Petturin tarina Hot

Petturin tarina

”Kukaan ei tiedä mistä ihmetyksestä ikiaikaisesti kunnioitetut pelimestarit saivat aatoksen, että Camlornin rannikon ja Farrunin lahden välissä olevat maat on nostettava merestä ja täytettävä asukkailla. Näin High Rockin provinssin keskelle tuli pohjoiseen osoittava niemeke, joka koollaan vetää vertoja provinssin rikkaimmille kuningaskunnillekkin. Kuitenkin lähemmin tarkasteltuna tuo alue muistuttaa lähinnä oblivionista temmattua kiveä, joka on mereen joutuessaan jäähtynyt. Rosoiset vuoret ja niiden väliin jäävät karut joettomat laaksot eivät tarjoa uutteralle maanviljelyä rakastavalle maanläheiselle bretonille satoa. Kuivuus taas näännyttää niin paimenen kuin hänen lammaslaumansa, ja äkkinäinen sadekuuro voi viedä vielä talonkin mennessään.

Silti tuota maata, jota nykyään rivenspireksi kutsutaan, asuttavat uutterat uudisraivaajoiksi itseään kutsuvat miehet. Jo kauan tuo maa onkin ollut asutettu, ja vaikka High Rock tunnetaankin sotaa käyvien ritarien ja teennäisen tärkeilevien aatelisten kotimaana, nousevat nuo piirteet rivenspiressä ennennäkemättömiin mittasuhteisiin.

Ei ollut pöly vielä laskeutunut glenumbran taistelukentällä, jossa niin Dorellin kuin Montclairinkin ritarit olivat auttaneet haltiat torjumaan Cyrodiilin roistovalloittajat, kun paikallinen paimen Ranser nimeltään nousi jo kapinaan haltiavaltaa vastaan. Niin haltioiden alla eläneet, mutta karulle maalle siunatun suuren vaurauden kovalla työllä saavuttaneet talonpojat nousivat jo vapaustaisteluun ja ryöstäen, raiskaten ja polttaen hävittivät joka ikisen haltian maastaan. Sen jälkeen tärkeileväksi aateliseksi itsensä nostanut Ranser otti nimekseen Branquette, ja julistautui Sharnhelmiin perustamansa mäkilinnansa kuninkaaksi.

Sotainen oli näiden umpiniskaisten paimenten elo, sillä heidän oli sotahulluudessan sodittava niin vuorten örkkejä kuin eteläisiä maanmiehiään vastaan. Lopulta kun örkit oli ajettu takaisin vuorille keksivät he viimein käydä kiinni toistensa kurkkuihin. Montclairit liittyivät kasvavaan kuningaskuntaan avioliiton myötä, ja vieläkin pohjoisemmassa elävät Dorellit pitkän sodan jälkeen. Sen jälkeen kuningas Maric I Branquette katsoi maansa ulottuvan jo kauas vauraaksi kaupungiksi kasvaneen mäkilinnansa porteilta, ja nimesi maansa uudelleen Rivenspiren kuningaskunnaksi.

Vieläkin maagit ja oppineet kiistelevät siitä mikä lopulta teki maasta suurelta osin hedelmätöntä. Maagit uskovat haltioiden vieneen maata vaurastuttavat lumoukset mukanaan hautaan tai Balfieralle, mutta oppineet taas uskovat loputtomien taisteluiden köyhdyttäneen tai kironneen laaksot. Paikallisista moni taas väittää sukupolven toisensa jälkeen jättäneen maan juuri sellaiseksi minä sen ovat syntyessään löytäneet. Karuksi ja hedelmättömäksi.

Oli miten oli, tuo rivenspiren maa kasvoi ja kukoisti Maricin ja hänen poikansa Alainin seuraajan Ranser II:n aikana, ja sen soturit tunnettiin ympäri provinssia ehkäpä kaikkien parhaimpina bretonien sotureina. Harvoin Rivenspireläiset ikinä kuitenkaan sotivat naapureidensa kanssa, sillä aateliset verottivat talonpoikia niin, että soturien tehtäväksi tulikin lähinnä rahvaan pitäminen kurissa.

Nääs rivenspireläisiä pidettiin etelämmässä asuvien serkkujensa keskuudessa hieman yksinkertaisina ja nuhjuisina takamaiden paimenpoikina. Tämä koski niin rahvasta kuin aatelistoakin. Ehkäpä taustalla oli aatelisten jo ennestään kova verotus, sillä yksikään paimen ei ikinä saavuttanut taskuunsa tarpeeksi ropoja voidakseen lähteä kaukomaille kauppiaaksi, eikä yksikään aatelisista sotakiireiltään siihen hommaan ehtinyt. Siispä laaksojen bretonit eristäytyivät ulkomaailmasta, mutta alati muistivat eteläisten serkkujensa loukkaukset.

