Tässä on alkuperäinen hahmotelma Euroopan juurista, saman jutun maailman kuin Euroopan Juuret, pitkän tarinan ensimmäinen luku. Kannattaakohan jatkaa?
ALFAN JUTTU
TARKASTUSPÄÄTÖS 2
Kommari vislasi vaatien huomiota. Havahduin meteliin ja läiskäisin sulkijaa, ilman ajatusta. Kone vaikeni kuuliaisesti, ja alkoi määkyä sekunnin päästä uudestaan. Voihan räkä. Pitipä jollain olla hätä! Vilkaisin lähettäjätunnusta.
Voi veljet ja öljysiskot! Ambaroosa Jokaser ei ollut bimbo joka pilkkuvirheestä pillastui ja kadonneesta kynästä hermonsa hukkas. Maailman Kulttuurisäätiössä kakskytviis vuotta virkauraa kyntänyt ja beetta+ arvon saanut tarkastaja ei vähästä hätkähtänyt eikä joutavasta hötkyillyt, ja nyt se rontti oli tökännyt hätävilkun päälle.
Läimäsin tuolin laitaa. Kapine nosti selkänojansa pystyyn ja kohosin itsekin arvokkaaseen asentoon. Äsähdin interaktiiviselle yhteysvempaimelle, että vinguhan vaivasi.
– Hip hei, ja herätys, Alfa.
Kämmenen kokoisessa näytössä virnisteli ruskea naama sähkönsinisen kiharapilven kehystämänä. Ambaroosan silmät olivat viirullaan häijyyden tuomasta hilpeydestä. Tarmopakkaus hehkutti, ihan vasiten, ja esitti sirkumpaa kuin piristyspillerien mainosmannekiini. Ettäs kehtasikin.
Tiesihän eukko tasan tarkkaan, että mulla oli tapana ottaa pikku nokoset näillä ajoin ja niinä päivinä jolloin pöllyttelin papereitani ja kasailin raporttia johtokuntaa unettamaan. Jep, kaveri tais nauttia tosissaan, kun sai kiskoa lomaunelmissa ajelehtivan kamunsa palaveriin kesken torkkujen, haukottelemaan tukka pystyssä ja silmät solmussa. Toivoin vain, ettei linjoilla ollut muita, kun äyskäisin:
– Kuono umpeen Amppari. Täällä nukutaan!
– Voit sä tämän makuultasikin kuunnella, niin etpähän korkeelta putoo kun pökerryt. Niin ja kyllä muistin, että sun lomas piti alkaa huomenna. No. lomallehan kuuluu matkailu, joten suosittelen suunnaksi Euroopan Juuria. Pressakin oli sitä mieltä, että nyt on kiirus kourassa, muttei sentään niin hätä, ettetkö ehtis heilaas hyvästellä. Soita sitten kun ehdit.
– Eipä ole löytynyt sopivan somaa harteita hieromaan, ja sihteerikin häipyi jonnekin heilasteleen, että yksin ollaan ja voit heittää turpeet tupaan.
– Olen tosi pahoillani Timmy, kun joudun näin lomaa vasten häiritsemään, mutta pressa oli sitä mieltä että tää juttu pitäis ottaa kiinni just ja heti.
– Selvä se, eihän mulla ole työaikaa, vain urakkahommia ainoostaan. Tuhahdin muka äkeissäni, vaikka uteliaisuus alkoi kolkuttaa. Maininta pressasta painoi hälytysnappia. Ylin isäntä ei ihan vähästä murahtanut. Meillä oli varsin joustavat työkäytännöt. Se tarkoitti, että eilisen hommia ei lykätty huomiseksi, vaan huomisen työt tehtiin tänään.
Olkootkin, että lomaa pukkas päälle, ei alfan sopinut lorvikataria sairastaa, jos aikoi asemansa säilyttää ja kuitata palkan ensi kuussakin. Kun kiirekeikka tömähti eteen, sitä ei kierretty millään verukkeella. Luikurit ja laiskurit eivät alfan nimeä ansainneet.
Säätiöllä oli aina neljä alfa−tarkastajaa, ja uusi nimettiin, kun joku entinen jäi eläkkeelle tai muuten lopetti. Nimitys vaati vähintään kymmenen vuoden työkokemuksen sekä beettojen enemmistön ja kaikkien alfojen, myös sen poistuvan, kannatuksen, sekä tietenkin johtokunnan suosion. Ja sama sakki, joka virkaan viskasi, pystyi myös virasta pois potkaisemaan. (niin oli käynyt kahdesti sadan vuoden aikana)
Virka velvoitti. Jos seisoskeli firman toiseksi ylimmällä portaalla, oli asemansa mukaisesti venyttävä kuminauhaa paremmin. Puhisin ja tuhisin, muodon vuoksi, ja annoin luvan jatkaa juttua. Asia oli takuuvarmasti vakava. Lomani alku tiedettiin, eikä mun palkkaluokassa viime hetkellä hommilla pommitettu. Olihan sitä jotain etua johtoportaalla olosta saatava. Varoitin työhulludesta ja ehdotin paineen purkua eli uutisten kertoilua.
Amppari mokoma hekotteli.
Tottavieköön teki mieli läimätä yhteys poikki, mutta en tehnyt niin, vaan pyysin informaatiota korviini ja silmiini. Amppari ravisteli kiharoitaan ja ehdotti virnustellen:
– Otahan enste pari hörppyä, että pääs selkiää.
Sisko tiesi vissin varmasti, että tää tyttö tartti kunnon kofiinitömpsyn, tai muuten päässä toimi vain liskovaihde. Tosin kahvikaan ei aina ajatuksia herätellyt. Jupisin kiitoksen ja venyttelin itseni. Liikuntaa sanotaan terveelliseksi, joten pidin kahvinkeitintä huoneen toisella puolen. Olipahan siinä syy irrottaa ahteri tuolista kun kahvihammas vihlaisi. Marssin ripeästi etanan vauhdilla kahvimaatin luokse ja tuopillisen saatuani palasin paikalleni.
Siirsin taskukapineen toiminnot kokousnäytölle. Suuri ruutu välähti toimintaan. Metristä kuvaa oli helpompi töllättä kuin kommarin kämmenenkokoista ruutua, joka pahimmillaan väreili silmiä särkevällä tavalla. Hörppäsin kunnon kulauksen ja ilmoitin mantereen toiselle laidalle päämajaan, että tietoa sopi panna tulvimaan. Ja Amppari pani:
– Muistatkos, kun olet jupissut, että Euroopan juurilta kuuluu kummia kun turistit päivittelee kokemiaan. Ja että paikalla pitäisi poiketa, kunhan kiireiltä kerkiäisi. No, nyt saat pikkasen esimakua siitä, millaista menoa siellä harrastetaan. Otahan mukava asento ja nauti näkymistä. Eilen saapui kuriiripostia suoraan Pelion Roomasta.
Ruutuun hypähti tärisevä, huonolaatuinen video.
Se oli kuin härkätaistelu, paitsi härkänä oli kaksijalkainen pörröinen elävä, ei apina eikä ihminen vaan jotain siltä väliltä ja selkeästi henkensä hädässä. Takkutukkainen karvaturri yritti päästä areenan laidalla ammottavalle ovelle, mutta pari ratsastajaa kierteli ympärillä ja hutki ruoskillaan, estäen paon. Siimat iskivät milloin naamaan, milloin jalkoihin. Otus väisteli, minkä pystyi ja sitten yllättäen tarttui siimaan, temmaten piiskan itselleen. Raivoisasti hutkien se yritti raivata tien portille.
