Eduard istui panssaroidun vankienkuljetusauton kuljetustilassa kädet käsiraudoissa. Häntä ärsytti niskassa sitkeästi kutiseva pistokohta, jota hän ei pystynyt raapimaan. Niskaan oli injektoitu mikrosiru, jonka avulla hänet voitiin tarvittaessa jäljittää. Mutta sille tuskin tulisi tarvetta. Eduard epäili, että kukaan vaivautuisi vapauttamaan häntä sen enempää nyt matkalla kuin siellä mihin hän oli menossa.
Eduard oli jäänyt kiinni huumeiden myynnistä. Hän oli myynyt pahamaineista Virvatuli-huumetta. Hän oli nyt kolmenkymmenen ikäinen ja viisi vuotta hän oli onnistunut myymään Virvatulta jäämättä kiinni. Aikoinaan hänet huumeympyröihin oli ajanut köyhyys. Hänen perheensä oli asunut slummeissa Novapoliksen kaupungin laidalla ja lapsuuden jatkuvana vieraana oli ollut nälänhätä. Lapsuuden muistelu nostatti aina vihan Eduardin mieleen. Kaupungin laidalla slummeissa elävät ihmiset pysyivät hädin tuskin elossa, samalla kun Novapoliksen keskustan rikkaat elivät pilvenpiirtäjien hulppeissa huoneistoissaan.
Eduard pälyili vaivihkaa muita samassa kuljetuksessa olevia vankeja, joita oli yhteensä kolme. Yksi oli suuri ja tatuoitu lihaksikas köriläs, toinen lommoposkinen ja laiha nainen ja kolmas luultavasti juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut nuorukainen. Vangit istuivat hiljaa ja nytkähtivät aina välillä kun auto ajoi kiven yli. Aika mateli, mutta lopulta auto pysähtyi. Kului hetki kunnes kuljetustilan ovet avattiin. Lamautinkiväärejä kantavat vartijat hoputtivat Eduardin ja muut ulos autosta.
Eduard räpytteli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. He olivat nyt saapuneet pahamaineiselle Ariduksen vankileirille. Maasto oli kuivaa, eikä missään kasvanut mitään. Valtavaa avointa aluetta ympäröivät korkeat ja kapeat valkoiset pylväät. Alueen keskeltä kahtia halkaisi rivi samaisia valkoisia pylväitä. Alueella oli matalia kivirakennuksia ja ilmassa pörräsi drooneja. Vartijat johdattivat vangit keskellä aluetta sijaitsevan pienen rakennuksen luokse, jonka Eduard tajusi olevan valvontakeskus ja vartijoiden asuinsija. Kaksi vartijaa astui ulos rakennuksesta mukanaan neljä elektronista kaulapantaa. Pannat laitettiin vankien kaulaan. Ne napsahtivat vaimeasti mennessään kiinni.
”Nämä kaulapannat on varustettu sähkölamauttimilla, jotka reagoivat aluetta ympäröivien pylväiden lähettämiin radiosignaaleihin. Jos yritätte ohittaa pylväät, saatte lamauttavan sähköiskun. Alue on jaettu miesten ja naisten puoleen. Jos yritätte mennä väärälle puolelle, saatte niin ikään sähköiskun. Aluetta valvotaan tarkasti kameroilla. Jos teette jotain tyhmää, kuten aloitatte tappelun, siitä seuraa myöskin sähköisku. Älkää myöskään luulko, että voisitte hajottaa kaulapannan. Jos sitä yrittää vaurioittaa se antaa sähköiskun”, Yksi vartijoista selitti.
Laiha nainen johdatettiin naisten puolelle aluetta samalla kun Eduard, köriläs ja nuorukainen paimennettiin miesten puolelle. Eduard katseli ympärilleen. Vankeja seisoskeli ulkona pienissä ryhmissä ja epäluuloiset tai uteliaat katseet seurasivat uusia tulokkaita. Eduard ja kaksi muuta johdatettiin lähimpään kivirakennukseen. Siellä heille osoitettiin nukkumapaikat. Sen jälkeen he joutuivat pukeutumaan vangin oransseihin vaatteisiin.
Seuraavaksi tulokkaat vietiin ruokalaan. Olikin juuri päivällisaika ja he asettuivat jonon jatkoksi. Tiskin takana seisova robottikeittäjä tarjoili ruuan lautasille. Pian tuli Eduardin vuoro. Robotti kaatoi kauhalla merilevä-heinäsirkkamuhennnosta Eduardin lautaselle. Joku muu olisi voinut karsastaa tätä ruokaa, mutta Eduard joka oli kasvanut köyhyydessä ja nälässä ei valittanut.
