Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Pimeyden ankkuri
QR-Code dieser Seite

Pimeyden ankkuri

Pimeyden ankkuri


I

"There's no glory in war. It's just something they tell soldiers so they'll risk their lives." -Brunwulf Free Winter, nord war hero from Windhelm


Puisesta ja kolhuisesta tuopista tarjosi tarjoilija oluen. Tammen ja torin tavernassa tuopit olivat vanhoja ja ehkä jopa hieman lahoja. Häpeällistä!

Oluen panemisen taito oli colovian ylämailla ikiaikainen perinne. Olutta myytiin kaikkialle Tamrieliin ja harva saattoi kehuskella osaavansa homman paremmin. Kuitenkin jos tuoppikin on käytännössä käyttökelvoton, kertoi se jo todellisesta kansallisesta kriisistä.

Soturi maistoi olutta. Se oli vedellä laimennettua ja vailla mitään makua. Käytännössä siis kelvotonta. Hän ei tiennyt kuvitteliko tavernan omistaja, ettei pelaaja huomaisi tätä. Ensinnäkin olut ei sisältänyt laadun velvoittamia ravintoarvoja, ja toiseksi laaduttomuuden tunnisti jo tuoksustakin.

Ehkäpä useimmat pelaajat olisivat tässä tilanteessa raivoissaan kaateneet pöydän astioineen ja ryöstäneet aseella uhaten koko tavernan. Puhumattakaan tietysti baarimikon vaimon ja tytärten raiskaamisesta. Kuitenkin Vestige lohikäärmeensukuinen tiesi syyn miksi Chorrolin kaupungissa ei enää valmistettu hyvää olutta.

Ja se syy oli sota. Tässä tavernassa ei oltu pitkään aikaan laulettu iloisia juomalauluja, eikä se enää ollut se kaupungin iloinen kokoontumispaikka.

Maanjäristys alkoi. Lyhdyt ja ikkunat helisivät. Pöydät ja tuolit oli naulattu kiinni lattiaan, mutta oluttuoppi kaatui ja levitti sisältönsä pitkin pöytää. Ajat olivat kovat, mutta ehkäpä oli siunaus, että pöytäliinat oli ryöstetty tavernasta jo ajat sitten.

”Tuon teille uuden hyvä herra”, kuului palvelustytön huolehtiva ääni.

”Ei tarvitse”, vastasi Vestige nopeasti. ”Olen keisarillinen itsekkin, ja pitäähän sodan käyvän maan asukkaiden osoittaa solidaarisuutta toisilleen.”

Tarjoilija nyökkäsi ja palasi töihinsä. Eli toisin sanoen lepäämään yläkertaan. Tavernaan levisi tuliperäisten kaasujen kitkerä tuoksu. Chorrolin kaupungin keskelle oli ilmestynyt mystinen halkeama, joka näytti ulottuvan aina maan sisuksiin asti. Sen synty oli mysteeri, mutta kaupungin asukkaat uskoivat itse maan itkevän sotaisaa kohtaloaan.

Suurin osa Colovian ylämaiden suurimman kaupungin asukkaista oli lähtenyt pakolaisiksi sodan takia. Muutamat uskalikot ja pari patrioottia oli pysynyt kodeissansa ja hankkivat elantonsa myymällä erinäisiä palveluksia Daggerfallin liiton sotilaille, jotka kaupunkia tällä hetkellä hallitsivat.

Jopa laavan täyttämästä halkeamasta oli tullut osa kaupunkia. Sen yli oli kyhätty puisia siltoja, jotka aina välillä hajosivat vetäen mukanaan jonkun onnettoman. Ei myöskään ollut tavatonta nähdä kaikkensa menettäneen alkoholisioituneen aristokraatin hyppäävän railoon.



Ovi avautui ja Vestige kuuli kahden hiljaisen miehen raskaat askeleet.

Nurkassa istuva parrakas hieman humalainen patriootti puhui. ”Liikaa ulkolaisia Chorrolissa näinä päivinä. Kumpa tuo halkeama polttaisi teidät kaikki!”

Vestige kuuli kuinka mies lensi ikkunasta ulos ja mätkähti päistikkaa pihatielle. Ikkuna oli irronnut eräässä aiemmassa järistyksessä, joten lasia ei rikottu. Vestige ei kuitenkaan edes vaivautunut katsomaan ovelle tulijat nähdäkseen. Hän oli juuri valmistautumassa nopeaan lähtöön, sillä hänen hyvä ystävänsä Notarius odotteli jo kärsimättömänä Akatoshin munkkien vieraana Weynonin luostarissa. Edessä olisi taas jännittäviä taisteluita, ja toinen toistaan vaarallisempia keikkoja pelaajia vastaan. Sitten Vestige kuitenkin kuuli möreän äänen puhuvan varsin kiinnostavia asioita.

”Sinä, orja!” Toinen tavernaan astuneista miehistä kutsui. ”Anna meille molemmille mukillinen parasta oluttasi. Muutoin tulee verta! Laskun voit lähettää tuolle soturille!”

Vestige aivan kuin tunsi miehen osoittavan sormen takaraivossaan. Hän siveli miekkansa tuppea, ja arveli että pian päästäisiin taas puukkohippasille. Olihan tavernassa varmaan menettänyt henkensä yksi jos toinenkin soturi erinäisistä syistä, mutta ritari kun Vestige oli, halusi hän hoitaa aseellisen välienselvittelyn ulkona.

Miehet saivat pian tuoppinsa ja kuuluvasti ryystivät ne tyhjiksi. Kumpikaan ei näyttänyt huomaavan oluen olevan laimennettua. He eivät siis olleet ainakaan täkäläisiä, päätteli Vestige. Miehet astelivat kohti hänen pöytäänsä, ja niin tehdessään Vestige kuuli, kumma kyllä, luiden kalinaa.

Miehet eivät todellakaan olleet täkäläisiä. Kummatkin olivat sangen pitkiä ja pukeutuneita turkisvaatteisiin, jotka oli koristeltu eläinten luunkappaleilla. Baarimikolle huutaneen kasvot olivat arpisia, ja hänen toisen silmänsä paikalla oli pelkkä tyhjä kuoppa. Päässään hänellä oli karhun päästä muotoiltu turkiskypärä, ja vyöllään hän kantoi kahta suurehkoa kirvestä, jotka oli veistetty karhun lapaluusta. Puinen tuoli natisi liitoksistaan hänen rojahtaessaan siihen.

Toinen taas oli vanhus, jolla oli takkuinen harmaa parta. Hänen päällensä oli vedetty huppu, jota koristivat peuran sarvet. Hän tuketui riimusauvaan, jonka päässä oleva esine näytti ikävästi ihmisen kallolta. Kaulassaan hänellä oli koko joukko amulettejä, jotka sisälsivät niin karhunhampaita kuin kuivattuja ihmisen korviakin. Hänen parraltaan valui vielä olutta, kun hän hitaasti istuutui tuolille. Hänestä levisi ilmaan myös sangen epämiellyttävä haju.

”Lausu rukouksesi ritari, koska tänään koittaa kuolemasi päivä!” Huudahti ensimmäiseksi istunut.

Vestige ei vastannut, mutta helpottui sillä tulijat eivät ainakaan olleet toisia pelaajia.

”Älähän nyt vanha ystäväni”, vastasi epäilyttävästi nekromantikolta näyttävä jälkimmäinen soturi. ”Olemme nyt sivistyneillä mailla, ja me emme voi tappaa arvoisaa vastusta ilman esittelykierrosta.”

Ensiksi istunut soturi vaikutti vaivaantuneelta. ”No hyvä on sitten! Olen Ulrakoch korpin vaimon klaanista, tai paremmin tunnettuna karthin laakson kauhu.”

”Reachinväkeä oletan?”, vastasi Vestige hellittäen otettaan miekastaan. Reachilaiset olivat tunnettuja barbaareja, jotka asuttivat vuoristoista Reachin aluetta Skyrimin pohjoisen provinssin länsiosassa. Heitä näki harvoin asuinalueensa ulkopuolella muutoin kuin ryöstelemässä. Mitä reachinväestä yleensä sanottiin oli se, että he kulemma nauttivat suuresti, että kaikki heidän naapurikansansa pitivät heitä vihollisinaan.

Jälkimmäinen nyökkäsi. ”Nimeni on Shulackh, ja olen shamaani. Olemme matkanneet yli vuorten kotimaastamme tarkoituksena haastaa kunnialliseen kaksintaisteluun sivistyneiden maiden parhaimpia sotureita.”

”Jep, ja meille on kerrottu, että sinä olet tämän kaupungin pelätyin tappaja!” Huudahti vuorostaan Ulrakoch. ”Nyt kerro nimesi hienostelija!”

Vestige piti tilannetta suorastaan huvittavana. Kaksi barbaaria istui hänen edessään ylitettyään Jerallin vuoret taistellakseen häntä vastaan. ”Nimeni on Vestige lohikäärmeensukuinen ja olen todellakin ritari. Siitä syystä kehoittaisin teitä luopumaan tehtävästänne viipymättä.” Hänen äänensä oli käskevän uhkaava.

Molemmat barbaarit röhähtivät nauruun. ”Annahan kinkkua tyttö!” Huusi Ulrakoch palvelustytölle. ”Tässä taitaa mennä hetki.”

Shamaaniksi itsensä esitellyt puhui: ”Niin voihan se sinusta tuntua uskomattomalta, mutta haluamme sinun tietävän, että annat elämäsi sangen kunnialliselle tarkoitukselle.”

Tarjoilija toi reachilaiskorston eteen puisella lautasella olevan kanankoiven. Ulrakoch läimäytti kädellään palvelustyttöä takapuolelle kiitokseksi. ”Minä niin nain sinut verille jahka tämä hienohelma on pantu multiin!”

Vestige tuijotti tilannetta sangen kiinnostuneena. ”Minun täytyy tunnustaa teille, etten ole ikinä käynyt Reachin kuningaskunnassa. Vakuutan teille, että olen kuullut siitä pelkkää hyvää, ja toivon joskus löytäväni tarpeeksi aikaa sellaiselle pitkälle matkalle. Kuitenkin huomaan, että teille colovia on tietynlainen kulttuurishokki. Nääs täälläpäin ei ole tapana ahdistella viattomia tyttöjä. Ja minä ritarina taas olen vannonut puolustavani viattomien oikeuksia.”

Ulrakoch nousi äkkiä pystyyn ja esitteli rintalihaksiaan. ”Katsos tätä poika! Kotipuolessa kukaan tyttö ei ole ikinä kieltäytynyt minusta. Voin vaikka vannoa, että minulla on ollut enemmän kuin sinulla poika!”

”Bravo, arvoisa tuleva vastustajani”, vastasi Vestige taputtaen. ”Nyt meillä on jokin järki tulevassa mittelössämme, ja pystyn surmaamaan teidät vähemmillä tunnontuskilla.”

”Minä sinun kallosi vielä halkaisen poika!” Huusi jälleen soturi, mutta hänen toverinsa rauhoitteli häntä.

”Älähän nyt vielä ystäväni. Mehän emme ole vielä esitelleet jaloa tehtäväämme.”

Ulrakoch istui jälleen natisevalle tuolilleen ja alkoi sangen epäsiistillä tavalla ahtamaan kanankoipea suuhunsa. Vestige taas ilmeellään ilmaisi olevansa halukas kuuntelemaan kaukomailta tulleiden soturien tarinat.

”Me olemme molemmat kamalan ja kauhean korpinvaimon klaanin jäseniä”, aloitti shamaani Shulackh. ”Kunnes eräs deadran kiroama hagraven nekromantikko syrjäytti meidät. Olimme sitä ennen oman klaanimme johtajia. Siitä lähtien olemme kierrelleet maita, joita kansamme yhä asuttaa etsien arvoisaa vastusta. Näin toivoimme saavamme takaisin heimomme kunnioituksen.”

Shamaani oli selvästikkin elänyt joskus hienommassakin kaupungissa, sillä hän puhui yllättävän hienostuneesti. Hänen toverinsa taas oli puhdasverinen vuorten barbaari.

”Jatka ihmeessä”, kehotti Vestige.

”Niin, lopulta sitten liityimme Hircinen kehään, eli reachinmaan pelätyimpien soturien joukkoon. Taistelimme yhdessä niin villipetoja kuin vuorten örkkejäkin vastaan.”

”Minä jopa kerran johdin ryöstöretkeä Whiteruniin”, keskeytti puolestaan Ulrakoch. ”Sieltä saimmekin hyvät saaliit muuten, vaikka kaupungin muureja ei pystyttykään murtamaan.”