Hevoset kavahtelivat iskuja, mutta piiskansa menettänyt ritari pakotti pollensa kohti (hätäkös hällä, haarniska yllä) ja ajoi otuksen päälle ja kiskoi piiskan pois. Kolmannella ratsastajalla oli keihäs jolla hän tuikki olentoa hartioihin, pakaroihin tai käsivarsiin, muttei mihinkään elintärkeään kohtaan.
Lopulta otus kääntyi tappelemaan, tai oikeammin yritti tehdä piinastaan loppua heittäytymällä keihääseen, mutta keihästäjä varoi päästämästä uhriaan niin helpolla. Ritarit survoivat aseellaan vaarattomia, mutta takuulla tuskallisia, iskuja, kunnes nahka muistutti siivilää ja naaras rojotti verisenä myttynä sahajauhoilla.
Pitkähkö hiuspehko levisi sotkuisena kehänä jyhkeän pään ympärillä. Vahvat, aavistuksen kuonomaiset leuat olivat jääneet irvistykseen joka paljasti puolen tuuman hampaat. Korkeat kulmakaaret suojasivat syvällä olevia silmiä häikäisyltä ja risuilta, mutta eivät riittäneet keihään torjuntaan.
Kaavin kylkeäni ja nieleksin pahaa oloa. Pyysin silti suurennosta kuvasta. Harmitellen totesin lajimäärityksen oikeaksi. Kuollut oli Homo mutitea pilosus, pirulainen, peikko, mörkö, miten itse tykönään tahtoi sanoa. Pelätyllä peijoonilla oli monta nimeä. Kuvan olentoa ei tarvinnut enää pelätä. Se oli rääkätty raadoksi.
Joku valopää oli siis alkanut harrastaa turhan aitoa roomalaista sirkusta, ja keksinyt pedoksi mörön, kaiken lisäksi. Tosi fiksua!
Mörkö oli mutanteista vaarallisin. Jo nyrkinisku riitti niittaamaan kenet tahansa. Sitä paitsi peikoilla oli tulinen temperamentti, ja halu puolustaa lajitoveria voitti usein isännänkin käskyt. Toivoa sopi, ettei uusmuotoset saisi tietää verisirkuksesta. Moinen raakuus saattaisi villitä myös yleensä rauhalliset vihernahat ja pillastuttaa tumpit sekä pinkot. Jopa jätit voisivat riehaantua, toisten yllytyksellä.
Näytti siltä, että jonkun oli äly jättänyt ja toiselta järki jäätynyt. Kosto voisi kohdistua tekijöihin, toivon mukaan, ja pahimmassa tapauksessa kehen tahansa alueella olevaan, myös turisteihin.
Yleensä muteista ei ollut harmia, kunhan niille ei aiheuttanut harmia. Usein niitä oli töissäkin, ihan palkan perästäkin ja varsinkin ruokapalkalla. Metriset tumpit olivat mainiota ahtaissa tiloissa. Pinkot juoksivat lähetteinä tai kilpaa radalla. Vihernahat viihtyivät ulkotöissä. Möröt pärjäsivät niin sisällä kuin ulkona sekä toimivat koirien korvikkeina. Erikoisjoukolla olikin pirulaisia elävinä aseina, varsinkin tolloja jotka tottelivat kyselemättä. Ylen korkea oksitosiinitaso sai peikot rakastamaan isäntäänsä empimättä. Tosin ihan tolkuton komento sammutti jopa peikon kiintymyksen, eikä silloin karkaamista aina estänyt edes hallintapanta.
Karkulaisista ja niiden jälkeläisistä sitten se tosi riesa, eli villit mutit kasvoivat. Metsäläiset olivat kiintyneitä vain omaan laumaansa ja pitivät ihmisiä vihollisina, kiitos mutinmetsästäjien. Yleensä iskujen kohteena oli huntteri, mutta toisinaan saattoi syytönkin saada nyrkistä nuppiinsa, joskus niin lujaa, että lakkasi hengittämästä.
– Mörönrääkkäystä turistirysässä. Silkkaa hulluutta! Katastrofi tuosta tulee jos ei jutulle panna pistettä ja pilkkua ja sulkumerkkejä samaan syssyyn ja vikkelästi sittenkin. Ärisin ja siemaisin kylmennyttä kahvia niin kiivaasti että olin tukehtua siihen, tai muuhun pahaan oloon. Ymmärsin nyt, miksi tehtävä paiskattiin kiireellisenä kynsiini. Olihan Säätiöllä kolme muutakin alfaa, mutta kaikilla oli tarkastus kesken. Sitäpaitsi mulla oli jonkinsortin maine muttijuttujen selvittelyssä.
Tuumaustuokion tulos oli se, että komensin matkalaukun liikenteeseen just paikalla, olkoot viikonloppu tulossa ja loma alkamassa tai ei. Muttisirkuksesta oli tehtävä loppu ja pidettävä huolisi siitä, ettei seudun uusmuotoset pillastu.
Olin kylläkin aikonut ottaa loman jälkeen Faaraon valtakunnan syynäykseen, mutta naisen oikeushan on vaihtaa mielitekojaan. Pyramidit saisivat odottaa vuoroaan, tai ehkä alfa Jerevan hoitaisi sen suunnan, kunhan saa Muovimaailman selvitettyä.
Kukaan voinut sanella sitä, mitä alfa tarkastaisi. Sen päätti kukin itse, vaikka tietysti kollegoiden kanssa keskusteltiin ja sovittiin paikoista, että joka kolkka tulisi katsastettua. Toki johtokunta ja pressa esittivät toisinaan toivomuksia, ja toisinaan niitä noudatettiinkin, niin kuin nyt. Herra oli täysin oikeassa nimetessään Juuret ykköskiireelliseksi.
Olin aikonut pitää pari viikkoa vapaata, mutta en osaisi nauttia lomasta hetkeäkään, kun kuollut mörkö piinaisi painajaisena. Parempi oli hukuttaa harminsa hommailuun ja suunnata kiukun ryydittämä tarmo jonkun persauksien potkimiseen. Sanoin Ampparille, että lähtisin Juurille lakia lukemaan megafoni ääneni tehosteena ja pyysin välittämään viestin johtokunnalle. Ne hemmot kun halusivat aina välistä tietää sen, että missäs se Timantelli oikein vipelsikään. No, mikäpä kiire valmiissa maailmassa, joten tiedot ehtis kertoo viikonkin päästä, Ampparin harkinnan mukaan.
– Mites on, nappaanko holon päälle. Se käy sekunnissa. Vai onko alfalla hetkinen aikaa toivotella avioliiton merelle lähteneille onnea ihan omassa persoonassaan kännypäivää sanoen. Siitähän riittäis pariskunnan penskoillekin vielä muisteltavaa…
Puhellessaan Amppari pisti sormen korvaansa ja hetkutteli hetken. Ehkä siskoa kutitti, tai sitten sain varoituksen urkkivista korvista ja muistutuksen sanojen varomisesta. Mitenkuten vaan, halusin joka tapauksessa nähdä viestintuojat elävinä. Tykkäsin yleensäkin lähikontakteista haastattelussa. Niinpä iskin silmäni karttaan, ja pyysin mielenkiintoni kohteita loikkaamaan lentokoneeseen.