Niinpä kerran keksi kuningas Roderic I määrätä kaikkien rahvaan yläpuolelle itsensä asettaneiden pukeutua koko provinssiin hienoimpiin pukuihin. Pian Rivenspireen marssi sankoin joukoin kauppiaita kaikkialta ihmisten maailmasta, ja pian myös etelän haltiasaarilta, tyydyttämään aatelisten tarve hienouksille. Niin Rivenspiren aatelisista tuli sangen lyhyessä ajassa koko High Rockin turhamaisimpia ja itsekeskeisimpä kuin myös ahneimpia. Kaikki tämä tietysti tarkoitti ennestäänkin suurien verojen kolminkertaistamista. Jopa metsälle nämä lordit ratsastavat hienoimmilla hopeakavion laaksossa kasvatetuilla hevosilla pukeutuen haukansulilla koristelluihin majavannahkaturkiksiin. Sitten aseenkantajiaan sättien he palaavat resupukuisina linnoihinsa, ja hankkivat uuden kiskomalla rahat lähimmän kylän talonpojilta.

Kaikkien noiden koettelemuksien keskellä Rivenspiren rahvaasta tuli huomattavan uskonnollista. Maagien ja muiden ”luonnonoikkujen” on yhäkin syytä pysyä Sharnhelmin muurien sisällä, sillä vieläkin harrastetaan noissa laaksoissa noidanpolttajaisia. Kun papit alkoivat puhua maan olevan hedelmätöntä, sillä jumalat ovat vihaisia turhamaiselle aatelille, keksi kuningas Weynon syyttää ongelmasta vampyyreja.

Kyllä luit oikein! Rivenspiressä kun on monia eri sodissa rakennettuja ja hylättyjä linnoja, on maa otollinen piilopaikka vampyyrille. Kansantaruissa vampyyrit tunnetaa ympäri High Rockia, mutta Rivenspiressä tarut ovat jääneet elämään aatelin ja heidän maksattamiensa oppineiden kertoessa aina uusia vampyyritarinoita. Niinpä jos näet kuljeskellessasi väen polttamassa vampyyrin, ole huoleti, he eivät todennäköisesti tarkoita sinua! Kuka tietää jos joku oikeakin vampyyri vuorilla piileskelisi, mutta sellaista paikalliset eivät ole vielä roviolle saaneet.

Rivenspiren nykyinen tilanne on jokseenkin sekava. Nääs kuningas Ranser III äpärällä oli tytär nimeltä Rayelle, joka oli kihlattuna Wayrestissa asuvat Gumberlandin kauppiassuvun vesalle, jonka nykyään tunnemme nimellä suurkuningas Emeric. Kuitenkin kun knahatenin flunssa tuhosi Wayrestin Gardener-sukuisen kuningasperheen ja nuoresta Emericista valittiin kuningas, katsoi hän parhaaksi olla ottamatta puolisokseen pohjoisen barbaarin tytärtä, ja sen sijaan iski silmänsä Hammerfellin aavikoilla hallitsevan kuningas Faharajadin tyttäreeseen prinsessa Maryaan, jota myös jalokiveksi sanottiin.

Mutta Ranser ei hullussa kunnianhimossaan sietänyt tyttärensä kunnian häpäisyä, vaan tarttui miekkaansa ja marssi Wayrestiin sanoen tekevänsä pojankloppi Emericistä ukkomiehen vaikka väkisin. Vaan takkiinsa sai Ranser, ja kilvan avasivat häntä hännystelleet aateliset Sharnhelmin portit Emericille ja hänen hammerfellilaisille liittolaisilleen, sekä myös heidän palkkaamilleen vuorten örkeille. Vieläkin Rivenspiressä lapset muistavat sukujen nimet siinä järjestyksessä, kun he pettivät kuninkaansa ja nimittivät Emericin Rivenspiren kuninkaaksi: Tamrith, Ysciele, Dorell, Ildene, Merowall, Montclair. Branckit ja Marcottit eivät ehtineet kruunajaisiin, joten heidät kirottiin pettureiden alimpaan tyrmään oblivionissa ja heidät maansa takavarikoitiin uusille herroille.

Siispä Rivenspiren aateliset ovat nyt Wayrestin ja Daggerfallin liiton uskollisia vasalleja. Veroja kerätään yhä, ja kyläkunnittain väkeä on käyttänyt sekasortoa hyväkseen ja paennut vuorten yli Evermoreen Dorvenin herttuakuntaan, jota kuningas Eamondin veli Renchant Guimard hallitsee, ja tarinan mukaan kokoaa joukkoja palauttaakseen arvostamansa Branquetten suvun valtaan. Pelaajana saatat siis löytää töitä veronkerääjänä (paikalliset katsovat korruptiota läpi sormien) taikka rajavartijana, jonka tehtävä on jäljittää karanneita maaorjia.”

-Pelaajan opas Tamrieliin, Rivenspiren lyhyt historia

Ja tuossa maassa oli viettänyt aikaa jo kolme viikkoa sankarimme Vesitge, ja nyt jo oli hän masentunut.

I

"I hate this crown. It's damned uncomfortable." -High king Emeric

”Sir, herttua Esmark haluaa teidät luokseen välittömästi”, kuului lakeijan omahyväinen ja pilkuntarkasti käskyjä noudattava ääni.