”Olemme nyt tehneet tätä jo viisitoista vuotta,” shamaani jatkoi. ”Erään kerran kokoontuessamme Hircinen alttarilla totesimme, että kansamme ikiaikainen maa ei tarjoa enää meille arvoisaa vastusta. Siispä suuntasimme kulkumme Cyrodiiliin. Kansamme yhä muistaa etelästä tulleet esiaikojen legioonat, jotka mahtavuudellaan alistivat jopa ylpeät klaanimme. Tosin vasta ankaran taistelun jälkeen tietysti. Tiesimme toki, että Cyrodiilin muinainen imperiumi on ajat sitten hajonnut, ja kolmeksi liittoumaksi itseään nimittävät tahot tappelivat sen perinnön hallinnasta. Toivoimme kuitenkin, että tässä maassa olisi vielä jokunen sellainen vanhanaikainen soturi, joka tarjoaisi meille arvoisan vastuksen. Siispä seurasimme Durorach Mustakäärmeen reittiä poikki Falkreathin synkkien metsien ja yli kolkkojen Jerallin vuorten saapuen viimein tähän maahan. Ja vasta nyt näyttää siltä, että olemme viimein löytäneet etsimämme.”

”No tuota noin,” aloitti Vestige pysähtyen sitten miettimään. Eihän hänellä oikeastaan olisi mitään hävittävää, sillä voitto olisi käytännössä varma. Ties mitä kaukomaiden aarteita nuo soturit sitä paitsi kantoivat mukanaan. ”Olen iloinen voidessani suoda teille mittelön ilot. Taistelemmeko heti vai myöhemmin?”

”Myöhemmin! Kinkku kesken!” Vastasi Ulrakoch suu täynnä lihaa.

”Tuo on kanankoipi”, vastasi puolestaan hänelle shamaani Shulackh. ”Idiootti.”



”Armollinen herra! Älä anna ystäviesi tehdä meille enempää pahaa!” Vaikeroi tiskinsä takana piilossa oleva baarimikko.

”Reachilaiset ovat vapaata kansaa hyvä herra”, vastasi Vestige tyynesti. ”He eivät ymmärrä omaisuuden ja koskemattomuuden käsitystä samalla tavoin kuin me. Heilläpäin naiset ovat yhteisön käytettävissä elleivät pysty puolustamaan itseään. Ja mikä minä olen puuttumaan ulkolaisten tapoihin ja tottumuksiin. Sitä paitsi he eivät myöskään luonnollisesti tottele ketään muuta kuin itseään.” Vestige ei ollut mennyt väliin, sillä halusi kunniallisen mittelön.

”Ottaisin vielä yhden kiekon juustoa”, hän lisäsi lopuksi

Ulrakoch hoippui portaat alas yläkerrasta. Hän sitoi samalla turkisviittaansa ylleen ja pyyhki siihen käsissään olevat rasva ja veritahrat. ”Kun minulle luvataan kinkkua, niin minä saan kinkkua! Tavalla tai toisella!”

Shamaani Shulackh nauroi.

”Noniin,” tokaisi Ulrakoch. ”Halkaisenko ritarin kallon sisällä vai pihalla?”

Vesitge nauroi. ”Tiedän erään hienon paikan täältä itään. Sinne on parin tunnin matka ratsain ja tiekin taitaa olla hyvässä kunnossa.”

”Älä yritä houkutella meitä ansaan!” Huudahti suuttuneena soturi. ”Tässä ja nyt!”

”Älä ole typerä, senkin barbaari!” Korotti ääntä nyt puolestaan Vestige. ”Kaupungilla partioivat sotilaat eivät ehkä suhtautuisi suopeasti mittelöömme. Siksi ritarin kunniasanalla lupaan, etten johdata teitä ansaan.” Hänellä ei ollut mitään syytä tehdä niin, vaikka nauttisi suuresti näiden barbaarien surmaamisesta.

”Meillä ei valitettavasti ole hevosia, ja jos haluamme pitää mittelön ennen auringon laskua, emme tule ehtimään ajoissa.” Vastasi puolestaan shamaani Shulackh hypistellen luisevia amulettejaan.

”Hmm, se on kieltämättä ongelma”, vastasi Vestige pettyneenä. ”Mutta olemme tänään jo rikkoneet vaikka minkälaisia lakeja, joten tuskinpa ketään haittanee jos ryöstämme pari hevosta.”

Sen sanottuaan kolmikko keräsi tavaransa ja lähti tavernasta. Lähtiessä Vestige jätti baarimikolle vielä pari hopearahaa. ”Annahan yksi niistä tytöllesi vaivanpalkaksi. Siis jos löydät hänet elossa tuolta ylhäältä.”

Kun muut olivat jo oven ulkopuolella, repäisi Ulrakoch vielä lattiaan nauloitetun tuolin vaivattomasti irti ja viskasi sen päin baarimikkoa. Kuitenkaan osumaatta.



Kolmikko keräsi kummastuneita katseita kaupungin läpi kulkiessaan. Ulrakoch syljeskeli satunnaisten ohikulkijoiden päälle miehisyyttään osoittaakseen. Kaupungin tori oli melko köyhä verrattuna muihin Vestigen näkemiin kaupunkeihin. Torilla oli vain jalkapuu, johon pari sotilaskarkuria oli kytketty. Teloitus ei tulisi enää kysymykseenkään, sillä muuten koko Daggerfallin liiton armeija tulisi teloittaa. Torin kulmalla pari aseita ja sekalaisia varusteita myyvää kaupustelijaa pitivät kojujansa, mutta heidänkin asiakkaansa olivat pääosin bretonilaisia sotilaita pohjoisesta.

”On kyllä mielenkiintoinen kaupunki tämä.” Ihmetteli Shamaani Shulackh. ”Keskustorin suurin rakennus on taverna.”

”Oli meillä täällä raatihuonekkin”, korjasi Vestige. ”Mutta nuo kirotut bretonit polttivat ja purkivat sen. Nyt sen tilalle on istutettu tammi osoittamaan, että kaupunki kyllä selviää tästäkin kriisistä.”

Keskustorilla tosiaan kasvoi tammi. Se oli istutettu sodan ensimmäisenä vuonna, ja nyt se oli jo saavuttanut ihailtavan pituuden. Jonakin päivänä se kasvaisi korkeammalle kuin yksikään kaupungin rakennuksista, ja muistuttaisi asukkaita Chorrolin kaupungin kyvystä selvitä tällaisista kriiseistä. Ellei joku keksi suutuspäissään polttaa sitä ensin.

He ylittivät kaupunkia halkovan halkeaman natisevaa puusiltaa pitkin. Kuuma savu hämärsi heidän silmiään ja kitkerä tuoksu sai jopa harjaantuneet reachilaiset köhimään kurkkujansa. Vestigekin huomasi toivovasa, että seuraava maanjäristys ei alkaisi heidän vielä ylittäessä siltaa.

Vestige oli viemässä heitä kohti kaupungin suurta varastorakennusta, jonka Daggerfallin liiton sotilaat olivat ottaneet majapaikakseen. Matkalla he ohittivat Chorrolin raunioituneet katedraalin, jota pari koditonta pakolaista kutsui nyt kodiksi. Kukaan papeista ei ollut enää paikalla, vaan kaikki olivat paenneet jonkin luostarin suojaan maaseudulla, kuten myös kaikki kaupungin aatelisetkin. Vestige toivoi, että katedraali ei ehtisi kokonaan sortua, ennen kuin hänestä tulisi Cyrodiilin kunnioitettu keisari. Näin hänellä olisi tilaisuus jälleenrakentaa se, jolloin kaupunki muistaisi hänet ikuisesti.



Pian he saapuivat suuren puisen, olkikattoisen rakennuksen eteen.

”Stop tykkänään!”, huudahti lihavanpuoleinen vartiomies hilpariaan heristäen. Hänellä oli vapaa pääsy varastoon ja erityisesti sen ruokavarantoihin. ”Miksi ritari liikkuu noin alhaisessa seurassa?”

Ulrakoch heristi nyrkkiään.

”Oletko kenties Daggerfallista?” Vestige oli tunnistanut miehen aksentin. ”Aubignyn turjanaisissa kuninkaasi Casimir III hyvä vannoi minulla ikuista ystävyyttä. Kenties kuninkaasi voisi antaa kiertelevälle ystävälleen hieman ruokatarpeita varastostaan.”

”Enpä tiedä...” Vaikeroi vartiomies. ”Mistä voin tietää, että olet todella kuninkaan ystävä?”

”No senkun kysyt häneltä jahka tämä sota loppuu ja pääset kotiin.”

Mies ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Voitko vannoa, etteivät nuo ilkeiltä näyttävät seuralaisesi tee pahaa varuskunnan kasarmilla?”

”Toki toki”, vastasi Vestige kiskoessaan jo rakennuksen suurehkon puuoven auki.

Chorrolin varuskunta ei ollut suuri, sillä suurin osa Daggerfallin liiton sotilaista oli sotimassa Ebonheartin laumaa vastaan idässä tai Aldmerin Dominioita vastaan etelässä. Varuskunnan vartiomiesten päivät kuluivat pääosin aamuisin tehtävillä partiontiretkillä kaupungin kaduilla tai lähimetsissä bandiitteja vastaan sotiessa. Iltaisin osa palasi kasarmille pelaamaan noppapelejä. Nyt kuitenkin sotilaat olivat partioimassa. Luultavasti kaupunkiin syntyneissä ilotaloissa.

Varastossa nukkui vain pari sotilasta, jotka olivat juoneet eilisiltana hieman liikaa. Kovasti he kuorsasivatkin. Nurkassa oli suuri lukittu arkku, jossa olisi heidän palkkarahansa luultavasti kuukausiksi eteenpäin. Mielessä kävi arkun varastaminen, mutta avaimet olivat luultavasti kaupungin linnassa asustavalla varuskunnan upseerilla. Saattoi arkku tietysti olla myös tyhjä, sillä yleensä turvallisempaa oli palkkion jakaminen etukäteen.

Varastossa oli kaikkea, mitä kaupungin asukkailta puuttui. Vestige näki useita laatikoita kuivalihaa kotopuolesta ja viinitynnyreitä, joista osa oli sen verran hienoja, että ne oli taatusti ryöstetty jostain epäonnisesta luostarista. Eräässä nurkassa oli myös välskärin tarvikkeet sairauksien hoitoon ja löytyipä joukosta timpurin työkalujakin, joille olisi todella käyttöä maanjäristysten runtelemassa kaupungissa.

Eräs sotilas puristi nyrkissään kultaista amulettia, johon oli kirjailtu koristeellinen G-riimu. Kyse oli taatusti pyhäinjäännöksestä, joka saattoi kuulua High Rockissa kaatuneelle Alessian Imperiumin muinaiselle keisari Gorieukselle. Bretonit vihasivat todella tuon soturikeisarin muistoa, ja epäilemättä oli joku sotilas ryöstänyt sen mukaansa jostain etelän kappeleista. Mikäli se päätyisi bretonien maille, epäilemättä se poltettaisiin suuressa hurmosjuhlassa voitonmerkkinä.

Vestige pohti tuon kulttuurihistoriallisesti merkittävän artefaktin ryöstöä, mutta ei halunnut rohkaista hänen mukanaan olevia rahanahneita reachilaisia tekemään samoin. Lopulta hän kääntyi selin nukkuvaan sotilaaseen päin, ja vaivatta sujautti pyhäinjäännöksen taskuunsa. Ties mitä lumouksia tuo Akatoshin siunaaman keisarin luunpala pitäisi sisällään.

Mutta varastossa ei ollut sitä mitä kolmikko oli tullut sieltä etsimään. Nimittäin hevosia. Varaston takana oli ulos vievä ovi, joka oli vartioimaton. Sen takaa kuului hevosten tyytyväistä hirnahtelua. Ovi oli tosiaan vartioimaton myös ulkopuolelta, ja enää jäljellä oli sopivien ratsujen valinta. Ulkona nimittäin odotti kymmenisen ratsua, joista viisi oli jo valmiiksi satuloituina.

Ulrakoch näytti hieman nololta. ”En osaa ratsastaa”, hän myönsi lopulta. ”Ei ole ikinä ollut tarvis ratsulle, koska todellinen soturi ei käytä apunaan eläintä!”

”Shh, älä huuda”, vastasi Vestige ja kuiskasi jotain erään hevosen korvaan. ”Meillä ei ole lupaa viedä näitä.” Samalla hän vihelsi ja kulman takaa jolkotteli hetken päästä hänen oma valkea ratsunsa.

Urlakoch kapusi kömpelösti hevosensa selkään Vestigen irrottaessa ne pilttuusta. Shamaani Shulackhilla ei ollut juurikaan ongelmia ratsastamisen suhteen, mutta hänen paksu turkisviittansa ja luiseva olemuksensa teki hevosen päälle asettautumisesta vaikeaa.