Tuli ilta ja vangit siirtyivät omiin rakennuksiinsa valmistautuakseen nukkumaanmenoon. Eduard nukkui kerrossängyn yläpunkassa. Hänen alapuolellaan nukkui tatuoitu köriläs. Tämä oli esitellyt nimekseen Johny.
”Mitä sinä teit joutuaksesi tänne?” , Eduard kysyi Johnylta.
”Eräs lipevä jätkä yritti vietellä vaimoani. Annoin sille huolella turpaan”, tämä vastasi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Johny kysyi, ”Entä itse?”
”Myin Virvatulta”
”Ahaa”
Keskustelu tyrehtyi lyhyeen ja pian Johny nukahti ja alkoi kuorsata. Eduardin unenlahjat eivät olleet yhtä suuret. Hän mietti vanhempiaan ja siskoaan. Kuinka heille nyt kävisi kun hänen Virvatulesta saamansa tulot olivat tyrehtyneet. Hänellä oli jo nyt ikävä heitä ja koska vankileirille ei tavattu päästää vierailijoita, hän tuskin näkisi läheisiään moneen vuoteen. Nämä ajatukset täyttivät hänet surulla. Lopulta hän kuitenkin, ensin kieriskeltyään levottomasti, nukahti ja vaipui tiedottomuuteen.
Aamulla heti auringon noustua, kamala sumutorven kaltainen ulina herätti vangit uuteen päivään. Aseistettu vartija tuli käskemään heidät aamupalalle. Unenpöpperöiset vangit raahustivat ruokala-rakennukseen. Aseistetut droonit pörräsivät ilmassa ja valvoivat vankeja näiden matkalla makuurakennuksista ruokalaan. Sisällä ruokalassa kaurapuuron tuoksu tervehti tulijoita. Vangit asettuivat jonoon odottamaan annostaan. Saatuaan annoksensa Eduard asettui samaan pöytään Johnyn ja muutaman muun kanssa. Hän vilkaisi ohimennen ruokalan katonrajan sijoitettua valvontakameraa.
”Kuulin, että tänään joudumme taas hommiin kaivoksille”, Henryksi itsensä esitellyt hoikka pujopartainen mies sanoi.
”Vai sillä lailla. No saapahan jotain tekemistä. Täällä ei ole muuta tehtävää kuin maleksia tai lukea kirjaa, enkä minä ole oikein lukumiehiä”, sanoi siihen Matts -niminen mies.
Aamupalan jälkeen Eduard päätti pistäytyä vankileirin kirjastossa. Hänen perheellään ei ollut ollut koskaan varaa kirjoihin ja saatuaan rahaa Virvatulen myynnistä, hän oli päättänyt hieman sivistää itseään lukemalla. Nyt hänellä ainakin olisi kaikki aika käytössään. Kaikesta teknologisuudestaan huolimatta, vankileirillä käytettiin paperikirjoja. Digitaalisen vallankumouksen jälkeen paperikirjat olivat käyneet melko harvinaisiksi. Täällä niitä kuitenkin oli ja syynä lienee se, ettei vangeille haluttu antaa elektronisia laitteita, Eduard arveli.
Niin kuin keittäjäkin, myös kirjastonhoitaja oli robotti.
”Hyvää päivää! Kuinka voin auttaa?” se tervehti konemaisella äänellään.
”En tiedä vielä mitä etsin, katselen ja tulen sitten kysymään jos tarvitsen apua”
”Asia selvä”
Eduard vaelteli hyllyjen välissä ja päätyi lopulta ottamaan dekkarin, joka sijoittui 2000-luvun alkuun. Hän palasi robotti-kirjastonhoitajan luokse, joka skannasi hänet kasvojentunnistusohjelmalla.
”Laina-aika on neljä viikkoa”, robotti ilmoitti.
Eduard lampsi asuinrakennukseensa ja asettui sängylleen lukemaan kirjaa. Kirja alkoi kiinnostavasti mystisellä murhatapauksella ja teos imaisi Eduardin mukaansa. Lukuhetki kuitenkin keskeytyi äkisti samaan karseaan ääneen, joka oli herättänyt hänet aamulla. Eduard jätti kirjansa kesken ja raahautui ulos hieman ärtyneenä keskeytyksestä. Vangit olivat kokoontuneet ulos ja paikalla oli neljä isoa kuljetusautoa. Aseistetut vartijat paimensivat vankeja autoihin. Nyt ilmeisesti heidät vietäisiin kaivoksille työskentelemään, Eduard tajusi. Oli hämmentävää, että tänä kehittyneen teknologian aikakautena vielä käytettiin ihmistyövoimaa, hän pohti. Toisaalta ajatus, että kaikki resurssit pitää ottaa käyttöön oli läpitunkeva tässä yhteiskunnassa.
