jatkoa Alfan tutkimuksiin Hot

Jatkoa Alfan tarkastusmatkaan (s 35‒50)
ROOMAN ESITYKSET


Ehdin katsella maisemiakin jolkotellessamme Roomaa kohti. Vuoren puolella näkyi runsaasti upeita rakennuksia joista ainakin osa oli lomaosakeyhtiön pytinkejä ohjekirjan mukaan hoidettujen puistojensa keskellä. Rannan puolella oli aurinkovarjometsikkö merkkinä yleisestä uimarannasta, sekä söpöjä huviloita ja pikku palatseja ökyrikkaiden asuntoina.
Säännöt määräsivät rakennusten mallin ja tyylin, eli tällä alueella tuorein tapaus sai edustaa 1400–lukua, vanhaa aikaa. Paria hiekkakivilinnaa lukuun ottamatta rakennukset matkivat marmoria ja olivat metasementtiä, kuten myös pihojen pylväsviidakot joissa patsaiden laumat laidunsi. Vihreän ja valkoisen mosaiikki oli kiva katsella.
Palveluskunnan oloja säätelivät yleiset asetukset ja työaikalait, myös museomaassa. Jokin tolkku se piti muinaisen palvonnalla ja aitouden hakemisellakin olla. Orjuus oli kielletty, samoin ympäripyöreät työviikot, vaikka ne antiikkiin kuuluivatkin.
Työolot, myös yksityisillä, olivat asiani. Kokemuksen mukaan saisin takuuvarmasti lätkästä muutamalla herralle ja rouvalle yleissitovat sopimukset silmille, ja virkistää muistia siitä, mitä Euraasian Liittovaltio ja ammattiliittojen kondeferaatio on sanonut työsäännöistä. Ei niitä taukoja ja kaloreita ole turhaan säädetty. Joskus selkeyden vuoksi esitin myös sääntöjen perusteet eli sen, ettei ihminen ole robotti, vaan tarvitsee sekä ravintoa että lepoa pysyäkseen toimintakunnossa. Sitä paitsi huolletaanhan robottejakin.
Päätieltä näkyi huikaisevan sinivihreä Adrianmeri, täynnänsä purjeiden täpliä ja paattien väripilkkuja. Täälläkin kelluvat kodit loistivat poissaolollaan, vain vajaa tusina lauttoja lillui ankkurissa, vaikka tilaa olisi ollut kokonaiselle kaupungille. Varsin kummallista. Suojaiset lahdelmat olivat yleensä uivien kylien suosiossa. Teki mieli kysäistä, että oliko hirmumyrsky tulossa. Aallontappajatekniikka hillitsi meren myllerrystä aina kymmenen metrin aaltoihin asti, mutta hurrikaanin alta oli syytä seilata tuulensuojaa. Onneksi satelliitit vahtivat myrskyjä ja varottivat viikon etukäteen, jotta hitainkin lauttakunta kerkisi uiskennella turvallisille rannoille.
Varsinaista Rooman kaupunkia rajasi sorea muuri, lasitiilien loimutessa sateenkaaren väreissä. Muurin vierustaa kiersi hyvä tie, jota reunusti kukkaistutukset, taatelipalmut ja myyntikojut, joista tarjottiin niin juotavaa, syötävää kuin opastuspalveluitakin. Muurissa oli sadan metrin välein portteja joista sopi kulkea Euroopan juurten sydämeen.
Käskin kuskin pitää suoran linjan kohti troijalaisporttia. Mitä sitä ympärystietä ympäriinsä töpsöttelemään muurin ulkopuolella. Siispä elävän pollen kulku kävi suunnattoman suuren muovihumman jalkojen välistä kohti Rooman nähtävyyksiä.
Hevosta vartioi pari sfinksiä. Mieleni teki kysäistä patsaiden pystyttäjältä, että eikös ne kuvatukset kuuluneet pyramidin kupeille ja Välimeren toiselle rannalle. Toisaalta, hällä väliä, kunhan sfinksit eivät turisteille kysymyksiään esitelleet vaan laskivat läpi kaikki joiden kukkaro kesti Rooman riemut. Niin, taitaisin kylläkin ehdottaa, että muuttaisi sen akan pään suden kuonoksi, niin silloin patsaat olisivat paremmin kohdillaan.
Lasitiilinen muuri porttivahdin molemmin puolin jatkui pätkän matkaa ja katosi sekavan pusikon syliin. Vaikutelma siitä, että villistä luonnosta siirryttiin sivistyksen syliin, tuntui vahvana, niin kuin tarkoitus olikin. Marmorinvalkeat rakennukset pylväineen ja kaarineen reunustivat katuja ja ilmavia puistoja, saaden aikaan rauhallisen ajattomuuden tunnun. Oli kuin rakennukset olisivat seisoneet paikoillaan aikojen aamusta. Harva tiesi, että koko Rooma oli rakennettu parisataa vuotta sitten, kun Euroopan Juuret päätettiin perustaa.
Arkkitehtuuriltaan sataa sorttia olevat, usean hintaluokan ja palvelutason hotellit, majatalot ja muut vuokrapetipaikat tarjosivat turisteille mukavuutta jota tuskin oli muinaiseen aikaan asunnoista löytynyt. Kaikissa MKS:n valvomissa kohteissa oli ruokien kylmäsäilytys ja vessat nykyajan tasolla. Parempi tinkiä aitoudesta kuin maksaa ruokamyrkytyksen tai muun tautiepidemian korvauksia.
Via Troija muuttui kohta via Trajanukseksi. Muutoksen merkkinä kurottui Trajanuksen riemukaari kadun laidalta toiselle. Kiipeily riemukaaressa kuten myös vasemmalla olevassa Tituksen puiston patsaissakin oli sallittua. Parkourin harrastajat pomppivat patsaiden lisäksi myös talojen parvekkeilla ja katoilla.

Valtakadut olivat siistejä. Sivukujilta pöllähti aidon muinaisuuden hajut, koska kertoihan historia, että vanhaan kultaiseen aikaan kaupungeissa jätteet kipattiin suoraan kadulle. Nykyisin toimintaa tosin säädeltiin ja kadulle sai viskoa vain tietyn sortin sosetta kaupunginviskaalin luvalla, mutta lemuja levisi, ja mädän moskan tuoksahdukset olivat eksoottinen elämys vuonna 430, uutta aikaa, rikkaiden maailmassa.
Köyhillä oli hajuja nykyisinkin, mutta köyhät eivät tehneet turistimatkoja. Heidän elämänsä oli yhä samanlaista kuin aina ja ikuisesti heidän luokallaan oli ollut. Samantekevää oli sekin, asuiko muinaista matkivassa elämyspuistossa, jossa tarvittiin paljon palveluskuntaa, vai muualla tosirikkaita tottelemassa. Miljonäärit pitivät eläviä palvelijoita, olihan robottien käyttö keskiluokkaista.
Tosin sähkö toi himpun helpotusta töihin, ja naiset oli armahdettu toistuvien synnytysten vaivoista, kun ehkäisyvälineitä jaettiin ilmaiseksi joko kioskista ja sterilisaatio tehtiin neljännen kersan jälkeen kyselemättä. Hyvä niin, sillä mihin maailmaan ihmiset mahtuis, jos penskoja syntyis joka vuosi, kuten muinoin. Kestihän hedelmällinen ikä seitenkymppiseksi, ja kuolema korjasi vasta reilusti toisella sadalla ollessa, kiitos ikinuori‒rokotteiden.
Kuten muuallakin, myös Juurilla vain murto-osa esityksistä oli MKS:n tuottamia, päävastuu huvin järjestämisestä jäi yksityisille yrittäjille. Toimiluvan lunastaneet edustivat kaikkia elämän alueita, oli retkioppaita, ravintoloitsijoita, hotellinpitäjiä, kauppiaita, katusoittajia, kurtisaaneja ja gigoloita, sekä myös siivousfirmojen pitäjiä ja maanviljelijöitä, jotka esittivät muinaisia työtapoja eli putsasivat katuja harjalla ja möyrivät peltojaan puisella kuokalla, siis päivisin. Öisin koneet tekivät sitten sen todelliset työt.
Papit, rabbit, shamaanit, imaamit ynnä muut uskon ja uskontojen ammattilaiset tulivat kutsumatta ja saivat jäädä, jos asia sopi aikakauteen. Mutta silloinkin, kun kyseisen herran uskonto ei kuulunut aikaan eikä paikkaan, oli julistajia varsin vaikea ulos ajaa. Tuntui, että pahanhengen manaaminenkin onnistui toisinaan helpommin.
Vuokralaiset lunastivat lupansa, tekivät alueen ideologiaan sopivan toimintasuunnitelman ja maksoivat vuokrat MKS:n tilitoimistoon. Jotkut toimivat yksin, toiset palkkasivat apuväkeä itselleen ja tienasivat leipänsä ja ryyppynsä turistien lypsyllä, useimmat varsin mukavasti.
Monet, niin yrittäjät kuin palkkatyöläisetkin, olivat asuneet niemellä sukupolvesta toiseen, jotkut suvut jo ennen alueen museomaaksi julistamista. Talot ja usein työkin kulkivat äidiltä pojalle ja isältä veljentyttärelle. Tietenkin osa nuorista nosti kytkintä ja häipyi muualle, ja hyvä niin. Tulihan siten tilaa museoon haluaville, ja saatiin uutta verta sakkiin.
Alueelle syntyneitä ei karkotettu, mutta uudisasukas kelpuutettiin vain, jos paikalliset eivät hommaa huolineet tai hallinneet. Väkimäärää oli pakko rajoittaa, jotta edes jonkunmoinen väljyyden tunne säilyi.

Hevonen kopsutteli plataanibulevardia pitkin torin kohti. Risteävältä kadulta marssi druidien kulkue kantaen miehenmittaisia, yläpäästään villikarjun kitaa muistuttavia torvia. Olisivatkin vain kantaneet, mutta kun myös puhaltelivat niitä ja Carnux- torvista lähtevä musiikki oli sitä sorttia että tamma veti korvia luimuun. Kuski vilkaisi suuntani arvioiden reaktiotani mölyyn ja siihen että joutui seisauttamaan kulun.