Vestige nousi hevosensa selkään ja samantien hoputti ratsunsa vauhtiin. Ulrakochin hevonen seurasi noiduttuna ja shamaani yritti parhaansa mukaan pysyä perässä. He ratsastivat varastorakennuksen ympäri aivan heidät sisään päästäneen vartiomiehen edestä.

”Lähetä lasku kuningas Casimirille!”, huikkasi Vestige perään.

Vartiomies kirosi lujaa, mutta ei lähtenyt toivottomaan takaa-ajoon. ”Sinä senkin-!”, mutta hänen äänensä jäi ratsujen ravatessa kauas taakse.



Kävi ilmi, että Vestigen aika-arvio määränpään saavuttamiseksi ei ollut täysin paikkaansa pitävä. Heidän ratsastaessa eteenpäin huonokuntoisella tiellä, täytyi heidän jatkuvasti varoa astumasta kivenkoloon tai liukastelemasta mudalla. Sää oli pilvinen ja aina välillä taivas muistutti itsestään pienellä sadekuurolla. Reachilaisten turkisvaatteet pitivät vettä todella hyvin, mutta Vestige huomasi hiustensa kastuvan litimäriksi. Varastostaan hän oli etsinyt mukaan mustan laakean mustan ihmissudenmetsästäjän hatun, joka lähinnä keräsi vettä sen sijaan, että olisi pitänyt sadetta.

Kolmikko kannusti ratsunsa laukkaan heidän viimein saavuttaessa Chorrolia reunustavan metsän. Jossain sen keskellä oli puuton aukio, jonka Vestige uskoi sopivan täydellisesti tulevaan mittelöön. Kuitenkin matkan venyessä määränpään saavuttamisesta tuli lähinnä periaatekysymys.

Reachilaisia oli aina väitetty barbaareiksi, mutta matkan edetessä verkkaisesti huomasi Vestige tykästyvänsä matkaseuraansa. Soturit rupattelivat pääosin keskenään menneistä mittelöistään ja heidän surmaamistaan sankareista. Aina välillä shamaani Shulackh saattoi lohkaista ilmoille pienen laulunpätkän, jollain kauan sitten kadonneella kielellä, jota kukaan muu kuin hän itse ei enää osannut. Vestige muisteli kuulleensa jostain reachinväen olevan niin sivistymätöntä, että heillä ei ole ikinä ollut lainkaan omaa kieltä, vaan puhumaankin he ovat oppineet haltioita ja bretoneita kuuntelemalla.

Hieman vitsikkääksi kävi myös soturi Ulrakoch, joka poimi pari luumua tien vieressä kasvavasta puusta. Yhden luumuista hän tunki tyhjään silmäkuoppaansa ja nauroi räkäisesti päälle. Sen jälkeen hän muina miehinä söi luumun. Reachilaisten huumori oli omalla tavalla hauskaa, mutta silti väkivalta oli erottamaton osa sitä.

”Menetitkö silmäsi jossain taistelussa?”, kysyi Vestige samalla kun yritti kuivata hattuaan.

”Minä kaivoin sen irti ennen erästä taistelua”, Shamaani Shulackh vastasi. ”Sitten uhrasimme sen Hircinelle voittoa toivoen.”

”Voititteko?”

Kummatkin soturit nauroivat. ”Eihän me tässä puhumassakaan oltaisi ilman sitä voittoa”, vastasi Ulrakoch hohotellen.

”Taidankin tästä lähin kutsua teitä korstoksi ja taikaniekaksi.”

”Mitä väliä? Olet kohta kuollut kuitenkin”, vastasi Ulrakoch.

Vestige nauroi uuvuttavasta sateesta huolimatta. Reachilaiset olivat kuin huolettomia lapsia, sillä kuoltuaan he tiesivät pääsevänsä metsästämään Hircinen jahtimailla maailman loppuun saakka. Oikeastaan ainoa asia, mitä he todella pelkäsivät oli, että maailma loppuisi kokonaan. Tämän vuoksi shamaanit ja hagravenit olivat jo kauan tehneet veriuhreja oblivionin prinsseille, joiden reachilaiset uskoivat asuvan taivaalla.

Lopulta sade yltyi hetkeksi ukkosmyrskyksi, mutta kukaan ratsastajista ei halunnut pysähtyä. Ukkosen jyrähdellessä ainoastaan shamaanin hevonen näytti mitään merkkejä pelästymisestä, mutta Shulackh juotti sille nahkaleilistään jotain juomaa, ja pian hevonen muuttui jälleen säyseäksi.

Parta vettä valuen nurisi lopulta shamaani Shulackh, ettei ollut tarpeeksi voimallinen loitsija sateen selättämiseksi. Vestige oli joskus tutkinut sään muuttamiseen tarvittavia loitsuja, mutta todennut ne lopulta melko turhiksi, eikä siksi ollut niitä opetellut. Nyt hän hieman katui päätöstään, sillä kaivaessaan laukusta evästä, huomasi hän ostamansa leivät ja juustokiekon kastuneen ja juuston sulattua tahrineen koko satulalaukun. Matka jatkui siis hieman nälkäisenä.



Sade lakkasi lopulta vasta auringon laskettua. Silloin edessä siinsi Chorrolin tiheä kuusimetsä. Vestige oli muutaman kerran käynyt siellä metsästämässä peuroja ja villisikoja. Hän piti metsässä siitä, että se oli täysin asumaton, mutta silti lähialueen jalosukuiset olivat metsästäneet sinne asettuneet villipedot sukupuuttoon. Siksi kokemattominkin kaupunkilaispoika saattoi vain kävellä metsään poimimaan kukkia kihlatulleen.

Nyt oli metsän tilanne toki toinen. Lähiseutujen bandiitit olivat perustaneet metsiin piilopirttejä, mistä käsin he ryöstelivät lähiseudun kyliä ja maatiloja. Lisäksi karhut ja sudet olivat palanneet, ja varomaton kulkija saattoi joutua sellaisen saaliiksi. Hirveimmistäkin pedoista huhuttiin, ja metsän etelärajalla oli kulemma nähty jo jättiläishämähäkkejä. Lisäksi pohjoisten kukkuloiden jättiläiset tulivat joskus metsän pohjoisrajalle hakemaan puutavaraa. Jättiläiseen ei kuitenkaan metsän sisällä törmännyt, sillä suuren kokonsa vuoksi he eivät vaeltaneet ikinä itse metsään.

Kuitenkin kaikenlaisesta noituudesta oli metsä yhä vapaana. Bandiitit ja jättiläiset eivät osanneet loitsia, joten aseen käyttöä taitava seikkailija saattoi yhä kulkea metsässä sangen vapaasti. Vestige pelkäsi kuitenkin törmäävänsä vanhan Imperiumin legioonan jäseniin. Legioonalaiset kävivät metsistä käsin yhä sissisotaa kolmea liittoumaa vastaan, ja suhtautuivat siksi vihamielisesti melkeinpä kaikkiin muihin paitsi omiinsa. Siksi törmääminen legioonalaispartioon johtaisi todennäköisesti parin legioonalaisen kuolemaan.

He ratsastivat sisään metsään, ja tajusivat metsän läpi vievän tien olevan vieläkin huonommassa kunnossa. Tie oli mutainen, ja aina välillä sen poikki oli kaatunut tai kaadettu puunrunkoja. Cyrodiilissa viisas matkailija tajusi välttää teitä, sillä pelaajien ratsujoukot käyttivät teitä liikkuessaan nopeasti paikasta toiseen. Mutta he taas eivät sormeakaan liikauttaneet huolehtiakseen tien kunnossapidosta.

Metsän reunalla oleva tienviitta osoitti suunnan Aleswellin linnan ja Chorrolin kaupungin välillä. Se oli kuitenkin kaatunut, ja tienviitan tekstin lukeminen oli käynyt mahdottomaksi. Erityisen surkeaksi tilanteesta teki se, että tien varrelta löytyi yhä kohtia, joita peitti kivilaatoitus. Ennen muinoin koko tie oli ollut kivetty. Rappiolla oli Cyrodiilin kuuluisa tieverkko, jota pitkin legioonalaiset olivat muinoin kulkeneet sotaan vieraille maille.

Metsässä heitä ympäröi pimeys joka puolelta. Tie oli kuitenkin suora, eikä Vestige siksi katsonut tarpeelliseksi sytyttää soihtua. Outo haluttomuus valtasi hänet, eikä hän halunnut metsän asukkaiden tietävän läsnäolostaan. He ohittivat vaivoin pari tielle kaatunutta puuta, joita ensimmäisenä ratsastava Vestige ei huomannut ennen kuin hänen hevosensa hirnahti esteen merkiksi.

Syvemmälle metsään ratsastaessa Vestige alkoi tuntea metsän olevan jotenkin vihamielinen heitä kohtaan. Hän huomasi jatkuvasti vilkuilevansa eri suuntiin ja jopa riisui hattunsa nähdäkseen paremmin. Häntä ratsain seuraavat reachilaiset poistivat myös päähineensä ja näyttivät hermostuneelta.

Tämä tunne kasvoi heidän mielessään mitä pitemmälle he ratsastivat. Vestige huomasi, ettei enää halunnutkaan metsän keskellä olevalle taistelupaikalle, vaan odotti näkevänsä metsän reunan edessään. Lopulta kuin sanattomasta sopimuksesta rohkaistuneena kaikki pysäyttivät kulkunsa hetkeksi.

”Tunnetteko saman?”, aloitti Vestige vilkuillen seurataanko heitä.

Shamaani näytti pohdiskelevan jotain. ”Meitä tarkkaillaan, vaan en pysty päättelemään kuka tai mikä.”

”Mitä vellihousuja te oikein olette?” Puuskahti korsto Ulrakoch. ”Varmaan suuri huuhkaja tiirailee meitä pesäpuunsa oksalta. Ei mitään pelättävää.”

Kuitenkin Vestige kiinnitti huomionsa siihen, että ennen niin raivokas soturi ei uskaltanut huutaa metsässä. Paikassa jossa olisi hiirenhiljaista ja kaiku varmasti olisi komea ja kantaisi pitälle. Nopealla liikkellä hän piirsi ilmaan makko-magiariimun. Se rätisi energiaa.

”Kuten arvelinkin”, hän aloitti. ”Täällä tekee työtään tuntematon joskin voimakas lumous.”

Shamaani näytti huolestuneelta. ”Pitäisiköhän kääntyä takaisin?”

”Kautta Hircinen sarvipään, mitä ihmettä?!” Tällä kertaa Ulrakoch huusi. ”Jos täällä on loitsu, me päihitämme sen. Reachilaiset eivät peräänny.”

Sen sanottuaan hän ratsasti eteenpäin ja Vestige näki hänen varjonsa katoavan pimeyden sulkeutuessa hänen ympärilleen.

Metsästä kuului huuto, joka sai jopa kokeneen joonialaisen pelaajaritarin säpsähtämään. Se kuulosti jonkin hirvittävän hirviön rahisevalta hengenvedolta, mutta silti huudolta. Se jäyti kaikkien selkäpiitä ja hevoset hirnuivat levottomina. Se kesti ja kesti, ja kaikki rukoilivat kaikkia tuntemiaan jumalia ja pyhimyksiä lopettamaan huudon.

Huuto loppui. Vestige määritteli nopeasti sen kuuluneen pohjoisesta. He eivät ehtineet kuulla kaikua, kun jo idästä vastasi toinen samanlainen huuto. Nyt vain hieman lähempää. Se jäädytti heidät kaikki sydänjuuria myöten. Shamaanin hevonen pillastui, mutta shamaani sai sen pidettyä aloillaan.

”Mitä ihmettä”, kuului Ulrakochin ääni. Hän puhui melkein kuiskaten. ”Käännytään takaisin.”

”Täällä on peto irti”, kuiskasi shamaani.

Vestige pysyi hiljaa. Hän tajusi olevansa käytännössä yksin keskellä noiduttua metsää, jonne hän oli omaa tyhmyyttään päistikkaa ratsastanut. Sade oli varmasti luonnon merkki, joka oli yrittänyt saada heitä kääntymään takaisin. Hän ei enää ollut suojassa neljän seinän sisällä katselemassa tilannetta ulkoapäin, vaan kohtaamassa kaikenlaiset kauhut, mitä vastassa olisi.

He eivät kuitenkaan ehtineet tehdä paljoa mitään, kun kolmas ääni räjähti soimaan. Se tuli suoraan heidän edestään ja kuulosti siltä kuin se lähestyisi heitä kovaa vauhtia. Se sai viimein hevoset pillastumaan, ja Ulrakoch sekä Shulackh lennähtivät pois hevostensa satulasta. Vestigen ratsu ei lähtenyt minnekkään, sillä ratsu ei koskaan heitä pelaajaa pois selästään.