Kohtauspaikaksi sovittiin Rova, yksi Euraasian liittovaltion keskinkertaisen vilkas risteyskenttä, jossa parisataa konetta vaihtoi matkustajia joka vuorokausi. Sinne siis voi tulla huomaamatta mistä vaan ja häipyä ties minne kenenkään arvaamatta suuntaa.
Amppari huomasi että Rovasta lähti suora lento Vocosiin joka aamu, postinjaon aikoihin. Ehtisin sillä melkein yhtä nopeasti perille kuin omalla koneellakin. Niinpä tuumailtiin, lähettäisin oman lennokin kotiin ja menisin turistina turistien joukossa, ainakin osan matkaa. Siten saisin kivasti maistiaisia tilanteista ilman hälinää.
Kutsuin Poutapilven porukan koolle ja ilmoitin alkavasta työmatkasta. Jos itse oli pettynyt loman lässähdykseen, niin samaa voi sanoa myös kavereista. Oltiinhan sitä suunniteltu koko sakin humurymyreissua Konganan Naamiotansseihin. Pukujakin oli ommeltu ja tuunattu innolla ainakin kuukauden verran mielessä kunnon pippalot. Nyt koko riekkumaretki nuupahti ennen alkuaan, ainakin mun osalta. Muidenkin halua hillua hupeni, kun kerroin matkan syyn. Sain lohdukkeeksi muutaman tukevan halauksen.
Brima ja Donar lähtivät valmistamaan lennokin matkalle. Mulle oli usein naurettu, kun kuljeksin varsin hitaalla kääntöpropellikoneella vaikka suihkarilla oli päässyt viis kertaa nopeammin. Mutta tykkäsin siitä, että koneeni voi laskeuta vaikka hotellin parkkipaikalle ja kellukkeita käyttäen, jos ei ihan juomalasiin, niin kummiskin jo isoon uima–altaaseen.
Thuvia meni ehostamaan itseään. Eihän nuori neitonen voi lähteä edes ovesta ulos ilman kunnon meikkiä. Täys tällinki pärstään, vaikka kävis vain kiskalla karkkia ostamassa! Reilua tuntia myöhemmin istuin jo kopterisuihkarin kyydissä Thuvian hoidellessa ohjaimia ja Donarin pitäessä seuraa vuoroin lentoneitoselle vuoroin mulle.
Matka ilmojen halki vei aikansa, mutta en tuhlannut tunteja nukkumiseen. Lueskentelin nuorten raportin. Donar ehdotti tilinpäätösten katselmusta muutamalta vuodelta. Olihan Juurilla valta vaihtunut viisi vuotta sitten. Tilasin seitsemän vuoden tiedot.
Yleissilmäyksen jälkeen kysyin osatuloksia. Pikainenkin katsaus osoitti, että useimpien osayksiköiden tulokset olivat takertuneet neljännen vuoden tienoilla ja pari viime vuoden ajan talous oli tanssinut piaffea kuin kouluratsu maneesissa. Vain pari sektoria esitti reipasta kasvua. Donar mulkoili sarakkeita tehtyään yhteenvedon.
− Metrossa kulkee viistoista prossaa enemmän populaa kuin tripuunin aikana, ja saniteettihuoltajia on palkattu lisää matkojen kasvua vastaavasti ja biokaasun tuotto on ok, mutta lannoiterakeiden tuotto on viiden vuoden takaisissa lukemissa. Minne moska katoaa? Ja mitä muuta se sakki tekee, kuin ajelee metrolla ja käy huussissa, kun muiden toimialojen tuotto on paisunut kuin lapamatoa poteva anorektikko.
Olin samaa mieltä Donarin kanssa. Lukujen valossa jutussa oli jotain tosi pimeää. Ajatin huvikseni Satasadun, Lännen Laidunten ja Ultima Thulen toimintakertomukset, kiinnittäen huomiota eri osatuloksiin. Turistimäärän muutokset näkyivät sekä jätehuollossa että sisäisen liikenteen suoritteissa. Verrokkialueilla asiakasmäärän muutokset näkyivät myös hotellien yöpymisissä, ravintoloiden liikevaihdoissa ja aktiviteettien käyttöasteessa. Juurilla sen sijaan jurottiin viiden vuoden takaisissa luvuissa.
Päättelimme porukalla, että joku taisi vetää välistä, isolla lapiolla. Kumma, ettei asiaa oltu aikaisemmin huomattu. Juuret olivat saaneet olla vuosia omissa hoteissaan ja päässeet villiintymään kerrassaan kurittomiksi, kenenkään piittaamatta asiasta pätkääkään.
Syynä olivat suuret huolet muualla. Kolmisen vuotta sitten raju maanjäristys raunioitti viiden neliökilometrin verran Loistavan Kiinan esitysaluetta. Jälkien korjaaminen oli sitonut firman resusseja turkasen paljon, mutta homma alkoi olla hoidossa. Viimeinenkin lohko, tosin yhä hieman keskeneräisenä, avattiin viime viikolla.
Pari vuotta sitten pyyhkäisi hirmumyrsky Aarresaaren yli, eikä monikaan palmuista jäänyt pystyyn. No, se tosin mikään ylläri ollut. Tyynellä merellä hurrikaanit lakasee paikat lakoon kerran viidessä vuodessa, noin keskimäärin. Asiaan on varauduttu. Ei muuta kuin lentonosturit hommiin, rojut kompostiin ja kasvitarhoilta uudet palmut huojumaan. Kolmessa kuukaudessa myrsky muuttuu muistoksi.
Fantasian tulipalo sen sijaan oli yllätyskatastrofi. Tuhon laajuus johtui pääasiassa siitä, että joku oli leikkinyt asentajaa ja ohjelmoinut systeemit uusiksi, niin ettei sammuttajat käynnistyneet, eikä hälytystäkään huudettu. Tuhopolton sytyttäjää tai tilaajaa etsittiin yhä, yhdeksän kuukautta myöhemmin.
Alueen uudisrakennus on saatu käyntiin, vaikka muovin, jota Fantasissa oli ylen runsaasti, sulaessa ja palaessa syntyi sellainen sotku että koko esitysalueen siirtoa harkittiin toiseen kohtaan. Sopivaa tonttia ei kuitenkaan löytynyt joten palanut muovi koottiin pois ja nyt tehdään uutta..
Euroopan Juurten suunnalla oli vallinnut hiljaisuus sitten viime alfa–tarkastuksen, eli neljän vuoden ajan. Siispä mätä oli saanut muhia, kun muut kohteet kiljuivat virkailijoiden huomiota ja sitoivat rahat, ajan ja tarmon. Täytyykin panna huomiotaululle muistiin, että vaitiolo ei välttämättä merkitse ongelmien poissaoloa, vaan liika hiljaisuus vaatii vilkaisua.
Puuhastelin työkseni historian aikakausien ja kulttuurin muotojen parissa, mutta sittenkään, tai siitä johtuen, en tarkkaan muistanut, mikä minnekin kuulu, vaan vuosituhannet ja elämisen mallit tanssivat kissanpolskaa päässäni. Tapani olikin tehtävän vaihtuessa unohtaa entiset opit ja ladata uuden kohteen tiedot nuppiini. Olihan toivottavaa, että tietäisin edes suurin piirtein mitä alueella piti olla jotta osaisin kysellä ja arvailla että mikä voisi olla oikea vastaus.
