet voidaan tuomita kuolemaan. Häntä säilytetään viikon verran jossakin lokerossa, jonka jälkeen hänet laitetaan hirteen.
Satunnaisesti valitut syyttömät, viattomat sivulliset, joita otetaan umpimähkään kiinni tuottamaan jotenkin rahaa, kuuluvat tietysti asiaan. Sitä voi harjoittaa jonkin verran vaivihkaa ilman että joku huomaa ja nostaa äläkän. Minäkään en voi saada ääntäni kuuluviin vankilan ulkopuolelle, joten minun on hankalaa puolustaa itseäni, ja muiden on hankalaa puolustaa minua.
Tiedän innostuvani hieman liikaa. Mutta tulevaisuus saattaa silti olla täyttä dystopiaa.
Paulin puheista saatoin päätellä jo jotakin. Kuolemaantuomittujen uusi säilytystapa ei olisi selli, vaan seinässä oleva pitkulainen lokero, johon työnnettävällä alustalla vanki makaa kahlittuna. Hän pääsee sieltä tietyin väliajoin ulos, ja häntä valvotaan siellä koko ajan. Lokeron pituus on kaksi ja puoli metriä, korkeus kuusikymmentä senttimetriä, leveys vajaan metrin. Tavalliseen käytävään niitä mahtuu neljä päällekkäin, ja kahdenkymmenen metrin käytävään parikymmentä vierekkäin. Yhdellä käytävän puolella säilytetään kahdeksaakymmentä kuolemaantuomittua, samassa käytävässä yhteensä sataa kuuttakymmentä. Naurettavan pienessä tilassa. Se jos jokin olisi tehokasta. Tässä maassa tuskin tarvitaan edes niin suurta kapasiteettia.
Mutta siinähän on ideaa. Kapasiteettia riittää naapurimaidenkin tarpeisiin.
Tänne perustetaan jättimäisiä vankilakomplekseja, joihin on suljettu naapurimaiden täyteen ahdetuista vankiloista tuotuja vankeja tekemään kaikkea yhteiskuntaa hyödyttävää. Kuolemaantuomitut mahtuvat parinkymmenen metrin käytävään. Minkälainen piristysruiske olisikaan taloudelle, jos rakennettaisiin tuhansille vangeille tarkoitettuja komplekseja ympäri maata. Vartijoiksi palkattaisiin sadoittain nuoria miehiä. Vankilat täyttyisivät hetkessä, ja rahaa alkaisi virrata muidenkin maiden hallituksilta. Ihme, ettei tätä ole vielä tapahtunut. Mutta se lienee vain ajan kysymys.
Jos asia olisi pälkähtänyt mieleeni kun olin vielä vapaa, olisin kirjoittanut siitä artikkelin tai pari. Ideaan olisi joku tarttunut. Kuinka nerokasta. Jos olisi mennyt pari vuotta, ja täällä olisi ryhdytty toteuttamaan tuota ideaa, olisin ehkä joutunut itse loppuiäkseni sellaiseen kompleksiin. Olisin nimittäin taatusti haukkana tullut kirjoittamaan siitä artikkelia paikan päälle. Sitten olisin joutunut satunnaisotannan kohteeksi lentokentällä, ties minkä vuoksi. Turvatarkastaja olisi vain iskenyt silmänsä minuun, tai sitten naamani ei olisi miellyttänyt häntä. Tai sitten minä olisin näyttänyt tehokkaalta ja tuottavalta yksilöltä. Päälläni olisi nimittäin ollut futisjoukkueen verkkaripuku ja kädessäni urheilukassi, minkä perusteella olisin ollut hyväkuntoinen ja voimakas atleetti, ja siten sopiva ruumiilliseen työhön vankeuteen. Olisin ollut päälle kolmekymppinen, ja vielä sopivan ikäinen. Satunnaisotannan kohteeksi tietysti joutuisivat juuri tietyn iän ylittäneet miehet. Viisitoistavuotiaat ovat täälläkin jo rikosoikeudellisessa vastuussa. Heidät saa tuomita elinkautiseen. Kuolemaan saa tuomita kahdeksantoista vuotta täyttäneet.
Nyt on hyvä hetki palata stoalaiseen ajatteluun. Kaikki on ennalta määräytynyttä. Vankeuteen joutuminen kaiken järjen mukaan oli lopullinen kohtaloni, mikä on ehkä merkki siitä että olen tehnyt jotakin, jolloin saan ansioni mukaan. Tai sitten se oli osoitus siitä, että millään ei ole mitään merkitystä, ja olen muuten vain määrätty joutumaan tänne. Niin tapahtui nyt, ja niin olisi tapahtunut viimeistään parin vuoden kuluttua, jos skenaarioni pitävät paikkansa.
Löydän itseni istumasta hengästyneenä patjan reunalta aamun sarastaessa. Olen likomärkä hiestä. Vangin puvun polyesterikangas tummunut kainaloista, selkäni on märkä. Minut on jätetty käsi- ja jalkaraudoissa selliin. Lämmin metalli hankaa kevyesti hikisiä ranteitani, ja sukkien päälle kiristetyt jalkarautojen lenkit ovat hiostaneet tummat renkaat sukkiin. Nojaudun betoniseinää vasten. Se on jääkylmä, ja minulle tulee epämiellyttävä olo, aivan kuin olisin kuumeessa.
Tuntuu kamalalta. Tuntuu siltä että olisin kamala ihminen. Haluaisin olla Paulin sylissä, mutta tänään en saa nähdä häntä. Huomenna vasta. Haluan eroon ajatuksistani. Haluan, että ne jäävät tänne selliin. Haluan, että betoniseinät sulkevat ne sisäänsä, eikä kukaan saa tietää tulevaisuudennäkyjäni. Profetioita.
Nousen tekemään tarpeitani wc-istuimelle. Silmäluomeni tuntuvat raskailta. En tiedä, minkälaisessa unen ja valveen sekoituksessa olen viettänyt koko yön. Vedettyäni vessan rojahdan takaisin patjalle. Juuri kun olen vaipumaisillani uneen, kuuluu voimakas särähtävä ääni, ja punainen merkkivalo oven yläpuolella syttyy. Se on aamutarkastuksen merkki. Kiroan, ja nousen vaivalloisesti ylös. Hoipertelen seinän luo, ja asetun seisomaan kädet ylhäällä sitä vasten. Muutaman minuutin kuluttua ovi avautuu, ja sisään astuu kypäräpäinen, suojavarusteisiin sonnustautunut vartija, joka tutkii minut ja tarkastaa nopeasti sellin. Hän seisahtuu taakseni ja kyselee minulta ilkikuriseen äänensävyyn joitakin typeriä kysymyksiä. En kykene vastaamaan mihinkään. Juuri kun vartija uhkaa hipaisevansa minua sähköpampulla, silmissäni pimenee, ja kaadun velttona taaksepäin hämmentyneen vartijan käsivarsille.
