Luku 5
Alec heräsi, kun hänet revittiin sängystä ylös ja heitettiin lattialle. Hän kolautti leukansa kipeästi lattiaan ja kirosi. Hän nousi nopeasti ylös ja tunsi kolauksen takaraivossaan. Hän lensi takaisin voimalla maahan. Hän kääntyi selälleen ja yritti nähdä kuka hänen kimppuun hyökkäsi, mutta ei nähnyt pimeässä nenänvartta pidemmälle. Sitten jonkinlainen huppu laitettiin hänen päähän, minkä läpi hän pystyi hengittämään, mutta ei näkemään.
Hänet nostettiin jaloilleen ja tönittiin eteenpäin. Hän kuuli summerin äänen ja he poistuivat huoneesta. He lähtivät kävelemään oikealle. Kohti ruokasalia. Hetken päästä kuului toinen summerin ääni kun ruokalan ovi aukesi ja he astuivat sinne. Alec yritti rimpuilla irti otteesta, mutta sai palkkioksi vain nippusiteet käsiinsä. Ne sidottiin hänen selän taakse.
Ruokalassa Alec odotti kuulevansa tikapuiden laskeutuvan katosta. Sen sijaan hän kuuli lattian tasolta kuinka kivi hankasi kiveen. Hänet talutettiin ääntä kohti. ''Varo päätäsi.'' Kuului miehen matala ääni ja Alecin päätä painettiin kumaraan. Sitten hänet työnnettiin portaille mitkä kulkivat alaspäin.
''Minne te viette minua?'' Alec kysyi sydämmen tykyttäessä.
''Hiljaa.'' Sanoi matala ääni, Alecin oikealla puolella. ''Kohta näet.'' Mies sanoi, ja Alec päätti totella. Hän ei halunnut suututtaa taluttajaansa. Hän halusi selvitä tästä tilanteesta hengissä.
He kävelivät yhä syvemmälle ja syvemmälle. Alec ei nähnyt mustan kankaan läpi mitään. Hän ei tiennyt oliko portaikossa valoja vai ei. Hän käveli sokkona syvemmälle kellariin ja mietti mikä häntä odotti siellä. Olivatko kadonneet henkilöt viety sinne? Olisiko tämä Alecin loppu?
Hänet pysäytettiin äkisti. He olivat ilmeisesti saapuneet portaiden alapäähän. Hän kuuli kahden oven avautuvan edessään sivuille. Kuului kilahdus. ''Varo kynnystä.'' Mies sanoi Alecille ja hän kokeili jalallaan kynnystä. Se oli kymmenen senttimetriä korkea ja Alec astui sen yli tuntemattomaan. Sitten lattia nytkähti ja hän tunsi laskeutuvansa yhä syvemmälle Laitoksen uumeniin.
He olivat hississä. Sen verran hän pystyi päättelemään, mutta määränpäästä hänellä ei ollut hajuakaan. Hän tukahdutti halunsa kysyä, minne he olivat menossa. He seisoivat liikkuvassa hississä pitkän tovin. Alec vaihteli hermostuneesti painoa toiselta jalalta toiselle, kunnes kuului toinen kilahdus ja hissi pysähtyi. Kun hissin ovet liukuivat sivuille, he astuivat uuden kynnyksen yli ja silloin hänen päästä vedettiin huppu pois.
''Hän odottaa sinua tuolla perällä.'' Mies sanoi ja Alec lähti kävelemään valon sokaisemana eteenpäin. Kun hänen silmät alkoivat tottumaan valoon, hän luuli tulleensa viidakkoon. Ilma oli kostea ja jokapuolella oli pelkkää vihreää. Maassa kulki kivipolku minkä reunoilla kasvoi suuria puskia, eri värisiä kukkia sekä paljon suuria vihreitä puita. Alec katsoi ylöspäin ja tajusi tulleensa kasvihuoneeseen.
Hän käveli polkua pitkin, mikä alkoi kaartumaan oikealle. Alec ei nähnyt mitä mutkan takana oli. Puskat ja puut olivat liian tiheät. ''Katkaiskaa hänen siteet.'' Kuului käskevä naisen ääni hetken päästä. Naisen ääni oli oudolla tavalla tuttu. Alec oli varma, että oli kuullut sen jossain. Hän jatkoi matkaa ja näki pian puhujan, joka istui hienolla puusta veistetyllä tuolilla. Puhuja oli vanhempi hienostuneen näköinen nainen jolla oli tuuheat mustat hiukset. Hänellä oli suuret harmaa sankaiset silmälasit ja hän poltti tupakkaa mikä oli pitkän holkin päässä.
''Kyllä rouva.'' Sanoi mies joka oli taluttanut Alecin kasvihuoneeseen. Hän katkaisi nippusiteet, ja Alec hieroi kipeitä ranteitaan, kun ne olivat vapaat.
''Miten tämä on mahdollista?'' Hän kysyi katsellessaan ympärillään olevia puskia. Osassa niistä oli punaisia marjoja ja toisissa tumman sinisiä.
''Miten niin, mikä on mahdollista?'' Nainen kysyi karistaen pitkän tupakan päästä tuhkat maahan.
''No tämä.'' Alec sanoi ja levitti käsiään. ''Me kuljimme pitkän matkan alas ja saavuimme tänne.''
''Tämä meidän maailmamme on täynnä ihmeitä.'' Nainen sanoi, ja Alecin päässä loksahti palanen paikoilleen. Hän tunnisti naisen äänen. Hän oli kuullut sen monet kerrat, mutta konemaisena. ''Tämä Laitos on yksi niistä ihmeistä.'' Ääni sanoi.
''Tännekkö ne kaikki muut tuotiin?'' Alec kysyi ja etsi katseellaan muita vihreisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Hän näki vain muutamia sinisiin pukuihin pukeutuneita miehiä ja naisia joilla oli joko pistooli tai rynnäkkökivääri kädessä. Alec tajusi olevansa onnekas, kun nukkui vaatteet päällä. Muuten hän olisi siellä alasti.
''Ei.'' Ääni vastasi lyhyesti. ''Heidät vietiin toiseen paikkaan.''
''Minne?'' Alec tiukkasi.
''He epäonnistuivat.'' Ääni sanoi ja puhalsi paksun savun ulos keuhkoistaan. ''Enempää en voi vielä paljastaa. Ensin minun täytyy oppia luottamaan sinuun.''
''Sinun täytyy oppia luottamaan minuun?'' Alec sanoi tyrmistyneenä. ''Pitäisikö minun sitten luottaa sinuun?'' Hän lisäsi ja alkoi katumaan sanojaan melkein heti, kun Ääni siristi silmänsä tiukoiksi viiruiksi.
''Kyllä, jos haluat nähdä vielä huomisen.'' Hän sanoi pelottavan kylmästi.
''Okei.'' Alec sanoi. ''Suostutko kertomaan, mikä paikka tämä Laitos on?''
''Kerron heti, kun luotan sinuun.'' Ääni totesi.
Alec muisti uutisartikkelin. ''Mikä vuosi nyt on?'' Hän kysyi. ''Oliko se uutinen aito?''