Vestige kaivoi soihtunsa esiin ja oli lyömässä sormistaan kipinän, mutta shamaani Shulackh veti hänet suojaan. ”Oblivionin nimeen älä sytytä tulta.”

Vestige löi hevostaan takamukselle, käskien sitä juoksemaan pois. Ratsujen osa päättyisi tässä tarinassa.

”Mikä ihme tuolla on?” Pohti ääneen Ulrakoch. He saivat siihen pian vastauksen, sillä hevosen laukka ja haarniskan kolina sen tahtiin kuului heidän edestään. Jokin lähestyi heitä vauhdilla, ja vaikka metsän ilma tähän asti oli ollut uuvuttavan raskas, tunsivat seikkailijat kylmän tuulenvireen puhaltavan heitä kohti.

”Tien sivuun”, käski Vestige kuiskaten. ”Äkkiä!”

He toivoivat, ettei heitä ollut huomattu, mutta toivo olisi lähes varmasti turha. Kolmikko piiloutui tietä reunustavaan marjapensaaseen ja litistyi niin lähelle maata kuin suinkin pystyivät.

Hevosen laukka läheni ja se kuulosti todella luonnottoman notkealta. Pian he tunsivat pahan läsnäolon ja Vestige kurottautui tarkastelemaan heidät ohittavaa olentoa, joka heidän kauhukseen pysähtyi heidän kohdalleen. Vestige näki sinihohtoisen hevosen, jonka kaviot näyttivät hohtavan maagista energiaa.

Shamaani Shulackh puristi riimusauvaansa, ja Vestige kaivoi esiin ryöstämänsä pyhäinjäännöksen. Hevosen päällä seisovan olennon panssari oli niin musta, että se näytti kuin sulautuvan ympäröivään pimeyteen. Olento nousi ratsailta, ja alkoi panssari naristen hiipiä heitä kohti. Sen haarniska oli ilmeisesti kasattu punomalla metallisilla kettingeillä yhteen tuntemattomasta metallista taottuja piikikkäitä levyjä. Se näytti niin paksulta ja painavalta, ettei kukaan tavallinen ihminen jaksaisi sitä pukea päälleen.

Panssari kolisi ja sen osat hankasivat toisiaan. Sitten Vestigen katse osui olennon päähän. Sen paksussa kypärässä oli kaksi pikkuruista aukkoa, joista kummastakin loisti violettien silmien valo. Olento katseli suoraan heitä päin. Vestige tunsi sen jäisen hengityksen kasvoillaan. Olennon kädessä näytti olevan jotain pitkää ja violetinhohtoista. Aivan kuin tikari, jota se kaikin voimin puristi.

Vestige sulki pyhäinjäännöksen käteensä. Vaikka hän oli suuren osan elämästään ollut uskonnollisen ritarikunnan jäsen ei hän ikinä ollut pitänyt itseään erityisen uskonnollisena. Nyt hän kuitenkin rukoili entistä keisari Gorieusta tekemään jotain, joka johtaisi tuon hirviön pois heidän läheltään. Jokin tuossa olennossa sai Vestigen pelkäämään henkensä puolesta.

Kuin vastauksena hänen sanattomaan rukoukseensa, alkoi hirviö raahata itseeän takaisin kammottavan ratsunsa selkään. Kun hän karautti vauhtiin, kuului tuo hirveä huuto uudelleen. Jopa pelaajakin peitti korvansa yrittäen epätoivoisesti saada äänen loppumaan. Vestige tunsi aivojensa halkeavan ja ääni kuulosti kuin joku hankaisi kahta metallinpalaa toisiinsa. Mutta juuri kun hän oli aikeissa huutaa tuskasta, loppui tuo huuto yllättäen.

Kesti pitkään, ennen kuin kukaan heistä uskaltautui nousta takaisin tielle. Vestige tiesi, että mikäli heidän ratsunsa eivät olleet harhailleet pois tieltä, olivat ne mitä todennäköisimmin joutuneet tuon hirviön saaliiksi.

Lopulta Vestige nousi ja käveli takaisin mutaiselle tielle. Hänen kauhukseen ja ihmetyksekseen, oli muta jäätynyt ja hän melkein liukastui tuoreella jäällä. Mutta mikä kauhistutti häntä vielä enemmän, olivat tuon kauhean ratsun jättämät kavionjäljet. Ne nimittäin hohkasivat sinistä sairasta ja kipinöivää magiaa, joka kirpaisi koskettaessa ja haipui sitten hitaasti olemattomiin.

”Kautta Hircinen, mikä ihme otus tuo oli?” Kysyi shamaani Shulackh.

Vestige mietti kaikenlaisia hirvityksiä ja toisesta maailmasta tulevia olentoja, joita hän oli kohdannut tai joista hän oli lukenut. Hän tunsi yhä otuksen kylmän hengityksen kasvoillaan ja koko metsä näytti olevan vetäytynyt kuoreensa. Oli aivan kuin he olisivat olleet ainoat elolliset olennot siellä.

”Onko maailmanloppu viimein tullut?”, parahti Ulrakoch. ”Maailmanlopun sanansaattaja on meidät väijyttänyt. Tämä ei ollut mitä tältä matkalta hain.”

”Maailmanlopun sanansaattaja?”, pohti Vestige ääneen. ”Tuskinpa sentään, mutta pidän sitä sopivana nimenä. Kutsuttakoon noita tästä lähin nimellä apokalyptiset ratsumiehet.” Vestige ei paljastanyt, että ensi kertaa ikinä missään taistelussa hän oli juuri tuntenut todellista selkäpiitä riipivää pelkoa.

”Ratsastajat?”, ihmetteli shamaani. ”Onko niitä useampiakin?”

”No kuulimme kolme ääntä ja näimme yhden, joten mitä todennäköisimmin kyllä.”

”Tämä ei varsinaisesti sitten kosketa minua, mutta eikö tuo ratsumies ollutkin matkalla kohti kaupunkia, josta tulimme?” Ääni oli soturi Ulrakochin, ja hän yritti kuulostaa välinpitämättömältä. Kuitenkin tuo monen taistelun barbaari oli selvästi huolissaan tuon kaupungin asukkaista.

”Oli mikä oli..”, aloitti Vestige pohdintansa. ”Mikä ikinä tuo siis olikaan, niin en usko, että se voisi yksin tuhota kokonaista kaupunkia.” Vestige alkoi saada hieman rohkeuttaan takaisin. ”Ehdotan kuitenkin, että kuljemme eteenpäin, ja tutkimme asiaa. On ehkäpä koko maailman etu, että selvitämme mikä meitä on vastassa.”

Kumpikaan reachilaisista ei vastustellut. Ehkäpä he olisivat halunneet kääntyä takaisin, mutta heidän maineensa pelottomina sotureina oli kyseessä. Shamaani Shulackh sytytti hieman vihertävää maagista valoa sauvansa kärjestä. Ulrakoch otti kummatkin kirveistänsä esiin, ja Vestige veti miekkansa huotrasta. Vestige huomasi laittaneensa pyhäinjäännösamuletin kaulaansa.

Hiljaa ja varovaisesti aseet tanassa kävellen, kulki kolmikko syvemmälle metsään.



II

”Oh great masters have mercy! I just wanted to play.” -Dark lord Escobiothro while being destroyed


Ääntäkään päästämättä kolme soturia käveli metsän halki. Kaikkien kasvoilla virtasi kalmankylmä hiki. He varoivat astumasta oksien ja lehtien päälle, ja kukaan ei uskaltanut edes hengästyä. Luonnollisestikkaan kenenkään mielessä ei käynytkään edes enää aiemmin päivällä sovittu mittelö.

Metsässä ei näyttänyt liikkuvan heidän lisäkseen mitään muuta. Metsän eläimet, jotka normaalisti alkavat öisin liikkumaan, olivat kaikki lähteneet. Tahtomattaan he kulkivat jatkuvasti kohti Vestigen heille osoittamaa aukiota metsän keskellä. Vestige ei tiennyt miksi johdatti ryhmää sinne, mutta hänen vaistonsa kertoi erittäin selvästi, että siellä oli tuon mystisen ja hirveän taikuuden lähde.

Kylmä ja nälkä alkoivat painaa heidän harteillaan. Vestige oli viimeksi syönyt tavernassa, ja hänen mukanaan ei ollut mitään muuta kuin kastuneita sämpylöitä ja muuta pilaantunutta ruokaa. Kuitenkin kaikki taivalsivat eteenpäin, sillä he tunsivat vastustamatonta tarvetta selvittää mikä hirviö metsän siimeksessä piileksi.

Hiljaisina kuin villikissat he kulkivat, mutta heidän vauhtinsa oli myös hidas. Lisäksi kukaan muu kuin shamaani Shulackh ei uskaltanut sytyttää valoa. Tästä syystä kenelläkään ei ollut juurikaan käsitystä missä he sattuivat olemaan. Shamaanin sauvasta loistava vihertävä valo valaisi vain pari metriä eteenpäin, joten hän pystyi varoittamaan eteen tulevista esteistä.

Lopulta he kuulivat tuon karmean huudon jälleen. Tällä kertaa se kuului melko suoraan heidän takaansa. Siihen nopeasti vastasi toinen huuto pohjoisesta, ja sen jälkeen vielä yksi idästä. Huudot olivat etäisempiä ja kumeampia ja tällä kertaa niiden kaiku kuului vielä monta kertaa. Yhtä pelottavia ja karmaisevia ne olivat, ja jopa karskien reachilais-soturien hampaat kalisivat.

Vestige oli kuitenkin saanut takaisin suurimman osan rohkeudestaan. Hänen kaulassaan oli suuri mutta painava pyhäinjäännösamuletti. Se tuntui antavan hänelle voimaa, sillä sen sisällä oli hänen kaukaisen sukulaisensa reliikki. Tai ainakin Vestige itse tunsi niin. Hän kuunteli huutoja nyt tarkkaavaisena, koittaen määritellä mistä päin ja miten kaukaa ne tulivat. Lopulta hän puhui.

”Näyttää siltä, että ratsumiesten uhka on ainakin hetkeksi siivitetty.” Hän puhui normaalilla äänellä, eikä vaivautunut kuiskaamaan. ”Ne loittonevat meistä samassa suhteessa, mutta ilmeisesti pitävät vielä yhteyttä toisiinsa.”

”Me olemme siis piiritettyjä!”, parahti Ulrakoch. ”Mitä järkeä tässä enää on? Lähdetään takaisin ja varoitetaan ihmisiä.”

Shamaani Shulackh tuhahti. ”Mistä ne tulivat? Sitä tiedä me emme.”

”Ja sen aiomme nyt selvittää”, vastasi Vestige. ”Mutta uskon, että saamme nyt lyhyen hengähdystauon. Tämä metsässä rämpiminen on melko uuvuttavaa, ja en ole syönyt puoleen päivään. Ehdotan siis, että katsomme minkälaisia ruokatarpeita pakkauksistamme löytyy.”



He siirtyivät istumaan erään kaatuneen ja puoliksi lahonneen puunrungon päälle. Shamaani Shulackh kaivoi esiin monia pussukoita, joihin hän oli tunkenut eksoottisia yrttejä kotimaastaan. Vestige tunsi niiden tuoksusta, ettei itse ollut ikinä niitä tavannut. Hänen oli siis joskus matkattava vuoristoiseen ja barbaariseen reachin maahan, jos ei muusta syystä, niin yrttejä hakemaan.

Vestigellä ei tosiaan ollut mukanaan kuin vähän ruokatarpeita. Korsto Ulrakochilla ei ollut mitään, mutta hän olikin matkalla ahminut runsaan määrän luumuja tien varrelta. Metsästääkkään ei voinut, sillä kaikki eläimet olivat kadonneet.

Lopulta Vestige päätti olla syömättä mukanaan olevia pilaantuneita ruokatarpeita, sillä ei halunnut riskeerata ruokamyrkytyksen saamista. Keisari Gorieuksen reliikki saisi nyt antaa hänelle voimaa lumouksellaan.

Vestige käytti jälleen aikansa meditoidakseen päivän tapahtumia. Hän oli jo ehtinyt kohdata hirviön, jollaisia kukaan muu ei hänen tietääkseen ollut kohdannut. Lisäksi hänellä oli kaulassaan koristeellinen amuletti, joka sisälsi hänen uskomuksensa perusteella palasen sukupolvia sitten kuolleesta keisarista.

Kaksi reachilaista olivat keskittyneet omiin puuhiinsa. Shamaani tutkiskeli yrttejään ja yritti kuumeisesti muistella joitain ikiaikaisia muinaisajoilta peräisin olevia loitsuja, joilla tekisi juomistaan voimallisempia. Korsto Ulrakoch tarkasteli tätä puuhaa kiinnostuneena, sillä arvatenkin shamaani pian valmistaisi jonkin juoman tai jauheen, jolla soturin kyky taistelussa paranisi. Ongelmana vain oli, ettei kukaan tiennyt minkälaiseen vastukseen pitäisi varautua.