Annoin siunaavan lausuntoni paraatille. Toimintaahan turisteilla olla piti ja tuo valkoisiin verhoutunut, mistelillä koristautunut torvisoittokunta ynnä kilttipukuiset kilvenkantajat olivat kiva kuvauskohde. Eikä melukaan kahtasataa desipeliä ylittänyt, kyllä sitä hetkisen kesti. Soittajilla oli korvatulpat, tai ainakin olisi pitänyt olla.
Paraati marssi oikealle, joten kuski vetäisi vasenta ohjasta merkiksi kääntää turpa auringonnousun suuntaan. Torin ja asuinalueen välissä kiersi leveä katu tukkeenaan lukuisat terassikahvilat. Troijalaisportilta katsoen Helmihovin torninhuiput heiluttivat antennejaan toisella puolen kaupunkia. Välissä oli tori, hotelleita, puistonsuikaleita ja muuta tarpeellista temmellyskenttää.
Ajuri kääntyi kysymään seuraavaa osoitetta, koska en ollut antanut tarkkaa osoitetta. Mieleni ei tehnyt vieläkään porhaltaa hallintopalatsiin joten käskin ajaa kierroksen torin ympäri tunnelmaan päästäkseni.
Torin napana pönkötti yhä taloja korkeampi Eiffel-torni, huippunaan neljään suuntaan vettä sylkevät delfiinit. Muistin kammotuksen edellisiltä reissuiltani. Rakennelman ainoa tarkoitus oli toimia kohtauspaikkana eksyneille, sillä tötterö näkyi kaikkialle kaupunkiin. Tornin juurta kieris safiirinsinien allas johon tornin kupeilta valuva vesi kerääntyi. Altaan laidoilla vietettiin eväsretkiä ja nautiskeltiin läheisen kahviteltan juomia. Joku juotti hevostaan pikkukersojen loiriessa muovisia lelujaan vedessä kahlaillen, pulujen kukertaessa torninjuuren tukiraudoilla. Kiva toritunnelma siis.
Nelikerroksinen zikkurat seisoi vahdissa pohjoislaidalla, tietenkin. Pyramidit olivat museomaiden vakiokalustoa Ultima Thulesta Tulimaahan. Arkkitehdit eivät kai kerta kaikkiaan osanneet rakentaa muinaisuuden maailmaa tekemättä pyramidia. Eipä silti, oli niitä myös uudemman ajan esityksissä ja Fantasiassa niitä oli kolme, joista yksi seisoi kärjellään. Tämä kivivuori piti sisällään, mainostensa mukaan, cafe Inkan, Kleopatra-kauneussalongin, Tiirantuuri-pelihallin ja Apollo-pizzerian sekä hupikaupan. Torin puolella melkein kohdalla kaupiteltiin karjaa. Hevosten ja aasien lisäksi myytiin myös takuulla tuoretta siipikarjan lihaa, otukset nimittäin teurastettiin asiakkaan nähden. Ei näyttänyt miellyttävän kaikkia. Eikä eläinten säilytystapakaan, pieniin pajuhäkkeihin sullottuina, ja häkit päällekkäin pöydällä.
– Saamarin kukonhelttainen kanalja. Senkin elukankiusaaja. Ettet häpeä sulloa kalkkunaa kanallekin liian pieneen häkkiin. Sinut itsesi pitäisi koivista ja käistä kiinni ja panna aurinkoon makaamaan!
Möykkä kuului pitkin toria kun nuori eläinaktivisti teki mielipiteistään selkoa melkoisella desipelimäärällä. Sanojaan tehostaakseen mies tempaisi vyöstään veitsen. Sekunnin luulin, että myyjä saisi mahansa halki. Onneksi aktivisti tyytyi silpomaan häkkien sidoksia ja viskomaan hämmentyneitä ja puutuneita lintuja pöydän alle ronkkumaan. Hyökkäys oli yllätys, mutta niin oli eläinlajikin. Miksi kalkkunoita, eikä hanhia, jotka olisivat kuuluneet esitysajan kotieläimiin.
Legioonan sotilaat saapuivat samantien ratkomaan riitaa. Toiminta oli tehokasta ja puvut tulosta kaiketi kolmen tyylisuunnan tappelusta. Keltaisten kypärien punaiset töyhdöt keikkuen ja hopeiset pässinsarvet kiiltäen he marssivat paikalle, tulenpunaisten sääri- ja käsivarsisuojusten antaessa kontrastia keltaiselle rintapanssarille ja sinisistä suikaleista kootulle kiltille. Naurunhalun hyydytti tyrmärinsauvat. Ase ei aiheuta pysyvää vahinkoa, mutta lopettaa taatusti joutavan riehunnan, sen verran ytyä sähköiskussa on.
En puuttunut rähinään, ammattilaiset sai hoitaa sen.
Leveän bulevardin laidalla toimi piknik-baari. Kalustus oli yksinkertaista, huopa heinikolla ja korillinen eväitä esille. Istuimena toimi paljas maa ja viihdykkeenä näkymä rantahietikolle ja merelle. Meno vaikutti melko vilkkaalta. Merelläkin keikkui paatteja ja purjeita pullisteli jos jonkinsortin vesipelin päällä. Siis asiakkaita näytti riittävän.
Torilla oli kattaus ihmiskunnan tavarahistoriaan. Kaupan oli kaikkea, halusipa sitten sumerilaisen savitaulun kopiosta holokameraan. Sähkövehkeet eivät kuuluneet aikaan, mutta minkäs teit markkinamikoille. Jos myyjän käski ulos, lykkäs kauppias pytinkinsä pystyyn museomaan rajan tuolle puolen, eikä maksanut veroja sitäkään, mitä nyt tilitti MKS:n kassaan. Aito keskiaikainen muovinen haarniska sopi suojaksi keihäin ja miekoin (pehmytmuovia) käytäviin taisteluihin.
Rakennusten valikoima oli yhtä mahtava. Sivukadulta kurkisteli Sotkun ajan hermeettisesti suljetun asumuksen muovinkiiltoiset seinät naapurinaan korinttilaisten pylväiden somistama marmorihuvila. Minikokoinen, kaksi kerrosta 50 neliötä, goottilainen palatsi ja suoraseinäinen laatikkotalo eivät riidelleet ollenkaan tiipiin ja pyöreän ruokomajan kanssa.
Pinkki torni ja sinivihreä kolmikulmainen tötterö olivat varsin vinkeät, enkä muistanut niitä kumpaakaan. Tornissa oli, seinäkuvien ja kirjoitusten mukaan kuntosali, klassisen tanssin salonki sekä jytäjumppadisko, tosin melua ei kuulunut, siis joko äänieristys kunnossa tai homma seis. Kolmikulma mainosti hotellipalveluita kaikilla mausteilla, mukaan lukien seinäkiipeily parvekkeelta toiselle.
Torin yhtä nurkkausta hallitsi pyöreä kupu, jonka ulko-ovi oli katolla, tosin tyylirikkoisesti telttakatoksen suojaamana. Näköalahissi nosteli väkeä ylös ja alas kolmesta kohtaa pitkin rakennuksen seiniä, joissa toivotettiin vieraita tervetulleeksi kivaan.
Sana heitti kupperikeikkaa nupissani ja ihmettelin tuokion, että mitä muovi–iglu teki Roomassa. Sitten välähti että pytinki olikin bueblo, eli kuului Amerikkaan ja kiva tarkoitti intiaanien neuvottelupaikkaa. Kuskini kertoi, että tekele oli tuupattu vuosi sitten siihen. Kiva tai bueblo, yhtä kaikki väärä valtakunta, vaikka aikakausi oli oikea.
Tarttenee ottaa yhteys aitousvalvontaa ja kysyä, että saiskos tekeleestä jotenkin paremmin Eurooppaan istuvaa. Sen ainakin tulisin vaatimaan, että alakertaan tehdään useampi uloskäynti. Pelkkä katossa oleva kulkutie teki rakennuksesta surmanloukun! Hitsi jos tuolla tulisi tulipalo niin kaikki kansahan paistuisi kuin kinkut uunissa!
Elävää kaupunkia edusti osaltaan se tiilihuvila, jota purettiin moukarien ja rautakankien kanssa. Omistaja oli keksinyt oivan rahastustavan rötisköllään. Purkamaan pääsi viitosella puoleksi tuntia ja olutta sai litkiä tynnyristä mahan tai pään täydeltä. Suosio näytti olevan suuri. Ihramahaiset herrat ja selluliittimissit hakkasivat ja väänsivät hihkuen kiviä, iloiten kuin kakarat saadessaan aikaan pölypilviä. Eipä rikkaat nykyisin juuri muualla rehkineetkään kuin kuntosaleilla laitteita vastaan.
Neljän plataanin kuja johti Vestan temppeliin, jossa neitsyet, jotka takuulla eivät olleet neitsyitä, esittivät huntutanssejaan yleisesti ja yksityisesti. Naapurin ovipielessä muovi‒ Herkules väänsi tosi suurta kankea solmuun ja soma neitinukke kannatteli painoa jonka nosteluun olisi tarvittu pari raavasta miestä, jos puntit olisivat olleet rautaa. Turhan rehvakas mainos, mutta jollainhan kuntosalinkin oli ideaansa esiin tuotava.
Ruumiin temppelin vieressä seisoivat puolikaaressa hengen temppelit, eli tsasouna ja roomalaiskatolinen katedraali sekä moskeija jonon jatkona. Tosin rakennukset jäivät turhan vähälle huomiolle, kun katseen vangitsi kuuden kuution sementtimöhkäle, johon oli istutettu tukeva hirsipuu. Kaiken lisäksi nuorasta roikkui pitkäkoipinen, tynnyririntainen otus jolla oli olematon maha, siis pinko. Miksi muttiroboa roikotettiin?