Ääni ei vastannut. Hänen ilmeensä oli tyhjä. Sitä ei pystynyt lukemaan. ''Puhutaan ensin testisi tuloksesta.'' Hän sanoi ja napsautti sormiaan. Mies joka oli taluttanut Alecia hölkkäsi Äänen viereen ja ojensi hänelle paperi nipun. Sitten mies meni takaisin paikalleen. ''Olemme tyytyväisiä testisi tulokseen.'' Ääni sanoi silmäillessään papereita. ''Olet synnynnäinen johtaja, niin kuin sinun kuuluukin olla.''
''Miten niin minun kuuluukin olla?'' Alec kysyi. ''Tiedätkö sinä minun menneisyydestä jotain?''
''Äläppäs hoppuile.'' Ääni hiljensi hänet. ''Selvisit molemmasta testistä täydellisesti. Jäljellä on enää vain yksi testi.''
''Miksi te testaatte meitä?'' Alec ei pystynyt olemaan kyselemättä, ja Ääni näytti koko ajan enemmän ärtyneeltä. ''En suostu tekemään enää yhtäkään testiä jos ette kerro miksi niitä edes tehdään.''
Ääni katsoi Alecia kylmästi. ''Uutisartikkeli on totta. Me tarvitsemme sotilaita.'' Hän sanoi. ''Sinä ja seitsemän muuta läpäisitte testit. Loput kahdeksan epäonnistuivat ja heistä täytyi päästä eroon.''
''Tarkoitatko, että tapoitte heidät?'' Alec kysyi vihaisena ja Ääni nauroi kimakkaa naurua.
''Ei sellaista voi tappaa mikä ei elä.'' Hän sanoi.
''Ei elä?'' Alec ihmetteli. Hän muisti heränneensä suuressa putkessa. ''Mitä täällä oikein...?'' Ääni keskeytti hänet nostamalla kätensä. Alecin kaulan tatuointi alkoi kuumenemaan. Hän nielaisi ja hiljeni. Polte hävisi, kun Ääni laski kätensä alas.
''He epäonnistuivat, ja sinä et. Se on ainoa asia millä on merkitystä.''
''Miten he voivat epäonnistua persoonallisuustestissä?'' Alec ei pystynyt olemaan hiljaa. ''Tai nimen valitsemisessa?''
Ääni ei vastannut heti. Hän nappasi viereisestä puskasta punaisen marjan ja toisesta tummansinisen. ''Vastaamalla väärin.'' Hän sanoi. ''Annan sinulle nyt vaihtoehdon.'' Hän näytti marjoja Alecille. ''Syö tämä punainen marja ja heräät huomenna omassa kodissa ilman muistoja tästä paikasta.''
''Kuullostaa liian helpolta.'' Alec sanoi. ''Mikä on homman juju?''
''Jos syöt punaisen marjan muut ryhmästäsi kuolee.'' Ääni sanoi huolettomasti.
Alec katsoi häntä inhoten. ''Ja mitä tapahtuu jos syön sinisen marjan?'' Hän kysyi.
''Silloin sinä kuolet, mutta ryhmäsi jää henkiin.'' Ääni sanoi kuin tilanne olisi hänelle arkipäivää. ''Voit myös valita jonkun muun ryhmästäsi syömään sinisen marjan puolestasi. Silloin hän kuolee ja sinä ja kaksi muuta selviätte hengissä.''
''Eli minun täytyy joko pelastaa itseni uhraamalla muut tai tappaa itseni.'' Alec sanoi ja hänellä alkoi tulla epätodellinen olo.
''Unohdit viimeisen vaihtoehdon.'' Ääni sanoi. ''Voit valita jonkun muun ryhmästäsi kuolemaan puolestasi, jos haluat itse pysyä hengissä.'' Hän sanoi. ''Ainoa haitta puoli on se, että joudut elämään lopun elämääsi valintasi kanssa. Mutta kyllä. Se on testin idea. Johtajilla on velvollisuus tehdä vaikeita päätöksiä.'' Ääni sanoi ja imaisi savukettaan pitkään.
''Mitä muut tekevät jos päätän syödä itse sinisen marjan?'' Alec kysyi katsellen Äänen kädessä olevia marjoja. Sen hän tiesi, että ei söisi punaista marjaa.
''Heistä tehdään sotilaita. Heidät koulutetaan suojelemaan tätä maailmaa.'' Ääni kertoi. ''Tai ainakin sitä mitä siitä on jäljellä.''
''Mitä tapahtuu jos en valitse?'' Alec kysyi tietäen jo vastauksen.
''Silloin teistä kuolee jokainen.''
''Miten on mahdollista, että jokainen meistä muistaa, että on vuosi 2019 ja uutisartikkelissa luki vuosi 2236?'' Alec kysyi. Hän yritti pitkittää päätöksen tekoa. Se olisi hänen tai jonkun muun loppu. Hänen mielessä kävi Thomas, josta kukaan ei pitänyt.
''Tuohon kysymykseen en voi vastata.'' Ääni sanoi, ja Alec ryhdistäytyi tuolillaan.
''Voit heittää tuon punaisen marjan menemään.'' Hän sanoi, ja Ääni näytti tyytyväiseltä. Alec päätti joko syödä sinisen marjan itse tai antaa sen Thomasille. Catille ja Fenrirille ei saisi käydä mitään ikävää.
''Oletko täysin varma?'' Ääni kysyi, ja Alec nyökkäsi.
''Kyllä olen varma.'' Hän sanoi ja Ääni heitti toisen marjan takaisin puskaan. ''Valitsen numero Yhden.'' Alec sanoi nopeasti ennen kuin muuttaisi mielensä. Vaikka hän inhosi Thomasia, ei hän halunnut, että hän kuolisi. Mutta hän ei halunnut kuolla itsekkään joten Thomaksen kuolema oli pienin paha. ''Anna sininen marja Thomasille.''
Ääni kohotti taas kättään ja napsautti sormiaan. Alecia taluttanut mies katosi puskien taakse. Sieltä alkoi kuulumaan kamppailun ääni. ''Ei ei ei!'' Joku huusi ja mies palasi takaisin raahatessaan perässään nuorta miestä. Kun he tulivat lähemmäs Alec tajusi, että mies raahasi Thomasia perässään. ''Ei ei ei!'' Thomas huusi paniikissa.
''Ystäväsi kuulivat meidän koko keskustelun.'' Ääni sanoi katsoen Alecin ilmettä hieman huvittuneena. ''Thomas parka kuolee tietäen, että hänen ryhmän johtaja valitsi hänet kuolemaan itsensä sijaan.''
''Ei ei! Älkää tehkä sitä!'' Thomas huusi ja hänet heitettiin mahalleen maahan. Hänenkin kädet olivat sidottu selän taakse nippusiteillä. Hänet nostettiin polvilleen Äänen eteen.
Cat ja Fenrir kävelivät heidän luokse myös kädet sidottuina. Molemmat heistä katsoivat Alecia ja nyökkäsivät sen merkiksi, että heidän mielestään hän teki oikean päätöksen. Hän ei pystynyt katsomaan Thomasin ja Äänen suuntaan. Hän kuuli kuinka Thomasin huudot muuttuivat muminaksi, kun hänen suuhun tungettiin tappavaa marjaa.