Kun vangit oli saatu lastattua, autot ajoivat ulos vankileirin alueelta. Eduard muisti nähneensä ennen autoon nousemistaan, yhden vartijan sormeilemassa tablettia. Nähtävästi tämä oli kytkenyt heidän kaulapantansa tilaan, jossa ne eivät reagoineet vankileiriä ympäröivien pylväiden signaaleihin. Näin vangit saatettiin viedä pois leirin alueelta näiden saamatta sähköiskua.
Matka kesti eikä Eduard osannut arvioida kuinka kauan aikaa oli kulunut. Lopulta auto pysähtyi. Takatilan ovet avautuivat ja heidät komennettiin ulos. He olivat saapuneet valtaisalle louhokselle, jonka syvyys ja leveys olivat mieltä hämmentäviä. Vangeille jaettiin hakut ja heidät johdatettiin kallion seinämää kulkevaa kapeaa tietä pitkin alas louhokseen. Suuret työkoneet raastoivat kalliota metallisilla kaivuuosillaan. Eduard ihmetteli, mihin heitä muka tarvittaisiin, sillä heidän työpanoksensa tulisi olemaan olematon verrattuna massiivisten koneiden aikaansaannoksiin. Kenties joku oli vain päättänyt, että ruumiillinen työ oli osa rangaistusta.
Hiki virtasi kun vangit hakkasivat hakuillaan kalliota auringon paahteessa. Vartijat valvoivat heitä kuin haukat saalista. Eräs vangeista uupui ja lopetti hakkaamisen.
”Ei lorvita siellä! Takaisin töihin!”, eräs vartija huusi.
Vanki suuttui ja huusi, ”Minä sinulle lorvimiset näytän, vitun kusipää!”
Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän jo kaatui maahan ja alkoi kouristella. Vartija oli painanut kädessään olevan pienen kaukosäätimen nappia, mikä oli aktivoinut vangin kaulapannan antamaan sähköiskun. Eduard katsoi kauhistuneena miehen kouristelua.
Kun päivän raataminen oli ohi, vangit lastattiin takaisin kuljetusautoihin ja matka takaisin kohti vankileiriä alkoi. Kun he saapuivat takaisin vankileirille, olikin jo päivällisaika ja vangit siirtyivät suoraan ruokalaan. Päästyään pöytään Eduard aloitti keskustelun asiasta, joka oli mietityttänyt häntä.
”Olen tuumaillut, että mitenkä kaulapannoissa riittää virta, kun niitä ei ladata?”
”Ilmeisesti ne muuntavat radioaaltoja sähkövirraksi ja sitä kautta latautuvat langattomasti ja jatkuvasti”, Henry tiesi sanoa.
”On se teknologia ihmeellistä”, Eduard murahti.
”Asiasta toiseen. Kuulin huhun, että suunnitteilla on pakoyritys”, Johny puuttui keskusteluun madalletulla äänellä.
Kaikki päät pöydässä kääntyivät odottavasti häntä kohti.
”Varmaan tiedätte kaikki Tom Jonesin”
Kuin yhteisestä käskystä kaikki vilkaisivat toisella puolella ruokalaa istuvaa rotevaa mustahiuksista miestä. Eduard tiesi, että Tom Jones oli pahamaineinen rikollispomo.
”Huhujen mukaan hänen kätyrinsä ovat suunnittelemassa iskua vapauttaakseen hänet täältä”, Johny jatkoi.
Kului viikko, eikä mitään erityistä tapahtunut. Sitten eräänä päivänä, kun Eduard tovereineen oli ulkona maleksimassa, alkoi tapahtua. Taivaanrannasta ilmestyi kovaa vauhtia isokokoinen drooni. Saavuttaessaan vankileirin se jäi hetkeksi leijumaan sen ylle. Sitten se aivan yllättäen räjähti. Samalla hetkellä kaikki vankileirin omat droonit putosivat maahan, valvontakamerat sammuivat ja vankien kaulapantojen sähkölukot avautuivat. Kyseessä oli EMP eli sähkömagneettinen pulssi, Eduard tajusi. Hän muisti joskus lukeneensa aseista jotka kykenivät lamauttamaan tai jopa tuhoamaan kaikki elektroniset laitteet tietyltä alueelta.