Kylmä viima puhalsi ritarin kasvoille ja hän tunsi kovan olkipatjan ja puisen sängyn jäykistäneen jäsenensä yöllä. Vestige Lohikäärmeensukuiselle ei ollut mikään ongelma nukkua taivasalla niityllä taikka puun alla sadetta pidätellen, mutta kylmä, kolea ja kolkko linna oli jotain josta hän ei kerta kaikkiaan pitänyt. Mutta pahinta oli herätä joka ikinen aamu tuon lakeijan komentoon. Ehkäpä hän olisi osoittautunut mukavaksi jos kaksikko olisi tutustunut toisiinsa, mutta aikaiset aamuherätykset saivat Vestigessä heräämään ikäviä muistoja menneiltä ajoilta. Muistoja jotka olisi parempi lakaista maton alle tai sielun syvimpään sopukkaan. Hän todella vihasi koko sydämmestään tätä kaupunkia ja erityisesti sen linnaa.

Vestige viittoi palvelijan pois sanomatta mitään. Hän ei edes kysynyt miksi herttua häntä nyt kaipasi, sillä vastaus oli ilmiselvä. Kahdeksalta syötiin aamiainen, jonne kaikkien linnan jalosukuisten oli saavuttava. Joskus Vestige muisti kuulleensa jonkun väittäneen aamiaisen olevan päivän tärkein ateria, mutta tylsin se oli. Aamiaiselle ei herätetty trubaduureja eikä väsyneistä jalosukuisista ollut liiemmälti viihdykettä. Joskus Vestige arveli itse olevansa se viihdyke, jonkinlainen kummajainen näiden omahyväisten parfyymiperseiden keskuudessa.

Aluksi tarjous oli ollut liian hyvä hylättäväksi. Viesti Sharnhelmin herttualta Esmarkilta Tamrithin huoneesta, joka lupasi kiinteää palkkaa jonkinlaisena esitaistelijana toimimisesta. ”Pohjoisen vuorilla on niin epäkuolleita, vampyyrejä, bandiitteja, gerilloja ja mikäli huhuihin on uskomista myös pari lohikäärmettä ja kuningas Ranserin haamunkin on huhuttu kiertelevän vanhoissa hylätyissä linnoissa.” Kaikki nuo olivat asioita joita tavallinen kaupunginkaartilainen ei normaalina päivänä kohtaisi. Siksi Vestige ymmärsi herttuan tarpeen kutsua luokseen ammattilainen, mutta mitään oikeita töitä hän ei vielä ollut eteensä saanut.

Jo kolme viikkoa oli Vestige toiminut tuon herttua Esmarkin ”esitaistelijana”, ja kertaakaan hän ei joutunut taistelemaan. Herttua ei selvästikkään ollut kuullut sellaisesta seikasta kuin pelaajien halu vaihtaa maisemaa edellisen käytyä tutuksi ja tylsäksi. Mutta sen verran hän oli kuullut, ettei antanut Vestigen edes liikkua kaupungilla vapaasti. ”Esitaistelijan on oltava aina lordinsa saatavilla”, oli herttua joskus hänelle viitsinyt tokaista selitykseksi.

Kenties Sharnhelmia ympäröivä maaseutu oikeasti olisi tarvinnut jotakuta, joka puolustaisi sen asukkaita kaikenlaisia vaaroja vastaan. Mutta herttua ei ilmeisimmin välittänyt alamaistensa tarpeesta.

Herttua itse oli mitä inhottavin ihmisoletettu niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Hän oli sangen lyhyt bretoniksi ja kaljuuntunut jo nuorena. Hän peitti pyöreän ja hiestä kiiltelevän kaljunsa usein turkislakkiin ja kompensoi puutettaan tuuheilla ja pitkillä mustilla viiksillä. Ruumiinrakenteeltaan hän oli lihava, mikä taas oli seurausta vuosien lunkiudesta. Hän pukeutui pitkään turkistakkiin ja käytti jostain syystä hopeoitua käsityönä tehtyä kävelykeppiä vaikka ei ihan vielä olisi sellaista tarvinnut.



”Terve teille cyrodiilin ritari!” huusi herttua suu täynnä fasaanipaistia Vestigen istahtaessa puiselle tuolilla aamiaispöytään herttuaa vastapäätä. Vestige ei vastannut, minkä turhan tarkka hovietiketti kuten myös taakse jääneet hyvät tavat tulkitsivat suureksi loukkaukseksi. Herttua ei kuitenkaan huomannut tätä sillä hän siirtyi yskimään fasaaninpalasia nenäliinaansa. Silkkiseen nenäliinaansa!

Pöydässä istui monia nykyisen Sharnhelmin merkkihenkilöitä, jotka Vestige tunsi hyvin ainakin nimeltä. Kaikilla oli kasvoillaan jokseenkin pitkästynyt ilme. Kultapartainen Lorientin paroni Sebastien Yscielen huoneesta oli Sharnhelmin kansleri ja monien mukaan todellinen hallitsija, sillä herttua Esmark jätti velvollisuutensa pääosin neuvonantajilleen. Paronilla olisi luultavasti paljonkin tehtävää työpöytänsä edessä jahka hän suorittaisi tämän joka aamuisen pakollisen velvollisuuden.

