Näkyjä
Uneni katkesi äkisti. En halunnut vielä nousta vaan yritin jatkaa untani. En kuitenkaan saanut enää unta joten vedin peiton päältäni, mutta pidin silmät yhä kiinni. Asetin jalkani viileälle puulattialle ja vedin pörröiset aamutohvelit jalkaan. Avasin viimein silmäni, ensimmäiseksi näin maalauksen joka esitti metsää. Metsää joka oli vain kilometrin päässä kartanosta. Maalauksessa se oli värikäs, vehreä ja iloinen. Mutta todellisuudessa se oli synkkä, pimeä ja pelottava.
Seuraavaksi silmääni osui kirjoituspöytäni. Se ei ollut järin iso mutta pidin siitä ja siinä oli mukava tehdä läksyt. Pöydällä oli keskeneräinen maalaus joka kuvasti kartanoa. Se pitäisi saada tänään valmiiksi mutta en halunnut ajatella sitä vielä. Pöydän laatikoissa olisi öljyvärini ja muut maalaus tarvikkeet. Rakastan maalaamista, sillä siinä sai käyttää mielikuvitusta eikä millään ollut rajoja.
Ensin aamupala ja sitten ratsastus sillä minulla oli kiljuva nälkä. Kävelin vaatekaapille ja vaihdoin pikaisesti ratsastusvaatteet ja viikkasin kouluvaatteet tuolin selkämykselle.
Avasin huoneeni oven ja kävelin pitkää ja leveää käytävää pitkin. Ensin piti kääntyä vasemmalle ja sitten vielä oikealle. Sen jälkeen vastaan tuli portaat joista toiset menivät ylös ja toiset alas. Ruokailusali oli alakerrassa joten valitsin portaat jotka veivät alas. Käytävällä oli sininen kokolattiamatto ja seinät olivat tylsän vihreät. Seinillä oli myös itse maalaamiani taulujani ja muutamat olivat äitini maalaamia. Äitini oli ollut myös taiteilija ja hyvin lahjakas. Olin kai perinyt hänen väri silmänsä. Äitini kuoli synnytyksessäni enkä ole koskaan nähnyt häntä. Isäni on kuitenkin kertonut, että hän on aika paljon minun näköiseni samanlaiset tumanruskeat hiukset ja sinivioletit silmät, kuin minulla ja luonne oli myös yhdennäköinen.
Viimein saavuin ruokailusaliin ja pöydällä olikin jo täysi tarjoilu valmiina. Istahdin pöytään isäni ja taloudenhoitaja Miss Croshanin seuraksi, ja aloin valmistamaan itselleni leipää. Lempparini on vaalea leipä jonka päällä on juustoa, kalkkunaa, kurkkua ja tomaattia. Kaadoin itselleni vielä appelsiinimehua ja vadelmajugurttia.
Syötyäni aamupalan huikkasin isälleni käyväni tallissa, puin takkini ja saappaani ja menin antamaan Brunollekin aamupalaa. Bruno on hevoseni, sen oikea nimi on Brunswick mutta tykkään kutsua sitä Brunoksi. Se on väriltään vaaleankimo. Se on muuten täysin valkoinen, paitsi jaloissa on mustat laikut jotka ylettyvät polviin asti. Bruno on rauhallinen, lempeä ja todella taitava hyppääjä. Se on voittanut monta sinivalkoista ruusuketta 150cm luokissa. Bruno on vasta 8vuotta joten voisin kilpailla sillä vielä pitkään.
Talli piha ei ollut järin suuri, mutta koska meillä oli vain yksi hevonen ei enempää tilaa tarvittukaan. Talli oli punaruskea ja sisältään siisti. Karsinoita oli kaksi, yksi pilttuu ja yksi karsina josta pilkisti juuri Brunon valkoiset otsahiukset.
Brunon lempi leikki oli ”piiloudu Jadelta, jotta näyttäisit söpöltä ja saisit makupalan” leikki. –Missä se minun lempi heppani piileksii? Kysyin muka hölmistyneenä. Valitettavasti Bruno on huono piiloleikissä sillä kutsuttuani sitä pari kertaa sen valkoinen pää putkahti esiin karsinan oven takaa ja se hirnahti kuin sanoakseen –Täällä minä olen. –Taidat kerjätä makupaloja vai? Sanoin ilkikurisesti ja jatkoin heti. – Jos jatkat tuota sinusta tulee niin paksu että et pääse enää tuon luudan yli vaikka se olisi poikittain. Bruno leikki, että oli muka loukkaantunut ja näytti niin söpöltä, että minun oli pakko antaa periksi. Bruno nappasi porkkanan palan kämmeneltäni ja rouskutti sitä tyytyväisenä. –Hupsu, nyt me menemme kentälle hyppimään varmistamaan, että porkkana ei vaikuta sinun pomppuihin.
Kipaisin satula huoneeseen ja hain sieltä satulan, suitset, riimun ja riimun narun. Satulahuone ei ollut iso vaan sen kokoinen että sinne mahtui kahden tai kolmen hevosen varusteet. Tosin emme omista muita hevosia, kuin Brunon., mutta kaiken varalta, että sattuisi vaikka onnettomuus tai tulisi vieraita niin niillekin olisi tilaa.
Varustettuani Brunon vein sen kentälle ja ennen kuin nousin satulaan kiristin vielä satulavyön ja nousin selkään. Lämmittelin Brunon tekemällä laukan nostoja ja ravaamalla lisättyä ja koottua ravia. Käänsin Brunon yhdelle esteistä ja tunsin kuinka into valui sen jokaiseen ruumiinosaan. Sen korvat kääntyivät hörölle ja se odotti jännittyneenä laukka-apuja. En antanut hänen odottaa vaan iskin kantapääni sen kylkiin ja kannustin eteenpäin. Bruno hidasti juuri ennen estettä ja ponnisti. Tuntui aivan, kuin lentäisin ja pian Brunon etujalat koskettivatkin jo maata ja lähestyimme uutta estettä. Nyt edessä oli vihreän keltainen okseri jonka korkeus oli noin 150cm sen jälkeen tulisi sinivalkoinen trippeli joka puolestaan oli 170cm se olisi haaste Brunolle, sillä 170cm on hyvin korkea hevoselle.
Bruno kiihdytti vauhtia esteiden välissä ajoin sitä eteen ja Bruno ponnisti ja pääsi okserin yli. Viimeinen este ja sitten levättäisiin ajattelin ja tunnustelin Brunoa hieman, jotta tietäisin haluaako se hypätä tuon esteen. Bruno ei osoittanut minkäänlaisia vastaväitteitä vaan jatkoi innostunutta menoaan, joten päätin hypätä viimeisenkin esteen. Tällä kertaa en antanut Brunolle minkäänlaisia apuja vaan se sai päättää itse ponnistus paikan, ajan ja vauhdin. Pelon tuulahdus käväisi vartaloni läpi mutta hävisi saman tien. Bruno selvitti valtavan esteen leikiten ja pian se olikin jo takana päin ja hidastin Brunon käyntiin. –Loistavaa Bruno olet mahtava, kuiskasin ja halasin sen kostunutta kaulaa.
Vein Brunon takaisin karsinaansa ja annoin kaura-annoksen. Vilkaisin kellooni ja huomasin kauhukseni, että myöhästyisin pian koulusta. Juoksin kartanolle, vaihdoin vaatteet, sieppasin koululaukun matkalla ja juoksin niin lujaa, kun pystyin bussipysäkille ja siellä olevaan bussiin. Istahdin huokaisten vapaalle paikalle ja kertasin mielessäni biologian kokeeseen. Pian huomasin, että mitä järkeä siinä on saisin kuitenkin taas kiitettävän. Olin todella hyvä koulussa ja viime vuoden todistuskin vilisi ysejä ja kymppejä. Keskiarvo oli 9,7 ja kaikki opettajat kiittelivät minun siitä. Ainoa missä en pärjännyt oli käytös, mutta sitä ei laskettu mukaan keskiarvoon joten ei sen väliä. Bussi rämisi ja kolisi ärsyttävästi ja olin kiitollinen, kun se saapui koulun pihaan.
Alakoulun pihassa oli vilkasta Eka- ja tokaluokkalaiset juoksentelivat pitkin leikkialuetta. Kiipeilyteline näytti, kuin se räsähtäisi kohta alas painon alla, kun monet oppilaat kiipeilivät sen päällä. Kun olin ohittanut alakoulun pihan ja saapunut yläkoulun pihaan huomasin valtaisan eron, yläkoulun pihassa kukaan ei juossut eikä leikkinyt. Kaikki oppilaat vain seisoivat ja juttelivat keskenään. Joskus silloin tällöin joku porukka repesi nauramaan. –Moi Jade, huikkasi paras ystäväni Margaret. –Moi Maggie, vastasin. Margaretin lempinimi oli Maggie. –Minä sain sen äidinkielen aineen valmiiksi, mistä sinä kirjoitit? Kysyi Maggie. –Kirjoitin jostain ihme yksisarvisista ja pegasoksista jonkun kivan pikku sadun. Tosin minun iskä sai siitä hepulin, kun luin sen sille, vastasin naurahtaen. –No se varmaa suuttui, koska sinä et keskittynyt todellisuuteen vaan kirjoitit sadun, Maggie nauroi seuratessaan minua sisälle. Kiipesin portaat ylös kemian luokkaan ja Maggie seurasi perässä. Lopulta, kun saavuimme kemian luokan ovelle sanoimme toisillemme näkemiin ja katosin luokan oven taakse. Maggiellä oli käsityön tunti joten tiesin hänen suuntaavan sinne.
Kemian luokassa ei ollut porukkaa, vain muutama kasiluokkalainen jutteli pöytien ääressä. Minulla oli kemiallinen koe kesken joten etsin itselleni tarvittavat kupit ja kulhot. Lopuksi otin kaapista aineet joita minun pitäisi sekoitella. En tiennyt mitä aineet olivat mutta kirjassa oli ohjeet värien mukaan. Kaadoin sinistä ja vihreää ainetta yhteen isoon kulhoon ohjeiden mukaisesti. Aineet sekoittuivat keskenään ja niistä tuli aivan silmieni väristä ainetta. Seuraavaksi ohjeissa luki, että laita punaista ainetta pieni tippa siinä oli vielä pieni tippa isolla. Kallistin punaista ainetta varovasti mutta juuri silloin joku idiootti astui ovesta sisään paiskaamalla sen perässään kiinni. Säikähdin ja punista ainetta loiskahti kulhoon melko paljon. Seurasin kauhistuneena mitä tapahtui. Sekoitus muuttui ensin keltaiseksi ja sitten neon pinkiksi. Seos kupli ja värisi. Lopulta siihen ilmestyi kuvia, eläviä kuvia. Uteliaisuuteni heräsi ja kurkistin lähemmäs. Tunnistin kylällä kulkevan tytön minuksi. Katsoin tarkemmin ja huomasin muutamia yksisarvisia ja pegasoksia taustalla. Kuvassa juttelin punatukkaisen tytön kanssa ja ikkunasta putkahti esiin nymfi, erittäin kaunis nymfi. Hän oli hohtavan kirkas ja todella pieni. Samassa kuva pysähtyi ja katosi ja aine kulhossa muuttui taas normaaliksi. Hämmästelin hetken aikaa näkemääni, mutta päädyin lopulta siihen että koko kuva oli mielikuvitukseni luomaa. Kuitenkin joku ääni pääni sisällä sanoi, että se oli jotain tärkeää. Pitäisi käydä kartanon kirjastossa tai kysyä isältä. Tuijotin edelleen kulhoon toivoen kuvan taas ilmestyvän, mutta mitään ei tapahtunut. Ympyröin kemian kirjastani ohjeen, mutta pienen tipan yliviivasin ja kirjoitin päälle ”kunnon loraus” Tunti oli lopussa ja oli aika kerätä tavarat pois ja siivota jäljet.