Istuessaan puunrungolla, Vestige kääntyi selin tovereihinsa. Hän otti koristeellisen amuletin käteensä ja tarkasteli sitä. Epäilemättä siinä oli koristeellinen G-riimu, joka oli kirjoitettu siihen muinaisten nedic-ihmisten kielellä. Alessian imperiumi kun ei haltiakieltä käyttänyt, ja vielä vähemmän keisari, joka käytti koko elämänsä sotimiseen haltioita vastaan. Vestige otti esiin tikarinsa, ja alkoi ujuttamaan amulein kantta auki. Se antoi lopulta myöten ja paljasti pyhäinjäännöslippaan sisällön.

Lippaassa oli samettisella alustalla luunpaloja. Äkkiseltään ne näyttivät peukalon luilta. Vaisto kertoi Vestigelle, että siinä oli glenumbran kenttien taistelussa kaatuneen soturikeisarin miekkakäden sormi. Mitä voimia nuo haurastuneet luut sitten sisäänsä kätkivät? Tuskin mitään, mutta ehkäpä ne saattoivat toimia jonkinlaisena linkkinä maailman ja sen kauan sitten kuolleen hallitsijan sielun välillä. Ehkäpä keisari Gorieus oli nyt atheriuksessa ja kuultuaan kaltaisensa kutsun, oli hän kerännyt kaikki entiset suur-sankarit katselemaan tulevaa mittelöä.

Vestige sulki lippaan ja asetteli sen jälleen kaulaketjuunsa. Hänellä oli kokemusta amuleteista, jotka auttavat kantajaansa. Kuitenkin hänen edellinen amulettinsa oli maannut hänen aarrekirstussaan käyttämättömänä jo pitkiä aikoja. Se oli toki auttanut häntä parilla seikkailulla, mutta kävi ilmi, että se oli ainoastaan oblivionin paholaisprinssin kiroama. Mutta kokemus oli Vestige lohikäärmeensukuiselle opettanut, ettei lumottujen taikakalujen voimaa pitänyt arvioida. Joka tapauksessa tuo vuosisatoja vanha reliikki olisi paremmassa tallessa hänen kaulassaan, kuin juopuneen breton-sotilaan kädessä.

Shamaani Shulackh mumisi parhaillaan loitsua omituisella kielellä. Kaippa siitäkin olisi voinut kysyä, ja ehkäpä Vestige olisikin saanut kuulla reachilaisten muinoin puhumaa omaa kieltä. Shamaanin silmät olivat ummistettuna, ja hänen hiuksistaan vaikutti nousevan höyryä. Lopulta hän avasi kouransa ja kaatoi jotakin vihertävää jauhetta yhteen pussukoistaan. Hyppysellisen hän antoi soturi Ulrakochille, joka kaatoi sen heti suuhunsa ja irvisti.

”Entä kelpaako tällainen vanhan kansan ikiaikainen taikuus ritarillekkin?” Kysyi Shamaani.

Vestige pudisti päätään. Hän luottaisi nyt vielä vanhempaan lumoukseen.



He jatkoivat matkaansa. Kukin oli käyttänyt taukonsa miten taitoi, mutta kaikki tunsivat itsensä hieman virkeämmiksi. Puiden ja oksien välistä pujottelu kävi helpommin, mutta heidän kulkunsa oli myös äänekkäämpää. Pian Vestige kuitenkin määräsi vauhdin hitaammaksi. Edessä siinsi nimittäin puuton alue.

”Olemmeko tulleet metsän rajalle?” Kysyi Ulrakoch.

”Shh!”, hyssytteli Vestige. ”Lähestymme määränpäätämme.”

Pimeässä ei näkynyt juuri mitään, mutta kaikki saivat sen käsityksen, että edessä oleva puuton aukio oli pyöreä. Vestigekään ei tiennyt, miksi tuolla paikalla ei puita kasvanut. Hakkuujälkiä ei näkynyt, eikä muutenkaan vaikuttaisi järkevältä kaataa puita juuri metsän keskeltä. Ehkäpä paikalla oli ollut joskus kylä tai metsänoidan asumus, ja eläimet olivat pitäneet paikan puuttomana taimia syömällä.

Hämärässäkin Vestige kuitenkin näki, että joku oli kasannut aukion keskelle suuren kasan kiviä. Ulrakoch olisi rynnännyt päistikkaa aukiolle, mutta jokin kertoi muille, että nyt olisi paras odottaa. Paikka ei hämärässä näyttänyt kummoiselta, mutta jälleen kerran Vestige luotti vaistoonsa. Metsän keskelle oli luultavasti rakennettu alttari, joka oli metsän lumouksen keskus.

Sitten näkyi liikettä. Aukion reunoilta alkoi hiipiä ihmisiä kohti kivistä alttaria. Ne olivat melkein yhtä mustia kuin ratsastajat, mutta liikkuivat paljon sulavammin ja äänettömämmin. Yksi ohitti aluskasvillisuuden sekaan piiloutuneen Vestigen niin läheltä, että hän pystyi tarkastelemaan tulijoita.

Hahmo kuului naiselle. Hänellä oli päällään musta kaapu, joka peitti myös hänen kasvonsa ja hiuksensa. Rinnoista ei kuitenkaan voinut erehtyä. Vestige tiesi tasan tarkkaan keitä nuo ihmiset olivat.

Mato-kultti oli alunperin syntynyt vastapainoksi maagien killalle. Kilta kun asetti tarkat säännöt jäsenilleen siitä, minkälainen taikuus oli sallittua. Tietysti kaikille ei tuo käynyt, ja niin sanottua mustaa magia harjoittavat noidat ja velhot perustivat oman kulttinsa. Mato-kultti oli siitä lähtien ollut hämäräperäisten maagien keskusjärjestö.

Jotkut niin sanotuista mato-maageista olivat ihan kunnollista porukkaa, jotka vain vastustivat killan sortavia sääntöjä. Jopa Vestige tunsi enemmän sympatiaa tätä liikettä kohtaan kuin killan maageja. Mato-kultti oli kuitenkin vajonnut pimeyteen viime-aikoina. Sen jäsenet harjoittivat nekromatiaa, ja deadran palvontaa. Kauan sitten he jopa yrittivät ottaa maailman hallintaansa, joskin yritys päättyi kultin kokeneimpien maagien kuolemaan.

Nyt mato-kultilla oli kuitenkin uusia kannattajia. Cyrodiilin imperiumin hajottua, ja jouduttua naapurikansojen sotatantereeksi, olivat monet valtansa menettäneet aristokraatit kääntyneet mustan magian puoleen. Tämä päti myös useimpiin keisarillisiin, jotka olivat syntyneet maagisten voimien kanssa. Maagien killalla ei enää ollut kiltataloja Cyrodiilissa muualla kuin Kvatchissa ja Anvilissa.

Mitä mato-maagit sitten tekivät tällä aukiolla? Luultavasti jokin taho oli pyytänyt heiltä apua tai palvelusta, ja luvannut vastineeksi voimaa. Tuskinpa nuo maagit edes tiesivät mitä olivat tekemässä. Ehkäpä ratsastajat olivatkin vartioita, joiden oli määrä varmistaa että mustan magian akolyytit hoitavat hommansa.

Yksi maageista asettui kohti alttaria ja nousi seisomaan. Muut kumarsivat kohti kivikasaa. Vestige laski heidän määräkseen yhteensä kahdeksan. Mikäli alttarin takana ei siis ollut enempää piilossa. Luultavasti osa oli vain noviiseja, jotka kokeneemmat mestarit olivat tuoneet paikalle. Ehkäpä osa oli vain paossa maagien killan ankaria siveyssäädöksiä. Olihan öinen kokoontuminen ihastuneelle noviisille paras tapa kohdata rakkaansa, ja siinä sivussa vielä oppia jotain voimista, joiden kanssa ei tule leikkiä. Oli miten oli, jos nuo maagit yrittäisivät kutsua oblivionin prinssejä, varmistaisi Vestige ettei yksikään poistuisi aukiolta elossa.

”Juonten ja julmuuksien jumala!”, aloitti seisomaan noussut maagi. ”Me tarjoamme sinulle viatonta verta, jotta voit tuoda maailmaan ankkurisi ja muokata sen omaksi kuvaksesi! Tuokaa esiin uhri!”

Puhuja oli huputettu, ja nyt hän kääntyi selin alttariin. Hänen kädestään loisti sinertävä maaginen energia, samoin kuin muiden maagien. Sitten alttari alkoi hohtaa sinertävänä. Ja kun maagi oli kääntynyt jälleen sitä kohti, leijui sen yläpuolella ihminen.

Tilanne muuttui eriskummalliseksi. Alttarin yläpuolella leijuva mies ei ollut kahlittu. Hän ei enää edes vastustellut. Hän näytti olevan aivan kuin unessa, mutta hänen sinihohtoiset silmänsä olivat auki. Koko mies näytti olevan tulessa, aivan kuin hänet olisi kasattu hiilloksesta. Kipinöitä singahteli taivaalle hänen kärventyvästä ihostaan, mutta hän ei enää edes huomannut sitä.

Pari alttaria kohti kumartelevaa maagia alkoi herpaantua. Selvästikkään tämä ei ollut mitä, he olivat odotelleet. Johtavan maagin kädet alkoivat hohtaa sinisenä ja hän näytti olevan kuin rukouksessa. Sama tapahtui myös muille maageille, joista jotkut joutuivat paniikkiin.

”Rauhoittukaa!” Huusi johtaja. ”Tämä kuuluu rituaaliin!” Hän alkoi lausua rukousta, mutta hänen äänensä säröili aivan kuin hän ei olisi enää ollut varma asiastaan. Pari muuta maagia alkoi toistaa lorua perässä.

”Vuotaneen viattoman veren voima tuokoon sinulle voimaa laskea ankkurisi maailmaan!” Kuitenkin pari maagia, ei enää ollut mukana rituaalissa ja oli perääntymässä aukiolta.

Alttarilla oleva mies ei vieläkään reagoinut. Hänen mielensä ei ollut enää tässä maailmassa. Mutta ei koskaan pidä luopua toivosta, ajatteli Vestige. Hän kaivoi varsijousensa esiin, tähtäsi ja laukaisi.

Vasama lävisti johtavan maagin kurkun, ja hän kaatui päin alttaria. Muut yrittivät paeta, mutta soturikolmikko ryntäsi esiin ja teurastus alkoi.

Vestige latasi uudelleen ja sydämmeen osunut vasama kaatoi seuraavankin maagin. Pari maagia yritti myös paeta, mutta Ulrakochin kirveet halkaisivat kummankin kallot. Vestige veti esiin miekkansa ja yhden mustan maagin kaula katkesi ja hänen verensä kasteli alttarin toisena. Shamaani Shulackh langetti kirouksia minkä kerkesi, mutta niiden vaikutus jäi laimeaksi. Yksi maageista kaatui Vestigen eteen ja anoi armoa.

”Armoa hyvä herra!” Kyseessä oli sama nainen, joka oli ohittanut Vestigen matkalla alttarille. ”En halunnut tätä!”

Kuitenkaan teurastuksen keskellä Vestige ei edes kuullut vastustajansa pyyntöä. Hänen miekkansa kärki lävisti maagin rinnan ja hänen musta kaapunsa kastui verestä.

Mutta kaksi kultistia oli ehtinyt kaivaa sauvansa esiin. Maagista energiaa keräten he uhkasivat kolmikkoa sauvoillaan.

”Hitto kun täällä ei ole lintuja!” Huudahti Shamaani sauvaansa hieroen. ”Loitsuni ovat tehottomia!”

Vestige oli kääntynyt kohti alttarille taikaikeinoin sidottua miestä. Tämä ei vaikuttanut edes huomanneen koko tapahtumaan. Siivoten edestään kuolleen maagin ruumiin, Vestige kiipesi alttarina toimineelle kivikasalle. Hän kompasteli kiviin ja kaatui, mutta ylös noustuaan katseli miestä kasvoihin ja järkyttyi.

Miehen silmät olivat sokeat, mutta sinihohtoiset. Ne tuijottivat suoraan Vestigen silmiin, mutta näkemättä mitään. Silti niistä paistoivat viha ja epäusko kaikkea ympäröivää kohtaan. Mutta miehen kasvot olivat kaikista runnelluimmat. Ne oli taikakeinoin saatu näivettymään, ja miehen iho irtosi suurina paloina hänen yrittäessään liikkua. Kasvojen ollessa sairaat ja mätääntyneet, eikä tuo uhri ollut enää ihminen.