Esmarkin molemmat tyttäret olivat myöskin paikalla. Eselde Tamrithin kohdalla tämä oli harvinaista, sillä normaalisti naimaikään tullut prinsessaksikin tituleerattu naikkonen vietti aikansa seikkaillen pitkin maita ja mantuja. Oli hovin julkinen salaisuus, että hän haaveili kuningas Emericin vielä jonakin päivänä lyövän hänet ritariksi ja Esmarkilla ei ollut mitään sananvaltaa sitä vastaan.

Vestigen saapuessa juhlallisesti Sharnhelmiin oli Eselde ollut häntä vastassa ja Vestige tajusi tämän olevan nainen vasta prinsessan riisuttua kypäränsä. Yhdessä he olivat käyneet läpi palatsia ympäröivän kaupungin tärkeimmät nähtävyydet, ja Sharnhelmin perijätär oli selvästikkin yrittänyt tutustua kiertelevään ritariin lähemmin. Vestige ei vielä tuntenut alueen tapoja, mutta joka tapauksessa hän ei ollut kiinnostunut tytöstä hänen kullanhohtoisten hiustensa vuoksi.

Syy Eselden kiinnostukseen oli selvinnyt melko nopeasti kun hän oli pyytänyt Vestigeä harjoittelemaan miekkailua kanssaan. Vestige oli näin myös tehnyt ja voittanut tietenkin joka kerta. ”Se johtuu tuosta miekasta eikö? Sinullahan on niitä kaksi, jos saisin vain koettaa toista niistä kerran tai kaksi.” Harjoitukset olivat loppuneet siihen ja Eselde oli vaatinut julkisesti isäänsä karkoittamaan Vestigen valtakunnasta, mutta turhaan. Nyt hän kyräili ritaria vihaisesti pöydän toisesta päästä. Vestige taas yritti keskittyä hänen eteensä työnnettyyn lautaseen, jolle oli kasattu niin fasaania kuin jotakin etelästä tuotua hedelmääkin.

Toinen herttua tyttäristä oli suuresti isälleen mieliksi. Nuori ja varsin sievä Janeve Tamrith noudatti hovietikettiä täydellisesti ja pukeutui joka päivä uuteen mekkoon, joskin rahan puutteessa Vestige arveli herttuan vain värjäyttävän mekkoja uudelleen säännöllisesti.

Rahasta oli hovissa todellakin pula, mutta tämä kävi selväksi vain asumalla siellä pitemmän aikaa. Sharnhelmin palatsi oli satoja vuosia vanha, eikä sille oltu tehty kattavaa peruskorjausta sitten kuningas Hurlburtin. Seinät halkeilivat ja linnan monet tulisijat eivät kyenneet lämmittämään sitä nimeksikään. Se oli luonnollinen syy hovin miehille pukeutua majavannahkaturkiksiin. Mutta voi niitä naisia joiden oli puettava päälleen vain yksi mekko. Periaatteessa Sharnhelmin linnaa kutsuttiin palatsiksi, mutta Vestige oli nähnyt enemmän palatsilta vaikuttavia mäkilinnojakin.

”Kerrohan taas niitä tarinoita sodasta”, ohjeisti herttua jälleen Vestigeä.

”Mistä haluaisitte tänään kuulla oi Rivenspiren vapauttaja?”, muotoili Vestige vastaukseksi herttualle. Tämä näytti olevan aidosti tyytyväinen maaritteluun, sillä herttuan ryppyisille kasvoille ilmestyi omahyväinen ilme.

”Kerro siitä kun tapasit sen lohikäärmeen”, tokaisi yllättäen vastaukseksi herttuan tytär Janeve. Vestige oli tykästynyt tytön ulkomuotoon linnaan tultuaan, ja leikitellyt ajatuksella pyytää tämän kättä herttualta kunhan tyttö saavuttaisi otollisen naimaiän. Epäilemättä herttua olisi tähän suostunutkin, jos Vestige vain olisi luvannut pysyä tämän palveluksessa aina maailman loppuun saakka. Ehkäpä jonakin päivänä hänetkin tunnettaisiin nimellä Sharnhelmin herttua, joskin mitään halua ei Vestigellä ollut jäädä asumaan tähän saastaiseen pikkukaupunkiin.

”Daamini,” Eselde katsoi nimityksen kuultuaan Vestigeä vihaisesti, sillä daami nimikettä käytettiin ritarikoulutuksen saaneista naisista. ”Se on valitettavan pitkä tarina ja liian pitkä yhdelle aamiaiselle. Mutta eikö teilläkin ollut niitä lohikäärmeitä näillä vuorilla. Jos voisin lähteä vuorille niitä tapaamaan niin palatessani voisin kertoa aivan kaiken.”

Janeve katseli isäänsä joka oli uppoutunut pähkinöillä täytettyyn fasaaniinsa, joka muuten ei ollut aamiainen missään muualla kuin Sharnhelmin hovissa. ”Saako Sir Vestige lähteä lohikäärmejahtiin? saahan!”

Herttuan kasvoille levisi hitaasti hölmistynyt ilme. ”Kulta pieni, ei lohikäärmeitä olekkaan. Sanoiko ritarini jotain sellaista?”

”Sanoi! Ja jos hän on kerran tavannut sellaisen tietää hän varmaan meidänkin lohikäärmeistä.”

