Peilistä katsoo isonenäinen pullukka hirviö. Inhottavaa! Miksi minun pitää olla tämän näköinen? Ja aivan lauta. Kaikilla muilla tytöillä meidän luokalla on sentään jotain muotoja. Eiväthän pojat viitsi vilkaistakaan tämän näköistä. Kaadun vuoteelleni ja hautaan pääni tyynyyn. Mieleeni tulee väkisinkin kuva Kallesta; meidän luokan namupala. Tumma tukka ja nauravat silmät. Pelaa jalkapalloa paikallisseurassa, ja on muutoinkin sporttisen näköinen. Unelma!
"Janika!" kuuluu äidin ääni oven takaa. "Oletko jo tehnyt läksysi? Nyt on nukkumaanmenoaika."
"Olen, olen. Mitä sä valitat siellä!" Äiti on niin rasittava urputtaessaan koko ajan turhista asioista. Kyllähän minä nyt läksyni hoidan. Koulussa menee ihan hyvin, mitä nyt matematiikka vähän tökkii. Mutta se onkin ihan turha aine.
"Isä tulee kohta sanomaan hyvää yötä", huikkaa äiti vielä ja kuuluu sen jälkeen lähtevän portaita alakertaan. Vaihdan yöpuvun päälle, mutta en katso vahingossakaan peiliin ilman vaatteita. Äidin mielestä minä olen hänen nätti pikku tyttönsä, jossa ei ole mitään vikaa. Mutta minä en tahdokaan olla pikku tyttö, vaan nuori nainen! Onneksi isä ymmärtää minua paremmin. Olen aina ollut isän tyttö. Pujahdan peittoni väliin ja jään odottamaan isän tuloa.
"Kop, kop", huhuilee isä oven takaa. "Saako isäkarhu tulla unipesään?"
Isä on välillä, tai aika usein, hiukan lapsellinen. Välillä tuntuu, ettei isäkään ymmärrä, etten minä ole mikään pikkulapsi enää; kohta jo 16-vuotias. Toisaalta on niin turvallista kun isä hassuttelee ja välittää minusta. Isä avaa oven ja tulee istumaan sängyn päähän.
"Onko kaunokaisella tänä iltana kaikki hyvin, kun on noin naama kurtussa?" kysyy isä hymyillen. "Ettei vain ole poikamurheita?"
Isä on aina osannut tulkita minua hyvin. En kuitenkaan halua puhua isänkään kanssa näistä asioista. Se olisi jotenkin kiusallista.
"Kaikki hyvin. Eikä ole mitään poikia!" vastaan nopeasti.
"Ok, mitäs niistä pojista. Hyvää yötä sitten!"
"Öitä!"
Isä sammuttaa kattovalot ja sulkee oven mennessään. Jään pimeään makaamaan ja vedän peiton korviini saakka. Mieleeni tulee taas Kalle. Huomenna voimme parhaiden ystävieni Jaanan ja Sofian kanssa supista pojista. Jaamme kaikki salaisuutemme. Vähitellen uni alkaa painaa silmiä kiinni, ja viimeiseksi ennen nukahtamista toivon, että voisin nukkua ikuisesti ja nähdä unta Kallesta.
***
Kuulen koulun kellon soivan ja olen vielä korttelin päässä koulusta. Ryntään juoksuun, sillä en halua sitä noloa huomiota minkä saa, kun tulee yksin myöhässä luokkaan. Jaana ja Sofia jäävät odottamaan koulun ovelle, kun näkevät minun juoksevan nurkan takaa.
"Taas viime tipassa", huomauttaa Sofia. Sofia on luokan kauneimpia tyttöjä; pitkät vaaleat kiharat hiukset, hoikka vartalo ja muotojakin on jo sopivasti. Kaikki pojat ovat lääpällään Sofian perään. Jaana on enemmän minun tyyppiseni, tosin vielä pullukampi. Ei se kyllä tunnu Jaanaa haittaavaan, vaan hän on iloisen rempseä tyttö, kaikkien kaveri.
Kiiruhdamme luokkaan omille paikoillemme. Ensimmäinen tunti on inhokkiainettani, matematiikkaa. Vilkaisen syrjäsilmällä luokan takaosaan, jossa tiedän Kallen istuvan. Hän on tosi hyvä matematiikassa; vetelee pelkkiä ysejä ja kymppejä kokeista. Antaisipa minulle joskus tukiopetusta!
Hämmästykseni on suuri, kun Kalle katsoo suoraan minuun ja hymyilee. En osaa tehdä mitään muuta kuin antaa pikaisen hymyn takaisin ja kääntää pääni pois. Kalle ei ole koskaan ennen katsonut minuun. Onkohan minulla joku vaate hassusti; sitäkö se nauroi? Yritän katsoa onko kaikki kohdallaan vaatteissani, mutta en keksi mitään erityistä.
Matematiikan tunti menee kuin sumussa. En pysty keskittymään senkään vertaa, kuin tavallisesti. Opettaja kysyy minulta jotain, mutta en edes tiedä mitä hän kysyi. Huokaisten opettaja kysyy joltain muulta. Viimein tunti on ohi, ja kello soi välitunnille. Jättäydyn tahallani muiden jälkeen, ja ajoitan menoni niin, että satun samaan aikaan Kallen kanssa luokan ovelle. Kalle katsoo minua hymyillen silmiin, tekee teatraalisen kumarruksen ja viittoo minua menemään ensin ovesta.
"Haluatko, että opetan sulle joskus matikkaa?"
