Yritän laittaa seuraavat osat hieman nopeammin. Kolme lisää on jo kirjoitettu, mutta yritän parannella niitä vielä hieman. ** Aamu sarastaa Rigvedassa. Jack päätti jäädä vielä yöksi kun Dan vietiin sairaalaan heidän saavuttuaan. ”Huomenta, poika,” kuuluu miehen ääni. ”Eikö täällä saa koskaan nukkua rauhassa…” Jack mumisee itsekseen vieläkin unisena. ”Odotas…” Hän melkein pomppaa istumaan ylös napaten miekan hetkessä viereltään. Tuttu elementaali istuskelee makuuhuoneen tuolilla heittelemässä kolikkoa ilmaan. ”Mitä teet täällä!?” Jack karjaisee vihaisesti, valmiina hyppäämään suoraan elementaalin päälle. ”En suosittelisi tuota.” Jackin silmät muuttuvat punaisiksi. Hänen ja elementaalin välillä on kuin seinä, läpikuultava ja väreilevä. ”Kaasua… Hallitset kaasuja ja käytät niitä ilman kanssa räjähdysten tekemiseen.” ”Bravo.” Elementaali taputtaa käsiään sarkastisesti. ”Näyttäisi että pystyt näkemään ja analysoimaan energiaa noilla silmilläsi. Mikä ihme tuo edes on?” ”Mitä haluat täältä!?” ”Elä ole noin vihainen, poika.” Elementaali nostaa kätensä ilmaan kuin antautuisi, selvästi huvittuneena. ”Haluan vain tavata sen alkemistin.” ”Miksi?” ”En ole ennen taistellut alkemistia vastaan, se oli ihan kiinnostavaa.” ”Teidän pitäisi tuntea missä mikäkin elävä olento on lähellä, etsi hänet itse.” ”Alkemistit eivät ole yhteydessä planeettaan, ei se ole niin helppoa.” ”Ja miksi edes kertoisin?” ”Ajattelin vain jos haluaisit auttaa.” ”Oletko tosissasi?” ”Mitä!? Etkö halua?” Hän kuulostaa melkein vakuuttavan yllättyneeltä. ”Ei se haittaa. Kannat muuten vaarallisia aseita, ei kannattaisi sitten pelleillä niiden kanssa kuten, en tiedä, hyökätä kaltaisteni kimppuun. En haluaisi tietää mitä nuo tekevät jos ahdistuvat nurkkaan. Ja etsin teidät myöhemmin käsiini, minulla on menoa.” Elementaali katoaa kolikkoineen kuin tuhka tuuleen. ”Mitä hittoa tuokin oli?” Jack vain rojahtaa sängylle makaamaan. ”Edes yksi päivä rauhassa…” Hän on melkein nukahtamassa, mutta ei voi lakata ajattelemasta aseitaan. Jack ottaa molemmat miekat syliinsä ja katselee niitä. ”Sanokaa nyt mitä haluatte.” Jack tuijottaa miekkoja tiukasti hetken aikaa, mutta laittaa ne sitten vain lattialle ja kaatuu taas selälleen. ”Tyhmää tämä on. Tosin, jos saisin Luciferin käyttöön noiden avulla. Voisin hakea hänet ja käyttää Medeliniä vastaan…” Pari tuntia kuluu ennen kuin Jack herää taas. ”Ei koputusta, ei elementaaleja, ei Medeliniä… Mahtavaa!” Yhtäkkiä ulkoa kuuluu räjähdys joka tärisyttää koko hotellia hieman. ”Ei vittu!” Jack ottaa miekat ja juoksee pihalle vihaisena, tuntuen että voisi kohdata vaikka koko Medelinin jotta saisi olla edes päivän rauhassa. Liekeissä oleva ilmalaiva tippuu alas vuorille räjähtäen uudestaan. Ilmassa näkyy kirkas välähdys ja toinen alus posahtaa, tippuen onneksi myös Yksinäisille vuorille. Ihmiset ympärillä näyttävät järkyttyneiltä katsellessaan taivaalle, mutta eivät juoksentele paniikissa. ”Medelin ei ole siis täällä?” Hän suuntaa hangaariin, jossa Cain yrittää rauhoittaa tilannetta samalla käskiessä kaikki alukset sisään. ”Mitä ihmettä tapahtui?” ”Medelin tietenkin,” Cain vastaa. ”He eivät ole onneksi tulossa tänne, mutta näimme ison sotalaivan Yksinäisten vuorten yllä. Ne eivät näytä päästävän ilmalaivoja pois. Tiedän että halusit lähteä tänään Meriadoriin, mutta en voi päästää sinua.” ”Tehkää jotakin, lähettäkää vaikka Alexander. Muinainen ilmalaiva tuhoaa yhden sota-aluksen hetkessä.” ”Emme tiedä mitä he suunnittelevat, ja jos niillä on korkeamman tason maagi, emme varmasti saa yllätyshyökkäystä. Meidän