Vestige nousi äkkiä pöydästä. ”Anteeksi, jos sallinette, oi Sharnhelmin vartija, voisin vetäytyä linnan kirjastoon etsimään lisää tietoa aiheesta.”

”Ettekö jää jälkiruualle? Kokkini ovat valmistaneet meille maukkaita omenapiiraita ja luumukiisseliä.”

”Valitettavasti se ei käy lordini. Nääs soturin on pysyttävä hyvässä kunnossa, ja yksi fasaani aamuisin riittää varmasti tyydyttämään ravinnontarpeeni.” Näin sanottuaan Vestige lähti, ja hänen intonsa tarttui pian muihinkin ruokailijoihin, jotka tekivät parhaansa kieltäytyäkseen aamiaisen jälkiruuasta yhtä kohteliaasti.



Vestige ei suinkaan mennyt kirjastoon, sillä linnassa ei sellaista ollut. Maagien kiltatalo olisi luultavasti avoinna, mutta sen anti olisi myöskin puutteellinen. Vestige palasi siis vierashuoneeseen, jonka herttua oli hänelle luovuttanut. ”Se on linnan paras huone, ja jopa suurkuningas Emeric nukkui siellä kruunajaistensa aikaan.” Vankiselliä muistutti tuo huone, eikä ole ihme että kruunajaiset kestivät vain kokonaista kaksi päivää. Normaalisti High Rockin monarkeilla on tapana juhlia valtaannousuaan kokonaisen kuukauden.

Huoneessa oli vain sänky ja katajasta valmistettu työpöytä. Yksi ikkunakin löytyi, mutta se ei viettänyt kaupungille päin vaan vuoristoon. Selvästikkin herttuan vieraiden sopi nähdä mahdollisimman vähän todellista Sharnhelmiä. Kolmen tunnin päästä olisi päivällinen. Sen jälkeen pitäisi todennäköisesti osallistua vielä juhlavastaanottoon, joka käytännössä tarkoitti tyhjänpäiväistä seisomista valtaistuinsalissa.

Ensimmäisenä päivänä kaupungissa oli paljon kiinnostavaa tekemistä. Vestige ei ollut ikinä nähnyt kuuluisaa Sharnhelmin valtaistuinta, josta käsin toinen toistaan hullumpi Branquette-sukuinen monarkki oli hallinnut pelolla ja vihalla. Valtaistuin itse taas oli veistetty yhdestä suuresta kivestä eikä sen valmistajasta ollut tietämystä. Daggerfallin ja Camlornin valtaistuimet olivat taas haltiatyylisiä ja kauniita katsella veistoskoristeineen, mutta tuo istuin oli vain kylmä kivimöhkäle, joka usein mukavuuden vuoksi peitettiin turkismatolla. Periaatteessa vain Daggerfallin liiton suurkuningas Emericillä olisi oikeus istua sillä, mutta eipä valtaistuinsalissa ollut varatuoliakaan.

Vestige uhrasi jälleen hetken ajatuksilleen. Hän vihasi tätä viheliästä kaupunkia ja sen asukkeja, jotka jakautuivat saastaisiin kaupunkilaisiin ja tärkeileviin parfyymoituihin hovimiehiin. Mutta herttua oli kaikista heistä pahin. Vestige oli lukenut ja kuullut lukemattomia tarinoita hallitsijoista, jotka oikeasti ansaitsevat valtakuntansa. Herttua taas oli saanut sen kuninkaallisen käskykirjeen muodossa vannottuaan ikuista uskollisuutta Wayrestin suurkuninkaalle, joka hetkeä aikaisemmin oli surmannut hänen edellisen herransa.

Lyhyttä ja lihavaa herttuaa Vestige kutsui usein nimellä lordi tyllerö. Mutta tietenkin vain mielessään. Nimi oli peräsiin eräältä haukanmetsästysretkeltä, jonne herttua oli raahannut ritarinsa mukaan. Vestige ymmärsi haukkametsästystä, mutta ilman haukkaa hänen osakseen tuli seisoa ratsailla herttuan vieressä tämän odottaessa saalista. Kun haukka olikin tullut hieman liian lujaa, oli herttua säikähtänyt ja mukkelis makkelis tapahtanut hevosensa selästä pudottaen myös turkishattunsa. Maassa sätkiessään tämä oli näyttänyt paksussa majavannahkatakissaan enemmän kaljulta majavalta kuin herttualta. Vestige olisi luultavasti nauranut niin, että jopa herttua olisi määrännyt hänet teloitettavaksi, mutta sekin oli jostain syystä jäänyt tapahtumatta.

Vestige päätti jäädä huoneeseensa päivällisen ajaksi ja sulki oven, jotta mahdolliset lakeijat eivät pääsisi sisään. Ikkuna oli heiveröinen ja luultavasti lähti irti potkaistaessa. Kuitenkin pudotus olisi liian korkea ja luultavasti ainakin rampauttaisi hänet. Huoneessa ei myöskään ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Edes karttaa ei ollut mahdollisten nähtävyyksien sijaintien selvittämistä varten. Meditoituaan tuntemattoman määrän tunteja Vestige päätti jälleen kerran olla herttualle mieliksi ja pukeutui nahkatakkiinsa ja lähti päivälliselle.