Kartanon kirjasto oli suuri ja täynnä kirjoja. Sytytin kattolampun, jotta näkisin paremmin. Aakkosjärjestyksessä olevat lukuisat kirjat olivat kuluneita ja vuosien pölykerroksen alla. Menin kohtaan kemia ja vedin hyllystä kirjan oudot kemialliset reaktiot. Selasin kirjaa läpi mutta en löytänyt etsimääni. Seuraava kirja oli todella kulunut ja niin täynnä pölyä, että nimestä ei saanut selvää. Puhalsin suurimman osan pölystä pois ja avasin kirjan kannen. Kirjassa oli sisällys luettelo jossa luki kappaleet. Yksi kappaleista oli oudot näyt Otin kirjan ja hipsin portaat alas huoneeseeni. Asetuin istumaan pulpettini ääreen ja luin kirjan kohdasta joka oli pistänyt silmääni.
Oudot näyt ja ihmeet.
Jos sekoitit väärän määrän tiettyä ainetta toiseen saatat nähdä näkyjä. Jotkut saattavat liittyä, menneisyyteen, tulevaisuuteen tai ihan mihin tahansa muuhun aikaan. Näyt ovat usein harmittomia, mutta joidenkin kohdalla hyvinkin vaarallisia. Jos onnistut loihtimaan näyn olet erityinen. Sinulle luultavasti selviää jotain erityistä piakkoin joka muuttaa elämäsi täysin. Jos onnistut tekemään näyn kerran osaat tehdä sen milloin vain.
Jähmetyin lukiessani tekstiä. Minä muka erityinen. Kokeilin nipistää itseäni jotta tietäisin oliko tämä unta, mutta nipistys vain sattui eikä mikään muuttunut. Mietin onnistuisinko tekemään, tai loihtimaan näyn uudestaan. Kirjan mukaan se onnistuisi joten päätin kokeilla sitä jo heti uudestaan.
Kartanossa oli oma kemiahuone joten menin sinne ja laitoin oven huolella kiinni, jottei taloudenhoitaja pääsisi kurkkimaan. Otin tarvittavat aineet pöydälle ja samanlaisen muovikulhon, kuin koulussakin. Sitten toistin yhdistelyn täsmälleen samalla tavalla, kuin koulussa. Odotin hetken, ja juuri, kun luulin, että mitään ei tulisi tapahtumaan ja ajattelemaan että kirja oli ihan hölynpölyä aine kulhossa alkoi hehkua.
Ensin se hehkui sinisenä ja sitten neon vihreänä ja viimein siihen ilmestyi kuva, liikkuva kuva. Kurkistin kulhoon ja tarkastelin kuvaa. Tällä kertaa siinä oli minä ratsastamassa pegasoksella ja vierelläni oli sama punatukkainen tyttö joka ratsasti yksisarvisella. Kuva tuntui mahdottomalta, eihän taruhevosia ole olemassa. Samassa kuva katosi yhtä nopeasti, kun oli ilmestynytkin. Nappasin kirjan mukaani ja juoksin portaat alas huoneeseeni. Piilotin kirjan vaatekaapissa piilossa olevaan lokerikkoon, jotta se pysyisi tallessa.
Päätin Brunon mieliksi lähteä pitkälle maasto lenkille ja pohtia päivän tapahtumia. Riensin talliin ja hain satulahuoneesta satulan ja suitset. Laitoin ne pika pikaa Brunolle ja talutin tämän ulos. Punttasin, itseni vaivattomasti selkään ja astelin käyntiä piha tien ulkopuolelle. Päätin mennä pitkää tietä metsään johtavalle polulle ja käänsin Brunon oikealle johtavalle polulle ja hoputin raviin. Pian polun päässä oli leveä ja pitkä suora tie joka suorastaan houkutteli laukkaamaan. Painoin pohkeeni Brunon lumenvalkoisia kylkiä vasten ja tämä singahti laukkaan. Nelistimme tietä pitkin hurjaa vauhtia. Samassa vastakkaiselta tieltä tuli valtava traktori. Bruno pelästyi äänekästä ja yhtäkkiä eteensä ilmestynyttä hirviötä ja nousi pystyyn. En ollut varautunut ja liu’uin selästä maahan. Kun Bruno huomasi olevansa vapaa tämä lähti vauhdilla kotia kohti. Huusin Brunon nimeä hätääntyneenä. Jos Bruno ratsastaisi kotiin en pääsisi pois täältä. Lähdin kävelemään ja valitsin polun jonka arvelin johtavan kotiin. Kävelin pitkään ja aloin hätääntyä, kun maisemat vaihtuivat yhä oudoimmiksi ja vieraiksi. Pian istahdin alas puunjuurelle, kun en enää jaksanut jatkaa matkaa. Yritin vaivalloisesti määrittää missä olin, mutta siitä ei tullut mitään. Nälkä alkoi kurnia vatsassani ja epätoivo liukui hitaasti aivojani kohti. Sormeilin pensasta ja huomasin piikkien seassa jotakin kimmeltävää. Ujutin käteni varovaisesti terävien piikkien alta, jotta en saisi naarmuja ja sieppasin kimmeltävän jutun nyrkkiini. Vedin käteni hitaasti pois pensaasta ja avasin nyrkin. Se oli pieni kivi. Sen pinta oli kiiltävää ainesta ja se oli saman värinen kuin silmäni. Eli sininen jossa oli häivähdys violettia. Kivi ei ollut peukalon päätäni suurempi mutta hyvin kaunis. Poimin taskustani pienen samettipussin jota säilytän mukana pieniä kauniita esineitä varten. Sujautin kiven pussiin ja laitoin pussin takaisin taskuuni. Auringonlasku värjäsi taivaan ja värien kirjo lumosi minut hetkellisesti. Tuo pitäisi maalata, keskityin poimimaan taivaalta jokaisen värin mieleeni, jotta kotona osaisin maalata aivan samanlaisen. Muistin samalla, että minulla oli yhä pulma. Miten pääsisin kotiin? Tilanne näytti niin toivottomalta että vajosin takaisin puunjuureen. Haluan kotiin! Halusin huutaa mutta ei se hyödyttäisi. Samassa minuun valtasi outo tunne, huomasin hehkua taskussani ja poimin pussin esiin. Sen sisällä kivi hehkui, ensin sinisenä sitten violettina ja kaikkina sävyinä. Keskityin tuijottamaan kiveä niin etten huomannut kuinka maisemat vaihtuivat ja kiven lakattua hohtamasta huomasin olevani keskellä jonkinlaista vanhaan kylää. Nousin seisomaan ja tarkkailin ympäristöäni. Katu allani oli tehty kivistä ja autoja ei ollut. Huomasin samalla jotakin erikoista. Täällä ei ollut ihmisiä kaikki olivat joitakin erilaisia olentoja joista jotkut tunnistin. Olennot eivät ajaneet autoa vaan ratsastivat hevosilla. Hevosetkaan eivät olleet tavallisia vaan kaikilla oli joko siivet selässä tai sarvi otsassa.
Minuun valtasi kauhu, mikä tämä paikka oikein oli?
Ustropia
Viereeni ilmestyi tyttö. Tunnistin tämän heti, hän oli se sama tyttö jonka näin ”näyissäni”. Punaiset hiukset jotka olivat kahdella letillä, pisamaiset kasvot joilla paistoi hymy. –Hei, olen Samantha tyttö sanoi. Olin vieläkin niin järkyttynyt etten kyennyt puhumaan mutta tyttö ei odottanutkaan vastausta vaan jatkoi itse. – Oletko sinä hän, tyttö kysyi. Olinko minä hän? Mieleni teki kysyä. Kuka minun pitäisi olla? –En tiedä, vastasin hiljaa. –Et tiedä? Sano vain oletko se tyttö joka tuli tänne kiven kanssa toisesta maasta. Tulin kyllä toisesta maailmasta kiven kanssa mutta olinko ”hän” jota tyttö kysyi. –Kai. –No hyvä, missä kivi on? Kaivoin kiven esiin jonka olin löytänyt ja tyttö poimi sen käteensä. –Se on kauniimpi kuin odotin. –Mikä se edes on? Kysyin uteliaasti. –En minä tiedä Odestry kertoo sen meille kun pääsemme hänen tykö. –Tule esittelen sinulle ”hevosesi” Samantha jatkoi. Nyökkäsin hämmentyneenä ja lähdin seuraamaan tyttöä jonka olin tuntenut pari minuuttia ja silti hän tuntui tietävän minusta kaiken, pelottavaa.
Saavuimme talliin joka ei ollut mikään tavallinen talli. Sen ulkokuori oli vaalean sininen ja tuntui, kuin se olisi suoraan jostain sadusta. Astuimme sisään talliin ja Samantha asettui ensimmäisen karsinan oven eteen ja sanoi. –Tässä on Wineria, sinun pegasoksesi. –Minun? Pegasos? Katsoin Wineriaa ja lumouduin sen kauneudesta. Jos pikaisesti vilkaisee niin sanoisi että se on valkoinen, mutta jos katsoo tarkemmin niin karvapeitteessä näkyy myös häivähdys sinistä ja keltaista. Siivet ovat tiukasti kylkiä vasten ja ne muodostuvan miljoonista pienistä höyhenistä. Ja ne näyttävät niin haurailta, että luulisi niiden menevän poikki minä hetkenä hyvänsä. –Niin molemmilla meillä on yksi yksisarvinen ja yksi pegasos. Pegasos osaa lentää ja toimii meidän kulkuvälineenä Odestryn luo, ja yksisarvisella on taikavoimia joita tarvitsemme päihittääksemme sen minkä Odestry meille kertoo. –Missä minun yksisarviseni sitten on? Kysyin täysin typertyneenä. Täällä Winerian viereisessä karsinassa. Tässä se on Unizomeria. Unizomeria oli myös nopeasti katsottuna valkoinen mutta siinä näkyi kuitenkin selvästi vaaleanpunaista ja violettia. Keskellä otsaa oli vaaleanpunainen, kimalteleva sarvi. –Kaunis, entä sinun. –Yksisarviseni ei ole nyt täällä mutta Sandirem on –Pegasokseni. –Saanko nähdä? –Toki lähdetään lennolle. –Oikeasti? Kysyin innostuneena. Samantha naurahti ja johdatti minut satulahuoneeseen ja osoitti Winerian satulan ja suitset. Kuten hevosetkaan eivät olleet tavallisia niin eivät varusteetkaan olleet, satula oli todella kevyt turkoosi ja musta. Istuin oli pehmustettu ja siihen oli ommeltu jonkinlaisia turkooseja suomuja. Jalustimet olivat tukevat ja satulan etuosaan oli kiinnitetty rengas jotakin varten. Suitset olivat erittäin pehmeää ja notkeaa nahkaa ja turpahihnan alla oli pehmustettu karva. Yllätyksekseni huomasin että suitsissa ei ollut lainkaan kuolaimia.