Sydämeni pysähtyy. Puhuuko se minulle? Katsahdan taakseni polvet täristen.
"Niin, ajattelin vaan. Tai en minä väitä, että olet huono matikassa, mutta jos haluat …?"
En osaa sanoa mitään muuta kuin: "Se olisi ihanaa!" Punastun vastaukseni typeryyttä, ja juoksen muiden tyttöjen perään.
Loppupäivä menee kuin pilvillä kelluen. Onneksi muut päivän aineet ovat helppoja suosikkejani; äidinkieltä, musiikkia ja liikuntaa. Jatkamme Kallen kanssa ajoittain silmäpeliämme, mutta enempää en uskalla. Jaana ja Sofiakin huomaavat jotain olevan menossa.
"Mitä ihmeen peliä sä pidät Kallen kanssa?" kysyy Sofia. Hänkin on hieman lääpällään Kalleen, niin kuin kaikki luokan tytöt.
"En mä, mä vain, en tiedä", änkytän. Tytöt nauravat. Olemme sen verran hyviä ystäviä, ettei meille pojista tule riitaa.
Koulun jälkeen tanssin katuja pitkin kotiin. Voiko tämä olla totta? Ryntään sisään ja keittiöön, jossa äiti laittaa ruokaa. En minä tietenkään voi äidille paljastaa mitä tänään tapahtui, kun en edes itsekään tiedä mitä oikein tapahtui. Kysyn vain: "Onko ruoka pian valmista?"
"Ihan kohta. Käy pesemässä kätesi, niin sitten syödään."
"Joko isä on tullut töistä?"
Äiti katsoo minua pitkään, ihmeissään. "Mitä sinä tyttö kulta oikein höpötät? Menehän nyt sinne käsipesulle."
Ihmettelen äidin vastausta, mutta menen kiltisti pesemään käteni. Äiti on tehnyt lempiruokaani, lihapullia. Minä vaan tahdon syödä niitä liikaa, vaikka pitäisi laihduttaa. Äidin mielestä minua pitäisi lihottaa. Tässäkin asiassa meillä on näkemysero.
"Kun olet syönyt, voisit mennä Rekun kanssa kävelylle", sanoo äiti. "Pieni reippailu raittiissa ilmassa tekee hyvää, ennen läksyjentekoa."
Taas olen aivan pihalla. Mikä ihmeen Rekku? Samassa olohuoneesta ryntää syötävän suloinen pieni valkoinen karvaturri, joka hyppää minua vasten ja haukkuu innoissaan. Juuri sellainen koira, jota olin aina halunnut, mutta äiti ja isä eivät olleet suostuneet sellaisen hankintaan. Miten tämä on mahdollista? Samalla sisimmässäni jotenkin tunnen, että tämä on aivan oikein; Rekkuhan on ollut meillä jo lähes kaksi vuotta.
"Voisitte käydä hautausmaalla katsomassa isää", sanoo äiti silmäten minua oudosti. Minusta tuntuu, että jotain on nyt pahasti pielessä. Mitä isä hautausmaalla tekee, miksei se tule kotiin? En kuitenkaan sano mitään, vaan päätän selvittää asian itse.
Kun olen syönyt, laitan Rekun hihnan päähän ja lähdemme kohti hautausmaata. Kun pääsemme hautausmaan portista sisään, Rekku näyttää tietävän tarkasti minne mennä. Ihan kuin se olisi käynyt täällä useasti ennenkin. Se juoksee käytäviä ristiin rastiin, kunnes pysähtyy erään haudan eteen. Luen kauhuissani kiveen kirjoitetun nimen. Isä! Kuollut kaksi vuotta sitten. Samalla, kun epäilen oman pääni terveyttä, tunnen sisimmässäni, että näinhän se asia on. Isä kuoli kaksi vuotta sitten liikenneonnettomuudessa. Ja vähän sen jälkeen äiti osti minulle Rekun.
Paha olo kaivertaa sisintäni ja lähden kävelemään hautausmaan käytäviä päämäärättä. Olen omien myllertävien ajatusteni sumentama, enkä paljon havainnoi ympäristöäni. Yhtäkkiä kuulen viereltäni ääntä. Penkillä istuu vanha harmaantunut nainen, jolla on ruskea kulunut viitta päällä. Nainen katsoo minua silmiin. Nuo silmät ovat kuin ajattoman syvät kaivot.
"Onko maailma kohdallaan?
Hereilläkö vai unessa vaan,
käyt jälleen kohta nukkumaan."
Lausuttuaan nämä omituiset säkeet, nainen nousee ja poistuu polkua pitkin. Katson naisen perään ymmärtämättä mistään mitään. "Hereilläkö vai unessa…", mietin naisen sanoja. Koko tämä päivä on tuntunut niin omituiselta, että se voisi hyvinkin olla unta. Päätän testata asian perinteisellä keinolla; nipistän itseäni käsivarresta. Ai hitto, että sattuu! Käsivarteen jää punainen jälki nipistyksestäni. Jos tuo testi on mistään kotoisin, niin taatusti olen hereillä.
Kävelen Rekun kanssa hiljalleen kotiin. Teen läksyt niin hyvin, kuin tässä mielentilassa jaksan. Äiti katsoo telkkaria olohuoneessa. Pääni on niin sekaisin, että sanon äidille hyvää yötä, ja menen aikaisin nukkumaan. Sängyssä mietin vielä pitkään päivän tapahtumia, ja sitä miten ihanaa olisi, jos isä olisi elossa, ja meillä olisi kaikkea mitä ikinä haluaisimme. Viimein väsymys voittaa, ja nukahdan.