Otin mukavan asennon tuolissani, koppasin tarjoilupöydältä tuopin jo haalentunutta kahvia ja aloin päivittää päätäni Euroopan Juurten tiedoilla.
Paljon historiaa hukkui meren noustessa aina vain ylemmäs ja päätyen liki parikymmentä metriä korkeammalle kuin antiikin aallonmurtajat. Sotkun vuosisata hautasi muistoista ja dokumenteista melkoisen määrän, kun miehet ja naisetkin monin paikoin mieluummin pommittivat kaupunkeja raunioksi kuin kaivoivat vanhoja rauniota restauroitaviksi.
Suuren sovinnon jälkeen tuli taas aikaa muuhunkin kuin tappeluun ja hengestään huolehtimiseen. Jostain löytyi melkoiset määrät varojakin muinaisen uudeksi tekemiseen, samoin intoa ja tarmoa. Niinpä sitten, taas kerran, seulottiin sirpaleita ja koottiin paloista kokonaisuuksia.
Maailman Kulttuurisäätiö oli kokoajista mahtavin. MKS hallitsi menneestä tulevaan kaiken sortin toimintoja, mitä vain kulttuuriksi voitiin katsoa. Ja kulttuuriahan oli kaikki mitä ihminen teki, oli koskaan tehnyt tai tulisi tekemään.
Esityksiä oli joka kokoa, auton lavalle pakatuista kiertävistä näyttelyistä ja yhden huoneen taidepajoista miljoonan hehtaarin eläviin ideapuistoihin. MKS kannusti muusikoita, rahoitti teatteria, jakoi stipendejä taiteilijoille ja apurahoja urheilijoille ja peri osuuksia pääsylipuista melkein joka sortin yleisötapahtumista.
Heitin vielä silmäyksen nuorten raporttiin ja tuuppasin sen syrjään. Huikkasin lennokin minikeittiöön käskyn toimittaa pari sämpylää ja uuden satsin kahvia mieltä piristämään. Käsky toimi kutsuna ja lentäjä tallusteli tarjoilurobotin perässä pitämään seuraa. Autopilotti osasi hoitaa lennon suoran rutiinin, eikä Thuvian tarvinnut koko ajan vahtia vipuja.
Syömisen seuraksi tilasin hieman sivistystä. Yhteys kirjastokeskukseen toimi ilmastakin. Hyvin pian matkustamon skreenille posahti lista opuksista joissa käsiteltiin Euroopan alkuaikoja.
Vilkaisin pitkän miehen mittaista listaa kirjoista, ja totesin, ettei ikä eikä silmät riittäisi tuhansien opusten läpilukuun. Jatkoin vähennyslaskua ja pyytelin vain pääotsikoita. Sittenkin tietolistaa tuli kuin lapamatoa keittämätöntä kalaa syöneen mahasta. Luettelo oli yhä tolkuttoman mittainen. On tunnettava taitonsa ja tiedettävä rajansa joten muutin määräyksiä:
– Pikakatsaus, kiitos, sanoin ja annoin summittaiset vuosluvut ajasta, jota valvontani kohde kuvasi.
Kohta silmissä vilisi ja korvissa surisi Mykene ja Minos, Foinikia ja valloonit, Germaanit ja Kreeta. Oli doorilaista ja Joonialaista, Zeusta, Marsia, Heraa ja Caesaria. Parthenon ja Colosseum löivät kättä basilikalle (rakennus kai, vaikka mauste tuli mieleen)
Temppeleitä tusinoittain, kaikki periaatteeltaan samanlaisia, katto korkealla, seinät leveällä ja sisällä kuormakaupalla koristuksia jonkin näkymättömän kunniaksi. Kreikkalaiset näytelmät ja Rooman sotalaitos kera hunnien ja vandaalien, teutonit ja keltit, bardit ja bakkanaalit, kaikki samassa salaattikupissa. Cicero ja Vergilius sekä Aristoteles ja Aristofanes pitämässä puheitaan kilpaa Homeroksen ja Platonin kanssa.
Euroopan juurien ideana oli esitellä ihmiselon alkupään olemista ja tekniikan kehitystä Välimeren rantamilla, Euroopan puoleisissa osissa ekasta kivikirveestä kirjapainon keksimiseen. Aikaa ja paikkaa oli pakko rajata, ei kaikki mahtunut samaan kakkuun. Eipä silti, kyllä sitä aika paljon saatiin yhteen soppaan sopimaan, kun oikein yritettiin ujuttaa ja kunnolla hämmentää.
Määritelmän mukaan jokainen sadasta kylästä esitti omaan kulttuurikuvaelemaansa, eläen eri aikakautta ja tyylisuuntaa. Samoin jokainen kymmenestä kaupungista oli rakennettu oman ideologiansa ympärille, niin että Ateenassa runoiltiin ja Olympoksessa urheiltiin ja Venetsiassa käytiin katolisessa messussa.
Alueen hallintokeskuksena toimi Rooma. Ei tietenkään se aito ja alkuperäinen vaan parisataa vuotta sitten, heti alueen aitaamisen jälkeen rakennettu viidentuhannen asumuksen ja sadan temppelin näytekappale roomalaisesta arkkitehtuurista, noin suunnilleen. Paikkakin oli etelämpänä ja kokonaan toisella niemimaalla.
Niemensoiro oli kuulunut kivikaudesta öljyn ajalle helleenien hallintaan, joten hyvitykseksi pääkaupungin nimestä helleenit vaativat, että alueelle oli nimettävä enemmän kohteita HEIDÄN historiansa mukaan, kuin roomalaisten tyyliin. Niin tehtiin. Lontoo ja pari muuta paikkaa olivat myönnytys briteille, Olihan roomalaiset miehittäneet Brittein saaria joskus vuoden nolla tienoilla, vanhaa aikaa. Alkuperäinen Aleksandria ei kuulunut Eurooppaan, mutta oli niin kuuluisa, että sai sijansa niemimaan eteläisimpään nokkaan.
– Saas nähdä, miten toiveet ja toteutus tällä kertaa kohtaavat. Thuvia huomautti.
− Veikkaan että kulttuurinen polymorfia kukoistaa ja kierous rehottaa vesiheiniä rehevämmin. Donar murahti.
En käynyt väittelemään. Olihan se turhankin tuttua, että alueelle annetut aihepiirit ja kokonaissuunnitelmakaaviot eivät ihan aina pitäneet yhtä todellisuuden kanssa. Yksityisillä yrittäjillä oli vilkas mielikuvitus ja hyvät halut lypsää turisteilta viimeinenkin kredi omaan kukkaroonsa. Monta kertaa joku haki toimiluvan yhtä juttua varten ja tuumasi, että toinen ajatus tuottais paremmin, ja pani toimeksi. Historiasta viis, kunhan lystiä riitti. Naurava asiakas oli maksava asiakas.
