Elämän kahleet 2: Kahlitut tunteet

Tässä on jatko-osa muutama vuosi sitten täällä julkaisemalleni novellille Elämän kahleet. Sille ei alun perin pitänyt missään nimessä tulla jatkoa, mutta keksin (omasta mielestäni) liian hyvän idean jotta en yrittäisi sitä kirjoittaa. Tuo alkuperäinen tarina, johon tämä nojaa hyvin vahvasti, löytyy täältä fantasia-osastolta muutama sivu taaksepäin. (Hirveän paljon fantasia-elementtejä tässä ei ehkä ole, mutta sijoittuu kuitenkin kuvitteelliseen maailmaan. Tämän voisi ehkä jopa melkein luokitella romantiikaksikin...)









Luku 1: Varas



Kuu kimalteli heijastuessaan mustan järven kareilevalta pinnalta. Mies ja nainen kävelivät järven rantaa pitkin, keskustellen vaimealla äänellä. Mies kantoi kädessään lyhtyä, joka valaisi loppukevään uusia versoja puskevaa metsää heidän edessään. Järven vastarannalla kajastivat läheisen kaupungin heikot valot.

”Kuinka pitkä matka sinne vielä on?” nainen kysyi.

”Ei enää pitkä”, mies vastasi. ”Katso, tuolla mökki jo näkyy, lahden poukaman takana.”

Parivaljakko suuntasi kohti pientä, puista mökkiä, joka oli rakennettu järven rannalle, suurten havupuiden varjoon. Minkäänlaista pihamaata mökin ympärillä ei ollut, vaan metsä alkoi saman tien mökin takana. Rannalta järveen pistävä lyhyt laituri oli ainoa asia mitä mökin ympärille oli rakennettu.

”Täällä viihdymme hyvin tämän yön”, mies sanoi avatessaan mökin ovea. Avainnippu kilisi hänen sujauttaessa sen takaisin taskuunsa. ”Eikä kukaan saa tietää. Suunnitelmani oli joka tapauksessa viipyä Kardeniolassa vielä yksi yö, ja lähteä vasta huomenna takaisin kohti Parkahovia.”

”Täydellistä”, nainen sanoi, katsellessaan ympärilleen; mökin sisustus oli niukka, mutta oikein mukavaksi tehty. Mies viritti nopeasti valkean pieneen kamiinaan, ja sytytti kynttilöitä valaisemaan pöydän ruoanlaittovälineineen, muutaman pehmustetun tuolin sekä ison, pehmeän pellavahuovan peittämän sängyn. Hän veti ikkunoita peittävät harmaanruskeat verhot kiinni.

”Ehkä hieman viiniä?” mies ehdotti, ja naisen nyökättyä kaatoi juomaa kahteen lasiin. Nainen siemaili juomaa, miehen juodessa nopeasti lasinsa tyhjäksi.

”No niin, Aline. Mitä kaltaisesi kaunis nuori nainen toivoo minun yhtiöltäni?” mies kysyi tyhjennettyään viinilasinsa.

”Enemmänkin sinulta itseltäsi kuin yhtiöltäsi”, Alineksi kutsuttu nainen vastasi hymyillen. ”Yhtiösi myymät korut saivat minut hakeutumaan toimistollenne, mutta minun on myönnettävä, että tällä hetkellä sinä itse kiinnostat minua enemmän kuin korunne. Lisää viiniä?”

Naisen täydentäessä miehen viinilasia, hykerteli mies tyytyväisenä, sivellen parransängen peittämää leukaansa.

”Saatat huomata, että osaan myös olla avokätinen ystävilleni”, mies sanoi, hörpäten taas aimo kulauksen viiniä. ”Etenkin kun he pitävät suunsa kiinni tapaamisista, joiden ei sovi antaa kantautua vaimoni korviin. Se rupsahtanut vanha akka. Koruni kyllä kelpaavat hänellekin, mutta mitä minä siitä saan vastineeksi, että elätän perhettäni täyspäiväisesti?”

”Eikö yhtiönne kuitenkin saa kultansa vaimonne suvun omistamasta kaivoksesta, herra Meder?” Aline tiedusteli. Herra Meder nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

Hetken kaksikko siemaili viiniään hiljaisuuden vallassa. Heidän katseensa kohtasivat, ja pitkän aikaa he tuijottivat toisiaan, miehen siniset silmät upposivat syvälle naisen vihreisiin. Sitten herra Meder sanoi: ”Puhutaan mieluummin meistä. Ennen kuin palaan kotiin vaimoni komenneltavaksi, niin tänä yönä minä tahdon sinut. Nyt. Heti.”

”Kaikki aikanaan, herra Meder”, nainen sanoi kikattaen, samalla kun mies hiveli hänen mustia hiuksiaan. ”Ehkä vielä yksi lasillinen, tunnelmaa luomaan?”

Nainen täytti taas miehen lasin, sitten omansa, mutta siemaisi itse viiniä vain hieman, miehen tyhjentäessä taas nopeasti koko lasinsa.

”Nyt riittää”, mies urahti lopulta. ”Sinä olet liian kaunis jotta voisin antaa sinun odottaa. Minä olen suuren yrityksen johtaja, ja minä käsken sinua. Tule.”

Hieman hoiperrellen mies ohjasi naisen sängyn pehmeälle pellavahuovalle. Nainen riisui leninkinsä, ja mies alkoi suudella tätä intohimoisesti. Pian kummankin vaatteet olivat kadonneet, ja he olivat kauttaaltaan kietoutuneita toisiinsa.



Muutamaa tuntia myöhemmin herra Meder kuorsasi sikeästi peiton alla. Hänen kätensä oli kietoutunut naisen alastoman vartalon ympärille. Naisen silmät kuitenkin tuikkivat pimeydessä. Varovasti hän nosti miehen käden ympäriltään, nousi sitten ylös ja pukeutui ääneti. Kaikki kynttilät olivat palaneet loppuun, joten mökissä oli lähes täydellisen pimeää. Nainen hiipi ikkunan ääreen ja raotti hieman verhoja, jolloin kuutamon valoa pääsi sisään sen verran, että hän saattoi nähdä ympärilleen. Ääneti hän asteli sängyn viereen, ja tunnusteli lattialla lojuvia housuja. Niiden taskusta hän kaivoi esiin avainnipun. Hän tarkkaili vielä hetken kovaan ääneen kuorsaavaa miestä, ja kun tämä ei osoittanut minkäänlaisia havahtumisen merkkejä, asteli nainen pöydän ääreen, ja kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä. Juotuaan sen rauhassa loppuun, käveli hän ovelle, joka avautui hiljaa narahtaen. Nainen nosti miehen mukanaan tuoman lyhdyn ovenpielestä, loi vielä viimeisen katseen nukkuvaan mieheen, ja lähetti hänelle lentosuukon. Sitten hän poistui, sulkien oven hiljaa perässään.

Vikkelin askelin Mariela Fernst suuntasi takaisin kohti Kardeniolaa, sytyttämänsä lyhdyn valaistessa metsää hänen ympärillään. Matka kaupunkiin, järven toiselle puolelle, kesti vajaan tunnin. Kardeniolassa hän löysi nopeasti Mederin Kulta & Kimallus Oy:n Kardeniolan toimipisteen toimiston, jonka oven yksi hänen varastamistaan avaimista avasi. Mariela sulki oven huolellisesti perässään; mitään jälkiä murrosta ei näkyisi ulos. Hänen kaksi päivää sitten viettelemänsä yritysjohtaja oli vienyt hänet omistamastaan myymälästä suuryhtiön sivukonttoriin, joka ei tarvinnut myymälän tavoin yövartijoita, koska ulkoa katsoen kukaan ei olisi arvannut miten paljon koruja ja jalokiviä rakennus piti sisällään. Mariela oli nopeasti havainnut herra Mederin kiinnostuksen itseään kohtaan, ja päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseen. Rikollisuus oli hyvin vähäistä ympäri Belfanin valtakuntaa, joka arvosti kunniaa ihmisten ja jumalan silmissä yli kaiken muun, joten harvat olivat varautuneet Marielan kaltaisten petosta kaihtamattomien rikollisten iskuihin.

Mariela ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, miten helposti ylhäistön kunnialliset yritysjohtajat olivat valmiita joustamaan kunniastaan, kunhan kukaan ei saisi koskaan siitä tietää. Vaimonsa pettäminen ei ainakaan ollut aiheuttanut herra Mederille kummoisia omantunnontuskia. Sen kanssa Marielalla ei ollut ongelmia, mutta tuntui todella tekopyhältä paasata samaan aikaan muun valtakunnan tavoin kunniasta, kuten herra Meder oli hänet tavattuaan tehnyt; heidän ensimmäisenä iltanaan, kun hän oli tuonut koruja katselemaan tulleen Marielan toimistolleen, hän korosti kovaan ääneen sitä kuinka kunniallisesta suvusta hän polveutui, ja miten hän oli vienyt isältään perimänsä bisneksen entistä pitemmälle, nousten koko Belfanin suurimmaksi korujen valmistajaksi. Hän oli myös halveksinut kaikkia niitä, joiden kunnia oli vähänkään kyseenalainen; tässä yhteydessä hän oli sanonut laajentaneensa toimintaansa mieluummin Kardeniolaan kuin Sivistaniin, viitaten vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin, jolloin Nik Odession oli iskenyt syvän loven valtakunnan kunniallisimpana kaupunkina ylpeilleen Sivistanin maineeseen. Mariela oli jättänyt kysymättä, mitä tämä oli ollut mieltä hänen omasta isästään, silloisesta pormestari Fernstistä, jonka maine oli hänen murhatuksi tultuaan kokenut kovan kolauksen. Nik oli nimittäin paljastanut koko kaupungille jäljet Marielan selässä, jotka hän oli saanut isänsä kuritettua häntä salaa useilla raipaniskuilla. Herra Meder ei ollut osannut yhdistää Aline-nimeä itsestään käyttävää naista Sivistanin edesmenneen pormestarin tyttäreen, joka oli sittemmin tullut tunnetuksi poltettuaan Nikin elävältä hirttopuuhun, kostoksi tästä murhasta. Vaikka miehet pitivät Marielaa yhä kauniina, oli pakolaiselämä muuttanut häntä niin paljon, että harvat enää tunnistivat häntä.

Mutta Nikin viimeisissä sanoissa oli ollut vinha perä, hän pohdiskeli. Samoin kuin ylhäistöisät eivät mielellään myöntäneet, jos heidän lapsiaan täytyi toisinaan kurittaa raipaniskuilla, eivät tietyt yritysjohtajat myöskään tahtoneet tapaamisiaan Marielan kanssa julkisuuteen. Siten harvat hänen varkauksistaan päätyivät yleiseen tietoisuuteen, sillä korkealle yritysjohtajalle oli luultavasti pienempi hinta menettää Marielan varastamat rikkaudet, kuin myöntää maanneensa vieraan naisen kanssa. Siksi Mariela ei ollut koskaan saanut samanlaista mainetta vaarallisena rikollisena kuin Nik.

Toimiston perältä hän löysi Parkahovista tuodun lähetyksen; ison laatikon täynnä koruja ja jalokiviä. Hän ihasteli niitä hetken lyhdyn valossa, ja kahmaisi sitten mukaansa kauniin rubiinikoristeisen kaulakorun, useita kultaisia, jalokivikoristeisia sormuksia, helminauhoja, pari kaunista jadeveistosta sekä isoimman timantin mitä hän laatikosta löysi. Avaimet ja lyhdyn hän jätti toimiston pöydälle. Hänen palatessaan ulkoilmaan oli aamu jo alkanut sarastaa. Ripeästi Mariela asteli kaupungin suuren panimotehtaan ohi majatalolle, minne hän oli jättänyt hevosensa ja matkatavaransa. Hän ravisteli tallin ovensuussa torkkuvan tallirengin hereille, maksoi hänelle muutaman hopean, ja lähti sitten lintujen laulun säestämänä ratsastamaan ulos kaupungista, joka hiljalleen heräili hänen takanaan.



Seuraavan yön Mariela vietti pienessä majatalossa koillistien varrella. Hän oli alun perin aikonut matkustaa Kardeniolasta Parkahoviin, valtakunnan pääkaupunkiin, mutta ryöstettyään juuri parkahovilaisen jalokivikauppiaan, päätti hän lykätä tätä suunnitelmaa. Sen sijaan hän suuntasi kohti pohjoisrannikkoa, missä hänellä oli ystäviä. Olimaan kalastajat erosivat suuresti kaikista muista hänen tapaamistaan Belfanin asukkaista; he vähät välittivät kunniarukouksista, joita kaikkialla muualla lausuttiin päivittäin, ja olivat empimättä toivottaneet nuoren kulkurin tervetulleeksi joukkoonsa sen kummempia kyselemättä.

Rannikon Mariela saavutti seuraavana päivänä, ja illan pimetessä hän ratsasti sisään Tomban kylän porteista. Kylä oli Olimaan suurempia; Sivistaniin tai Kardeniolaan verrattuna se oli silti vain pieni tuppukylä, missä oli satakunta mökkiä puisen aidan ympäröimänä, joista monet eivät olleet sen kummempia kuin mökki jossa Mariela oli varastanut herra Mederin avaimet.

”Kas, Angela! Nyt jo palasit”, huikkasi valkopartainen vanha mies, nimeltään Ebert, Marielan ratsastaessa kylän keskusaukiolle. Joukko miehiä oli siellä paistamassa kalaa nuotiolla, samalla rommia ryypiskellen. Mariela hyppäsi alas hevosensa selästä ja sitoi ratsun kiinni aukiota reunustavaan mäntyyn.

”Muutos suunnitelmiin”, Mariela totesi. ”En lähdekään vielä Parkahoviin.” Miesten luodessa häneen kysyviä katseita, Mariela jatkoi: ”Ryöstin Kardeniolassa erään korukauppiaan, joka oli palaamassa näinä päivinä Parkahoviin. Ajattelin lykätä sitä reissua sen verran, että hän ehtii vähän rauhoittua. Ihan vain kaiken varalta.”

Tämä tieto herätti aikamoisen naurunremakan kalastajien joukkoon. Mariela vilautti nopeasti muutamaa kimaltelevaa jalokiveä.

”Siinä meillä on kunnon taskuvaras!” Ebert huudahti. ”Edes se toinen sivistanilainen joka täällä silloin joskus luuhasi, ei koskaan varastanut mitään noin arvokasta! Mikä hänen nimensä taas olikaan? Ned?”

”Ei kun Jon”, toinen vanha kalastaja korjasi, pitkä tukka hulmuten viileässä tuulessa.

”En usko että hän ikinä kertoi meille oikeaa nimeään”, kolmas totesi. ”Kutsui itseään milloin miksikin. No, mikäpä siinä, täällä Olimaassa kukin kulkekoon sillä nimellä millä itse tahtoo.”

Mariela oli aiemminkin kuullut kalastajien kertovan tästä mystisestä matkalaisesta, joka oli vuosia sitten saapunut Sivistanista Olimaahan, ja viettänyt muutamaan otteeseen pitkiä aikoja heidän seurassaan. Jos joku olimaalaisista olikin arvannut hänen todellisen henkilöllisyytensä, oli hän pitänyt asian omana tietonaan. Mariela oli kuitenkin varma, että kyseessä oli ollut Nik Odession.

Kyläläiset antoivat Marielan majoittua taas pieneen tyhjään tupaan rantalaiturin vieressä, jota käytettiin varastona. Tupa oli täynnä kalastustarvikkeita, mutta sieltä löytyi pehmustettu laveri, sekä kamiina, johon Mariela sytytti tulen. Hän jätti matkatavaransa laverin viereen, ja asetti ryöstösaaliinsa pienelle pöydälle. Hän vilkaisi vielä ikkunasta ulos, missä hän näki hevosensa Vihurin mutustelevan tyytyväisenä sille tuotua rehua. Matkasta väsyneenä Mariela käpertyi risaisen viltin alle, kuunnellen ulkona puhaltavaa, voimistuvaa tuulta. Sisämaan lempeä, lähestyvästä kesästä kielivä sää ei ollut vielä aivan yltänyt rannikolle.

Uni ei kuitenkaan tullut. Jalokiviä tuijotellen Mariela palasi mielessään takaisin vuosien takaisiin tapahtumiin.

Nik Odession. Hänen kuolemastaan oli pian kulunut viisi vuotta, mutta jotenkin Marielan koko elämä tuntui edelleen kietoutuvan hänen ympärilleen. Mariela ei osannut lainkaan kuvitella, mitä hänestä olisi tullut ilman Nikiä. He eivät edes olleet tavanneet kunnolla kuin yhden ainoan kerran, mutta silti Nikin vaikutus Marielan elämään oli ollut valtavan paljon suurempi kuin kenenkään muun.

Eikä Mariela vieläkään tiennyt, mitä hän Nikistä ajatteli.

Lapsena Mariela ei ollut koskaan kokenut Sivistania omakseen. Pormestarin tyttärenä häneltä oltiin aina odotettu paljon; mutta Mariela ei ollut koskaan tuntenut suurta halua täyttää Sivistanin ylhäistön odotuksia, ja pienenä tyttönä hän kokikin usein että oli pettänyt isänsä odotukset, kun ei osannut käyttäytyä valtakunnan ylhäistön kunniasääntöjen mukaisesti. Ei hänen lapsuutensa varsinaisesti onnetonta ollut, mutta etenkään äidin kuoleman jälkeen hän ei koskaan pystynyt puhumaan kenellekään avoimesti, omana itsenään. Joskus hän yritti selittää isälle, miten hän koki ylhäistön odotukset painostavina ja turhauttavina eikä tuntenut oloaan mukavaksi kaikkien niiden järjettömiltä tuntuvien normien keskellä; miten hänestä oli typerää elää elämänsä ennalta määrätyllä tavalla vain siksi, että kaikki muut odottivat sitä häneltä. Isä oli suuttunut hänelle, ja muutaman kerran, kun Marielaa oli oikein turhauttanut, ja hän oli huutanut isälleen päin naamaa, oli isä kurittanut häntä raipalla. Tämä oli selvästi turhauttanut isääkin, ja tämä oli ollut huolissaan siitä että tieto lapsen kurittamisesta tulisi julki ja haittaisi hänen mainettaan pormestarina, Sivistanin kasvoina. Eikä Marielalla ollut silloin ketään, jolle hän olisi kokemuksistaan voinut puhua.

Sitten Nik oli muuttanut kaiken. Mariela muisti sen yhä selvästi kuin eilisen, kuinka koko kaupunki oli muuttunut yhdessä yössä, kun aatelisten lordi ja lady Fyggenheinin kartanoon murtauduttiin. Mystinen varas piti valtakunnan kunniasääntöjä pilkkanaan, teki sen mitä kaikki luulivat kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta, että kukaan ei saattaisi tehdä. Ja kun Nik Odession, ylhäisen perheen poika, paljastui syylliseksi, ei silloin kaksitoistavuotiaan Marielan elämä enää koskaan palannut ennalleen. Yhtäkkiä kaikki hänen omat turhautumisen tunteensa tuntuivat saavan kasvot joihin samaistua. Joku muu oli ollut samassa tilanteessa hänen kanssaan, ja tuntui näkevän samat järjettömyydet, jotka valtakunnan elämää hallitsivat. Mariela näki heti, että Nik oli tahtonut järkyttää Sivistania, iskemällä nimenomaan niihin kohtiin, joihin kaupunkilaiset kuvittelivat ettei kukaan voisi iskeä; kaikki muut kuvittelivat hänet vain sekopääksi, mutta Mariela näki heti tarkoituksen Nikin tekojen takana.

Hän ja Nik olivat käyneet muutaman vuoden ajan samaa koulua, kun Mariela oli aloittanut alakoulun, ennen kuin Nik oli siirtynyt yläkouluun. Silloin Mariela ei ollut kiinnittänyt Nikiin sen enempää huomiota, kuin että hän tuntui aina jotenkin erilaiselta kuin kaikki muut vanhemmat oppilaat. Mutta kun Mariela sitten oli muistellut niitä aikoja, oli hän kokenut ymmärtävänsä Nikiä tavalla, jolla hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ketään muuta. Ja kun Nik sitten oli joutunut vankilaan, oli Mariela jopa itkenyt sitä, sillä hän olisi halunnut tavata tämän. Mutta jotenkin hän oli tiennyt, että Nikin suunnitelma oli monimutkaisempi kuin kaikki kuvittelivat, eikä hän ollut niin yllättynyt siitä mitä seurasi. Tiesihän hän Nikin älykkääksi, ja kiinni jäädessään Nikin kerrottiin nauraneen koko yläkoulun edessä päin poliisipäällikkö Hammonin naamaa. Se päivä, kun Nik Odession pakeni vankilasta, oli saanut Marielan hyppimään innosta ympäri taloaan. Mariela oli jopa arvannut, että aatelisten jälkeen Nik haluaisi nöyryyttää itse pormestaria. Hän oli varoittanutkin isää tästä, mutta isä ei tietenkään ollut ottanut lasta vakavasti; sen sijaan hän oli antanut Marielalle taas raippaa siitä hyvästä, että hän oli niin innoissaan Nikin paosta. Tavallaan Mariela ymmärsi sen; pormestariin kohdistettiin totta kai hirveästi paineita, kun Sivistanin vaarallisin rikollinen oli räjäyttänyt vankilan seinän auki. Silti ne pari päivää Nikin paon jälkeen olivat luultavasti olleet Marielan elämän parhaat; hän oli ollut korviaan myöten ihastunut tuohon poikaan – tai mestaririkolliseen, kuten hän hänet näki – joka oli uhmannut kaikkia niitä sääntöjä, joissa Marielakaan ei nähnyt mitään järkeä, tehnyt kaiken sen, mitä Mariela ehkä olisi voinut unelmoida tekevänsä itsekin, jos olisi tiennyt että niin voi tehdä. Hän muisti, miten oli toivonut ylitse kaiken, että Nik todella tulisi heidän luokseen, todella iskisi pormestarin luokse, kuten oli iskenyt aatelisten luokse, todella järkyttäisi kaupunkilaisten säälittävää turvallisuuden tunnetta. Niin kovasti hän oli tahtonut päästä näkemään ihastuksensa ja esikuvansa.