***
Istun aamiaispöydässä yhdessä äidin ja isän kanssa. Hovimestari tarjoilee meille aamupalaa; mehua, uunituoreita sämpylöitä, leikkeleitä, juustoja, monenlaisia hedelmiä ja jäätelöä. Isä ja äiti pussaavat toisiaan, hassuttelevat.
"Ajateltiin isän kanssa käydä tänään aamupäivällä golfaamassa ja iltapäivällä käyn manikyyrissä, sillä aikaa kun isä on lentotunnillaan. Yritämme ehtiä takaisin kotiin siihen mennessä kun tulet koulusta", sanoo äiti suu täynnä jäätelöä.
"Tarvitsetko mitään uusia vaatteita tai koruja? Voitaisiin illalla koulun jälkeen poiketa ostoksilla", kysyy isä hymyillen.
En osaa sanoa mitään. Olen jotenkin ihan pyörällä päästäni. Katson vaatteitani ja ne ovat viimeisen muodin mukaiset. Ei kenelläkään muulla meidän luokalla ole näin viimeisen päälle vaatteita.
"E-en minä nyt varmaan mitään uutta tarvitse", sanon.
"Ok, mutta sano vaan jos tarvitset, niin kaikki hoituu!"
Äiti hoputtaa minua lopettelemaan aamiaiseni: "Eihän prinsessani sovi myöhästyä koulusta. Mitä se rahvaskin siitä ajattelisi."
Ennen lähtöäni vilkaisen eteisen suureen peiliin ja olen tyytyväinen näkemääni; peilistä katsoo vaaleatukkainen enkeli, hoikka, mutta muodokas oikeista paikoista. Minua on kosiskeltu jo monen mallitoimiston listoille, mutta olen sanonut käyväni koulun ensin loppuun. Koulu ei kyllä paljon teetä töitä, saan pelkkiä ysejä ja kymppejä paljon koulukirjoja avaamatta.
Autonkuljettaja odottaa alakerrassa ja avaa minulle kohteliaasti auton oven: "Neiti on hyvä!"
Matkalla kouluun muistelen, miten erilaiseksi elämämme muuttui, kun voitimme Lotossa 15 miljoonaa euroa. Isä ja äiti jäivät molemmat pois töistä, ja koettavat nyt viettää päivänsä mitenkuten, sillä aikaa kun minä olen koulussa.
Jokin muisto minua vaivaa alitajunnassani. Muistan, että isä oli kuollut auto-onnettomuudessa, ja minä sain vähän sen jälkeen Rekun. Mutta eihän se ole mahdollista, isähän on yhtä elossa ja virkeä kuin me kaikki. Rekkuhan meillä on ollut iät ja ajat, ja nytkin palvelijamme on ulkoiluttamassa sitä koirapuistossa.
Muistan myös, että joskus Kalle ei huomannutkaan minua. Mitenkä se voisi olla mahdollista? Kalle on aivan lääpällään minuun, ja olemme seurustelleet jo lähes vuoden. Välillä Kallen kuolaaminen minun perääni käy jopa rasittavaksi. Koulussa se roikkuu minussa kiinni koko ajan ja kantaa tavaroitani. Onhan se tietysti omalla tavallaan söpöä. Minkä minä sille voin, että olen niin ihana. Kaikki muut tytöt ovat kateudesta vihreitä.
On ollut juttua, että vaihtaisin johonkin yksityiskouluun, jossa ei tarvitsisi olla rahvaan parissa, niin kuin äiti sanoo. Mutta Kallella ei ole varaa yksityiskouluun, joten mieluummin siedän kateellisia luokkatovereitani, kuin muutan koulua. Rahvaan kanssa ei vaan voi oikein olla kavereita, ja olen välillä hiukan yksinäinen. Jaana ja Sofia, luokan suurimmat bimbot, yrittävät olla mielin kielin ja päästä ystäväkseni, mutta eihän se nyt sovi.
Saavumme koululle, ja autonkuljettaja kiirehtii avaamaan oven minulle. Kalle odottaa jo pihalla ja antaa minulle aamusuudelman noustessani autosta.
"Janika, voisitko sä antaa minulle tänään hieman tukiopetusta matikassa, kun en tajua yhtä asiaa?" kysyy Kalle kävellessämme luokkaan.
"Tule koulun jälkeen meille, niin pidetään kunnon tukiopetussessio", vastaan Kallelle. Kalle punastuu syötävän söpösti. Häntä on niin mukava kiusoitella.
Päivä menee joutuisasti. Olen kaikkien opettajien suosikki, ja autan usein opettajaa, kun joku luokkatovereistani ei tajua jotain helppoa asiaa. Kotiin lähtiessäni joudun odottamaan autonkuljettajaa jonkun aikaa pihassa, ja kiroan myöhässä olevan miehen; tästä se saa vielä kuulla. Siinä seisoskellessani huomaan koulun pihapenkillä istuvan vanhan naisen, joka tuijottaa minua merkillisillä silmillään. Sitten hän lausuu jonkun kummallisen lorun:
"Toiveet täyttyy, onni tää
voisko olla täydempää
Kaikki mitä halusin, sain
Untako unessa vain?"
Ihmettelen tuota lorua ja ryysyläisen näköistä ruskeaan viittaan pukeutunutta naista. Samassa autonkuljettaja jo saapuu. Nousen autoon ja katson, kuinka nainen jää penkille istumaan ajaessamme pois.