Talutimme pegasoksemme ulos tallista ja nousimme selkään. –Pegasosta ohjataan äänellä, ei ohjilla, Samantha sanoi. Se olikin syy kuolainten poistamiseen. Samantha sanoi Sandiremille, että lennä ja tein samoin. Wineria otti muutaman lyhyen laukka-askeleen, leväytti siipensä auki ja nousi kepeästi ilmaan. Huomasin että ulkonäkö pettää, sillä vaikka Winerian siivet näyttivät haurailta ja lihaksia ei näkynyt, tunsin allani suurta voimaa. Tuntui todella oudolta olla ilmassa noin vain.
Tajusin viimein satulan tarkoituksen. Se oli materiaa joka ei luisunut ja muotoiltu niin ettei ratsastaja tippunut helposti ilmasta. Wineria leväytti siipiään vain muutaman kerran ja suurimman osan ajasta liiteli säästääkseen voimiaan. Samantha ilmestyi Sandirellaan viereeni ja kikatti kummastuneelle ilmeelleni. –Käydään torilla, Samantha huusi tuulta vastaan. Nyökkäsin ja sanoin Winerialle –Torille poika. Samassa Wineria syöksähti alas niin nopeasti, että tipahdin melkein kyydistä. Wineria lensi hetken maan yllä ja iski sitten kavionsa maahan. Pääni oli vieläkin pyörällä lento matkasta mutta olin silti iloinen kokemuksestani.
Kaupunki oli vieläkin ihmeellisempi paikka. Torilla oli markkinat joka oli selitys väenpaljoudelle. Mutta en nähnyt siellä ainuttakaan ihmistä –itsenäni lukuun ottamatta. Olin lukenut fantasia romaaneja ja tunnistin muutamia satuolentoja mutta suurin osa oli vieraita. Tunnistin esimerkiksi nymfejä, pikkuruisia keijuja, haltioita, noitia, fauneja, kentaureja ja prinsessoja. Joitain otuksia en tunnistanut ja niiden perästä lähti musta vana. Samantha johdatti minut hevosellaan kojun viereen ja tervehti iloisesti kauppiasta, joka oli vanha parrakas mies jolla oli harventunut purukalusto. –Päivää, Sam ja öm… hänen vieraansa mitä saisi olla? Tarkastelin myytäviä tuotteita Winerian selästä ja yksi pieni esine kiinnitti huomioni. Esine oli kaunis lasi hevonen jolla oli siivet. Pegasos oli täysin Winerian näköinen joten päätin ostaa sen. –Haluaisin tuon pienen pegasoksen. –Ole hyvä, mies sanoi ja ojensi hevosen minulle. Se oli niin pieni, että se mahtui kämmenelleni. Näytin sitä Winerialle joka hirnahti iloisesti. Kysyin Samanthalta –Ymmärtääkö se minua? –Totta kai, se ymmärtää sanasi, tekosi ja paljon muuta, mutta se ei osaa puhua. –Onneksi, en toivoisi puhuvaa hevosta. –Mennään jo, meidän pitää mennä taika kurssille. –Minne? Kysyin. –Kurssille yksisarvistemme kanssa harjoittelemaan niiden taian käyttöä. Ratsastimme käyntiä pienelle aukealle joka oli näemmä rakennettu juuri pegasoksien lähtöä varten. Wineria ja Sandirem käänsivät itsensä kotiin päin ja lennähtivät ilmaan. –Pikavauhtia kotiin meillä on kiire, Samantha huusi. Wineria heilutti siipiään nopeammin ja pinkaisi matkaan. Olimme todella nopeasti tallissa. –Pyydä Unizomeriaa riisumaan Winerian varusteet niin pääsemme nopeasti matkaan. –Selvä. –Unizomeria! Riisuisitko Winerian varusteet kiitos. Unizomeria hirnahti vastaukseksi ja heilautti sarveaan. Sarven päähän ilmestyi pieniä tähtiä ja samanlaisia ilmestyi Winerian varusteiden ylle ja ne leijuivat satulahuonetta kohti. –Ota Unizomeria ja mennään, Samantha huusi pihalta ja oli jo Zinermarterin selässä.
Saavuimme valtavaan saliin tai pikemminkin areenalle. Areena oli autio lukuun ottamatta erikokoisia korokkeita. Koulutuksen vetäjä puhui jotain taikuuden käytön tärkeydestä ja muusta sellaisesta. –Nouse tuolle viimeiselle korokkeelle hevosellasi, se on sinun paikkasi, Samantha kuiskasi. Kuiskasin Unizomerian korvaan, - Korokkeelle. Unizomerian sarven päähän ilmestyi pieniä tähtiä ja samassa leijuimme ilmassa ja laskuduimme korokkeen päälle. Keskityin kuuntelemaan vetäjää. – Tänään taikakurssillamme ovat elementin haltijat ja Ustropian pelastajat. Harjoittelemme yksinkertaisia taikoja aluksi, sitten yksisarvisen hallintaa ja lopuksi hieman haastavampia kuten kahden taian ylläpitämistä samaan aikaan.
Vetäjä laittoi meidät ryhmiin ja kukin ryhmä harjoitteli yhtä taikaa. Samantha oli eri ryhmässä kuin minä. Meidän ryhmä harjoitteli tuli loitsua. Vetäjä selitti ohjeet. – Sytytätte tuon puun tuleen ja sen jälkeen vesi ryhmä sammuttaa sen. Pyydätte hevosianne sytyttämään puu tuleen. Olin toisena vuorossa. Ensimmäinen onnistui hyvin mutta vesi ryhmän ensimmäinen ei oikein onnistunut sammutuksessa. Olin seuraavana vuorossa, vatsani oli täynnä perhosia mutta onnistuin jotenkuten kuiskaamaan Unizomerian korvaan – Sytyttäisitkö puun? Vastaukseksi Unizomeria heilautti sarveaan ja tähdet ilmestyivät jälleen sarven päähän. Tähtien jälkeen sarvi muuttui tulen oranssiksi ja siitä lensi tuli pallo puuta kohti. Puu syttyi saman tien ilmiliekkeihin. Samantha oli vesi ryhmässä ja Zinermarter sammutti tulen vaivattomasti.
Tunnin lopussa meidän piti pitää yllä ensin kahta ja sitten kolmea eri taikaa. Yksi taika oli että piti avata arkkua avaimella. Heiluttaa miekkaa mahdollisia vihollisia vastaan ja suojata kuplalla sateelta. Se ei onnistunut mitenkään helposti sillä heti kun miekka heilahti kupla katosi ja kun avain kääntyi miekka lakkasi heilumasta.
Tunnin jälkeen Samantha kertoi että meidän oli aika aloittaa matkamme Odestryn luo. Matkamme alkoi runoilijan luota joka neuvoo reitin Odestryn luo. Runoilija kertoi ja me kuuntelimme:
” Te saavuitte runoilijan luo,
se apua teille tuo.
Neuvon reitin oikean
Säännöistä hiukan poikkean
Runoillen vain puhun
Rauhallisesti suhtaudun suhun
Koettakaa ymmärtää
Teen teille tiestä selvää
Lintujen tietä lentäkää
Vuoristosta etelään
Eteenne pian ilmestyy
Valtava paha kyy
Kun sen olette voittaneet
Ja todellisen pahuuden kestäneet
Näette Odestryn Suurimman
Hän teitä neuvo enemmän
Teitä neuvoa osaa en enempää
Pahuus voittamaan jo menkää.”
- Kiitos Runoilija tapaamme vielä, Samantha sanoi. –Kiitos minultakin, Sanoin.
”Kiitos kiitos, teille myös
Teehän kunnolla työs
Tulkaa takaisin kun pahuus on voitettu
Kaikki salaisuudet paljastettu.
Kiitos, kiitos teille
Tuottehan ilon meille.”
”Tässä on muuten kirje
sen lähetti muuan olento
siinä saattaa olla vihje
en nimeä tiedä en tiedä oliko se korento”
Nappasin kirjeen ja luin sen ääneen.
”Nyt sinulta jotain uupuu,
jotain tärkeää puuttuu
niitä on silti enemmän
nyt sinua varmaan hämmennän
käytä niitä kaikkia
niin voit koitoksesta selvitä”
Katsoin hämmästyneenä Samanthaan joka vain kohautti olkapäitään joten tungin lappusen taskuuni odottamaan myöhempää tarkastelua.
Lähdimme ulos ovesta ja haimme pegasoksemme tallista. Yksisarviset tulivat myös mukaan sillä niiden taikaa tarvitaan. Nousimme ilmaan ja matka alkoi.
Matka
Matkasimme pilvien halki, auringon edestä, kiersimme metsän ja pysähdyimme pilvelle lepäämään. –Kuinka pitkä matka on vielä vuoristolle? Kysyn Samanthalta. –Ei enää pitkä, meidän täytyy valmistautua Pahan kyyn kohtaamiseen. –Selvä mutta olen kyllä niin väsynyt että käyn nukkumaan, sanon ja käperryn Winerian viereen pehmoiselle pilvelle ja painan pääni Winerian silkin pehmeän karvan peittämälle lautaselle. Winerian siipi levittäytyy ylleni peitoksi ja nukahdan saman tien.
Aamuauringon säteet leikkivät kasvoillani ja pakottivat minut avaamaan silmäni. Aurinko kimalteli pilveä vasten ja koko pilvi hohti kultaisena. Samantha oli jo ylhäällä ja valmisteli lähtöämme. – Kauanko on matkaa vielä? Kysyin. –Matkaamme ensin vuorten ympäri ja laskeudumme niiden välissä olevalle niitylle ja kävelemme metsän halki. Nousemme takaisin ilmaan ja sitten pitäisi tulla näkyviin se ”Paha Kyy” josta runoilija puhui. Nyökkään ja kiinnitin satulan Winerian selkään. –Kuka se Odestry oikein on? Kysyin. Samantha kohotti kulmiaan ja vastasi: - Hän on Ustropian valtias ja haluaa pelastaa maan pahuudelta ja luoda avullamme pahan torjunta loitsun. Vai niin, ajattelin kuulostaapa mukavalta. Nousimme laiskasti selkään ja hoputimme ratsut jälleen ilmaa. Parin tunnin lennon jälkeen ja yhden lepohetken, eteemme kohosi puolisen tusinaa lumista vuorten huippua. –Nuo vuoret muodostavat puoli kaaren jonka sisään laskeudumme, kävelemme sen metsän halki ja nousemme takaisin ilmaan Pahaa kyytä odottamaan. Samantha selvensi. Näin selvästi erottuvan puolikaaren ja vilkaisin Samanthaan päin, hänen ratsunsa oli jo alkanut vähentämään korkeutta ja valmistautumaan edessä olevaan laskeutumiseen.