Ja sitten se oli tapahtunut. Typerässä lapsuuden innossaan ja ihastuksessaan, Mariela ei ollut tajunnut mitä kaikkea Nik Odession todella oli. Olihan hän jo uhkaillut Fyggenheinienkin pojan henkeä; miten järjetöntä olikaan ollut kuvitella, että jos Nik tosiaan iskisi pormestarin luokse, saisi Mariela itse vain tavata ihastuksensa, eikä Nik veisi heiltä mitään hänelle tärkeää. Sinä yönä Marielan toive oli toteutunut, ja samalla hänen isänsä murhattiin ja hänen kotinsa poltettiin. Nik oli todella osoittanut olevansa kaikkea sitä, mitä Mariela oli nähnyt hänen olevan, ja Mariela oli saanut maksaa siitä kovan hinnan. Jälkeenpäin hän oli ajatellut, että Nikin teko todella ajoi tarkoitustaan; se järkytti Sivistania juuri kuten kuuluikin, vaikkei se toki suurta muutosta kaupunkiin tuonut. Mutta Mariela itse ei saanut koskaan menetystään takaisin, eikä hän pystynyt koskaan antamaan Nikille anteeksi. Kuten ei itselleenkään.

Nikin pakolaisvuodet Mariela oli elänyt tätinsä Emelinen luona. Fernstin suvun maine oli kokenut kovan kolauksen, kun isän jättämät raipanjäljet Marielan selässä olivat jääneet kaikkien nähtäville. Marielaan oltiin suhtauduttu säälivästi, ja monet ylhäistössä olivat siitä pitäen katsoneet häntä alas nenänvarttaan pitkin. Siitä pitäen hän oli ollut se tyttö, josta olisi voinut tulla jotain suurta, mutta joka olikin osoittautunut pettymykseksi. Vaikkei hän itse ollut vielä tehnyt yhtään mitään, ainakaan mistä ulkopuoliset olisivat olleet tietoisia.

Jotain selkeyttä tunteisiinsa Mariela oli saanut, kun hän vihdoin oli päässyt tapaamaan Nikin. Tämä oli monen vuoden jälkeen palannut Sivistaniin, ja jäänyt kiinni murhattuaan siskonsa aviomiehen, Jim Davarosin. Poliisiasemalla Mariela oli vihdoin päässyt käymään sen keskustelun, jota hän oli pitkään odottanut. Hän ei vieläkään tiennyt, tunsiko hän Nikiä kohtaan suurempaa vihaa vai rakkautta, mutta ainakin hän oli saanut kerran puhua siitä avoimesti jonkun kanssa, joka oli ymmärtänyt. Nik oli aidosti ymmärtänyt häntä, ja hän Nikiä. Mariela ei ollut ikinä kokenut samaa kenenkään muun kanssa. Mutta anteeksi hän ei ollut antanut. Hänen kostonsa Nikille oli ollut katkera; hän oli paljastanut tunteensa Nikiä kohtaan, ja Nik oli selvästi myös ihastunut häneen, vain jotta pääsisi murehtimaan tätä menetettyä mahdollisuutta viimeisinä päivinään ennen hirttopuuhun joutumista. Mutta Nik oli tapansa mukaan kääntänyt kaiken vielä viime hetkellä päälaelleen. Marielan lopullinen kosto oli ollut suloisempi kuin hän oli osannut kuvitellakaan; hän oli itse polttanut Nikin elävältä hirttopuuhun, ja saanut kuunnella Nikin tuskanhuutoja tämän käristyessä hengiltä. Samalla hän oli auttanut Nikiä järkyttämään Sivistania vielä viimeisen kerran, järjestänyt hänelle poismenon hänen omilla ehdoillaan, jonka kaikki yhä muistivat. Ja Nikin suunnitelma oli toiminut siltäkin osin, että yhä jotkut kuiskailivat, että Nikin henki riivasi Sivistania; usein kun jotain kummallista tapahtui, puhuttiin, että ehkä Nik Odessionin henki oli taas palannut heitä vainoamaan.

Päästyään pakoon Nikin hirttäjäisistä, oli Mariela elänyt lähes viisi vuotta pakolaisena. Viime vuosina hän oli tykästynyt Olimaahan, ja etenkin pääteltyään, että Nik oli viettänyt täällä paljon aikaa, oli hän mielellään jäänyt pitemmiksikin ajoiksi. Hän oli myös oppinut taitavaksi varkaaksi ja huijariksi, ja rikollisena hän oli jo varastanut paljon suurempia ryöstösaaliita kuin Nik koskaan. Mutta silti hän tunsi elävänsä yhä Nikin varjossa; joka yö hänen ajatuksensa palasivat Nikiin, eikä hän koskaan saanut rauhaa. Mitä hän todella Nikistä ajatteli, mitä hän tunsi tätä kohtaan? Vieläkään hän ei osannut sitä sanoa.

Käytyään taas kerran läpi samat ajatukset, nukahti Mariela lopulta aamuyön hämärässä.












Luku 2: Sillanrakentaja



Seuraavina päivinä sää lämpeni, ja Tomban kylän miehistä iso osa teki lähtöä pitkälle kalastusmatkalle. He tunsivat Olimaan seudun vedet, tiesivät missä kalat liikkuivat, ja näihin aikoihin kalaparvet vaelsivat suurina massoina kohti pohjoista. Kesä heillä kuluikin pitkälti kaloja pyydystäen ja suolaten. Suolattuja sillejä, makrilleja ja sardiineja syömällä ja myymällä olimaalaiset pärjäisivät läpi talven.

Naiset menivät toisinaan miesten mukaan lyhyemmille kalastusmatkoille, mutta suurin osa kalastajanvaimoista viihtyi paremmin keskenään rannalla. Siellä he viljelivät maata ja keräilivät yrttejä metsistä. Mariela ei ollut koskaan saanut selville, mitä Tomban naiset ajattelivat hänestä, kaupungin kasvatista joukossaan. Miehet tekivät paljon avoimemmin hänen kanssaan tuttavuutta.

Mariela oli ollut mukana parilla pitemmällä kalastusreissulla, mutta nyt merimatka vanhojen juoppojen kanssa ei innostanut häntä. Niinpä hän haki Vihurin, ja lähti ratsastamaan eteenpäin Olimaan rannikkoa pitkin.

Tombasta Mariela ratsasti kohti toista rannikkokylää, Palinaa. Matka kesti hevoselta pari tuntia. Ennen kylän portteja tie kääntyi sivuun, kohti jylhiä kukkuloita. Mariela vilkaisi kylää, mutta jatkoi sitten kulkuaan isompaa tietä korkeille kukkuloille. Niiden takana hän tiesi tien muuttuvan parempikuntoiseksi, ja kulkevan Olimaasta Parkahoviin, valtakunnan pääkaupunkiin.

Ylhäällä kukkuloilla tuuli puhalsi yhä kylmänä. Maasto oli paljon karumpaa kuin alhaalla meren rannalla, kasvillisuus oli matalaa ja maa kuivaa. Kalastajat olivat kertoneet hänelle, että sateet pysähtyivät usein rannikolle, eivätkä edeneet kukkuloiden yli. Siksi kaikki Olimaan pellot sijaitsivat aivan rannikon tuntumassa, missä sadetta riitti.

Saavuttuaan kapean rotkon kohdalle, Mariela huomasi, että rotkon ylittävä silta oli poikki. Metalliset tukirangat kulkivat rotkon yli, mutta niiden varaan rakennettu puinen kulkuväylä oli pahasti vaurioitunut. Käsiään apunaan käyttäen uskalias kulkuri olisi pystynyt tasapainoilemaan itsensä yli, mutta hevosen kanssa Mariela ei uskaltaisi sitä yrittää. Jos hän haluaisi jatkaa pitemmälle, olisi hänen kierrettävä ylempää kulkevia pikkupolkuja pitkin.

Hetken aikaa Mariela istui paikallaan hevosensa selässä, katse kiinnitettynä rotkon takana avautuvaan kiviseen maisemaan, arvioiden tilannetta. Hän oli suunnitellut ratsastavansa ylös Viimasolaan, missä Olimaasta Parkahovia kohti kulkeva tie kulki korkeimmillaan, ja palaavansa Tombaan vasta illaksi. Nyt hän ei ehtisi sitä tehdä – mutta oli hyvä tietää, että silta oli poikki, sillä se hidastaisi hänen matkaansa Parkahoviin, kun hän lopulta päättäisi sinne palata.

Sitten Mariela näki usean hevoskärryn kokoisen seurueen lähestyvän rotkoa solan suunnalta. He eivät näyttäneet olimaalaisilta, joten Mariela jäi uteliaana odottamaan seurueen saapumista. Hetken kuluttua joukko pysähtyi rotkon toiselle puolelle. Etummaisena kulkeneen hevosen selässä ratsastanut mies hyppäsi alas, ja asteli sillan jäänteiden luokse. Hän oli vahvarakenteinen, tummatukkainen, ja hänen leukaansa peitti hivenen venähtäneen näköinen parta. Hän oli pukeutunut siistiin virkapukuun, joskaan se ei jotenkin vaikuttanut täysin istuvan hänen ylleen.

Muita miehiä kerääntyi myös etummaisen miehen taakse. Tummatukkainen mies tarkasteli vielä hetken sillan jäänteitä, ja käänsi sitten katseensa Marielaan.

”Hyvää päivää, neiti.”

”Kuka sinä olet?” Mariela tokaisi varautuneena.

”Olemme Kultatien väkeä, tulemme Parkahovista. Meidät lähetettiin Olimaahan, koska olemme Belfanin luotetuin yhtiö teiden kunnossapitoon. Minut lähetettiin tänne valvomaan Viimasolan takaisen sillan korjausta. Nimeni on Harol Munder.”

Mariela tuijotti miestä, muttei sanonut mitään.

”Olitko kenties aikeissa ylittää rotkoa?” Harol Munder tiedusteli. ”Uskoisin, että saamme sillan kuntoon vielä tänään, mutta tuskin ennen auringonlaskua.”

”Itse asiassa olin kyllä jo kääntymässä takaisin”, Mariela sanoi.

”Vai niin. Oletko täkäläisiä? Osaisitko kenties neuvoa meitä, löytyykö täältä lähistöltä mitään majataloa? Edellinen, jonka ohitimme, oli Tavalin kylässä, mutta sinne on niin pitkä matka, että tuskin ehtisimme yöksi sinne. Leiriytyminen on toki mahdollista, mutta yöpyisimme mielellämme majatalossa, jos täältä päin sellainen löytyy.”

Mariela katsoi vielä hetken Munderia arvioiden. Muutama muu mies hänen ympärillään katseli Marielaa kiinnostuneena, jotkut tarkastelivat hajonnutta siltaa, ja nuori apupoika kantoi kärryistä esiin lautoja, tukkeja sekä erilaisia työkaluja.

”Palinan kylässä on pieni majatalo”, Mariela sanoi lopulta. ”Se on heti tuolla alhaalla, meren rannalla.” Hän viittoi taaksensa, alas rannikolle laskevan tien suuntaan.

Harol Munder nyökkäsi. Hän kääntyi omiensa puoleen.

”No niin, pojat, aletaanhan hommiin.”

Mariela seurasi hetken ajan miesten toimintaa. Tottunein ottein he riuhtoivat hajonneita ja lahonneita lautoja irti sillan metallirakenteista, ja mittailivat metallirankojen välistä etäisyyttä sekä siihen porattuja kiinnitysreikiä. Sitten Mariela kuitenkin hyppäsi oman hevosensa selkään, jättäen työmiehet töihinsä, ja kääntyi ratsastamaan takaisin rannikolle.

Alhaalla meren rannalla hän päätti kuitenkin hetken mielijohteesta kääntyä Palinaan, sen sijaan että olisi palannut takaisin Tombaan. Mariela ratsasti sisään kylän portista, ja jatkoi pääkatua pitkin kohti keskustassa sijaitsevaa majataloa. Kylä oli hivenen Tombaa suurempi, yksi Olimaa suurimmista kylistä. Ainakin parisataa puutaloa seisoi epätasaisella maalla jokseenkin sikin sokin, tavalla, jota Sivistanissa ei olisi ikinä hyväksytty.

Majatalo oli kylän suurimpia rakennuksia, nimeltään Murjottava Makrilli. Vanhan talon pihalla oli talli, mihin Mariela vei hevosensa. Tallipoika otti hevosen vastaan. Mariela maksoi hänelle kaksi hopeaa, ja Vihuri sai mukavan paikan itselleen tallin olkilattialla, vieressään suuri kasa rehuja syötäväksi.

Aurinko oli jo laskenut läntisten kukkuloiden taakse, kun Mariela käveli sisään Murjottavaan Makrilliin ja pyysi itselleen huoneen yöksi. Saatuaan huoneen avaimen tilasi Mariela itselleen oluttuopin, ja jäi kapakkaan istumaan, yksin ikkunapöytään, mistä hän näki hyvin kaikki vieraat joita majataloon saapui.

”Iltaa, neiti. Kelpaako seura?” muuan humalainen mies kysyi hoiperrellessaan Marielan luokse, mutta Mariela hätisti hänet ärtyneesti tiehensä, eikä mies vaivannut häntä sen pitempään, vaikka näyttikin vähän loukkaantuneelta.

Aikaa oli kulunut useita tunteja, kun Mariela tunnisti siltaa korjaamaan saapuneen ryhmän harppovan pihan läpi, ja hetkeä myöhemmin hän näki heidät tiskin luona puhumassa majatalon pitäjän kanssa. Osa ryhmästä lähti ilmeisesti viemään heidän tavaroitaan huoneisiinsa, kun taas osa istahti alas kapakan puolelle, luultavasti odottamaan illallista pitkän matkan ja raskaan työpäivän rasittamina. Mariela tarkkaili joukkoa hiljaa omasta pöydästään. Pian loputkin miehet liittyivät seuraan, ja hetken kuluttua heille tuotiin kalakeittoa ja leipää, sekä jokaiselle tuopillinen olutta. Yhteensä kuusi miestä alkoi syömään illallistaan hyvällä ruokahalulla.

Mariela odotti vielä tovin, että kaikki miehet olivat ehtineet hörppiä jonkin verran oluttaan, sitten hän nousi ja käveli heidän pöytänsä ohi.

”Kas”, Mariela lausahti yllätystä esittäen, ”tehän olitte niitä sillan korjaajia!”

”Iltaa”, sanoi ryhmän johtaja, jonka Mariela muisteli kertoneen nimekseen Harol Munder. ”Sinäkin olet täällä, huomaan. Kiitos majatalon vinkkaamisesta!”

”Eipä kestä. Sopiiko liittyä hetkeksi seuraan?”

”Tottahan toki.” Munder veti viereisestä pöydästä Marielalle vapaan tuolin. ”Harol Munder”, hän esitteli taas itsensä Marielan istuuduttua. ”Olen Kultatien aluetiepäällikkö ja meidän sillankorjausryhmämme johtaja. Kanssani ovat Mark, Kim, Kai, Jake, sekä Joel. Ja mikähän mahtaa olla neidin nimi?”

”Aline. Aline Merren”, Mariela vastasi epäröimättä.

”Mukava tavata.”

Munder kertoili, muiden välillä täydentäessä, heidän työstään. He työskentelivät Kultatie-nimisessä yhtiössä, joka hoiti teiden kunnossapitoa ympäri koko Belfania. Olimaan teiden korjaustarpeista raportoitiin Parkahoviin harvoin, mikä Marielan oli helppo uskoa, joten kukaan ryhmästä ei ollut käynyt täällä aiemmin. Romahtanut silta teki tiestä kuitenkin niin vaikeakäyttöisen, että itse kuningattaren hovista oltiin palkattu Kultatie lähettämään väkeä siltaa korjaamaan.

”Oletko sinä tavannut itse kuningattaren?” Mariela kysyi aidosti kiinnostuneena.

”Kerran”, Munder mutisi. ”Silfrida tuli itse tapaamaan yhtiömme johtoa, jolloin näin kun hän saapui henkivartijoineen päätoimistollemme. En minä hänen kanssaan mitään muuta puhunut, kuin että pääjohtajamme esitteli minut hänelle lyhyesti.”

”Minäkin olin paikalla”, punapäinen Jake kiirehti sanomaan väliin. ”Vaikka meitä tavallisia työmiehiä ei erikseen esitelty. Mutta kyllä hän oli juuri niin häikäisevä kuin hänestä aina kerrotaan, silkkisessä viitassaan ja hopeakruunussaan, platinanvalkeat hiukset säihkyen kilpaa auringon kanssa.”

Mariela hymyili Jaken haaveilevalle ilmeelle, ja nuori mies katsoi takaisin häneen hivenen punastuneena. Häntä itseään kiinnosti kuitenkin enemmän Harol Munder, joka joukon johtajana oli selvästi miehistä varakkain. Jos jollakulla heistä olisi jotain varastamisen arvoista, niin se olisi hän.

Illan edetessä väsyneet työmiehet alkoivat kuitenkin pian vetäytyä yöpuulle. Joukkion noustessa Mariela nykäisi Munderia hihasta, hymyili valloittavasti, ja sanoi hiljaa: ”Herra Munder. Kuule. Haluaisitko lähteä kanssani vielä lyhyelle iltakävelylle? Voisin näyttää hieman paikkoja.”

Harol Munder loi Marielaan hivenen yllähtyneen katseen, mutta sanoi kuitenkin ilahtuneen kuuloisena: ”Sopiihan se, neiti Merren.”

Muut olivat jo hävinneet huoneisiinsa, kun Mariela johdatti Munderin pihalle. Kuu oli edelleen lähes täysi, ja valaisi heidän kulkuaan, kun Mariela johdatti Kultatien miestä kohti meren rantaa, kysellen samalla kaikenlaista hänen työstään. Munder ei ollut mikään ökyrikas mies, ei kuten herra Meder, mutta selvästi kohtalaisen varakas kuitenkin, ainakin siinä määrin että Kultatien johtaja oli katsonut tarpeelliseksi esitellä hänet itselleen kuningattarelle. Selvästi hän myös viihtyi Marielan seurassa. Hän vaikutti vilpittömältä ja mukavalta nuorelta mieheltä, mutta Mariela ei antanut sen hämätä itseään. Tunteilulla ei ollut sijaa, jos halusi pärjätä rikollisena.

”Herra Munder, suokaa anteeksi suorapuheisuuteni”, Mariela sanoi heidän katsellessaan kuutamon valaisemien aaltojen lipumista rantaan. Mariela kosketti kevyesti Harolin kättä, ja jatkoi: ”Täällä Olimaassa ei usein näe teidänlaisianne, hyvin menestyviä, rehellisiä työläisiä. Minun on myönnettävä, että te kiinnostatte minua suuresti. Tutustuisin mielelläni teihin paremmin.”

Mariela levitti kasvoilleen viehättävimmän hymynsä, ja näki Munderin katsovan häntä tiiviisti. Hän liikahteli hivenen epämukavan oloisena, mutta selvästi hän halusi Marielaa. Kuten kaikki miehet.

”Kutsu vain minua Haroliksi, Aline.”

”Selvä on, Harol. Mitä sanot? Sinä ja minä, tänä yönä?”

Harol Munder hymyili anteeksipyytävästi, ja sanoi: ”Olen pahoillani, mutta en voi. Minulla on kotona vaimo ja kaksi lasta.”

”Ah, ymmärrän”, Mariela kuiskasi, mutta astui silti lähemmäs Harolia. ”Vaikka eihän vaimosi tarvitse saada tietää mitään.”

Mariela tunsi Harolin hengityksen kiihtyvän, hänen tuijottaessaan vantteraa miestä tämän kauniisiin, ruskeisiin silmiin. Kaihoisa hymy pysyi Harolin komeilla kasvoilla.

He katsoivat toisiaan hyvän tovin, kunnes Mariela lopulta rikkoi katsekontaktin, ja totesi: ”Hyvä on, minä ymmärrän. Vaimosi on onnekas, kun saa elää sinunlaisesi miehen kanssa. Suo anteeksi.”

Mariela yritti lähteä, mutta Harol Munder tarttui häntä tiukasti kädestä.

”Hetkinen”, hän murahti. ”Ennen kuin lähdet, niin annapa kukkaroni takaisin.”

Mariela jäykistyi, ja käänsi katseensa Haroliin. Tummatukkainen mies katsoi takaisin tuimasti, mutta ei vaikuttanut erityisen vihaiselta. Mariela harkitsi nopeasti vaihtoehtojaan – hän voisi yrittää pakoon, mutta Harolilla oli hänestä tiukka ote. Lopulta Mariela ojensi kiusaantuneena kukkaron takaisin omistajalleen.

”Olen pahoillani”, Mariela mutisi. ”Olen – hyvin köyhä, ja...”