Illalla nukkumaan mennessäni mietin vielä naisen lorua. "Untako unessa vain?" nainen oli sanonut. Täytyy myöntää, että tämä tuntuu aivan unelta. Kaikki on niin ihanaa. Samalla kuitenkin kaipaan jotain. Olisi kiva, kun olisi todellisia ystäviä. Kunpa elämälle saisi jonkun tarkoituksen; kaikki on niin helppoa, että hetkittäin alkaa tympiä. Näitä ajatellessani viimein nukahdan tuoksuvien puhtaiden lakanoiden väliin.
***
Tongin vaatekaappiani; pelkkiä likaisia rääsyjä. Äiti ei taaskaan ole pessyt pyykkiä. Otan vähiten haisevat vaatteet ja puen ne päälleni. Menen keittiöön katsomaan onko siellä mitään aamiaiseksi. Äiti retkottaa keittiön tuolissa oksennusta rinnuksillaan. Isää ei näy missään.
"Äiti, kuuletko? Herää!"
Äiti mumisee jotain ja raottaa silmiään: "Mitähh!" Vieläkin aivan kännissä. Raahaan äidin makuuhuoneeseen, vaihdan hänelle puhtaan paidan ja laitan sänkyyn pitkälleen. Kylkeeni vihloo nostaessani äitiä. Muistan miten isä potkaisi siihen eilen illalla, kun en hakenut hänelle riittävän nopeasti olutta jääkaapista. Äitikin on aivan mustelmilla, vaikka tuskin niitä tuossa tilassa tuntee.
Nilkutan takaisin keittiöön ja avaan jääkaapin; olutta ja homeista makkaraa. Otan ruokakomerosta palasen näkkileipää ja huuhdon sen alas vedellä. Vatsaa korventaa. Tunnen miten kylkiluuni törröttävät rinnassani. Viimeksi terveystarkastuksessa terveydenhoitaja huomautti minulle alipainostani. Epäili anorektikoksi. En kehdannut sanoa, että söisin kyllä, jos kotona olisi ruokaa. Onneksi koulussa saa syödä. Joskus vaan ahmin siellä niin, että seuraavalla välitunnilla kaikki tulee oksennuksena ylös. Olemattomaksi kuihtunut vatsani ei kestä liikaa ahmimista.
Eteisessä vilkaisen nopeasti peiliin. Yritän sukia likaista hapsottavaa tukkaani hieman siistimmäksi. Poskeni ovat lommolla ja silmänaluset roikkuvat tummina. Otan koulureppuni ja astun ovesta ulos porraskäytävään. Sielläkin haisee viina ja oksennus. Ryntään portaat alas niin nopeasti kuin mahdollista.
Ehdin kouluun vasta kellon jo soitua, äitiä hoitaessa meni taas niin paljon aikaa. Etsin luokkani, koputan oveen ja menen sisään. Pyydän anteeksi myöhästymistäni. Opettaja vain viittoo minut paikolleni. Minua ei edes nolota! En muista minkä aineen tunti nyt on. Myöhästymiseni on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja olen jo aivan turtunut luokkakavereiden vinoiluun.
Luokan nirppanokat, Jaana ja Sofia, katsovat minua pitkin nenänvarttaan. Olen yrittänyt ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vain vittuilevat minulle. Ainoa, joka puhuu minulle luokallani, on poikakaverini Kalle. Ehkä siitä syystä, että Kalle on vielä pahemassa jamassa kuin minä; jatkuvasti vaikeuksissa näpistysten ja rellestämisen takia. Hänellä on oma pieni jengi, jonka hän pitää kasassa nyrkeillään. Nytkään Kallea ei näy - missä lienee taas.
Tunnit menevät menojaan ja sitten tulee onneksi ruokatunti, päivän paras hetki. Ollessani matkalla ruokalaan, Kalle ilmestyy jostain. Hänen roteva ylipainoinen ruhonsa työntyy viereeni. Jos hän edes hieman siistisi itseään, voisi hän olla ihan inhimillisen näköinen. Hänen asiansa ovat ainakin siinä mielessä paremmin, että hän saa syödäkseen. No, keskimäärin olemme varmaan normaalipainoisia.
"Mitä horatsu?" Kalle uhoaa, ottaen minua käsivarresta kiinni. "Seuraa vittu mua, mulla on sulle vähän asiaa!"
Yritän selittää, että nyt on ruokatunti ja minun pitää päästä syömään. Kalle kuitenkin vetää minut kädestä pihalle.
"Mulla on vähän rahan tarvetta ja tarvitsen sun apua", Kalle sanoo johdattaessaan minut piharakennukseen. Yritän selittää, ettei minulla ole yhtään rahaa.
"Älä huolehdi, se puoli on jo kunnossa. Rahat on jo saatu. Olethan sä vielä mun tyttöystävä ja teet niinku mä sanon?"
Mitäpä minä muuta voin. Tiedän, että jos en tottele, saan lisää mustelmia tai vielä pahempaa. Astumme pihan perällä olevaan varastorakennukseen sisään. Siellä on kaksi ilkeän näköistä nuorta miestä, jotka tuijottavat minua kiihkeästi.
"No niin, pojat. Tässä pimu. Hoitakaa homma, mutta vittu nopeesti. En halua tästä ylimääräistä hässäkkää."