''Syöppäs nyt poika.'' Kuului Äänen käskevä ääni ja mumina loppui nopeasti. Thomasin rimpuilun ääniä ei enää kuulunut. Alecin teki mieli mennä estämään nuoren miehen murha, mutta tiesi kuolevansa itsekkin jos yrittäisi mennä väliin. ''Hyvä poika.'' Ääni sanoi hetken päästä tyytyväisenä. Alec piti katseensa Catin kyyneleiden täyttämissä silmissä, ja Fenrir katsoi silmiään räpäyttämättä Thomasia, joka oli nyt hiljentynyt.
Luku 6
Alec ja Cat irrottivat katseensa toisistaan, kun kasvihuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Alecilla oli kova työ saada päänsä käännettyä nuorta kuollutta miestä päin. Miestä päin joka kuoli hänen takiaan. Kun hän lopulta katsoi Thomasia, hän näki tämän tärisevän polvillaan Äänen edessä. ''Hyvä poika.'' Ääni sanoi noustessaan tuolista ja laski kätensä Thomasin olkapäälle, joka katsoi häntä yhä täristen.
''Mutta miten hän...?'' Alecin kysymys jäi kesken. Hän ei pystynyt muodostamaan kokonaisia lauseita päässään saatika sitten puhumaan.
''Mustikoita, typerä poika.'' Ääni sanoi hymyillen vinosti. Sitten hän nappasi viereisestä puskasta samanlaisen sinisen marjan minkälaisen hän oli tunkenut Thomasin suuhun ja laittoi sen suuhunsa.
Fenrir näytti siltä, että voisi pyörtyä, ja Cat näytti vihaiselta. ''Mitä peliä te ihmiset oikein pelaatte?'' Hän kysyi. ''Ensin annatte meidän uskoa olevamme vaarassa ja sen jälkeen nauratte kuin tämä olisi vuosituhannen vitsi!'' Hän räyhäsi.
''Cat!'' Alec sanoi varoittavasti.
''Mutta he...!''
''Ole hiljaa!'' Alec ärjäisi kovaan ääneen. Hän kyllä ymmärsi, miksi Cat oli vihainen, mutta oli kaikkien kannalta parempi jos hän olisi hiljaa. Cat hengitti raskaasti, mutta sai hillittyä itsensä.
''Jos olet jo rauhoittunut, ystäväni vie teidät takaisin yläkertaan.'' Ääni sanoi istuutuessaan takaisin tuoliinsa kuin valtaistuimeen. ''Oletko jo rauhoittunut?'' Hän kysyi Catiltä joka veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Mies joka oli taluttanut Alecin kasvihuoneeseen kävi leikkaamassa Catin ja Fenririn nippusiteet poikki. Sitten hän näytti kädellään merkkiä heille, että he suraisivat häntä.
''Onko mikään mitä sinä olet sanonut ollut totta?'' Alec kysyi ennen kuin lähti seuraamaan miestä.
''Kyllä.'' Ääni sanoi kohottaen nokkansa kuin Alec olisi loukannut häntä. ''Kaikki oli totta paitsi se, että nuo marjat olisivat olleet myrkyllisiä.'' Hän sanoi. ''Thomasin pitäisi olla kiitollinen. Nuoret miehet tarvitsevat vitamiineja.''
''Tajuatko minkälaiset traumat aiheutit hänelle?'' Alec kysyi. ''Katso nyt häntä. Hän ei tule olemaan ikinä entisellään.'' Alec sanoi.
''Me tarvitsemme sotilaita.'' Ääni sanoi tuimasti. ''Ei pelkureita.''
''Minusta se, että hän ei tule olemaan entisensä on vain hyvä asia.'' Fenrir sanoi tilanteeseen nähden ehkä turhan huvittuneena. ''Hän kaipasi koulutuksen.''
''Hän varmaankin haluaa tämän jälkeen vaihtaa ryhmää.'' Alec totesi.
''Ei. Se ei ole mahdollista.'' Ääni sanoi suoraan. ''Kuten aikaisemmin mainitsin te tulette viettämään näissä ryhmissä paljon aikaa keskenänne.''
Alec katsoi Thomasia joka oli noussut seisomaan. Hän näytti melkein huojuvan. ''Minä en ikinä tule luottamaan häneen.'' Hän sanoi ja osoitti Alecia. ''En tämän jälkeen.''
''Sinun on parempi opetella. Hän on sinun ryhmäsi johtaja.'' Ääni sanoi ja katseli nyt kyllästyneenä kynsiään.
''Mutta me emme edes halua häntä meidän ryhmään.'' Cat sanoi, ja Ääni naurahti taas kimakasti.
''Se ei ole minun ongelmani.'' Hän sanoi ja nosti katseensa kynsistään Aleciin. ''Sinä selviydyit kolmannesta ja viimeisestä testistä. Olen ylpeä sinusta. Me tapaamme jälleen pian.'' Ja sen sanottuaan hän napsautti sormiaan ja mies käveli Alecin luokse. Hän tarrasi Alecia käsivarresta ja alkoi johdattamaan heitä takaisin vanhanaikaselle hissille, missä paloi katossa himmeä vilkkuva lamppu.
Alec oli hieman pettynyt, kun heidät lähetettiin niin nopeasti pois kasvihuoneesta. Hänellä oli vielä paljon kysymyksiä päässään. Toisaalta vaikka hän olisi kuinka kysellyt, hän epäili, että ei olisi saanut vastauksia. Ainakaan suoria sellaisia. Oudoin asia minkä Ääni oli sanonut oli se, että sellaista ei voinut tappaa mikä ei ollut elossa. He olivat keskustelleet silloin kadonneista henkilöistä.
Kun hissi nytkähti paikoilleen, Thomas poistui sieltä pimeälle portaikolle ensimmäisenä, mutta ei tällä kertaa nokka pystyssä. Hän käveli pää kumarassa eteenpäin kovaa vauhtia kuin olisi paennut murhaajaa. ''Joutuukohan Isabelle ja hänen ryhmä samanlaiseen koetukseen?'' Cat pohti, kun he lähenivät portaiden päässä olevaa valoa.
''Luultavasti.'' Alec sanoi. Hän poti syyllisyyttä vaikka Thomas ei loppujen lopuksi kuollutkaan. Hän sai luultavasti elinikäiset traumat. Sitten Alec alkoi pohtimaan pitikö hän omaa elämäänsä arvokkaampana kuin Thomasin? Mitä Isabelle tekisi siinä tilanteessa? Pelastaisiko hän itsensä vai uhraisiko itsensä?
Kun he poistuivat portaikosta kirkkaaseen ruokasaliin, mies heidän takana veti lattialuukun kiinni. He jäivät seisomaan ja odottamaan ohjeita neljästään. ''Kauhea nälkä.'' Fenrir sanoi. ''Onko sinulla nälkä? Vai saitko jo tarpeeksi purtavaa?'' Hän kysyi Thomasilta jonka naama punehtui.
''Fenrir!'' Alec moitti häntä, ja Cat sai vain vaivoin pidettyä naaman peruslukemilla. ''Liian aikaista.'' Alec sanoi. Sitten he kaikki olivat hiljaa ja yrittivät olla katsomatta toisiaan. He kaikki tunsivat ilmassa leijuvan jännittyneisyyden, mikä napsahti yllättäen ja he kolme purskahtivat nauruun. Nauraminen tuntui hyvältä. Alec ei ollut nauranut niin vapautuneesti kertaakaan Laitoksessa.