Lensimme aivan vihreän ruohon yllä ja pian hevostemme kaviot koskettivat maata ja laskeuduimme väsyneinä selästä. Wineria ja Sandirem olivat aivan puhki ja annoimme niiden laiduntaa ja juoda kirkasta lähdevettä. Istahdin pienen putouksen vieressä olevalle kivelle Samanthan kanssa syömään voileipiä ja lepäämään. –Meidän pitäisi odottaa yön yli ja sitten vasta mennä metsän läpi. Ehdotin hiljaa. –Miksi? Eihän meillä ole mitään hätää ja meillä on kiire, meidän pitää jatkaa matkaa heti kun olemme levänneet eli tunnin sisällä. –Emme me voi lähteä nyt jo, hevoset ovat väsyneitä ja tarvitsevat lepoa ennen kuin kohtaamme pahan kyyn ja niin mekin. Ääneni on jo kohonnut melkein huudoksi. Eikö Samantha ajattele lainkaan hevosia tai ylipäänsä ketään muuta, kun itseään. –Meidän täytyy Odestry odottaa ja kyllä me pärjäämme pahaa kyytä vastaan. Samantha väitti vastaan. –No mene sitten yksinäsi, minä ainakin jään tänne yön yli. Jos sinä haluat taivaltaa pimeän tuntemattoman metsän läpi niin siitä vaan mene yksinäsi. Huusin, ja marssin mielenosoituksellisesti ja päättäväisyyteni osoittamaksi Unizomerian viereen ja kiedoin käteni sen kaulan ympärille. –Hyvä on, jää sitten tänne, minä lähden. Samantha sanoi ja keräsi pika vauhtia tavaransa kasaan ja kiskoi väsynyttä Sandiremia ja Zinermarteria perässään.
Samantha ratsasti nyt Zinermarterin selässä ja puhui äänen tuohtuneena. Että Jaden piti olla niin jääräpäinen eikö hän tajua että tämä on tärkeää eikä ylimääräisiä päiviä ole varaa tuhlata hän ajatteli. Hän pääsisi kyllä metsän läpi yksinkin. Viereisestä puusta kuului vaimea murina. Samantha katsoi puuta tarkemmin ja huomasin suuret kiiluvat keltaiset silmät. Olennon valkoiset hampaat hohtivat kuun valossa mutta enempää hän ei otuksesta nähnyt sillä se oli piilossa puun varjossa. Läheiseen puuhun syttyi myös samanlaiset kiiluvat silmät, ja sitten vielä yhteen puuhun. Pian joka puolella oli keltaisia kiiluvia silmiä ja Samanthan raivo Jadea kohtaan hälveni ja tilalle syntyi pelko, valtaisa pelko. Ensin yksi kiiluvista silmistä hyppäsi eteenpäin ja näin ensimmäistä kertaa otuksen kokonaan, sillä oli leijonan vartalo, hyeenan pää, gepardin pilkut, hevosen häntä ja päässä hirven sarvet. Olento ei ollut lakannut murisemasta niin kuin eivät olleet monet muutkaan olennot ja siitä syntyi tasainen mutta kovaääninen murina kuoro. Kun hän oli hetken ehtinyt pällistellä otuksen kummallisuutta, se hyökkäsi kotkan kynnet pitkänä. Samantha kirkaisi ja huusi Sandiremia juoksemaan. Kun Samantha nelisti metsän läpi, hän kuuli että takana päin oli muitakin, tai itse asiassa loputkin otuksista jotka juoksivat hurjalla nopeudella häntä ja hevosia kohti.
Wineria ja Unizomeria olivat molemmat laskeutuneet makuulle ja tein samoin. Yritin saada unta ja tuijotin vuorten välistä mollottavaa täysikuuta. Täysikuu, se ei voi tietää mitään hyvää. Kaikki huonot asiat jotka ovat minulle tapahtuneet ovat tapahtuneet täysikuuna. Ponkaisin salamana pystyyn ja keräsin tavarat Winerian selkään joka taisi ymmärtää mistä oli kyse, sillä tämä oli valmiina lähtemään. Samantha on vaarassa. Hyppäsin Winerian selkään ja tämä pinkaisi välittömästi juoksuun. Unizomeria juoksi perässä. En tiennyt että missä Samantha oli mutta vaisto ohjasi minua menemään eteenpäin. Pyysin kiireessä Unizomeriaa tekemään paikannusloitsun ja pian kirkas valkoinen kupla leijaili edessäni ja johdatti meitä oikeaan suuntaan. Wineria nopeutti juoksuaan entisestään siivillään jotka hän oli levittänyt auki ja räpytteli niitä askelten tahdissa.
Sandirem pakeni hillittömäsi mutta silti eläimet olivat liian nopeita ja lähestyivät eri suunnista. Samanthan ei auttanut muu kuin yrittää kiireessä joitakin loitsuja ja juosta. Samantha alkoi toivomaan vain että pelastuisi hän ei halua kuolla kummallisten otusten raadeltavana.
Edessä näkyi kummallisia otuksia valtava määrä jotka näyttivät jahtaavan jotain. Huomasin edessäpäin pilkottaman puun oksalla hopeisia jouhia ja aivoni toimivat nopeasti. Huusin Unizomerialle loitsuja ja tämä raivasi näitä otuksia tieltäni. Olin jo todella lähellä pakenevaa ratsukkoa ja viimeisetkin otukset olivat kaikkoneet. Pysäytin kalpean Samanthan. – Ei hätää ne otukset ovat poissa voit pysähtyä. Rauhoittelin häntä. Samantha laskeutui vapisevin jaloin selästä ja syöksyi syliini. Halasin häntä lujasti ja vakuuttelin että vaara on ohi. Samantha ja minä kävelimme rauhallisesti kohti aukeaa jossa olimme alun perin olleet. Samantha pysyi vaiti joten minäkin katsoin parhaakseni olla hiljaa. Lopulta Samantha sanoi: -Anteeksi, en olisi saanut lähteä metsään omin päin se oli typerää. Ja anteeksi kun huusin sinulle, olit oikeassa meidän olisi pitänyt odottaa aamuun asti. Hän myönsi ja näytti syvästi katuvan tekoaan. –En minä sinua syytä, jokainen tekee virheitä ja olen minäkin anteeksi pyynnön velkaa sillä minäkin huusin sinulle ja sanoin ilkeästi. Sitä paitsi onneksi ei käynyt huonommin, nuo otuksethan olisivat voineet syödä sinut suihinsa, vastasin. –Niin, miten sinä muuten löysit minut olin kaukana sinusta? Samantha hämmästeli. –No minulle tuli tunne että olit vaarassa ja Unizomeria paikansi sinut loitsullaan ja Wineria kiiti hurjaa vauhtia luoksesi ja Unizomerian avulla pääsimme eroon niistä olennoistakin, vastasin ja jätin kertomatta että täysikuu oli myös osallisena kummalliseen tunteeseeni, Samantha olisi pitänyt häntä vain taikauskoisena. Saavuimme aukealle joka kuunvalossa näytti aavemaiselta, mutta ystävien rinnalla se ei pelottanut lainkaan. Samantha tärisi yhä ja hänen pitkät punaiset hiukset näyttivät sotkuisilta. Pisamat taas erottuivat entistä selvemmin, sillä iho oli edelleen kalpea. He kävivät yöpuulle valmiina aamuisiin seikkailuihin. Zinermarter oli taikonut Samanthalle harjan jolla hän siisti ja letitti hiuksensa uudelleen. Kun tiesin Samanthan olevan turvassa nukahdin rauhassa sikeään uneen.
Paha Kyy
Ravasimme metsän polkua pitkin rinta rinnan, huomasin Samanthan olevan harvinaisen hiljaa ja uskottelin itselleni että se johtui edellisyön tapahtumista. Olimme nousseet auringonnousun aikaan ja pakanneet tavaramme ja lähteneet. Nyt olimme taivaltaneet jo pari tuntia ja saavuimme pian metsän laidalle. –Mitä arvelet siitä pahasta kyystä? Kysyin, -Onkohan se samanlainen otus kuin ne edellis yön otukset. –En tiedä, Samantha vastasi lyhyesti ja asiaa välttelevästi. Jatkoimme matkaa hiljaa ja mietiskelimme ja muistelimme eri loitsuja ja testasimme niitä loitsuja joita emme osanneet. –Golium supeiro kalkotti! Huusin ja Unizomerian sarveen ilmetyi niitä pikkuruisia tähtiä ja pian viereinen puu muuttui pikkuruiseksi kukaksi. –Se onnistui, hihkuin ja kehotin samanthaakin yrittämään jotain. –Serulio Gantiles Rupiratso! Pensas täyttyi marjoista jotka näyttivät herkullisilta mutta olivatkin todellisuudessa puhdasta myrkkyä.
Samassa metsä loppui, se loppui aivan yllättäen ja olimme soraisella tiellä joka päättyi kallion kielekkeelle, josta oli todella pitkä pudotus. –Tulitteko minua etsimään? Kysyi kumea ja karvainen ääni yläpuolellamme. Katsahdimme ylös etsiäksemme puhujan ja huomasimme kamalimman otuksen jonka ikinä olimme nähneet. Olio muistutti käärmeen ja aarnikotkan sekoitukselta sillä sen siivet olivat kuin Aarnikotkalla, jalat olivat hämähäkin, häntä leijonan ja pää kotkan paitsi että se oli sininen. Ja tämä syöksyi tulta kuin lohikäärme ja sillä oli kyy käärmeen myrkky hampaat. Nousimme ilmaan valmiina taisteluun. –Luuletko että teidän kaltaisenne pikku rääpäleet voittaisi minut, Kyy sihisi pitkä kieli lipoen. Huusin Unizomerialle taikasanan ”Samara tista monista resata” Kyyn hymy hyytyi ja sen tilalle muodostui vihainen, melkein tappava ilme. –Jos te tapella haluatte niin saamanne pitää. Kyy syöksi tulta sieraimistaan ja ojensi kaikki kahdeksan jalkaa Sandiremia kohti. Se tarttui Samanthaan ja nosti tämän hevosensa selästä yläilmoihin. –Unizomeria valmistaudu kolmoisloitsuun! Huusin ja ratsastin Sandiremin viereen. Samantha kirkui henkensä edestä ja kyy lipoi käärmeen kielellään tämän poskia ja sihisi ällöttävästi. ”Kolismonta sanrapaistu tripeli topeli polsata” Unizomeria alkoi ponnistella, hän loi Samanthan kloonin ja heilutti ja kävelytti sitä kyyn nenän edessä. Samalla tämä irrotti varovasti oikeaa Samanthaa kyyn otteesta ja piti myös kammottavaa ääntä. Ja oli vielä neljäskin hän peitti minun ja Samanthan korvat tuolta ääneltä. Kyy näytti tuskaiselta yrittäessään tuhota vale-Samanthaa ja peittäessään korviaan tuolta kammottavalta ujellukselta. Unizomeria sai Samanthan vapaaksi Zinermarterin avustuksella ja asetti hänet takaisin Sandiremin selkään. –Käytetään yhteistaikaa, Unizomeria ja Zinermarter valmistautukaa. Huusin ohjeita. Olin päättänyt voittaa tämän taistelun ja minulla oli tarkka suunnitelma. –Kuskinali rosnipati rertunaspo tulikus, lausuimme yhteen ääneen ja kurvasimme Kyyn viereen. Käteeni ilmestyi laser miekka ja niin ilmestyi Samanthallekkin. Katkoin varmoin ottein Kyyltä jalat ja Samantha hoiteli siivet. Kyy loi meihin murhaavan katseen samalla kun putosi alas korkealta vuorten huippujen piikki mereen. Näin kuinka vuoret lävistivät Kyyn vartalon ja tämä putosi pohjattomaan kuiluun. –Se siitä, nyt vauhdilla Odestryn luo, sanon muille. –Kiitos vielä kerran siitä kun pelastit minut, Samantha sanoi. –Olisit itsekin tehnyt samoin, vastasin ja hymyilin rohkaisevasti kumppanilleni.