Kalle työntää minut seinää vasten ja tempaisee minulta housut kinttuihin. Näen miten virnuilevat miehet avaavat vyönsä ja vetävät housunsa alas. Kauhun huuto alkaa nousta kurkustani.
***
Herään prinsessasängyssäni huutooni. Näin hirveää painajaista viime yönä. Vai oliko se unta? Kaikki muistuu mieleeni niin kirkkaana, että vapisen vieläkin muistellessani sitä. Kömmin ylös sängystä ja palvelijani rientää pukemaan minua. Pikkuhiljaa rauhoitun. Vietän vartin verran vaatekaappini edessä koettaen valita, mitkä vaatteet tänään laittaisin päälleni. Sen jälkeen menen aamiaishuoneeseen, jossa äiti ja isä jo istuvat. Sanon hyvät huomenet heille, ja hovimestari tulee kysymään, mitä haluaisin tänään aamiaiseksi.
Tämä tuntuu jotenkin oudolta. Viime yön painajainen on vielä mielessäni ja muistan monia muitakin outoja asioita. Muistan, että olimme Jaanan ja Sofian kanssa parhaita kavereita ja jaoimme kaikki salaisuudet. Se oli mukavaa. Ei ollut mitään kateutta meidän välillämme, mitä nyt leikillisesti pojista joskus kinasteltiin. Isä ja äitikin olivat jotenkin paljon kiinnostuneempia minusta. Nyt ne ovat aina jossain golfaamassa tai seurapiiririennoissa, ja niille riittää, että olen kaunis ja fiksu. Kiintymyksensä ne osoittavat lähinnä ostamalla lisää tavaroita minulle. Koskaan ne eivät kysy, miten menee tai miltä tuntuu.
"Äiti, taidan tänään kävellä kouluun."
"Kultaseni, eihän se nyt sovi. Jokuhan voi vaikka kidnapata sinut, ja sitten me isäsi kanssa joudumme maksamaan lunnaita!" huudahtaa äiti pudottaen kahvikuppinsa kauhistuksissaan. Hovimestari rientää siivoamaan jälkiä.
"Janika, mieti nyt vielä", sanoo isäkin.
Minä nousen pöydästä, otan koululaukkuni, ja marssin ovesta ulos sanomatta sanaakaan. Alhaalla autonkuljettaja avaa auton oven, mutta marssin ohi, ja jatkan matkaa kävellen koulun suuntaan.
Pari korttelia ennen koulua on puisto, jonka halki oikaisen. Huomaan puiston penkillä jonkun laitapuolen kulkijan. Se on vanha harmaapäinen nainen ruskeassa viitassa. Muistan nähneeni naisen jossain aiemminkin.
"Kohdattava kai pelkonsa on
vaikka tuska oisi pohjaton
Läpi painajaisten, tumman yön
Vankina oot, kunnes teet inhan työn"
Naisen oudot säkeet kaikuvat korvissani ja hänen syvät silmänsä tuijottavat minua merkitsevästi. Muistan naisen aiemminkin lausuneen outoja runoja, ja muistellessani niitä totuus alkaa hahmottua mielessäni. Olen jotenkin vankina unissani, vaikka ne niin todelta tuntuvatkin. Aina nukahtaessani siirryn vain unesta toiseen. Viimeksi olin painajaisunessa, jonka olisin voinut vannoa olevan totta. Käännyn naiseen päin kysyäkseni häneltä asiasta lisää, mutta nainen on jo kadonnut.
Minähän heräsin tänä aamuna, ja sitä ennen näin tai olin painajaisunessani. Painajaista ennen muistan olleeni tässä samassa "ihanassa" todellisuudessa, mutta en muista heränneeni siinä välissä, ainoastaan nukahtaneeni. Muistan aiemmin kuulemani säkeen sanat "unta unessa" ja ymmärrän, että aina nukahtaessani siirryn seuraavalle unitasolle ja herätessäni palaan edelliselle. Mikäli ymmärsin naisen kaikki säkeet oikein, en voi palata pois unistani heräämällä, vaan ratkaisu löytyy painajaistasolta.
Minua alkaa ahdistaa tämä nykyinen tarkoitukseton elämäni. Ahdistaa yhtä paljon, kuin kokemani painajainen. Yhtäkkiä olen tarmoa täynnä, ja teen päätökseni. Käännyn kannoillani, ja lähden juosten takaisin kotiin. Käteni tärisee avatessani ovea. Äiti ja isä ovat jo lähteneet päivärientoihinsa, ja hovimestari sekä palvelijatkin ovat omissa askareissaan. Kukaan ei huomaa, kun livahdan sisään ja sen jälkeen kylpyhuoneeseen. Avaan lääkekaapin ja selaan purkkeja. Tiedän, että äidillä on siellä unilääkkeitä, joita hän ottaa joskus iltaisin, kun ei saa nukuttua "ihanan" elämän rientojen jälkeen. Nappaan purkin ja riennän makuuhuoneeseeni.
Luen käyttöohjeesta, montako pilleriä pitää ottaa. En tiedä voinko unessa tappaa itseni, mutta en halua ottaa sitä riskiä. En halua kuolla, vaan päästä kotiin. Oikeaan kotiin. Arvelen yhden pillerin olevan riittävä määrä. Nielaistuani pillerin asetun sänkyyn pitkälleni. Olen kuullut, että unilääkkeitä ottaessa ei näe unia. Toivon että se ei ole totta, sillä unien näkeminen tässä tapauksessa on ensisijaisen tärkeää. Lääke alkaa vaikuttaa ja vaivun uneen.