Kuului kova pamaus ja he hiljenivät. Thomas oli kävellyt betoniseinän eteen ja lyönyt sitä nyrkillä. Kun hän kohotti kättään, hänen rystyset alkoivat sinertämään. ''Tämä ei ole hauskaa!'' Hän huusi. ''Minä luulin, että... Luulin, että...'' Hän kävi istumaan viereiseen tuoliin. ''Tiedän, että te ette pidä minusta, mutta siitä huolimatta toivon, että annatte minun olla rauhassa.'' Hän sanoi ja yritti pyyhkiä kyyneleen silmäkulmastaan ennen kuin muut näkisivät sitä.
Cat, Fenrir ja Alec katsoivat toisiaan. Kukaan heistä ei näyttänyt enää huvittuneelta. ''Okei.'' Alec sanoi. ''Annamme sinun olla rauhassa.'' Hän lisäsi ja muutkin istuutuivat pöydän ääreen.
''Syökää.'' Kuului tuttu ääni. Tällä kertaa se oli taas konemainen ja ruuat nousivat pöytien sisältä niiden pinnalle. Tällä kertaa lautasilla oli kanapihvejä ja riisiä. Thomas juuri ja juuri koski ruokaansa.
Kun he olivat syöneet, Ääni käski heitä menemään lepäilemään. He menivät taas ovista summerien soidessa ja pian Alec istui omassa huoneessa kirjoituspöydän äärellä. Hän kirjoitti päivän tapahtumat vihkoonsa. Hän listasi vihkon viimeiselle sivulle kysymyksiä, mihin hän halusi vastauksia. Olivatko he matkanneet jotenkin ajassa yli kaksisataa vuotta eteenpäin? Oliko uutisartikkelin kuvassa oleva kaupunki todella tuhoutunut, ja miljoonia kuollut? Miksi he olivat heränneet putkessa? Kun hän ei enää keksinyt kysymyksiä hän meni sängylle makoilemaan.
Hän havahtui jossain vaiheessa hereille. Hän ei osannut sanoa, oliko päivä vai ilta, sillä huoneessa ei ollut ikkunaa tai kelloa. Hän kävi joka tapauksessa peseytymässä ja vaihtoi puhtaat vaattett päälle. Isabellen ryhmä kävi hänen mielessään vähän väliä. Mitä jos jokin menisi vikaan ja joku heistä kuolisi oikeasti? Thomas ei luultavasti ikinä luottaisi Aleciin, ja se olisi ongelma, koska he olivat ryhmä.
''Menkää syömään.'' Ääni sanoi hetken kuluttua. Alec seisoi oven edessä kunnes summeri soi. Häntä jännitti nähdä läpäisikö toinen ryhmä viimeisen testin. Kun ovi aukesi partasuinen Fenrir seisoi käytävän toisella puolella ja hänkin näytti kiinnostuneelta. He astuivat käytävälle ja näkivät, että toinen ryhmä oli vielä siellä.
Isabelle näytti olevan tyytyväinen itseensä. Kolme muuta hänen ryhmäläistä meni hänen luokse. Jostain syystä Alecille tuli mieleen kuva koulutetuista koirista, jotka läähättivät omistajansa jalkojen juurella. He katselivat Isabellea ihaillen ja kunnioituksella. He kävelivät jonossa ruokasaliin. Thomas hiljaisena jonon hännillä. ''Mitä hänelle on tapahtunut?'' Isabelle kysyi hetken päästä, kun Thomas ei koskenutkaan ruokaansa.
''Hän tajusi eilen, että ei ole niin mahtava kuin luuli olevansa.'' Fenrir sanoi ahmiessaan tonnikalasalaattia, ja Isabelle katsoi Alecia kysyvästi.
''Pistitkö hänet syömään sinisen marjan?'' Hän kysyi ja Alecia alkio hävettämään.
''Kyllä.'' Hän sanoi hiljaa. ''Minkä päätöksen sinä teit?'' Hän kysyi nopeasti. Hän halusi puhua jostain muusta kuin omasta valinnastaan, mikä kummittelisi häntä läpi elämän.
''Minä söin sen itse.'' Isabelle vastasi ylpeänä. ''Mutta en voi moittia sinua valinnastasi. Olisin luultavasti itse valinnut samoin, jos hän olisi ollut minun ryhmässäni.'' Hän sanoi ja vilkaisi Thomasia jonka kädet olivat pöydän päällä nyrkeissä. ''Voi olla tulevaisuudessa hankalaa jos joudutte tekemään jotain ryhmässä. Johtajaa pitäisi seurata kunnioituksesta, ei pelosta.''
''Kyllä me kunnioitamme häntä.'' Cat sanoi kuin haastaen Isabellen taistoon.
''Mutta ei ryhmä voi toimia jos yksi henkilö ei ole osa sitä. Eivät koneetkaan pyöri jos rattaasta puuttuu hammas.''
''Älä sinä puutu meidän asioihin, oi maailman pelastaja.'' Fenrir sanoi suu täynnä ruokaa. Isabelle katsoi häntä inhoten.
''Saitteko te yhtään tietoja irti Ääneltä?'' Alec keskeytti heidät ennen kuin syntyisi kunnon väittely. ''Kuten esimerkiksi miksi me heräsimme tulevaisuudessa?''
Isabelle pudisti päätään. ''Saimme vain tietää, että se ydinpommi oli oikeasti räjähtänyt siellä kaupungissa, ja että täällä Laitoksessa tehdään sotilaita.''
Silloin Ääni keskeytti heidät. Alecista alkoi tuntumaan siltä, että hän yritti estellä heitä keskustelemasta tärkeistä asioista. ''Menkää yläkertaan.'' Hän sanoi ja kaikki muut nousivat ylös paitsi Thomas. Hän jäi istumaan poissaolevana nurkkapaikkaan, ja Alec meni hänen luokse.
''Tule.'' Hän käski ja Thomas nosti katseensa häneen. ''Ennen kuin he alkavat kiduttamaan sinua.''
Thomas näytti taistelevan sisäisesti, mutta nousi lopulta ylös. Hetken kuluttua tikapuut nousivat oleskeluhuoneen lattiaan. Thomas käveli nyrkkeilysäkin luokse, mutta ei alkanut hakkaamaan sitä. Hän vain nojasi siihen. Isabelle ja hänen ryhmä meni sohville istumaan. Isabelle istui keskellä ja kolme muuta hänen ympärillä. Alecin mieleen nousi kuva faneista jotka seurasivat idoliaan kiljuen ja täynnä intoa. Hän vilkaisi Catia ja Fenririä ja oli onnellinen siitä, että he eivät palvoneet häntä kuin jumalaa.
He olivat menossa pelaamaan korttia, kun Ääni käski heidät kaikki sohville. Alec, Cat, Fenrir ja Thomas menivät Isabellen ja muiden luokse. Kun kaikki istuivat katonrajasta laskeutui valkokangas. Sitten kuului naksahdus heidän päiden yläpuolella ja valkokankaalle ilmestyi hieman värisevä kuva. Se esitti maailmankarttaa.