Harolin ottaessa kukkaronsa takaisin ja hellittäessä otettaan Marielasta, oli Mariela jo aikeissa paeta, mutta hänen hämmästyksekseen Harol oli täysin rauhallinen, ja jopa hymyili.

”Usko tai älä, mutta minä ymmärrän kyllä”, Harol totesi hiljaa. ”En tee sinusta ilmoitusta, kunhan et enää yritä varastaa mitään.”

Mariela ei voinut kuin tuijottaa Harolia. Olimaassa hän oli tottunut kepeään suhtautumiseen rikollisuuteen, mutta kalastajayhteisön ulkopuolella kukaan Belfanin hyvin toimeen tuleva ei olisi katsonut varkauksia läpi sormien.

”Kiitos”, Mariela sanoi varuillaan. ”Mistä moinen ymmärrys, jos saan kysyä?”

”Minä tulen itsekin vaatimattomista oloista”, Harol totesi lyhyesti. ”Tiedän, millaista on olla ilman rahaa.”

Mariela alkoi kiinnostua Harolista yhä enemmän. Ylhäistöön kuuluvat olivat yleensä aina syntyneetkin sinne; oli hyvin harvinaista, että sinne noustiin köyhäistöstä. Ja sen lisäksi, että Harol oli ilmeisesti noussut hyvinkin korkeaan asemaan taustaansa nähden, oli hän myös saanut Marielan kiinni itse teossa – siihen ei ollut moni pystynyt. Mariela piti itseään hyvinkin taitavana taskuvarkaana, vaikka nykyään hän harvemmin tekikään moisia pikkurikoksia.

”Entä saanko minä kysyä”, Harol aloitti hitaasti ja harkitusti, ”mitä sinä olisit tehnyt, kun minä väistämättä olisin myöhemmin tajunnut kukkaroni puuttuvan? Yövymme kuitenkin samassa majatalossa, jonka isäntä olisi tunnistanut sinut.”

Tällaista keskustelua Mariela ei ollut odottanut. Hän ei kuitenkaan pannut lainkaan pahakseen, että häntä hieman haastettiin. Niinpä hän vastasi rehellisesti: ”Kun viettelyni ei tepsinytkään, päätin häipyä heti kun pääsen sinusta eroon. Ei minulla ole majatalossa kuin hevonen, olisin minä päässyt sen kanssa menemään, ennen kuin kukaan olisi minua estänyt. Täällä Olimaassa harvemmin kysellään ylimääräisiä kysymyksiä.”

Harol nyökkäsi, kasvoillaan leveä virne.

”Sinähän olet hyvä, Aline. Jos se nyt on oikea nimesi.”

Mariela kohotti kulmiaan.

”Kas, osuin oikeaan, huomaan”, Harol hymähti. ”Haluaisitko kertoa minulle oikean nimesi?”

Mariela katsoi Harolia pitkään, silmiään siristäen. Lopulta hän sanoi: ”Hyvä on, olet oikeassa. Sinähän olet varsinainen salapoliisi. Ja siten varmaan päättelit jo senkin, että minkä nimen minä sinulle antaisinkin, ei sekään olisi oikea nimeni.”

”Epäilemättä. Emme tosiaan tunne toisiamme vielä niin hyvin, että voisimme oikeasti luottaa toisiimme. Huomautan kuitenkin, että minä olen ollut sinulle täysin rehellinen.”

”Ja silti olet yhä kanssani. Se hämmästyttää minua”, Mariela sanoi. ”Miksi kaltaisesi rehellinen mies alentuu ylipäätään keskusteluun minunlaiseni varkaan kanssa? Etkö pelkää, mitä se tekee kunniallesi?”

Harol naurahti kuivasti. Hän tutkaili Marielaa yhä tarkemmin. Mariela kuuli taas hänen hengityksensä kiihtyvän.

”Kunnia?” Harol murahti lopulta, suunnaten nyt katseensa Marielan olan yli kohti pimeää horisonttia, ikään kuin johonkin vanhaan muistoon vaipuneena. ”Kaipa minua voi nykyään pitää rehellisenä ja kunniallisena miehenä, mutta älä kuitenkaan pidä minua sellaisena tylsimyksenä, mitä valtaosa valtakunnan ylhäistöstä on.” Hän pysytteli hetken hiljaa, ja mutisi sitten: ”Kunnia isän, äidin, rukous heidän verelleen. Kunnia kuningattaren, rukous hänen kruunulleen...”

”Kunnia jumalan, rukous hänen taivaalleen”, Mariela päätti Belfanin kunniarukouksen, ääni täynnä ivaa; mutta niin oli ollut Harolillakin, jopa halveksuntaa.

”Köyhäistössä tuota ei lausuttu yhtä tunnollisesti, kuin ylhäistössä”, Harol jatkoi. ”Vasta aikuisena olen oppinut, että se pitäisi toistaa päivittäin. Ja mitä vielä tulee kunniaani, niin usko tai älä; nuorena poikana minäkin olin taitava taskuvaras, joten osaan äsken käyttämäsi niksit.”

Nyt Harol vaikutti jälleen rentoutuvan, ja katsoi taas suoraan Marielaan. Mariela vastasi katseeseen. Harolin suhteen hän ei enää yllättynyt tämän menneisyydestä. Ketään hänen kaltaistaan Mariela ei ollut ennen tavannut; ehkä Belfanin ylhäistö ei ollutkaan täysin vailla toivoa.

”No nyt minun on myönnettävä, että sinä oikeasti kiinnostat minua”, Mariela tokaisi. ”Meidän täytyy jutella lisää. Tuletko käymään huoneeseeni majataloon? Nyt olen oikeasti täysin rehellinen, kun sanon, että haluan tutustua sinuun paremmin.”

Harol katsoi häntä selvästi yhä varautuneena – hölmöhän hän olisi ollut, jos olisi jo täysin luottanut Marielaan – mutta nyökkäsi kuitenkin vaitonaisena. Hän seurasi Marielaa takaisin Murjottavaan Makrilliin, missä Mariela sytytti kynttilän valaisemaan pientä huonettaan. He istuutuivat jakkaroille pienen pöydän ääreen. Harol katseli Marielaa yhä tarkemmin, ja Marielakin silmäili nuorta miestä kiinnostuneena. Harol alkoi näyttää hänen silmissään yhä vain komeammalta, tyylikkäältä ja lihaksikkaalta, mutta silti vaatimattomalta.

”Minä kerroin sinulle omasta taustastani”, Harol sanoi lopulta, rikkoen pitkän hiljaisuuden. ”Entä sinä? En usko, että olet täältä Olimaasta kotoisin. Mikä sinut, selvän ylhäistöperheen tyttären, on tänne tuonut?”

Jälleen Harol yllätti Marielan tarkkanäköisyydellään. Mariela hymyili hivenen hermostuneena. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, ettei hän täysin hallinnut tilannetta, eikä hän tiennyt ollenkaan, mihin tämä kohtaaminen oli johtamassa. Tavallaan se tunne miellytti häntä.

”Sinä olet tosiaan fiksumpi kuin voisi luulla, Harol Munder. Olet oikeassa. Minä olen kotoisin Sivistanista, missä sain tarpeekseni ylhäistön elämästä. Viihdyn paremmin täällä Olimaassa, ilman niitä kaikkia turhia sääntöjä siitä, miten rikkaan perheen tytön tulisi elämänsä elää.”

Harol katsoi Marielaa yhä tarkemmin, ja äkkiä Marielaan iski uusi epävarmuus. Harol oli osunut herkkään paikkaan hänessä, yhdellä epämääräisellä viittauksella hänen menneisyyteensä herättänyt paljon suurempia tunteita kuin hän olisi halunnut myöntää. Marielasta tuntui, kuin hän voisi kerrankin puhua avoimesti jonkun kanssa, joka saattaisi ymmärtää häntä, mutta vielä hän ei voinut täysin luottaa Haroliin. Oliko hän tuohduksissaan paljastanut liikaa?

”Vai Sivistanista”, Harol mutisi, kulmiaan kurtistaen. ”Tiedätkö, sieltä minäkin olen kotoisin, vaikka olenkin asunut jo monta vuotta Parkahovissa. Puheesi tuo kovasti mieleen erään henkilön, josta kukaan Sivistanissa ei ole voinut välttyä kuulemasta. Arvaatko, ketä minä tarkoitan?”

Mariela nielaisi. Hän oli paljastanut liikaa; hän ei halunnut, että hänet yhdistettäisi Nikiin. Mutta asian kieltäminen herättäisi vain vielä suurempia epäilyksiä, sillä jokainen belfanilainen kyllä tiesi, kuka Nik Odession oli.

”Luulisin niin”, Mariela mutisi katsomatta Haroliin. ”Viittaat varmaan Nik Odessioniin.”

”Aivan. Ja kun minä kuuntelen sinua, ja nyt katson sinua, tulee mieleeni eräs toinen henkilö. Kerro minulle, miten Nik Odession kuoli?”

Mariela kohotti katseensa. Harol katsoi häntä nyt äärimmäisen tuimasti, eikä Mariela pystynyt vastaamaan katseeseen. Harol oli siis arvannut.

”Kaikkihan sen tietävät”, Mariela yritti epätoivoisesti esittää viatonta. ”Hänet poltettiin hengiltä hirttopuuhun.”

”Entä haluaisitko kertoa, miksi sinä teit sen?”

Marielan oli taas kohdattava Harolin painostava katse. Se ei ollut täysin vailla ymmärrystä, mutta ei myöskään enää ystävällisen lempeä.

”Oletko sinä Mariela Fernst? Edesmenneen pormestari Fernstin tytär?” Harol kysyi tiukalla äänensävyllä. ”Se, joka poltti Nik Odessionin hengiltä?”

Mariela oli pitkään hiljaa, mutta lopulta hänen oli nyökättävä. Hän oli jo paljastunut. Sitä paitsi hän huomasi sisällään pienen helpotuksen tunteen, kun hän saattoi kerrankin laskea kaikki naamionsa, lakata esittämästä jotakuta muuta. Olla oma itsensä, niin hyvässä kuin pahassa. Koskaan ennen hän ei ollut voinut sitä tehdä, ei täysin, ei sen jälkeen kun oli polttanut Nikin, ei edes täällä Olimaassa. Ja siitäkin oli aikaa, kun kukaan oli viimeksi kutsunut häntä hänen oikealla nimellään.

”Oikein taas”, Mariela huokaisi. ”Mistä arvasit? Ja mitä se sinua liikuttaa, mitä minä olen tehnyt?”

Harol katsoi yhä Marielaa kylmästi. ”Nik oli minun hyvä ystäväni.”

Mariela kiinnitti katseensa yllättyneenä Harolin silmiin, virnistäen epäuskoisena. Tätä hän ei ollut odottanut.

”En tiennyt, että Nikillä oli ystäviä. Mutta jos niin on, jos sinä todella tunsit hänet, niin silloin varmaan uskot minua, kun sanon, että se oli hänen oma ideansa. Minä kävin tapaamassa häntä kun häntä pidettiin poliisiasemalla, ja hän sanoi, että haluaa järjestää itselleen mahdollisimman näyttävän poismenon, vielä viimeisen spektaakkelinsa, ja pyysi että minä poltan hänet elävältä hirttopuuhun. Halusi vielä että hänen ruumiinsa palaa mahdollisimman pitkälle, jottei sitä enää voisi haudata asiaankuuluvasti.”

Nyt puolestaan Harol tuijotti Marielaa vähän järkyttyneen näköisenä. Viimein hän nyökkäsi.

”Se... se kuulostaa kyllä ihan Nikiltä, täytyy myöntää.”

”Kukaan muu tuskin olisi suostunut täyttämään tätä Nikin viimeistä pyyntöä”, Mariela jatkoi. Hän ei ollut puhunut asiasta kenenkään kanssa lähes viiteen vuoteen. Nyt, kun hän vihdoin sai sanoa asioita ääneen, oli hänen vaikea pitää suutaan kiinni. ”Minun on myönnettävä, että tein sen oikein mielelläni. Hän ansaitsi sen, niin hyvässä kuin pahassa.”

”Hän murhasi sinun isäsi”, Harol mutisi.

”Ja poltti meidän talomme. Mutta hän oli myös juuri se, mitä Sivistan tarvitsi. Kostoni Nikille oli täysin henkilökohtainen, mutta se mitä hän edusti... toivoisin, että olisi muitakin Nikin kaltaisia. Mutta ei, en ole koskaan tavannut ketään vähänkään samanlaista.”

Marielan mieleen muistuivat taas ne muutamat päivät, kun Nik oli paennut vankilasta, mutta ennen kuin hän oli iskenyt pormestari Fernstin luokse; ne päivät, jolloin silloin kaksitoistavuotias Mariela oli ihastunut korviaan myöten tuohon kaikkia sääntöjä uhmaavaan poikaan, ja toivonut yli kaiken että pääsisi näkemään hänet. Ja sitten se oli tapahtunut; siinä Nik oli ollut, herättänyt hänet keskellä yötä, legendaarinen hymyilevä naamio kasvoillaan. Ja sitten hän oli tehnyt sen, minkä Marielan olisi pitänyt jo silloin ymmärtää olevan Nikin päämäärä.

”Ei, Nik oli ainoa laatuaan”, Harol sanoi. ”Paras ystävä joka minulla on koskaan ollut. Minua kyllä harmittaa se maine mikä hänellä on, ei hän oikeasti ollut yhtään sellainen. Mutta toisaalta, hän tuskin välittäisi siitä, mitä tavalliset belfanilaiset hänestä enää ajattelevat.”

”Niinpä”, Mariela myötäili. ”Mutta miten sinä saatoit olla hänen ystävänsä?”

Harol katsoi Marielaa hetken, arvioiden häntä taas päästä varpaisiin. Sitten hän sanoi: ”Ehkä minä voin luottaa sinuun, kun sinäkin kerran luotat minuun... ainakin riittävästi, että suostuit kertomaan totuuden. Tavallaanhan me olemme tässä yhdessä. Minä en tosiaan aina ole ollut hyvin toimeen tuleva, menestyvän yhtiön kunnioitettu aluetiepäällikkö. Lapsena me kuuluimme Sivistanin pahimpaan köyhäistöön. Sitten minä tapasin Nikin ja kaikki muuttui. Kaikki luulevat yhä että Nik teki kaikki ne asiat yksin. Mutta oikeasti hänellä oli apuri: minä. Minä olin hänen kanssaan Fyggenheinien kartanossa. Minä autoin hänet pakoon vankilasta. Isäsi murhaan ja kotisi polttamiseen minulla ei kuitenkaan ollut osuutta.” Harol katsahti Marielaan anteeksipyytävästi. ”Ja Fyggenheinithän eivät koskaan saaneet kaikkea kultaansa takaisin. Kahdeksan kultaharkkoa varastettiin heidän kassakaapistaan. Niistä kuusi Nik antoi minulle. Niillä minä olen rakentanut itselleni uuden elämän, ja päässyt pois siitä kurjuudesta, missä vietin lapsuuteni. Joskus minua vaivaa huono omatunto siitä, että minä selvisin siitä kaikesta niin vähällä, ja sain pitää kaikki ne rahat, kun taas Nik joutui kantamaan kaiken vastuun, ja joutui ensin vankilaan, ja sitten hirteen. Tai siis roviolle. Mutta hän sen kaiken suunnitteli, ja kaikki meni yleensä hänen suunnitelmiensa mukaan, vaikken minä niitä aina ymmärtänytkään.”

Mariela nyökkäsi hiljaa. Äkkiä kaikki tuntuikin paljon järkeenkäyvämmältä. Hän ei ollut koskaan käsittänyt, miten Nik oli onnistunut vankilan sisältä käsin räjäyttämään sen seinän. Ja kun hän nyt ajatteli asiaa tästä uudesta näkökulmasta, alkoi tuntua suorastaan järjettömältä, ettei kukaan ikinä ollut yrittänytkään selvittää, oliko Nikillä mahdollisesti ollut rikoskumppaneita apunaan.

”Koko valtakunta on kyllä aivan toivoton”, Mariela tokaisi, enemmän itselleen kuin Harolille.

”Kuulin Nikin sanovan tuota samaa useammankin kerran”, Harol myhäili. ”Tiedän, etten täysin ymmärrä, mitä kaikkea Nik sillä tarkoitti, enkä varmaan myöskään kaikkea mihin sinä viittaat, vaikka toki ymmärrän turhautumisesi valtakuntaa kohtaan. Mutta oletko koskaan ajatellut, että olet kenties vähän turhankin ankara muuta maailmaa kohtaan?”

Mariela katsoi Harolia kysyvästi, mutta ei sanonut mitään.

”Minä tiedän, etten olisi ikinä voinut estää Nikiä tekemästä mitä hän teki”, Harol jatkoi. ”Joissain asioissa olisin yrittänyt hillitä häntä, jos olisin osannut. Esimerkiksi sinun isäsi suhteen – vaikka eihän hän tietenkään siitä suunnitelmastaan minulle etukäteen kertonut. Mutta lopulta ainoa asia, mikä minua oikeasti harmittaa, etten ikinä hänelle sanonut, on tämä; vaikka tiedän, ettei hän ikinä olisi voinut elää onnellisena tällaista tavallista elämää, niin kuin minä yritän, niin hän ei myöskään antanut itselleen minkäänlaista mahdollisuutta sopeutua muuhun maailmaan. Eihän kukaan tietenkään pysty kertaheitolla koko maailmaa muuttamaan, mutta käyttääkseni hänen omaa ilmaisuaan: hän ei ollut, etkä sinäkään ole, ainoa jolla on mitään toivoa. Mitä minä tarkoitan sinulle sanoa, on se, että sinun ei ole pakko heittää elämääsi kokonaan menemään, niin kuin Nik teki. Vaikka Belfan ei ikinä tulisi kokonaan muuttumaan, niin täällä on myös ihmisiä, jotka ymmärtävät sinun ja Nikin näkemät ongelmat, jos heille niistä huomautetaan. Asioita on mahdollista muuttaa myös vähän kerrallaan. Esimerkiksi minä olen onnistunut vakuuttamaan esimieheni tuplaamaan työntekijöitteni palkat, mikä oli pois minulta itseltäni – mutta he tarvitsevat sitä rahaa minua enemmän. Ja jotkut muutkin, vaikkakin myönnän että kovin harvat, ovat seuranneet esimerkkiäni. Sinä ja Nik ette ole ainoat, jotka yrittävät tehdä jotain.”

Mariela kuunteli Harolia hiljaa silmät kiinni. Ja yhtäkkiä, Harolin lopetettua, hän oli purskahtaa itkuun. Mariela kääntyi poispäin Harolista, ja pyyhki silmiään – Harol oli taas osunut sanoillaan herkkään kohtaan hänessä, jota Mariela ei ollut itse käsitellyt, ei halunnut käsitellä. Hän ei ollut ikinä ajatellut, ei ollut antanut itselleen lupaa ajatella, millaista olisi elää tavallista elämää. Olisiko hän voinut olla silloin onnellinen? Tuskin. Mutta oliko hän sen onnellisempi piileskellessään lakia Olimaassa, peitellessään todellista henkilöllisyyttään, vailla minkäänlaista mahdollisuutta rauhoittua tai asettua aloilleen, seuranaan vain vanhoja kalastajia sekä jatkuvat muistot Nikin viimeisistä hetkistä? Hän oli kieltänyt itseään pohtimasta tätä kysymystä, pohtimasta itselleen mitään vaihtoehtoja. Hän oli Mariela Fernst, joka oli murhannut Nik Odessionin ja perinyt tämän maailman, mutta olisiko hän voinut olla jotain muutakin?

Harol siirsi tuoliaan lähemmäs Marielaa ja laski kätensä hänen olalleen. Harol näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoa. Äkkiä Mariela kääntyi, kietoi kätensä Harolin ympärille, ja suuteli tätä. Lyhyen hetken ajan Harol ei osannut reagoida mitenkään, mutta sitten he ottivat yksissä tuumin kolme askelta sivuun, ja kaatuivat Marielan vuoteeseen.

Lopulta he nukahtivat toisiinsa kietoutuneina, ja Mariela tunsi olonsa turvallisemmaksi kuin koskaan isänsä kuoleman jälkeen.










Luku 3: Nähdään taas pian


Aamulla ikkunasta kantautuva tuulahdus herätti Marielan. Vaikka peiton alla oli mukavan lämmintä, tunsivat hänen kasvonsa viileän henkäyksen. Jotain kuitenkin puuttui.

Harol oli poissa. Ulkona aurinko oli hädin tuskin noussut, mutta Mariela ponkaisi pystyyn, pukeutui, ja juoksi ulos huoneestaan. Käytävässä hän törmäsi yhteen Kultatien työntekijöistä, nuoreen punapäähän, jonka nimen hän muisteli olevan Jake; tämä kertoi että yhtiön miehet olivat kaikki syöneet varhaisen aamiaisen ja tapaisivat hetken kuluttua pihalla, lähteäkseen takaisin kohti Parkahovia.

”Joko Harol meni sinne?” Mariela tivasi kiihtyneenä.

”On varmaan vielä huoneessaan viimeistelemässä tavaroitaan. Tuon käytävän päässä, toiseksi viimeinen huone oikealla. Hän vaikutti jotenkin väsyneeltä, ei tainnut nukkua hirveän hyvin.”

Mariela kiirehti punapään osoittamaan suuntaan, ja löysi raollaan olevan oven. Hän kurkisti sisään, ja näki Harolin pakkaamassa laukkuaan. Mariela ryki äänekkäästi kurkkuaan. Harol käännähti hätäisesti ja huomasi hänet.