Herttua oli järkyttynyt ritarinsa poissaolosta niin totaalisesti, että oli ehtinyt kumota kurkkuunsa jo puolenkymmentä viskipaukkua. Hänen kasvojansa oli jo alkanut punertaa, mikä kertoi ritarille päivällisen olleen käynnissä jo jonkin aikaa. Herttuan lisäksi ruokailemassa olivat lähinnä vain hänen henkilökohtaisen vartionsa ritarit, jotka söivät jalosukuisten jälkeensä jättämiä tähteitä. Kummatkaan herttua tyttäristä eivät olleet paikalla, mutta herttualle seuraa piti hänen vaivaantunut vaimonsa Janece Tamirth. Herttuan ensimmäinen serkku taustaltaan. Heidän avioliittolleen ei Vestige vieläkään ollut löytänyt järjellisiä perusteita, sillä nainenkin oli miestään jo muutamaa vuotta vanhempi.

Vestige arveli herttuan olevan sen verran humalassa, että hänen suostuttelemisensa olisi hieman helpompaa. ”Tyttärenne pyysi minua aiemmin tänään että voisin lähteä vuorille lohikäärmejahtiin. Muistatteko? Ehkäpä haluaisitte toteuttaa hänen pyyntönsä, ja voisin tuoda teillekkin lohikäärmeen pään laitettavaksi valtaistuinsaliin koristeeksi. Näin sellaisen Whiterunissa ja se nostatti kummasti jaarlin arvovaltaa.”

Herttua räjähti nauruun niin että luumukiisseli lensi hänen suustaan. ”Totisesti lohikäärmeenpää olisi hienompi koriste kuin hopeoitu ritari. Sitähän sinä haluaisit eikö? Minut korvaamaan sinut lohikäärmeen päällä. Heh! Mutta en usko että sellaisesta olisi hirveästi apua...” Lordi tyllerö siemaisi pikaristaan palvelustytön kaatamaa viiniä ja sitten tarttui tytön takamukseen ja kellisti hänet syliinsä.

Muodollisesti herttuattareksikin kutsuttu Janece Tamrith näki parhaaksi poistua paikalta kädet puuskassa ja jättää Vestigen katselemaan yksin herttuan irstailua. Tyttö ei nauranut, kuten Vestige oli monien nähnyt tekevän saadessaan osansa jalosukuisen huomiosta. Syykin oli ilmeinen: Hän ei ollut juovuksissa. Vielä.

Ritarille ei löytyisi jännittävää työtä hänen istuessaan luumukiisselilautasen äärellä herttuan ruokapöydässä. Pelaajaritarin elämässä voi kuitenkin hakea hetkellistä jännitystä ja joskus myös hetkellistä nautintoa. Vestige erosi muista pelaajista siinä määrin, että hänellä oli moraalisen kielteinen suhde melkein kaikenlaiseen hetkelliseen nautintoon. Ainakin teoriassa. Viime aikoina hän oli ymmärtänyt tämän johtuvan muiden pelaajien kyseenalaisista tavoista hakea nautintoa. Erityisesti tämä olisi, kun nautinnon lähde on vastakkaisen tai miksei samankin sukupuolen edustaja. Tarkoitus ei pyhitä moraalittomia keinoja ainakaan tässä tapauksessa, mutta tietynlaisia hyötymismahdollisuuksia tämä tilanne kätki sisäänsä.

Vestige nousi ja käveli tytön kanssa pelehtivän herttuan eteen. Hän katseli tuotaa ällöttävää rasvakasaa halveksuen, silti hän ei kyennyt vihaamaan tätä yhtä paljon kun hän vihasi ja halveksi pelaajia. Herttua ei käyttänyt kirvestä vaan kuninkaan myöntämää valtaansa. Mutta ritari oli myös aikeissa tehdä ensimmäisen urotyön tässä linnassa, jonka voisi myöhemmin tulkita ritarilliseksi.

”Anteeksi oi Sharnhelmin jalo suojelija.” Aloitti ritari käyttäen jälleen teennäisen ritarillista aksenttiaan. ”Niin kuin jalo tyttärenne Janeve varjelee kunniaansa istumalla ruokaillessa aina vähintään kahden istuimen päähän minusta, tulisi herttuankin välttää pahetta joka seuraa alemman säädyn edustajaan kajoamisesta.” Hän jäi odottamaan lordinsa reaktiota.

Herttuan keskittyminen herpaantui ja hän katsoi ritaria omituisen tietämättömästi. Hänen syleilyssään olleella tytöllä oli vielä vaatteet päällä eli tilanne oli käännettävissä Vestigen hyödyksi ilman sen suurempia moraalisia kysymyksiä. ”Mutta tämähän on aatelinen. Palvelija kertoo nyt nimensä!”

Tyttö kurottautui seisomaan ja Vestige katseli hänen pitkiä hiuksiaan. Hämärässä ruokasalissa ne näyttivät ainakin mustilta, mutta väritys saattoi olla myös tumman ruskea. Vestige uskoi sen kelpaavan hänelle mainiosti ainakin tässä kaupungissa. ”Belle Dutilin huoneesta”, vastasi Vestigen palvelustytöksi luulema tyttö. Hän oli pukeutunut nuhjuiseen oranssiin mekkoon, ja Vestige ymmärsi hänen perheensä joutuneen syystä tai toisesta köyhälöön. Tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi rahan ansaitseminen lähettämällä yksi tai useampi lapsista palvelijaksi herttuan linnaan.