Tuuli toi mädän leyhähdyksen. Hei haloo, ei liian aitoa esitystä, hajutehosteet voi jättää pois! Vai oliko raato oikea? Miksi pinko hirtettäisiin? Eihän mokoma pelkkiä keuhkoja ja koipia oleva otus tehnyt juuri muuta kuin juoksi ja pomppi.
Pinkoravit ja hyppykisat olivat yhä suosittuja vedonlyönnin kohteita. Kisaajia valmennettiin kuin kilpaelukoita, usein jopa samoissa talleissa hevosten ja vinttikoirien kanssa, sillä erotuksella, että pinkot hoitivat elikot harjoittelunsa ohella. Osa pinkoista pyydystettiin metsäleireistä ja kesytettiin kisaajiksi. Valmiiksi talliin syntyneet aloittivat uransa kuusivuotiaina, jatkoivat juoksua ja pomppimista, kunnes isäntä katsoi, ettei otus enää ansainnut ruokaansa. Sitten pinko sai mennä metsään, ellei päätynyt koiranruuaksi. Onnekkaimmat otettiin lähteiksi.
Kolmen pyhätön yhteisellä pihamaalla tehtailtiin muitakin ruumiita, ainakin robottimallinnuksella. Moskeijan edustalla jykevän kolmijalan keskellä roikkui häkki kuin keittopata. Metalliloukko oli nyt tyhjä, ja sitä lämmitti vain aurinko. Arvata voi silti, että häkin alla välillä paloi nuotio ja lihankäry lemusi, kun robo kirkui häkissä ja kimpale sianlihaa paistui häkin pohjalla. Olihan paahtohäkki eräs antiikin aikaisia rangaistusmuotoja.
Tsasounan ovipielessä seisoi teilipyörä koristeenaan robotti, jonka olemuksessa ei ollut arvailun sijaa. Metalli heijasteli auringon siiroja joka suuntaan. Juttu ok. Katedraalin varjossa venytyspenkin köysiä pingotti nukke, jonka nukeksi tunnisti myös heikommalla näkökyvyllä. Piiskauspaalussa rojotti miehinen mannekiini, selkä verenkarvaisilla juomuilla
Ristiltä kuului vienoa voihkintaa. Kärsijä oli kone, samaa sarjaa kuin teilipyörässäkin. Hyvin kiillotettu, totesin ohimennen ja harmittelin ääninauhan tasoa. Puoletkin desipeleistä olisi riittänyt. Jalkapuussa rojotti harvinaisen aidon näköinen mollamaija mallaamassa rangaistuksen tyyliä.
Ällistyin niin että ähkäisin, kun tajusin että lankkurakennelmaan oli kytketty oikia elävä! Miksi? Kenen käskystä? Jo nuketkin olivat tarpeeksi törkeän näköisiä eikä kärpäsparvet paikan yllä näkyä somistaneet. Kaiken kaikkiaan koko esitys oli täysin sopimaton ruokatorin laidalle ja ravintolan kulmalle.
Yksi turisti käveli kohti, huomasi näkymän ja poistui paikalta yökkien. Muutamia muita meni läheltä, useimmat vilkaisivat vaivihkaa ja käänsivät päänsä pois. Eräs äiti havaitsi eksyneensä liian liki esitystä ja pietti lapsensa silmät kiriessään askeleitaan. Torikojujen vihanneksilla näytti olevan huomattavasti suurempi vetovoima kuin muinaisten rangaistustapojen esittelyllä.
Kassansa täyteyttä arvostavat kauppiaat olivatkin siirtäneet telttansa mahdollisimman kauas kirkoista ja asettaneet myyntipöydät niin, ettei asiakkaan tarvinnut katsella kuritusta valikoidessaan tuotteita tiskiltä. Yksi ja toinen yritti myöskin peittää rangaistavien parkunaa soittokoneiden mölyllä, joten kakofonia kaikui turhankin kovalla.
Suuresta ja koreasta hotelli Kirkestä työntyi puolentusinaan vierasta aurinkoon. Jokainen heistä käänsi päänsä pois uhreista ja kiirehti askeleitaan päästäkseen kauemmas. Ratsastajaryhmä ravasi hotelliravintolan eteen, mutta ristiltä ja teilipyörästä stereona kaikuvat parkaisut saivat matkalaiset muuttamaan mielensä ja karauttamaan toisaalle. Miksi ihmeessä mokomat mölytoosat oli väännetty täysille, tai ylipäätään viritetty vonkumaan? Oliko tarkoitus karkottaa turistit vai?
Napautin kuskia selkämykseen ja kysyin kaupungin järjestyksenvalvojaa. Saatuani nimen ja osoitteen käskin ajaa legioonan toimistolle. Ajuri kiersi rangaistuspaikan vinkuvia roboja vilkuillen, ja varoi ajamasta turisteja kumoon, vaikka nämä poukkoilivat kuin kanat, miten sattuu ja vähääkään varomatta. Onneksi hevosella oli lehmän hermot ja kuminauhaa venyvämpi kärsivällisyys. Tamma kopsutteli vakaasti, tuskin näkyviä ohjasliikkeitä totellen tiilirötiskön, anteeksi kartanon päärakennuksen kohdille.
– Odota tässä. Niin, tai oikeestaan, voisit käydä ostamassa pullon Plussar-kivennäisvettä. Tuo myös paistettu kana ja litra mansikoita.
Kaivoin muutaman lantin mahapussistani ja annoin ne kuskille. Mies nyökkäsi suostumuksen ja loikkasi kivetykselle, sitoi hevosensa ja lähti hoitamaan tehtävää. Könysin kyydistä ja astelin huolettomasti matalaa luiskaa ylös sisälle legioonan toimistoon katti kantapäillä sipsutellen.

Jos ulkonaisesti rakennus muistuttikin jotain 1800‒luvun,(va) alkupuolen keskieurooppalaista kartanon haamua, niin sisältä se vastasi täydelleen kelvollista standarditoimistoa. Vaalea pehmeä antibakteerinen matto peitti aulan lattiaa. Lamput ruokkivat valollaan suuria ruukkupalmuja himmennettyjen ikkunoiden kohdilla. Ilmastointi oli äänetön mutta tehokas ja huoneessa vallitsi suositusten mukainen virastoilmasto, 22˚c kosteus 65 %
Vastaanottopöydällä hymisi monitoimikommari, ilmeisesti toimiva peli vaikka kuoren malli viittasi useamman vuoskymmenen taakse. Järkevää säästöä siis. Virkailija puolestaan oli tuoretta tavaraa, juuri poliisikoulusta päässyt, kauluksessaan gamman lilja, ilman lehtiä. Torilla olleet legioonalaiset olivat olleet puvuiltansa pellejä. Vastaanoton korpaali sen sijaan piti päällään vain t‒paitaa ja pöksyjä, kuten kuka tahansa kadun kulkija.
Esitin valtakirjan ja virkamerkin. Alfa-luokitus läpyskässä ja MKS.n presidentin sinetti pienen muovilipun laidassa saivat asiakaspalvelutiskin hoitoonsa saaneen korpraaliksi nimetyn toimistotyöläisen hetkeksi ällikälle. Poitsu tuijotti papereita epäuskoisena, vilkuili pärstääni ja jotain lappua pöydällään. Vähitellen kortin sanoma ui tajuntaan ja sitten uskon valo virtasi olemukseen.
Mies kimmahti pystyyn, teki asentoa ja lähti rivakkaa pikamarssia huoneen päässä olevalle ovelle. Koputus oli hätäinen eikä summerin särähdystä odotettu, vaan ovi riuhtaistiin auki. Huoneessa sohvalla loikoili tukevanoloinen herrasmies silmät suunnattuna holoruutuun. Esitysvuorossa oli ukkomiehen fantasiaa.
– Kenraali Diolentsus, saanko esitellä, Alfa-luokan tarkastaja Timantelli Torakoff Maailman kulttuurisäätiön päämajasta. Korpraali selosti asennossa seisten, ja liki sanoihinsa sotkeentuen.
Näkyi, että ainakin tää tyyppi muisti poliisikoulussa alfasta kerrotut jutut sekä sen, että alfan valta kävi kaiken yli, myös centurion, (tai kenraalin, amiraalin, poliisipäällikön, kapteenin, tai mitä nimeä nyt milloinkin paikan pikkupomo itsestään käytti.) Alfa–tarkastaja keikkui aina huipulla ja huuteli määräyksiä muille.
Centurio tuntui muistavan asiat ja tunnusti auliisti virkani vallan. Sotaherra/ pollaripomo unohti kuvaruudun ja siinä keikistelevän vaatteensa hukanneen likan silmänräpäyksessä. Mies poukkosi divaanilta seisomaa, ja veti melkein asennon, mutta liike jäi aavistuksen vajaaksi, kun ukkeli pysähtyi tuijottamaan olemustani ja tyytyi tekemään epäröivän kumarruksen.
Vastasin niukalla nyökkäyksellä ja kehotin sihteeripoikaa ojentamaan valtakirjani isännälleen. Iso herra otti läpyskän vastaan, vilkaisi sitä ja kysyi sitten vahvasti epäillen:
– Onko tämä aito, ihan todella... tuota Alfa-tarkastaja.
– Käyttäkää tunnistajassa.
Palasimme koko joukko jonossa vastaanottoon. Herra kenraalius syötti henkilökohtaisesti kortin tietopäätteen lukulasille. Painalsin sormeni sille varattuun paikkaan. Kommari vihelsi iloista säveltä oikean henkilöllisyyden merkiksi.
Diolentsus otti kortin hätäisesti ja palautti sen avokämmenellä tarjoten, samalla uudemman kerran niskaansa taivutellen, nyt tosi reilusti. Äänessä soi anteeksipyyntö ja olemuksesta heijastui sinappinen pelko kun herra lausuili:
– Palveluksessanne, tarkastaja. Anteeksi epäilykseni. En ole koskaan ennen nähnyt Alfa-valtuuksia! Olin edellisen tarkastuksen aikana koulutuksessa. Ja anteeksi asiaton pukeutuminen. Käyn heti vaihtamassa univormun ja korpraali menkää…
– Antaa olla, hällä väliä, mitä päällä on, sisushan se työt tekee. Ymmärrän kyllä, kukapa sitä panssaripaidassa kirjoituspöydän takana olonsa mukavaksi tuntee. Ja todistetusti kelju olo vähentää tehoa joten mieluummin täydellä vauhdilla verkkareissa, kuin tällättynä ja mitään tekemättä. Ja enpä itsekään ole virkavaatteissa, vielä.