”Mariela.” Harolin ääni kuulosti käheältä. Hän nousi seisomaan, ja liikahteli epävarmana jalalta toiselle. ”Minä... huomenta.”

”Olitko sinä lähdössä, noin vain? Hyvästelemättä minua?” Mariela kysyi, taistellen kaikin voimin silmiinsä nousevaa kosteutta vastaan.

”Minä... olen pahoillani. Mutta en tiedä, mitä olisin sinulle sanonut.”

”Miten olisi vaikkapa nähdään taas pian?” Mariela tivasi kiihtyneenä.

”Mariela.” Harol sulki hetkeksi silmänsä, ja katsoi sitten Marielaa vakavana, pitäen kasvonsa hallitun ilmeettöminä. ”Minä olen naimisissa oleva mies. Minulla on kotona vaimo, sekä poika ja tyttö. Sinä... sinä olet ihastuttava nainen, ja olen iloinen, että sain kuulla totuuden Nikin kuolemasta. En kanna sinulle siitä kaunaa. Mutta minä en voi.”

”Miksi? Koska valtakunnan kunniasäännöt kieltävät sen vai?”

”Mariela... ei se ole noin yksinkertaista. Vaikka valtakunnassa on mitä järjettömimpiä sääntöjä, ei se tarkoita, että niitä kaikkia pitäisi rikkoa, vain siksi että jotain niissä lukee.”

”Mutta etkö sinä pitänyt viime yöstä? Minä luulin että sinä pidit siitä... pidit minusta...”

”Mariela”, Harol toisti kärsivällisesti. ”Kyllä minä pidin siitä. Ja minä pidän sinusta. Kuten sanoin, sinä olet ihastuttava nainen. Ja Nikin kautta meidän välillämme on tietty side, aivan erityinen, jotain mitä kenelläkään muulla ei ole. Mutta yritä ymmärtää... miltä sinä luulet, että tämä tuntuisi Miasta? Minä rakastan perhettäni, Mariela, enkä halua aiheuttaa vaimolleni mielipahaa. Hänestä minä välitän, en valtakunnan kunniasäännöistä.”

”Mutta... entä minä?”

Mariela ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta hän oli viime yönä ensimmäistä kertaa elämässään kokenut olevansa turvassa, kokenut, että saattoi luottaa johonkuhun. Ja nyt tuo turva haihtui sirpaleina ilmaan, vanha julma maailma löi häntä päin kasvoja. Aiemmin hän ei vain ollut tajunnut, miten julma se maailma oikeasti olikaan, sillä hän oli luullut, ettei hänelle olisi olemassa, voisi olla olemassa mitään tukea ja turvaa. Mutta nyt hän tiesi, että sellainen oli sittenkin olemassa, vain hänen saavuttamattomissaan...

Harol huokaisi syvään.

”Minä mietin asiaa. Tässä, tässä on Kultatien toimistoni osoite Parkahovissa. Tule joskus käymään siellä, niin voidaan jutella lisää.” Hän ojensi Marielalle käyntikortin. ”Minä matkustelen usein, mutta ensi viikolla olen iltapäivät toimistolla. Älä kuitenkaan odota liikoja – mutta nähdään taas pian, jos vain haluat.”

Harol heilautti laukun selkäänsä, asetti hatun päähänsä, ja poistui huoneestaan kosketettuaan Marielaa lyhyesti olkapäähän. Mariela tunsi kylmiä väreitä selässään, ja valtaisaa myllerrystä vatsassaan, kuin sata jäätynyttä käärmettä olisi huutanut kiukkuaan ilmoille myrkkyhampaidensa läpi. Tältäkö Nikistä oli tuntunut heidän suudelmansa jälkeen? Jotenkin Mariela epäili sitä.



Mieli tyhjänä Mariela ratsasti takaisin Tombaan. Vanha Ebert ilmeisesti huomasi jonkin painavan häntä, sillä hän yritti kysellä oliko Marielalle tapahtunut jotain, mutta kun Mariela ei vastannut, haki Ebert vapansa ja painui kalastamaan.

Mariela haki myös vavan sekä haavin, ja suuntasi rantakallioille, mutta valitsi syrjäisen kohdan missä hän sai olla rauhassa kyläläisiltä. Hän kaipasi jotain tekemistä, joten hän alkoi viskellä viehettä veteen. Kalastajat olivat mukavaa seuraa, ja Mariela arvosti heidän välinpitämätöntä suhtautumistaan muun valtakunnan menoihin, mutta nyt hänen sydäntään painoivat asiat, joita hän ei halunnut heille jakaa. Ei hänellä tosin ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut sydäntään purkaa. Nikin kuoleman jälkeen hän ei ollut koskaan tavannut ketään, jonka hän olisi kokenut aidosti ymmärtävän häntä, ei ennen Harolia.

Heiteltyään hyvän tovin, sai Mariela napin. Kala pisti kovasti vastaan, mutta Mariela kiskoi sen väkisin ylös. Pieni hauki sätki hänen haavissaan. Mariela löi sen halolla kanveisiin, ja jäi tuijottamaan kalaa. Välittikö hauki siitä, että ymmärsikö sitä kukaan? Tunsiko se tarvetta puhua elämästään muiden kanssa? Olisiko elämä helpompaa, jos ei välittäisi muusta, kuin kaislikossa piileskelemisestä ja uusien, pahaa-aavistamattomien saaliiden väijymisestä? Hetken kuluttua hän totesi hauen riittävän saaliiksi, ja ryhtyi perkaamaan sitä.

Illan jo hämärtyessä Mariela istui yksin nuotiolla haukeaan paistamassa, kun nuori kyläläinen, nimeltään Hubert, istui hänen viereensä. Hubert katseli Marielaa liekkien loimussa, pitkä ja laiha poika, joka oli pukeutunut ylisuureen, luultavasti isälleen kuuluneeseen kalastustakkiin, ja yritti kasvattaa itselleen partaa – joskin se projekti oli vielä pahasti puolitiessä.

”Mestarivaras Angela, täällä paistamassa haukea nuotiolla”, Hubert sanoi hitaalla, mutta harkitulla ja pehmeällä äänellä, hyvin erilaisella kuin mitä Olimaassa yleensä kuuli. ”Mitä sinä täällä yksiksesi istut?”

”Paistan haukea nuotiolla”, Mariela tokaisi.

”Ahaa, jotain mistä et halua puhua, siis.” Hubert katsoi Marielaa virne kasvoillaan. ”Ei se mitään. Sinulla on paljon asioita, joista et halua puhua, se on selvä. Ehkä me olimaalaiset emme ole niin puheliaita, ymmärrän sen. Joskus minäkin mietin, millaista elämä olisi tuolla muualla. Mutta se mitä olen ymmärtänyt, sinunkin kauttasi, ei ihan hirveästi innosta lähtemään täältä. Vuosien takaisessa kapinassa jotkut sitä yrittivät, mutta sen jälkeen kun heidät hirtettiin, olemme me maksaneet kiltisti kalaveromme Parkahoviin, emmekä muuten välittäneet muun valtakunnan menosta, eivätkä he meistä. Joskus se tuntuu vain vähän tylsältä.” Hubert katsoi taas Marielaa tiiviisti, ja sormeili takkinsa revenneitä hihoja. ”Sinä et kuitenkaan vaikuta tylsältä. Jos haluat joskus kertoa enemmän itsestäsi, niin minä kuulisin mielelläni.”

Mariela yritti pohtia tätä ehdotusta hetken aikaa, mutta se sai heti aikaan valtaisan myllerryksen hänen päässään sekä pistävän kivun rinnassa. Hän ei pystynyt käsittelemään ajatuksiaan juuri nyt. Hän tarvitsi aikaa, aikaa yksin.

”Ei nyt”, hän tokaisi, ja alkoi närppiä hauestaan palasia. Hubert nyökkäsi, ehkä vähän pettyneen oloisena, ja nousi ylös.

”Jos tunnen sinua yhtään, niin sinä lähdet kohta. Et ole koskaan jäänyt tänne pitkäksi aikaa. Mutta uskon, että täältä löytyy aina paikka sinua varten, jos niin haluat.”

Mariela nyökkäsi vähäelkeisesti, suu täynnä haukea.

”Kiitos. Jätän teille vähän kultaa lähtiessäni.”

Hubert lähti, ja seuraavana aamuna olimaalaisten herätessä Mariela oli poissa.










Luku 4: Parkahovi



Talo oli väriltään vaaleankeltainen, yksikerroksinen ja yksinkertainen, ei erityisen suuri, mutta hyväkuntoinen ja kaikin puolin riittävä. Aita erotti matalien pensaiden sekä muutaman pienen omenapuun täyttämän pihan muusta Parkahovista. Sijainti oli mukava, Parkahovin varakkaan alueen laitamilla. Alle sadan metrin päässä talosta saattoi pienen kummun päällä seistessään erottaa keskustan Vanhassakaupungissa häämöttävän kuningattaren palatsin.

Harol Munder saapui kotiin mietteliäänä. Kahden päivän matka Olimaasta oli sujunut mukavasti, mutta pitemmän päälle jatkuva matkusteleminen oli perheelliselle miehelle rasittavaa. Hän oli kyllä keskustellut esimiehensä kanssa, että Harolin usean vuoden pätevän palveluksen jälkeen, hänelle voitaisi myöntää enemmän Parkahovin toimistolta käsin hoidettavia tehtäviä, jottei hänen tarvitsisi viettää kaikkea aikaansa matkustellen.

Tällä kertaa hänen mieltään painoi kuitenkin toinen asia. Olimaassa Harol oli tavannut Mariela Fernstin, vanhan ystävänsä Nik Odessionin murhaajan. Mariela oli ihastunut häneen – ja hän myös Marielaan, Harol joutui myöntämään. Palinan majatalossa he olivat nukkuneet yön yhdessä. Tämä kadutti Harolia, ja silti hän joutui myöntämään itselleen, että Mariela kiinnosti häntä – etenkin heidän yhteisen historiansa takia. Kukaan elossa oleva ei varmasti tiennyt kaikkea, mitä Nik oli eläessään tehnyt, mitä hän oli ajatellut ja tavoitellut; mutta Mariela ja Harol tiesivät kumpikin siitä enemmän kuin kukaan muu. Mutta siinä oli jotain muutakin; Mariela kiinnosti Harolia naisena. Hän oli älykäs, kaunis, viehättävä, ja osasi ajatella itsenäisesti, paremmin kuin kukaan jonka Harol oli Nikin kuoleman jälkeen tavannut. Selvästi Mariela oli myös kokenut kovia, suurilta osin tietysti Nikin takia, eikä Harol voinut olla tuntematta pientä osasyyllisyyttä tästä. Olisiko hänen aikanaan pitänyt osata estää Nikiä murhaamasta Marielan isää? Harol olisi halunnut lohduttaa Marielaa, mutta ei tiennyt miten. Nik ei ollut ikinä pyytänyt Harolilta tukea, Harol oli vain auttanut tätä tämän rikoksissa, usein tavoilla, joita Harol ei itsekään täysin ymmärtänyt. Ja sitten Nik oli tukenut Harolia, niin henkisesti, neuvoen Harolia hänen sen aikaisen ihastuksensa kanssa, kuin rahallisesti, antamalla valtaosan heidän ryöstösaaliistaan hänelle. Sen jälkeen Nik oli joutunut pakoilemaan poliisia loppuelämänsä, ja Harol oli jäänyt yksin rahojen kanssa. Hän oli jäänyt valtavaan kiitollisuudenvelkaan Nikille, joka oli mahdollistanut hänen nousunsa pois köyhäistöstä, mahdollistanut Harolille hyvän elämän; mutta ei ollut jättänyt hänelle mitään tapaa maksaa velkaansa takaisin. Vasta myöhemmin Harol oli ymmärtänyt, ettei Nikin elämä voinut olla ollut helppoa, eikä hänellä ollut ikinä ketään tukemassa häntä. Harol toivoi, että olisi osannut sen aikanaan tehdä; ja nyt hänestä tuntui, että hänen kuuluisi tehdä se edes Marielalle, joka oli suurilta osin päätynyt kulkemaan Nikin jalanjälkiä. Mutta miten? Ja miten pysyä samalla uskollisena Mialle?

”Isä!” huusivat kaksi lasta, kuusivuotias Noa ja kolmevuotias Nata, juostessaan eteisessä häntä vastaan. Harol laskeutui polvilleen, ja kaappasi molemmat lapset syliinsä.

”Oliko mukava matka?” kysyi Mia tullessaan lasten perässä. Harol päästi irti lapsista ja hymyili, yrittäen olla näyttämättä huoltaan. Oliko hän pettänyt vaimoaan?

”Oikein hyvin meni. Saimme sillan korjattua, ja yövyimme pienessä kalastajien majatalossa.”

”Olimaa.” Mia kurtisti kulmiaan. Olimaan nimenkin mainitseminen sai monet Belfanissa varuilleen, ja siksi varmaan alueen mainitsemista tunnuttiinkin usein välttelevän. ”Vähän minua huolestutti, kun jouduit lähtemään sinne hämärille syrjäseuduille, mutta hyvä että pääsit ehjänä takaisin.”

Harol hymyili vaimolleen hivenen poissaolevana, ajatuksiinsa vaipuneena. Lapset pyörivät heidän jaloissaan, kun Mia meni kattamaan pöytää, ja pian illallinen oli valmiina. Suolattuja makrilleja perunoiden sekä kasvisten ja inkiväärikastikkeen kera.

”Mehua!” huusi Noa.

”Maitoa!” huusi Nata.

Mia hymyili, ja kaatoi Natalle maitoa, pilkkoen samalla tytölle perunoista sopivan kokoisia palasia. Harol kaatoi Noalle mehua, pojan luodessa häneen varoittavan katseen, ikään kuin varmistaakseen, ettei hän vain erehtyisi luulemaan että kuusivuotias tarvitsisi apua perunoiden pilkkomisessa.

”Sain eilen kirjeen korkeammasta alakoulusta”, Mia sanoi hetken kuluttua, otsa hieman kurtussa. ”He eivät hyväksyneet hakemustani.”

Mia työskenteli opettajana Alalaakson alakoulussa, joka oli yksi Parkahovin normaalikouluista, joihin köyhäistön perheet saivat lähettää lapsensa opiskelemaan. Hän oli kuitenkin jo pitkään yrittänyt päästä vaihtamaan korkeampaan kouluun, missä pääsisi opettamaan ylhäistön lapsia; erityisesti sen jälkeen, kun heillä oli ollut varaa lunastaa Noan paikka korkeampaan kouluun, missä hän aloittaisi ensi syksynä. Mia toivoi kovasti, että voisi opettaa samassa koulussa, mitä hänen poikansa kävisi.

”Harmi”, Harol mutisi. Hän tiesi, miten suuri pettymyksen täytyi olla Mialle, vaikkei tämä näyttänytkään sitä ulospäin.

Illallisen jälkeen lapset leikkivät prinssiä ja prinsessaa. Noa rakensi heille tyhjistä pahvilaatikoista ja muutamasta isosta kangaspalasta linnan, ja Nata veti päälleen lasten juhlaleningin jonka Mia oli hänelle ostanut; se oli vielä vähän liian iso kolmevuotiaalle, mutta Nata juoksenteli innoissaan linnan ympäri, vaikka kompuroikin vähän väliä leningin pitkiin helmoihin. Myös Harol ja Mia joutuivat osallistumaan leikkiin; Harol kuninkaana ja Mia kuningattarena.

Näinä hetkinä Harol muisti, miksi hänellä aina työmatkoillaan oli niin kova ikävä perhettään.



Loppuviikon Harol oli kiireinen töiden parissa; hän joutui jäämään toimistolleen myöhään iltaan asti. Olimaan sillan korjauksesta oli raportoitava, ja erinäiset muut tietyöt ympäri valtakuntaa vaativat Harolin huomiota; lukuisia pyyntöjä kunnostuksista oli tullut hänen pöydälleen, ja Harolin oli päätettävä, mitkä niistä olivat kiireisimpiä, mihin tulisi ensisijaisesti lähettää ryhmiä niitä hoitamaan. Kun Harol oli aloittanut työnsä Kultatiellä, tämän kaltaiset paperityöt olivat tuntuneet tylsiltä, verrattuna siihen että pääsi räjäyttelemään kallioita soraksi ja oikeasti työskentelemään valtakunnan lukuisilla kunnostusta vaativilla teillä, jolloin sitä todella tunsi tekevänsä jotain hyödyllistä. Vuosien mittaan Harol oli kuitenkin myös oppinut arvostamaan tämänkaltaisia johtotehtäviä, ja opiskeltuaan omin päin ylimääräistä matematiikkaa, jota Sivistanin normaalikoulussa ei ollut hänelle opetettu, oli hän saanutkin yhä enemmän vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä, kunnes hänet kaksi vuotta sitten oli nimitetty hänen nykyiseen virkaansa, aluetiepäälliköksi. Nytkin Olimaantien korjatun sillan kestävyys oli laskelmien varassa, jotka Harol oli tehnyt yhdessä Kultatien siltainsinöörin kanssa.

Hänen toimistonsa oli vain pieni koppero, mihin mahtui työpöytä, sekä pari kirjahyllyä täynnä erinäisiä kansioita, joita Harol pyrki parhaansa mukaan pitämään järjestyksessä. Vain ylemmän portaan johtajilla oli tilavia työhuoneita, mihin he mahtuivat vastaanottamaan suuria määriä vieraita mukavasti yhtäaikaa. Mutta hän oli sentään saanut oman toimiston; se oli jo valtava harppaus siitä elämästä, mihin Harol oli tottunut lapsena, nähdessään miten hänen vanhempansa yrittivät epätoivoisesti löytää töitä mistä vain sattuivat niitä saamaan. Harol asettui mukavasti työpöytänsä taakse papereitaan työstämään.

Samalla Harol pohti jatkuvasti, tulisiko Mariela häntä tapaamaan. Viikonloppuna hänen ei onneksi tarvinnut tehdä töitä, hän sai viettää sen vaimonsa ja lastensa kanssa; aivan liian harvinaista perheen laatuaikaa. Mutta maanantaina, hänen saapuessaan taas toimistolle, huomasi Harol hermostuksen sisällään. Jos Mariela tulisi, niin mitä hän tälle sanoisi? Oliko Mia vaistonnut hänessä jotain erikoista? Ja mitä jos hän, kaikesta huolimatta, päätyisi taas pettämään vaimoaan? Sitä Harol ei halunnut tehdä, mutta hän halusi silti olla Marielalle tukena. Sitä nuori mestaririkollinen todella tarvitsi, Harol ei halunnut antaa Marielan heittää elämäänsä menemään Nikin tavoin.

Ja torstaina, ruokatunnin jälkeen, Harolin oveen koputettiinkin. Sihteeri ilmoitti, että nuori nainen, joka oli ilmoittanut nimekseen Aline, oli pyytänyt päästä häntä tapaamaan. Sihteerin poistuessa Mariela astuikin sisään, ja sulki oven perässään.

”Hei”, Mariela totesi vaisusti. Hän katsoi Harolia, ja yritti hymyillä.

”Kas, Mariela.” Harol ei ollut osannut lainkaan päättää, mitä hän tekisi, jos Mariela todella saapuisi. ”Mitä, ihanko saavut tänne omana itsenäsi, ilman mitään valepukuja? Salanimesikin on minulle jo kovin tuttu. Kai sinulla on sentään joku juoni punottuna pääni menoksi?”

”Usko tai älä, mutta ei ole. Minä halusin vain tulla sinua tapaamaan.”

”No... istu alas.” Harol viittasi tuolille pöytänsä edessä. Tietämättä oikein mitä sanoa, he tarkastelivat toisiaan, istuen naamat vastatuksin, pienen pöydän molemmin puolin. ”No, mitä ajattelet asiasta, nyt kun tapaamisestamme on kulunut reilu viikko?”

Mariela katseli Harolia epävarman oloisena; Harol arvasi, ettei Marielan ollut koskaan ennen ollut näin vaikea löytää sanoja. Nainen oli aiemmin yrittänyt huijata Harolia niin itsevarman oloisena, kuten oli ilmeisesti tehnyt lukuisten muiden helppouskoisten miesten kanssa. Mutta sitten hän oli ihastunut ja kaikki oli mennyt sekaisin... Harol muisteli omaa teiniajan ihastustaan, Nikin pikkusiskoa... Ja samalla hän tuntui vajoavan Marielan syvän vihreisiin silmiin... Mian ruskeat silmät olivat aivan yhtä kauniit, Harol toisteli itselleen.

”Minä... minä tiedän, että sinä rakastat perhettäsi, etkä voi pettää vaimoasi minun takiani”, Mariela mutisi hiljaa. Marielan silmät olivat kostuneet, vaikka hän selvästi yritti sitä estää. Harolin oli vaikea uskoa, että tämä oli sama nainen, joka oli itsevarmana yrittänyt vietellä, huijata ja ryöstää häntä aiemmin. ”Minä ymmärrän sen. En voi asettua sinun ja vaimosi väliin.”

”Kiitos”, Harol sanoi, koskettaen Marielan kättä. Hän tunsi Marielan värähtävän hänen kosketuksestaan.

”Minulla on kuitenkin sinulle pyyntö”, Mariela jatkoi. Harolin katsoessa häntä kysyvästi, nainen sanoi: ”Haluaisitko sinä joskus käydä Sivistanissa minun kanssani?”

Harol katseli Marielaa yllättyneenä. Mariela katsoi häntä takaisin, mutta vaikutti hivenen huolestuneelta; kenties hän pelkäsi, että Harol pitäisi hänen pyyntöään typeränä. Harol kiirehti levittämään kasvoilleen hymyn.