Nainen on aina otettava naisena. Ainakin jos väritys on oikea. ”No jalo neiti. Olen ollut tässä linnassa jo kolme viikkoa, eikä herttua ole vielä antanut käyttööni opasta, joka tekisi kaupunkinne minulle tiedettäväksi. Ehdotankin että illan aikana tutustutat minut kaupunkinne nähtävyyksiin. Oletan asian käyvän myös herttualle?”

Belle Dutil ja herttua Esmark katsoivat kummatkin Vestigeä yllättyneenä. Vestige taas oli valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen pois kaupungista voidakseen olla edes hetken vapaana herttuasta ja hänen lakeijoistaan.

”Etkai sinä ole niitä kahdesti kirottuja Dorellin ja Montclairin miehiä!” Huusi herttua. ”Valapatto on ritari joka kehtaa käydä herraansa vasten! Minä teille näytän!” Herttua yritti nousta tuoliltaan mutta romahti säälittävästi lattialle makaamaan. Huoneessa olevat vartioston ritarit eivät tehneet mitään herraansa auttaakseen, mutta seurasivat tilannetta kiinnostuneena sivummalta.

”En minä...” Tyttö aloitti, mutta Vestige ei antanut tämän lopettaa.

”Herttua maksaa minulle hyvin”, hän sanoi ja leikkasi nopeasti irti herttuan vyöllä riippuvan rahapussin tämän yrittämättä estää. Vartion miehet eivät vieläkään reagoineet. ”Ja minä maksan hyvin sinulle”, Vestige sanoi ja ojensi Bellelle pari kolikkoa. ”Loput saat yhden unohtumattoman yön jälkeen.” Alas olivat vajonneet Rivenspiren ruhtinaat. Lieneekö johtuneen rautaisella otteella hallitsevan kuninkaan puutteesta.

Tyttö nyökkäsi nopeasti, mutta varovasti vastaukseksi ja Vestige tarttui tätä kädestä ja vei hänet palatsin porteille ja he astuivat ulkoilmaan kenenkään estämättä. Palatsi oli aina ollut ankea ja huonosti valaistu, joten ulkona Vestige tunsi jälleen vapautuneensa ja voivansa lähteä minne ikinä tie hänet veisikään. Ulkona tosin satoi, mutta se ei häntä juurikaan haitannut. Belle oli lähtiessään ennättänyt pukea päälleen matkustusviittansa ja veti sen hupun päänsä suojaksi.



”Pitäisi varmaan esittäytyä. Olen Vestige lohikäärmeensukuisten huoneesta ja tässä maassa nimeen on tapana ilmeisesti lisätä etuliite sir. Isäni nimi oli Albinius, sen verran kerron itsestäni. Nyt odotan vastaavaa esittäytymistä.”

”No nimenihän te taisitte jo kuulla sir. Isäni on Jascien Dutil ja hän on kauppias.” Puhui Belle varovaisesti. ”Mutta miksi te pelaajat aina haluatte vain tätä yhtä asiaa?”

”No se yksi asia olet selvästikkin sinä, ja se voi tuntua sinusta siltä koska olet minunlaisteni huomion kohteena jatkuvasti. Todellisuudessa haluni ovat kuitenkin moninaisemmat ja esimerkiksi halajan yli kaiken Cyrodiilin imperiumin valtaistuinta joka verenperintöni perusteella kuuluu minulle. Mutta ennen unohtumattoman romanttista iltaamme, kysyn vielä oletko niin sanotusti mukana vai pitääkö minun jatkaa suostutteluanne?”

”Ritariksi olet aika suorasanainen. Mutta minun on tunnustettava teille, että isäni on jo kauan sitten käskenyt minun hakeutua herttuan lähelle jotta perheemme saisi rahaa.” Tyttö irvisti vaivaantuneesti. ”Mutta jos pystyt maksamaan niin kaippa se sitten käy.” Vestige oli yllättynyt tytön suorasanaisuudesta, mutta oivalsi sen vain parantavan omaa tilannettaan.

”Voi teitähän on kohdannut ennenkuulumaton onni. Herttuan miehiset kyvyt ovat kahdesta lapsesta päätelleen olleet kauan sitten tasokkaat, mutta nyt hän on vain tyhjä rasvasäkki. Minä taas...” Vestige kosketti käsillään kasvojaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä miltä hän näytti, mutta oletti näyttävänsä yhä nuorekkaalta. ”Miltä minä näytän?”, hän kysyi.

Tyttö oli hetken hiljaa miettien vastausta. ”Rumalta sir”, hän ei keksinyt parempaa vastausta.

Vestige kääntyi poispäin hänestä. ”Loukkaannuitteko sir, olen pahoillani.” Mutta kun Vestige kääntyi takaisin Belle alkoi haukkomaan henkeään. Vestigen kasvoilta oli hävinnyt ehkäpä parikymmentä vuotta ja kuten myös kaikki viime taisteluissa syntyneet arvet. Vestige oli herttuan hovissa välttänyt kasvojensa muokkaamista, mutta nyt sillä ei ollut väliä.