Ratkaisuni pukujutussa näytti osuneen oikeaan. Jos joustamalla joutavasta saa hyvän mielen ja suopean suhtautumisen, niin mitä sitä hiirenpipanoita poimia, kun norsunläjää on menossa lapioimaan. Mun puolestani väki sai kulkea vaikka nakuna, niin halutessaan, jos se toi kassaan lisää killinkejä.
Vaikea sanoa, mitä mies tulostani ajatteli, naama oli perusystävällisessä puolihymyssä, eikä mitään harmistumista huokunut mistään. Päinvastoin. Niin ylipäällikössä kuin alaisessakin oli selkeä mielenkiinnon herääminen havaittavissa. Lisäksi huomaisin jonkin epämääräisen helpotuksen, lähinnä toiveikkuudeksi luokiteltavan, ilmaantuneen molempiin, kun olin hyväksynyt pukukoodin hylkäyksen. Ainakin ensivaikutelmaltaan tunsin olevani tervetullut taloon. Päätin hyödyntää hyvää mieltä ja aloittaa kyselyt kakistelematta.
– Tulin suorittamaan katselmuksen tässä museomaassa. Ensiksi, miksi torilla on esillä raakoja rangaistuksia. Lyhytkin tarkkailu selvitti, että matkailijat näyttävät lähinnä inhoavan näkyä.
– Hänen majesteettinsa keisari Aleksanteri on määrännyt niin. Hänen käskystään ristiinnaulinta on aamulla seitsemältä, ja huutonauha on soitettava vähintään 90 desibelin voimalla. Ja jos on rangaistavia rikollisia, niin ne kytketään jalkapuuhun kahdeksalta ja piiskataan yhdeksältä ja neljältätoista. Siis tunnin päästä pääsette itse seuraamaan tapahtumaa, ellette määrää aikaistusta. Ristiin naulauksessa saa avustaa viidellä kredillä ja ruoskimaan pääsee kolmella. No, myönnän, suosio on ollut surkea, vain yksi vieras jos sitäkään kuukautta kohti.
Selitys tuli selkeästi, ilman äkistelyä ja vailla pienintäkään intoa. Äänessä oli lähinnä inhoa, vaikka se yritettiin kätkeä neutraalin ilmoitussävyn taakse. Sain ihmettelevään kyselyyni vastaukseksi, että osa rangaistuksen esittäjistä oli todellakin eläviä.
– Mitähän jos siivoaisit koko temppelipihan. Esitys näyttää häiritsevän torikauppaa, eikä läheisiin ravitsemusliikkeisiin ollut mitenkään tungosta, kun asiakkaat laukkasivat kiireesti ohi! Muuten, mitä rikoksia jalkapuussa kykkivä ukko on tehnyt?
– Kirosi ja nakkasi lantulla kaartilaisen hevosta, joka pillastui ja heitti miehen selästä. Tosin kaartilaiset olivat ensin ajaneet päin kumoon miehen työntämän käsikärryt, niin että lantut vierivät pitkin tietä. Mies määrättiin jalkapuuhun ja piiskattavaksi kolmena päivänä ja sitten vuodeksi jätteenkäsittelylaitokselle.
– Onpa tosi iso konna. Tässähän ihan hirvittää! Maksa ukolle kahden kredin korvaus ja anna paketti tuskattia. Ja seuraava kaartilainen joka kaatelee kärryjä, istukoon itse tunnin jalkapuussa ja lakaiskoon päivän katuja. Niin, ja toimita rangaistusvälineet jonnekin muurien ulkopuolelle. Pistä telineisiin robot joiden pelti kiiltää sadan askelen päähän, ja joku oppaaksi kertomaan kapineiden historiaa. Siten muualla muinainen kurinpito kerrotaan.
– Esitykset saa lopettaa? Ihan tosissa? Eikä sitä miestä ei tarvitse enää pieksää? Kenraali kysyi äänessä toiveikasta epäuskoa. Ja sitten iski herran pelko ja sanat tulivat vaisusti:
– Tuota, hänen majesteettinsa keisari Aleksanteri tulee vihastumaan ja…
– Älä siitä huoli, hyvä mies. Aleksanterilla ei ole puolen pilkun vertaa valtaa sanoa mitä alfa tekee, päinvastoin, jos minä sanon vaikka että heitä kuperkeikka, niin äijähän heittää, tai heittää viralleen hyvästit.
Korpraalilta karkasi hihitys ja kenraalin maha alkoi tutista pidätetystä naurusta, mutta naama pysyi liki peruslukemilla, ankarasti ponnistellen. Silmissä kummiskin kimmelsi, ja suupielet pyrkivät yläasentoihin, kun miehet vilkaisivat toisiaan. Ilmeisesti mielikuva kuperkeikkoja tekevästä Aleksanterista oli innostava. Dioletsus nielaisi naurunsa, ja sanoi:
– Sallitteko, alfa, hetkinen, asiasta olisi ilmoitettava Tomille, tarkoitan pormestari Morolle, joka on myös tuomari, silloin kun käydään oikeutta, eikä lätkitä rangaistuksia oikopäätä.
Minuuttia myöhemmin paikalle pöllähti pörrötukkainen partaniekka, joka olisi olemuksensa puolesta sopinut Ultima Thulen päätontuksi. Sain osakseni kunnioittavan kumarruksen ja sitten mies halusi varmennuksen kidutusnäyttelyn lopetukseen. Toistin sanoman, sillä mies oli tosissaan hämmentynyt. Kun usko oli tullut mieleen, luisti loppu vauhdilla. Tuomari/ pormestari soitti pari puhelua ja toisti käskynsä, koska ilmeisesti epäusko vallitsi kuulijoiden korvissa. Saatuaan jutut juoksemaan miehellä oli aikaa selitellä pinkon roikottamisen syitä.
– Kaarti syytti vihaisuudesta ja ihmisenä esiintymisestä, koska sillä oli pöksyt jalassa eli vaatteita päällään. Tosin kahdeksan lintubongaria oppaansa johdolla tulivat sanomaan, että metsästäjät olivat hyökänneet joella onkimassa istuneen pinkon kimppuun, ja pinko oli pakoon sännätessään huitaissut onkivavalla yhtä ratsua turpaan. Joku oli ampunut pinkoa jalkaan, ennen kuin se ehti metsään. Se tuotiin tänne, koska bongarit olivat köyneet kysymässä syytä mekkalaan. Muuten kai se olisi vain tapettu.
No, paikkautin otuksen eläinlääkärillä ja määräsin sitten sitomaan seppeleitä, kunnes kinttu olisi kunnossa. Niitähän tarvitaan tusina päivässä palkinnoksi erilaisiin kisoihin. Sitten tuli hovimersalkka sanomaan että pinko hirtetään ja kolme kaartilaista hoiti homman keisarin katsellessa.
– Olipa toi häijyläinen, kun ei istunut aloillaan tappamista odottamassa vaan yritti pötkiä pakoon, ja kerrassaan kehtasi pitää housuja! Joutikin hirttää. Kohta kai täällä tapetaan siitäkin, että pieraisee kadulla, vai? Eikö jo väki ala loppua tuolla menolla! Ärisin suuttuneena.
Tuomari hätkähti ja kenraalikin veti harteita kyyryyn. Äs, ei mun tarkoitus ollut heidän niskaansa vihaa heittää. Hillitsin mieleni ja latasin olemukseeni ja ääneeni kiitosta sen minkä pystyin, kun sanoin:
– Päätöksesi oli oikea. Seppeleiden sitominen, tukevilla aterioilla lisättynä on ihan sopiva kuritus onkimisesta. No, kuollutta ei voida herättää, joten toimita raato tuhkaukseen heti, ja koko lava desifiontiin! Hirttäjäiset on loppu. Ei yhtäkään enää, ei mistään syystä! Ja sama juttu pieksäjäisten kanssa.
– Kiitän teitä tarkastaja, ja varsin moni muukin. Hotelli Kirke on esittänyt useita valituksia siitä että hirtettyjen haisu kiusaa turisteja, ja piiskajaisten melu häiritsee aamiaistarjoilua ja häätää lounasvieraitakin pois. Myös kuntosali Herkules sanoo, että paikka on liian liki heidän ovenpieltään. Lisäksi torikauppiaat ovat yksimielisiä siitä että kidutuksien esittely kiusaa asiakkaita ja juhlatoimikunta on murjottanut hirttolavan rakentamisesta asti.
– Miksi ne sitten on tuossa?
– Keisarin määräyksestä. Ensin oli pelkät laitteet ja sitten lisättiin nuket. Noin vuosi sitten piiskattiin ensimmäinen mörkö. Oli jäänyt kiinni varastomurrosta. Sitten hirtettiin vihreä, kun se kivitti metsästäjiä jouduttuaan ja kymmentä piiskattu ja viety Colosseumiin. Kaksi kuoli, muut on jäteasemalla raatamassa. Viime kuussa myös ihmisiä ryhdyttiin pieksämään, mutta ketään ei ole hirtetty. Kuukausi sitten keisari käski paistaa vihreän akan häkissä. Oli kuulemma heittänyt palavalla soihdulla turistia. Tosin uhriksi joutunutta turistia ei ilmaantunut, joten kieltäydyin ja vaadin asiasta päämajan kirjallisen määräyksen. Sitä ei tullut, joten en myöskään pannut elävää paistumaan.
– Oikea ratkaisu. Sanoin ääneen. Itsekseni ihmettelin, että miksi legioona osallistui raakoihin rangaistuksiin, jotka kohdistuivat joko pikkurikollisiin tai suorataan täysin syyttömiin. Eikä mutantteja yleensä oikeudessa tuomittu, vaan kuritettiin kuin eläimiä, sillä eläinten oikeudet niillä muutenkin oli, vaikka toisaalta niiltä vaadittiin ihmismäistä vastuullisuutta teoistaan.