''Näitte aikaisemmin uutisartikkelin, missä kerrottiin ydinpommin räjähtäneen suuressa kaupungissa.'' Ääni alkoi selittämään. ''Edessänne näkyy maailmankartta. Kuten huomaatte suurin osa planeetastamme on veden peitossa. Maata on paljon vähemmän ja näette varmasti suuret punaisella merkityt alueet ympäri maanosia. Ne ovat teidän muistoissa suuria ja turvallisia kaupunkeja, mitkä ovat täynnä ihmisiä.'' Ääni kertoi.
''Mutta ne eivät ole sellaisia enää. Nykyään ne on tuhottuja ja radioaktiivisia alueita, missä ihmiset eivät pysty elämään.''
Huoneessa oli hiljaista. Ääni oli ainoa joka puhui. Alec vilkaisi ympärilleen ja näki muiden kasvoilla yhtä epäuskoisen ilmeen kuin hänen omilla kasvoillakin oli. Kun kukaan ei sanonut mitään, Ääni kysyi oliko kenelläään kysyttävää. Isabelle henkäisi kuuluvasti. ''Tarkoitatko, että...?'' Hän ei pystynyt kysymään sitä. Hän painoi kätensä suun päälle järkyttyneenä.
''Kyllä Isabelle.'' Ääni sanoi. ''Punaisella merkityt suuret kaupungit on tuhottu. Niissä paikoissa on räjäytetty ydinpommit.''
Huoneessa oli hiljaista. Alec tajusi pidättäneensä hengitystä ja joutui keskittymään hengitykseensä, jotta ei menettäisi tajuaan. ''Kuinka kauan?'' Cat kysyi rikkoen hiljaisuuden. ''Kuinka kauan maailma on ollut tälläinen?''
''Ensimmäinen ydinpommi räjähti vuonna 2236.'' Ääni kertoi, ja Alec silmäili karttaa. Hän laski kuinka monta tuhottua suurkaupunkia maailmassa oli. Hän laski neljä Euroopassa, kolme Aasiassa ja kuusi Amerikassa.
''Mikä vuosi nyt on?'' Hän kysyi laskettuaan punaiset alueet. Ydinpommeja oli räjähtänyt yhteensä kolmetoista ympäri planeettaa.
''Nyt on vuosi 2243.'' Ääni sanoi. ''Tälläisiä terrori iskuja on tapahtunut kaksi joka vuosi ja luultavasti tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin.'' Ääni kertoi. ''Tajuatte nyt varmasti, miksi me tarvitsemme sotilaita.''
Luku 7
''Onko maailmamme loppunut?'' Kysyi numero Neljätoista, jonka toinen silmä oli mustien hiuksien alla. Hänen meikit olivat levinneet ja hän näytti tällä hetkellä enemmän pojalta kuin tytöltä.
''Kyllä ja ei.'' Ääni vastasi. ''Maailma on vielä olemassa, mutta se on erilainen kuin mitä te muistatte. Tuntemanne maailma on loppunut.''
''Se ei selitä sitä, miksi me olemme täällä Laitoksessa.'' Alec sanoi. ''Tai että miksi me heräsimme putkessa ilman muistia.''
''Yksi asia kerrallaan.'' Ääni sanoi.
''Kuka näistä iskuista on vastuussa?'' Isabelle kysyi.
''Sitä en voi vielä kertoa. En vielä täysin luota teihin.''
Fenrir kirosi ääneen. Päältä päin hän näytti rauhalliselta, mutta hänen silmistä näki, että asia ei ollut niin. ''Jos me kerran heräsimme vuonna 2243, tarkoittaako se että ystävämme ja perheemme ovat kuolleet?'' Hän kysyi.
''Muistatko sinä sinun perhettä tai ystäviä?'' Ääni kysyi ja Fenrir pudisti päätään. ''Vastaus on siis ei. Teillä ei ole ystäviä tai perhettä.''
''Sanoit akaisemmin, että te tarvitsette sotilaita.'' Alec aloitti. ''Miksi me?''
''Koska te olette korvattavissa.'' Ääni sanoi suoraan.
''Tarkoitatko, että meidän pitäisi pelastaa maailma ja taistella jotain terroristeja vastaan jotka ovat tuhonneet suurimman osan maailmasta?'' Cat kysyi kuullostaen epäuskoiselta.
''Kyllä ja ei.'' Ääni sanoi taas arvoituksellisesti. ''Maailmaa ei voi enää pelastaa, mutta voitte estää sitä tuhoutumasta kokonaan.''
''Minä en suostu siihen.'' Kuului hiljainen ääni. ''En heidän kanssa.'' Thomas sanoi.
''Oletko varma?'' Ääni kysyi. ''Meillä on varaa luopua sinustakin. Sinut on helppo korvata.'' Hän lisäsi ja Thomas näytti maansa myynneeltä. Hän selvästi taisteli mielessään, eikä sanonut enää sanaakaan. ''Menkäähän nyt huoneisiinne ja ajatelkaa asioita mitä tänään täällä kuulitte.'' Ääni käski ja hiljeni sitten kokonaan.
''Uskotteko te tuota?'' Fenrir kysyi ruokasalissa.
''En näe syytä, miksi Ääni valehtelisi tälläisissä asioissa.'' Isabelle sanoi ja muut hänen ryhmäläiset nyökkäilivät. ''Minä ainakin teen kaikkeni pelastaakseni maailman.''
''Mutta mitä kahdeksan muistin menettänyttä ihmistä voi saada aikaan?'' Cat kysyi juuri kun käytävän ovi aukesi. ''Emme me ole sotilaita.''
''Minusta tuntuu, että meitä aletaan pian kouluttamaan.'' Blane sanoi heilauttaen tummat hiukset silmiltään. ''Ainakin toivon niin.''
''Joo. Olisi siistiä oppia taistelemaan.'' Numero Kaksi sanoi ja Alec muisti hänen nimen olevan Tina. ''Tai vaikka ampumaan.'' Tina lisäsi, mikä kuullosti oudolta, sillä hän näytti enemmän mallilta kuin sotilaalta.
''Oletteko te kaikki hulluja?'' Thomas kysyi. ''Meille ei anneta edes mahdollisuutta. Ei oikeasti. Me olemme orjia.''
''Ei.'' Isabelle sanoi kovaan ääneen. ''Me olemme onnekkaita, kun saamme mahdollisuuden tehdä jotain hyvää maailman hyväksi.''
Astuessaan huoneeseensa, Alec ei ollut varma oliko samaa mieltä Thomasin vai Isabellen kanssa. Molemmilla oli hyvä pointti. Toki heiltä vietiin oma vapaa tahto, mutta olisi väärin olla auttamatta. Vai oliko Alec pelkkä teeskentelijä. Hän oli ollut valmis uhraamaan Thomasin, jotta pysyisi itse hengissä. Hän oli pitänyt omaa elämäänsä arvokkaampana kuin jonkun muun. Ei hän ollut sankari.