– Juurten kuvaamaan aikahaarukkaan kuuluu väkeä vilisemällä ja kulttuureita kukkuramitoin. Ehkä nyt edes kolme neljästä yrittäjistä on pysynyt summittain oikeilla vuossadoilla tai edes tuhansilla ja keskimäärin päältäpäin katsoen asiaan kuuluvissa tyyleissä. Tuumaili hiljakseen. Donar puisteli isoa päätään ja hörähti:
– Älä unta nää. Usko huvikses että törmäät tiipiin ja lyöt pääs pyramidiin. Vaan hällä väliä, kunhan kauppa käy ja kansa nauttii, niin kuin tapaat sanoa. Olihan Ultima Thulessakin kodaksi nimetyssä ilmiselvässä jurtassa Taj Mahalin pienoismalleja myynnissä, eikä kukaan puhunut mitään.
– Tiedetään. Harvoinhan turisti taavi tavis on haileen hajulla retkikohteensa muodoista ja menneisyydestä. Niin tai viitsi välittää vaikka näkymät pikkasen tai vähempää enemmän historian totuuksista sivuun lipeävät. Pääasia, että matkamuisto on vähän erikoisen oloinen, olkoot sitten muovinen iglu tai marmoripalatsin minikopio, kunhan kapine kertoo että serkut kävivät lähikauppaa kauempana, ja naapurit käyvät kateellisiksi.
Iskin hampaani korppuun puheen päätteeksi. Joskus tuli mieleen, että sama se, mitä näissä kohteissa esillä oli, kunhan palvelu pelasi, ruokaa löytyi sata sorttia ja juomia kakssataa sekä kakaroille kaitsijoita. Jos turistit löysivät naurun aihetta, niin paikka sai plussia palautteeseen ja vieras tuli toistekin.
Ainoan todellisen ongelman muodostivat pilkunviilaaja-asiantuntijat, nimittäin yrityksiä valvovien virkailijoiden mielestä. Jos pahasuinen nirpottaja näki tiipiin Kiinassa tai tiibetiläisen rukousmyllyn Inkojen elämänkerrassa niin johan aluepomon korvat kuumenivat ja aitousvastaavan sähköposti valitusvirrestä täyttyi.
Onneksi näitä nököttäjiä oli harvassa kuin täysosumia arpanipussa. Eikä ongelma oikeastaan mulle kuulunut. Mä hoitelin etusijassa turvallisuusasioita ja vahdin pykälien noudattamista, eikä tilikirjakaan ihan outo ollut, vaikka yleensä sen puolen jätin numeroneroille, kuten Ampparille. Tai alfallehan kyllä kuului kaikkien harmien hajottaminen, mutta väärästä vaasimallista narisijan mä lähetin aitousvastaavan juttusille.
Tyylivahti hoiteli pulmat yleensä keksimällä kiusan kohteelle uuden nimen ja pikku tarinan sitä selittämään. Se oli helpompaa ja halvempaa kuin rakennuksen purku ja yrittäjälle korvausten maksu tuhotusta elinkeinosta. Joskus tarvittiin myös pikasementtiä tai rakennemuovia pinnanmuotojen muokkaukseen.
Muistin Euroopan Juuret muutamilta reissuiltani. Eka kerran oli käynyt juurilla kaivelemassa parikymppisenä deltana. Silloin juoksin beeta Tomrovin käskystä laskemassa huvipaikkojen asiakkaita. Myöhemmin olin nuuskinut paikalla gammana teiden kuntoa ynnä muuta tarkkailemassa ja sitten pari kertaa beeta–valtuuksin laajempia selvityksiä laatimassa. Alfana olin kierrellyt vähän siellä sun täällä, mutta jostain syystä Eurooppa jäänyt väliin. Kirjanpidon perustella se oli jäänyt väliin myös kaikilta beetoiltakin ja kai gammatkin olivat ohi juosseet viimeisten vuosien aikana.
Oli aina hyödyksi tutustua kohteeseensa ennen perille menoa ettei lykännyt päätään lohikäärmeen kitaan. Niinpä käskin tieturin vetää esille Euroopan juurten esitteen. Kone vinkaisi ja täytti ruutunsa tiedoilla.
”Tervetuloa Euroopan Juurille, sivistyksen kehtoon”
Lause oli kuin kruunu hymyilevän keisari Aleksanterin pään päällä. Hallitsijan muotokuva oli muhkea. Hohtovalkea röyhelö kiersi kaulaa, takki hehkui sineä taivaan tavoin ja kauluskäänteiden purppurakoristeet toivat mieleen sonnin veren. Olkapäille ulottuva valkea kihara hiuspehko ja viikset nenän alla viimeistelivät valtiaan olemuksen.
Kuvaa katsoessa näki selvästi että tyyppi oli varastanut pukujensa mallin Kolme Muskettisoturia− filmin kunkulta. No, kieltämättä, olihan muskettisoturit Eurooppaa ja vanhaa, mutta ihan tarpeeksi vanhaa, eivätkä ainakaan kuuluneet Juuriin vaan Versaillesin linnamuseoon.
Tunsin musketöörit, kuten varmaan puolet planeetan asukkaista tunsi. Olihan kolmesta Dumasin tarinoista tullut erään sortin hittejä, kun Bernin filmeistä oli saatu esityskelpoisia kopioita, joita esitettiin niin teattareissa kuin kotinäytöissäkin.
Kymmenisen vuotta sitten oli löydetty Bernin läheltä todellinen aarre, kun hermeettisesti suljettu luola oli avattu. Satatuhatta elokuvaa, videota, äänitenauhaa, muistitikkua sun muuta tallennus pitivät sisällään kuvallista ja äänellistä informaatiota 1945–2050 lukujen välistä, siis tekniikka oli tuolta ajalta. Tarinat itsessään kulkivat ilman aikarajaa maailman alusta maailman loppuun ja fantasiassa yhtä sulavasti kuin tosiolevassa, niin kuin vain kirjoittajat olivat aiheita keksineet.
Tekniikka oli tietty ihan tööt, mutta onneksi säilöjät olivat laittaneet mukaan myös katselu– ja kuunteluvälineet. Niinpä meidän aikamme teknovelhot, MKS:n rahoituksella kunnostivat tallenteista nykyvehkeisiin sopivia versioita ja tuottivat muinaistyylisiä kapineita alkuperäisten kopioiden nautintaan.
Filmit olivat valtaosaltaan eurooppalaisia tai amerikkalaisia, siis länsikulttuuria öljyn ajalta. Niiden innoittamana syntyi todellinen buumi lännen sivistyä kohtaan, eikä loppua näkynyt. Kävijämäärät elokuvien kuvaamilla kulttuurialueilla, ja niitä esittävissä museoissa olivat kohonneet kiitettäväsi, siis kaikkialla muulla paitsi Euroopan Juurissa!
Silmäsin Aleksanteri Horuksen ansioluetteloa. Kelpo cv. Kiitettävät arvosanat virkailijalinjalta, päättötyö tavaravirtojen hallinnasta. Aloittanut uransa Keski–Amerikan intiaaneissa sihteerinä, siirtyi viis vuotta myöhemmin Loistavaan Kiinaan hotellitukun sisäänostajaksi ja kolmen vuoden päästä Aarresaarille toiminnanjohtajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin haki Euroopan Juurille varikon johtajaksi ja siirtyi sitten siirtyi tribuunin avustajaksi. Karalan jäätyä eläkkeelle Aleksanteri nimitettiin pääpomoksi, kun ensisijainen ehdokas sattui hukkumaan uintimatkallaan. Tosin Loistavassa Kiinassa oli tutkittu kavallusta herran oloaikoina, mutta asiaan ei saatu selvyyttä.