Muttien rankaisu oli vailla mieltä. Oikeampaa olisi ollut kotitekoisen keisarin kuriinpano ja moisten toimien täysi torjunta. Huomautinkin siitä, varsin tiukkaan sävyyn. Centurio kävi puolustuskannalle:
– Ainahan legioonalaiset ovat työstäneet rangaistusnäytökset. Robottien hakkaaminen on kuin peltipönttöjä paukuttaisi. Eikä se parkunauhan soittokaan hermoja rassaa, kun käyttää korvatulppia. Mutta emme me näitä eläviä halulla piinata, vaan keisarin ankarasta vaatimuksesta. Moni legioonalainen onkin sanonut itsensä irti. Enkä ihmettele. Viattoman elävän, olkoot sitten mutti tai vaikka marsu, rääkkäys raatelee omaa sielua.
Kysellessäni muttien määrää ja alkuperää centurio raapi hämillään mahaansa tuumaillen:
– Sitä itsekin olen kummastellut. Kaartilaiset sanovat tuomiaan villeiksi, mutta useimmat sanovat, että heidät on ryöstetty kotoa työn äärestä. Monet möröt on määräysten mukaan kerittyjäkin. Osa muteista väittää, että heidät on tuotu ties mistä ulkomailta, ja uskon sen. Mites ne muuten solkkaisivat samansorttisesti kuin kaukaisimmat turistimme.
Tiesin lukemastani, että Diolentsus puhui yleiskielen lisäksi neljää paikalliskieltä kuten minäkin. Centurio oli päässyt purkauksen vauhtiin. Myöskin Morolla joku sana sanottavana. Jupina valui ulos miehistä, kuin siirappi nurin tönäistystä purkista. Puhuessaan tappamisesta ja piiskoista miehet vähän vilkuilivat toisiaan, ei kuitenkaan häveten vaan paremminkin jotain peitellen, mutta olkoot. Sen ehtisi selvittää myöhemmin. Muutama sana pani ihmettelemään ja kysyin siksi tarkennusta.
– Sehän on päämajan määräys, että sääntöjä rikkovat mutantit on lopetettava julkisesti, pelotukseksi orjille, että ne muistaisi totella. Vaan pahalta se sittenkin tuntuu…
– Miten niin päämajan määräys.
– Keisari näytti käskykirjeen. Siinä oli hallituksen leima ja presidentin sinetti.
– Haluan nähdä sen kirjeen.
– Keisari vei sen mennessään.
– Tietenkin. Pelkäsi kai, että joku katsoo toisenkin kerran ja keksii väärennyksen! Olisitte silti voineet läöhettää tiedon päämajaan.
– Lähetettiinkin, vaan hitaita on herrain kiireet. Moro murahti.
– Mitä tarkoitat?
Moro selvensi, että uusista tavoista oli lähetetty useita kyselyitä, ensimmäinen melkein vuosi sitten, viimeinen pari kuukautta takaperin. vastauksena oli ollut vain hiljaisuus.
– En ole kuullut mistään yhteydenotoista ennen toissapäiväistä. Se peikon rääkkäysvideo oli ensimmäinen asia joka Juurilta tuli viiteen vuoteen, siis tavallisten puolivuosikatsausten lisäksi. Näin filmin keskiviikkona, lounastunnin päätteeksi. Te siis saitte sen videon joltain turistilta, joka oli kuvannut materiaalin Aleksanterin yksityistiloissa. Mistä keksit lähettää videon kuriiripostina?
– Tuli vain äkisti mieleen, että virallisia linjoja sensuroitiin, kun niihin yhteydenottoihin ei vastattu yhtään mitään. Ja yksi tuttavani, joka on töissä päämajassa, sanoi täällä käydessään, että olenko suuttunut, kun kahteen vuoteen en ole lähettänyt edes synttärionnitteluja! Vaikka taatusti olin lähettänyt onnittelut ja muutamia muitakin juttuja ja kummastellut sitten, että onko kaveri ottanut jostain nokkiinsa, kun ei sanallakaan mihinkään vastaa.
Pirskatti! Mato tietojärjestelmässä tiesi sitä, etten voisi käyttää mitään Juurten viestivälinettä, jos halusin sanoman varmasti perille. Onneksi oli omat vehkeet mukana. Käskin kattia käynnistämään ykkössuojauksen. Elektronisen huminan hivellessä tajuntaani nappasin rannikkeesta yhteyden auki, ja kutsuin Ampparia privaatisti. Annoin vinkin tietomurrosta, ja sain vastaukseksi niin tulisen kirouksen, että viestivälineistö oli kärähtää.
Saatuani Ampparin pörräämään kiukun siivittämällä tarmolla kotopuolessa, käännyin paikallisen virkamieskunnan puoleen tuumaillen:
– Juurilla tuntuu olevan tosi outohomma menossa. Mutanttejahan on joka puistossa ja puuhamaassa. Missään ei silti järjestetä teurastusta näytöstyyliin, vaan häiriköt joko häädetään muualle, tai jos eivät häivy, niin lopetetaan vaivihkaa ja haudataan hiljaisuudessa kuin hullut elukat ainakin. Muista vaan, millaista komento oli tribuunin aikaan. Ne säännöt ovat yhä voimassa! Tietääkseni tämän alueen viranomaisista käytetään nimitystä legioonalaiset. Niin että mikä se kaarti on?
– Aleksanteri taisi palkata ensimmäiset kovanaamat jo tribuunin viimeisenä vuotena. Nyt niitä on puolensataa häijyläistä. Oman ilmoituksensa mukaan ne johtavat seikkailuretkiä, mutta olen kuullut huhuja suojelurahan kiristyksestä. Epämääräisiä huhuja verisirkuksesta alkoi kierrellä pari vuotta sitten, jolloin laitoin tutkijan asialle. Mitään ei löytynyt, eikä muutamassa muussakaan selvitysyrityksessä. Vasta viikko sitten sain sen todistenauhan käsiini. Niin ja se muttien pyydystys ja kaupunkeihin raahaaminen on tullut mukaan vuosi sitten, kaartilaisten toimesta.
Tartuin heti kaupunki-sanan monikkomuotoon. Sain tietää että esityksiä pidettiin myös Ateenassa ja Rondossa. Käskin Dioletsusta ottamaan pikaisen yhteyden pieksäjäisiä järjestäviin kaupunkeihin. Odotin protokollan mukaisia kuittauksia läsnäolosta. Kun kuulijat olivat valmiina, valtasin linjan ja läväytin alfakortin esiin. Pidin lyhyen tiedotustilaisuuden jossa annoin uudet lait, eli määräsin vanhat, tribuunin aikaiset käytännöt voimaan joka asiassa, kaiken varalta. Enhän tiennyt, mitä juttuja keisari oli keksinyt tai määräillyt.
Olin nauhoittanut ensimmäiset, suorasanaiset määräykseni. Käskin Diolentsusta soittamaan nauhan kaikille kyläpäälliköille ja muille asioista vastaaville, ettei kukaan voisi järjestää enää piiskajaisia tai ripustella mutteja roikkumaan ja sitten vinkua, ettei tiennyt asian olevan kielletty!
Onneksi tribuunin eläkkeelle jäännistä oli vasta viisi vuotta, joten jokseenkin kaikki viroissaan istuvat muistivat entiset rangaistukset, eli lapio ja luuta kouraan ja katuja putsaamaan, siksi aikaa, kuin kustakin rikoksesta oli erikseen säädetty.
Siivousta riitti, kun yleisin kulkupeli oli hevonen, eikä niillä ollut vaippoja. Pahimmista törkeyksistä määrättiin kovennettua, eli jätelaitokselle robottien seuraksi erottelemaan kuormasta paperipussit, nallekarhut, mehupullot ja muu mätänemätön moska, jota joka kärryssä jokunen kappale oli. Asiaan kuului, totta kai, myös kärryjen pesu ennen uuden lastin noutoa.
Sihteeri jäi soittelemaan nauhoitusta. Itse ryhdyin puhuttamaan kenraalia palaten vanhoihin juttuihin ja sanoin.
– Sanoit että kaartilaisten kanssa tappelu vie jalkapuuhun ja piiskapaaluun niin että henki on vaarassa haihtua. Entä yleinen rähinöinti ja legioonalaisten kanssa kinaaminen?
– Saavat päivän tai viikon kadunlakaisua ja sitten potku persuksille. Tuota, meiltä loppuisi työntekijät, jos joka rähinästä hakattaisiin invalidiksi.
Diolentsuksen sanoissa oli toden kaiku. Naurahdin ja tokaisin:
– Olet oivaltanut olennaisen. On tyhmyyttä tuhlata rahvasta. Kakaran kasvaminen kestää parikymmentä vuotta jotta siitä johonkin on, eikä penskoja synny joka vuosi, niin kuin antiikin aikaan. On pidettävä hengissä ne, jotka hengittävät jo, tai tosiaan tekijät loppuvat ja työt jää tekemättä. Tuumailin rauhallisesti. Muistin satulaan siepatun naisen ja kysyin selvennystä.
Rooman laki ja järjestys myönsivät tietävänsä naisten sieppauksista ja jopa siepattujen säilytyspaikankin, mutta luulivat, että asialla oli firman hyväksyntä. Olihan keisari esitellyt senkin kirjeessä, kun legioona oli yrittänyt puuttua asiaan. Kumosin käsityksen ja käskin kenraalin lähettää legioona-osaston, tarpeeksi vankan, jotta ritarilinna tarkastettaisiin.
– Tuokaa kaikki vangit ja mutit tänne. Kuulustelen heitä itse tai tarkastaja Jokaseer tekee sen. Muistakaa sanoa kaikille uhreiksi katsottaville, että he ovat vain kuultavina, eivät syytettyinä, ja kohdelkaa heitä kuin kunniavieraita. Jos joku ritari tai kaartinainen käy häijyksi, niin sille sitten sama kuri kuin roistolle ainakin. En tiedä vielä kaikkea tulevista tapahtumista, mutta ihmisten sieppaus ei ole hupinumero, joten siitä tehdään loppu.