Alec kirjoitti taas vihkoonsa kaiken mitä oli kuullut. Jostain syystä hän ei ollut edes kauhean yllättynyt kuulemistaan asioista. Suurin osa hänen tuntemastaan maailmasta oli tuhoutunut. Ehkä se ei ollut niin kova järkytys, koska hänellä ei ollut henkilökohtaisia muistoja siitä maailmasta. Kun hän oli kirjoittanut kaiken mikä oli ollut hänen mielellään, hän meni sänkyyn.
Kun Alec seuraavan kerran avasi silmänsä, hän makasi jollain kylmällä ja kovalla. Hän näki kirkkaan valon päänsä päällä. Hän yritti hieraista silmiään, mutta hän ei saanut liikutettua käsiään. Hänen kädet ja jalat olivat siteissä. ''Onko hän herännyt?'' Hän kuuli taas tutun naisen äänen tällä kertaa taas normaalina eikä konemaisena. ''Numerot Yksi, Kaksi, Neljä, Kuusi, Kahdeksan, Neljätoista sekä Kuusitoista olivat onnistuneet.'' Ääni sanoi. ''Numero Seitsemän ruumis taistelee ainetta vastaan.''
''Kyllä.'' Kuului vanhan miehen vikisevä ääni. ''Numero Yksi katosi operaatio pöydälle ja numero Kaksi syttyi tuleen.'' Alec yritti kysyä missä hän oli, mutta hänen suussaan oli kapula ja hän ei saanut sanoja muodostettua. Kuului vain muminaa. ''Yksi klooneista oli täysosuma.'' Vanha mies sanoi.
''Pidä suu supussa.'' Ääni tivasi. ''Hän on hereillä.''
Alec mietti kuuliko hän oikein? Sanoiko Ääni juuri, että yksi klooneista? Mitä täysosuma tarkoitti? ''Tämä saattaa hiukan kirpaista.'' Vikisevä ääni sanoi ja Alecin pään yläpuolelle ilmestyi vanhan miehen kasvot. Kasvot olivat kurttuiset ja näppyläiset. Miehellä oli pyöreät silmälasit mitkä suurensivat hänen silmiään. ''Tai toisin sanoen tämä saattaa sattua aivan helvetisti.'' Hän sanoi ja nauroi oudon kimakasti.
Vanha mies nosti kättään ja Alec näki hänen kädessä pitkän ruiskun, täynnä sinistä paksua nestettä. Mies painoi ruiskun pään yhä nauraen Alecin rintaan. Aluksi tuntui vain pieni pistos ja Alec ehti ajatella, että ei se kauheasti sattunut. Mutta sitten kun aine liukui ruiskusta hänen sydämmeen, kipu alkoi. Jäätävä tunne alkoi liikkumaan hänen ruumiin ympäri sitä mukaan, kun aine virtasi hänen suonissaan. ''Tämä on pian ohi.'' Hän kuuli Äänen sanovan.
Kipu voimistui ja Alec alkoi rimpuilemaan sängyllä. Jos hän ei olisi siteissä hän olisi luultavasti tehnyt mitä tahansa jotta kipu lakkaisi. Hän olisi luultavasti päättänyt oman elämänsä keinolla millä hyvänsä. Kipu oli sietämätöntä. Hänestä tuntui kuin hänen suonissa olisi virrannut jääkylmää vettäkin kylmempää ainetta. Hän jatkoi rimpuilua vielä senkin jälkeen, kun jäätävä olo hälvenemässä. Hän tunsi lihastensa pullistuvan ja hän veti käsiään ylöspäin. Hänen ja kahden muunkin henkilön yllätykseksi siteet katkesivat.
''Anna rauhoittavat!'' Vanha mies kiljahti ja astui kauemmas Alecista.
''Olen pahoillani professori.'' Hän kuuli Äänen sanovan. Sitten Alec nousi istumaan ja katsoi Äänen suuntaan. Alec näki kuinka hän livahti panssarioven toiselle puolelle ja sulki sen jättäen Alecin ja professorin kahdestaan valkoiseen huoneeseen, mistä tuli mieleen hammaslääkäri.
''Ihan rauhassa vaan.'' Vanha lyhyt mies vikisi kävellessään taaksepäin panssariovea kohti. Hänellä oli toisessa kädessä samanlainen ruisku kuin millä hän oli ruiskuttanut sinisen aineen Alecin kehoon. Tällä kertaa ruiskussa oli läpinäkyvää nestettä. ''Avaa tämä pirulaisen ovi!'' Professori huusi Äänelle.
Alec repäisi käsillään jalkojen ympärillä olevat siteet kuin ne olisivat olleet kuminauhat. Hän mietti olivatko siteet niin hauraat, että hän sai ne käsin poikki vai oliko hän niin vahva, että sai ne poikki noin vain? Alec nousi sängyltä seisomaan ja käveli hitaasti pientä pulskaa miestä kohti. ''Ääni! Avaa ovi!'' Hän vikisi. Ääni seisoi oven vieressä olevan paksun ikkunan toisella puolella käsi suuren punaisen nappulan päällä. ''Päästä minut pois täältä!'' Professori kiljui ja hakkasi nyt ikkunaa.
''Mitä sinä teit minulle?'' Alec kysyi tuntien kuinka lihakset supistelivat. Hän tunsi sisällään omituisen voiman. Hänestä tuntui kuin hän pystyisi mihin vain. ''Miksi minulla on näin hyvä olo?'' Hän kysyi.
''Se johtuu keksimästäni aineesta minkä avulla kloonit saavat...'' Professorin puhe keskeytyi, kun Ääni painoi sitä punaista suurta nappulaa, minkä päällä hän piti kättään.
''Sinä puhut liikaa.'' Hän sanoi professorille samalla, kun operaatio huoneen katosta suihkusi jotain höyryn ja savun tapaista huoneeseen, ja se sai Alecin yskimään. Professori teki samoin. Hänen silmissä loisti täydellinen pakokauhu, kun hän kaatusi maahan. Ei mennyt montaa sekuntia, kun Alec kaatusi lattialle hänen viereen.
Luku 8
Kun Alec heräsi hänen lihaksiaan poltteli. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt jotain fyysisesti raskasta, mutta hänen mieli oli kirkas kuin puron vesi. Hän nousi normaalia pirteämpänä istumaan sängyn reunalle. Hän ei ollut varma kuvitteliko vai oliko hänen lihakset suurentuneet. Hänellä oli samaan aikaan raskaampi ja kevyempi olo.
Hän kuuli kuinka hänen kirjoituspöydän viereiseen putkeen ilmestyi postia. Ääni oli erilainen kuin edellisillä kerroilla. Tällä kertaa se kuullosti kolahdukselta. Hän kävi hakemassa paperin sieltä ja näki, että putki oli muuttunut metalliseksi. Hän vilkaisi kirjoituspöytää ja sekin kiilteli harmaana. Sitten hän otti paperin metalliputkesta ja luki viestin. ''Hyvää huomenta Alec. Saatat huomata itsessäsi muutoksia lähiaikoina. Se johtuu tekemästämme operaatiosta minkä suoritimme viime yönä. Ei ole syytä hätääntyä sen takia. Se on osa meidän suurempaa suunnitelmaa.''