Selosteen ja kartan mukaan Euroopan Juurten ongenkoukun muotoinen niemi venyi viitisenkymmentä kilometriä pohjoisesta etelään. Mannerpäässä leveyttä oli melkein kolmekymmentä, mutta keskileveys reippaat kymmenen kilometriä. Lukuun ottamatta rantakaistaleita koko niemi oli pelkkää vuoristoa, korkeimman huipun rikkoessa puolentoista kilometrin rajan ja koristellen itseään melkein läpi vuoden viipyvällä lumilakilla. Rantakaistaleilla huojui taatelipalmut ja muu kasvillisuus oli kaikkea siltä väliltä, joten kaikkea löytyi, tropiikista tundraan.
Museomaa on ollut ikuisesti asuttu. Paikalla riitti perinteitä vaikka mihin. Seutua olivat hallinneet sadat keisarit ja kuninkaat viistuhatta vuotta ennen vanhan ajanlaskun alkua ja liki kolmetuhatta nollan jälkeen. Lukemattomat taistelut olivat ravinneet multaa verellä ja tuhannen tuhatta kertaa olivat orjat ja muut möyrijät sen hikipisaroillaan suolanneet leipämurenen toivossa.
Ennen meren nousua rannikon kapeilla tasankosuikaleilla oli lainehtinut vilja. Nyt samoilla paikoilla aaltoili Aigeianmeri ja toista rantaa huuhteli Pagassonlahti, niin että kalastajilla laajemmat laitumet. Alueen laaksot ja kukkulat tarjosivat laajan kirjon vaihtelevia ekologisia ympäristöjä. Toiminnan muotojen muutosta tai siis ennen kaikkea, tulostehoa kaivattiin ilmeisesti rutkastikin lisää, ainakin saamani raportin mukaan.
Olin lähtenyt ratkomaan muttijuttua, mutta törmäsin taloussotkuun ja ilmoitinkin Ampparille, että kaipasin seuraa sekä tilintarkastajan taitoja mitä pikemmin. Beetta lupasi panna tuulemaan ja tehdä ensin läksyt päämajassa sekä viheltää lauman kasaan. Juuret olivat sen verran iso alue, että siellä riitti puuhastelua useammallekin nörtille.
Olkootkin, että MKS:n tarkoitus oli pitää perinnäistavat elossa ja vaalia ihmiselon tyylien moninaisuutta, ei firman olennaisiin periaatteisiin kuulunut tappion tekeminen. Jokaisen Alueen piti tuottaa vähintään käyttökulunsa ja mieluusti jonkun verran voittoakin. Hallitus jakoi mielellänsä osinkoja sijoittajille ja olihan johdon, kuten myös mun palkka sidottu prosentteina tuloksiin.
Miljoonan kredin tuotto riitti kyllä hehtaarin teemapuistolle, mutta kymmenen kaupungin ja puolensadan kylän kokonaisuuden olisi luullut huitelevan kokonaan toisilla lukemilla. Ja olisi varmaan ollutkin, jos paikka ei hukkaisi tuhatta turistia päivässä. Sen verran kadonneita saimme, kun vippasin juuri keksimämme luvut päämajaan ja Amppari potki koneensa hommiin, tehden laskelmia todennäköisyyksillä, pohjana pari vuosikertomusta tripuunin ajalta ja vertailu toisiin samantyyppisiin paikkoihin, korjattuna kokoeroilla. Olihan paikan kävijämäärä melkoisesti verrannollinen tilan laajuuteen
Mikä mätti verenhimon ja järjen puutteen lisäksi, se kohta nähtäisiin. Yleensä jo pelkkä saapumiseni seudulle piristi alueen hallitusta, sai pykälät muistumaan mieliin, sekä vipinää velttoihin kinttuihin. Piirtämäni plussa tai miinus raportin lopussa toi alueen palkannauttijoille tiliin lisäystä hyvästä työstä tai sakkoja viran huolimattomasta hoidosta.
Jopa itsenäiset yrittäjät, jotka olivat ostaneet toimiluvan ja maksoivat provisiota oikeudestaan olla alueella, ryhdistäytyivät alfan edessä. Kuuluihan tarkastusvaltaani myös yksityisfirmoissa palkan edestä puurtajien työolot, asiakaspalvelu ja yleinen turvallisuus keittiöhygieniasta porraskaiteiden tukevuuteen.
Laskeuduimme Rovan kentän vip-alueelle. Donar jäi koneeseen pitämään vahtia ja hoitelemaan yhteyksiä, mikäli viestintää tarvittaisiin. Thuvia vilkaisi vielä peiliä ja kysyi multa arviota selkäpuolensa sievyydestä. Sipaisin hieman väriä korvien taakse ja suorin kiharat olkapäille sekä varmistin, että muukin meikki oli kunnossa. Sitten koppasin salkun olkapäälle ja napsautin kommarin ranteeseen. Neiti heivasi matkiksen maahan. Katti tepsutti itsekseen porukan perässä portaat alas.
Astelin terminaaliin pikkusalkku olalla roikkuen, ja itsekseen liikkuva matkis perässä marssien, katti kannella keikkuen. Thuvia halasi hyvästiksi ja meni ostamaan terminaalin tavarataivaasta jotain naposteltavaa itselleen ja Donarille ennen kotiinlähtöä sekä tuliaiset poutapilvessä odotteleville.
Silmäilin väkijoukkoa ja tunnistin omani varsin helposti firman virkavaatteista. Kummallakin oli mustat farkut ja ruosteenpunainen takki, koristeltuna keltaisilla ruusuilla rintamuksesta ja hihansuista, MKS:n deltojen värit. Olisin itsekin voinut vetäistä virkanutun niskaan, mutta alfan neonvihreä asuste jossa tulipunaiset lohikäärmeet hehkuivat rintamuksissa ja keskellä selkää, oli mielestäni turhan huomiota herättävä.
delta: ruosteenpuna takki, keltaiset ruusut
Kuljeksin mieluiten siviileissä. Nyt pidin löysää kellanvihertävää paidanretkua mahamakkaroiden peittona ja harmaat vekkikuosiset lomax-polvarit jättivät tukevat karvaiset kinttuni näkyviin. Alfan merkkinä kannoin vain neonvihreää hikinauhaa jossa kiemursi punainen lohikäärme. Saman tyylin tukansitojia oli tuhatta mallia ja joka toisen nupin ympärillä. Olemukseni sulautui sakkiin kuin lehti kompostiin.
Heilautin kättä tallustellen lähemmäs. Sain vastaani epäröivän vilkutuksen. Mies ei ollut aivan varma siitä, että kukahan se räpyläänsä tuuletteli, vaikka pidinkin katsekontaktin varsin selkeästi. Syy epäröintiin oli tietty soma ulkomuotoni.
Näytin varmaan lomareissulla hummailleelta ja kotimatkalla tekojaan katuvalta mammalta ilman meikkiä ja mustanruskea tukka virkaheiton lattiamopin tavoin töröttäen joka suuntaan. Olin huuhtaissut itseni suihkussa ja painellut puolikuivana kopterin kyytiin. Koko viistuntisen matkan olin päntännyt näytöltä välillä tärähtelevää tekstiä ja silmiä kirvelsi. Varmaan ne punottivatkin. Jos näytin siltä, miltä musta tuntui, vaikutin just tuplavuoron tehneeltä siivoojalta, joka oli korvannut välipalat prosenttipitoisella liemellä.
