"MAJAKKANI" - http://www.kirjoittaja.fi/component/content/article/62-muut/835-qmajakkaniq-lyhyt-selviytymistarina
"LAUMANI" - http://www.kirjoittaja.fi/novellit/scifi/1868-qlaumaniq-jatkokertomus-qmajakkaniq-tarinalle
***
Olimme sodassa. Tässä sodassa ei ollut kyse maarajoista, fossiilisista polttoaineista tai uskonnon välisistä ristiriidoista. Tämä sota käytiin ihmisten ja ihmisen kaltaisten petojen kesken. Julkisilla tiedotusvälineillä oli näille pedoille useita eri nimityksiä, mutta me kutsuimme niitä ”puolikkaiksi”.
Nopeasti levittäytyvä, virusperäinen pandemia, oli kylvänyt useita erityyppisiä sairauksia. Osa tapauksista oli täysin vaarattomia, mutta joillain tartunnan saaneista ne aiheuttivat hengenvaarallisia komplikaatioita. Tautien perushoitaminen oli kovin haasteellista, sillä ensioireista ei tiedetty kumpaan osapuoleen potilas kuului. Sairaustapaukset vaihtelivat aina tavallisesta influenssasta, keuhko- ja sydänperäisiin tauteihin.
Näitä sairauksia vastaan oli valmistettu rokote. Tuo maailmanlopun alku. Ihmiskunnan hävitys ja pahuuden levittäjä. Emme tarkkaan tiedä mistä kaikki alkoi. Oliko kyseessä luonnon omaa karsintaa? Inhimillinen erhe? Vai suuri salaliitto? Ehkä se kehiteltiin liian vähäisillä taustatutkimuksilla. Tai sen mikrobit olivat kokeneet jonkinlaisen mutaation. Sen me kuitenkin tiesimme, että ensimmäinen julkiseen levitykseen päässyt erä oli saastunut ja jokainen kyseisellä erällä rokotettu kärsi karun kohtalon.
Ensiksi rokote näytti tehoavan. Rokotetut eivät sairastelleet. Kului kalenterikuukausi ja kaikki tuntui menevän hyvin. Sitten tapahtui Päivä Nolla; ensimmäinen koomapotilas ja sittemmin Potilas Nolla; ensimmäinen puolikas. Hänen potilashistoriansa on toiminut suunnannäyttäjänä, sillä kaikki tämän jälkeen tulleet tapaukset olivat samanlaisia, eivätkä juurikaan eronneet ensimmäisestä. Ensioireet ja kooma-aika saattoivat vaihdella marginaalisesti, mutta muuten olivat rinnastettavissa Potilas Nollaan.
Ensimmäinen merkki rokotuksen virheellisyydestä oli pistojäljen tulehtuminen. Kolikon kokoinen, tummanpunainen läiskä, joka jäi käsivarteen kuin merkiksi siitä, että olit rokotettu. Pahimmat oireet tulivat kuitenkin vasta itämisajan jälkeen, noin kahdenkymmen vuorokauden päästä. Näihin kuuluivat mm. korkea kuumeilu, ärtyneisyys ja vakavat keskittymishäiriöt. Kuume nousi lopulta hengenvaarallisen korkealle ja potilas vaipui koomaan. Tämän kooman aikana tapahtui suurin muutos. Sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Ulkoinen muutos näkyi äkillisenä kuihtumisena ja lihassurkastumisena. Potilaan keho hylki kaiken mitä siihen yritettiin sisäistää. Edes suonensisäinen nesteytys ei ollut kooman aikana mahdollista. Sisäinen muutos tapahtui aivoissa ja sen hermostoissa. Rokote tuhosi aivojen useita kriittisen tärkeitä osia ja ikään kuin muovasi tiettyjä alueita haluamallaan tavalla. Neurologit olivat ihmeissään, sillä tämänlaista ei ollut ikinä ennen nähty. Koomasta herättyään potilas käyttäytyi väkivaltaisesti ja raivotautisesti, eikä tähän saatu enää minkäänlaista kontaktia. Ihmisestä oli tullut puolikas. Ihmisen kaltainen, muttei ihminen enää. Niiden veressä virtasi nyt viallisen rokotteen vahvistamia mikrobeja. Mikrobit olivat niin voimakkaita, että päästessään terveen ihmisen verenkiertoon, uhri kokisi saastuneen erän aiheuttamat samat oireet ja komplikaatiot, mutta paljon nopeammin. Puremishaavan saanut ihminen oli koomassa jo alle vuorokaudessa.
Puolikkaat olivat raakalaisia. Niiden verenhimo oli suunnatonta. Joskus tuntui, että ne purivat ihmisen tai eläimen auki pelkän tappamisen ilosta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan niitä ohjaili primitiiviset ja eläimelliset vaistot. Ainoa ero petoeläimiin oli, että puolikkaiden näläntunne ei aterioinnin jälkeen loppunut. Jos ne löysivät suuren saaliin – söivät ne sitä, kunnes oksensivat – jonka jälkeen taas söivät sitä, kunnes… Tätä jatkui siihen asti, kunnes saaliista ei ollut enää mitään jäljellä.
Käynnissä oli nyt maailmansota. Ihmiset vastaan puolikkaat. Ajatella, kuinka yhdestä erästä saastuneita rokotteita saatiin aikaiseksi näin paljon tuhoa ja hävitystä. Kulovalkean lailla nämä pirulaiset olivat roihahtaneet ja levinneet ympäri maailmaa. Onneksi oli kaltaisiamme, jotka pitivät tätä kuolemanliekkiä aisoissa.