Sitten se tapahtui, ja kauhea musiikki pärähti soimaan taivaalta. Koko alttari räjähti paiskaten Vestigen aukion reunalle. Miehestä ei jäänyt jäljelle mitään, mutta hänen tilalleen oli laskeutunut kolme metallista ankkuria. Vestige katsoi ylös suoraan mustaan ankkuriin.

Yötaivaalle oli ilmestynyt kauheasti loistava metallinen kahle. Se oli pyöreä ja leijaili täysin ilman tukea metsän yllä. Sen keskellä oli suuri portaali, joka imi sisäänsä kaiken irti lähtevän. Ankkurista laskeutui maahan kolme mustaa kettinkiä, jotka kuin käärmeet luikertelivat ympäri aukiota etsien kiinnityspaikkaa.

Kaksi mato-kultistia imeytyi kauheasti huutaen ja vastustellen suoraan taivaalle, ja syttyivät ankkurin vaikutuksesta tuleen. Näin kolmikon silmien edessä he paloivat elävältä tuhkaksi ja heidän jäännöksensä imeytyivät portaalin läpi.

Sitten portaali alkoi sylkeä heidän ylleen vihulaisia. Scampeiksi ja Banekiineiksi kutsuttiin niitä toisesta maailmasta tulevia pikku tihulaisia, jotka muodostivat ensimmäisen alloon.

Scampit muistuttivat suuresti rotan ja apinan yhdistelmään. Tosin ne olivat kaljuja, ja niiden selässä oli palavia piikkejä. Lisäksi ne ampuivat tulipalloja käsistään. Oppineet ja maagit ovat sangen yhtä meiltä siitä, että ne syntyivät jonkinlaisen biologisen kokeen seurauksena oblivionin mustissa vankiloissa.

Banekiinit taas olivat natiiveja eli deadroja pieniä violetteja liskomaisia olioita, joiden nahka on kauttaaltaan palanut kuumassa oblivionissa. Mutta todella taitavia ne ovat, mitä tulee shokin ja salaman käyttämiseen taistelussa. Pienet oliot ovat varta vasten kasvatettuja juoksemaan kohti vihollista ja räjäyttämään itsensä, jolloin räjähdyksestä syntyy pieni ukkospilvi, jonka salamat surmaavat tai halvaannuttavat kaiken tielleen osuvan.

Ja ikään kuin tämä ei olisi vielä tarpeeksi. Maasta alkoi nousta esiin luisevia ja matoisia sormia. Tietysti aukion piti olla vanha pakana-aikojen hautausmaa. Osalla epäkuolleista oli yllään vielä alkeellisia metallisia panssareita, jotka tosin murenivat ruostepaloiksi heidän kävellessään. Suurin osa kävi kimppuun kynsin ja hampain, mutta pari piti kiinni ruostuneista miekoistaan.

Vestige nousi pystyyn ja katseli hävitystä. Metsä kaikkialta ympäriltä oli tulessa ja paloi sairaalla sinisellä liekillä, joka ei todellakaan ollut tästä maailmasta. Tokkopa koko metsä enää kasvaisi takaisin yön jälkeen. Ukkonen jyrähteli ja salamant välähtelivät sytyttäen lisää tulipaloja ympäri metsään.

Ja kaiken tuon yläpuolella loisti kirkkaampana kuin aurinko ja kuu musta ankkuri kauheasti salamoiden. Se imi voimallaan sisäänsä puita ja metsän eläimiä, ja kuin kalmarin lonkerot siitä lähtivät valtavat kahleet, jotka kaivautuivat syvälle maahan ankkuroiden tuon hirveän kapistuksen maailmaan.

Ulrakoch ja Shulackh olivat onneksi vielä elossa, ja hetkeäkään epäröimättä he kävivät tunkeutujia vastaan. Vestige ihaili Ulrakochin taitavia käsiä, jotka murkasivat vihollisia toisensa perään levittäen niiden palavat jäännökset ympäri aukiota. Hänen kirveensä murskasi skeletoonin toisensa perään soturin väsymättä, mutta aina välillä joku scamppi kiipesi hänen selkäänsä ja puri kiinni niskasta. Kauheasti huutaen tuo yksisilmäinen soturi sitten repi sen irti ja talloi jalallaan kallon mäsäksi.

Huonosti ei pärjännyt myöskään shamaani Shulackh. Hirveä oli tuon vuorten velhon taistelu. Riimusauva jakoi tappavia iskuja kaikelle, joka uskalsi tulla tarpeeksi lähelle. Shamaani kaivoi aina välillä kaapunsa uumenista pussillisen jotain jauhetta, sytytti sen, ja sinkautti sen sitten päin hyökkääjiä, jotka sulivat tai silpoutuivat myrkkyjen vaikutuksesta.

Sitten berserkkiin ajautui myös Vestige. Vanha vihollinen oli jälleen edessä, mutta voittamaton se ei ollut. Mitä ikinä tuosta ankkurista tulisikaan, kaatuisi se joonialaisen teräksen iskusta. Hän veti miekkansa esiin ja ryntäsi päin hyökkääjiä. Luurankojen rusahtaminen palasiksi miekan alla, oli musiikkia ritarin korville kuten myös scamppien kuolinhuudot miekan silpoessa niitä palasiksi.

Mutta vihollisella oli kuin olikin ylivoima. Maasta puski esiin aina vain uusia ja uusia epäkuolleita. Pian oli koko aukion maa kauttaaltaan myllätty taistelun tuoksinnassa. Erään luurangon silmästä putosi matoja, ja toisen rintakehästä roikkui myyräpoikue emoineen. Mutta kaikki kaatuivat miekan alla.

Taikoa osasi Vestige myös. Hänen kädestään lennähti tulipalloja, jotka olivat paljon voimakkaampia kuin deadran jäljitelmät. Kumeasti räjähtäen ne tuhosivat kerralla kymmeniä hyökkääjiä. Hän taistelun tiimeksessä tunsi muuttuvansa kuin lohikäärmeksi ja sotahuudon toisensa perään huusi ja hänen käskystään tulen ja jään voimat lakosivat vihollisia kertaakaan vahingoittamatta liittolaisiaan.

Niin taisteli tulimiekkaa pitelevä jääkasteen saanut soturi. Ja monen skeletoonin luunpalat ja scampin raajat peittivät maata. Mutta aina tuo ankkuri syöksi syövereistään lisää vihulaisia heidän päällensä. Ulrakoch joutui scampien väijyttämäksi ja kaatui palavien rottien painosta maahansa. Shamaani Shulackh yritti auttaa ystäväänsä loitsuillansa, mutta tuli jättäneeksi selustansa alttiiksi miekkaa pitelevien soturien hyökkäyksille.

Kun pelaaja on pattitilanteessa, ainoa vaihtoehto on muuttaa lähestymistapaa. Kun tilanne vaatii nopeita toimia, sillä panoksena on muutakin kuin vain epäonnistuminen, on paras vaihtoehto improvisoida. Vestige ei ole koskaan ollut hyvä improvisoimaan. Kuolevaisuus painoi hartioilla, joten hengestä on pidettävä kiinni. Kuitenkin tämä tilanne oli poikkeus. Jos tilanne ei muutu nopeasti, kuolisi lukemattomia ihmisiä varmasti.

Niinpä Vestige laittoi miekkansa takaisin huotraan ja alkoi juosta. Hän juoksi erään maahan kaivautuneen ankkuriketjun luoksen ja tarttui siihen. Ketju oli paksumpi kuin hänen vyötärönsä ja teki kipeää koskettaa.

Kuitenkin Vestige käytti kaikki voimansa, eikä ehtinyt saamaan lisää taikajuomia juomalla. Niin villikissaa nopeammin hän lähti kiipeämään ankkuriketjua kohti taivasta. Alas hän katsoi vain kerran ja näki, että taistelu oli vielä käynnissä. Siispä kaikkea toivoa ei ollut vielä menetetty.

Kertaakaan ei hänen otteensa livennyt. Ehkäpä se johtui ketjun lenkkien rosoisuudesta. Lisäksi niihin upotetut metallipiikit tarjosivat erinomaiset jalansijat. Hintana oli tietysti vaatteiden ja ihon repeytyminen niihin osuessa. Vestige tunsi veren valuvan käsillään ja jaloissaan, mutta hän ei pysähtynyt.

Kun kiipeäminen oli jatkunut ikuisuuden, tuli viimein vastaan itse ankkuri. Vestige oli nyt myrskyn silmässä, ja aikeissa astua maailmaan josta harva palaa. Jumalaton meteli kuului kun ankkuri imi itseensä maailman voimaa, ja pian Vestige saisi selville kuka tuota voimaa käyttäisi.



Hän hyppäsi. Ja vastoin ikiaikaisia ohjeistuksia, katsoi Vestige alas. Hän näki allaan taistelun ja ruumiiden kentän. Mutta taistelu oli yhäkin käynnissä. Hän ei tiennyt miksi, mutta yhä miekka puri kiinni hirviön ruumiiseen ja kuin heinä lakosivat epäkuolleet loitsujen tieltä.

Mutta sitten Vestige imeytyi portaalin läpi. Se ei tuntunut juuri miltään, mutta sen jälkeen hän tunsi olevansa nopeassa liikkeessä. Ja mitä hän ensimmäisenä näki kuljettuaan maailman rajan läpi, kauhistutti häntä.

Scamppeja, banekiineja, epäkuolleita, erinäisiä hirviöitä joita tavallinen ihminen ei voisi enää edes kuvitella, kaikkea tuota oli jonossa ankkurin toisella puolella. Odottamassa pääsyä maailman rajan toiselle puolelle. Osa hirviöistä oli vallan mielikuvituksellisia, mutta kaikki olivat sellaisia, joita oli Vestige nähnyt ennenkin. Krokotiilin ja dinosauruksen tulta syökseviä risteymiä. Lepakon ja epäkuolleen harpyijan jälkeläisiä. Joukossa oli luonnollisesti myös violetinhohtoisia deadroja, jotka puhuivat omaa kieltään. Selvää oli, että jos tuo armeija pääsisi portaalin läpi, olisi Cyrodiil tuomittu.

Vestige jatkoi lentoaan ylöspäin. Hän kulki yhä uusien ja uusien ankkurien läpi ja yhä uudet armeijat esittäytyivät hänelle. Hän oli oblivionissa, toisessa maailmassa. Hän näki pahan veriplasman täyttämiä järviä, joista nuo hirviöt sikisivät ja loputtomia myrskyjä joiden ympärillä lenteli kaupunkiakin isompia hirviöitä, joita hän ei tahtonut edes ajatella sen enempää.

Juuri kun hän luuli päätyneensä loputtomien portaalien labyrinttiin, kyyti loppui. Vestige laskeutui jaloilleen jonkinlaiselle alttarille. Hän oli suuressa luonnon muovaamassa salissa, ainoa vain ettei se muistuttanut mitään Tamrielissa nähtyä.

Seinät valuivat sinistä verta, ja olivat sairaan violettejä. Näin voisi kokematon matkailija kuvata kokemuksiaan yhdessä kuudesta toista oblivionin valtakunnassa. Vestige oli toki käynyt siellä monta kertaa ennenkin, mutta aina hän oli varustautunut etukäteen ja tiennyt tarkalleen mitä hänen piti tehdä. Monesti hän oli vapauttanut deadran vankiloihinsa sulkemia onnettomia sieluja, tai muuten vain katsonut tarpeelliseksi hakea jotain toisesta maailmasta. Oli hän myös paikallisia riivauksia hoitanut, sillä aina välillä toisesta maailmasta roiskahtaa jotain rajan yli, ja asiantuntijan tehtäväksi jää sen tunkeminen takaisin.

Nyt Vestige tiesi, että hänen pitäisi jotenkin lopettaa käynnissä oleva hyökkäys. Kaikeksi onneksi Vestige oli ainoa koko Tamrielissa, joka saattoi sanoa tehneensä sen aiemminkin. Siksi hän tiesi, miten ankkurin voisi purkaa. Ensiksi piti löytää objekti, josta ankkuri saa voimansa. Yleensä se olisi muinaista magiaa voimana käyttävä merkkikivi.

Mutta vastaus esittäytyikin suoraan hänen edessään. Vestige näki edessään suuren mustan alttarin, johon tuo samainen kivi oli kiinnitettynä. Sen takana taas oli ankkuri, joskin hyvin omituisesti käänteisessä muodossa jatkuvasti ammentaen kivestä voimaa.

Vestige lähti kävelemään kohti kiveä, kun hänen silmänsä osuivat sen vertijaan. Musta ratsastajahan se siinä. Nyt Vestigellä oli tilaisuus tutkia vastustajaansa paremmin. Sen panssari oli todellakin violetinhohtoinen, mutta pimeässä näytti pikimustalta. Hirveästi se kolisi ja kilisi olennon liikkuessa, mutta deadra se ei ollut. Toki monet oblivionin prinsseistä halajavat maailman valloittamista, mutta tuo olento ei ollut deadra.