***
Tempaudun irti Kallen otteesta, ja isken nyrkilläni häntä kaikin voimin leukaan. En tiedä mistä saan voimia moiseen, mutta tunnen miten kaikki jäljellä oleva energiani keskittyy iskuuni. Näen Kallen kaatuvan ja hänen päänsä vääntyy aivan luonnottomaan asentoon. Hänen päänsä iskeytyy betonilattiaan, ja korvista alkaa valua verta. Vedän housuni nopealla liikkeellä ylös, tempaisen talikon seinustalta ja isken sen lähimmän housut kintuissa olevan miehen päähän. Piikit uppoavat miehen kalloon, ja hän päästää pitkän tuskan ulvaisun. Miehen oikea silmämuna valahtaa pois paikoiltaan, ja jää roikkumaan limaisena miehen poskelle hänen kaatuessaan suorilta jaloilta taaksepäin.
Toinen miehistä kääntyy lähteäkseen pakoon, mutta kaatuu, koska ei saa housujaan vedettyä ylös riittävän nopeasti. Vedän talikon irti ensimmäisen miehen päästä ja upotan sen toisen miehen niskaan. Veri purskahtaa niskasta punaisena ryöppynä lattialle. Mies nytkähtelee lattialla jonkun aikaa, ja jää sitten paikoilleen makaamaan.
Vedän pitkään henkeä ponnistuksen rasittamana, ja kääntyessäni näen miten Kalle kaksin käsin vääntää päänsä paikoilleen ja alkaa nousta ylös. Hänen ihonvärinsä on muuttunut aivan harmaaksi ja pullottavat silmät tuijottavat lasittuneina minuun. Hänestä on tullut joku vitun zombi! Kuulen takaani luonnotonta naurua, ja tappamani miehet kömpivät pystyyn samanvärisinä kuin Kalle. Heistä nousee kuvottava lemu, joka täyttää varaston. Ryntään ovelle ja ulos raikkaaseen ilmaan.
Kiiruhdan pihan yli kohti koulun porttia. Jaana ja Sofia tulevat yhdessä ulos ruokalan ovesta. He huomaavat minut ja huutavat nimeäni. Yllätyn, sillä yleensä he kutsuvat minua aivan erilaisella nimellä. Odotan, kun he kävelevät lähemmäs.
"Ruokalassa ei ollut mitään sopivaa syötävää meille", sanoo Sofia. Jaana nyökyttelee hänen vierellään.
"Voisitkohan sinä auttaa meitä?" kysyy Jaana vetäen suunsa leveään hymyyn. Samalla paljastuvat hänen pitkät kaarevat kulmahampaansa. Sofia on jo tarttunut kiinni käsivarrestani ja yrittää upottaa hampaitaan kaulaani. Tempaudun irti ja juoksen pois koulun pihalta. Samalla näen, miten Kalle ystävineen kolistelee ulos pihavarastosta.
Kerään kaikki voimani ja pingon pakoon puiston suuntaan. Puiston jälkeen pysähdyn vetämään henkeä, ja vilkaisen taakseni, näköpiirissä ei ole mitään epäilyttävää. Samassa kuulen kolahduksen vasemmalta puoleltani. Olen pysähtynyt roskasäiliöiden vierelle, ja nyt yhden säiliön kansi avautuu. Ulos pistää vanhan harmaan naisen ruskeaan huppuun verhoiltu pää.
"Painajainen painajaisen perään,
joko kohta mä viimein herään
Uni ainoa tie täältä pois lie
Minne uneni mut seuraavaksi vie?"
Naisen sanat saavat minut muistamaan ja ymmärtämään, mitä minun on tehtävä. Ainoa tie pois täältä vie unen kautta; pitää nukahtaa painajaisessani kaikkien kauhujen keskellä. Minun olisi löydettävä paikka, jossa voin rauhassa nukahtaa. Täältä tuskin edes löydän unilääkkeitä, niin kuin eilen illalla. Tai en tiedä oliko se eilen illalla. En tiedä näiden houreiden ajallisia suhteita, kaikki tuntuu vain sekavalta vyyhdeltä.
Ainoa paikka, jonka muistan tässä painajaisessa, on koti. Koti on itsessään painajainen, mutta hyvällä tuurilla isä ei ole tullut vielä kotiin, ja äiti nukkuu. Tunnen voimieni olevan aivan loppu ravinnonpuutteen ja äskeisten taistelujen takia. Yritän kiiruhtaa, mutta etenemiseni on lähinnä hidasta nilkutusta läpi harmaiden ankeiden katujen. Taivas on tummien pilvien peitossa ja kylmä vesisade alkaa varoittamatta. Kohta olen aivan läpimärkä, ja tärisen vilusta. Viimein näen suuren ruskean betonimöhkäleen edessäni. Möhkäleen, joka sisältää kodiksi kutsutun paikan. Niin kaunista sanaa en kuitenkaan haluaisi käyttää siitä loukosta, johon olen suunnistamassa.
Avaan kotioven varovasti. En kuule mitään ääniä. Vilkaisen makuuhuoneeseen, ja äiti retkottaa sängyllä edelleen. Hänen rintansa kohoilee hitaasti, joten hengissä on. Pujahdan omaan huoneeseeni ja vedän oven kiinni. Onneksi olen asentanut oveen järeän salvan pahimpien iltojen ja öiden varalta. Loksautan salvan kiinni, ja kääriydyn peittoihin sängylle. Laitan silmät kiinni ja yritän nukahtaa. Silmissäni vilisevät mielikuvat Kallen petollisuudesta, isän tekemistä pahoinpitelyistä, äidin kaatokännioksennuksista, zombeista ja vampyyreista. Kauhun tunne kiertää vatsassani ja ymmärrän miten vaikeaa nukahtaminen tulisi olemaan.