SIIVOOJAT
Kaaosta oli kontrolloitava. Ihmisiä oli suojeltava. Kiehtovaa, kuinka maailmanlaajuinen katastrofi sai vihamiehetkin kokoontumaan ja toimimaan sulassa sovussa. Vuorokausia kestävässä, suljettujen ovien takana pidetyssä kriisipalaverissa päätettiin lopulta järjestää maailmanlaajuinen sotilasliitto; Ihmiskunnan Puolustajat (IkP). Kaikki maat eivät tietenkään tähän mukaan lähteneet ja uhosivat itse hoitavansa omat ongelmansa, mutta onneksi suurin osa ymmärsi voimien yhdistämisen olevan ainoa keino. Armeijat lopettivat aikaisemmat toimintansa ja keskittyivät IkP:n antamiin tehtäviin. Muodostettiin erilaisia ja –tyyppisiä ryhmittymiä. Oli turvapaikkaleirien, tukikohtien ja kaupunkien suojelemista varten koottuja yksikköjä. Täsmähyökkäykseen tarkoitettuja osastoja. Tiedustelujoukkoja ja muita vastaavia…
Me kuuluimme ”puhdistusyksikköihin”. Nämä yksiköt olivat jaettu omiin sektoreihin ja jokaisen tehtävänä oli pitää kyseinen kartankohta ”puhtaana”. Kutsuimme itseämme leikkimielisesti ”siivoojiksi”. Olimme eräänlainen tiedustelujoukko, mutta hoidimme myös puhdistamisen. Jopa kenttätehtäväannot luokiteltiin siivoustermein. ”Imurointi” tarkoitti talon, rakennuksen tai vastaavan puhdistamista (puolikkaat oli poistettava kyseisestä tilasta). ”Lakaisu” oli tiedustelupohjainen tehtävä. Ja ”pesu” sen sijaan puolikkaiden täyseliminointi. Nämä olivat vain muutamia esimerkkejä koodisanastosta, mitä me kentällä käytimme.
Jokaisessa yksikössä oli kymmenen sotilasta ja jokaista kutsuttiin numeraalein. Ykkönen oli johtaja ja Kakkonen heti hänestä seuraava. Loput olivat samanarvoisia ja hoitivat kiltisti Ykkösen ja Kakkosen antamat kenttätehtävät.
Minä olin Seiska. Myös Onnenseiskaksi kutsuttu. Muut antoivat minulle kyseisen lisänimen kaikista ”läheltä piti” –tilanteista, joita olin yksikköni kanssa kokenut. Itse en silti uskonut pelkkään hyvään tuuriin. Olin vain huolellinen ja täsmällinen kaikessa mihin ryhdyin. Se miten päädyin siivoojaksi, oli kyllä melko sattumanvaraista…
Olin armeijan palkkalistoilla, mutta suhteellisen vaatimattomissa hommissa. Kuskasin sotajoukkoja harjoituksiin, ruokatarvikkeita keittolaan ja kaikkea muuta siltä väliltä. Kuskin työ syrjäisellä kasarmilla oli melko tavanomaista, mutta aikaavievää. En valittanut. Olin melko tyytyväinen. Kunnes eräänä päivänä kaikki muuttui.
Kuskasin toimistotarvikkeita kasarmin infohuoneeseen, kun näin pöydällä paksun nivaskan ilmoittautumislomakkeita militaariseen vapaaehtoistyöhön. Lomakkeessa mainittiin maailmassa vallitsevasta kaaoksesta ja ihmiskunnan pelastamisesta. Lähinnä vitsillä sen silloin täytin, mutta tässä sitä nyt ollaan. Huippusotilaana puhdistusyksikössä! Koulutusaika oli lyhyt, mutta intensiivinen. Ehkä harrastamani airsoftaus tai sotaisat videopelit olivat muovanneet minusta kelpo sotilaan, sillä rankka koulutus oli minulle lähinnä nautinnollinen kokemus. Päivääkään en ole sitä katunut, että rustasin lomakkeeseen yhteystietoni ja viimeistelin sen vielä rumalla allekirjoituksellani.
HÄTÄHUUTO
Oli Päivä Kaksisataaseitsemänkymmentäkolme, noin yhdeksän kuukautta kaaoksen alkamisesta. Istuin leirinuotion äärellä, odotellen kuumenevaa vihanneskeittoa, jonka tarjosi IkP:n viikottaiset ruokalähetykset. Ei se luksusta ollut, mutta ei sitä kukaan täällä vaatinutkaan. Ykkönen piti päivittäistä palaveriaan kauempana Kakkosen kanssa. Muut istuivat kanssani nuotiolla tai korjailivat läheisyydessä tarvikkeitaan. Rauhallinen hetki oli kuin koulun kesäleiriltä, lounasta odotellessa.
Olimme onnistuneet pitämään sektorimme puhtaana nyt jo puolisen vuotta. Suuria puolikasjoukkoja ei näillä seuduilla enää liikkunut ja satunnaiset yksilöt hoitelimme ammattimaisesti pois maailmankartalta. Näin ei silti aina ollut. Ensimmäiset kuukaudet olivat olleet kriittisimmät. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Päivä Seitsemänkymmentäkahden suuri reviiritaistelu. Sinä päivänä menetimme kaksi hyvää siivoojaa. Niin suuren puolikaslauman yllätyshyökkäykseltä ei voitu miestappiotta selviytyä. Huhut kertovat, että naapurialueemme puhdistusyksikkö olisi ajanut lauman systemaattisesti kohti meidän maitamme. Ikään kuin lakaissut ongelmansa naapurin maton alle. Virallinen tiedote kertoili jotain aivan muuta – poliittisesti hieman korrektimman skenaarion – mutta se oli sitten toinen asia mihin kertomukseen kukin halusi uskoa.
Ykkönen saapui nuotiolle, hieman yleistä vakavempi ilme kasvoillaan.