Odestryn palatsi oli suorastaan häikäisevä. Linna oli puhdasta kristallia johon oli upotettu paikoittain pieniä ja suuria jalokiviä. Silta jonka ali kulki sininen virtaava vesi oli kimaltelevien ruusujen peitossa. Ja niiden ruusujen terälehtien keskellä oli aivan pieniä timantteja. –Oi miten kaunista, Samantha henkäisi ja osui naulan kantaan. En ollut eläessäni nähnyt mitään, en mitään yhtä kaunista. Olin täysin varma että tämä näky pitäisi ikuistaa valkokankaalle. Astuimme sisään suurista lasi ovista ja päällemme leijui kultapölyä. Samassa vaatteemme vaihtuivat juhla asuihin, ja hevosemme harjat letitettiin ja karva pestiin ja harjattiin. Luoksemme lepatti pikkuruinen perhonen. – Olette vihdoin täällä, Odestry odottaakin teitä. Saanan johdattaa teidät hänen luo, perhonen kysyi pienellä ja hennolla äänellä jota tuskin kuuli. Seurasimme perhosta suureen saliin jonka keskellä oli pyöreä koristeltu pöytä ja sen ympärillä neljä tuolia. Yhdellä tuoleista istui jo joku. – Hyvät neidit saanen esitellä teille suuren ja voimakkaan Odestryn. Odesrty nousi seisomaan ja hämmästyin. Odestry oli nuori, sädehtivä nainen jolla oli päällään samantyyppinen mekko kuin meilläkin. Tämän hiukset olivat puhdasta kultaa ja silmät smaragdin vihreät. – Hyvä kun tulitte olen odottanut teitä. Meillä on paljon juteltavaa. Tulkaa istumaan, Odestry heläytti ja kummastelin hänen äänensä kirkkautta. Istuimme pöydän ääreen ja Odestry kävi suoraan asiaan. Odestry taikoi pöydälle jonkinlaisen elävän kartan. –Lentäkää Sumujoen yli, ja sen takaa maailman rajalla on vuori joka hallitsee kaikkea pahuutta. Se vuori on kasvanut ja voimistunut liikaa. Menkää sisälle ja tuhotkaa ilkeä kaksois-siskoni Krapesti. Hänen luokseen te pääsette näin. Hän liikutti karttaa ja ohjasi sen sisälle vuoreen. -Vuoren huipulta te löydätte seinän jossa on kaksitoista pyöreää painaumaa. Kymmenessä niistä on jo kivi mutta teidän puuttuvat. Kun laitatte kivenne koloihin kymmenen muuta tyttöä ilmestyvät paikalle. Ovi aukenee ja Jade, sinä kohtaat Krapestin yksin. Samantha on yksi niistä yhdestätoista tytöstä joka pääsee vuorelle ja laittaa kivensä seinään ja muuttuu haamuksi. Nuo haamut heräävät henkiin kun Krapesti on kukistettu. Mutta varokaa, se vuori näyttää teille kaikkein pahimmat pelkonne jotka joudutte kohtaamaan yksin. Odestry kertoi. Hän haki pienestä kaapista kaksi taikasauvaa. Toinen oli violetin värinen ja sen ympäri kiersi hopeinen ja kimalteleva nauha. Toinen oli vaalean punainen ja sitä kiersi samanlainen nauha mutta vaan vaaleanpunainen. Sauvan keskellä oli pieni kolo jonka tarkoitusta en saanut päähäni. – Ette tarvitse enää yksisarvisia mutta pegasoksia kylläkin kuljettamaan teitä. Laittavaa hiidenkoloon ennuskivenne ja valmistautukaa lähtöön. Siis siihen se pieni kolo oli tarkoitettu. Kaivoin pienen samettipussin taskustani ja asetin kiven varovasti koloon. Sauva nousi ilmaan ja kivi siinä hehkui. Samassa hehkuminen loppui ja sauva tipahti takaisin käteeni. Samanlailla kävi Samanthallekkin. Katsoin kysyvästi Odestryyn joka avasi suunsa selittääkseen. –Sauva imi kiven voimat itseensä ja on nyt valmis käytettäväksi. Odestry viittoili meitä seuraamaan ja katosi viereisestä ovesta toiseen huoneeseen. Seurasimme epäröimättä huoneeseen joka oli ainakin yhtä suuri ja kaunis kuin edellinenkin. Huoneen keskellä jökötti valtava koristeellinen kaappi jonka timantteja Odestry juuri paineli. –Tämä on vaatetuskaappi, astutte sisään ja se asettaa teille puvut jotka otatte matkalle. Odestry selitti. Hän avasi suuren kaapin oven ja katsoi meitä kysyvästi. –No, kumpi menee ensin? Hän kysyi. –Minä voin mennä, Samantha sanoi huomatessaan epäröintini. Samantha astui kaappiin ja Odestry sulki oven. Kaappi alkoi säihkyä ja kuulosti siltä, kuin joku olisi helistänyt kulkusia. Ja viimein kun Samantha astui ulos näin tämän univormun. Takki oli vaalean punainen ja siinä oli kauniita koristeellisiä kuvioita. Housut taas olivat piki mustat ja tykö istuvat kuten takkikin. Punaiset hiukset olivat sitaistu yksinkertaiselle ponihännälle joka oli kiinnitetty kauniilla vaalean punaisella nauhalla. –No miltä näyttää? Hän kysyi. En saanut sanaa suustani, mutta Odestry vastasi puolestani. –Suorastaan häikäisevältä lapsukaiseni. Nyt on sinun vuorosi Jade. Astuin rohkeasi kaappiin. Kaapin sisus oli pehmustettu punaisella sametilla ja siellä oli hämärää. Helinä ei kuulunut kaapin sisälle, entiset vaatteeni katosivat ja tilalle ilmestyivät uudet. Kaappi lopetti ja avasin oven. Vilkaisin oitis itseäni ja totesin että minulla oli täysin samanlaiset vaatteet kuin Samanthallakin mutta takki ja nauha olivat vaaleansiniset. –Nyt te olette valmiita ottakaa sauvat mukaanne ja hakekaa pegasokset. Nähdään kun olette voittaneet Krapestin. Hyvää matkaa, hän heläytti kirkkaimmalla äänellään ja kun nousimme hevosten selkään tämä huiskutti ikkunasta. –Valmiina kohtaamaan pelot? Kysyin. –Taatusti. Wineria levitti siipensä ja kohosi vaivattomasti ilmaan. Todellinen matka oli vasta alkanut
Ero
Vihreän vuoren lähestymisen huomasi selvästi. Uni ei maistunut sillä vuori lähetti päähämme painajaisia joten nukkumisesta ei tullut oikein mitään. Tunnelma oli painostava ja lensimme päivä päivältä eteenpäin. Olimme hyvin harvasanaisia sillä molemmat yrittivät sisäistää, että mitä tulevan pitää. Ensimmäistä kertaa Ustropiassa minä tunsin koti-ikävää. Mietin pilvellä maatessani miten Bruno pärjää kotona ilman minua. Ja isä on varmasti suunniltaan huolesta, kun minua ei löydy mistään. Samanthakin näyttää olevan omissa ajatuksissaan. En uskalla nukkua sillä pelkään nähdä painajaisia. Pelkään, että Vihreä vuori löytää pahimman pelkoni ja osoittaa sen minulle niin että saa minut luovuttamaan. Kun nukkumisesta ei lopulta tule mitään päätän kokeilla sauvaa. Olen asettanut sauvan vyöhöni, josta saan sen tarvittaessa nopeasti käyttöön. Nousen seisomaan ja otan tähtäimeksi naapuri pilven. Ajattelen taikaa mielessäni ja heilautan sauvaa pilveä kohti. Pilvi muuttuu kukan sijasta puuksi. Pettyneenä yritän uudestaan toista loitsua. Tarkoituksena olisi saada pilvi katoamaan ja ilmestymään uudelleen. Nyt ajattelen katoamista kovemmin. Avaan silmäni ja huomaan että pilvi ei ole kadonnut, mutta jotain muuta on. Samantha ei ollut paikallaan pilvellä. Ajattelin heti että oli taikonut hänet jonnekin vahingossa. Jouduin paniikkiin ja huusin Samanthaa niin kovaa kun jaksoin. Hevoset katsoivat minua kummastuneena. Kiersin pilveä ympäri paniikissa niin kauan, kunnes joku koputti minua olkapäälle. Havahduin hereille kun Samatha koputti olkapäälleni ja huusi nimeäni. –Oletko kunnossa? Heräsin siihen kun huusit nimeäni ja ajattelin herättää sinut. –Näin painajaista, että harjoittelin sauvan käyttämistä ja taioin vahingossa sinut jonnekin. –Minä en nähnyt painajaisia sillä en ehtinyt nukkua kuin pari tuntia. Samantha oli laittanut meille aamu palan ja kerännyt tavaramme valmiiksi. –Emme saa antaa pelolle periksi. Sillä juuri se on vuoren tarkoituskin, Samantha ohjeisti – meidän täytyy vain kestää, hän jatkoi. Nyökkäsin ja siemailin kylmää teetä. –Tee olisi parempaa lämmitettynä. Huokaisin. –Kokeilen lämmitys loitsua sopiiko, kysyin. Samantha mumisi myöntävästi ja vedin sauvan vyöstä. –Lämmin, lämpene, lämmitä, lämmittää. Mietin mielessäni. Samassa teepannu alkoi kiehua, loitsu oli onnistunut. –Hyvää työtä. Samantha iloitsi. Olin itsekin hieman ylpeä. Sauvan käyttäminen oli paljon vaikeampaa unessa.