Vankileirin vartijat ryntäsivät ulos kopeistaan ja osoittelivat hämmentyneitä vankeja lamautinkivääreillään. Samassa paikalle kaahasi kaksi harmaata pakettiautoa, joiden takakonteista hyppäsi ulos aseistettuja miehiä. He alkoivat tulittaa vartijoita. Vartijat ampuivat takaisin ja muutama hyökkääjä kaatui maahan kouristellen lamautinammuksen sähkövirran kourissa. Rikollisilla oli kuitenkin ylivoima ja pian vartijat makasivat maassa kuolleina.
Pari kätyriä turvasi Tom Jonesia, kun tämä kiiruhti leirin poikki ja nousi pakettiauton kyytiin. Sitten Jonesin kätyrit poimivat lamautetut toverinsa kyytiin ja pian pakettiautot jo kaasuttivatkin pois. Vankileirin vangit seisoivat paikallaan hämmentyneinä. Kun tilanne oli jo rauhoittunut, he ymmärsivät olevansa vapaita. Auenneet kaulapannat lojuivat maassa.
Alkoi ryntäys kohti vankileirin ulkopuolella odottavia kuljetusautoja. Eduard ja hänen toverinsa saapuivat yhden luokse. Pian he huomasivat, että auto oli lukittu sormenjälkitunnistimella. Niinpä he palasivat vankileirin alueelle ja ryhtyivät raahaamaan yhtä kuollutta vartijaa kohti autoa. He saapuivat autolle ja kokeilivat vartijan sormenjälkeä auton oveen, ja hihkaisivat ilosta kun se toimi. Myös auton käynnistämiseen vaadittiin sormenjäljen näyttäminen kojetaulussa olevaan lukijaan. Vartijan sormenjälki sopi myös siihen ja auton sähkömoottori surahti käyntiin. Myös muut vangit raahasivat vartijoita avatakseen toiset kuljetusautot. Eduardin ja kumppaneiden auto täyttyi vangeista ja kun se oli täynnä, kuskin paikalla istuva Johny painoi kaasun pohjaa. Eduard katsoi pelkääjän paikalta, kuinka vankileiri etääntyi.
Karkurit saapuivat Novapoliksen kaupunkiin. Eduard neuvoi Johnylle reitin slummien läpi kotiinsa. Koti oli pieni ja vaatimaton puutönö, mutta sekin oli luksusta verrattuna siihen, miten hänen perheensä oli asunut, ennen kuin hän oli ruvennut kauppaamaan Virvatulta. Eduard hyppäsi ulos autosta, käveli ovelle ja soitti ovikelloa. Ovi avautui ja hänen pikkusiskonsa seisoi oviaukossa. He halasivat.
”Ovatko isä ja äiti kotona?”, Eduard kysyi.
”Kyllä”, sisko vastasi.
Eduard astui sisään ja löysi isän ja äidin pienen keittiönurkkauksen äärestä. Hän tervehti ja halasi heitäkin.
”Minun täytyy painua joksikin aikaa maan alle”, Eduard sanoi surullisena.
Eduard meni omaan huoneeseensa ja kaivoi sänkynsä alta harmaan pahvilaatikon ja avasi sen. Laatikko oli täynnä seteleitä. Hän nappasi työpöytänsä alta sinisen repun ja tunki osan seteleistä reppuun. Sitten hän hyvästeli vanhempansa ja siskonsa ja kiiruhti kadulle. Hän nousi uudestaan odottamaan jääneen kuljetusauton kyytiin.
”Kylläpä se kesti”, Johny naurahti ja kiihdytti auton liikkeeseen.
Vankikarkurit ajoivat halki autiomaan Terracian kaupunkiin, joka ei ollut niin tarkasti valvottu kuin Novapolis. Siellä Eduard hankkiutui heti ensimmäisenä pimeälle lääkäriklinikalle päästäkseen eroon niskaansa upotetusta jäljittimestä.
Eduard istui pienessä valkoisessa huoneessa sairaalasängyllä. Lääkäri oli leikannut pienen viillon hänen niskaansa ja puristanut mikrosirun ulos. Haava oli juuri ommeltu kiinni, eikä hän tuntenut vielä mitään sillä puudutusaine vaikutti yhä.
Eduard astui ulos kadulle. Hän veti hupun päähänsä ja kiinnitti suojamaskin kasvoilleen. Maskin ensisijainen tarkoitus hänelle ei ollut suojautua tartuntataudeilta vaan vaikeuttaa valvontakameroiden kuvaa tarkastelevien kasvojentunnistusohjelmien työtä. Eduard ei tiennyt kuinka kauan hänen pitäisi pakoilla virkavaltaa, mutta se oli selvää, että helppoa vankikarkurin elämä ei tulisi olemaan.