Kuulen ulko-oven kolahtavan, ja joku huutaa eteisessä: "Perkele!" Isä on tullut kotiin. Kuulen kolinaa ja kiroilua, miten isä löytää äidin makuuhuoneesta ja kiskoo tämän pystyyn. Läimäyksiä, lasinhelinää, huutoa ja sitten tasaisen rytmikkään äänen: "Thump, thump, thump…" Se jatkuu ja jatkuu. Aluksi rytmiä säestää äidin vaikerrus, sitten se vaikenee ja jäljelle jää vain pelkkä rytmi. Tiedän mikä tuo ääni on; isä hakkaa äidin päätä betoniseinään.
Työnnän tuskassani sormet syvälle korviini ja alan hyräillä itkunsekaisella äänellä unilaulua, jota äiti lauloi minulle jossain toisessa todellisuudessa:
"Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö
Niin Nukku-Matti nousee ja ovehen hiljaa lyö
On sillä uniset tossut ja niillä se sipsuttaa
Se hiipii ovesta sisään ja hyppää kaapin taa"
Armahtava uni valuu ylitseni ja viimein nukahdan.
***
Istun suurella kivellä keskellä rehevää vihreää metsää, ja linnut laulavat puissa. En ole koskaan kuullut noin paljon linnun laulua yhdellä kertaa. Aurinko paistaa lämpimästi kivelle, ja minulla on raukea olo. En haluaisi liikahtaa tästä mihinkään.
Puun oksalla heiluttelee jalkojaan nuori kaunis vaaleatukkainen neito, joka on pukeutunut vihreään kaapuun. Tunnistan hänet vasta, kun hän laskettelee lorunsa:
"On painajaiset jääneet jo taa
Nyt hetken täällä levähtää saa
Unien kaivossa ratkaisu on
Mutta miss' on tuo kaivo pohjaton"
Se on Unetar, joka on ollut minun oppaani tällä matkalla. Nyt hän saanut todellisen muotonsa, sillä tämä on hänen valtakuntansa. Taaskaan en saa tilaisuutta lisäkysymyksiin, sillä Unetar hyppää kevyesti alas oksalta ja rientää metsän siimekseen.
Laskeudun kiveltä pehmeään ruohikkoon; miten kivasti ruoho kutitteleekaan varpaitani. Puun takana vilahtaa jokin olio; nuori poika, jolla on pukin sorkat ja pienet sarvet pääsään. Tunnistan olion fauniksi. Fauni virnistää ilkikurisesti ja laukkaa pensaikkoon. Pensaiden yläpuolella lentelee selviä keijukaisia kimallellen ja hiljaa humisten.
Lähden hiljalleen kävelemään metsän läpi vievää polkua pitkin. Tämä on mahtava metsä. Polun varrella olevissa puissa kasvaa hedelmiä; samassa puussa omenoita, päärynöitä, luumuja, appelsiineja ja banaaneita. Nappaan omenan ja pari banaania, sillä mahani tuntuu todella tyhjältä. Banaania mussuttaessani katselen ympärilleni. Metsä on uskomattoman täynnä elämää. Keijukaisten ja faunien lisäksi puiden välissä vilahtelee pieniä metsänpeikkoja, menninkäisiä ja maahisia askareissaan. Olen varma, että jos tutkisin metsää tarkemmin, näkisin lohikäärmeitä, yksisarvisia ja haltijoitakin. Jossain lienee myös oma loukkonsa pimeämmille olennoille, joita en nyt halua muistella.
Uppoudun niin metsän valtaan, että olen unohtaa sen, miksi olen täällä; minun on löydettävä unien kaivo ja palattava kotiin. Mutta mistä tässä suuressa metsässä osaisin kaivoa etsiä? Unien kaivo, unet, Nukku-Matti. Olen varma, että siinä on ratkaisu; minun on löydettävä Nukku-Matti, niin löydän unien kaivon.
Keneltä uskaltaisin kysyä täällä neuvoa? Olen aina pitänyt fauneista, ne ovat jotenkin ilkikurisen viattomia olentoja. Ja aivan viime aikoina minusta on tuntunut, että niissä on myös jotain viekoittelevan kiihdyttävää. Fauneista mieleeni tulee jostain syystä Kalle ja sydämeni kiihtyy. Ravistan päästäni pois moiset ajatukset keskittyäkseni nykyiseen ongelmaan. Päätän pysäyttää ensimmäisen näkemäni faunin ja pyytää siltä apua.
Vähän ajan kuluttua polkua pitkin ravaa fauni-nuorukainen. Lieneekö sama kuin minkä näin aiemmin. Fauni on juuri aikeissa loikata metsään kiertääkseen minut, kun huidontani pysäyttää sen. Lähempää katsottuna fauni on hyvin paljon Kallen näköinen, tietysti sarvia ja sorkkia lukuun ottamatta.
"Anteeksi", sanon "mutta voisitko auttaa minua?"
"Kyl' vaan, jos suukon saan!" vastaa fauni heleällä äänellä.