täytyy vain odottaa.” ”En jää enää odottelemaa.” Jack ryntää ulos vihaisena. ”Kävelen vaikka vuorten läpi jos on pakko, vitut Medelinistä! Tämä käy jo naurettavaksi.” Jack käy ostamassa itselleen lämmintä vaatetta, Yksinäisten vuorten kartan ja ruokaa. Matka vuorten yli ei ole helppo. Myrskyn yllättäessä hän saattaa joutua olemaan siellä viikkojakin. Vuoren polkuja ei ole kunnolla käytetty sitten ilmalaivojen yleistymisen, joten matkalla ei ole kunnollisia välietappejakaan, alueella on myös sanottu vilisevän isoja susia. ”Parasta käydä vielä vilkaisemassa Dania.” Hän menee sairaalaan, mutta Danielle näyttää juuri olevan lähdössä pois. ”Oletko jo kunnossa?” ”Joo. Entä itse?” ”Tarpeeksi. Ajattelin vain tulla sanomaan että olen lähdössä, täytyy näemmä mennä Yksinäisten vuorten kautta, Medelin pitää kaupunkia lukossa.” ”Vuorten kautta? Kävellenkö?” ”En jää enää odottelemaan. Nähdään taas joskus, ja kiitos vielä kerran.” Jack lähtee sairaalasta pois suunnaten kohti vuoria, kun Dan juoksee hänen peräänsä. ”Et kai oikeasti aio kävellä?” Dan utelee huolestuneena. ”Jos myrsky nousee voit jäädä sinne ties kuinka kauaksi aikaa.” ”Mitä muutakaan?” Jack vastaa hieman vihaisesti. ”Anteeksi, mutta elämäni on mennyt hieman perseelleen näiden muutaman päivän aikana, kuten on myös muillakin Igronilaisilla jotka edes pääsivät pois. Haluan vain perheeni luokse…” ”…Anteeksi.” Jack hieraisee otsaansa stressaantuneena. ”…Ei se sinusta johdu, he tulivat Armadaankin.” Hän katuu hieman purkautumistaan. ”Minä tulen mukaasi,” Dan sanoo päättäväisesti. ”En päästä sinua yksin susien armoille tai mitä tuolla onkaan.” ”Ei sinun tarvitse, oikeasti.” ”Minä tulen ja sillä selvä.” Dan on selvästi jo päättänyt mielensä. ”En ole sitten vastuussa sinusta.” Jack osoittaa tyttöä sormellaan kuin painottaen sanomaansa. ”Ai, sinunko pitäisi muka olla minusta vastuussa aivan kuten Armadassa?” ”…Haetaan sinulle vain kamppeet.” He valmistautuvat ja lähtevät kulkemaan polkua pitkin vuorille. Tie nousee koko ajan ylemmäksi, mutta on onneksi leveä joten putoamisen vaaraa ei ole ainakaan vielä. Ilma käy koko ajan kylmemmäksi mitä ylemmäs he nousevat, pakottaen laittamaan paksut vaatteet päälle. Lunta alkaa sataa paljon enemmän kuin kaupungissa, mutta ei ihan pyryttämään. Tuntuu kuin he eivät ehdi edes matkata kauaa kun yö jo tulee. He pääsevät onneksi todella vanhalle ja ränsistyneelle majatalolle joka tuskin pysyy enää pystyssä. Kylmä ilma pääsee hieman sisään, mutta muuten se sopii tähän hätään. Dan saa tulen syttymään vanhoista puista jotka olivat jääneet takan vierelle. ”Miten muuten opit edes alkemiaa?” Jack kysyy nuotiotulen ääressä, uteliaana alkemistin kyvyistä. ”Se ei taida olla helppoa.” ”Usko pois, se ei ole.” Dan ottaa vyöllään olevan kirjan, joka on kuin siihen tarkoitukseen olevassa taskussa. Kun hän nostaa kättään ylöspäin, kirja seuraa kämmentä leijuen sen alapuolella. ”Tämä täytyy lueskella, eikä se ole ihan mikä tahansa kirja.” Dan liikuttelee sormiaan jotka avaavat kirjan ja kääntävät sivuja. ”Kun luin tätä tuntui kuin pää räjähtäisi parin sivun jälkeen, tylsyydenkin takia, ja pitihän se myös kääntää ja älytä, se on nimittäin Jumalten kielellä kirjoitettu.” ”Osaatko lukea sitä?” ”Hieman. En ole lukenut tätä kokonaan, aloitin joskus kun olin yhdeksän vuotias. Oletko muuten kuullut la Dekistä? Tässä mainitaan niistäkin.” ”Tottakai. He olivat Edenin luomat kymmenen ihmismäistä soturia, Jumalten sodan pahimmat hirviöt. Tappoivat kuulemma miljoonia ihmisiä niiden sadan vuoden aikana, kunnes Jumalat lähtivät jonka jälkeen