Eipä silti, ulkonäöstä huolehtimien ei koskaan ollut ykkösjuttuni ja nyt olin siinä asemassa, ettei asialla ollut väliä. Alfakortti aukaisi ovet, vaikka olisin kulkenut risaisessa pyjamassa ja pyyheliina päässä. No. myönnettäköön, olin joskus jossain senkin sortin asussa virkaani hoidellut kun oikein hätä hätisti.
Selena oli keskimääräisen söpö parikymppinen delta. Kauluksen ruusunkukan seurana oleva kynä kertoi sen. Lehtiön saadakseen hän tarvitsi lisää opiskelua ja pikkasen työkokemustakin. Alku oli kaikille sama, toisen vuoden lopulla opiskelijat jakaantuivat tarkastajiin ja virkailijoihin taipumustensa mukaan. Kummaltakin suunnalta sai töitä helposti, niin meiltä Säätiöstä kuin muistakin firmoista. Säätiön koulutusta arvostettiin.
Wladimir oli eilen täyttänyt kakskolme, ja saanut sen kunniaksi ikinuori–rokotuksen vanhuutta vastaan, etu, jonka MKS kustansi kaikille palkollisilleen.
Poika kantoi ruusussaan kahta lehteä merkiksi opiskeluvuosistaan sekä piikkiä poliisin alkeisopintojen suorituksesta, joka riitti turistioppaan virkaan. Järjestyspoliisiksi pääsi, kun kävi vuoden lisää koulua ja suoritti gamman tutkinnon. Ja mitä korkeammalle tähtäsi, sitä enempi oppia ja työharjoittelua tarvittiin.
Nuoret katsoivat ensin olemustani hämmentyneinä ja arvioiden. Siten epäilys muuttui arkailevaksi kunnioituksiksi. Tarjosin tervehdyskättä sormet koukussa ja käänsin nenävärkkini olkapään suuntaan. He vastasivat tismalleen protokollan mukaan, sormet koukussa, jättäen kymmenkunta senttiä eroa ihojen välille ja käänsivät päätä sivuun.
Tapa oli muinaisjäänne superflunssan ajalta, Sotkun vuosisadan puolivälistä, jolloin ihmiset alkoivat varoa toistensa koskettelua ja päin naamaa henkäilyä. Kohteliaisuutta oli myös pitää käsivarren verran etäisyyttä naapuriin. Kai siitä apua olikin, kun tauti tappoi vain reilun miljardia. Samoihin meri kohosi rivakasti, ja ajoi kansoja korkeammille paikoille. Kuivat tantereet menivät uusjakoon. Tilasta tapellessaan porukat lahtasivat toisiaan rutkasti reippaammin kuin kaikki taudit yhteensä.
Joskus, öljyn ajan loppupuolella väkeä oli ollut yli kymmenisen miljardia, mutta Suuren sovinnon jälkeen, kun ajanlaskukin aloitettiin alusta, saatiin ekassa väestönlaskennassa luvuksi nippa nappa neljä miljardia. Kansakuntain johtajat, kenraalit ja komentajat päättivät että populaa oli siinä tarpeeksi, eikä useampia tarvittu. Vaan eihän kaikkia maailman ihmisiä kaiken aikaa voitu vahtia ja niinpä väkiluku aloitettiin taas vitosella.
Yleensä toimin beettojen, aluepomojen ja päämajan väen kanssa. Gammoja haastattelin muutaman kerran vuodessa ja deltoja puhutin sitäkin harvemmin, ellei akatemiassa pitämiäni luentoja lasketa mukaan. Tavallisimmin sain heidän tasoltaan vain raportit, jos joku beetta piti asiaa tutkimisen arvoisena.
Panin merkille, että jätkä ja likka olivat hermostuneita kuin kilpakoirat lähetyskopissa ennen piiskan paukahdusta. Arvelin, että keskustelu sujuisi rattosammin, jos hieman ensin silittelisin myötäkarvaan. Oli tärkeää saada nuoret rentoutumaan ainakin sen verran, että uskaltaisivat puhua suunsa puhtaaksi. Muuten jutuissa olisi sitä mitä mun arveltiin haluavan kuulla, eikä sitä mitä kaipasin, eli silkkaa totuutta, olkoot kuinka surkeaa tahansa.
Joskus historian hämäryyksissä ja ihmiskunnan alkuaikoina huonon viestin tuojat teloitettiin, niin ainakin eräät kirjalähteet kertoivat. Mitä se muka auttaisi? Sanansaattajahan vain on viestiväline. Ei viestin aihe siitä miksikään muutu, vaikka muistitikun murskais ja kirjeen polttais ja posteljoonin mustelmille potkis. Mä suosin uudempaa tyyliä ja suuntasin potkut uutisten aiheuttajaan. Niinpä ehdottelin deltoille:
– Mitäpä, jos otettaisiin jäätelöt ja juomat tai mitä siten suuhunne haluattekin. Tilatkaa pois, firman piikkiin.
Paimensin nuoret herkkutiskien äärelle. Yleensä syöminen, varsinkin jokin sokerinen suupala rentouttaa mieltä. Yhteinen ateria myös luo yhteishenkeä, samaan laumaan kuulumisen tunnetta. Alkoholia en mielelläni tarjonnut. Se kyllä rentoutti mieltä ja liuotti estoja, mutta sekoitti samalla järkeä, niin että totuus ja kuvitelmat heittivät käsikynkässä häränpyllyä.
Olisin varsin mielelläni vienyt kuulusteltavat hotellihuoneeseen jotta rauha olisi ollut rikkumaton, mutta arvelin, että julkinen tila tasoittaisi mieliä paremmin. Jostain syystä kumppanukset näyttivät nytkin jo varsin vauhkoilta. Kumpikin vilkuili mua hermostuneena ja osansa silmäyksistä sai myös katti.
Omista deltavuosistani muistin, että alfoista liikkui vaikka kuinka hurjia juttuja. Siitä että alfat luki ajatuksia, tiesi menneisyyden ja näki tulevaisuuteen ja ties mitä. Mun kattiakin kai sanottiin milloin kissojen kuninkaaksi, milloin aavemaan asukiksi ja useat uskoivat, että kissani osasi vakoilla ja kertoa näkemänsä, ja olisivat varmaan hämmästyneet, jos olisivat tienneet, kuinka hyvin arvaus osui kohdalleen.
Todennäköisesti arkailu johtui virastani. Olinhan alfa, heti MKS:n pressasta seuraava. Mulla oli käytännössä valtaa enemmän kuin osavaltioiden kuvernööreillä. Mitä taavi tavis välitti jonkun kekkulin puoluejulistuksista, tilipussi se oli, joka kiinnosti. Mun sanoillani oli suora vaikutusta noin puolen miljoonan leivänjärsijän palkkaan ja työpaikan pysyvyyteen, ja epäsuorasti huisin paljon useampaan.
Tiesin, ja nuoretkin tiesivät, että voisin parilla sanalla tuhota heidän uransa MKS:n leivissä ja mahdollisuudet työnsaantiin muissakin puljuissa vuosiksi. Voisin myös viskata heidät virkahissiin ja toimittaa huippuhommaan hyvälle palkalle pikavauhdilla. Säätiön suositus merkitsi liki kaikkea, kun valittiin tilintarkastajia, vartijoita, osastopäälliköitä, sisäänostajia ja sen sellaisia, mihin tahansa hommaan, missä päin planeetta hyvänsä.