Häkellyn, hieman punastunkin, mutta ajattelen että unessahan tässä ollaan, ja unessa on kaikki sallittua. Vai oliko se niin, että rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja? Niin tai näin, kumarrun Kallen, eikun faunin suuntaan ja laitan huulet törölleen. Fauni tarttuu minua kiinni hartioista, vetää kiinni itseensä ja antaa pitkän kielisuudelman. Kuumat väreet kulkevat pitkin selkääni ja tunkeutuvat nivusiini. Faunin irrotettua otteensa haukon henkeäni, ja päässäni pyörii.
"Mikä kysymys nyt on, oloni on vallaton?" hyrisee fauni hymyillen.
Kokoan itseni, ja muotoilen kysymyksen: "Tiedätkö mistä löydän Nukku-Matin?"
Fauni kallistaa päätään miettiväisen näköisenä.
"Seuraa mua kultasein, näytän sulle yksintein."
Fauni lähtee ravaamaan metsään, ja minulla on täysi työ pysyä sen perässä juoksemalla. Aikamme juostuamme tulemme pienen mäenharjanteen vierelle, ja siellä näyttää olevan enemmänkin fauneja. Fauni-nuorukainen osoittaa pienen lehväkatoksen alle, jossa fauni-äiti on laittamassa kolmea pientä fauni-lasta nukkumaan. Jään katselemaan herttaisen näköistä perhettä, ja kohta kuulen pientä helinää kukkulan takaa. Pieni tontun näköinen ukkeli vihreässä koltussaan liitää sieltä, suuri säkki mukanaan. Tuon täytyy olla Nukku-Matti, ajattelen, ja käännyn kiittääkseni fauni-nuorukaista. Hän on kuitenkin jo kadonnut omille teilleen, ja katsahdan uudestaan fauni-lapsia. Nukku-Matti avaa säkkinsä, ja heittää sieltä pienen kimaltelevan pilven unihiekkaa lasten silmille. Lapset hieraisevat silmiään ja nukahtavat yksi toisensa jälkeen.
Nukku-Matti kääntyy ja lähtee liitämään eteenpäin. Minulle tulee kiire seurata häntä. Onneksi Nukku-Matti pysähtyy heittämään unihiekkaansa aina välillä, ja ehdin saavuttaa häntä riittävästi, ennen matkan jatkumista. Jonkin ajan kuluttua Nukku-Matin säkki alkaa roikkua tyhjän näköisenä, ja hän lähtee liitämään lähistöllä näkyvää metsäaukiota kohti. Juoksen vielä viime voimillani Nukku-Matin perässä aukiolle, ja näen että aukio muodostuu suuresta kullanvärisestä hiekkakentästä. Nukku-Matti laskeutuu hiekkaan ja alkaa täyttää säkkiään lapiolla.
Minun huomioni kuitenkin kiinnittyy aukion keskellä olevaan kaivoon. Se on aivan tavallisen vinttikaivon näköinen katoksineen ja köyden päässä olevine ämpäreineen. Kiiruhdan kaivon luo ja kurkistan alas; kaivossa ei suinkaan ole vettä. Kaivo näyttää jatkuvan loputtomiin, ja sen sisällä väreilee ja kiehuu kaikenlaisia hahmoja ja kuvia. Pohjaton unikaivo. Ja tuolla ämpärillä kaivosta voi ammentaa unia.
En tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä, mutta ilmeisesti Nukku-Matti tietää, sillä huomaan vain vilahduksen vihreäpukuisesta tonttu-ukkelista, kun hän tyrkkää minut kaivoon. Huudahdan säikähtäneenä ja siten putoan ja putoan ja putoan. Silmissäni vilisee unikuvia ja –hahmoja, ja ymmärrän miten loputtomasti erilaisia unia voimme nähdä. Putoan äärettömän syvän, pohjattoman kaivon läpi.
***
Herään pehmeässä vuoteessani äidin suloiseen ääneen: "Janika, kello on jo kahdeksan. Nyt on aika nousta."
"Äiti!" henkäisen. "Olenko mä hereillä? Onko tämä totta?"
"Totta kai se on totta. Totta kuin kirkonrotta." huikkaa isä ovenraosta.
"Isä!" henkäisen taas. "Isä ja äiti! Mä rakastan teitä!" Pomppaan sängystä ja halaan molempia vuoron perään.
"No, no, mussukka. Ollaanpa sitä nyt hyvällä tuulella, vaikka eilen illalla näyttikin naama vähän myrtyneeltä."
"Yöuni saa ihmeitä aikaan", toteaa äiti viisaaseen tapaansa. "Vaatteet nyt päälle, aamiainen odottaa."
"Tulen ihan kohta", sanon ja loikkaan vaatekaappini luokse. Vilkaisen peiliin ja sieltä katsoo takaisin hymyilevä nuori neiti. Ei ollenkaan hullumman näköinen, ajattelen, nenästä huolimatta. Hiukset ovat nukkumisen jälkeen hieman sekaisin, mutta harjaamisen jälkeen vaaleat kutrit asettuvat sievästi kehystämään sopusuhtaisia kasvojani. Kun oikein poseeraan, niin puseron allakin näkyy hieman muotoja.
Vedän pikaisesti vaatteet päälleni ja ajattelen samalla Kallea, sekä niitä versioita hänestä, joita tapasin unissani. Onneksi todellisuus on mitä on. Vielä minä Kallen hurmaan, päätän, vaikka sitten kauniilla hymylläni. Tuskin maltan odottaa, että pääsen puhumaan kaikesta Jaanan ja Sofian kanssa.
***