Olimme jälleen ilmassa mutta tunnelma oli nyt ihan erilainen. Molemmilla oli suu tiukkana viivana ja kädet puristivat ohjaksia rystyset valkoisina. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Syyn kyllä tiesi kumpikin. Edessä näkyi Vihreä vuori, se oli paljon synkempi kun luulin. Vuori oli musta ja siitä ympäröivistä koloista tuprusi vihreää sankkaa utua. Vesi oli vihreää ja siinä uiskenteli vihreitä otuksia enkä edes haluaisi tietää mitä ne on. –No ei mikään paratiisi, huokaisin hilpeästi yrittäen piristää tunnelmaa. Huomasin Samanthan jäykistyvän ja ajattelin pitää suuni kiinni. Astuimme sisään vuoreen. Siellä oli todella vaikea hengittää. Vihreä utu tunkeutui suuhun ja sieraimiin. Samantha yski ja niin teki pegasoksemmekin. Ajattelin testata taikasauvaani. Vedin vyöstä sauvan ja lausuin taikasanat Henkitusta ristana anatasta. Ympärillemme ilmestyi kirkas kupla joka piti vihreän savun kaukana meistä. Se helpotti hengitystä ja jatkoimme matkaa. Kuljimme syvemmälle ja syvemmälle vuoreen. Odestryn mukaan Krapesti odotti meitä vuoren huipulla mutta sinne ei päässyt lentämällä. Olimme koko ajan silmää tarkkana vaarojen varalta.
Eteemme ilmestyi kyltti siinä luki:
”Nyt on eron hetki,
päättyi yhteinen retki.
Molempien voimia tarvitaan,
Siitä myöhemmin teille kerrotaan.
Ne voimat yhdessä ei toimi,
Matkalta rohkeutta mukaan poimi
Tunneleissa pelkoa kohtaat,
Se voita ja yhteen palaat.
Luettuamme runon huomasimme luolan jakautuneen kahtia. Kauhistuin ja Samanthakin näytti surulliselta. Tämä katsoi kyynel silmin minuun. Halasimme toisiamme pitkään ja itkimme ja hyvästelimme. Toivotimme toisillemme myös onnea ja sitten katsoin kun Samantha katosi luolan pimeyteen. Keräsin rohkeuteni ja ratsastin luolaan. Kuului kolahdus. Tunnelin suu oli sulkeutunut takanani. Paluuta ei ole.
Kivet
Kun ratsastin luolassa aloin näkemään kuvia seinillä. Siellä oli kuvia Brunosta isästä kuolin vuoteella. Kuvat muuttuivat kokoajan kauheammaksi ja kauheammaksi. Lopulta päätin sulkea silmäni ja yrittää ajatella kaikkea mukavaa. Tuntui kuitenkin siltä, kuin vihreä vuori olisi poistanut joka ikisen mukavan muiston mielestäni ja lukinnut ne jonnekin. Suljettua silmäni aloin kuulla kaikenlaisia kauheita ääniä. Kaikkien minulle rakkaitten ihmisten ja eläinten tuskan huudon. Peitin korvani ja vaivuin epätoivoon. Tunsin kuitenkin sydämessäni valon pilkahduksen ja nostin pääni taas pystyyn avasin silmäni ja istuin ryhdikkäämmin. Tämä on vain Krapestin juonia, ajattelin. Tämä ei ole totta. Samassa kaikki kuvat ja äänet katosivat ja luola kirkastui. Näin viimein että mihin se johti. Se jatkui todella kauaksi ja näytti päättyvän suunnattomaan luolaan. Luolasta tuli kirkasta valoa ja päätin suunnata sinne. No eihän tässä oikein muuta vaihtoethoaankaan ole. Käytävä lebveni sen verran että wineria mahtui levittämään siipensä. Tämä nousi hieman lattiaa korkeammalle ja liiti tunnelia pitkin. Se oli palkjon nopeampaa kuin käynti. Luola alokoi jo näkyä selvemmin ja tpoivoin että näkisin Samanthan siellä.
Luolassa oli kosteaa ja tunkkaista. En pitänyt ilmasta lainkaan mutta muuten voisin vain häipyä koko vuorelta. Katselin ympärilleni Samanthaa etsien. Hänestä ei näkynyt edes vaaleanpunaista hiusnauhaakaan. Pettymys valtasi mieleni ja ajattelin miten Samantha mahtoi selvitä omasta tunnelistaan. Silitin Winerian kaulaa jja tämä huokaisi. Hänkin kaipasi Sandiremia.
Samantha käveli hitaasti luolaa pitkin. Hän yritti miettiä mitkä tämän pahimmat pelot olivat. Hän tiesi pelkäävänsä korkeita paikkoja, riippusiltoja ja hämähäkkejä. Hän toivoi ettei koe olisi mikään mniistä. Hän oli väärässä. Luola loppui yhtäkkiä ja edessä avautui riippusilta joka oli hyvin korkealla kuisevan hämähäkki kasan yllä. Sandirem pysyi rauhallisena mutta Samanthaa pelotti. Hän kuitenkin tiesi mitä häneltä odotettiin. Hän kestäisi kyllä tämän jos vain yrittäisi. Ja hän tiesi että Krapesti oli paljon pahempi kuin hämähäkit tai riippusillat. Tärisevin käsin hän alkoi ylittää siltää. Hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja eteni askel kerrallaan siltaa pitkin. Silta narisi ja huojui. Siinä ei ollut laitoja ja jotkut askelmat olivat lahoja. Yksikin väärä askel ja he olisivat hämähäkkien saartamana. Sandirem kulki turpa lähellä maata ja haisteli jokaista lautaa ennen kuin astuisille, jotta tietäisi onko se laho. Samantha ei katsonut alas. Hän ei pystynyt siihen. Askel askeleelta he lähestyivät sillan reunaa. Samatha olisi enemmän kuin mielellään lentänyt sillan yli mutta käytävä oli liian kapea lentämiseen. Sandirem oli juuri astumassa reunalle kun kuului rysäys. Siltaa kannattelevat narut olivat katkenneet ja silta hajosi. Sandirem ei saanut otetta reunasta ja he molemmat putosivat hämähäkkien sekaan. Samantha kirkui ja yritti huitoa ympärilläämn olevia hämähäkkejä pois mutta se ei auttanut. Sandirem tuli tämän viereen ja aölkoi tuuppia Samanthan vyötä. –Älä siinä vain tuupi vaan auta minua, Samantha kiljui. Sandirem katsahti häneen närkästyneesti ja nappasi hampaillaan taivasauvan tämän vyöstä. Sandirem tajusi viimein muttei voinut kiittää sillä hämähäkit kiipeilivät jo lähellä hänen suuta. Hän otti taivasauvan ja lausui taikasanat mielessään. Taikasauvan päähän ilmestyi kipinä ja kun Samantha heilautti sitä siitä syöksyi tulipallo. Polttaen hämähäkkejä tieltään he etenivät kohti ovea jonka olivat huomanneet vähän aikaa sitten. Kiersin Winerialla luolaa ympäri. Olin hupomannut, että luola oli pelkkä umpikuja ja yritin löytää uloskäynnin. Olin jo lausunut muutamia taikasanoja paljastaakseni oven mutta mitään ei löytynyt. Sitten eteeni ilmestyi leijuva pergamentti käärö. Se aukeni itsekseen ja siihen ilmestyi tekstiä.
”Matkanne ei jatku ennen kuin olette taas yhdessä. Samantha kun saapuu niin ovi aukenee siihen asti sinä odota ja rauhoitu. Krapesti odottaa teitä. ”
Pergamentti käärö kieriytyi rullalle ja katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Lakkasin kiertämästä kehää ja pysähdyin odottamaan. Päätäni särki kammottavasti ja laskeuduin Winerian selästä. Taioin esiin kupin ja lorautin siihen tilkan minttu teetä ja ojensin sen Winerialle. Tämä kumosi teen kurkuunsa yhdessä hujauksessa ja täytin sen uudestaan. Olin huolissani Samanthasta. Ei ollut kuaa kun viimeksi Paha Kyy sieppasi hänet. Samassa viereinen ovi liikahti. Käännyin katsomaan sitä pain. Seinä liukui auki ja sieltä ratsasti punatukkainen tyttö ratsasti aukosta sisään. –Samantha, huusin ja riensin tämän luo. Hän vapisi ja puristi sauvaansa rystyset valkoisina. Olin juuri kysymäisillään mitä hänelle oli tapahtunut kun toinen seinä liukui auki. Odotin näkeväni sen takana tunnelin mutta näinkin seinän, jossa oli kymmenen kiveä ympyrän muodossa. Astuimme molemmat lähemmäs.
“Te saavuitte seinän eteen
kastakaa kivenne veteen
asettakaa ne koloihin
toinen astuu haamun oloihin
toinen kohtaa Krapestin
Ollessaan aivan yksin
Onnea teille toivotan
Teidän kunniaksenne trumpettia soitan.”
Kuului möreä ääni seinästä. Irrotin kiven sauvasta ja kastoin sen viereen ilmestyneeseen kulhoon joka oli täynnä kirkasta vettä. Kivi säihkyi ja siitä lensi hopeinen valojuova joka osui hiiden koloon. Ymmärsin sen siirtävän voimiaaan sauvaani jotta voisin vielä käyttää sitä. Heti kun Samanthan kivi oli seinässä se sinkautti valon häneen. Näytti kuin se olisi imenyt hänet sisäänsä sillä Samanthasta tuli vain läpikuultava haamu. –Lupaan että saan sinut ennallesi, sanoin hänelle nähtyäni hänen kauhistuneen ilmeen. Hän nyökkäsi ja avasi suunsa sanoakseen jotain mutta sulki sen samantien. Astuin seinän eteen ja asetin kiven seinään. Jokaisesta seinässä olevasta kivestä sinkautui valo juova keskimmäiseen kimveen joka oli minun. Kaikki sateen kaaren värit ponnahtivat kivestä minuun ja tunsin nousevani ilmaan. Valo pakotti minut sulkemaan silmäni, odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tunsin laskeutuvani ja tunsin pian lattian kenkieni alla. Valo katosi ja avasin hitaasti silmäni.
Karpesti
Ensimmäiseksi näin huoneen joka muistutti paljon Odestryn palatsia. Siellä oli suuri leveä pöytä ja niiden äärellä kuusi pehmoisen näköistä sametti tuolia. Itse asiassa huone oli täydellinen kopio huoneesta jossa Odestry luki ennustuksen meille. Ainoa ero oli värit. Odestryn huone oli ollut täynnä kirkkaita värejä ja timanntteja. Tämän huoneen ainoat värit olivat musta ja violetti. –Tulit viimein, Kuului syvä ääni yhdestä tuolista. Terästin kuuloani ja astelin lähemmäs. Tuoli kääntyi ympäri ja sillä istui nainen jolla oli, musta ja violetti leninki. Kirkkaan vihreät silmät. Pyöreät posket ja terävä leuka. Kasvoja kehysti punaiset hiukset jotka olivat todella kiharat. Hiukset laskeutuivat selkän, kuin lava putous. Tämän naisen katse porautui suoraan minuun. –Käy istumaan, ole hyvä. Krapesti murahti. Epäröin, -en tullut tänne istumaan enkä juttelemaan vaan kukistamaan sinut. –Oijoi tyttö puhuu isoja asioita, no jos et istu vapaaehtoisesti niin seiso sitten, Karpesti sanoi ja mulkoili minua kuin olisin ollut joku ärsyttävä kärpänen. –Minun ystäväni odottelee haamuna tuon oven ulkopuolella ja niin odottavat kymmenen muutakin haamua, Karjahdin. –Että hoidetaan tämä nopeasti että heidän ei tarvitse odottaa, Jatkoin yhtä kovalla äänellä. Krapesti avasi suunsa mutta ehdin huutaa –Kerro vain mitä minun täytyy tehdä kukistaakseni sinut ja mina luovutan sinut Odestrylle ja häivyn. Krapesti kikatti ja loi minuun halveksivan katseen. –No jos sinulla on noin kova hoppu hautaan niin siitä vain, Hän ivasi. Krapesti heilautti sauvaansa ja eteeni ilmestyi kolme viitalla eitettyä pöytää. –Noniin jokaisen viitan alla on koetus josta joudut selviämäään. Jos selviydyt viimeisestä –joka ei tule tapahtumaan- niin minä kukistun. Voin kuitenkin sanoa että kuolet jo ensimmäisessä koetuksessa, Krapesti pilkkasi ja osoitti sauvallaan ensimmäistä pöytää. Katsoin silmä koana kun viitta lensi sivuun. Pöydällä oli kaksitoista juomaa. –Tämä on aika monesta muuta tapauksesta tuttu, yhdessä pullossa on juoma joka antaa sinulle voimia ja lopuissa on myrkkyä. Käyt läpi juomat yksi kerrallaan ja jos se sinun mielestäsi on myrkkyä niin heität sen tupohon sammioon, Krapesti sanoi ja osoitti pikimustaa pataa pöydän alla. -Jos luulet löytäneesi oikean juoman sinä juot sen. Jos kuitenkin heität väärän juoman sammioon kuolet, ja jos juot väärän juoman sinä kuolet. Ja tavan mukaan saat arvoituksen tehtävää helpottamaan, Krapesti lopetti ohjeistuksen ja hiljeni. Pöytä puhkesi puhumaan.