Alecin mieleen nousi kuvia pienestä vanhasta miehestä, jolla oli suuri ruisku kädessä. Hän näki mielessään itsensä rimpuilemassa kovalla sängyllä kovissa tuskissa. Hän muisti kuinka huoneen katosta suihkusi savua. Olivatko ne oikeasti tapahtuneet vai oliko hän nähnyt unta? Hän muisti professorin sanoneen, että yksi klooneista oli täysosuma. Mitä sekin tarkoitti?
Häneen oltiin ruiskutettu jotain paksua sinistä ainetta. Oliko viestissä mainittu operaatio ollut juuri se? Hän muisti kuinka oli repäissyt siteet irti jalkojensa ympäriltä kuin tyhjää. Oliko ruiskussa oleva neste tehnyt hänestä epäinhimillisen vahvan? Alec vilkaisi tuoliaan ja näki sen olevan puuta. Hän nousi ylös ja nosti sen ilmaan. Tuoli tuntui höyhenen kevyeltä ja kun hän tarrasi sen jalasta kiinni, hän katkaisi sen kuin tulitikun. Joko operaatio oikeasti tapahtui tai tuoli oli valmiiksi laho.
Alec kävi suihkussa ja pesi hampaansa. Hän melkein repäisi suihkun irti seinästä ottaessaan sen käteensä. Äänen käskyä peseytymään ei kuulunut. Ehkä hän tajusi, että siitä oli tullut jo rutiini heille. Alec puki päälleen taas vaalean vihreät vaatteet ja meni odottamaan huoneensa ovelle. Summerin soimisen jälkeen hän astui käytävälle ja ilokseen huomasi, että kaikki olivat paikalla. Kukaan heistä kahdeksasta ei ollut hävinnyt Laitoksesta.
Alec tutkaili toisia. Kaikki heistä näytti ihmettelevän jotain. Isabellan ja Blanen kasvoilla oli ihmetyksen lisäksi myös ripaus kauhua. ''Saitko sinäkin oudon viestin missä puhuttiin jostain operaatiosta?'' Fenrir kysyi Alecilta, kun he muodostivat jonon.
''Kyllä.'' Alec vastasi. ''Etkö sinä muista sitä?'' Hän kysyi ja näki muiden katsovan häntä. Isabella ja Blane olivat ainoat jotka näyttivät ymmärtäneen mitä hän tarkoitti.
''En minä muista mitään.'' Fenrir sanoi ja vilkaisi Catia joka pudisti päätään.
''Minä muistan.'' Isabella sanoi.
''Niin minäkin.'' Blane joka näytti tällä kertaa oikealta pojalta, sanoi. Hän oli jättänyt tänä aamuna meikit pois naamaltaan. Hän näytti värähtävän muistellessaan edellistä yötä.
''Minkälainen se operaatio oli?'' Cat kysyi juuri ennen kuin summeri soi ja he kävelivät ruokasaliin.
''Sinä et halua tietää.'' Blane totesi ja istuutui muun ryhmänsä kanssa saman pöydän ääreen. ''Mutta minä haluaisin tietää mitä ne muutokset ovat.''
He söivät hetken hiljaa. Sitten Alec päätti pudottaa pommin. ''Me olemme klooneja.'' Hän sanoi, ja suurin osa henkilöistä naurahti. Alec ei ollut odotttanut sellaista reaktiota ja katsoi muita ihmeissään. Fenrir ja Isabella olivat ainoat jotka eivät näyttäneet huvittuneelta Alecin sanojen takia.
''Mitä sinä sanoit?'' Isabella kysyi, ja nyt muutkin hiljenivät.
''Sanoin, että me olemme klooneja.'' Alec toisti. ''Kuulin kuinka se pieni vikisevä mies sanoi, että yksi klooneista oli täysosuma.''
''Ehkä he puhuivat jostain muusta kuin meistä.'' Isabella sanoi. ''Tuo on naurettava idea.'' Hän lisäsi naurahtaen hermostuneesti ja muut hänen ryhmäläiset nyökkäilivät. Fenrir näytti sen sijaan uskovan johtajaansa. Thomas vihelteli eikä kuunnellut mitä muut puhuivat.
''Eikä ole.'' Alec sanoi. ''Me heräsimme putkissa. Ääni sanoi, että sellaista ei pysty tappamaan mikä ei ole elossa ja me puhuimme silloin täältä kadonneista ihmisistä. Sen lisäksi meillä ei ole muistia omasta elämästä. Olen varma, että se johtuu siitä, että meidät luotiin vasta muutama päivä sitten.''
''Ikävä kyllä kaikki tuo käy järkeen.'' Cat sanoi ja pudotti haarukkansa lautaselle.
''Oletteko te tärähtäneet?'' Isabella kysyi. ''Ei klooneja ole olemassa. Niitä on vain surkeissa kirjoissa ja elokuvissa.''
''Totta.'' Cat sanoi. ''Ei sellaisia ei ole olemassa vuonna 2019, mutta...''
''Me elämme vuotta 2243.'' Fenrir sanoi silmät pyöristyen kuin olisi tajunnut elämän tarkoituksen. Kaikki katsoivat toisiaan selvästi miettien ankarasti.
''Mitä sinä teet?'' Cat kysyi Isabellalta joka tarttui veitseen ja osoitti sillä käsivarttaan.
''Kokeilen vuodanko minä verta.'' Isabella sanoi ja näytti valmistautuvan kipuun. Mutta kun hän laittoi terävän veitsen terän ihoonsa ja painoi, hän ei saanut haavaa. Hänen käsi meni montulle, kun terä upposi siihen. Näytti siltä kuin hänen käsi olisi ollut joustavaa kumian, ja Thomas nauroi kauempana. ''Mitä minulle tapahtuu?'' Isabella kirkaisi ja veitsi putosi lattialle.
''Sinä taisit juuri löytää vastauksen yhteen kysymykseen. Tuolla tavalla operaatio muutti sinua.'' Tina sanoi näyttäen istuvalteenkin siltä kuin poseeraisi koko ajan kuvausta varten.
''Minäkin huomasin muutoksen itsessäni.'' Alec sanoi yrittäen rauhoitella toisen ryhmän johtajaa.
''Venytkö sinäkin kuin jokin syöty purkka?'' Isabella kysyi inhoten.
''En.'' Alec sanoi ja sai jotenkin pidettyä naamansa peruslukemilla. ''Minä katkaisin puutuolin jalan kuin se olisi ollut styroksia.'' Hän sanoi.
''Ehkä meidän täytyy jokaisen jotenkin laukaista voimamme.'' Blane sanoi.
''Hyvä idea. Neropatti.'' Thomas sanoi. ''Mikä sinä edes olet? Tyttö vai poika? Vai joku transu?''
Blanen kasvot punehtuivat. ''Thomas ole hiljaa.'' Alec sanoi, mutta sen sijaan, että hän olisi hiljentynyt hän alkoi huutamaan.
''Aaah!'' Hän huudahti ja putosi polvilleen pidellen päätään. ''Mitä ikinä oletkin tekemässä pyydän, lopeta.'' Hän sanoi. Alec käänsi katseensa Blaneen jonka käsi sojoitti Thomasia päin ja jonka silmät olivat pelkät valkoiset laikut. Blanen silmät olivat pyörähtäneet ympäri. Suu hänellä oli kaartunut hymyyn ja hän näytti nauttivan.