Soturilla oli kädessään kaksi palavaa nuijaa, mutta hirviö ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Ehkäpä se oli hieman hämmentynyt tästä uudesta tunkeilijasta. Vestige taas ei aikaillut. Hän kaivoi vyöllään riippuvan varsijousen ja latasi sen räjähtävällä vasamalla. Hän painoi liipasinta naksahtaen, ja ammus sinkoutui kohti vastustajaa.

Mutta sitten Vestigekin haukkoi henkeään. Käden heilautuksella hänen vastustajansa oli pysäyttänyt vasaman, joka nyt leijaili hänen edessään. Pienellä liikkeellä soturi käänsi vasaman kulun ja se singahtikin koko voimalla Vestigeä kohti, joka vain vaivoin onnistui sen väistämään. Huoneen takana oleva seinä romahti kivimurskaksi räjähdyksen voimasta.

Vestige ei ehtinyt hämmästyä, sillä toki ilman hevostaan oleva ratsastaja juoksi aseet tanassa häntä kohti. Vestige veti miekkansa eteen, ja katsoi myös hänen kaulassaan riippuvaa pyhäinjäännöslipasta. Nyt jos koskaan sen apu olisi kaivattua.

Soturi huitoi mitään sanomatta kahdella nuijallaan villisti ilmassa. Vestige väisteli ja parhaansa mukaan yritti iskeä takaisin miekallaan. He painivat varsin lähellä tosiaan, ja Vestige näki olennon vihan täyttämät violetit silmät selkeästi.

Vestige pujottautui pois soturin otteesta, ja iski sitä täydellä voimalla selkään miekalla. Miekka tei tehnyt naarmuakaan hirviön haarniskaan, ainoastaan kipinöitä. Hän iski uudelleen, tällä kertaa päähän. Olento oli sangen kömpelö liikkeissään eikä ehtinyt väistää, mutta silti sen kypärä ei hievahtanutkaan miekan iskusta. Koko hirviö oli kuin rikkomattoman kuoren sisässä.

Vestige joutui jälleen väistämään hirviön tulisia piikkinuijia, mutta ei ehtinyt. Hän itse oli vielä haavoittunut kiipeämisestä, joten hänenkään liikkeensä eivät olleet parhaita mahdollisia. Hän tunsi rintakehässään musertavan iskun kun hirviön nuija paiskasi hänet pois tieltään.

Vestige maistoi verta suussaan ja yski pari hammasta ulos. Hän oli taistellut ennenkin deadraa vastaan, kuten myös paria vieläkin kauheampaa olentoa, mutta tämä ei ollut mitään sellaista. Olennossa oli toisaalta jotain tuttua, mutta se oli kuin moninkertaistettu versio kaikesta siitä, mitä Vestige oli elämänsä aikana tappanut.

Vestige nousi ylös. Pari kylkiluuta oli murtunut, mutta niin murtuisi pian tuon olennon panssari. Hän käytti kaikki sen hetkiset voimansa ja miekka ojossa ryntäsi päistikkaa hirviötä päin.

Isku pysäytti hänet, mutta se tulikin hänen oman miekkansa kahvasta. Mikka sojotti olennon rintapanssarista, mutta hirviömäiset kourat olivat kiertyneet miekan terän ympärille. Vestige ei tiennyt mitään mikä voisi murtaa joonialaisen teräksen monet lumoukset, mutta kohtasikin nyt jotain sellaista.

Olennon kädet alkoivat savuta ja Vestigen ikivanha miekka näytti sulavan sen otteessa. Metalli savusi ja sihisi, mutta toisaalta se saattoi olla vain tuon hirviön valuva veri. Vestige työnsi kaikin voimin miekkaa syvemmälle, mutta se vastusteli.

Sitten hirviö valmistautui armoniskuun. Se pudotti kummatkin nuijansa pitäen otteensa Vestigen miekasta. Vyöltään se kaivoi pitkän violetinhohtoisen tikarin, joka näytti olevan veistetty kivestä. Vestige tiesi, että tuo tikari oli valmistettu sielukivestä, eli se surmaisi pelaajan yhdellä iskulla, ja vieläpä varastoisi sielun. Olennon hirveät kypärä katseli suoraan Vestigeä, mutta hän näki vain nuo violetit silmät.

Silloin Vestige ymmärsi. Olennon panssaria ei voisi murtaa, mutta sen silmät olivat vailla suojaa. Hän toisella kädellä piti otteensa miekassa ja toisella kaivoi vyöltään vasaman. Hän sattui ottamaan käteensä sielukivikärkisen, joka oli tarkoitettu alunperin pelaajia varten. Hän latasi, ja sekunnissa ampui olennon oikeaan silmään ja vasama katosi kypärän sisään.

Hirviön ote miekasta heltisi, ja sen kädet retkahtivat veltoiksi. Miekka ei ollut koskenutkaan sen panssaria, vaan olento oli todella käyttänyt voimiansa sen kaappaamiseen. Kuitenkin lumous heltisi nopeasti, eikä miekka näyttänyt enää epänormaalilta. Olento sen sijaan kaatui maahan saman tien, mutta sen toinen silmä oli yhä auki ja loisti violettia valoa.

Sitten Vestige kuuli sen ensi kertaa puhuvan. ”Palvelijat, jotka pettävät minut, ansaitsevat tulla tuhotuiksi.” Mutta ääni ei ollut hirviön oma, vaikka tulikin tämän kypärän sisältä. Se oli hirveä ääni ja kuulosti kuolevan olennon valitukselta. ”Rakkaidesi nahat tulevat vielä liehumaan lipuissani.”



Sitten Vestige teki virheen, joka oli ehkä suurimpia hänen tekemiään virheitä ikinä. Hän olisi voinut poistaa olennon kypärän ja katsoa mitä sen alta paljastuisi. Näin tehdessään hän olisi saanut selville kammottavan salaisuuden, joka olisi ehkä voinut osoittautua hyödylliseksi. Sen sijaan hän kääntyikin kohti alttaria ja irrotti säkenöivän merkkikiven. Ankkuri alkoi sammua, mutta kivi piti ensin rikkoa.

Mutta nämä ratsumiehet tulisivat vainoamaan Vestigeä hänen elämänsä loppuun saakka. Sillä ne tiesivät, että tuolla jossain oli joku, joka pystyisi päihittämään ne. Pientä tutkimustyötä tekemällä ne myöskin oppisivat, että sillä jollakulla oli ystäviä kuin sukulaisiakin. Ja että hän saattaisi tulla pelastamaan heitä, mikäli nämä olisivat vaarassa. Mutta Vestige taas ei tiennyt keitä nuo ratsumiehet olivat, vaikka hän saisikin sen selville kun maailmaa oli jälleen muokattu.

Nyt Vestigen huomio oli kuitenkin kiinnittyneenä maagiseen merkkikiveen, joka pitäisi tuhota. Kuitenkin se tarkoittaisi, että ainoa reitti takaisin Tamrieliin tukkeutuisi. Hän oli valmis ottamaan sen riskin, sillä ankkuri säilyisi omalla voimallaan vielä hetken. Vihertävä merkkikivi asetettiin maahan, ja Vestigen miekka särki sen tuhansiksi siruiksi.

Mutta tulinen myrsky syntyi. Seinät syttyivät tuleen, ja pian Vestige huomasi olevansa ansassa tulisen seinän sisällä. Yllätykset eivät olleet vielä loppuneet, ja pian Vestige huomasi olevansa vastakkain sellaisen olennon kanssa, joka oli jos ei tuntemattomampi, niin ainakin voimakkaampi kuin mikään minkä hän oli ennen kohdannut.

Vestigeä katseli valtava tulinen kallo. Se vaikutti koostuvan kokonaan tulesta, ja tuli ei ollut sairaita oblivionin liekkejä, vaan aivan tavallista tulta. ”Mikä sinä olet?” Hän huusi.

Pääkallo avasi kitansa ja hönkäisi ja Vestigestä tuntui kun hän olisi ollut tulivuoren kraaterissa. Hän jostain ihmeellisestä mielenjohteesta nosti kaulassaan olevan pyhäinjäännöslippaan eteensä, ja se suli hänen kädestään ja luineen päivineen hajosin olemattomiin. Se siitä lumouksesta.

”Mikä sinä olet!” Toisti Vestigen kysymyksen.

Kallo alkoi puhua. Sen ääni tulinen oli kuin lohikäärmeellä, ja niin säkenöivää että siitä oli vaikea ottaa selkoa. ”Minulla on monta nimeä kuolevainen! Pimein kaikista pimeyksistä! Maailmojen tauti! Ratsumiesten kuningas! Escobiothron ja Ufemeriksen perijä! Näillä nimillä minua kutsutaan, mutta sinulle minä olen vain kuolemasi!”

Kaksi asiaa sälähti Vestigen korvaan. Escobiothro ja Ufemeris. Kaksi pimeää lordia, jotka muinaiset joonialaiset tahoillaan kukistivat. Kummankin sanottiin olevan niin kauhea, että jopa jumalat pelkäsivät heitä ja koko universumi joutui alistumaan heidän tahtoonsa. Tietysti tuosta oli aikaa ja myyttien tapahtumat sijoittuivat ennen ja jälkeen maailman synnyn, mutta Vestige oli vanha. Tarpeeksi vanha.

”Minä olen taistellut Escobiothron näivettäjiä vastaan!” Hän huusi niin lujaa kuin pystyi. ”Ufemeriksen legioonat ovat kaatuneet miekkani edessä!”

Kallo nauroi tulista naurua. Vestige mietti kaikkia oblivionin prinssejä. Kuusitoista heitä oli, eikä yksikään esiintynyt palavana kallona. Tuo olento oli jokin muu. Ehkäpä maailmojen välinen häirikkö.

Sitten olentoa ympäröivästä tulimyrskystä erottui kaksi tulista kättä. Ne heristivät tulisia ja lieskoja säkenöiviä nyrkkejään valmiina nielaisemaan hänet. Vestige otti esiin harvoin käyttämänsä aseen. Profeetan hänelle antaman riimusauvan. Hän ei edes muistanut, että hänellä oli sellainen ollut.

”Minulla on aseenani profeetan riimusauva!” Hän huusi. ”Sen ovat takoneet vanhimmat kääröt, maailman ankkurit!” Niin sanottuaan hän iski sauvan maahan, ja loihti ympärilleen suojakilven.

Tulinen olento syöksi sisuksistaan ilmoille tulimyrskyn, joka kaikin voimin iskeytyi Vestigeä vasten. Hän tunsi voimaa, joka oli paljon häntä itseään voimallisempaa. Olento oli kuin jumala, tai ainakin melkein. Sellainen raaka voima voisi hävittää mantereita. Mutta voima oli raakaa, eikä olento itsekkään voinut käyttää koko olemustaan aseena.

Niin he sitten mittelivät hetken pelaajaritari ja tuo tuntematon olento. ”Suonissani virtaa Akatoshin lasten lohikäärmeiden veri! Tulesi ei voi minua kärventää!” Aina välillä oli kuitenkin tuli niskan päällä, ja se oli todella voimakasta tulta. Voimakkaampaa kuin hänen omansa. Mutta riimusauvan kautta kanavoitu voima piti suojakilven yllä, joskin se joutui väistymään aina uusien lieskojen iskiessä sitä päin.

”Sieluni on profeetan siunaama! Miekkani olen sielustani takonut! Paholaisen arkkivihollinen olen! Sinä olet nimetön! Kasvoton! Muodoton! Tyhjyydestä sikinyt! Olkoon mielettömyytesi ikuisesti sidottuna tähän pimeyteen! Palaa tyhjyyteen sinä muodoton varjo!” Vestigen joka sana kaikui voimakkaina riimuina ja loitsusanoina. Niin lohikäärmeiden voimallisena kielenä, kuin loitsuriimujen unohdettuina sävelinä.

Lopulta loputtomassa tulimuurissa näkyi aukko. Vestige ei aikaillut vaan juoksi päätä pahkaa sitä päin. Hän pääsi läpi ja huomasi jälleen olevansa loppumattomassa pudotuksessa. Hänen yllään levittäytyi tulimyrsky, mutta nopeasti materialisoitui tuo puhtaasta voimasta koottu kallo. Se näytti seuraavan häntä vapaassa pudotuksessa.

Armeijat jotka Vestige oli nähnyt maailman rajat ylittäessään, kärventyivät nyt tuon olennon tulessa. Se oli ahmaisemassa Vestigen kitaansa, mutta pudotus oli nopea ja pian maailman rajat tulivat viimein vastaan.