Puheeni perään tulostin tarkastusmääräyksen ja lätkäisin nimmarin ja peukalonkuvan vahvistukseksi. Centurio myötäsi välittömästi, karjuen käskyjään. Sen seurauksena viistoista raskaasti aseistettua sotilasta ja molemmat paikalla olevat rikostutkijat lähtivät liikkeelle, vauhdilla joka kertoi käskyn osuneen suoraan hermoon, vai oliko syynä vauhtiin lupa käyttää kopteria matkan tekoon. Roomalaisten lisukkeeksi turvaväkeä pantiin liikekannalle myös Karthagosta ja Poseidonista.
Moro halusi tietää, mitä tekisin niille tyypeille jotka kaarti oli ottanut kiinni ja syytellyt ties mistä roistouksista. Kysyin vankien säilytyspaikkaa ja päätin tarkastaa sellit samaan syssyyn.
Sain vastaukset, mutta miehet vaikuttivat yhä jäykiltä ja epäröiviltä puheissaan, kuin eivät olisi uskaltaneet kaikkea sanoa. Hyvähän se, että virkaa kunnioitetaan mutta joku roti se pitää kumartelullakin olla. Jos aikoi työskennellä pitemmän aikaa jonkun kanssa, tietty rentous oli tarpeen. Osoittaakseni että olin eläväinen ihminen ja toimin saman biologian sanelemilla ehdoilla kysyin vessan sijaintia.
Sällit vaikuttivat suorastaan hölmähtäneiltä. Ilmeisesti kysymykseni oli joko ylivoimainen vastattavaksi tai sitten kukaan ei ollut koskaan ajatellut alfankin tarvitsevan saniteettipalveluita. Toistin tiedusteluni ja sain lopulta vinkkauksen käytävää eteenpäin ja sieltä kääntö vasempaan kanan kuvaa kohti.
Olen elämäni aikana kokeillut yhtä sun toista potan viran hoitajaa ihan puskapyllistyksistä ilmakuivain pesuriin ja alipainepyttyyn. Legioonan käskytyskamarin saniteettitilat vastasivat laadultaan keskitason hotellia.
Mietin hetken. Kuulemani mukaan aluepomo oli varsin snobi. Olisin vissisti tehnyt vaikutuksen puvulla koreilemalle, alfan hehkuvilla väreillä on yleensä lannistava vaikutus ympäristöön. Toisaalta, ehkä sittenkin matkarytkyissä ensin sisään, ja sitten täys tohina päälle. Jätin nutun uinumaan, otin vain vyölaukkuun pari kapinetta ja vaihdoin uuden akun käsikommariin

Colosseum

Menimme ulos. Moro lähti omille töilleen, toteuttamaan muutamaa saamaansa ehdotusta. Diolentsus lupautui oppaaksi vankilakierrokselle.
Täytyy sanoa, että jos kenraalin ja pormestarin toimintataso oli nopea, näytti alamaisetkin vauhdilla työnsä tekevän. En mielestäni ollut viipynyt kovin pitkään sisätiloissa juttelemassa, mutta jo nyt oli piiskauspaalu tyhjä ja jalkapuussa kykkinyttä kiikutettiin juoksumarssia sairastuvan suuntaan. Ristikin oli nurin ja robottia ruuvailtiin irti.
Kaupungin vankila oli Colosseumin alakerrassa, aivan roomalaiseen tyyliin.
Matkan aikana kyselin esitelappusen ehdotuksia ja napautin sormeni Atsteekkien aurinkouhrin kohtaan
– Se tehdään nukella ja ääninauhalla, mutta turistit valittavat kyllä melusta, kun se kirkuna soitetaan auringonnousun aikaan. Niin, ja jos joku ilmottautuu katsomaan, niin sitten uhrataan mutti, mieluiten pinko, kun se näyttää eniten ihmiseltä, mutta onneksi vain kerran kolmeen vuoteen on tarvinnu niin tehdä.
– Voit sulkea nauhurin. Turistien viihtyvyys on etusijalla, muusta viis, joten annetaan vieraitten nukkua. Aurinko osaa kyllä nousta ilman uhrejakin, eikä atsteekit edes kuulu Eurooppaan.
Diolentsus näytti tyytyväiseltä.
Colosseumin ikkunaton sivurakennus ruma betonihalli. Ulkoseinustalla lojui häkeissä karhu ja kolme leijonaa sekä tiikeri ja villisika. Eläinkokoelmaan0 kuului myös viisi hurjan näköistä hurttaa. Ne makailivat katoksessa vaikuttaen paremminkin takanedusmatoilta kuin tappelupukareilta. Luita oli tarjolla joka pedolla, ja täydet vesikupit kiilsivät puhtautta. Elukat eivät juuri viikseään väräyttäneet, vaikka kuljimme ohi.
– Näitä käytetään eläintenkesytysnäytöksissä. Niitä ei satuteta, päästetään vaan irti areenalle ja sitten ritarit paimentaa ne häkkeihin
Outo apaattisuus lepäsi kuin sumu kaikkien yllä. Kyselin syytä eläinten vetelyyteen. Kenraali mutisi jotain ja myönsi sitten, että elikoille oli annettu unihoppia, etteivät ne karjuisi ja mölyäisi häiriten turisteja torilla. Sain lisäksi vakuutuksen, että esityksissä otukset olisivat pirteitä, kiitos hermanoxin.
Selvä se, unihoppia naamariin ja peti kutsuu! Tuota halpaa mutta tehokasta huumetta harrastivat, ne jotka halusivat sekoittaa päänsä, vaan varat eivät riittäneet muuhun. Sienijauho lopetti ajattelun ja jonkin aikaa käytettynä myös elämä, mutta sillähän ei elikoiden kohdalla ollut väliä. Ja annos hermanoxia, niin muumiokin tanssii. Superpiri, jota maratoonarit käyttivät ja viikon juhlaputkea vetävät bilehileet samaten. Käyttöä saattoi seurata totaalinen romahdus jota sitten sairaalan teholla korjailtiin, jos pystyttiin. Joidenkin matka jatkui krematorioon.
Elikkoparat, kemikaalipöhnässä koko ajan, sen minkä enää elivät. Tuollaisella käsittelyllä norsukin murtuisi kuukaudessa. Käskin vaihtaa elävät robotteihin Colosseumin edustalla. Kunnon patsas, jonka päälle sai kiivetä ja mahan alla juosta hippaa, kiinnosti ihmisiä, varsinkin alta vyötärön mittaisia, kaikista eniten.
Läjänä lojuva rakki häkissä korkeintaan inhotti, eikä kuorsaavan leijonan uljaudesta ollut mitään jäljellä. Ehdotin, että esityksiin tarvittavat otukset voisi tuoda tarhalta näyttämölle ja viedä käytön jälkeen takaisin aitoihinsa, ja myöskin kouluttaa esiintymään. Kunnollisen opetuksen saanut eläinnäyttelijä päihitti milloin tahansa säikkynä säntäilevän villin serkkunsa niin uhkeudessa kuin eläimellisyydessäkin.
Kenraalius lupasi soitella sanani esityksistä vastaavalle, ihan pikana. Hän osoitti myös hyvin vanhanaikaista kohteliaisuutta ja keveästi kumartaen avasi katsomon sivuoven. Menimme leveää käytävää jalkapallokentän kokoiselle areenalle, jota reunustavat penkit tarjosivat pyllynpaikan viidelle tuhannelle tulijalle. Käytössä oli sillä hetkellä ehkä kolmannes tuoleista. Lähinnä lapsille tarkoitettu puolen päivän show oli kerännyt puolen katsomon verran kaikenmittaista vierasta.
Kirjavanuttuiset pellet heittelivät palloja ilmaan, yrittivät niitä kiinni ja kompuroivat suunnattomilla kengillään. Vettä kaverin housunkauluksesta sisään, ja katsomo kiljui naurusta. Kermakakku pärstään ja sekin sai hihkunaa palkakseen. Ikiaikaista kamaa, mutta museossahan sitä oltiinkin!
– Päivisin vedetään kolmesta viiteen näytöstä, itsenäisiä toimijoita jotka maksavat vuokraa paikasta. Diolentsus selitti huitaisten näyttämölle. Asia ok, niin piti ollakin. Myös jätskikauppias ja limpparikärryt näkyivät partioivan asiakkaita etsien. Ei mitenkään aikaan kuuluvia, vaan tosi tarpeellisia yleisön kannalta. Huomasin molempien tekevän pikku kaupan katsellessani. saisivat hoidella hommiaan edelleenkin, kunhan lupalaput olisivat kunnossa.
Areenan reunalta pääsi sivurakennukseen huolto-ovista hallia jakavalle käytävälle. Meitä vastaan tuli kuparinruskea kiharapäinen emäntä hanko kourassaan. Colosseumin tallivastaava Marina Kolina vaikutti rehelliseltä, kyllästyneeltä ja varsin tukevasti raskaana olevalta. Kenraali esitteli mut ja sain osakseni mulkaisun ja välinpitämättömän tervehdyksen. Pyysin naista esittelemään valtakuntansa. Rouva huitaisi leveän käytävän vasemmalle sivulle alkaen selitellä lavasteita.
Tavarassa löytyi. Miekkoja, keihäitä peitsiä, satulavaljaita jos jotain sorttia. Oli hirviä, härkiä, karhuja, piuhat kiinni pistorasioissa, koneita ladattiin iltaa varten. Kunnon anroidirobo oli paras sirkuselikko minkä tiesin. Koneen voi ohjelmoida tekemään temppuja jotka eivät elävältä olisi mitenkään onnistuneet. Rivi haarniskoita kimalteli telineissään, osa oli aitoa peltiä, suurin osa kovamuovia. Peltipukujen vieressä jökötti tusinan verran henkselillä varustettuja pönttöjä joissa oli pätkä paloletkua kärsänä. Vesipistooleja selkäreppusäiliöllä, kuului selitys.