“Kaksitoista on luku onnen
nyt kuitenki voi tuoda kuoleman
Kaksitoista ratkaisua
vain yksi oikea
Nyt annan sinulle hieman vihjeitä
miten voit koitoksesta selvitä
Jokainen juoma on erilainen
valitse niistä vähiten mieleinen
Se mikä on eniten mieleinen
onkin vähiten hyödyllinen
Luku huonon onnen
voikin nyt tuoda onnen ”
Ohjeet olivat yllättävän selkeät. Minun tuli siis valita se jonka kaikkein vähiten joisin. Astuin pöydän ääreen ja kurkistin jokaiseen pulloon. Ensimmäinen oli kirkas läpinäkyvä pullo sen sisällä oli ihan tuikitavallisen näköistä vettä. Kurkistin toiseen pulloon se oli vihreä pullo jossa oli tumman sinistä lientä. Seuraavassa pullossa näkyi olevat marjamehun näköistä nestettä. Mikään niistä ei ollut vähiten mieleinen joten jokainen niistä oli myrkky. Heitin kaikki neljä pulloa pataan pöydän alle yksikerrallaan. Padassa ne vain särkyivät eikä mitään muuta tapahtunut. Nyt oli kahdeksan pulloa jäljellä. Seuraava pullo oli tummanpunainen ja sisälsi veren näköistä ainetta. Heitin sen epäröimättä pataan. Jatkoin seuraavalle se oli pullo numero kuusi. Heitin senkin pataan. Samassa mieleeni juolahti eräs asia. -Saisinko kuulla runon vielä kerran, pyysin pöydältä. Ja tämä rupesi puhumaan pyynnöstäni ja toisti runon. Kuuntelin viimeistet säkeistöt huolella ja oivalsin koko koetuksen tarkoituksen. Marssin takaisin juomien ääreen ja aloin tiputtelemaan juomia yksi kerrallaan pataan. Kaikki kaksitoista juomaa särkyivät pataan. -Mikään noista ei ole oikea juoma, oikea juoma on numero kolmetoista. Huonon onnen luku. Krapestin silmissä välähti, mutta tämä säilytti oman ivallisen itsensä. -Katsos katsos selvitit ensimmäisen koetuksen, tosiaankin kaikki juomat eivät olleet pöydällä vaan oikea on minulla kädessä. Krapesti sanoi ja otti viittansa sisältä puisen kulhon ja ojensi sen minulle. Kulhossa oli jotain ainetta joka näytti murskatun ruohon ja veden sekoitukselta. Kallistin kuhloa ja join aineen mitä siellä oli sisällä. Samassa, näkökenttäni pimeni.
Koe nro 2
Luulin aluksi pyörtyneeni, mutta kun kuulin Krapestin ivallisen naurun tiesin että olin tajuissani. Mutta miksi en nähnyt mitään? Ojensin käteni ja lähdin hoippumaan naurua kohti. Huonoin tuloksin, törmäsin pöytään ja tömähdin selälleni lattialle. -Ai eikö sokeana olekaan helppo kävellä? Krapesti huusi. -Minä kun luulin, että pidät hieman pimeämmästä ympäristöstä!! -Palauta näköni! Karjuin Krapestille. -Voi enhän minä niin voit tehdä. Seuraava koe olisi sitten aivan liian helppo. Krapesti hekotti. Vai niin, tämä siis kuului kokeeseen nro 2. No sitten ei ollut mitään hätää. -Onko siihenkin jokin vihje? Kysyin. -Voi on kyllä, mutta se on sinulla taskussasi, Krapesti sanoi ja kuulin vaimean poksahduksen joka kieli siitä, että hän haihtui savuna ilmaan. Tongin taskuani ja ongin sieltä rypistyneen paperinpalan.
Eli siis runo luultavasti tarkoitti sitä, että minun oli käytettävä kaikkia aistejani päästäkseni Winerian luo. Otin kengät pois tunteakseni missä kävelen. Varpaani tunsivat ruohon alapuolella. Astuin varovasti eteenpäin. Ojensin käteni suoraksi jotten törmäisi mihinkään. Sieraimiini tunkeutui havunneulasten ja pihkan tuttu aromi, joten tiesin olevani havumetsässä. Astelin hitaasti eteenpäin ja aina, kun sormeni osuivat puuhun vaihdoin suuntaa. Nurmikko jalkojeni alla vaihtui pisteleviksi neulasiksi ja laitoin kengät takaisin jalkaan. Kuuntelin metsää ympärilläni, ei ainuttakaan lintua livertämässä, ei oravia hyppimässä puusta puuhun eikä nakertamassa käpyjä puista. Olin tietääkseni kävellyt jo kymmenisen minuuttia. Olin löytänyt polun sillä eteeni ei enää ilmestynyt puita ja tuntui, kuin kävelisin tasaisella maalla. Mieleeni tunkeutui ajatus, että tämä on hieman liiankin helppoa. Kuin taikaiskusta lähistöltä alkoi kuulua sihinää. Otin taikasauvan käteen ja kuulostelin, että mistä päin sihinä kuului. Se oli epäilemättä käärme, olin nähnyt lukuisia käärmeitä kartanon liepeillä ja isäni tutkii niitä. Mrs Croshan on opettanut minut tunnistamaan muutamia käärmeitä sihinän perusteella. Nyt se taito todellakin tuli tarpeeseen. Ajatuksiini yritti kokoajan tunkeutua ajatus, että kuinka huonot mahdollisuuden minulla oli selvitä. Sihinän perusteella kyseessä oli Kuningaskobra, mutta tämä on Ustropia ja vielä lisäksi eriskummallinen metsä, joten en uskonut että se todella oli Kuningaskobra. Sihinä lähestyi takaa päin, tai niin ainakin luulin. Juuri kun ajattelin, että käärme on iskuetäisyydellä huomasin ettei se lähestynytkään siitä suunnasta, kun luulin. Käärme oli ylhäällä. Osoitin sauvallani siihen suuntaan jossa oletin käärmeen olevan. –Tyttö pienii, äläpäs sohi sillä sauvalla, käärme sihisi. No tottakai, Ustropiassa puhuvat pöydät, paperit, seinät ja ovet niin miksei käärmeetkin. Vastasin rohkeasti. –Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat? Käärme vastasi ärsyttävästi sihisten. –Eikös se ole ilmiselvää, minä olen metsän kuningas ja sinä olet tunkeutunut tänne. –Hetkinen, sinä siis väität, että kun minun näköni on viety ja minun pegasokseni on vaarassa metsän keskellä niin sinulla on oikeus tulla eteeni nyppimään ja syyttämään minua siitä, että olen vastentahtoisesti tullut sinun metsääsi, tulistuin. –Mutta minulla on nälkä, kuulin käärmeen alistuvan äänen. –En ole syönyt viikkokausiin, hän jatkoi. Mietin kompromissia. –No mitäpä, jos sinä johdattelet minut metsän keskelle ja autat pelastamaan pegasokseni niin sitten sinä saat syödä erään henkilön, ehdotan ja rukoilen mielessäni, että tämä suostuisi. –Lupaatko varmasti että saan syödä jonkun? Käärme varmisti. –Lupaan. –No sitten sovittu. Seuraa minua. Käärme luikerteli takaisin maahan ja lähdin seuraamaan sen sihinää. Kävelimme viitisen minuuttia ja silloin käärme ilmoitti. –Olemme perillä, tuolla näkyykin jo pegasos. Wineria oli siis lähistöllä. –Missä päin hän on? Kysyin ja astuin vaistonvaraisesti ison askeleen eteenpäin. –Seis! Sihisi käärme. Jalkani alla ei ollutkaan mitään vaan putosin metrin alaspäin. Tömähdin pohjalle. Nousin salamana ylös, kun joku pisti minua. Maa oli täynnä piikkejä ja jalkapohjani olivat jo ihan verillä. Tunsin lämpimän noron valuvan käsivarttani pitkin. Kuulin käärmeen sihinän. –Käytä sauvaasi. Otin sauvani esiin ja osoitin sillä itseäni. –Leijus ilmois, lausuin ja tunsin kuinka jalkani irtosivat maasta. Tömähdin käärmeen viereen. –Varoittaisitko, jos olen kävelemässä kuoppaan päin? kysyin. –Toki, käärme vastasi. –Ei ole muita kuoppia, kuin tämä yksi, hän lisäsi. Ei enempää kuoppia, no sehän oli hyvä uutinen. -Mitä sinä näet? kysyin. –Edessämme on hohtava kupla, ja sen sisällä on pegasos, käärme vastasi. Kävelin kädet ojossa niin kauan kunnes käteni osuivat johonkin kovaan ja lämpimään. Tunnustelin sitä mahdollisten kolojen vuoksi, mutta niitä ei ollut. Kokeilin eri hajotus loitsuja, mutta mikään ei tepsinyt. Vajosin maahan. Olin löytänyt Winerian, mutta en osannut pelastaa häntä. –Suosittelisin pitämään kiirettä. Pegasos on alkanut vuotaa verta siitä lähtien, kun koskit kuplaan, käärme varoitti. Hätäännyin, Wineria kuolisi ellen pian keksisi jotain. Hakkasin sitä nyrkeillä ja kokeilin kaikkia mahdollisia loitsuja. Kun oli jälleen valumassa epätoivoon keksin sen. –Käärme puraise kuplaa, käskin. –En minä nyt niin tyhmä ole, käärme vastasi. –Puraise sitä nyt! huusin. –Ei käy. Mistä sitä tietää, minä voin vaikka kuolla siihen, käärme vastusteli. –Se on ainoa mahdollisuus. Myrkkysi murtaa kuplan. –Mistä sinä voit sen tietää. –Minä keksin sen siitä, kun mietin miksi olit edes ilmestynyt luokseni. Jos olisin ollut tyhmä en olisi tehnyt kanssasi mitään sopimusta ja olisit syönyt minut. Joten on mahdollista että sinä olet täällä juuri siksi, että voisit murtaa kuplan. –En edelleenkään suostu. Nyt hän kävi hermoilleni. Tiesin missä käärme oli, sillä sen sihinä kuului selvästi. –Jos et anna myrkkyäsi, minä otan sen. Osoitin sitä sauvallani ja lausuin revintä loitsun. Ajattelin mielessäni kohdetta, joka oli käärmeen hampaat. Kuulin kuinka käärmeen nahka katkeili. Vähän ajan päästä tunsin kuinka kaksi sileää esinettä osui kämmeneeni. Otin toisen sormien väliin ja tipautin siitä pari pisaraa myrkkyä molempiin silmiini. Näköni palautui. Näin käärmeen revityt jäännökset. Katsoin kuplaa ja järkytyin. Winerian kaunis valkoinen karvapeite oli kauttaaltaan verenpeitossa. Valutin kiireesti myrkkyä kuplan sileälle pinnalle. Odotin, ja odotin. Mitään ei tapahtunut. Valutin myrkkyä hieman lisää. Sekään ei tepsinyt. Kiersin koko kuplan ympäri löytääkseni jonkin vihjeen. Kuljin kuplaa ympäri jo kolmatta kertaa, kunnes huomasin sen joka oli jäänyt huomaamatta. Kuplan toisella puolella oli pikkiriikkinen särö, juuri sen kokoinen että myrkkyhampaan terä mahtuisi siihen. Otin hampaan ja työnsin sen lujasti säröön. Kuplaan muodostui miljoona pientä naarmua ja kun myrkkypisara valui hampaasta koko kupla hajosi pieniksi sirpaleiksi. Wineria heräsi horroksesta ja hirnui kimakasti. Winerialla ei ollut mitään hätää. Veri ja haavat olivat pelkkää lavastusta, Winerialla ei ollut naarmun naarmua. Halasin sitä lujasti ja nousin selkään. Lähdimme lentäen takaisin Karpestin luo.