Hetken aikaa Vestige oli tyhjyydessä. Hänen allaan levittäytyi Nirnin planeetta ja sen lukemattomat mantereet, joista suurin Tamriel oli. Kauniina levittäytyivät yhdeksän provinssia. Vehreä haltioiden maa, karut mutta urheat Skyrimin vuoret, nuo kodikkaat High Rockin nummet ja aina yhtä ihmeelliset Morrowindin alangot.

Mutta takanaan hän näki oblivionin kuusitoista maailmaa. Melkein näkymättöminä ja aina niin valottomina ne kiersivät kaikkea elollista, aina eläen sen tuomasta loistosta.

Hän näki sivullaan myös tuon kallon, joka ilmeisesti oli yrittänyt seurata häntä. Se näytti huutavan, mutta hapettomassa tyhjyydessä sen huuto ei kuulunut. Sen tuli alkoi kuolla ja hitaasti mutta kauheasti irvistäen se katosi loputtomaan tyhjyyteen.



Sitten Vestige tunsi jälleen putoavansa. Nyt hänen alapuolellaan levittäytyi se sama metsäaukio, jolta matka maailman rajan yli oli alkanutkin. Hän oli ollut maailman ulkopuolella kauan, sillä aurinko oli juuri noussut. Ylhäältä Vestige näki, että aukiolle oli kasattu muitakin kiviä kuin vain ankkurin alttari. Kivet muodostivat sanoja deadran mustalla kielellä, mutta pudotessa ei lukemiseen ollut aikaa.

Sitten hän makasi vatsallaan maassa. Kipua ei enää tuntunut, eli pudotus oli ollut pehmeä. Hän katsoi ylös, ja näki ankkurin kadonneen. Aukiota ympäröivistä puista suurin osa oli palanut, mutta niiden takaa näkyivät jo vehreät ja korkeat lehtikuuset. Metsä oli siis pelastettu. Vestige nousi ylös, ja näki, että siellä täällä oli maassa mustia läiskiä, sillä deadran ruumis palaa kuollessaan.

Ilokseen Vestige näki shamaani Shulackhin sitomassa Ulrakochin haavoja. Hänellä itsellään oli myös pari ikävältä näyttävää palovammaa kasvoissa, mutta kummatkin näyttivät olevan hyvin elossa. Ulrakoch huomasi Vestigen ilmestymisen ensimäisen.

”Hei kuule! Se oli temppu se!” Hän yritti nousta, mutta ilmeisesti hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt eikä shamaani päästänyt häntä. ”Voi että tästä kyllä pitää kertoa kotopuolessa kaikille! Meistä puhutaan sukupolvia, ja nyt tuntuu siltä, että voisin jopa siittää maailmaan pari lasta, jotka jatkavat meidän työtä.”

Mutta kaikkein eniten Vestigen sydäntä lämmitti seuraava näky. Aukion reunalla seisoi ruskea hevonen, jonka selässä istui hyvin varustettu salskea harmaahiuksinen pelaaja, miekkaansa teroittamassa.

”Notarius?”, aloitti Vestige. ”Miten sinä tänne löysit?”

”Lähdit sitten näemmä seikkailulle ilman minua.” Pelaaja nousi ratsailta. ”No jälkiesi seuraaminen oli sangen helppoa. Täältä päin alkoi kuulua melkoinen metakka, ja hirmuinen ukkosmyrsky nousi. Auttelin vähän näitä uusia ystäviäsi hirviöiden kanssa, ja sitten löydänkin sinut pulasta. Tulee mieleen se viimevuotinen Whiterunin keikka.”

”Voi Notarius! Et tiedäkkään miten iloinen olen sinut nähdessäni, mutta valitettavasti kyse on jostain paljon vakavammasta kuin vain maaginen krapula Whiterunissa.”

”No hys nyt!” Vastasi Notarius. ”Monestikko olen sinulle sanonut, että tarvitsen toista miekkaasi. Aika paksuja nääs nuo deadran luut, joka helvetin kerta pitää teroittaa miekka uudelleen.”

Vestige ei vastannut, mutta näki sitten erinomaisen tilaisuuden vaihtaa puheenaihetta. ”Ankkurista on tipahtanut arkku.”

Ja toden totta näin oli. Myllätyllä metsäaukiolla oli arkku, se oli näemmä tipahtanut ankkurista sen tuhoutuessa. Arkku ei ollut suuri, mutta ei myöskään pieni. Se oli hieman kulunut ja näytti olevan tehty voimakkaasta metallista.

”Niin tietysti!” Vastasi Notarius harppoessaan arkkua kohti. ”Mustan ankkurin tuhoutuessa siitä tipahtaa arkku. Onko kuolevaisuus viimein saanut pääsi sekaisin vai mitä? Miksi muuten pelaajat näitä ankkureita tuhoaisivat, jos siitä ei maksettaisi?”

Soturi Ulrakoch harppoi ontuen arkun luokse. Hänellä oli tosiaan pari luuta poikki, mutta shamaani Shulackhin hoidot olivat jo tehneet ihmeitä. Hän yritti avata kantta mutta turhaan. Hän rynkytti ja heilutti arkkua, mutta kansi ei auennut.

”Annahan tänne senkin barbaari”, käski Notarius leikkisästi. ”Tästä maailmasta tai toisesta, on lukko silti lukko. Ja parhaiten se aukeaa lumotulla tiirikalla.”

Ja niin aukesi. Tottuneesti Notarius kumartui arkun, eteen ja teki temppunsa ja hetkessä lukko oli auki. Ulrakoch oli ensimmäinen, joka kovakouraisesti alkoi tutkimaan sisältöä.

”Pelkkää kultaa!” Hän tuhahti. ”Eihän näillä kolikoilla tee yhtään mitään!”

Mutta Notarius oli heti seuraavana. Hän tonki arkun perin pohjin ja se osoittautui varsin mielenkiintoiseksi. Arkusta löytyi kullan alle piilotettuna aseita ja varusteita, jotka näyttivät olleen valmistettu Tamrielin joka kolkassa. Oli haltiamiekkoja sekä Nordien sotakirveitä. Arkusta löytyi myös pari sielukiveä, jotka Vestige laittoi nopeasti omaan taskuunsa.

Saalis jaettiin siis seuraavanlaisesti. Varusteet siirtyivät reachilaisille, kuten myös pieni osa rahoista kotimatkaan varten. Pelaajat taas jakoivat kullan. Mutta arkun pohjalle jäi vielä yksi esine, jota kukaan ei ollut vielä ottanut.

Yhdestä suuresta sielukivestä veistetty tikari, joka oli luultavasti peräisin oblivionista. Se olisi sangen hyödyllinen pelaajia vastaan. Vestige otti sen käteensä aikeissa sujauttaa sen nopeasti vyölleen.

”Hei tuo kuuluu meille!” Huudahti Ulrakoch. ”Anna se heti tänne!”

Vestige kommentti suuresti närkästytti. ”Kiinnostuit siitä vasta, kun näit jonkun toisen koskevan siihen. Minä otan tämän tikarin, ja jos haluat viimeistellä aiemmin sovitun mittelön, työnnän sen mielelläni ehjän silmäsi läpi.”

Ulrakoch ei vastustallut, ja yhdessä Shamaani Shulackhin kanssa hän alkoi varustautua kotimatkaan.

”Tulisit mukaamme”, yritti shamaani vakuutella. ”Reach on varmasti kaunis paikka teikäläisten mielestä. Toki vain harva päätyy sinne jostain syystä.”

”Pelaajat eivät ole kovin hyviä ylittämään vuoria”, vastasi Notarius. ”Se on se syy.”

Vestige oli kuitenkin jo tässä vaiheessa syventynyt aukion reunojen tutkailuun. Juomalla maagisia kykyjään vahvistavan taikajuoman, pystyi hän yhä näkemään apokalyptisten ratsumiesten jättämät kavionjäljet. Hänen oletuksensa vahvistui. Aukiolta oli lähtenyt kolme ratsastajaa, ja neljännen hän oli surmannut.

”Niin, muistaakseni meidän piti Aleswellissä värväytyä palkkamiekoiksi Daggerfallin liiton armeijaan.” Keskeytti hänen puuhansa Notarius.

”Sen ehtii myöhemminki, sillä sota ei tule loppumaan lähiaikoina”, vastasi Vestige. ”Anteeksi kauheasti siis, mutta minun seikkailunhaluni on tainut täyttyä. Minun pitäisi varmaan palata pohjoiseen ja levätä.”

”No voihan hitto”, vastasi Notarius. ”Kuolevaisuutesi tosiaan painaa harteillasi.”

”Sanoin, että minun pitäisi”, vastasi taas Vestige. ”Se ei kuitenkaan ole aikomukseni. On kysymyksiä, jotka tarvitsevat vastauksia. Ja seikkailut Cyrodiilissa saavat jäädä sivummalle tärkeämpien tehtävien edestä. Jos haluat, voit tulla mukaan, mutta tehtävästä tulee sangen tylsä.”

Notarius ei aikaillut vaan nousi satulaan. Vestige vihelsi ja hänen oma valkoinen tammansa jolkotteli esiin pusikosta. Vestige näki nyt selkeästi ratsumiesten jäljet, ja kaksikko karautti niitä seuraamaan.

”On pidettävä kiirettä, sillä ne ovat paljon nopeampia kuin me, eivätkä välttämättä lepää.” Hoputti Vestige.

Alkumatkalla Vestige kertoi Notariukselle koko tarinan, ja kaikken mitä palava kallo oli hänelle sanonut. Notarius näytti oudon huolestuneelta kuullessaan ratsumiehen vannoneen kostoa Vestigen rakkaille.

”Minusta meidän tulisi ehkä ratsastaa Wayrestiin”, hän ehdotti. ”Tyttäresi saattaa kaivata suojelua.”

Vestige ei kuitenkaan ollut innokas tapaamaan uudelleen perhettään, vaan päätti jatkaa ratsumiesten perässä. Hän kertoi lisää kallon sanomisista, mutta Notarius ei vaikuttanut edes uskovan kaikkea.

”Escobiothro? Ufemeris? Ja pyh minä sanon! Koskaan en ole semmoisesta kuullut, ja päästäsi varmaan keksit.”

Niin he jatkoivat pitkäksi tulevaa matkaa yhdessä. Koskaan ei Vestige saanut tietää, oliko sattuma todella tuonut hänet noiden ratsumiesten tielle. Notarius ei välttämättä olisi edes uskonut niiden olemassaoloon, ellei olisi omin silmin nähnyt niiden jälkiä kalpean solan portin kohdalla, jolloin he ensi kertaa olivat lähellä saavuttaa ratsumiehen.

Mutta riippumatta siitä, kuinka pohjoiseen he ratsastivat, ei ratsumiestä näkynyt. Jäljet olivat ja pysyivät, mutta Evermoren kohdalla oli Vestigen pakko luovuttaa. Notarius oli jo aikaisemmin palannut Cyrodiiliin, ja odotti jo innolla seuraavaa viihdyttävämpää seikkailua. Kumpikaan ei osannut aavistaakkaan, minkälaisiin seikkailuihin nuo ratsumiehet heidät vielä veisivät. Ja niitä seikkailuja harva kutsuisi viihdyttäviksi.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
1.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Pimeyden ankkuri 2019-02-09 10:23:19 boxo
Arvosana 
 
1.5
boxo Arvostellut: boxo    February 09, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

No pitkän seikkailun olet tehnyt, mutta itse en ikävä kyllä jaksanut lukea kuin siihen asti missä barbaarit ja ritari poistuvat tavernasta..Jaa miksi en jaksanut enenpää?
Jos noin alkumetreillä jo tarina vilisee epäjohdonmukaisuuksia, niin ei jaksa pidemmälle...Siis tuskin ritarit ovat miettineet tuohon aikaan "oluen laadun velvoittamia ravintoarvoja?"
-Tavernoissa tuskin on ollut BAARIMIKKOJA?
- Kun olut kaatui, ja tyttö tarjoutui tuomaan uuden niin ritari sanoi ettei
tarvitse koska "oli keisarillinen itsekkin" ?? Miten tuo liittyi yhtään mihinkään?
- Kylässä oli ensin mystinen halkeama joka tuntui ulottuvan maan sisuksiin asti,
pari lausetta myöhemmin se olikin laavantäyttämä??
- Mitään ei ollut tapahtunut, mutta (taas baarimikko) yllättäen vaikeroi että
" älkää tehkö meille enenpää pahaa" Ja toinen barbaari tuli yläkerrasta jotain tekemästä( ilmeisesti raiskaamasta sitä tyttöä?) vaikka hän oli just ollut siinä pöydässä syömässä.(tuossa vaikutti että oli unohtunut rivikaupalla tekstiä pois?)

Vielä lopuksi..siis älä käytä nykyaikaisia nimikkeitä/sanontoja jossain ritariajan tarinassa..ÄLÄKÄ VARSINKAAN TAMPERELAISIA..( NÄÄS )

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
20
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS