 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Kiitos sinulle riipaisevasta tekstistä, josta huokuu käsinkosketeltava rakkaus ja luopumisen tuska mutta myös muutos, jonka Islan ystävätär kokee. Teksti pitää otteessaan, koska lukijana en tiedä tarinan loppunäytöstä.
Erityisesti pidin esimerkiksi kolmannen luvun alkupuolella kohdasta: Hän näyttää hengittävän musiikkia, se soljuu hänen lävitsensä ja liikuttaa häntä siten, että hän voisi olla jostain musiikkivideosta. Pidän juuri tuosta ”hengittää musiikkia” ja ”soljuu hänen lävitsensä”. Adjektiivien sijaan verbit kuvailevat tapahtumia.
Tarina etenee mielestäni myös rakenteellisesti sujuvasti: Ensin ystävätär tuntee inhoa Islaa kohtaan, sitten tulee turtumus ja hyväksyntä, lopulta sairauden paheneminen, kirjeet ja terminaalivaihe. Lopun kirje hyvästelee Islan ystävättären ja esirippu laskeutuu.
Olen aloittelija palautteen annossa, mutta jotain rohkenen ehdottaa.
Oletko ajatellut, että voisit käyttää enemmän kuvailevia verbejä? Ne lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Esimerkiksi kolmannen luvun alussa: ”Isla on hauska ja sopivasti hullu”. Löytyisikö tämän kaltaisiin kohtiin verbejä ja kuvailua, joilla voit esimerkiksi kertoa, miksi Isla on hauska ja sopivasti hullu? Mitä Isla tekee, kun hän on hauska ja hullu? Tykkääkö Isla hullutella tai nauraa räkättää? Vai kikattaako Isla? Vai puhaltaako Isla saippuakuplia, kun hän on hauska?
Samoin verbi itkeä toistuu tarinassa, syystäkin. Mutta voisiko itkemistä kuvata myös toisin? Kyyneleet ryöppyävät, kyyneleet valuvat, kyyneleet kastelevat poskeni, kyyneleet pyrkivät silmäkulmaan…. Erilaiset tavat ilmaista itkua tuovat lisäväriä tekstiin.
Ainut rakenteellinen kysymysmerkki nousee ensimmäisen luvun kohdassa: ”Suudelma loppuu ja myöhemmin ilta loppuu ja vien Islan kotiin.” Lukijana haluaisin tietää vähän enemmän, mitä suudelman lopun ja kotiutuksen väliin mahtuu. Olen utelias!
Joissain kohdin lauserakenne on monimutkainen, joka hankaloittaa tekstin lukemista. Esimerkiksi neljännessä luvussa kohta ”Valehtelen Islalle nukkuvani silloin kuin hänkin, mutta hän taitaa nähdä lävitseni, kun silmänaluseni muuttuvat päivä päivältä tummemmiksi ja nuokun hänen sylissään, mutten suostu nukahtamaan, vaikka hän lupaa olla siinä vielä, kun herään.”
Tai kohta viidennen luvun alussa: ”Tuoleilla ympärillämme istuvat Islan vanhemmat ja pikkusisko ja he kaikki itkevät ja tiedän Islan vihaavan sitä, mutten sano mitään, sillä tämä sattuu heihin luultavasti vielä enemmän kuin minuun, vaikka minusta tuntuu siltä kuin koko maailma särkyisi. Islan äiti pitää kiinni Islan toisesta kädestä ja Islan pikkusisko istuu isänsä sylissä ja minä puristan Islan kättä anteeksipyynnöksi ja annan heidän itkeä.”
En halua korjata mutta ehdottaa voin. Voi olla, että ehdotukseni on makuusi jo liian lyhyttä lausetta, mutta kokeilen:
Tuoleilla ympärillämme istuvat Islan vanhemmat ja pikkusisko. He itkevät. Tiedän Islan vihaavan sitä, mutten sano mitään. Tämä sattuu heihin luultavasti vielä enemmän kuin minuun, vaikka minusta tuntuu kuin koko maailma särkyisi. Islan äiti pitää kiinni Islan toisesta kädestä. Islan pikkusisko istuu isänsä sylissä. Minä puristan Islan kättä anteeksipyynnöksi ja annan heidän itkeä.
Toivottavasti osasin ilmaista ajatukseni ja niistä on sinulle hyötyä jatkotyöstöä ajatellen. Islasta tulee entistä kiinnostavampi pienellä viilauksella. Kirjoittamisen iloa!