”Jos tämä todella on vilpitön pyyntö ilman taka-ajatuksia, niin mielelläni. Minun täytyy työnikin puolesta aina joskus käydä siellä.”

Mariela sulki hetkeksi silmänsä, ja hymyili surullisesti.

”Ymmärrän, jos et täysin luota minuun, kaiken sen jälkeen, miten me silloin tutustuimme. Eihän kukaan järkevä ihminen minuun luottaisi. Mutta nyt minä olen vilpitön, vilpittömämpi kuin koskaan ennen. Minä toivon, että sinä voisit luottaa minuun, Harol. Minä en ole ikinä ennen oikeasti luottanut kehenkään, mutta sinuun minä luotan. Sinä olit hyvä ystävä Nikille, ja samoin olet ollut minulle.” Marielan ääni värisi hänen pakottaessa itsensä jatkamaan: ”Kukaan ei ole koskaan ennen sanonut minulle niitä asioita, joita sinä minulle Olimaassa sanoit. Ja ne olivat tosia asioita. Sinä pakotit minut ajattelemaan asioita, joita en ole halunnut ajatella. Katsomaan itseäni uudella tavalla. Koko tämän viikon, minä olen vain... yrittänyt... ajatella asioita, mutta tuntuu että en minä siitä mihinkään pääse. Minä... en tiedä, minä vain... joskus tuntuu, että minä olen – koko maailma on – vain niin sekaisin. Sitä minä vain, että... kiitos, Harol!”

Harol nousi ylös tuolistaan, kiersi pöytänsä ympäri Marielan luokse, ja kietoi kätensä tämän harteille. Nuori nainen värisi kauttaaltaan, ja kääntyi halaamaan Harolia, painoi päänsä hänen rintaansa vasten, ja purskahti äkkiä itkuun. Harolin tukiessa häntä Mariela todella itki. Harol ei sanonut mitään, mutta hän oli varma, ettei Mariela ollut koskaan ennen sallinut tunteidensa päästä näin valloilleen kenenkään muun läsnäollessa. Harolin teki mieli lohduttaa Marielaa lisää, ja taas hän lumoutui hänen kauneudestaan. Ja taas kerran Harol joutui muistuttamaan itseään, että hän oli naimisissa oleva mies. Mia ja lapset odottivat häntä illaksi kotiin, eikä hän voisi elää itsensä kanssa, jos hän joutuisi jatkuvasti salailemaan asioita vaimoltaan.












Luku 5: Hopeaa ja pronssia



Parkahovissa Mariela majoittui paikalliseen majataloon, Pronssiseen Hepokattiin. Se sijaitsi laitakaupungin köyhäistöalueen reunalla, jolloin ikkunoista saattoi nähdä ylhäistöalueen komeat rakennukset, kenties siksi että pääkaupungissa köyhiäkin vierailijoita haluttiin muistuttaa siitä, että he olivat sentään Parkahovissa, missä kaikki oli hienompaa. Vain parin korttelin päässä sijaitsikin toinen majatalo, Hopeinen Kruunu, joka oli huomattavasti Hepokattia viihtyisämpi, mutta myös hintavampi. Mariela arveli, että köyhäistön majatalossa olisi pienempi riski törmätä kehenkään, joka saattaisi tunnistaa hänet.

Harol oli sanonut matkustavansa keskikesäksi Sivistaniin tarkistamaan kaupungissa suoritettavien teiden korjausten lopputuloksia. Hän oli myös onnistunut järjestämään itselleen ylimääräistä vapaa-aikaa tuolle matkalle, jonka he voisivat viettää yhdessä Marielan kanssa. Matkaa edeltävät viikot Harol vietti töissä ja perheensä parissa, Marielan kuluttaessa aikaansa pääkaupungin vilinässä. Hän oli harkinnut alkavansa suunnittelemaan jonkinlaista ryöstöä, mutta hillitsi kuitenkin itsensä; hän ei halunnut riskeerata matkaansa Harolin kanssa.

Parkahovissa oli toki monenmoista tehtävää ja nähtävää. Vaikka Mariela inhosi kaikkea tavallisen ylhäistön ylenkatsontaa, oli hänen myönnettävä, että kuningattaren linna oli aina vaikuttava näky, olkoonkin, että hän oli nähnyt sen jo useamman kerran. Etenkin kesän alettua, kun linnan puutarhojen istutukset olivat puhjenneet täyteen loistoonsa, värjäten linnan ympärystön sateenkaaren veroiseen väriloistoon, oli näky silmiä hivelevä. Sivistanissa mikään rakennus ei yltänyt puitteissaan lähellekään Parkahovin Vanhankaupungin valtavaa linnoitusta. Linna oli rakennettu kaupungin läpi kulkevan joen keskelle jäävälle pienelle saarelle. Näyttävät sillat ylittivät jokea joka suuntaan, joen törmällä kohosivat valtavat muurit kukkaistutusten takana, ja niiden takana kullanruskea linna ylväine vartiotorneineen. Tornien huipulla liehuivat liput, kantaen kuningassuvun vaakunaa, kahta ristissä olevaa miekkaa kolmisakaraisen kruunun alla, joka toimi myös koko Belfanin valtakunnan tunnuksena. Mariela ei ollut koskaan nähnyt itseään kuningatarta, ja hän huomasi sisällään elävän pienen toiveen siitä, että hän saattaisi nähdä tästä edes vilauksen; kenties jotain syvälle pienen tytön sisälle jääneitä peruja hänen vanhempiensa ja muun Sivistanin ylhäistön häneen istuttaneista haluista, joita Nik ei ollut kokonaan pyyhkinyt hänestä pois.

”Aline?”

Joen rannan kaiteeseen nojaava Mariela käännähti kuultuaan hämmästyneen ja vihaisen äänen. Ohi kulkevien ihmismassojen joukosta oli pysähtynyt mies hänen viereensä.

”Sinä se olet!” herra Meder huusi raivoissaan. ”Sinä ryöstit minulta pienen omaisuuden verran jalokiviä, senkin katala syöjätär! Poliisi!”

Jäätävä kauhistus nosti hyytävää päätään Marielan sisällä; hänen olisi toimittava, tai hän jäisi kiinni – ja joutuisi vankilaan, ellei jopa hirteen. Ryöstetyksi tullut korukauppias liikahti tarttuakseen Marielaa kädestä, mutta Mariela suuntasi napakan potkun miehen sääreen, ja säntäsi pakoon tämän kompuroidessa.

Sydämen sykkeen noustessa Mariela pinkoi pakoon – poliisia pakeneminen ei toki ollut hänelle vierasta, mutta siitä oli jo aikaa kun hän oli viimeksi joutunut juoksemaan henkensä edestä. Meder ei pysynyt hänen kannoillaan, mutta villipeuran tavoin pakeneva nainen kiinnitti paljon huomiota ohikulkijoissa, joten Meder ja väistämättä mukaan liittyvät poliisit saisivat kyllä kuulla heiltä mihin suuntaan Mariela oli mennyt.

Majataloa lähestyessään Mariela hidasti vauhtinsa ripeään kävelyyn. Hän vilkaisi taakseen, eikä nähnyt jälkeäkään herra Mederistä. Kannatti silti olla varovainen, sillä Marielaa ei kiinnostanut jakaa Nikin kohtaloa, etenkään juuri nyt. Meder tiesi, ettei hän ollut täkäläisiä, joten hän tai poliisit saattaisivat keksiä tulla tarkastamaan majatalon, jos kuulisivat Marielan juosseen siihen suuntaan.

Niinpä Mariela marssi huoneeseensa Pronssisessa Hepokatissa, ja keräsi ripeästi kaikki tavaransa. Siihen ei onneksi kauan mennyt. Majatalon vastaanottotiskillä hän ojensi huoneensa avaimen vanhalle naiselle tiskin takana.

”Minulle tuli yllättävä meno, joten joudun lähtemään jo nyt”, Mariela selitti. ”Sain juuri kirjeen veljeltäni, minun on palattava välittömästi hänen luokseen Kardeniolaan.”

”Aivan”, vanha nainen mutisi. ”Kolme yötä tekee sitten kolme kultaa ja kuusi hopeaa. Tallipoika antaa teille hevosenne.”

Mariela maksoi pyydetyn summan, ja riensi tallille. Saatuaan Vihurin takaisin, lähti hän kiireesti taluttamaan sitä eteenpäin. Samalla hän vilkaisi Vanhankaupungin suuntaan, ja näki joukon poliiseja Hopeisen Kruunun paikkeilla. Herra Meder tai poliisit olivat ilmeisesti päätelleet, että Mariela luonnollisesti yöpyisi mieluummin ylhäistön suosimassa paremmassa majatalossa. Mutta kun Hopeinen Kruunu tuottaisi vesiperän, saattaisivat he alkaa tarkastaa muita majataloja. Herra Meder saattaisi jopa olla riittävän vaikutusvaltainen, jotta saisi poliisit tarkastamaan joka ikisen majatalon kaupungissa – joutumatta välttämättä nostamaan asiasta sen suurempaa hässäkkää, jossa joutuisi tunnustamaan omia tekojaan vaimolleen. Mariela käänsi heille selkänsä ja katosi Parkahovin vilinään, tuntien samalla kylmiä väreitä selässään. Hän oli ollut lähempänä jäädä kiinni kuin koskaan.



Hetkeä myöhemmin, varjojen jo pidetessä auringon lähestyessä horisonttia, Mariela asteli omenapuiden täyttämän pihan läpi vaaleankeltaiselle talolle, ja koputti oveen. Vaaleatukkainen nainen tuli avaamaan.

”Hyvää päivää”, Mariela sanoi hivenen arasti. ”Oletteko te Harol Munderin vaimo? Onko miehenne kotona?”

”Päivää”, nainen vastasi varuillaan. ”Olen kyllä. Kuka sinä olet?”

”Nimeni on Aline. Olen... tavannut miehenne hänen töidensä kautta. Toivoisin voivani puhua hänen kanssaan.”

Nainen mulkoili hetken Marielaa epäluuloisena, ja huusi sitten taakseen: ”Harol! Täällä on joku nainen nimeltään Aline. Hän tahtoo puhua kanssasi.”

Naisen poistuessa paikalta, saapui ovensuuhun yksinkertaiseen pellavapaitaan pukeutunut Harol, ja tämän perässä kaksi pientä lasta; hyvin pikkuinen tyttö sekä hiukan vanhempi poika.

”Aline”, Harol totesi hivenen jäyhästi. Lapset sen sijaan tulivat kiinnostuneina Marielan luokse, mutta nähdessään omenapuuhun kiinni sidotun hevosen, juoksivat he innoissaan huutaen isänsä ja Marielan ohi pihalle ratsua ihastelemaan. Mariela yritti hymyillä anteeksipyytävästi.

”Mitä sinä täällä teet, Mariela?” Harol kysyi hiljaa. ”Miten edes löysit tänne?”

”No, tuota noin... itse asiassa minä seurasin sinua salaa pari päivää sitten, kun tulit kotiin töistä”, Mariela myönsi hivenen vastahakoisesti. ”Halusin tietää missä sinä asut. Kaiken varalle. Anteeksi. Mutta nyt on oikeasti hätätapaus, jouduin lähtemään majatalosta, ja poliisit meinasivat päästä kannoilleni.”

Mariela vaikeni kun lapset palasivat hänen luokseen.

”Sinulla on hieno hevonen”, isompi poika sanoi. ”Mikä sen nimi on? Saanko ratsastaa sillä?”

Mariela hymyili.

”Kiitos. Luulen, että olet vielä vähän liian pieni ratsastamaan.” Mariela vilkaisi silmäkulmastaan Harolia. ”Sen nimi on Vihuri. Minä taas olen Aline. Entä sinun nimesi, nuori mies?”

”Noa”, poika sanoi reippaasti. ”Ja tämä on pikkusiskoni Nata.”

Tyttö pysytteli ujona isoveljensä selän takana, mutta vilkuili Marielaa uteliaana.

Mariela kääntyi takaisin Harolin puoleen, ja sanoi: ”Saanko jäädä tänne yhdeksi yöksi? Yhdeksi vain, sitten minä lähden, voin etsiä jonkun majatalon Sivistanin tien varrella, kaupungin ulkopuolelta.”

Harol sulki hetkeksi silmänsä, näyttäen vähän tuskastuneelta, mutta murahti sitten: ”Hyvä on. Tule sisään.”



Hetken kuluttua Mia kattoi illallisen pöytään. Hieman kiusaantuneena Mariela liittyi perheen seuraan. Mia vilkuili häntä hivenen epäluuloisen oloisena, mutta lapset olivat selvästi kiinnostuneita. Pikku Natakin tuntui päässeen yli ujoudestaan, ja katseli Marielaa uteliaana. Noa kyseli häneltä kaikenlaista; kuka hän oli, mistä hän tuli, ja mistä hän oli saanut hevosensa.

”Vihuri on alun perin peräisin Molverista”, Mariela selitti. ”Ratsastin hevosella tänne Sivistanista. Minun on määrä tavata isänne siellä, kun hän muutaman viikon kuluttua matkustaa sinne työasioita hoitamaan. Siksi minä nyt tulin häntä tapaamaan, kun kerran muutenkin matkustin Parkahoviin, niin voimme samalla sopia eräitä yksityiskohtia tulevasta.”

Harol katsahti Marielaa vaivihkaa, mutta ei sanonut mitään.

”Isä, saammeko mekin joskus tulla mukaan sinne? Tapaamaan mummia?” Noa kysyi, Natan nyökytellessä innokkaana vieressä. Harol hymyili lempeästi.

”Saatte te joskus, mutta vasta kun olette vähän isompia. Sivistaniin on pitkä matka.”

Lasten inttäessä vastaan, ei Mariela voinut olla pohtimatta, mitä Harol oli sanonut hänelle aiemmin. Hänen ei ollut pakko heittää elämäänsä menemään. Halutessaan Marielakin voisi valita elää normaalia elämää. Tällaistako se sitten olisi? Näinkö hänen elämänsä olisi mennyt, jos Nik ei olisi koskaan tehnyt hänestä kaltaistaan? Hän olisi tavannut jonkun ylhäistöpojan, joka toivottavasti ei olisi ollut pelkkä ylhäistön sääntöjä ja rukouksia toisteleva kunniallinen tyhjäpää, ja he olisivat menneet naimisiin ja perustaneet perheen, kasvattaneet lapsia, ja ehkä Marielakin olisi saanut jonkun tavallisen työn, johon käyttää päivänsä. Se tuntui jotenkin tyhjänpäiväiseltä ja mielikuvituksettomalta, mutta ainakin hänen elämällään olisi ollut jokin suunta. Ainakaan hän ei olisi ollut yksin.

Entä jos Nik olisi selvinnyt hengissä? Entä jos Mariela olisi hänen murhaamisen sijaan auttanut Nikin pakoon? Mariela oli aina ollut ihastunut häneen, ja lopussa myös Nik oli ihastunut Marielaan, mutta olisivatko he koskaan voineet päätyä yhteen? Olisiko Mariela voinut antaa Nikille anteeksi tämän teon? Toisaalta Marielan oli vaikea nähdä Nikiä koskaan elämässä tavallista perhe-elämää, vielä vähemmän kuin häntä itseään. Olisiko tavallinen elämä ikinä voinut tarjota heille mitään?

”Hieno sormus.”

Mariela hätkähti kun häntä puhuteltiin, ja vilkaisi Nataa, joka piti vasenta etusormeaan suussaan, mutta osoitti oikealla Marielan kultaista safiirisormusta.

”Kiitos, eikö olekin?” Mariela sanoi kepeästi, ja näytti sitä tytölle lähempää. Hän kuitenkin katui, ettei ollut ottanut herra Mederiltä varastettua sormusta sormestaan, sillä hän ei halunnut kiinnittää liiaksi huomiota itseensä, eteenkään mitään minkä avulla kukaan saattaisi häntä tunnistaa. Mia ei selvästi vielä luottanut häneen täysin – joskin oikeassahan hän epäluuloineen oli, vaikkei niitä ääneen sanonutkaan, Marielan oli itselleen myönnettävä.

Illallisen jälkeen Mariela sai yöksi käyttöönsä talon vierashuoneen. Huone oli parempi kuin mihin hän oli viime vuosien aikana tottunut, joskin kaukana siitä missä hän oli saanut elää lapsuutensa pormestarin tyttärenä.

Yrittäessään saada unta, Mariela pohti miltä oli tuntunut joutua taas pakenemaan poliiseja. Toisaalta hän tavallaan piti jännityksen tunteesta, jonka se herätti. Nik oli varmasti myös pitänyt siitä, ja onnistunut juoksuttamaan poliiseja perässään mielin määrin. Mutta lopulta se oli johtanut hänet hirteen. Jos Mariela jäisi kiinni, ja joutuisi syytteisiin kaikista teoistaan, joutuisi hän varmasti vankilaan vuosiksi, ellei koko loppuelämäkseen – ja jos hän jatkaisi vielä Nikin asettamalla polulla, saattaisi hirttopuu tulla hänellekin eteen. Se oli aina ollut ainoa polku, jonka hän oli itselleen nähnyt. Mariela ei osannut sanoa, oliko sen kulkeminen ollut oikeasti mielekästä; mutta ainakin se oli antanut hänen olla kohtaamatta kaikkea sitä mielettömyyttä, mitä ylhäistön tavallinen elämä piti sisällään.

Oliko Nik ikinä epäröinyt oman polkunsa varrella? Oliko hän ikinä pelännyt kiinnijäämistä, tai siitä väistämättä seuraavaa hirttotuomiota? Jos oli, niin ainakaan hän ei ollut näyttänyt sitä ulospäin. Mariela oli aina ihaillut Nikin saavutuksia, ja pyrkinyt olemaan yhtä vahva kuin hän – mutta oliko se sittenkään sen arvoista? Marielaa ei kiinnostanut viettää loppuelämäänsä tylsänä perheenäitinä, mutta silti Harolin perheen näkeminen oli herättänyt jotain hänen sisällään. Harol oli joskus ollut Marielan kaltainen rikollinen – olkoonkin, että vain Nikin apurina – mutta nyt hän oli jättänyt sen elämän taakseen, ja asettunut aloilleen. Ja hän vaikutti olevan onnellinen.

Mariela ei tiennyt miten hän voisi olla onnellinen, miten hän voisi saada rauhan. Mestaririkollisen polku tuskin toisi hänelle sitä – mutta siitä huolimatta Marielan oli vaikea päästää siitä irti, sillä nyt hän ymmärsi, mitä se hänelle toi. Hän tunsi itsensä erilaiseksi, hän tunsi tekevänsä jotain, mihin muut, tylsät ja tavalliset ihmiset eivät olisi ikinä pystyneet. Hän pelkäsi, että jättämällä tuon polun, tulisi hänestä tylsä ja tavallinen, ja hän unohtaisi miten järjetön paikka Belfan todella oli. Hän pelkäsi pettävänsä Nikin – ainoan häntä todella ymmärtäneen ihmisen – muiston.

Entä kumpi oli tärkeämpää; yrittää epätoivoisesti nousta Nikin tavoin tylsien ja tavallisten ihmisten yläpuolelle, vai tuntea itsensä onnelliseksi, vaikka tietäisikin sen olevan vain järjetön illuusio, joka rikkoutuisi saman tien jos avaisi silmänsä ja oikeasti katsoisi mitä kaikkea tuo tylsä ja tavallinen elämä sisällään pitäisi?










Luku 6: Onnekas Orava



Seuraavana päivänä Mariela pääsi huomiota herättämättä ulos kaupungista, ja ratsasti jonkin matkaa eteenpäin Sivistaniin vievää tietä. Hän uskoi, ettei herra Meder osannut yhdistää häntä Sivistaniin, joten nukuttuaan yhden yön taivasalla nuoressa koivikossa paksujen huopien alla, uskalsi hän seuraavaksi yöksi ottaa itselleen huoneen Onnekkaan Oravan majatalosta. Se oli ensimmäinen majatalo Parkahovista Sivistaniin kuljettaessa. Siellä hän oli sopinut tapaavansa Harolin, kun tämä lopulta lähtisi keskikesän matkalleen.

Majatalo oli viihtyisä, joten Mariela päätti viettää siellä loput jäljellä olevista parista viikosta. Hänen ei tarvitsisi näyttäytyä kaupungissa, ja kun poliiseja ei täällä näkynyt, uskoi hän olevansa turvassa.

Päivisin Mariela teki lyhyitä kävelyjä ja ratsastuksia lähialueen metsiin – mutta Parkahovin suuntaan hän ei mennyt. Iltojaan hän vietti mielellään kapakassa, kuunnellen matkalaisten juttuja. Useammat nuoret miehet juttelivat mielellään hänen kanssaan; mutta sen enempää kiinnostusta Marielalla ei heitä kohtaan ollut, kuin satunnainen juttuseura iltojen ratoksi takkatulen äärellä. Samalla Mariela varoi visusti paljastamasta mitään oleellista itsestään, ettei Parkahoviin vain kulkeutuisi mitään tietoa, jonka hän soisi pysyvän salassa. Majatalon pitäjälle, herttaiselle vanhalle muorille nimeltään Birgit, Mariela sanoi nimekseen Angela, ja kertoi odottavansa täällä veljeään, jonka oli määrä saapua Parkahoviin keskikesäksi.