Rivi pukukoppeja tarjosi paikan vaatteiden vaihtoon. Vuoroaan odottaville oli penkki ja penkillä kasapäin lehtiä. Lukutaitoa ei juurikaan tarvittu kyseisten nidosten ymmärtämiseen. Sivuja täyttivät likipitäen vaatteettomat mallit, eikä kuvista nautiskelua häiritty turhilla kirjoituksilla. Kummallekin sukupuolelle oli omat katselukirjansa, samoin molempia harrastaville.
– Tuolla navetassa on ruohonsyöjät ja pikkuelikot, omistajan näkee karsinan nimikilvestä. Kukin vuokralainen hoitaa omat otuksensa ja meidän karjalla on yksi renki. Isot pedot kuten karhut ja tiikerit pidetään takapihalla, etteivät heinänsyöjät hermostu hajuista. Viisi gladiaattoria on MKS:N omia, ja jotkut legioonalaiset ottelevat keskenään teatterityyliin ja taistelevat noita roboelikoita vastaan. Joka näytökseen otetaan yksi turisti mukaan, mutta vain yksi. Silloin pystytään varmistamaan, ettei vieras satuta itseään mustelmia pahemmin. Kahden amatöörin kanssa turvallisuus jo vaarantuisi. Kaartilaiset järjestää sikojen teurastuksia ja pari kertaa viikossa on kukko‒ tai koiratappelua, mutta suosio on hyvin niukkaa. Paras tulos on keskiviikkoisin potkupallo-ottelulla. Vedonlyönti vetää. Marina selitteli varsi n asialliseen tyyliin.
Menimme talliin. Tila oli jaettu käytävällä kahtia. Lähimmässä kolmessa karsinassa mustat ja valkoiset hevoset rouskuttivat heiniään. Yhdessä karsinassa talliapulainen veteli värmeitä ponin päälle, kiristäen ohjat niin että elikko joutui kulkemaan leuka rinnassaan kiinni. Toinen avustaja toi lauman koiria ja alkoi tuuppia niitä omiin häkkeihinsä.
Kuusi poroa ja neljä lumivuohta edustivat eksotiikkaa. Karsinoissa hurisi jäähdyttäjät puskien kylmää tuulta helteeseen, varsin tarpeellista arktisten eläinten hyvinvoinnille. Puhvelien vieressä, omassa karsinassaan kyyrötti valtaisa äijä lanttua järsien. Jättiläinen ei välittänyt muusta kuin ateriastaan.
– Mitä tuo täällä tekee?
– Esittelee voimiaan näytöksissä. Täys toope. Tekee mitä käsketään ja on rauhallinen, kunhan saa tarpeeksi ruokaa. Niin, jäteistähän sanotaan, että niiden äly riittää loistavasti paskalla käyntiin ilman käskyä, mutta ei muuhun, mutta tuo ei erota edes pottaa patjasta, joten se pidetään tallissa.
Asia oli okei, olin tavannut toljakkeita ennenkin. Vilkaisin seuraavia häkkejä. Lähimmässä putkassa kyyrötti peikko polviaan halaten ja pää käsien varassa. Toisessa lojui vihernahka mykkyrässä inisten itsekseen, selkä täynnä verisotkua. Vihreä ei reagoinut puheeseen, mutta peikko kohotti laiskasti vahvaleukaista päätään. Tukka oli takkua ja parta räässä ja kuolassa niin että kuvotti. Ilmeisesti tuskattia oli jaettu runsaalla kädellä, kun en havainnut mitään tuskaisuuden värinöitä, pelkkää uneliasta tollotusta vain.
– Nuita ei viedä areenalle vaan kuskataan kirkon edustalle kitumaan, ja virallisesti niitä kuritetaan vain päivä piiskapaalussa ja sitten lähetetään jätelaitokselle töihin. Käytännössä samat mutit on esillä viisi tai kuusi kertaa tai niin kauan kuin henkeä riittää, ellei uusia saada kiinni. Diolentys selitti, häpeän pilven pyörteillessä varsin vahvana miehen aurassa. Kysyin syytä rangaistukseen ja selitys tuli vaisusti:
– Syyte on karjavarkaus, ihmisenä esiintyminen ja tapon yritys. Otukset tavattiin kävelemästä lammaslauman läheltä housut jalassa ja vangittaessa panivat vastaan.
Tosi järkevää käytöstä kaartilta ja tosi vakavia rikoksia mutiasilta. Tulivat kerrassaan nähdyiksi karjalauman lähellä pöksyihin pukeutuneena! Muuta ei tarvitakaan. Vangitseminen on varminta ennaltaehkäisyä! Eipä ihme, jos muttisota puhkeaisi, millä hetkellä tahansa.
Käänsin huomioni ihmisiin. Partainen ukko ja takkutukkainen naikkonen töröttivät putkapahnoilla. Ukolla oli selässään mustanpuhuvia viivoja ja paukamia. Naisen ranteet ja nilkat verestivät köysien jäljiltä. Äijä oli kuulemma järjestänyt kanoottiretkiä maksamatta kaartille provikoita ja eukko kaupitellut simpukankuorikoruja ihan omin lupineen.
– Olen Alfa tarkastaja Timantelli Torakoff, Maailman Kulttuurisäätiöstä ja sanani on laki. Olen tullut uudistamaan Euroopan esitykset. Kaikki teloitukset ja kidutukset loppuvat juuri nyt. Yhtäkään teistä ei enää rääkätä ja tapeta huvin vuoksi tai menneisyyden muistoksi.
Ilon ja epäuskon aalto pöllähti vastaan niin vahvana että kyyneleet nousivat silmiini. Taisin inahtaakin, mutta peitin sen yskänpuuskaan. Marina ja Diolentsus kyselivät jatkotoimia yhteen ääneen, ja olivat asiasta yhtä kiinnostuneita kuin putkan asukitkin. Itsekin tuumin niitä. Edessäni oli puolikuolleita mutantteja ja ihmistä, joiden paikka oli sairastupa sellin sijaan.
– Hanki välskäri ja hoida porukka kuntoon, mutit mukaan lukien. Eihän villielukoitakaan noin rääkätä. Onko ne tolloja vai välkkyjä?
– En tiedä, eivät ole puhuneet mitään. Marina tuumasi.
En tiennyt minäkään. Kumpikin oli kuumeinen ja näännyksissä ja taatusti pahalla päällä, valmiina puremaan ketä vain. Sovittiin että otuksille tarjottaisiin sekä puruluita että pelikortit viihdykkeeksi, sillähän se selviäsi.
– Mitähän keisari sanoo.
– Älä Aleksanterista huolehti, sinulla on tusina muuta tehtävää. Aloita vaikka torista. Huomasin, että turistit kauhistelivat eräitä juttuja. Tästä lähtien liha on tuotava myyntiin valmiiksi tapettuna, jääkaapissa, ja elävinä myytäviä on pidettävä nätisti. Tenavat haluavat taputella elikoita, eivät tappaa. Eikä nuorten mieliä ei saa pahoittaa. He ovat huomisen maksajia, ja tuovat oman jälkikasvunsa sinne, missä heillä itsellään oli muksuina mukavaa.
Muuten, Via Maren varrella on sellainen kurjuuden kokoelma, että pahinkin slummi kävisi kateelliseksi sen nähdessään. Haluan tietää, että mikä siellä mättää, kun joka iikka on laiha kuin aidan lauta ja koko kylä rempallaan. Kylissä oleviin mutteihin ei tarvitse reagoida. Niin, ja kaartilaisilta kaikki valtuudet pois, ei sakotusta, ei verotusta, eikä tietenkään vangitsemisoikeutta. Se on vain ja ainoastaan legioonalaisilla, ja heilläkin vain rikosepäilyn vuoksi tai järjestyshäiriön vuoksi, kuten poliisikoulussa opetetaan. Määrään voimaan tribuunin aikaiset käytännöt kunnes toisin ilmoitan. Jos et muista, kysele vanhoilta legioonalaisilta, miten silloin toimittiin.
– Tapahtuu alfa. Muistan kyllä tribuunin säännöt. Olinhan silloin jo luutnantti. Centurio lausahti. Hymyilin vastaan. Kiva kun poliisipäällikkö oli myötäsukainen. Se helpotti asioiden hoitoa hurjasti. Hirttolavan kohtalokin piti päättää. Kuuden kuution betonihökötys oli hankala hävittää. Muistelin hieman juttuja maailmalta ja keksin:
– Muinaisessa Kreikassa julkiset väittelyt olivat suosittua kansanhuvia ja niitä harrastetaan edelleenkin suurella innolla, varsinkin Mahdollisuuksien Maassa ja Aurinkopalatsissa. Määrää pari kolme sukkelasuista kaverusta kinastelemaan oikein reippaasti ja sano että yrittävät vetää turistitkin turpakäräjiin. Tehdään lavasta vapaan suunsoiton kulmaus jossa jokainen, joka haluaa, saa laulaa, tanssia ja julistaa politiikkaa tai vaikka ruokareseptejä.
Legioonan herra nyökytteli sanoilleni ja ryhtyi soittelemaan juoksukäskyjä alaiselleen. Diolentsusilla tuntui olevan notkea mieli ja hyvä huomiokyky, kun tajusi jutun juonen pikana. Jos turistit esiintyy toisilleen, säästyy meiltä artistin palkka, ja vieraat on onnellisia, kun halunsa tulevat tyydytetyiksi ilmaiseksi. ja jos juttu tulee suosituksi, voisi kai siitä periä maksuakin.
Vilkaisin tyytyväisenä lain ylintä komentajaa. Ukon innokkuus miellyttää oli suorastaan liikuttava. Äijä odotti lisää täytettä tilipussiinsa, tottakai. Ja taisi ansaitakin sen. En häirinnyt enempää, vaan jätin herran rauhassa hoitamaan määräyksiään. Oli mukava tietää, että taakseen jätti joukon ystäviä. Eipä tarvitsisi itse joka mutkaa ravata kun saattoi panna legioonan solttuja asialle.