Meidän koulutuksemme oli parasta! MKS:n antama hylky puolestaan takasi melkoisen varman paikan ainaistyöttömien ammattikunnassa. Tuskin puiston haravointiin kelpasi, jos MKS ilmoitti tyypin toivottomaksi ja epäluotettavaksi epeliksi.
Nuoret noukkivat ujostellen tarjoustuotteita tarjottimilleen. Menin ja lisäkin kummallekin mehevät hedelmäleivokset, suolatikkuja sekä tusinan verran peukunpään kokoisia makukeksejä. Kunnon annokset antaisi pariskunnalle pientä puuhastelua ja syödessä oli helpompi puhua. Aloitin onnitteluilla avioliitosta ja jatkoin säästä läpättämisellä kunnon torimuija-tyyliin. Kuulusteltavani mutustelivat annoksiaan ja vastailivat yhdentekeviin kysymyksiin.
Katti hypähti pöydälle esittelemään itseään, kehräten ja hyörien puskemassa niin mua kuin muitakin. Selena vastasi kissan hyväilykutsuihin ensin ja sitten Wladimirkin silitti otusta. Toiminta rauhoitti nuoria ja antoi sopivaa sijaistekemistä, ettei tarvinnut ihan jäykkänä jännittää.
– Onko teillä aina kissa mukana? Selena kummasteli.
– Jee, pitäähän se eukolla lemmikki olla.
Katti näytti tavalliselta mirriltä, mutta ei tokikaan ollut ihan tavallinen naukumaija. Sitä en tietenkään kaikille huudellut, mutta toisaalta nuoret olivat omaa joukkoa ja Wladimir varsinkin hujelsi uraputkessa, jonka päässä voi olla jopa kattikaveri tarjolla.
Tiesin, tietenkin, että akatemiassa liikkui kissoista ja ylimmän tason tarkastajista jos jonkin sortin huhuja, toisinaan jopa vasiten liikkeelle laskettuja. Pitihän opiskelijoilla olla tavotteita ja mikäpä muu kannusti uteliasta eteenpäin kuin halu tietää, että pitikö kaikki beetta− ja alfa−tarkastajien tarinat (ja tulot) paikkaansa.
Niinpä en nähnyt nyt mitään syytä salata kaikkea, enkä toisaalta pitänyt tarpeellisena kaivaa joka asiaa esille karvakasasta, vaikka päätinkin esittää pari temppua. Siispä vastasin jotain ympäripyöreää ja käskin kissan sytyttää silmänsä lampuksi ja venyttää hännästä antennin, sekä pieraista lemuavan piristepöllyn, jolla virkistettiin pökertyneitä kuultavia. Pikku temput sulattivat jännitystä. Naureskellen nuoret leyhyttivät hirvensarvisuolan ja ammoniakin löyhkää kauemmas.
Kuulusteltavat alkoivat olla kypsiä varsinaiseen asiaan. Sana ”muistinavaus” sävähdytti kumpaakin. Oliko maineeni niin hirmuinen että kaikki pomppivat seinille kun varjoni vain vilahtikin. En tietääkseni ollut tappanut ketään, enkä tehnyt hulluksikaan, ainakaan kovin monta. Sanoinkin sen ja kerroin myös, mitä halusin, eli silkan totuuden siitä, mitä heille alun perin lomareissuksi tarkoitetulla matkalla oli sattunut.
Muistinavauksessa on kaksi tapaa, kemikaaliavusteinen kovistelu joka kiskoo viimeisenkin valheen esiin ja sitten ystävällinen puolisuggestio joka johdattaa puhujan mielensä sopukoihin hitaasti ja liki satavarmasti. Deltat olivat innokkaita, ehkä liikaakin, miellyttämään ja kertomaan tietämänsä, joten troppi olisi ollut tuhlausta. Eikä muistojen puhuminen ollut ylivoimaisen vaikeaa kaksi vuotta opiskelleille.
Olihan muistiharjoitukset eräs tärkeimpiä oppiaineita akatemian ensi päivistä alkaen ja taitoa treenattiin jatkuvasti. Itselläni ei ollut vaikeutta juosta kolmea vuorokautta yhteen menoon ja sitten kirjata aikajärjestyksessä oleelliset asiat tehtävävihkoon. Myös Amppari oli terävä kuin laserleikkuri raportteja antaessaan, eikä sietänyt toisilta sekavia kirjelmiä
Pidettiin itsestään selvänä että poliisilla eli legioonalaisella on tarkka havaintokyky ja sen verran hyvä muisti, ettei sekoittanut syytettyä ja uhria toisiinsa, ja opaskin tarvitsi samoja taitoja. Nopea ja tarkka havaintokyky yhdessä järjestelmällisen muistamisen kanssa auttoi asiakkaiden nimien muistamisessa ja sai asiakkaat tuntemaan olonsa yksilöiksi sekä teki reittiselostuksista selkeitä.
Vastanaineella pariskunnalla asiat olivat kunnossa, ainakin raportin annon suhteen. Parin tunnin kuluttua tiesin melkoisesti nykyisen Euroopan juurten jutuista. Puheissa ei ollut sanottavaa eroa raporttiin, mutta saamani tunnekuvat vahvistivat käsitystä että paikkaan kaivattiin tarkastusta ja tomutusta ja äkkiä sittenkin. Muutama lisäjuttu tuli esiin, pari hyvää ja tuplasti huonoa. Sotkua tuntui kuulemani mukaan riittävän useammallekin siivoojalle. Päätin pyytää Ampparin avuksi. Olihan kimpassa kivempi koluta nurkkia ja nuuskia kellareita.
Juttutuokion jälkeen kumpikin kuulusteltava oli ihan mukavalla mielellä, ja valmiita laittamaan pyyntöni aina ykkösiksi tekemisten listalla. Alfan valtuuksin pääsin kyllä pläräämään kaikkia MKS:n tiedostoja, myös niitä, joihin oli huippuykkösen salaus ja vain neljällä firman päättäjällä lupa lukea.
Aina silti on olemassa ovia, tai ainakin arkistokaappeja jotka eivät aukea ilman avaimenhaltijan suopeutta, siis sukkelasti ja ilman kenkkuilua. Sitäpaitsi epäviralliset vihjeet olivat usein tärkeämpiä kuin muotopuhtaat byrokraattien kirjelmät. Mitä laajempi ystävällismielisten tuttavien piiri, sitä useampaan komeroon pääsi kurkkaamaan, ja ennenkaikkea ilman byrokratiaa, eli vikkelämmin kuin viiden viraston läpi rämpien.
Toivotin uransa ensin portaita kapuileville virkailijan taimille hyvää päivänjatkoa ja virkeitä virkavuosia. Annoin heille myös satasen häälahjan ja sanoin suosittavani heidän työpaikkojen vakinaistamista. Ilo leimahti kukkina kummankin mieleen. Sain spontaanin halauksen pojalta, joka sitten meni äkisti hämilleen rohkeudestaan. Nauroin ja vakuutin, että hyvän mielen osoitukset kelpasivat aina ja kaikkialla. Vähissähän se ilo maailmassa välillä oli.