ihmiset jahtasivat ja tappoivat koko la Dekin.” ”Entä tiesitkö, että Lucifer on yksi heistä?” ”Eikö heidät kaikki tapettu?” ”En tiedä, täällä vain mainitaan jotain hänestä. En ole saanut käännettyä niitä osia läheskään kokonaan.” ”Onko siellä mitään Jumalten aseista?” ”Ei tietääkseni, en ole ainakaan törmännyt.” ”La Dek… kuinka voimakkaita nämä miekat oikein ovat?” Jack ajattelee katsellessaan aseita. Parivaljakko lähtee aikaisin auringon vasta noustessa vuorten takaa lännestä ylös. Tulipallo paistaa vuorillekin mutta ei erityisesti lämmitä. Lumisade on onneksi lakannut vaikka lunta onkin yli puolen metrin verran paikoittain. He myös huomaavat suuren ilmalaivan vuorten yllä kauempana lännessä. ”Tuo täytyy olla se Medelinin alus.” Jack osoittaa kohti laivaa. ”Pidetään varamme, he ovat voineet lähettää joukkoja tänne jos he todella haluavat nuo miekkasi.” ”Itse huolehtisin mieluummin susista. Ne ovat kuulemma isoja ja aikamoisia petoja.” Seuraavat kaksi päivää kuluvat onneksi rauhassa, edes myrskystä ei ole ollut havaintoa. Medelinin laiva on silti yhä vuorten yllä odottamassa, pitäen Jackin valppaana. He ovat nousseet jo ainakin viiden kilometrin korkeuteen. Ilma on ohutta, ja koko ajan laskeva lämpötila ei auta hengittämistä. Välillä kaukana vuorten läntisellä rannalla vilahtelee kaksi patsasta, jotka on pystytetty siellä olevaan laaksoon. Ne kuvastavat Konin ja Mylarin kuninkaita kaksisataa vuotta sitten, jotka tuossa laaksossa saivat Luciferin kiinni kuollen itse sitä tehdessä. Lucifer heivattiin sen jälkeen Medelinin mantereella olevaan Taivaan kraatteriin ja suljettiin pois. Sanottiin, että kuninkaat yrittivät tappaa hänet, mutta kukaan ei siinä pystynyt. Lucifer oli kuolematon. Yö saapuu ja se pakottaa heidät nukkumaan taivasalla. Dan löysi pienen kielekkeen joka antaa hieman suojaa lumelta ja tuulelta, mutta yöstä tulee olemaan kylmä nuotionkin ääressä. ”Kauanko luulet että kestää päästä Vihreille niityille?” Jack kysyy kun hän istuu vartiossa. Dan on jo laittanut makuupussin valmiiksi ja yrittää saada unta. ”Varmaan neljä tai viisi päivää.” ”Mitä luulet että nämä vuoret pitävät sisällään? Satoja vuosia sitten unohdetut laaksot ja luolat… Varmaan asioita jopa ennen sotaa.” ”Minua ainakin kiinnostaisi tietää jos olisi oikotie pois täältä. Ei huvittaisi enää nukkua kylmässä maassa.” ”Pidetään vauhtia huomenna, yritetään kolmeen päivään saada tämä.” Dan simahtaa, ja Jack jää nuotion äärelle valvomaan, katselemaan kuun valaisemia, mustia vuorten siluetteja, ja miljoonia tähtiä jotka tuikkivat taivaalla. Jack ei ehdi olla vartiossa kuin parisen kymmentä minuuttia, kun kaukaisuudesta kuuluu ulvontaa. ”Susia.” Hän sammuttaa tulen ensi tilassa. ”Dan, herää!” Jack potkaisee hieman nukkuvaa Dania. ”Susia.” Dan nousee heti istumaan. ”Oletko varma? Näkivätkö ne meidät?” ”En tiedä, en näe mitään. Laita tavarat kasaan, lähdemme heti.” ”Minne? Emme ehdi enää minnekään.” ”Yritetään etsiä joku luola. Näin avonaisessa on vaarallista.” Hieman kauempana vuorenrinteillä Jack näkee jotakin juoksemassa nopeasti, ja niitä on paljon. ”Nyt juoksuksi!” Jack ei ehdi kuin ulos kielekkeen alta kun sen päältä hyppää harmaa susi häntä kohti. Se on todella iso, yli puolet aikuisen ihmisen korkeudesta. Jack ottaa mustateräisen miekan, Tsukuyomin, vyöltään ja työntää sen eteenpäin suden tippuessa suoraan terään joka uppoaa suden painosta suoraan sen lävitse. Suden raato lentää Jackin päälle ja molemmat melkein tippuvat kielekkeeltä alas, mutta Jack saa vedettyä miekkansa ulos hukasta ajoissa. ”Dan, käytä