En tiennyt lainkaan, että missä päin Krapesti oli, mutta Wineria näytti tietävän. Olin onnellinen siitä, että olin saanut näköni takaisin. Yllätyksekseni Wineria ei vienyt minua Krapestin luo. Se näytti tietävän asioista, kuin minä itse. Lensimme jonkinlaisen läpinäkyvän taikamuurin läpi ja palasimme takaisin oven eteen jossa kaikki 12 kiveä olivat. Ympärillä olevat kivet suihkusivat edelleen valonsäteitä keskellä olevaan, ajattelin, että he pitivät porttia auki. Kun laskeuduimme oven eteen haamut ympäröivät meidät. Heidän joukossaan Samantha. –Miksi minut tuotiin tänne? Kysyin kummissani. Siron näköinen haamu tuli eteeni. –Luuletko, että meillä ei ole mitään muuta virkaa tässä asiassa, kuin haamuna oleminen? Hän kysyi halveksuen. –Irina, älä syytä Jadea. Hän ei tiedä tästä tapauksesta mitään, lempeän näköinen haamu rauhoitteli. Irina perääntyi synkkänä. –Hei Jade, lempeä haamu sanoi. Nyökkäsin tervehdykseksi. –Meillä on sinulle selitettävää, lempeä haamu jatkoi. –Linnea! kuului jostain. –Siis tarkoitin minulla on selitettävää, Linnea korjasi. –Nyt minä puhun ja sinä kuuntelet. Onko selvä, hän kysyi. Nyökkäsin. –Meidän kaikkien on määrä tuhota Krapesti yhdessä. Sinut oli vain valittu suorittamaan Krapestin antamat tehtävät. Ja jos sinä selviät niistä hengissä sinun on muutettava meidät takaisin ihmisiksi, Linnea kertoi. –Miten se on mahdollista, kuiskasin epätoivoisella äänellä. Ylhäältä kuului Irinan halveksuva tuhahdus. Linnea mulkaisi hänelle. –Sitä meille ei kerrottu, Linnea huokaisi. - Mutta se on kuulemma jotain mitä otit Krapestin valtakunnasta mukaan, kuului hyvin hento ääni Linnean takaa. Niin hento, että sen hädin tuskin kuuli. Tietenkin. Otin Krapestin valtakunnasta mukaan Kuningaskobran myrkkyä. Kaivoin myrkkyhampaan taskustani ja näytin sitä muille. Linnea ojensi kätensä ja tipautin pisaran hänen kämmenellensä. Pisara putosi suoraan Linnean käden läpi, kuin siinä ei olisi ollut mitään. –Miksi se ei toiminut? kysyin kummissani. Kaikki haamut olivat yhtä ymmällään. Kaikki paitsi yksi. Se oli se hyvin hentoääninen haamu. –Se tarvitsee uhrautuvan elävän olennon sielun toimiakseen. Aivan kuten ovessa, se vei meidän sielumme. Kun myrkky antaa oman sielunsa joillekin se tietysti tarvitsee jotakin tilalle, hän henkäisi. –Kun sielumme vietiin emme enää olleet ihmisiä. Vaan olimme sieluttomia ja aineettomia haamuja, hän jatkoi. –Voi Sirena olet korvaamaton, Linnea henkäisi. –Mutta kuka uhrautuu? kysyin. Kaikki vilkuilivat toisiaan. Vastausta ei ehditty sanoa ääneen, sillä Wineria astui muutaman askeleen eteenpäin. Hän oli valmis uhrautumaan. –Ei! henkäisin kun totuus valkeni minulle. Syöksyin Winerian kaulaan. –Wineriaa ei tapeta, ei en suostu siihen! huusin. Linnea laski kätensä kuvitellusti olkapäälleni. –Jade, ei ole muuta mahdollisuutta. Kukaan muu ei ole uhrattavissa. Hän sanoi lempeästi. –Ei, ei käy. Uhraudun sitten itse. Minä olen elävä joten olen uhrattavissa. –Oletko noin tyhmä? Mehän tarvitsemme sinua johtamaan meitä. Olet yksi kahdestatoista maantytöstä, ei sinua voida muuttaa haamuksi. Irina ilmoitti. Tiesin että se oli totta, puolustusyritykseni valuivat hukkaan. Wineria asteli reippaasti meidän väliin. –Anteeksi Wineria, kuiskasin. Wineria töytäisi minua turvallaan. Myönnyin vastahakoisesti. Astelin oven luo ja Linnea oli keskeyttävinään minut. Nostin torjuvasti toinen käteni pystyyn. Irrotin kiveni ovesta ja vaihdoin tilalle käärmeenhampaan. Valonsäteet kimposivat hampaasta takaisin ja osuivat kaikki Wineriaan. Katsoin samein silmin kuinka Winerian keho muuttui sentti sentiltä läpikuultavaksi. Winerian silmistä paistoi lempeys ja ymmärrys. Se tiesi tarkkaan, että mitä oli tekemässä.
Kun Wineria oli kokonaan haamu valosuihkut kimpoilivat ympäri huonetta osuen kukin yhteen haamuun. Vähitellen heidän läpi ei enää nähnyt ja värit palasivat entiseen loistoonsa. Poimimme jokainen oman kivemme ovesta ja asetimme ne sauvojemme hiidenkoloihin. Asetuimme oven eteen auran muotoiseen kuvioon minä etummaisena. Osoitimme kaikki sauvalla oveen ja lausuimme yhteen ääneen.
” Kaksitoista tyttöä maan
asettuivat oven taa
me yhdessä oven avaamme
ja Karpestin kaikki kukistamme
Nyt Odestryn nimessä
ja Ustropian veressä
me astumme sisään ovesta
ja pian hurraamme voitosta.
Siis Kaitssubi shhurtsa opntsha.”
Ovi räjähti tomuksi ja astelimme voimakkaana kivipölyn yli. Olimme yksi voimakas olento, joka uhmaa pimeyden voimia. Krapesti olkoon varuillaan.
Marssimme sisään voimakkaana ja pahuutta uhmaavana joukkona. Krapesti seisoi huoneen keskellä yllättyneenä ja hieman pelokkaanakin. Ennen kuin ehdimme tekemään mitään Krapesti vihelsi ja hyppäsi ulos ikkunasta. Ryntäsimme ikkunan äärelle ja huomasin Krapestin ratsastavan Krustongilla. Jostain lennähti kaksitoista pegasosta ja hurja takaa-ajo alkoi. Saavutimme Krapestia nopeasti. Krapesti loitsi optisen pimeyden ja torjuin sen suojakilvellä. Muutamat seurasivat esimerkkiä, mutta jotkut eivät olleet tarpeeksi nopeita. Kuusi meistä oli poissa pelistä. Seuraavaksi Krapesti lähetti pimeyden olentoja meidän kimppuumme ja loput viisi olivat kiireisiä niiden vuoksi. Seurasin Krapestia ja poistin loitsulla Krustongin lentokyvyn. Krapesti putosi taivaalta ja laskeuduin turvalliselle etäisyydelle hänestä. Kävimme hurjaa kaksintaistelua ja loitsut sinkoilivat sinne tänne. Keksin tavan jolla saisin Krapestia harhautettua. Loitsin Odestryn illuusion taivaalle joka kiinnitti Krapestin huomion täysin. Lausuin jähmetys loitsun ja Krapesti ei enää liikahtanutkaan. Yritin loitsia Odestryn illuusion pois, mutta se ei kadonnut minnekkään. Odestry laskeutui sauva tanassa ja lausui monimutkaisen loitsun. Krapestin patsaaseen muodostui säröjä ja se mureni pieniksi siruiksi. -Hyvää työtä Jade ja kumppanit, Odestry sirkutti ja hymyili leveää hymyään. Hymyilin sädehtivästi. Samantha kapsahti kaulaani. Kaikki muutkin tytöt onnittelivat. -Tietysti minun on pidettävä lupaukseni, Odestry sanoi. -Lähetän teidät takaisin kotiin. Pitäkää kivenne tallessa, sillä niiden avulla saamme teidät takaisin tänne jos on tarvetta. Ja maailmassanne ei ole kulunut aikaa yhtään enempää, kun olette olleet täällä. Odestry selitti. Olin haljeta onnesta. Pääsisin pian takaisin kotiin. Halasimme lopuksi kaikkia ja Odestry heilautti sauvaansa. Näköni pimeni ja tunsin voimakkaan nykäisyn.
Kun aloin virota tunsin jotain märkää ja pehmeää allani. Avasin silmäni ja näin aluksi pelkkää vihreää. Tajusin, että se minkä päällä makasin oli sammalta. Katsoin taivaalle ja näin saman auringonlaskun jonka näin ennen kuin jouduin Ustropiaan. Se todisti sen mikä oli ollut kyseenalaista. Minä olin vihdoin kotona
Tässä siis kokonainen versio Ustropiasta. Korjattu ja täydennelty. Kiitos muiden versioiden palautteesta joka mtivoi minua saamaan tämän valmiiksi. Ustropia on ilmoitettu erääseen kirjoituskilpailuun. :D