”Idän suunnalta on saapunut hätäkutsu. Saimme tiedon pääkallopaikalta pari minuuttia sitten”
”Olemme lähimpiä yksiköitä ja täten velvollisia tutkimaan kutsun lähteen”, jatkoi Kakkonen.
”Entä sektorimme?”, kyseli Vitonen.
”Sektorimme on puhdas”, vastasi Kakkonen.
”…ja sitä paitsi, eihän täällä ole ollut aikoihin siivottavaa”
”Vihdoinkin toimintaa!”, huusi Kasi ja alkoi pakkaamaan kamoja rinkkaansa.
”Lisähuomautuksena vielä, kuunnelkaa kaikki! Hätäkutsussa puhuttiin alfapuolikkaasta, joten oletan, ettei minun ei tarvitse erikseen mainita tehtävämme vakavuudesta”, lisäsi Ykkönen.
En ollut alfapuolikasta ikinä omin silmin nähnyt. Tiesin vain sen minkä IkP oli kaikille tiedottanut. Ne olivat niitä harvoja saastuneella erällä rokotettuja, jotka kokivat koomatilan vasta huomattavasti tavanomaista myöhemmin. Sen uskottiin olevan jokin geneettinen ”virhe”, joka hidasti rokotteen aiheuttamaa muutosta. Koomasta herättyä kyseinen yksilö oli eräänlaisessa välitilassa; ihmisyyden ja puolikkuuden rajamailla. Sanottiin, että ne kykenivät jopa kommunikoimaan puolikkaiden kanssa. Aika uskomatonta, jos minulta kysytään. Alfapuolikkaat olivat todella harvinaisia, eikä niistä ollut vielä tarpeeksi taustatietoa. Tästä syystä yksiköitä kehoitettiinkin mahdollisissa kohtaamisissa vangitsemaan yksilö elävänä. Lisätutkimuksia varten.
TUNNELI
Oli varhainen aamu. Tutkimusmatkamme neljäs aamu, jos tarkkoja olemme. Päivät kului marssiessa ja yöt levätessä. Yksinkertaista. Ja kun konflikteja, eli siivottavaakin oli matkan varrella ollut suhteellisen vähän, olimme ehtineet jo hyvin lähelle päämääräämme.
En ollut nukkunut juuri ollenkaan. Yölliset äänet olivat pitäneet minua hereillä, eikä jatkuva vesisade piristänyt tunnelmaa. Etenimme aina jaetussa porukassa; edellä kaksi tiedustelijaa, joista pääjoukko sopivan etäisyyden päässä ja perässä kaksi ”varmistajaa”. Saimme Kasin kanssa viimeisenä mainitun pestin. Kasi ei siitä pitänyt, sillä toimintaa ei häntäpäässä juurikaan näkynyt. Täytyi olla jonkin verran mielipuoli, ollakseen siivooja, mutta Kasi oli kuin syntynyt pakkopaita yllään. Ei hän ihmisiä vahingoittanut – pois se hänestä – mutta sai puolikkaiden lahtaamisesta kummallista mielihyvää. Mikään ei ole yhtä kieroutunut näky kuin leveästi hymyilevä siivooja, joka oli juuri kirjannut tililleen yhden puolikastapon lisää. Muuten ihan hyvä tyyppi, uskaltaisin sanoa.
”Edessänne ahdas ja pimeä tunneli. Käyttäkää lamppujanne tai valosoihtuja. Ei siivottavaa. Loppu”, kuului radiopuhelimestani.
”Paskanmarjat! Onko sulla yhtään soihtuja? Tästäkin on virta loppunut”, sanoi Kasi ja hakkasi taskulamppuaan.
Osoittelin omallani Kasia silmiin ja väläytin nopean valosarjan.
”Hei, kiitti! Nyt meni näkö”, huuteli Kasi ja hieraisi ylivalottuneita silmiään.
Saavuimme tunnelin suulle. Se oli juuri niin pimeä, kuten annettiin ymmärtää. Pilvinen keli valaisi tunnelin sisustaa hyvin himmeästi ja jo muutaman askeleen otettuamme, ei edessämme ollut mitään mitä voisi pimeydestä hahmottaa. Napsautin taskulamppuni päälle. Sen kohdistettu valo oli kirkas, muttei kovin laaja. Käskin Kasia pysymään selkäni takana. Klaustrofobiasta kärsivälle tämä olisi painajaismainen paikka. Tunneli oli vanha ja tarkoitettu luultavimmin hevosliikenteelle, sillä suurempi ajoneuvo ei mahtuisi täällä kulkemaan. Pääjoukko oli informoinut meitä tunnelin pituudesta ja arvoi sen noin mailiksi, mutta loputon pimeys sai tuntumaan matkan paljon pidemmältä.
Kasi pysäytti minut.
”Kuuletko tuon?”
Outoa rapinaa ja suhinaa. Äänet lähestyivät meitä takaapäin ja juuri kun olin lataamassa käsiasettani, valtava tuulenpuuska pyyhkäisi kasvojamme. Naurahdimme helpottuneina ja asettelin käsiasettani takaisin koteloonsa. Kasin ilme muuttui yhtäkkiä vakavemmaksi. Hän haisteli tuulen mukana kantautuvaa ilmanvirettä.
”Tämä haju… Ei helvetti!”
Päällemme hyökkäsi lauma puolikkaita! Ne taklasivat meidät maahan ja yrittivät tarttua minuun jokapuolelta. Yksi niistä vei taskulamppuni ja näin sen valonlähteen heiluvan holtittomasti pitkin tunnelinseiniä. Tartuin sarjatuliaseeseeni ja annoin sen laulaa ympäri tunnelinseiniä. Pidin liipasinta tiukasti pohjassa, kunnes aseeni löi tyhjää. Laukausten äänet kaikuivat vähitellen tunnelista ulos ja oli jälleen täysin hiljaista. Kutsuin Kasia kuiskaten ja hän vastasi parin metrin päästä varovaisesti.
”Tarvitsemme valoa”
Ei ollut valosoihtuja. Lamppuni oli viety. Nyt täytyi olla kekseliäs. Latasin aseeseeni valojuova-ammuslippaan ja kehoitin Kasia olemaan tarkkana. Se ei valaisisi tunnelia kuin vain sekuntien murto-osia, mutta ehkäpä juuri tarpeeksi. En tiennyt mistä suunnasta olimme tulossa, missä puolikkaat olivat ja minne meidän olisi mentävä. Oli otettava riski. Ammuin kertalaukauksen ja valojuova-ammus maalasi tunnelinseiniä paljastaen valtaisan joukon puolikkaita, osuen lopulta yhtä niistä suoraan silmien väliin. Valojälki hävisi ja oli jälleen pimeää. Ammuin perään useamman kertalaukauksen ja jokaisella valonvälähdyksellä puolikkaat lähestyivät meitä uhkaavasti. Kehoitin Kasia ottamaan jalat alleen ja ravaamaan kuin olympialaisten pikajuoksijat!
Edessämme erottui pieni valonpilkahdus. Se kasvoi aina suuremmaksi mitä lähemmäksi sitä juoksimme. Tunnelin uloskäynti oli ainoa pelastuksemme. Ulkoa kajastava auringonvalo valaisi jahtaavaa puolikasjoukkoa ja huomasin kauhuksemme, että ne saivat meitä kiinni. Pelkkä tunnelista ulospääsy ei meitä enää pelastaisi, tarvitsisimme muiden tulitukea. Yritin saada heihin radiopuhelimellani yhteyttä, mutten juostessa tiennyt menikö viesti perille.
Pilvet olivat kaikonneet ja aurinko paistoi nyt täydeltä taivaalta. Kirkkaus häikäisi silmiäni, enkä sen vuoksi nähnyt maassa olevaa suurta oksaa. Kaaduin ja löin poskeni voimakkaasti kovaan maahan. Kasi oli pysähtynyt eteeni parin metrin päähän ja käskin häntä marttyyrimäisesti jatkamaan ilman minua. Hän katseli takanani olevaa tunnelinsuuta, kasvoillaan hämmentynyt, mutta tyytyväinen ilme. Ihmettelin tilannetta ja kyselin mistä moinen ilme johtui.
”Et uskoisi, jos et itse näkisi”, sanoi Kasi.
Käänsin katseeni tunnelinsuulle ja totta tosiaan, se oli uskomatonta! Satoja puolikkaita tungettuna ahtaaseen pullonkaulaan, muodostaen ikään kuin korkkimaisen tukoksen. Ne olivat täydellisesti jumissa. Niiden kädet huitoivat ilmaa ja osa karjui tuskissaan kurkkuhuutoaan, yrittäen epätoivoisesti päästä irti tukoksesta. Kasi nosti minut ylös ja nauroimme toisiimme nojaten.
Yksikömme pääjoukko vastasi avunkutsuihini ja saapui vihdoin luoksemme. Kasi viittoili innokkaasti tunnelinsuuta ja pisti vitsiksi.
”Hyvät naiset ja herrat! Tänään olisi tarjolla… ’pesua’ vailla oleva likainen puolikaslauma!”
PIKKUKYLÄ
Hätäkutsun signaali oli katkennut. Meitä oli ohjeistettu jatkamaan itään päin, seuraavalle sektorille. Kartturimme kirosi ja sadatteli, sillä kyseinen sektori oli seudun suurimpia, eikä hätäkutsun tarkkoja koordinaatteja voitu enää jäljittää. Kukaan ei halunnut sitä ääneen mainita, mutta tarvitsimme jonkinlaisen ihmeen, jotta löytäisimme hätäkutsun alkulähteen.
Näimme haaskalinnut jo kaukaa. Niitä parveili valtoimenaan horisontissa ja päätimme tarkistaa syyn tuohon erikoiseen näkymään. Syy selvisi meille kuitenkin jo varhain…
Seisoimme keskellä pientä vanhaa kylää, joka ei ollut selviytynyt. Kaaos oli kohdellut sitä kaltoin. Tunnelma oli aavemainen. Rakennukset olivat ränsistyneitä ja osa niistä täysin tuhotuneita. Kylän ainoa kauppa oli koluttu tyhjiin ja asuintalojen ovet sekä ikkunat laudoitettu, ettei kukaan tai mikään pääsisi sisään. Kaduilla makasi järkyttävän paljon ihmisten mädäntyneitä raatoja. Tai puolikkaiden. Ei niitä tuossa tilassa voinut enää toisistaan erottaa ja varsinkin, kun osa oli pelkkiä luukasoja. Haju oli sanoin kuvailemattoman kamala.
Saimme Nelosen kanssa tehtäväksemme tutkia kauimmaiset asuintalot. ”Lakaisu” oli tehtävänannon ensimmäinen agenda, mutta ”pesu” oli listalla heti seuraava. Nelonen väänteli oveen naulattuja lautoja sorkkaraudalla irti, samalla kun itse kurkin ikkunan pienistä silmänraoista talon sisälle. Hiljaiselta siellä näytti ja kun saimme vihdoin oven auki, totesimme sen autiotaloksi. Täällä ei ollut asuttu sitten kaaoksen alkamisen. Sen verran paksu pölykerros jokapuolella oli. Nelonen ilmoitti jatkavansa seuraavan talon murtohommiin ja nyökkäsin hyväksyvästi. Aivoni rekisteröi vain muutaman sanan sieltä täältä, sillä keskityin seinällä roikkuviin kehystettyihin valokuviin. Lukemattomia perhe- ja sukukuvia, mutta yhteen kiinnitin huomioni muita enemmän. Irroitin kuvan kehyksestä ja katselin sitä tarkasti. Sen pääosassa oli naishenkilö ja pesue koiranpentuja. Nainen näytti onnelliselta. En ollut aikoihin nähnyt kenenkään kasvoilla samanlaista vilpitöntä onnea. Nykyaikana oli harvinaista nähdä edes pientä satunnaista, puhtaalla ilolla höystettyä, hymyä. Kuvasta huokuva tunnelma sai minut herkistymään… Radiopuhelimesta kuului käsky palata takaisin kylän keskusaukiolle. Heti kun mahdollista. Käskyn kiireellisyys sai minut ymmärtämään, että jotain oli tapahtunut. Laitoin kuvan povitaskuuni, pyyhin kostuneet silmäkulmani ja poistuin haikeana ulos talosta.
Hölkkäsimme Nelosen kanssa muiden sekaan. Ysi ojensi minulle kiikareitaan ja ohjasi katsettani koillisen suuntaan. Paksu savupilvi kohosi kaukaisesta tornimaisesta rakennuksesta. Ykkönen avasi ääntään ja aloitti käskynannon lauseella: ”Kylä näyttää olevan kuollut, mutta tuo mystinen savu on tarkistettava…”
”Tämä ei hievahdakaan”, sanoi Ysi
”Räjäytetään se auki!”, jatkoi Kasi
Seisoimme vanhan vesitornin juurella. Sen katolta nousi se mystinen savu, joka oli meidät tänne johdattanut. Tornin ainoa sisäänkäynti, suuri jämerä etuovi, oli vahvistettu paksuilla lankuilla ja eri suuntiin sojottavilla seipäillä. Ovi oli sisäpuolelta lukittuna, eikä sitä saanut ihmisvoimin murrettua. Äänihuulia ei säästelty, kun yritimme saada yhteyttä tornissa asuviin mahdollisiin selviytyjiin. Vastausta ei silti koskaan kuulunut.
”Hei, tulkaa tänne”, kutsui Vitonen tornin takapihalta.
”Ennen kuin käytetään Kasin sekopäinen idea, mitä tuohon sanotte?”
Vitonen osoitteli korkealla olevaa aukinaista ikkunaa. En keskittynyt ikkunasta noussuun kohuun, vaan tuijotin kauempana olevia, siistissä rivissä olevia hautapaikkoja. Niitä oli yhteensä neljä ja ne näyttivät vastakaivetuilta. Jokaisella paikalla oli hautakiven sijasta jokin esine. Kuten jalkajousen nuoli ja rikkinäiset silmälasit. Yksi hauta kiinnitti huomioni, sillä sen päällä oli koirapilli ja useampi kaulapanta. Ymmärsin välittömästi, että mukaan ottamallani kuvalla ja kyseisellä hautapaikalla oli vahva yhteys. Suljin silmäni ja hengitin syvään, kunnes havahduin muiden kutsuihin.
”Kuunteletko sinä?”, kyseli Kakkonen.
”Anteeksi?”, vastasin nopeasti.
”Niin, että sinähän olit koulutuksesi parhaita kiipeilijöitä, joten olehan hyvä”, sanoi Kakkonen. Hän piteli kädessään paksua köyttä, joka roikkui ikkunan kielekkeeltä kiipeilykoukun varassa.
Sain hengitykseni vihdoin tasaantumaan. Ilmoitin radiopuhelimitse yksikölleni, että ensimmäinen osa tehtävästäni oli suoritettu. Olin tornin sisällä. Seuraava yksinkertainen käsky oli avata etuovi. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi katolle vievä ovi. Se oli jätetty auki ja ulkoa leijuili sieraimiini kitkerää hajua. Annoin itselleni uuden käskyn ja päätin tutkia ensin sen mysteerin, jonka takia olimme tänne alun perin suunnistaneetkin.
Hajun syntyperää ei tarvinut sen koommin etsiskellä. Se selvisi heti kun saavuin katolle. Edessäni oli hiiltynyt kasa puolikkaiden ruumiita. Sammuva liekki puski vaimeasti kasan syvyydestä ja sankka savu kohosi tuulettomassa säässä kohtisuoraa taivaalle. Sitoessani huivia ympäri kasvojani – lievittääkseni ilmassa leijuilevaa kuolemankatkua – kuulin takanani lähestyviä askeleita. Kännyin ympäri, mutten nähnyt ketään. Varustukseni oli kiipelemisen vuoksi vähäinen ja lantiolla kotelossa oleva käsiase oli ainoa puolustukseni. Hapuilin asettani, mutta reaktioni ei ollut tarpeeksi nopea, sillä äkillinen vahva ote tarttui niskastani, tiukasti puristaen. Tunsin kylmän veitsenterän kaulallani.
”Kuka olet ja miten pääsit tänne?”, kuului uhkaava miesääni korvani takaa.
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus tunkeilla”, sanoin hätäisesti.
”Luulimme ettei täällä ollut ketään”
”Ketkä me?”, sanoi mies. Hänen äänensävynsä muuttui uhkaavammaksi ja kaduin välittömästi paljastaneeni, etten ollut yksin.
”Olemme IkP:n puhdistusyksikkö, suorittamassa tiedustelutehtävää”
”Mikä ihmeen IkP?”, kyseli mies. Oletin näillä seuduilla jokaisen tietävän maailmanlaajuisesta sotilasjoukostamme. Oletin väärin.