Isabella huomasi saman. ''Blane? Teetkö sinä tuon?'' Hän kysyi. Blane ei näyttänyt kuulevan. ''Blane! Lopeta!'' Isabella huusi, ja Blanen silmät pyörähtivät takaisin oikeaan asentoon. Hän laski kätensä alas.
''Miksi olet noin lähellä minua?'' Hän kysyi ja astui askeleen kauemmas johtajastaan. ''Miksi tuo on polvillaan?'' Hän kysyi ja osoitti Thomasia.
''Etkö sinä tajunnut mitä sinä teit?'' Isabella kysyi.
''Teinkö minä jotain?'' Blane kysyi ällistyneenä.
''Pitäkää tuo otus minusta kaukana!'' Thomas sanoi noustessaan täristen seisomaan. Hän luikki huoneen vastakkaiselle puolelle mahdollisimman kauas Blanesta.
''Mitä tapahtui?'' Blane kysyi.
''Sinä kidutit juuri häntä.'' Cat sanoi ja vaihtoi Fenririn kanssa nopeita katseita. Sitten he molemmat purskahtivat nauruun. Alec käski heitä hiljenemään, mutta he eivät kyenneet siihen.
''Minne hän katosi?'' Isabella kysyi katsellen ympäri huonetta. Alec tutkaili huonetta myös eikä nähnyt Thomasia missään.
''Ehkä hän meni käytävään tai yläkertaan.'' Alec sanoi.
''En usko. Summeri ei ole soinut.'' Isabella sanoi.
''Thomas!'' Alec huusi ja siinä samassa koko huone säpsähti, kun Blane kirkaisi korkeammalta kuin moni tyttökään pystyisi. Thomas oli ilmestynyt hänen selän taakse ja säikäytti hänet.
''Miten sinä..?'' Cat oli kysymässä, kun Thomas hävisi taas näkyvistä. Hän seisoi yhdessä hetkessä siinä Blanen takana ja toisessa häntä ei näkynyt missään. Kaikki katselivat ympäri huonetta. Sitten Thomas ilmestyi näkyviin Catin selän takana.
''Minä pystyn muuttumaan näkymättömäksi!'' Hän sanoi iloisempana kuin oli ollut pitkään aikaan. ''Kui siistiä.'' Hän sanoi ja katsoi käsiään. Ne muuttuivat näkymättömiksi ja sitten taas näkyviksi.
''Menkää yläkertaan.'' Ääni käski yllättäen. Tikapuut laskeutuivat maahan ja koko porukka kiipesi ne ylös. He menivät suoraan sohville istumaan siinä toivossa, että Ääni kertoisi heille lisää maailmasta. Kaikki istuivat hiljaa odottaen. Thomaskaan ei vihellellyt. ''Kerron teille nyt järjestyksessä hieman teidän taustoja.'' Ääni sanoi. ''Ensimmäisksi kerron teille, että jokainen teistä on klooni.'' Hän kertoi, ja Alec tukahdutti halun sanoa, että niinhän hän sanoi. ''Aloitetaan numero Yhdestä. Hänen nimi oli Thomas. Hän oli tavallinen opiskelija, joka tarvitsi ruokaa pöytään. Hän ei ollut kympin tai nelosen oppilas. Hän oli keskiverto luokkaa ja osallistui meidän klooni projektiin rahan takia.''
Cat ja Fenrir molemmat naamioivat naurunsa yskimisellä. ''Numero Kaksi eli Tina oli palomies. Hän oli maailmanpelastaja ja kun hän kuuli meidän projektista, hän halusi mukaan. Hän ei vaatinut vastineeksi rahaa. Hänelle riitti mahdollisuus jatkaa maailman pelastamista kuolemansa jälkeenkin.'' Ääni kertoi ja kaikki muut paitsi Thomas taputtivat. Thomas näytti pettyneeltä. Hän kai odotti olevansa itse jonkinlainen sankari.
''Numero Neljällä, eli Catherinella oli kaikista osallistujista rankin elämä. Hän tuli perheestä minkä isä ryyppäsi ja hakkasi vaimoaan ja lastaan. Catherine karkasi kotoa jo nuorena ja asusteli ystäviensä luona. Jossain vaiheessa mukaan tulivat huumeet. Me löysimme hänet puolikuolleena sen aikaisen Laitoksen tilojen lähettyviltä ja hän suostui kokeeseen siinä toivossa, että hän saisi toisen mahdollisuuden elämässä.''
''Numero Kuusi, eli Rachel oli urheilija, jonka ura päättyi äkisti doping huhuihin. Hänet me etsimme itse käsiimme, sillä juoksijasta voisi olla hyötyä meille.'' Ääni selitti ja Rachel katsoi hieman nolostuneena muita paksujen ja tuuheiden ruskeiden hiuksien alta.
''Numero Seitsemän eli, Alec oli jalkapallo joukkueen valmentaja. Hänetkin me etsimme itse käsiimme, niin kuin numero Kuuden. Urheilijoista saa hyviä sotilaita.''
''Numero Kahdeksalla, eli Fenririllä oli hyvä elämä, kunnes hänen vaimonsa sairastui vakavasti. Fenrir sai perinnöksi suuren omaisuuden minkä hän käytti nuorempana matkusteluun ja juhlimiseen. Samoihin aikoihin, kun rahat loppuivat hän sai elämäänsä toisenlaisen aarteen. Hän meni naimisiin. Pian kuitenkin hänen vaimo sairastui ja hän osallistui meidän klooniprojektiin saadakseen rahat vaimonsa hoitoihin.''
''Numero Neljätoista, eli Blane oli koditon tullessaan meidän luokse. Hän oli kaksi vuotta aikaisemmin eronnut poikaystävästään, joka otti elämänsä tehtäväksi pilata Blanen elämän. Hän uhkaili ja vei Blanen itseluottamuksen ja rahat. Blane turrutti pahaa oloaan alkoholilla ja joutui pian kodittomaksi. Hän sai Laitoksesta uuden kodin.''
''Viimeinen, mutta ei vähäisin numero Kuusitoista, eli Isabella oli lukion opettaja. Häntä rakastettiin joka paikassa, jopa koulussa. Hän halusi jatkaa opettamista vielä kuolemankin jälkeen ja osallistui meidän kokeeseemme.'' Ääni sanoi ja piti tauon. Kaikki kahdeksan kloonia yritti sisäistää kuulemansa. Alec oli toivonut, että kun kuulisi asioita elämästään hän saisi muistot takaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt.
''Syy miksi aloitimme klooni kokeilun oli se, että kuulimme vuonna 2018 suuresta uhasta, mikä uhkasi maailmaa. Tarvitsimme ihmisiä taistelemaan sitä uhkaa vastaan, mutta tavalliset ihmiset olivat liian heikkoja. Me tarvitsimme sotilaita joilla oli yliluonnollisia voimia. Teknologia ei kuitenkaan ollut vielä silloin tarpeeksi kehittynyttä, jotta olisimme onnistuneet luomaan kunnollisia klooneja.'' Ääni selitti. ''Te ette ole ensimmäisiä, ettekä viimeisiä klooneja. Teitä on monia ja tulevaisuudessa teitä tulee olemaan vielä enemmän. Mutta se mitä te olette, on maailman viimeinen toivo.''