alkemiaasi!” ”En pysty, en voi hallita jäätä ja maaperäkin on aivan jäätynyt.” Ei aikaakaan kun iso lauma harmaita ja valkoisia susia hyppää Jackin ja Danin näköpiiriin. Ainakin viisikymmentä valkoista ja harmaata sutta piirittää heidät hetkessä. ”Mitä nyt?” Dan kuiskaa. Jack ottaa miekat esille kaiken varalta. ”Odotetaan ihmettä.” ”Jos tuo on sinun ajatuksesi vitsistä…” ”Voi että kun toivon ettei olisi.” Yhtäkkiä kuuluu taas ulvonta, mutta tämä ei ole kuten aikaisemmin. Se on majesteetillisen oloinen ja pitkä ulvaisu joka laittaa Jackin ihon kananlihalle. Yksi heitä ympäröivistä susista hyppää Jackiä kohti joka on valmiina sivaltamaan miekallaan, kun yllättäen suden päälle hyppää toinen, vieläkin isompi hukka. Se nappaa sutta kiinni kaulasta ja heittää omiensa sekaan. Paikalle tullut susihukka on aivan jättimäinen, ainakin aikuisen ihmisen kokoinen ja täysin valkea. Se päästää taas ulos ylvään ulvaisun, ja kaikki heiluhännät pakenevat. ”Eikö se olekaan muiden kanssa?” Jack ajattelee. He peruttavat hieman varalta jos se aikoo hyökätä, Jack on valmis iskemään. Susi kääntyy heitä kohti, ja alkaa kiertää heitä, hitaasti kävellen. Susi avaa suutansa hieman. ”Ihmispoika, sinussa on jotain tuttua.” Suden suu ei liiku, mutta he molemmat varmasti kuulivat äänen heidän päänsä sisällä. Ääni on outo, kuin kaksi henkilöä puhuisi samaan aikaan. ”Pu… Puhuitko sinä?” Jack kysyy hämmentyneenä. ”Onko se ongelma?” ”Sudet eivät… yleensä puhu.” ”Ehkä en ole kuten yleensä. Mikä on nimenne, muukalaiset?” ”…Jack…” Hän vastaa hieman empien. ”Ja Dan.” ”Tapasin kerran yhden nimeltäsi, Jack Fabrikisto.” ”Mitä?” Jack kuulostaa todella yllättyneeltä. ”Arvasinhan, planeetan lapsi. Olet Fabrikisto. Kannat Luojan nimeä. Harvinainen nimi jota kovin moni vanhempi ei anna lapselleen.” ”Mikä olet, susi?” ”Olen mitä näette, olen mitä olen. Nimeni on Amarok. Vanhoina aikoina ihmiset olisivat varmaan kutsuneet minua Jumalaksi.” ”Oletko muka Jumala?” Dan naurahtaa hieman. ”Jumalat kuolivat tai lähtivät.” ”Kuultu sana ei ole aina totta, painettu vielä harvemmin. Sinä olet lukenut planeetan totuutta käyttääksesi voimaasi, alkemisti. Muuten et olisi täällä.” ”Jos muka olet Jumala, miksi… miten olet täällä?” Jack kysyy. ”Missä muuallakaan?” ”Jumalten asuinsijalla, tai kuollut.” ”Neuvo tie, nuori poika. Luuletko että pysyn tällä planeetalla koska tahdon? Asuinsijamme on paikka menneisyydessä, täynnä kuolemaa ja tyhjää energiaa. Ja miksi valitsisin kuoleman jos saan valita elämän?” ”Mitä oikein haluat meistä?” ”Tuttu tunne toi luoksesi, tai ehkä se oli vieras tunne. Sinussa on jotain vanhaa, muinaista jopa. Mikä olet?” ”Tarkoittaako hän miekkoja?” Jack mietti. ”Olen vain ihminen.” ”Tuo heikko, vihreä hohka silmissäsi kertoo jotain muuta, planeetan lapsi. Se on sylon, Jumalten merkki.” ”Olen saanut myrkytyksen, en pahan, joten selvisin siitä.” ”Hmm…” Amarok alkaa taas kiertää heitä. ”Ehkä niin. Kannat Luciferin aseita. Et ehkä tiedä kaikkea mitä tapahtui sodan aikana ja kaksisataa vuotta sitten, mutta mietteistäsi päätellen sanon tämän: elä vapauta häntä. Tässä maailmassa on olentoja joiden kanssa olisi paras olla pelleilemättä. Nähdään, olento nimeltä Jack.” ”Odota!” Jack huudahtaa mutta Amarok hyppää kielekkeeltä alas. ”Lukiko hän ajatukseni? Tämä siis todella on myös Luciferin,” Jack ajattelee katsellessaan mustaa miekkaansa. ”Mutta miksi se on minulla? Isäni antoi sen.” Kaikki sudet ovat hävinneet, Amarok myös. ”Päästiin näköjään helpolla,” Dan naurahtaa. ”Liiankin helpolla… Taas…” ”Mitä luulet, oliko se oikeasti Jumala?” ”En ole