Olin kuullut, että areenalla esiintyi mutantteja muissakin osissa, kuin kaartilaisten tappeluissa. Kysyin asiasta. Marina kynsi korvallistaan ja kertoi vähän vaivautuneesti uusmuotoisten majailevan sirkuksen takapihalla kerrostalossa muiden esiintyjien kanssa. Halusin vilkaista paikkaa.
Colosseumin takana oli nelikerroksinen betonilaatikko eli perusmallin kerrostalo esiintyjien asunnoiksi. Talossa oli sekä vakituisia asukkaita että muutaman päivän tai viikon viipyviä keikkalaisia. Joillakin parvekkeilla näkyi väkeä lepäilemässä. Marina osoitti alakerran säleverhoilla varjostettuja ikkunoita kertoen niiden kuuluvan muteille.
Marina soitti ovikellolla pikku sävelmän, ilmeisesti tunnuskoodi, koska avaaja oli pinko. Samassa tyttönen kavahti taaksepäin, kauhun tulvahtaessa esiin. Kumma juttu. Ei mun olemukseni nyt niin karmea pitänyt olla, että vastaantulijat pelkästä vilkaisusta pyörtyisivät. Pinkon kirahdus vetäisi paikalle kaksi peikkoa täydessä turkissaan, pannat kaulassa. Tosin arasteleva nöyryys puuttui tyystin. Kumpikin oli valmis käymään kimppuuni, jos yrittäisin keljuilla.
Esittäydyin ja kerroin asiani, eli halusin kysellä heidän mielipiteitään elämästä ja olemisesta. Vastaukseksi sain lyhyen murahduksen, että kaikki hyvin. Marina katsoi aiheelliseksi lisätä.
– Nuo pannat ovat kaartin vuoksi. Turkit on saatu jättää erikoisluvalla, kun selitin keisarille, ettei kukaan usko mörköä gorillaksi jos ei ole karvoja. Eikä esitykset vaaranna esiintyjien terveyttä mitenkään, juoksua hyppyjä, kiipeilyä ja pinkot jahtaa robotteja kuin vinttikoirat laukkaavat juoksumatolla näytön kertoessa vauhdin.
Kyselin vapaa‒ajan vietosta ja sain selitykseksi, että ovat sisällä.
– Meillä on holotelkkari ja videopelejä. Pinko huomautti.
– Ettekö käy koskaan ulkona? ihmettelin ääneeni. Otuksista huokui kyllä tyytyväisyys oloihinsa mutta sittenkin, jatkuva sisällä olohan oli sama kuin vankina olo.
– No joskus ajetaan vankkurit oven eteen, ja sitten mennään rannalle ja veneellä jollekin saarelle retkelle. On liian vaarallista, jopa pinkoille yrittää käydä kaupungilla eikä möröt mitenkään pysty naamioitumaan miksikään. Eikä täällä ole pinkolähettejä, joten edes lähettinä ei voi seikkailla. Sääli penskoja. Pinkoilla on kolmivuotias joka ei ole koskaan saanut juosta muualla kuin sisällä ja saaressa ja sielläkin voidaan käydä kovin harvoin. Eikä mörköjen pentu ole sen paremmassa asemassa, vain sisällä ja areenalla. Tulevat tolloksi ilman kemikaalejakin moisella menolla. Marina selvitti.
– Tuossa takanahan puisto, jossa sirkuslaiset ulkoiluttaa hevosiaan. Siis sekaan vaan, teidäthän tunnetaan. Marina, pistä kentän laidalle lappu, että alueella on uusmuotoisia. Jos joku ei kestä nähdä mutteja, pysyköön poissa.
Olin puhunut Marinalle. Nyt käännyin suoraan mutteja päin ja sanoin heille:
‒ Marina sanoi, että talossa on tyhjiä huoneistoja, joten jos haluatte lisää tilaa, niin senkus valtaatte muutaman kämpän. Niin ja verhot voi pitää auki, jos mieli tekee. Hällä väliä, vaikka näkyisitte.
– Keisari on määrännyt mutit talliin. Ollaan tuurilla ja silkalla valheilla tähän asti selvitty mutta..
– Takaan, että Aleksanterilla kavereineen on lähiaikoina muutakin tekemistä kuin muttien asumisten vahtaus. Joten, alfan määräyksellä; asukaa missä huvittaa. Ja tietäkää, että alfan sana on laki. Sitä ei Aleksanteri, siis keisarikaan pysty pilkun vertaa muuttamaan. Hyvää päivän jatkoa ja potkua esityksiin.
Jätin Marinan ja mutit tuumimaan uudistuksia ja palasin kadulle, missä vossikka edelleen odotti. Kiipesin kärryille. Ajuri käskytti hevosensa hölkkään. Ohitsemme karautti sotavaunuilla joku sekopää täyttä laukkaa, vähät välittäen muista. Katua ylittävä nainen oli jäädä alle ja jalkakäytävällä talsiva mies joutui kiskaisemaan vaippaikäisen taapertajan sivuun niin kiivaasti, että penskalta pääsi parku. Onneksi henki säilyi.
Täytyypä antaa määräys, että kaupunkialueella laukalla ajaminen ja raju ravikin on kielletty. Ehkä jotain liikennesääntöjä oli voimassakin, mutta varmuus aina parasta ja legioonalaisille tarpeelliset valtuudet asioiden hoitoon. Parempi kiroilu kuin kuolleet.

En vieläkään ihan ehtinyt hallintoherraa kiusaamaan. Hovimarsakka oli sopivasti matkan varrella, varsinkin kun olin antanut putiikin osoitteen seuraavaksi pysäkiksi. Tamma seisahtui pramean, purppuralla ja kullalla silatun marmoripylväikön kohdille. Harpoin helmiäsverhoista sisään parin nukkemaisen eukon toljottaessa tuloani silmät suurina. Vilkaisin harsopukuisia pelon patsaita ihmetellen ja iskin sitten tiukan katseen atleettiseen herraan, joka olisi sopinut vaikka Herkuleksen mainokseksi. Kaartin väreissä koreileva sihteeripoju kyseli halujani.
– Haluan tavata tämän puljun pääpomon.
– Herra hovimarsalkka ei ole tavattavissa. Voitte varata ajan.
– Varaan ajan viiden sekunnin päähän tästä hetkestä ja herran on syytä tulla vaikka housut kintussa näyttämään naamansa, ellei ole ruumishuoneella raatona!
Lätkäisin alfa-kortin esiin ja selvitin hieman plakaatin merkitystä. Toimistomyyrä näytti siltä, ettei ollut koskaan kuullutkaan tarkastajista, tai ainakaan siitä, että Alfalla olisi jotain valtuuksia. Sehän ei hillinnyt kieltäni tippaakaan. Kyselin ristiretkistä ja raiskauksista ja viljan tallaamisesta, mutanteista ja sen sellaisesta, vaatien vastauksia nopsaan kuin minuuttivisan juontaja.
Epäröivien ähkimisten kohdalla korotin hieman ääntä, en toki rikkonut työsuojelullisia desipelimääriä, en toki. Ärähdin vain suuttuneen molossinartun tavoin. Silti poitsu kavahti taaksepäin, hyvä kun ei painanut kännyjä korvilleen. Katselin silmiin, tarrasin paitaan ja ravistin pikkusen, niin että hampaat kalisi ja pistin peliin koko glamourini sillä kantilla, että kaveri saattais nähdä painajaisia vielä ensi viikollakin.
Mekkala kutsui ylimmän isännän esille. Ehkä virkaportaat olivat äijälle vieraita, mutta esiintymiseni taisi kertoa, että pidin itseäni kaikkien komentajana. Kiukkuinen määrätietoisuuteni, ja varmuus oikeassa olemisesta räiskysi kuin kuumaan rasvapannuun lorahtanut vesi. Pisarat polttivat epäilyn reikiä hovimarsalkan egoon. Määräykseni, että ristiretket oli lopetettava, sai aikaan vikinää varauksista. Tuhahdin ja ärähdin:
– Järjestäkää asia niin, ettei tartte perua, juokse vaikka itse kerettiläisenä ritarien huviksi ja pyllistele piiskan edessä, sama se, tai palkkaa saraseenit. Sitten kumarruin hieman eteenpäin ja tungin naamani parin vaaksan päähän herran pärstästä ja karjui keuhkojeni täydeltä:
– TORPPAREITTEN JA MUTTIEN AHDISTELU LOPPUU JUST JA PAIKALLA, TAI TEKIJÄT, OLKOOT OMIA TAI TURISTEJA, SAAVAT VASTATA PAHOINPITELYSTÄ JA TAPON YRITYKSESTÄ OIKEUDESSA. KUTSUN VAIKKA ULKOPUOLISEN TUOMARIN, JOS TOM MORON SANAT EIVÄT KELPAA.
PIDÄN SINUA HENKILÖKOHTAISESTI VASTUUSSA RISTIRITAREITTEN TEOISTA TÄSTÄ MINUUTISTA ALKAEN, JOTEN ALAHAN SOITELLA KÄSKYJÄ ALAISILLESI, ETTÄ PIISKAT PIILOON JA RAHVAS RAUHAAN! EI TÖISTÄ PASKAAKAAN TUU, KUN AINA PELOTELLAAN!
JA MUISTAKAAPAS LAPSET YKSI ASIA. VAIN JA AINOASTAAN LEGIOONALLA ON PIDÄTYSOIKEUS. JA VAIN JA AINOASTAAN TUOMARILLA JA ALFALLA, NYT KUN OLEN PAIKALLA, ON RANGAISTUSVALTA! NIIN, JA KIRJANPITO KOLMELTA VUODELTA. OTAN SEN MUKAANI. KIITOS
Tilikirjoja ei löytynyt. Tyydyin takavarikoimaan kolme tiedonsiirtovälinettä, kourallisen muistitikkuja sekä varauskirjan ja kaikki muutkin paprut mitä silmiini sattui, roskakorin sisältöä myöten. Vartin vierailun jälkeen toivotin hyvää päivänjatkoa ja tallustelin kuormani kanssa rattaille
jatkuu…