”Olemme hyvien puolella. Siivoojia. Eliminoimme puolikkaita”
”Puolikkaita? Tarkoitatko puolieläviä?”, sanoi mies aavistuksen rauhoittuneemmalla äänensävyllä.
”Puolieläviä? Kyllä kyllä, niitä juuri”, sanoin, oudoksuen kyseistä termiä.
Mies töytäisi minut kauemmaksi ja kaaduin maahan. Yritin napata asettani kotelosta, mutta se ei enää ollut siellä. Kaljupäinen, veriseen esiliinaan pukeutunut, mieshenkilö osoitti minua nyt aseellani.
”Tarvitsen todisteita, että puhut totta. Heitä takkisi minulle”
Riisuin takkini ja nakkasin sen miehelle. Hän kaivoi taskuni tyhjäksi, heitti takin maahan ja tutki paperit ja dokumentit perin pohjin. Hetken sotilaspassiani tutkien, äännähti hän hyväksyvän murahduksen ja heitti passini minulle. Mies jatkoi paperikasan läpi käymistä, kunnes pysähtyi dramaattisesti. Hänen ilmeensä muuttui surulliseksi ja lopulta murtui kyyneliin. Ase putosi, lähes valusi hänen veltosta kädestä maahan. Mies katseli haikeana kuvaa. Valokuvaa minkä olin aiemmin kylästä mukaani napannut. Lähestyin varovaisesti miestä. Potkaisin aseen kauemmaksi ja noukin takkini ylös.
”Löysin sen läheisestä kylästä. Osanottoni”, sanoin rauhallisella äänensävyllä. Tämän jälkeen heräsi vakava keskustelu ja juttelimme kuvan taustoista pitkän tovin. Se loi ihmiskontaktin, mikä synnytti keskuuteemme molemminpuolisen luottamuksen.
Teimme leirimme tällä kertaa sisätiloihin. Siitä oli jo liian kauan, kun viimeksi olimme nukkuneet muualla kuin luonnon armoilla. Nautimme rauhaisaa iltapalaa tornin pohjakerroksessa. Tornin asukas kertoili tarinoitaan vesitornista ja sen asukkaista. Mikä oli heidän historiansa. Kuinka he olivat kaaoksesta selviytyneet. Ja mikä oli lopulta tuhonnut kaiken.
”Tiesin, että siinä tyypissä oli jotain vikaa. Miten saatoimmekaan olla niin typeriä…”
Asukas selvitti, kuinka he olivat päästäneet ”yksikätisen kirouksen” keskuuteensa. Apua vailla olevan vaeltajan, joka osoittautui lopulta ”puolielävien” laumalaiseksi.
”Mokoma troijalainen! Ei meillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia puolustautua niin suurta puolieläväarmeijaa vastaan”
Kun taistelu oli päättynyt, oli piiloutumisen turvin selviytynyt asukas todistanut jotain ennen näkemätöntä. Hän oli nähnyt, kuinka tämä yksikätinen oli käskyttänyt puolieläviä. Kuin koiralaumaa tai vastaavia hyvin koulutettuja eläimiä.
”Alfapuolikas!”, huusi Kasi.
”Aivan. Se oli mitä luultavimmin alfapuolikas”, jatkoi Kakkonen ja selvitti asukkaalle asian taustat. Pitkän pohdinnan jälkeen asukas lupautui oppaaksemme. Aamuauringon sarastaessa hän lähtisi näyttämään mihin suuntaan lauma oli taistelun jälkeen kaikonnut. ”Jos nitistätte sen hengiltä!”, oli asukkaan vaatimus. Vannoimme toteuttavamme hänen toiveensa, vaikkakin tiesimme, että ylemmältä tulevat käskyt päättivät alfan lopullisen kohtalon.
TUKIKOHTA
”Tämän pidemmälle en osaa teitä opastaa”, sanoi tornin asukas. Seisoimme loivan kallionkielekkeen aukealla ylätasanteella. Se oli ainoa näkyvä elementti, joka jakoi ympärillämme olevaa valtavaa ja tiheää metsää.
”Ne menivät tuohon suuntaan”, sanoi asukas ja viittoili edessä jatkuvaa kuusimetsää.
Jäljittäminen ei ollut vaikeaa, sillä satojen puolikkaiden jäljet olivat selvästi havaittavissa vielä monien päivien jälkeenkin. Asukas toivotti meille saalistusonnea ja ilmoitti lähtevänsä takaisin. Kiittelimme häntä nöyrästi kaikesta, toivotimme hyvät jatkot, jonka jälkeen asukas lähti tallustamaan kohti horisontissa näkyvää vesitornia.
Metsän harvennettua päämäärämme alkoi hahmottua. Edessämme oli suuri peltomainen alue. Sen keskellä oli massiivinen rakennus; yksi IkP:n tukikohdista. Kaaoksen alussa näitä tukikohtia syntyi kuin sieniä sateella. Jotkut olivat teknisiä laitoksia ja niissä kehiteltiin uusia innovaatioita. Toiset taasen puhdistusyksikköjen virkistäytymistä varten. Tämä kyseinen rakennus oli tutkimuksiin tarkoitettu laitos, joka keskittyi lähinnä tieteellisiin operaatioihin. Sen pystyi jo kauempaa havannoimaan, kunhan tiesi värikoodit, joilla tukikohdat olivat merkityt.
Iltahämäryys valtasi seutua ja koko alue vaikutti hiljaiselta. Liiankin hiljaiselta. Jos tämä olisi toiminnassa oleva tukikohta, edustalla marssisi useita vartijoita ja suuret valonheittimet valaisivat ympäristöä. Nyt sen ulkosivu näytti kuin sodan jäljiltä. Radiomasto oli kaatunut ja makasi nyt puoliksi rakennuksen katolla. Vartiotornista oli vain perustukset jäljellä ja valtava pääovikin oli tuhottu, niin ettei se ollut enää käyttökunnossa. Kaikki näytti kuolleelta. ”Puolikuolleelta”.