ennen tavannut puhuvia susia… Jumala tai ei, meillä on kiire. Laitetaan nukkumaan että päästään aikaisin liikkeelle.” He laittavat yöpuulle, molemmat ovat niin väsyneitä että eivät jaksa jäämään vartioon. Seuraava iltapäivä tulee. He saapuvat laaksoon, mutta se on hieman erilainen kuin muut. Laaksossa ei ole yhtään lunta ja siellä kasvaa puita vaikka he ovatkin yli viiden kilometrin korkeudella. ”Mikä ihme tämä paikka on?” Jack kysyy kun he katselevat laaksoa. ”En tiedä mutta polku johtaa metsän läpi. Toivotaan että edes yhdessä paikassa ei tulisi mitään ongelmia.” He lähestyvät vihreää metsää ja ovat aivan sen rajalla. Puut loppuvat kuin seinään heidän edessään ja jatkuvat koko laakson mitan verran. ”Jotenkin oudon tuntuinen,” Jack ajattelee. ”Tule jo.” Dan on astumassa metsän uumeniin, kun Jack äkkiä laittaa kätensä naisen eteen. ”Odota… Tuolla on jotain.” Jackin silmät muuttuvat punaisiksi ja Dan peruuttaa hieman. Jack katselee metsään, hän näkee jotain mutta ei tiedä mitä. Yhtäkkiä, aivan silmänräpäyksessä, yhden puun paksulle oksalle ilmestyy hahmo vitivalkoisessa takissa ja kasvoillaan valkoinen naamio. ”Elementaali!?” Mutta hän huomaa, että naamion oikea puoli on kuvioitu mustilla, aaltoilevilla viivoilla. ”Ei… Kuka olet?” ”Metsän vartija. Jos aiotte mennä tästä läpi, olette valmiina kuolemaan. Saatte yhden varoituksen, en toista varoitusta.” ”Miksi emme saisi mennä läpi?” Dan kysyy. ”Se ei ole teidän huolenaiheenne.” ”Meidän täytyy mennä läpi,” Jack sanoo tiukasti. ”Hyvä on, taistelu kuolemaan se sitten on. Ole valmiina, ihminen.” ”Ihminen? Mikä itse sitten olet.” ”Nimeni on Rellik.” Hän katoaa yhtäkkiä ilmaan ilmestyen Jackin eteen silmänräpäyksessä. Rellik vetäisee lyhyen miekan takkinsa alta ja on sivaltamassa Jackia, joka itse ottaa mustan miekkansa esiin saaden juuri torjuttua iskun. ”Jack. Hauska tutustua.” Dan iskee kätensä maahan ja kymmeniä piikkejä nousee maasta, mutta Rellik väistää ne helposti. Hän syöksyy nopeasti Dania kohti joka luo äkkiä maamuurin eteensä. Rellik sivaltaa lyhyellä miekalla kivikovan muurin halki jotta hän näkee Danin sijainnin, ja toisella kädellään hän ottaa takkinsa alta toisen, hieman pitemmän miekan jonka hän työntää muurin läpi suoraan Danin kylkeen. Rellik oli liian nopea, Dan ei ehtinyt tehdä melkein mitään. ”Dan!” Jack karjaisee ja syöksyy heti apuun. ”Sanoin, etten toista varoitusta.” Rellik vetää miekan ulos Danin kyljestä, verta purskahtaa hieman ulos ja Dan kaatuu maahan haava vuotaen vakavasti. Jack syöksyy suoraan Rellikiä kohti vihoissaan. Jack on iskemässä Rellikiä, mutta hän sivaltaa Jackia hieman oikean käden kämmeneen pakottaen hänet pudottamaan Tsukuyomin. Hän ottaa Amaterasun heti selästään ja torjuu Rellikin seuraavan hyökkäyksen. ”Amatööri alkemisti ja poika joka ei edes osaa käskeä aseitaan… Miksi edes tulitte vuorille?” ”Päästä meidät menemään! Mitä haluat meistä? Mitä sinulla on edes sitä vastaan että menemme metsään!?” ”Kannat Jumalten aseita mutta sinulla ei ole hajuakaan miten ne toimivat. Olet vain säälittävä.” Jackin silmät muuttuvat punaisiksi, ja hän saa voimaa työntää Rellikin hieman kauemmas. ”Vai niin, et olekaan ehkä ihan toivoton.” ”Miksi nämä eivät toimi häneen?” Jack ajattelee, kun hän katsoo valkotakkia kohti. ”Otetaan sitten tosissaan. Lif ja Lifbrasir!” Rellik laittaa miekkansa yhteen. Ne hohtavat hieman yhdistyen toisiinsa, muodostaen yli kaksimetrisen ohuen miekan. ”Jos et osaa edes puhua aseillesi, sinulla ei ole mahdollisuuttakaan voittaa toista Jumalten aseiden kantajaa.” Rellik katoaa taas ilmaan ja ilmestyy Jackin taakse. ”Nopeampi…” Jack ajattelee. Hän yrittää torjua Rellikin miekkaa, mutta Amaterasu melkein kuin kimpoaa Rellikin miekasta. Rellik sivaltaa syvän viillon koko Jackin rinnan mitan. Verta vuotaa ulos järkyttävä määrä, ja Jack tuntee kaiken sumenevan silmissään. ”Jack.” Kuulen lempeän naisen äänen. ”Kuka…?” ”Nimeni on Amaterasu. Jack, jos haluat voiman suojellaksesi ystäviäsi, annan sen sinulle…” ”En ole Jack…” vastaan naiselle. ”…Mutta sinun täytyy viedä minut isännälleni. Annan sinulle voimaa, ja vastineeksi annat lupauksesi. Jos rikot sen, minä otan elämäsi.” ”Kyllä.” Ennen kuin Jack kaatuu maahan hän ottaa jalallaan vastaan. Rellik, joka oli jo lähdössä, kääntyy Jackia kohti. Syvä haava palaa umpeen savun noustessa rinnasta. Jack nostaa miekan korkealle yläpuolelleen auringon säteiden paistaessa terään valaisten koko alueen Jackin ympärillä. ”Loista, tähtien Jumalatar!” Amaterasu muuttuu hieman pidemmäksi ja paljon hoikemmaksi, näyttäen kunnon sotamiekalta. ”Odota hetki, Dan.” Hän katoaa ilmaan kuten myös Rellik. He molemmat ilmestyvät hieman syvemmällä metsässä Kun he iskevät miekat yhteen, sivallusten voima kaataa kourallisen puita heidän ympärillään. ”Mikä tuo ase on?” Rellik yrittää kaikin voimin pidellä Amaterasua. Jack ottaa hieman etäisyyttä Rellikistä ja tulee ulos metsästä. Hän heilauttaa miekkaansa eteenpäin heti kun Rellik tulee ulos puista. Terästä lähtee kymmeniä keskittyneitä valonsäteitä, jotka lentelevät joka puolelle. Rellik saa väistettyä ne, mutta Jack ilmestyy yhtäkkiä hänen eteensä paljon nopeampaa kuin aikaisemmin. ”Hän käytti noita säteitä!?” Rellik ei ehdi edes torjua kun Jack sivaltaa valkoisen takin lävitse ison viillon kylkeen, mutta terä ei uppoa lihaan. Rellikin kylki aukeaa hieman, ja johtoja ja metallinpalasia lentää ympäriinsä. ”Androidi? Siksikö silmät eivät toimi?” Jack on kääntymässä ja aikoo viimeistellä Rellikin, mutta Amaterasu palaa yhtäkkiä takaisin normaaliksi. Kaikki voima katoaa Jackin kehosta ja hän kaatuu maahan tyystin uupuneena nukahtaen hetkessä. Rellik pystyy vielä liikkumaan haavasta huolimatta. Hän kävelee Jackin luokse katsellen häntä. ”Hän oppi noin nopeasti hallitsemaan Jumalten asetta? Oliko se lahjakkuutta? Vai vaistoa…” 5 vuotta aikaisemmin Valkoisessa kaupungissa. Suuri sali on koristeltu ruusuilla ja kynttilöillä, ja pöydät notkuvat ruoasta. Sali on täynnä ihmisiä, sotilaita ja juhlavieraita juhlallisissa vaatteissa. Nyt juhlitaan uuden seitsemännen Tuomarin, Balthasar Rokon, nimitystä. Balthasar on vasta viidentoista vanha poika pieneltä maatilalta, mutta on jo päässyt planeetan korkeimman oikeuden joukkoon. Hän on nuorin koskaan joka on saanut Tuomarin aseman. Poika on ottamassa juotavaa, kun punatukkainen nainen läimäyttää hänen selkäänsä avokämmenellä Balthasarin läikyttäessä juomat maahan. ”Julia! Anna jo olla!” Hän sanoo hieman ynseästi. ”Miltä nyt tuntuu, pikku Bal?” Julia kysyy innoissaan. ”Oikein Tuomari!” ”Hyvältä tietenkin.” Balthasar punastuu hieman. ”Missä muuten Zalghar on? Häntä ei näkynyt seremoniassa.” ”Tiedä siitä. Saatko muuten Bahamutin käyttöön?” ”Jep, en ole ennen käyttänytkään muinaista laivaa.” ”Varo ettet hukkaa sitä tai Casper tappaa sinut,” Julia kikattaa. ”Mitä minusta?” Kuuluu aikuisen miehen ääni Julian takaa. Hän on Casper Saga, ensimmäinen Tuomari ja korkein oikeus koko planeetalla. Hän on vähän vanhempi mies, tärkeän ja arvokkaan näköinen pukeutuneena pukuun. ”Ei mitään, kunhan jutellaan,” Julia naurahtaa hieman hermostuneen oloisena. Casper tulee Balthasarin luokse kätellen häntä lujasti iso hymy kasvoillaan. ”Onneksi olkoon, Balthasar Roko. En uskonut, että koskaan enää löytyisi ketään yhtä lahjakasta nuorta kuin Julius.” ”Kiitos.” Balthasar nyökkää hieman Casperille. ”Ei minusta silti ole viidennen Tuomarin veroista.” ”Elä vähättele itseäsi. Uskon, että jompikumpi teistä saa joskus minun paikkani. Tuollaista lahjakkuutta ei yleensä löydä maatilapojista. Kiipeä ylöspäin, Tuomari, mutta elä kiirehdi. Olet vielä nuori ja koko elämä on edessäsi. Ja varsinkin tänään juhli niin paljon kuin voit, tällaista tilaisuutta ei aina tule.” Casper lähtee pois, ja juhlat jatkuvat myöhään yöhön, Balthasarkin juo niin paljon kuin pää kestää. Hän on palaamassa huoneeseensa yön pikkutunneilla, kun huomaa Zalgharin nojailemassa seinää vasten Balthasarin huoneen vierellä. ”Ai, Zalghar. Mitä haluat?” Hän kävelee Balthasarin luokse ja ojentaa hänelle pienen lapun. ”Mikä tämä on?” ”Onneksi olkoon. Tee sillä lapulla mitä haluat. Annan vain yhden varoituksen: ole valmis.” Zalghar kävelee pois haarniska kolisten. ”Mitä tuokin oli?” Balthasar astuu huoneeseensa, isoon sviittiin Valkoisen kaupungin linnan korkeimmissa kerroksissa. Hän rojahtaa alas sametti sängylleen ja päättää katsoa Zalgharin antamaa lappua, jossa lukee ”Medelin” ja muutama numero. ”Onko tämä… kirjan numero? Haluaako hän minun menevän Medelinin arkistoihin?” Puut rätisevät nuotiossa liekkien valaistessa luolan seinät. Jack nousee hitaasti ylös, nuotion äärellä näkyy istuvan tummahiuksinen vieras nainen, vähän vanhemman oloinen kuin Dan. Jackin rintaa vihlaisee kivuliaasti. Hän huomaa pitkän, kiinni palaneen viillon rinnassaan johon pistelee ikävästi. ”Ai, heräsit?” Nainen kysyy. ”Entä Dan?” Jack kysyy heti ennen kuin kunnolla ajattelee kuka nainen on. ”Tyttö on tuolla.” Nainen viittaa Danin suuntaan. ”Sain jotenkuten paikattua haavan, mutta hänet täytyy viedä kunnon sairaalaan ensi tilassa tai hän ei selviä.” ”Hän ei ollut vielä kunnossa Armadankaan jäljiltä,” Jack ajattelee. ”Miksi hän yritti niin paljon?” ”Pystytkö liikkumaan? Meidän täytyy lähteä heti, jos haluat että hän elää.” Jack nousee ylös ja haavaa vihloo, mutta hän pysyy pystyssä. ”Missä olemme? Kuka olet?” ”Esmeralda. Löysin teidät metsän laidalta ja toin tänne luolaan.” ”Ai niin, se androidi…” Jack hieraisee päätään kivun takia. ”Metsän laidalta? Meriadorin vai Rigvedan puolelta?” ”Meriadorista päin.” ”Metsän toisella puolella siis,” Jack ajattelee. ”Miten me tänne? Toiko Rellik meidät?” Heillä ei silti ole aikaa jäädä juttelemaan. Jack ottaa tavarat mukaansa, keltaisen miekan hän laittaa vyölleen hieman epämukavasti jotta voi ottaa Daniellen reppuselkään. Esmeralda laittaa pitkän, todella vanhan ja kärsineen näköisen kiväärin selkäänsä. He ovat valmiita lähtemään. ”Hieno kivääri,” Jack mainitsee huomatessaan ampuma-aseen. ”Se tosin näyttää jo aikansa nähneeltä.” ”Sitä se onkin. Se on aika hyödytön, mutta se on aina ollut mukana. Pidän vanhoista tavaroista.” ”Olen muuten Jack, ja tämä on Dan. Kiitos avusta.” ”Ei mitään. Ilo auttaa.” ”Kauanko täältä kestää niityille? Dan ei taida kestää kauaa…” ”Matkaa ei ole kuin kuutisen tuntia. Tavallista polkua pitkin matka kestäisi vielä kolme päivää, mutta lähellä on oikotie, luola. Se kulkee suoraan vuorten läpi aivan niityille asti.” He ovat juuri lähdössä pois luolasta, kun Jack huomaa taskussaan rapisevan paperin. Kirjekuori. ”Jack Dio,” Jack lukee. ”Mistä tämä tuli?” Hän aukaisee kuoren ja sisällä on avain. ”Tämähän on ilmalaiva hangaareihin…? Miksi tämä oli taskussani?” Jack tutkii muutkin taskut