Vietettyään Onnekkaassa Oravassa noin viikon, tuli kapakkaan eräänä iltana illalliselle nuori mies, joka herätti suurta ihastusta kaikissa asiakkaissa. Hän oli pukeutunut tyyliteltyyn, siniseen pukuun, ja hänen vaaleat hiuksensa hohtivat taidokkaasti kiharrettuina. Sormessaan hänellä oli iso safiirisormus, vielä paljon isompi kuin se, jonka Mariela oli ottanut pois omasta sormestaan.

”Hyvää iltaa”, nuorukainen toivotti Birgitille. ”Ottaisin täytettyä fasaania kermakastikkeessa, kiitos. Ja juomaksi parasta oluttanne.”

”Totta kai”, Birgit sanoi touhukkaana, silmäillen nuorukaista kiinnostuneena. ”Anteeksi kyselyni, mutta saankoa kysyä nuoren herran nimeä? Vaikuttaa, että moni asiakkaistani tunnistaa teidät.”

Nuorukainen hymyili, ja sanoi: ”Tottahan toki. Minä olen Agael Fyggenhein. Olen matkalla Parkahoviin, osallistumaan itsensä kuningatar Silfridan järjestämiin keskikesän juhliin.”

”Oh, oikein aatelinen!” Birgit hihkaisi innostuneena. ”Valitkaa vain mieluisa paikka, niin ruokanne tulee tuossa tuokiossa. Käyn sanomassa keittiöapulaisilleni, että valmistavat fasaaninne heti paikalla.”

Agael Fyggenhein istuutui pienen pöydän ääreen ikkunan vierelle, viereiseen pöytään Marielasta; Mariela pysytteli selkä Fyggenheinin pöytään päin, ja tunsi sydämensä tykyttävän rinnassaan. Mariela kuuli hyvin, miten kaksi nuorta naista kysyi: ”Sopiiko istua seuraanne, arvon herra?”

Nuori aatelinen nyökkäsi, ja kaksi sieviin matkaleninkeihin pukeutunutta naista, selvästi hekin ylhäistöön kuuluvia, istuutui hänen viereensä. Mariela varoi visusti katsomasta kohti pöytää – Agael Fyggenhein saattaisi tunnistaa hänet, olivathan he kuuluneet Sivistanin tärkeimpään ylhäistöön, ja käyneet samaan aikaan kouluakin, Agael kaksi vuotta Marielaa alemmalla luokalla. Mariela kuitenkin kuunteli kiinnostuneena.

”Olet siis osallistumassa kuningattaren keskikesän juhliin?” toinen naisista tiedusteli.

”Aivan niin”, Agael vastasi. ”Vanhempani mitä ilmeisimmin toivovat, että tapaisin siellä jonkun viehättävän, nuoren aatelisen ladyn. He toivoisivat kovasti, että sukumme jatkaisi pitkää perinnettämme kunniallisella avioliitolla. Mutta toistaiseksi en ole tavannut ketään, joka olisi saanut sydäntäni todella sykkimään.”

Mariela ei edelleenkään katsonut pöytää päin, mutta saattoi nähdä sielunsa silmin, miten kaksi nuorta ylhäistönaista yrittivät hymyillä ja räpytellä silmiään niin viehättävästi kuin osasivat, toivoen, että nuori aatelinen pitäisi heidän sukuaan riittävän kunniallisena, ja että juuri hän saisi olla se, joka saa aatelisen pojan sydämen sykkimään. Molemmat esittelivätkin itsensä, nimillä, joita Mariela ei tunnistanut. Heidän äänistään kuulsi huoli siitä, ettei heidän katsottaisi olevan ylhäistössä tarpeeksi korkealla aatelisia lordeja varten.

Agael ei häiriintynyt naisten innokkaista lähentely-yrityksistä; aateliset olivat mitä ilmeisimmin tottuneet vastaavanlaisiin.

Silloin Agaelille tuotiin hänen fasaaninsa; se oli valmistunut nopeasti, mitä ilmeisimmin muut asiakkaat olivat joutuneet odottamaan omien illallistensa kanssa, jotta aatelisen vieraan annos saatiin ensin valmiiksi.

”Maistuuko lordin fasaani?” toinen naisista tiedusteli.

”Kyllä maistuu”, Agael vastasi. ”Vaikken minä vielä ole lordi. Vasta isäni kuoltua tulee minusta seuraava lordi Fyggenhein. Minä olen hänen ainoa perijänsä, joten ymmärrän kyllä, että hän toivoo minun menevän naimisiin mahdollisimman pian. Mutta en silti aio ottaa vaimokseni ketä tahansa hepukkaa, lady tai ei, ellen minä oikeasti pidä hänestä.”

Mariela höristi kiinnostuneena korviaan. Hän muisti Agaelin koulusta vain hämärästi; alempien luokkien tytöt olivat jatkuvasti piirittäneet aatelista poikaa, mutta Mariela itse ei ollut nähnyt sitä erityisen mielekkäänä. Hän muisti isänkin joskus puhuneen hänestä; arvatenkin isä olisi toivonut pormestarin tyttären pääsevän naimaan itsensä aateliseen sukuun. Mutta hänen muistinsa mukaan Agael oli valikoinut ystävänsä tarkasti. Ehkä hän olisi jopa uskaltanut sanoa vanhemmilleen vastaan, jos nämä olisivat yrittäneet naittaa hänet pormestarin tyttärelle vasten hänen omaa tahtoaan.

Sitten Marielan hengitys pysähtyi, kun hän kuuli toisen naisen sanovan: ”Silloin vuosia sitten, niin eikö se ollut teidän kartanoonne kun murtauduttiin? Eikö Nik Odession ryöstänytkin juuri teidät?”

”Ja eikö hän uhannut juuri sinun henkeäsi?” toinen kysyi jännittyneenä.

”Kyllä se niin oli.” Mariela ei osannut sanoa mitä Agaelin äänensävy piti sisällään. Nuorukainen piti ilmeisesti äänensä tarkoituksellisen tasaisena, varoen paljastamasta mitään tunteita. ”Minä olin silloin kymmenen. Siinä minä nukuin, pikkupoika vasta, kun hän herätti minut keskellä yötä. Hänellä oli kasvoillaan se naamio, mihin oli maalattu keltainen hymynaama, niin en silloin voinut tunnistaa häntä. Minä pelästyin, ja huusin. Enempää en muista. Mutta isä kertoi, että hän oli vaivuttanut minut uneen unihöyryillä, kun hän ja äiti juoksivat paikalle. Hän kiristi heitä minun avullani. Ja kun vanhempanikin olivat saaneet unihöyryjä, ryösti hän kassakaappimme sisällön, ja pakeni. Minä heräsin poliisien saapuessa paikalle.”

Agael hiljeni – myös hänen seuralaisensa pysyivät hiljaa, kuulemaansa tarinaa pureskellen. Marielakaan tuskin hengitti. Hän ei ollut nähnyt Agaelia vuosikymmeneen, ei sitten kaikkien näiden tapahtumien, eikä ollut uhrannut paljon ajatuksiakaan tälle. Mutta nyt hän tajusi, että Agael oli ollut Nikin uhri siinä missä hänkin. Miksei hän ollut ajatellut asiaa ennen? Vielä häntäkin nuorempana, oli Agaelkin saanut herätä siihen samaan näkyyn; pimeässä, hohkakiven valossa hehkuva keltainen hymynaama hänen vuoteensa ylle kumartuneena. Joskaan Agael ei ollut silloin vielä tiennyt, mitä se tarkoitti. Eikä hän ollut joutunut maksamaan siitä yhtä kovaa hintaa. Häneltä Nik oli vienyt vain kultaa. Hänen kartanonsa komeili yhä paikoillaan Sivistanin ulkopuolella, ja hänen isänsä kantoi yhä lordin arvonimeään.

Mariela oli jo syönyt lautasensa tyhjäksi hyvän tovin sitten, mutta tehdäkseen jotain muutakin salakuuntelun ohella, siemaisi hän oluttaan, varoen kuitenkin juomasta tuoppiaan vielä tyhjäksi. Hiljaisuus oli jatkunut sen verran, että hänen teki jo mieli kääntyä katsomaan, istuiko Agael yhä paikallaan. Mutta sitten hän kuuli taas tämän äänen jatkavan: ”Te tiedätte, mitä sitten tapahtui. Kaupunkimme historian suurin häpeätahra. Nik Odession pakeni vankilasta, murhasi pormestari Fernstin ja poltti tämän talon. Sekä Odessionit että Fernstit saivat sukunsa maineeseen pahat tahrat. Ja vasta monta vuotta myöhemmin Nik Odession lopulta jäi kiinni. Häpeällistähän se oli, että kaupungissamme hirtettiin niinkin ylhäisen perheen poika. Mutta ainakin kaikki valtakunnan varkaat oppivat, mitä tapahtuu, jos he yrittävät ryöstää aatelisia.”

”Eikö hänet hirttämisen sijaan lopulta poltettu roviolla?” toinen naisista kysyi. Mariela jähmettyi taas kuuntelemaan entistä tarkemmin, yrittäen kuitenkin välttää näyttämästä siltä, että kuuntelisi naapuripöytien puheita. ”Sanotaan, että siksi hänen henkensä yhä vainoaa Sivistania, koska se ei pääse kunnolla tuonpuoleiseen, kun hänen ruumiinsa paloi liian pahasti, jotta hänet olisi voitu haudata asiaankuuluvasti.”

”Niinhän siinä kävi”, Agael sanoi. ”Joskin nuo kummitusjutut ovat kyllä pelkkää kukkua. Se oli pormestari Fernstin orvoksi jäänyt tytär, Mariela, joka poltti hänet hirsipuuhun. Minä tunsin Marielan koululaisena – mutta kukaan ei taida tietää, mihin hän sen jälkeen katosi. Hän oli lupaava nuori tyttö, pormestarin tytär ja kaikkea, mutta taisi hänenkin elämänsä mennä silloin lopullisesti pilalle. Ja nyt koko Fernstin suku on häväisty ja unohdettu.”

Mariela ei uskaltanut liikahtaa, kun Agael jyysti fasaaninsa loppuun, kulautti oluttuoppinsa tyhjäksi, ja nousi seisomaan.

”Mutta nyt minun on aika käydä vuoteeseen. Hevoskärryni odottavat minua varhain aamulla. Ja huomenna minun onkin syytä olla hyvin levännyt, sillä Parkahovissa pääsen tapaamaan itsensä kuningattaren, keskikesän juhliin valmistautuessamme. Kuulemma nuorin prinsessoista on vielä naimaton; ehkä hän voisi saada sydämeni sykkimään, kuka tietää?”

Agael Fyggenheinin poistuttua kapakasta, uskalsi Mariela taas hengittää. Hienoisesti tärisevin käsin hän joi oman tuoppinsa loppuun, ja painui sitten hänkin maaten.










Luku 7: Pentunmaan parasta



Loput Onnekkaassa Oravassa viettämästään ajasta Mariela söi ateriansa nopeasti loppuun, eikä jäänyt juomaan olutta muiden vieraiden kanssa. Hetken aikaa hän oli jo luullut, että voisi kenties joskus jakaa kokemuksiaan Nikistä nuoren Fyggenheininkin kanssa; mutta tämä oli osoittautunut hätiköidyksi toiveajatteluksi. Agael oli kaikesta huolimatta aatelinen, tuleva lordi, ja läheisissä väleissä itsensä kuningattaren kanssa. Mariela ei ikinä voisi paljastaa itseään hänenlaisille.

Lopulta Mariela ja Harol sitten viimein pääsivät matkalle kohti Sivistania. Keskikesä lähestyi, ja auringon noustessa anivarhain, tapasivat he Onnekkaan Oravan edessä.

”No, lähdetäänkö sitten”, Harol sanoi Marielan kavuttua Vihurin selkään. Harol kannusti oman ratsunsa liikkeelle, tummanruskean Kultatien virkaratsun, Valion, ja niin kaksikko ratsasti vieretysten rauhallista hiekkatietä eteenpäin läpi peltojen, metsien ja pikkukylien. Tie oli hyväkuntoinen, kiitos Kultatien ahkerien työntekijöiden; yhdistihän tie sentään kahta valtakunnan tärkeimpiin lukeutuvaa kaupunkia. Toisin oli Olimaan syrjäisten kärrypolkujen laita.

Vastaantulijoita tuli vastaan tasaisesti näinkin varhain aamulla. Suurin osa kulki ratsain, mutta köyhiä jalankulkijoitakin näkyi, joilla ei ollut varaa hevosiin, mutta jotka silti halusivat käydä toisissa kaupungeissa, kenties tuttujaan tapaamassa tai parempien työmahdollisuuksien toivossa. Jalan matkaan täytyi kulua ainakin viikko.

He olivat ratsastaneet jo hyvän tovin hiljaisuuden vallitessa, kun Harol viimein kysyi: ”Miksi sinä halusit matkustaa kanssani Sivistaniin?”

Mariela oli ajatellut tulevaa matkaa paljon viime viikkoina, mutta joutui silti pohtimaan vastaustaan pitkään. ”En oikein osaa selittää”, hän sanoi lopulta. ”Kai minä halusin käydä sinun kanssasi siellä... käydä kotona... vaikkei se enää miltään kodilta tunnu, ole tuntunut vuosiin. Mutta minä en koskaan tuntenut sinua siellä, ja Sivistan on kuitenkin missä se kaikki tapahtui. En tiedä, kai minä ajattelin, että me voisimme siellä jotenkin paremmin jakaa kokemuksemme siitä kaikesta...”

”Ymmärrän”, Harol sanoi nyökytellen. Hän kannusti Valioa lisäämään hieman vauhtia, sillä se oli jäämässä jälkeen Marielasta ja Vihurista. ”Minä luulen, että olet oikeassa. Tämä oli hyvä ajatus.”

”En ole käynyt Sivistanissa moneen vuoteen”, Mariela mutisi. ”En sen jälkeen, kun pakenin Nikin hirttäjäisistä. Sivistanin poliisipäällikkö tuntui olevan asiansa osaava, hän oli melkein saada minut kiinni silloin. Ja hän tunnistaisi minut kyllä, minun on ollut turvallisempaa pysytellä poissa sieltä. Enkä muutenkaan ole halunnut palata sinne... siihen kaikkeen...”

Muistellen kuulemaansa keskustelua Agael Fyggenheinin kanssa, Mariela vilkaisi Harolia, joka katsoi häntä lempeästi, mutta kenties jonkinlainen huoli paistaen kasvoillaan. Mariela käänsi kiireesti oman katseensa pois, ja sulki silmänsä. Harol äännähti hieman, ikään kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta pysyi sitten kuitenkin hiljaa.



He ratsastivat koko päivän, pitäen vain lyhyen ruokatauon. Lopulta, auringon jo laskettua, he pysähtyivät Kauniin Kauriin majataloon, jättivät hevosensa talliin, ja pyysivät kaksi huonetta yöksi.

”Meillä on valitettavasti enää yksi huone vapaana”, majatalon pitäjä sanoi pahoitellen. ”Väkeä on liikkeellä paljon, varmaankin keskikesän menoja varten.”

”Joudumme siis jakamaan huoneen”, Harol totesi. ”No, tuleehan se halvemmaksi niin.” Mariela pysyi hiljaa, mutta tarkkaili Harolia syrjäsilmällä.

Vietyään matkatavaransa huoneeseensa, tilasivat he vielä kaksi annosta täytettyä villisikaa sekä tuopilliset olutta iltapalaksi. Mariela vilkuili kapakkaa tarkoin, peläten näkevänsä lisää Sivistanin ylhäistöä; mutta olihan uusi samanlainen kohtaaminen varsin epätodennäköinen, hän vakuutteli itselleen. Kauniin Kauriin tupa oli täynnä väkeä, mutta pääosin melkoisen resuisen oloisia maalaisia.

”Pentunmaan parasta”, tarjoilija totesi ylpeänä pöytään kantamistaan tuopeista. ”Pentun suvun ikivanhaa reseptiä noudattaen käsin pantua, paljon parempaa kuin mikään Kardeniolan tehtaiden tuotos.”

Pian heille tuotiin myös annokset villisikaa perunoiden sekä kermakastikkeen kera. Molemmat alkoivat syömään hyvällä ruokahalulla pitkän matkan jälkeen, pahemmin ylhäistön tarkasta pöytäetiketistä välittämättä. Maaseudulla kaikkia sääntöjä ei katsottu yhtä tarkkaan kuin kaupungissa.

”Meiltä taisi jäädä kunniarukouskin välistä”, Harol hymähti suu täynnä villisikaa. Mariela virnisti, kohottaen tuoppiaan.

”Sille”, hän kuiskasi kuuluvasti. ”Minulla ei ole koskaan ollut ketään, jonka kanssa nostaa malja lausumatta jääneelle kunniarukoukselle.”

Harol nauroi, ja he joivat aimo kulaukset Pentunmaan parasta.

Tuoppien tyhjettyä Harol tilasi heille toiset. Nekin tyhjenivät nopeasti, heidän muistellessaan vanhoja aikojaan Sivistanissa. Harol kertoi paljon sellaista köyhäistöperheen elämästä, mitä Mariela ei pormestarin tyttärenä ollut ikinä tullut ajatelleeksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli kyllä nähnyt paljon köyhyyttä, mutta oli silti vaikea kuvitella, miltä tuntui kun lapsena ei toisinaan ollut varaa kuin yhteen annokseen sipulikeittoa päivässä.

Kun molemmat olivat juoneet tuoppinsa taas tyhjiksi, ehdotti Harol jo nukkumaan menemistä, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt liikahtaa, tilasi Mariela heille vielä kolmannet tuopit.

”Mikä Fernst minä muka olisin, jos antaisin sinun maksaa kaiken”, hän tokaisi. ”Sinä et enää kuulu köyhäistöön, herra Munder, olet oikein hyvin toimeen tuleva Kultatien aluetiepäällikkö, ja kuuluuhan herrasmiehen toki tarjota naiselle. Vaikka emmehän me moisista normeista välitä. Mutta kaikesta huolimatta minulla on enemmän rahaa kuin sinulla. Sinä ja Nik ryöstitte Fyggenheineiltä ison määrän kultaa, mutta minä olen tehnyt useita saman tason keikkoja.”

Harol vilkuili hermostuneena ympärilleen, vaikkakin turhaan; lievästi päihtyneenäkään Mariela ei olisi puhunut salaisuuksiaan ääneen, jos ei olisi ensin varmistanut, ettei kuuloetäisyydellä ollut mahdollisesti uteliaita korvia.

”Hyvä on”, Mariela lisäsi, ”aatelisia en ole koskaan ryöstänyt, enkä murhannut pormestareita saati polttanut heidän kotejaan, mutta rahaa olen kerännyt itselleni paljon enemmän kuin sinun ystäväsi aikoinaan keräsi sinulle.”

Mariela hymyili ja kohotti jälleen tuoppinsa. Harol teki samoin, ja heidän katseensa kohtasivat pitkäksi aikaa.

”Minun on ollut sinua ikävä, Harol”, Mariela kuiskasi. Hän ei tiennyt, saiko alkoholi taas hänet avautumaan enemmän kuin hän oli aikonut; Mariela oli päättänyt, ettei hän enää antaisi Harolin vaikuttaa tunteisiinsa, hän oli halunnut vain päästä puhumaan tämän kanssa heidän yhteisestä, joskin tähän asti toisistaan erillään pysyneestä historiasta Sivistanissa. Mutta nyt he olivat vielä kahden päivän ratsastuksen päässä kaupungista, ja Mariela huomasi jo tunteiden nousevan takaisin pintaan. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta kun hän oli kerrankin löytänyt jonkun, joka ymmärsi häntä, jolle hän saattoi avautua ja jonka seurassa hän tunsi olonsa turvalliseksi, nousi hänessä samalla vahva pelko hylätyksi tulemisesta. Mariela ei ollut tottunut pelkäämään, eikä hänellä ollut ennen ollut ketään josta hän olisi välittänyt, joka hänet saattaisi hylätä.

Harol hymyili anteeksipyytävästi, ja kosketti Marielan kättä.

”Myönnän, että olen minäkin odottanut tätä kovasti”, hän sanoi, ja joi ison kulauksen oluestaan. ”Vaikka olen tyytyväinen nykyiseen elämääni, niin kyllä minäkin usein muistelen aikaani Nikin kanssa. En ole voinut kertoa siitä kenellekään, vaikka Nik onkin vaikuttanut elämääni ehkä enemmän kuin kukaan muu. Ja nyt sinä... sinä olet siinä. Kuin menneisyyden aave, jonka Nik kuulemma viimeisessä puheessaan uhkasi jäävän Sivistania vainoamaan. Nik mahdollisti minulle uuden, hyvän elämän, mutta muistojeni kanssa olen ollut yksin. Jos olisin tiennyt sinusta, olisin luultavasti aina ikävöinyt sinua.”

Mariela tunsi silmiensä kostuvan kuunnellessaan Harolia. Harol piti yhä hänen kättään omassaan. Mariela joi tuoppinsa tyhjäksi, mutta ei vieläkään saanut katsettaan irti Harolin silmistä.

Harol tyhjensi myös omansa, ja sanoi: ”No... olisiko jo aika mennä nukkumaan? Huomenna on, kaikesta huolimatta, pitkä ratsastus edessä.”

He siirtyivät pieneen huoneeseensa, hoippuen hieman kävellessään. Mariela oli useamman kerran juottanut miehiä humalaan, mutta ei yleensä juopunut itse heidän kanssaan. Nyt hänellä oli harvinaisen mukava olo.

”Vahvaa tavaraa, tämä Pentunmaan paras” Mariela mutisi.

Harol vilkaisi heidän sänkyään, ja murahti: ”Joudumme nukkumaan samassa sängyssä. Minä... minä oikeasti pidän sinusta, Mariela, mutta muistetaan silti paikkamme. En halua taas mennä liian pitkälle.”

Katse, jonka Harol Marielaan loi, oli ystävällinen, mutta hivenen huolestunut. Mariela nyökytteli asettuessaan makaamaan sängylle. Harol katsoi häntä hetken, kasvoillaan surullinen hymy, ja kömpi sitten hänen viereensä. Kello oli jo yli keskiyön, mutta silti ulkona ei ollut täysin pimeää.

Hetken he makasivat hiljaa, kuunnellen tuvan puolelta vähän väliä kuuluvaa etäistä naurun remakkaa. Mariela pohti, voisiko hän avautua Harolille vielä yhdestä sydäntään painavasta tunteesta, vai olisiko hänen parempi pitää suunsa kiinni – kuten hän oli aina ennen tehnyt. Hän oli maannut monien miesten kanssa, mutta kenellekään hän ei ollut paljastanut todellisia ajatuksiaan. Harolille hän oli kuitenkin voinut niistä kertoa, ja tämä oli kuunnellut häntä. Mutta miten pitkälle Mariela saattoi mennä? Vai oliko hän jo mennyt liian pitkälle?

Lopulta sydäntä pistävä kipu kuitenkin kävi liian suureksi. Mariela tiesi, että tämä olisi luultavasti hänen paras tilaisuutensa sanoa asiansa ääneen.

”Harol”, Mariela kuiskasi, ennen kuin hänen vierustoverinsa vain nukahtaisi. ”Minä sanoin, etten halua tulla sinun ja vaimosi väliin. Ja siksi pyydän, että sano heti jos menen liian pitkälle. Mutta minä olen varmaan edelleen rakastunut sinuun.” Mariela oli hetken hiljaa, katsoen Harolia. Harol käänsi katseensa pois, kohti hämärässä pilkottavaa kattoa, mutta ei sanonut mitään, joten Mariela jatkoi: ”Se sattuu. Ei samalla tavalla kuin isän tai äidin kuolema, mutta ihan yhtä paljon. Mutta silti en halua että se menee pois. En tiedä, nyt minusta tuntuu että kaikki, koko elämäni, Nikin kuolemasta siihen kun tapasin sinut, on ollut täysin merkityksetöntä. Sinä olet minulle paljon tärkeämpi kuin mitkään rikkaudet, tai valheet, joita olen niitä saadakseni kertonut. Paljon tärkeämpi kuin juopot kalastajat. Sinä olet saanut minut tuntemaan asioita, asioita joita en tiennyt että pystyn tuntemaan. Ehkä sinä olet oikeassa. Jos minä jatkan niin kuin Nik, niin lopulta poliisipäällikkö Hammon tai joku muu ottaa minut kiinni, ja silloin kohtaan varmaan saman lopun kuin Nik. Ja nyt minä tiedän, että en halua sitä. Koska tiedän, että minulla voi olla jotain muutakin... jotain oikeasti arvokasta, elämisen arvoista... ainakin toivon niin. Vaikka en koskaan saisikaan sinua, vaikka sydämeni repeytyisi sinun takiasi hajalle, niin silti minä tiedän nyt, että kaikista valtakunnan ääliömäisyyksistä huolimatta, minä mieluummin elän kuin kuolen Belfanissa.”

Harol katsoi nyt Marielaa silmiin, maatessaan siinä hänen vieressään. Ja äkkiä Mariela purskahti taas itkuun. Hänen mieleensä muistui hänen kohtaamisensa Nikin kanssa... hän oli antanut Nikille julmemman lahjan kuin oli ajatellutkaan.

”Minulla on sinulle vain yksi pyyntö”, Mariela nyyhki saatuaan itsensä rauhoittumaan. ”Vaikka et koskaan voisi antaa minulle sitä, mitä minä oikeasti haluan – niin älä hylkää minua, Harol.”

”En”, Harol kuiskasi. ”Minä lupaan sen.”

Hän kietoi kätensä Marielan ympärille, ja Mariela tunsi rauhoittuvansa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi. Hetkeä aiemmin hän oli kuvitellut itseään suutelemassa Harolia ja koskettelemassa tätä kaikkialta ympäri tämän lihaksikasta vartaloa – haave, josta Mariela tiesi joutuvansa luopumaan – ja nyt se mielikuva unohtui. Hän ei tarvinnut sen enempää, kuin turvalliset kädet ympärilleen, ja kuunnellessaan Harolin tasaista hengitystä, saattoi Mariela unohtaa kaikki menneisyyden aaveensa, ja nukahtaa rauhalliseen uneen.











Luku 8: Sivistan



Kaksi päivää myöhemmin Mariela ja Harol näkivät illansuussa edessään häämöttävän, tutun kaupungin. Lehtomäen päältä he katsoivat alas rehevän metsän läpi kulkevaa tietä, joka laski alas kohti Siv-jokea ympäröivää peltomaisemaa, jonka takana heidän vanha kotikaupunkinsa levittäytyi. Kaupungin takana erottui vielä melkoisen korkealla heidän takanaan paistavan auringon valossa kimmeltävä meri.

Mariela ei ollut nähnyt vanhaa kotikaupunkiaan viiteen vuoteen. Eniten aikaa hän oli viettänyt Olimaassa, mutta kodiksi hän ei millään voinut kalastajien kyliä kutsua. Hän ei erityisemmin pitänyt Sivistanista, mutta kai hänen silti pitäisi ajatella palaavansa kotiin.

”Otetaan huoneet Kultaisesta Leijonasta”, Harol sanoi heidän lähtiessä ratsastamaan rinnettä alas. ”Olen yleensä majoittunut siellä käydessäni Sivistanissa.” Hän katseli ympärilleen hämyisässä metsässä, tarkastellen samalla tien kuntoa. ”Huomenna on keskikesän aatto. Olen sopinut tapaamiseni ylihuomiseksi, joten huomisen voin pitää vapaata. Haluaisin käydä aamulla tapaamassa äitiäni, mutta loppupäivän voin viettää sinun kanssasi.”

Mariela nyökkäsi.

Hiljaisessa yhteisymmärryksessä he ratsastivat kaupunkia ympäröivien peltojen välissä kulkevaa tietä kohti jokilaaksoa, missä tiehen yhtyi Kardeniolasta saapuva tie. Harol katsoi pitkään metsää, jonka takana Mariela tiesi Fyggenheinien kartanon sijaitsevan; vaisu hymy käväisi Harolin kasvoilla.

Kultainen Leijona sijaitsi lähellä kaupungin keskustaa. Se oli laadukas majatalo; liian tasokas köyhäistön käyttöön, joten Kultatien aluetiepäällikkö saattoi hyvin käyttää sitä, mutta ei kuitenkaan liian hieno, jotta siellä olisi tuntenut olonsa epämukavaksi, Harol selitti. Molemmat saivat oman huoneen käyttöönsä.

”Herään huomenna aikaisin tapaamaan äitiäni”, Harol sanoi illallispöydässä. ”Jätän hänelle vähän rahaa, ja sitten haluan kuulla, onko hänellä uutisia veljestäni. Hän alkoi merimieheksi, on ollut töissä kansipoikana erinäisillä aluksilla. Viimeksi kuulin hänen lähteneen etelän valtakuntiin banaanilaivan kyydissä. Isä sen sijaan kuoli pari vuotta sitten influenssaan.”

Mariela nyökkäsi ja mutristi suutaan osaaottavasti.

”Tulen vaikka puoleksi päiväksi takaisin tänne”, Harol jatkoi. ”Niin voimme sitten käydä, missä sinä haluatkaan käydä, ja tehdä, mitä haluat tehdä.”

”Kiitos vielä, että suostuit tähän”, Mariela sanoi hiljaa. ”Se merkitsee minulle paljon.”

Harol hymyili, ja haukkasi ison palan juuresleipäänsä.



Seuraavana aamuna Mariela jäi herättyään pitkäksi aikaa makaamaan sänkyynsä. Kattoa tuijotellen hän mietti elämäänsä, joka oli johtanut hänet tähän. Nik ja Harol olivat olleet Sivistanin suurimmat rikolliset, ja heihin molempiin Mariela oli ihastunut. Ennen tapaamistaan Harolin kanssa, ei hän ollut ikinä ajatellut palaavansa kaupunkiin. Mitä hänelle muka täällä olisi ollut? Mutta nyt hänestä tuntui, että Harolin kanssa hän saattoi oikeasti käsitellä elämäänsä varjostavia asioita, tavalla, jota hän ei ennen olisi osannut kuvitellakaan. Kohdata menneisyyden aaveet, ehkä jopa päästä niistä yli. Sen jälkeen hän voisi miettiä, mitä hän elämältään oikeasti haluaisi, miten aloittaa uudestaan.

Ennen puolta päivää Mariela söi aamiaiseksi kuivattua kalaa kantolaukustaan, ja suuntasi sitten ulos. Odoteltuaan hetken majatalon pihalla, saapui Harol paikalle köyhäistöalueen suunnalta.

”Miten äitisi voi?” Mariela kysyi.

”Muuten hyvin, mutta lonkka on kovin kipeänä. Ja hän tahtoisi kovasti taas tavata lapsenlapsensa. Lupasin kustantaa hänelle matkan Parkahoviin loppukesäksi. Noa ja Nata ilahtuvat varmasti mumminsa näkemisestä.”

”Kuulostaa kivalta. Entä veljesi?”

”Hänestä äidillä ei ollut uutta tietoa. Lienee yhä matkallaan, kai he tuovat syksyksi ison lastin hedelmiä Belfaniin. Toivottavasti lapset saisivat joskus tavata hänetkin – vaikka en ole varma mitä Mia hänestä ajattelisi.”

He antoivat hevosten jäädä talliin ja lähtivät liikkeelle jalan. Viisitoista minuuttia myöhemmin he seisoivat meren rannalla, keskellä Vanhaakaupunkia. Aaltojen pauhatessa taustalla, katsoivat he kirkkaana loistavan auringon valaisemia raunioita. Marielan lapsuudenkodin näkeminen herätti hänessä taas lukuisia muistoja. Hän painoi päänsä alas ja sulki silmänsä. Tässä, nurmikolla talonsa edessä, hän oli maannut tajuttomana kotinsa palaessa maan tasalle; siitä hänet oli löydetty ja pelastettu, kuolleen isänsä vierestä.

Harol laski kätensä Marielan olkapäälle.

”Äitiä minulla on ikävä”, Mariela sanoi hiljaa. ”Hän kuoli muutama vuosi ennen isää; influenssaan, kuten sinun isäsikin.” Hän oli hetken hiljaa, ja avasi sitten silmänsä. ”Ja on minulla ikävä isääkin. Hän ei koskaan ymmärtänyt minua, mutta kyllä hän kuitenkin välillä myös yritti olla minun tukenani, mitä nyt kiireiltään ehti. Ja olihan hän pätevä pormestari, siitä kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä. Ja tiedätkö, jotain mitä Nik sanoi viimeisessä puheessaan – minun isäni maine kärsi siitä että hänen raipan käyttönsä tuli julkisuuteen, mutta Nik tuntui arvelevan, että todellisuudessa se on ylhäistössäkin paljon tavallisempaa, kuin kukaan haluaisi uskoa. Ilman muuta Nik oli itse saanut raippaa, ja minä arvaisin, että niin on saanut moni muukin. Ei isä ollut ainoa, eikä hän olisi ansainnut sitä loppua, jonka sai.”

Harol puristi Marielan olkapäätä hiukan lujempaa, ja sanoi lopulta: ”En osaa sanoa raipasta sen enempää, kuin että sain sitä muutaman kerran itsekin. Köyhäistön keskuudessa sitä annettiin usein. Itse en ole antanut sitä koskaan omille lapsilleni, koitamme keksiä muita keinoja pitääksemme heidät kurissa. Ehkä sinun isäsi saama mainekin saattoi vaikuttaa siihen.” Harol huokaisi syvään, katsellessaan palaneita raunioita. ”Olen pahoillani puolestasi. Siitä mitä Nik teki. Jos olisin osannut aavistaa, olisin yrittänyt estää häntä – vaikka tuskin olisinkaan siinä onnistunut. Tässä hän kyllä meni liian pitkälle.”

”No, tehty mikä tehty”, Mariela mutisi. ”Ja emmehän me muuten olisi tässä, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.”

Pitkästä aikaa Mariela antoi mielensä palata muistoihin, joita hänellä lapsuudestaan oli. Täällä hän oli leikkinyt, haaveillut seikkailuista, ja turhautunut siihen muottiin, mihin ylhäistöperheen tyttäriä pyrittiin kasvattamaan. Täällä hän oli herännyt Nikin tunnettu hymynaama edessään keskellä yötä, sinä yönä jonka jälkeen mikään ei ollut palannut ennalleen.

”Tiedätkö, lapsena tämä oli minulle kaikesta huolimatta koti. Mutta sen jälkeen en ole ikinä kokenut kuuluvani minnekään. Olen matkustellut paljon, mutta kaikkialla olen ollut ulkopuolinen. Olimaan kalastajien seurassa minä välillä viihdyin, mutta en silti koskaan kokenut sitä kodikseni. Sanoisin jopa, että tämän kodin menetettyäni, olen kokenut, että en edes voi ikinä kuulua minnekään, en tässä valtakunnassa. En ainakaan ennen kuin tapasin sinut. Sinun kanssasi minä saattaisin jopa oikeasti kuulua jonnekin.” Mariela vilkaisi Harolia hermostuneena, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin vanhoihin raunioihin. ”Ei, anteeksi, unohda mitä sanoin. Sinä kuulut Mian rinnalle, perheesi pariin. Minun kai kuuluu kulkea yksin. Mutta sinun takiasi minä ensimmäistä kertaa oikeasti pysähdyin miettimään tätä kaikkea, sinä laitoit minut kohtaamaan itseni. Nyt vasta olen tajunnut, miten hukassa minä oikeasti olen ollut. Nyt minä ainakin tiedän, että en ole aivan yksin. Mihin elämäni tästä menee – en tiedä, mutta ainakin tiedän, että minulla on vaihtoehtoja. Ja joku, joka ei hylkää minua. Kiitos, Harol. Kiitos kaikesta.”

Harol ei sanonut mitään, piti vain kättään Marielan olkapäällä. Siinä he seisoivat hyvän tovin, katselemassa liekkien runtelemaa vanhaa taloa. Mariela oli ollut tajuton, unihöyryjen tyrmäämänä, kun se oli tapahtunut, eikä ollut nähnyt kotinsa polttanutta liekkimerta. Mutta nyt hän saattoi kuvitella sen, kaiken syövän tulen, loistamaan kokon lailla Sivistanin yöhön, Nikin mielipuolisen naurun kaikuessa taustalla. Tulen, joka oli muuttanut kaiken, Nikin hirveimmän rikoksen, josta hänet yhä muistettiin, jonka takia hänen nimeään yhä kuiskailtiin kylmät väreet selkärankaa viiltäen.



”Tässä hänet hirtettiin”, Mariela sanoi heidän tultuaan torin laidalle. Lukuisat torimyyjät huutelivat tarjouksiaan; leipää kahdella hopealla, silakoita kolmella, banaanikakkuja seitsemällä. He olivat tullessaan kulkeneet myös poliisiaseman ohi, missä Mariela oli sen yhden ja ainoan kerran oikeasti tavannut Nikin, mutta sinne he eivät olleet uskaltaneet jäädä, sillä Mariela pelkäsi että poliisipäällikkö tai joku muu poliisi saattaisi tunnistaa hänet. ”Tai siis tässä minä poltin hänet elävältä hirsipuuhun.”

”Minä en koskaan nähnyt kaupungin hirttolavoja”, Harol mutisi katsellessaan ympärilleen, luultavasti kuvitellen torin täyteen väkeä, jotka olivat tulleet katsomaan valtakunnan vaarallisimman rikollisen hirttämistä. Väkijoukkoa, jonka Mariela oli saattanut vielä kerran kauhun valtaan, Nikin viimeisenä kostona haudan takaa. ”Olihan niistä joskus puhe, ja muistan että lapsena kuulin puhuttavan paljon kalastajakapinan jälkeen hirtetyistä olimaalaisista. Köyhäistössä oli aina pelko siitä, miten me häpäisisimme kaupunkimme maineen, jos joku meistä jouduttaisiin hirttämään. Mutta lopulta se olikin ylhäistön poika, joka tänne tuotiin köyden jatkeeksi.”

”En kadu sitä mitä tein”, Mariela totesi. ”Ja olisihan Nik kuollut joka tapauksessa. Mutta haluaisin käydä hänen haudallaan. Tekemässä jonkinlaisen rauhan hänen muistonsa kanssa. Vaikka tiedän kyllä, ettei Nik moisesta välittäisi.”

Harol nyökkäsi vakavana.

”Nyt keskikesän aattona ihmiset käyvätkin kuolleiden omaistensa haudoilla. Sinähän teet jo monia asioita ihan samalla tavalla kuin me tavalliset ihmiset. Ehkä olet tosiaan aikeissa liittyä meihin.”

Mariela hymähti ja loi huvittuneen katseen Haroliin.

”Vitsikästä. Mutta kuten sinä aiemmin sanoit, ei kaikkia sääntöjä tarvitse rikkoa, vain siksi että jotain niissä sanotaan. Vaikka tavallisten ihmisten tavat ovatkin typeriä ja järjettömiä, eivät ne kaikki välttämättä ole pahasta.”

”Sinä taidat olla oppinut jotain”, Harol sanoi katsoen Marielaa syvään.

Mariela vastasi Harolin katseeseen, ja nauroi sanoessaan: ”Etkä sinä oikeasti laske itseäsi tavalliseksi ihmiseksi, vaikka saatatkin sitä itsellesikin esittää.”



Illan hämärryttyä he suuntasivat kohti Sivistanin hautausmaata. Suuren kirkon takana levittäytyvä laaja, aidattu alue hohti lukemattomien kynttilöiden loisteessa, saaden hautojen välissä kasvavat lehtipuut hohkaamaan aavemaisesti.

Mariela vilkaisi välinpitämättömänä valtavaa kirkkorakennusta, ja suuntasi sitten Harolin perässä askeleensa kohti hautausmaan porttia. He eivät olleet paikan ainoat vierailijat; paljon väkeä kulki porteista sisään ja ulos, omaistensa hautoja etsien, monet kynttilöitä käsissään kantaen. Nuorehko pariskunta käveli portista ulos heitä vastaan.

”No niin, tulehan nyt”, mies sanoi naiselle. ”Sait käydä haudalla, ei jäädä tänne sen pitemmäksi aikaa vetelehtimään. Bisnekset odottavat.”

”Kiitos, kun tulit kanssani, Pat”, nainen sanoi vaisulla äänellä, ja suuntasi askeleensa ripeään tahtiin kävelevän miehen perään. Heidän ohittaessaan pariskunnan, kohtasivat naisen ja Harolin katseet toisensa. Hetkeksi molemmat pysähtyivät tuijottamaan toisiaan; Harol oli avaamassa suutaan, mutta nainen oli jo kääntynyt, ja vaaleanruskeiden lettien heilahduksen myötä oli hän rientänyt miehensä perään.

Mariela pysähtyi Harolin viereen, ja katsoi häntä kysyvästi. Harol murahti jotain epäselvää, katsoi hetken naisen perään, ja käänsi sitten katseensa kohti hautausmaan kynttilämerta, selvästi syvällä ajatuksissaan. Mariela pohti, kysyisikö hän mistä oli kyse, mutta päätti, että Harol kertoo jos itse niin haluaa. Niinpä Mariela sanoi vain: ”Käyn ensin vanhempieni haudalla.”

Pormestarin hauta löytyi helposti; se oli kunniapaikalla melkoisen keskellä hautausmaata, yksi isoimmista hautakivistä. Äiti oli haudattu isän viereen, mutta hänen hautakivensä oli pienempi. Lukuisat kansalaiset olivat tuoneet kynttilöitä pormestari Fernstin haudalle tämän muistoa kunnioittamaan; isän ja äidin nimet oli helppo lukea hautakivistä niiden hohteessa. Mariela tunsi herkistyvänsä; hän oli viimeksi käynyt täällä vuosia sitten tätinsä Emelinen kanssa.

Nikin haudalla hän ei ollut koskaan käynyt, mutta sekin löytyi lyhyen etsimisen jälkeen. Nik oli haudattu hautausmaan syrjäisimmälle reunalle, syrjään kaikista muista haudoista. Hautakivi oli kuitenkin asiallisen näköinen; ylhäistöperheen pojalle tarjottiin kaikesta huolimatta vain parasta laatua, kuolemassakin. Kynttilöitä Nikin haudalle ei ollut tuotu. Kukaan ei halunnut muistella Sivistanin pahamaineisinta rikollista, joka oli kieltänyt jopa kunniakkaan kuoleman, ja hirtetyksi tulemisen sijaan järjestänyt itselleen näyttävän kuoleman kokon, jossa hänen ruumiinsakin oli palanut liian pitkälle täysin asiallisia hautausmenoja varten. Vain yksi ainoa kynttilä loisti kalpeaa valoaan, lepattaen säälittävänä yksin hämärässä, loputtoman valomeren valaistessa kaikkia muita hautoja.

Harol saapui Marielan rinnalle, ja laski taas kätensä hänen olkapäälleen.

”Jotkut väittävät, että Nik kummittelee täällä yhä”, Harol mutisi. ”Että sinun temppusi esti sen, että hän olisi päässyt turvallisesti tuonpuoleiseen. Ja nyt ymmärrän, että sitä hän varmaan juuri halusi.” Harol katseli hetken aikaa yksinäistä kynttilää. ”Selviytyi voittajana jopa kuoleman kylmässä kourassa – ainakin omasta mielestään. Nik tuskin uskoi että mitään tuonpuoleista on olemassakaan. Taisi pitää tätä kaikkea vain suurena vitsinä.”

”Niin varmaan”, Mariela totesi. ”Ja mitä isompi vitsi, mitä isompi räjähdys ja kuumempi tuli, sen paremmat naurut hän siitä sai.”

Nikin hautaa katsellessaan Mariela ei tiennyt mitä tuntea. Hänen jalkojensa alla lepäsi yhä se, mitä Nikistä oli jäänyt jäljelle hänen järjestämästään polttohautauksesta. Hänen suurin esikuvansa, hänen isänsä murhaaja ja kotinsa polttaja. Jos Nik ei enää ollut tuolla missään nauramassa teoilleen ja koko tälle absurdille maailmalle, niin ainakin kaksi ihmistä muisti hänet yhä, sen mikä hän oli todella ollut, ja miksi hän oli tehnyt sen kaiken.

Mariela vilkaisi haudan ainokaista kynttilää. Sen liekki lepatti jokaisessa heikossa tuulen puuskassa, ja näytti välillä sammuvan, mutta sitkeästi se jaksoi pitää itsensä elossa, kuin viimeinen muisto keskellä unohduksen pimeää tyhjyyttä. Ehkä joku muukin halusi muistaa hänet.












Luku 9: Kotona taas



Kaksi viikkoa myöhemmin Harol asteli jälleen pihansa läpi kotiovelleen. Ovi aukesi ennen kuin hän ehti sitä avata, ja Noa ja Nata juoksivat häntä vastaan.

”Isä!” he huusivat yhteen ääneen. Harol ei voinut olla hymyilemättä, lasten kinutessa hänen syliinsä.

Sivistanissa hän oli tavannut paikallisia Kultatien kollegoitaan, kerännyt yhteen heidän raporttejaan teiden kunnosta, ja tarkastanut monia alueita itse. Ylhäistöalueen teillä oli vain vähäisiä korjaustarpeita, niistä Sivistanissa pidettiin huolta. Köyhäistöalueen teiden kunnosta Harol sen sijaan oli kirjannut monia huomautuksia, mutta hän epäili, etteivät hänen esimiehensä pistäisi niitä kovinkaan korkealle tärkeysjärjestyksessään. Suurimman osan korjauksista Sivistanin yksikkö tosin pystyisi hoitamaan omatoimisesti, ilman uusia lähetyksiä Parkahovista.

Mariela oli kierrellyt Sivistanissa paljon omin päin, ja viettänyt ison osan ajastaan yksin jossain meren rannalla. Ennen lähtöään he olivat myös käyneet nopeasti vilkaisemassa Fyggenheinien kartanoa, saman metsäisen mäen päältä, mistä Harol oli vuosia sitten tarkkaillut kartanoa Nikin kanssa, ennen kuin he olivat murtautuneet sisälle, aloittaen koko valtakuntaa ravistelleen tapahtumasarjan. Harolin lähdettyä takaisin Parkahovia kohti, oli Mariela kuitenkin hyvästellyt hänet, ja lähtenyt omille teilleen – Harol ei tiennyt minne tämä oli suunnannut, eikä tainnut tietää Mariela itsekään. Tyttö oli vain sanonut tarvitsevansa aikaa yksin. Hän oli kuitenkin luvannut tulla vielä takaisin Parkahoviin, ja Harol oli luvannut ottaa hänet vastaan.

”Mitä Sivistaniin kuului?” Mia kysyi, astellessaan myös ulos miehensä viereen, ja antoi suukon Harolin poskelle. Harol tunsi punastuvansa lievästi – hänen mieleensä palasivat kaikki ne Marielan kanssa vietetyt hetket, joista hän ei halunnut Mialle kertoa. Mutta kaikesta siitä huolimatta – Marielasta huolimatta – hänen kotinsa oli täällä. Marielasta oli tullut hänelle rakas ystävä, ja hän toivoi että he pysyisivätkin ystävinä. Mutta Mia oli hänen vaimonsa, hänen lastensa äiti. He olivat onnellinen perhe, eikä Harol halunnut antaa minkään uhata sitä onnea.

”Entisensä se kaupunki oli”, Harol vastasi. ”Mummi tulee muuten luultavasti tänne käymään piakkoin. Jätin hänelle rahaa hevoskärryjen vuokraamista varten.” Tämä sai lapset hihkumaan innosta. ”Minulla on loppukesäksi vain yksi työmatka. Lordi Marster on maksanut uuden yksityistien rakennuttamisesta mailleen, hänen kartanoltaan jollekin metsästysalueille, minun on käytävä valvomassa tämän projektin valmistumista. Se on päiväratsastuksen päässä Parkahovista, joten en joudu olemaan poissa kovin monta päivää. Sen jälkeen voin pitää loppukesän lomaa, viettää sen teidän ja mummin kanssa.”

”Minullakin on hyviä uutisia”, Mia sanoi hymyillen. ”Sain kirjeen koulultamme. Kuningatar on päättänyt antaa syksyksi lisää rahaa normaalikouluihin, parantaakseen niiden opetuksen tasoa. Se kuulemma näyttäisi hyvältä muiden valtakuntien silmissä, ja parantaisi kauppasuhteitamme heihin. Saamme hankittua useita uusia kirjoja, jotka toivottavasti auttavat oppilaita oppimaan lukemaan. Tämä tietää myös pientä palkankorotusta kaikille normaalikoulun opettajille.”

”Sehän on hienoa”, Harol iloitsi, ajatellen miten paljon hän itse olisi voinut hyötyä siitä, jos olisi oppinut lukemaan sujuvasti jo koulussa, eikä joutunut aikuisiällään vielä hiomaan luku- ja laskutaitoaan pärjätäkseen työssään. Nikin kullalla hän oli toki voinut palkata itselleen hyvän yksityisopettajan, mutta helpompaa se olisi ollut oppia kunnolla jo koulussa. Harol muisti kuitenkin, miten ylpeä oli ollut lukutaidostaan, kun oli osannut tulkita Nikin hänelle kirjoittamia ohjeita ja ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuten Nik oli häneltä odottanut.

”Muuten”, Mia sanoi tunnustelevaan tapaan, kun lapset jo juoksivat pihalle leikkimään, ”tapasitko sinä Sivistanissa sen Alinen?”

”Tapasin toki”, Harol sanoi, pakottaen kasvoilleen viattoman hymyn. Hän tunsi pienen piston sydämessään joutuessaan yhä valehtelemaan vaimolleen – mutta totuutta hän ei kuitenkaan voinut kertoa, ei Marielan itsensä takia. ”Hän on ollut minulle hyvä ystävä, ja olen iloinen että pystyimme auttamaan häntä hänen täällä ollessaan. Nyt hän jäi Sivistaniin, mutta me tapaamme varmasti taas joskus.”

Mia katseli Harolia tutkailevasti, mutta hymyili sitten, ja halasi aviomiestään.

”On hyvä, että olet taas kotona.”











Luku 10: Kahlitut tunteet



”Et siis aio jäädä tänne?”

”En. Halusin vain puhua kanssasi. Lähden jo tänä iltana.”

”Minne menet tällä kertaa?”

”Taidan mennä takaisin Olimaahan”, Mariela tuumasi, astellessaan Harolin rinnalla eteenpäin syrjäisellä polulla Parkahovin keskuspuistossa. ”Siellä saa aina olla rauhassa.”

Mariela oli Sivistanista lähdettyään matkustellut kuukauden ajan ympäri Belfania, mutta ei silti ollut keksinyt, mitä hän haluaisi tehdä. Nyt hänen olonsa kuitenkin oli paljon rauhallisempi kuin ennen – hänellä ei ollut kiire, vaan hän saattoi rauhassa pohtia, mitä tahtoi tehdä. Hänellä oli riittävästi rahaa, jotta hän tulisi sillä toimeen monta vuotta. Hänellä oli hyvä ystävä, jonka luokse hän tiesi, että saattoi aina palata. Ja mikä parasta – nykyään hän sai nukuttua yönsä rauhassa. Toki Nik oli edelleen usein hänen ajatuksissaan, mutta hänen haudallaan käyminen tuntui antaneen Marielalle jonkinlaisen rauhan. Mariela oli hyväksynyt sen, että Nik oli pitkälti määrittänyt hänen elämäänsä, mutta silti hän oli pystynyt jättämään Nikiltä perimänsä pakkomielteen ainakin jossain määrin taaksensa, ja tunsi olevansa vapaa suuresta taakasta, joka oli ennen määrännyt paitsi hänen menneisyytensä, myös tulevaisuutensa. Nyt Mariela tunsi, että tulevaisuus oli täysin hänen omissa käsissään. Kun he olivat Harolin kanssa käyneet Fyggenheinien kartanon takaisella mäellä, oli Marielaan syttynyt vanha halu päästä ryöstämään ja nöyryyttämään aatelisia, halu tehdä se Nikiäkin paremmin. Harol oli selvästi huomannut tämän, ja oli luonut Marielaan varoittavan katseen; heidän lähdettyään Mariela olikin haudannut mokoman ajatuksen. Nik oli lopulta jäänyt kiinni, ja niin jäisi Marielakin, jos hän jatkaisi loputtomiin. Sellaista aikomusta hänellä ei ollut. Nikin haudan nähtyään Mariela oli nimittäin tajunnut vielä yhden asian; Nik oli vapaahetoisesti halunnut tulla poltetuksi elävältä. Hän oli halunnut, että juuri Mariela, tyttö, johon hän oli ihastunut, olisi se joka hänet polttaisi. Se oli ollut hänen näkemyksensä hyvästä pilasta. Ehkä, jos he olisivat tavanneet toisensa jossain toisenlaisissa olosuhteissa, olisi Mariela voinut yrittää tarjota Nikille mahdollisuuden elää edes etäisesti järkevää elämää, mutta kun asiat olivat menneet kuten ne menivät, oli Nikin osaksi jäänyt nauttia vain oman hulluutensa hedelmistä. Mariela ihaili Nikiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä, mutta siitä huolimatta; Nikin olisi kannattanut huolestua muiden sivistanilaisten ohella myös oman päänsä sisällöstä. Mariela ei aikoisi seurata Nikiä tyhjyyteen.

”Yhdestä asiasta haluan kuitenkin vielä puhua kanssasi, Harol.”

”No, mikä se on?” Harol kysyi, katsellessaan miten joukko vartijoita marssi rummuniskujen virheettömässä tahdissa puiston laitaa kohti kuningattaren linnaa.

”Meistä. Älä huoli, en aio yrittää enää tunkea sinun ja Mian väliin. Mutta silti minua askarruttaa, ja sinä olet ainoa, jolta voin tästä kysyä, joka voisi ymmärtää. Jos Nik olisi hengissä, kuulisin mielelläni hänenkin näkemyksensä asiasta.”

”Jaa, no sitten sinun ei ehkä olisi pitänyt polttaa häntä”, Harol hörähti. ”No, mikä se asia on?”

”Minä hyväksyn sen, että sinä olet Mian kanssa, enkä minä koskaan tule saamaan sinua. Mutta minä en voi mitään sille, mitä minä tunnen sinua kohtaan. Tulen luultavasti aina tuntemaan. Onko siinä jotain pahaa? Oliko siinä jotain pahaa, että me nukuimme yhdessä siellä majatalossa? Tarkoitan, kaikki tietenkin kauhistuisivat suunniltaan, jos kuulisivat, että sinä, naimisissa oleva mies, makasit minun kanssani. Mutta onko siinä oikeasti jotain pahaa? Useammat toimitusjohtajat ovat maanneet minun kanssani heidän vaimojensa tietämättä – heidät minä tosin olen aina ryöstänyt. Mutta oikeasti – onko siinä jotain pahaa?”

Harol käveli pitkään hiljaa Marielan vieressä, ennen kuin hän lopulta pysähtyi suuren vaahteran alle, ja sanoi: ”En minä tiedä. Ehkä ei. Mutta sen minä tiedän, että monien mielestä – Mia mukaanlukien – siinä on. Ja se merkitsee minulle jo paljon, jos tiedän Mian pahastuvan jostain. Vaikka en osaisikaan sanoa sille sen parempaa syytä, kuin että niin sitä yleensä ajatellaan.”

Mariela nyökkäsi, ja sulki silmänsä, pakottaen niihin nousevan kosteuden väistymään.

”Se on julmaa, miten yksin sinä ja Nik olette tässä maailmassa”, Harol jatkoi. ”Minä tiedän, etten minäkään ikinä pystynyt täysin ymmärtämään Nikiä, enkä taida pystyä täysin ymmärtämään sinuakaan. Sekin on julmaa, mitä Nik teki sinulle – isäsi ja kotisi viemisen lisäksi hän taisi viedä sinulta jotain muutakin; sydämesi taisi olla hänen hallussaan vielä vuosia sen jälkeen, kun sinä poltit hänet siihen hirttopuuhun. Melkoisen julmasti tehty sekin, jos saan lisätä.” Harolin suupielet nykivät huvittuneesti. ”Tekojensa takia Nik ei pystynyt koskaan antamaan sinulle sitä, mitä sinä olisit häneltä halunnut. Ja minä olen pahoillani, etten minäkään siihen pysty. Minä en tiedä, löytyykö sinulle mistään ketään muuta, joka pystyisi sinua ymmärtämään, jonka kanssa saisit jakaa elämäsi; mutta toivon, että löytyy, Mariela. Toivon todella, että löytyy. Ja aina kun satut kaipaamaan jotakuta, jonka kanssa puhua, joka ymmärtää sinua edes vähän, olet tervetullut luokseni. Minä en hylkää sinua.”

”Kiitos, Harol”, Mariela sanoi hiljaa. He halasivat toisiaan, ja nyt Mariela ei pystynyt estämään kyyneliä nousemasta silmiinsä. Mutta ne eivät olleet surun kyyneliä, vaan tarkoittivat että Mariela tiesi, että hän oli vihdoin löytänyt edes jotain. Hänellä oli edes joku, johon hän saattoi luottaa. ”Kyllä sinä aika hyvin minua ymmärrät. En minä tiedä, olisiko edes Nik voinut oikeasti ikinä ymmärtää minua näin hyvin.”



Muutamaa päivää myöhemmin tuttu näky aukeni jälleen Marielan edessä; hänen ylitettyään Olimaantien korjatun sillan ja ratsastaessaan jyrkkää rinnettä alas, levittäytyi suunnaton meri taas kerran hänen edessään. Aaltojen pauhatessa hän ratsasti ohi Palinan, missä hän oli Murjottavan Makrillin majatalossa paljastanut todellisen henkilöllisyytensä Harolille, ja illansuussa hän saapui pitkästä aikaa takaisin Tombaan, joka oli aina ollut hänen suosikkikylänsä Olimaassa.

Kylä oli tyhjillään Marielan saapuessa paikalle. Kaikki olivat luultavasti jossain kalassa. Mariela lampsi rannalle, missä hän istahti isolle kivelle katselemaan aaltoilevaa merta, tuulen liehitellessä hänen hiuksiaan. Kaksi venettä näkyikin ulapalla, missä ne lähestyivät hitaasti rantaa.

Mariela sai kuitenkin istua yksin ajatuksissaan vielä yli tunnin, ennen kuin veneet lopulta rantautuivat. Joukko kalastajia, sekä miehiä että naisia, hyppäsi rantaan. Pitkätukkainen partasuu, nimeltään Mart, tuli häntä tervehtimään, perässään nuori Hubert.

”Kas, Angela. Pitkästä aikaa täällä”, Mart sanoi. Mariela hätkähti hieman kuullessaan Olimaassa käyttämänsä nimen, sillä hän oli jo ehtinyt tottua oikeaan nimeensä. ”Vanha Ebert sanoikin aavistelleensa, että sinä ilmaannut tänne takaisin vielä ennen syksyn saapumista. Minä arvelin, että tuskin näemme sinua enää ennen ensi kevättä – ajattelin, että olisit vihdoin löytänyt etsimääsi jostain muualta. Mutta tervetuloa vain takaisin.”

”Kiitos”, Mariela huokaisi. ”Ystävällistä, että otatte aina minut vastaan. Jätän teille taas vähän kultaa.”

”Noh, kyllähän sitä mielellään joskus kestitsee eksyneitä ylhäistönaisia”, Mart hörähti. ”Niin harvoin kukaan teikäläisistä haluaa tänne tulla.”

Mariela hymyili Hubertin astellessa hivenen arasti hänen luokseen. Muiden kalastajien alkaessa purkaa lastiaan, istui Hubert Marielan viereen.

”Hei”, hän sanoi hivenen kömpelösti. ”Miten matkasi meni?”

Mariela katsoi Hubertia tarkkaan. Tämän parta oli kesän aikana alkanut kunnolla kasvamaan. Joku olisi voinut sanoa, että hän näytti vihdoin kasvaneen pojasta mieheksi.

”Kivastihan se”, Mariela totesi hymyillen. ”Kävin Parkahovissa ja Sivistanissa, sitten kiertelin vähän ympäriinsä, ja palasin takaisin Parkahoviin. Ja sieltä tulin taas tänne.”

”Mutta tuskin jäädäksesi.” Hubert kuulosti jotenkin epävarmalta. Hän näpräsi sormissaan värikästä uistinta. ”Näet varmasti paljon hienoja asioita matkoillasi. Muutakin kuin tämän tuppukylän ja isoja aaltoja. Parkahovissahan on kuningattaren palatsi ja kaikkea.”

”Onhan palatsi hieno, mutta kuule, Hubert... Mieluummin minä asuisin täällä kuin kuningattaren linnassa. Olimaa on... hyvin erityinen paikka minulle. Ei, en ole tullut tänne jäädäkseni, mutta minä uskon, että tulen aina joskus palaamaan tänne. Tämä ei ole minulle koti, mutta hyvin erityinen paikka siitä huolimatta. Toista tällaista seutua ei Belfanista löydy.”

Se sai Hubertin hymyilemään vaisusti.

”Tiedätkö, Angela... minä olen aina pitänyt sinusta. Tavallaan haluaisin lähteä sinun kanssasi joskus seikkailemaan, mutta... lopulta en kuitenkaan usko, että haluan. Olimaa on minun kotini. En usko, että oikein sopeutuisin muualle. Ja sinä taas... kukaan Olimaassa ei oikeasti tiedä mistä sinä tulet, tai kuka sinä todella olet, mutta tuskin sinä haluat jäädä tänne kalastajaksi. Tai kalastajanvaimoksi. Et taida kuitenkaan olla sitä tyyppiä.”

Mariela katsoi Hubertia hyvän tovin, tuntien mukavaa lämpöä vatsassaan. Vanhemmat kalastajat olivat jo kantaneet saaliinsa maihin, eikä rannalla enää ollut muita kuin he kaksi hämärtyvän meren äärellä.

”Taidat olla oikeassa”, Mariela sanoi lopulta. Hän taputti Hubertia olkapäähän, ja antoi nuorelle miehelle suukon poskelle. Hubert räpytteli hämmentyneenä silmiään. Mariela hymyili hänelle ystävällisesti, ja jatkoi: ”Tiedätkö, Sivistanissa tai Parkahovissa kaikki kauhistuisivat, jos emme tuon jälkeen menisi naimisiin. Mutta Olimaassa teillä on sentään jotain järkeä päässä. Vaikka en aiokaan jäädä tänne, tulen mielelläni aina teitä... sinua tapaamaan. Ja vanha Ebert, hänet haluan myös nähdä. Milloin hän palaa?”

Hubert kohautti olkiaan, koskettaen samalla sormillaan poskeaan, kasvoillaan yhä hämmentynyt ilme.

”En tiedä. Hän lähti yksin purjehtimaan, sanoi etsivänsä uusia kalaparvia jostain kauempaa. Siinä saattaa mennä viikkojakin. Kunhan vain palaisi ennen syysmyrskyjä.”

”No, sittenhän odotan”, Mariela totesi, ja nousi seisomaan. ”Taidan käydä kyselemässä, liikenisikö keneltäkään kunnon annosta paistettuja sillejä ja isoa tuoppia olutta.” Hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti kylää. Sitten hän kuitenkin vielä pysähtyi, katsahti takaisin päin, ja huikkasi: ”Muuten, kiva parta, Hubert.”

Hubertin tuijottaessa Marielan perään, tepasteli Mariela hyvillä mielin tervehtimään nuotion ääressä kalajuttuja kertovia kyläläisiä, kyselemään, olisiko kenenkään vonkale tarjolla perunamuusin kera muutamasta hopeasta.

Mariela ei tiennyt, mihin hänen elämänsä tulisi tästä menemään. Hän ei tiennyt, missä hänen tulevaisuutensa oli. Sivistan, Olimaa, Parkahovi... oliko mikään niistä hänen todellinen kotinsa? Ehkä ei, mutta oliko sillä väliä? Hänellä oli aikaa, eikä kiire mihinkään. Ja nyt hänestä tuntui, että ensimmäistä kertaa vuosiin, hänellä oli jotain muutakin merkityksekästä elämässään kuin loputtomat muistot Nik Odessionin viimeisistä hetkistä. Hänellä oli ystäviä, joihin hän saattoi luottaa. Hän ei ollut yksin.