Jakauduimme kahteen eri ryhmään. Toinen ryhmä tutkisi rakennuksen läntisen ja toinen itäisen puolen. Kun rakennuksen ulkosivut olisi kolutut, kokoontuisimme takapihalla ja päättäisimme yhdessä mitä kautta pyrkisimme sisään.
Kasi oli meidän ryhmän kärkimiehenä, hieman turhankin innokkaan oloisena. Yritimme rauhoitella häntä, mutta kun lapsi pääsee karkkikauppaan, niin mikä onkaan lopputulos… Toisen ryhmän suunnalta kuului laukauksia. Kakkonen käski meitä olemaan valppaina ja valmistautumaan mihin tahansa. En kai ollut tarpeeksi valpas, sillä tunsin kallossani äkillisen jysähdyksen ja menetin tajuntani.
Heräsin maasta, kasvoni kohti taivasta. Korvissani tinnitti ja takaraivosta valui verta. Pyyhin betoninmuruja naamaltani ja nousin hitaasti ylös. Riisuin lommoontuneen kypäräni ja hieroin osumaa ottanutta takaraivoani. Vierelläni oli iso haljennut betonimurikka ja huokasin helpotuksesta, että kypäräni oli onnistunut pehmentämään sen iskua. Vilkaisin katolle, mutten nähnyt siellä ketään. Itseasiassa en nähnyt missään ketään! Ryhmäni oli kateissa, enkä löytänyt radiopuhelintanikaan mistään. Luotettu käsiaseeni oli onnekseni vielä lantiollani, joten otin sen esille ja latasin laukaisuvalmiiksi.
Takapihalla oli useita luodinosumia ottaneita elottomia puolikkaita. Etenin varovaisesti ja tarkistin jokaisen niistä varmasti kuolleeksi. Kuulin tuskaista yskimistä ja tähtäsin äänen suuntaan. Se oli Kasi, joka makasi selällään puolikkaiden kanssa, aukinaiseksi räjäytetyn takaoven edustalla. Hänen kehonsa oli täynnä verisiä purentajälkiä!
”Mitä tapahtui?”, kyselin hätääntyneesti.
”Ne paskiaiset… yllätti meidät…”
”Missä muut ovat?”
”Sisällä… luultavasti kuolleita”, sanoi Kasi ja hengitti raskaasti. Yksi vierellä olevista puolikkaista liikahti ja alkoi ääntelemään vaimeasti. Se ei pystynyt liikuttamaan raajojaan, mutta yritti silti agressiivisesti purra Kasia. Tähtäsin sitä silmien väliin, kunnes Kasi pysäytti minut.
”Minä… haluan hoitaa tämän… Ojenna puukkoni”
Hän tarttui puukkoonsa, puristi sitä tiukasti ja iski kaikilla voimillaan ääntä kohden. Puukko jäi puolikkaan otsaan pystyyn, hiljentäen tämän välittömästi. Puristus puukosta hellitti ja Kasin käsi valahti lopulta velttona maahan. En tiennyt oliko se vain pelkkää sattumaa, mutta juuri ennen menehtymistään, hänen kasvoilleen nousi leveä hymy.
Astuin oviaukosta sisälle. Tukikohdassa ei ollut toimivaa sähkövirtaa ja kaikki käytävät olivat hämäryyden peitossa. Ainoita valonlähteitä olivat kattoikkunat, joita oli sijoitettu tietylle välimatkalle pitkin käytäviä. Ne eivät olleet silti tarpeeksi ja eteneminen oli hidasta ja varovaista. Käytävillä oli kuolleita puolikkaita. Ne olivat kokeneet saman kohtalon, kuin takapihalla makaavat. Kauempana nurkassa niitä oli isompi kasa. Kasa ei itsessään herättänyt huomiota, mutta sen pohjalta näkyvään maiharikenkään kiinnitin katseeni. Lähestyin kasaa ja totesin sen olevan IkP:n sotilaan kenkä. Siirtelin puolikkaita sivuun, kunnes kasan pohjalta paljastui kuollut sotilas. Sen kädestä puuttui sormia ja naama oli purtu tunnistamattomaksi. Vain sotilastakkiin ommeltu numeraali paljasti hänet yksikömme siivoojaksi. Lausuin muutaman kunnioittavan sanan, irroitin häneltä kypärän päästä ja asettelin sen peittämään hänen julmasti raadeltua naamaansa.
Käytävän päästä, kauimmaiselta nurkalta näkyi sarjatulivälähdyksiä. Ihmishahmo tulitti nurkan taakse, enkä nähnyt tästä kuvakulmasta kuka hän oli tai mitä hän tulitti. Kuolleen sotilaan vierellä oli hänen kiväärinsä. Tarkistin nopeasti oliko lippaassa panoksia, mutta harmikseni se oli ammuttu tyhjäksi. Onnekseni kuitenkin kiväärissä oli kiikari. Tähtäilin sillä ihmishahmoa kohden, varmistaen kuka hän oli. Se oli Kakkonen! Nakkasin kiväärin maahan, otin käsiaseeni esille ja juoksin kohti tulitaistelua.
Kakkonen näki minun juoksevan häntä kohden ja pyysi epätoivoisesti tulitukea. Lause ei ehtinyt edes loppuun asti, kun verinen puolikas hyökkäsi Kakkosen päälle ja kaatoi hänet maahan. Pysähdyin ja tähtäsin puolikasta, mutten ehtinyt laukaista ensimmäistäkään panosta, kun Kakkosen päälle hyökkäsi nurkan takaa useampi verinen pirulainen. Jähmetyin paikalleni ja tuijotin epäuskoisena tätä brutaalia kauhukuvaa… Käskin itseäni keskittymään ja havahtumaan takaisin todellisuuteen. Todellisuuteen, missä puolikkaat näkisivät minut, ellen keksisi jotain ja nopeasti. Vilkuilin ympärilleni ja näin kummallakin puolellani suljetut ovet. Millisekunnin arpomisen jälkeen valitsin oikeanpuoleisen ja hyökkäsin sitä kohti. Sain oven liikevoimallani auki ja suljin sen välittömästi takanani. Kuuntelin kuinka puolikkaat ravasivat levottomasti oven takana. Vasta kun askeleiden äänet kaikkosivat kauemmaksi, saatoin taas hengittää vapaasti.
ALFAPUOLIKAS
Olin avonaisella sisäpihalla. Taivaalla näkyi komean iltaruskon punerrus ja muutama himmeästi tuikkiva tähti. Ympärilläni oli kaunis puutarha, mikä oli tarkoitettu tuoreiden vihannesten, hedelmien ja kasvisten kasvattamiseen. Se oli melko yleinen käytäntö IkP:n tukikohdissa ja hyvin arvokas ravintotuotantomenetelmä nykyisessä maailmassa. Kasvikset olivat kuihtuneita ja nuutuneita, sillä puutarhan automaattinen vedenkierrätyssysteemi oli riippuvainen sähkövirrasta. Erilaiset pensaat kukkivat silti luonnollisen kauniisti ja loivat seesteistä tunnelmaa.
Se tunnelma loppui silti lyhyeen, sillä keskellä sisäpihaa sijaitsi suuri ihmisruumiiskasa. Kasan läheisyydessä oli luita ja satunnaisia ruumiinosia. Puutarhan tuoksu vaihtui hyvin nopeasti kuvottavaan kalmankatkuun. En nähnyt kasassa yksikköni jäseniä, mutta ne olivat IkP:n sotilaita. Laitoksen vanhaa henkilökuntaa, otaksuisin.
Otin askeleen lähemmäksi kasaa, kun yhtäkkiä jokin taklasi minut mahalleni maahan. Käännyin vaistomaisesti selälleni ja naamani edessä tuijotti minua agressiivinen puolikas. Mutta se ei ollut puolikkaan näköinen. Se oli paljon vahvemman oloinen, eikä lainkaan kuihtunut, niin kuin tavalliset puolikkaat. Kasvot olivat kalpeat ja silmät verenpunaiset, mutta enemmän niissä oli inhimillisiä piirteitä, kuin kaikissa puolikkaissa mitä olin sotilasurani aikana kohdannut. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin tämän olevan etsimämme alfapuolikas, kun näin että siltä puuttui vasen käsi. Kuuluisa ”yksikätinen kirous”.
Puristin alfapuolikasta kurkusta samalla kun se yritti purra minua. Ote oli niin vahva, että ihmisen kaulanikamat olisivat sen voimasta murtuneet, mutta tämä voimapesä ei välittänyt kuristuksesta lainkaan. Alfa sai huidottua osuman kasvoihini ja se raapaisi vasemman silmäni puhki. Huusin kivuliaasti ja heitin alfan väkivaltaisesti maahan. Nousin nopeasti jaloilleni. Pitelin toisella kädellä veristä silmääni ja toisella asettani. Osoittelin sillä joka suuntaan, mutten nähnyt alfaa enää missään. Se teki nopean yllätyshyökkäyksen ja haukkasi kädestäni suuren palan. Aseeni putosi maahan. Yritin etsiä sitä, mutta kivut säteilivät kehossani ja häiritsivät keskittymistäni. Horjahtelin ja olin menettää tasapainoni useaan otteeseen. Alfa käytti tilaisuutensa hyväksi. Se heitti soraa naamalleni ja taklasi minut jälleen maahan.
Makasin maassa täysin avuttomana. Näkökenttäni oli sumentunut, enkä nähnyt kunnolla. Kuulin alfapuolikkaan lähestyvän minua hitain liikkein. Kuin kissapeto, mikä leikkii saaliillansa, ennen kuin iskee viimeisen kuollettavan iskun. Erotin edessäni tumman hahmon, joka laskeutui hiljalleen päälleni. Se lähestyi naamani eteen, avasi suutaan ja oli valmis päättämään päiväni. Hapuilin epätoivoisesti mutaista maata, etsien jotain jolla puolustautua petoa vastaan. Tartuin käteni ulottuvilta löytyneeseen metalliseen putkeen ja iskin sen alfan kylkiluihin. Putki oli terävä ja isku niin tehokas, että se lävitsi alfan. Se huudahti kivuliaasti, yski verta naamalleni ja lysähti lopulta velttona ylleni. Tunsin vaimean ja rohisevan hengityksen korvassani. Hengitys vaimeni jokaisella henkosella aina vaimeammaksi. Viimeisen uloshengityksen aikana alfa kuiskasi korvaani säröisellä kurkkuäänellään: ”Kiitos…”
Työnsin kuolleen alfapuolikkaan päältäni ja nousin horjahdellen jaloilleni. Pyyhkäisin sorat ja veret naamaltani ja vilkaisin ympärilleni. Suuri puolikaslauma ympäröi ja tuijotti minua vihasta raivostunein silmin. Niiden laumanjohtaja oli tapettu, enkä uskaltanut edes kuvitella, mitä ne minulle siitä syystä tekisivät. Voimani ehtyivät, rojahdin polvilleni ja nostin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat nyt paljon kirkkaammin. Tuijotin niitä hypnoottisesti, suljin silmäni ja valmistauduin vastaanottamaan lauman tuomion.