parhaansa mukaan Dan selässään, mutta ei löydä mitään muuta, eikä kirjeessä lue mitään nimeä lukuun ottamatta. Jack vain ottaa avaimen mukaansa ja lähtee Esmeraldan perään. Kestää pari tuntia että he pääsevät luolan läheisyyteen. Näyttää silti, että siellä on joku. Kirkas liekki näkyy lumipyryn keskellä ja useita varjoja. ”Ei täällä ollut ketään kun tulin,” Esmeralda sanoo. ”Menen katsomaan. Odottakaa te täällä.” Jack laskee Danin varovasti maahan makoilemaan ”Odota. Onko sinulla kiveä?” ”Ei, en kyllä pystykään käyttämään kuin linkkimagiaa.” ”Onnenpäiväsi sitten.” Esmeralda ottaa taskustaan pienen punaisen kiven. ”Ota tämä, sinulla on miekka joten pääset helpommin läheltä päälle jos he ovat Medelinistä.” Jack katsoo kiveä, ja tunnistaa sen tyypin heti. ”Käytin samanlaista… ennen kuin Don kuoli,” Jack sanoo vaisusti itsekseen. Hän tekee miekallaan pienen viillon oikean käden keskisormeensa asettaen kiven haavan päälle. Kivi muuttuu nestemäiseksi aineeksi joka imeytyy haavan sisälle parantaen sen heti. Kivi välähtää hieman, ja Jack tuntee tutun voiman kehossaan. ”Tulkaa perässä.” Hän juoksee pyryn keskellä puikkelehtien kivien välistä taitavalla tarkkuudella ja nopeudella. Jack pääsee näköetäisyydelle ison kiven taakse ja huomaa kourallisen sotilaita ja maageja Medelinistä aivan luolan suulla. Muut näyttävät lämmittelevän sisällä tulen äärellä kun taas ulkona on kaksi sotilasta vartiossa. ”Lähettivät varmaan partion katsomaan ettei kukaan tule tätä kautta pois Rigvedasta.” Jack katselee ympärilleen ja näkee paljon pikkukiviä joka puolella. Hän ottaa yhden kiven ja heittää vartijoista sivulle. Sisällä olevat eivät kuule kopahdusta tuulen takia, mutta vartijat havahtuvat. ”Mikä tuo oli?” Toinen heistä kysyy. ”En tiedä. Käy sanomassa muille, pidän vahtia.” Hän ottaa kiväärinsä olalleen ja katselee tarkasti äänen suuntaan. Vartija on menossa luolan sisälle, kun taas toinen on selin häneen. Jack iskee miekan sisälle menossa olevan miehen kurkkuun ja vetää hänet pois näkösältä, jonka jälkeen hän saa tapettua toisen sotilaan vaivatta. Esmeralda tulee silloin paikalle. ”Ne ovat Medelinistä,” Jack kertoo naiselle. ”Sisällä on vielä kourallinen.” ”Odota täällä.” Esmeralda kävelee luolan aukolle. Hän napsauttaa sormiaan, kirkas valo välähtää hänen kaulallaan ja kuuluu todella kova salamanjyrähdys kun kirkas, haarautuva salama ilmestyy luolaan tappaen kaikki ennen kuin he ehtivät edes nähdä Esmeraldaa. ”Olisit varoittanut!” Jack karjaisee pidellessään korviaan. ”Tärykalvot oli mennä.” ”Tie on ainakin selvä,” Esmeralda mainitsee tyytyväisenä. He jatkavat hyvin valaistua luolaa pitkin eteenpäin hölkäten rivakasti kohti suuaukkoa, onneksi ilman keskeytyksiä. Monen tunnin ja parin levähdystauon jälkeen valoa kajastaa vihdoin edestä. Aamu on jo tullut. Jack ei malta odottaa ja hän juoksee Esmeraldan edelle. Luola loppuu melkein Yksinäisten vuorten juurelle. Polku alaspäin johtaa Vihreille niityille, aavalle ruohoniitylle joka levittäytyy niin pitkälle kuin vain näkee ja jossa ei kasva yhtikäs mitään muuta kuin pitkää ruohoa. Esmeraldakin tulee vihdoin perässä. Jack kohottaa katseensa ylöspäin. Jättimäinen saari leijuu muutaman kilometrin korkeudella maasta veden kohisten putouksen tapaan sieltä alas niittyjen keskellä olevaan järveen. Auringon säteiden osuessa veteen saaren alle muodostuu muutama kirkas sateenkaari. Kymmenet ilmalaivat täyttävät taivaat, ja maapalan päällä sijaitsee kaupunki joka näkyy jopa alas asti. ”Taivaskaupunki Meriador… Vihdoinkin täällä,” Jack huokaisee leveä hymy huulillaan.