”Noniin nyt olemme suurin piirtein saman ikäisiä ja homma käy helpommin.” Hänen äänensä oli muuttunut ja oli nyt jotenkin terävämpi ja nuorekkaampi. ”Ja meillä on koko ilta aikaa tutustua, mutta ensin haluaisin tietää miksi isäsi käski sinua.. öh.. myymään itsesi herttualle?”

Belle katseli nuhjuuntunutta mekkoaan, joka ei tarkemmin tarkasteltuna täysin sopinut hänelle. ”Tämä oli ennen äitini, ja palatsissa on tärkeää olla hyvä mekko. Prinsessa Janeve on monta kertaa uhannut heittää minut ulos koska en kulemma täytä hänen `vaatimuksiaan`.” Hänen äänensä oli halveksuva.

”No sehän on tavallaan ikävää. Mutta lupaan ritarin kunniasanalla, etten kajoa sinuun jos niin tahdot. Itse taas olen lähinnä hetkellisen vapauden perässä.”

”No maailma todella on nykyään hullu, jos ritarit tuollaisia joutuvat lupailemaan”, sanoi Belle samalla kun laittoi jalkoihinsa kaupunkilaisten käyttämät puiset korolliset jalkineet. Niiden tarkoitus oli estää mutaa likaamasta vaatteita, mutta Vestige ei niitä käyttänyt. Patten oli kenkien kutsumanimi, mutta Vestige ei tätä silloin muistanut. ”No mennäänkö katselemaan niitä sinun nähtävyyksiäsi?”



Mutta Sharnhelmin kaupunki, jolta Vestige oli niin suuria odottanut, osoittautui valtavaksi pettymykseksi. Hän oli nähnyt vain ylhäisön asuinalueet, joissa Montclairin ja Tamrithin huoneet pitivät huviloitaan. Muu kaupunki oli Rivenspiren karuutta parhaimmillaan.

Kadut olivat mutaiset, tai ainakin olivat olleet vielä eilen. Nyt pieni talvesta kielivä yöpakkanen oli jäädyttänyt mudan, ja Vestige näki monia kauppiaita, jotka yrittivät saada kärryjään irti jäisestä maasta. Aasit huusivat hirveästi niiden omistajien yrittäessä piestä niitä liikkeelle. ”No eipä tuo eläinten huuto kovinkaan erilaiselta kuulosta kun toverieni huuto Alessian sillalla.”

”Anteeksi mitän, en kuullut”, vastasi Belle, joka oli keskittynyt joidenkin ruokakaupustelijoiden näytevalikoimien tarkasteluun.

”Eipä mitään tärkeää, mitä nyt muistelen ensimmäistä taistelua jossa johdin oman armeijani voittoon.”

”Ai sinä olet oikeasti soturi? Palatsissa kaikki kuiskivat sinun olevan vaan joku puskaritari, jonka herttua on palkannut esittämään joonialaista ritaria.”

”Niinkö?” Vestige ei yllättynyt, mutta yritti esittää sellaista. ”Olen yllättynyt että tiedät sentään ritarikuntani oikean nimen. Herttuan suusta en ole vielä sitä kuullut.”

Matka jatkui. He vaeltelivat Sharnhelmin kaduilla vailla päämäärää. Kaupunkia ympäröi pyöreä muodoltaan oleva korkea muuri, ja kaikki talot oli ahdettu sen sisään. Koska kaupungin ulkopuolelle ei saanut, tai maan koostumuksesta johtuen ei voinut, rakentaa, oli kaupunki rakennettu niin tiheään kuin mahdollista. Talot olivat rakennetut pääosin laastilla päällystetystä puusta, ja jokaisessa asui yleensä jonkinlainen kauppias, joita kaupunkiin oli vaellellut Ranserin sodan jälkeen. Katot oli taas yleensä kasattu oljista, ja Vestige uskoi yhden salaman olevan riittävä tuhoamaan kaupungin sen verran peruuttamattomasti, että sen mahti olisi iäksi murtunut.

Koko kaupungissa oli linnan ja muurin lisäksi vain kolme kivistä rakennusta. Maagien ja soturien kiltatalot, jotka uhkeasti kohosivat kohti taivasta suurtorilla, ja olivat muuten myös paljon paremmassa kunnossa kuin itse linna. Kaupungin katedraali taas sijaitsi syrjemmällä, mutta koollaan se veti vertoja Wayrestinkin suurelle kirkolle.

Sharnhelm oli kuitenkin Rivenspiren suurin ja vanhin kaupunki, ja ilmeisesti myös vaurain. Kadut olivat ahtaita, sillä talot oli rakennettu vieri viereen, mutta myös siellä saastaisissa tönöissänsä majailevien kodittomien vuoksi. Kauppiaat tai elinkeinonharjoittajat eivät yleensä halunneet työntekijöitään saman katon alle, joten he asuivat tilanpuutteessa pääosin kadulla talojen viereen rakennetuissa hökkeleissä.

Mutta lähtemättömimmän vaikutukset teki katujen yököttävä sotkuisuus. Monikerroksisten puutalojen ikkunasta viskeltiin kadulle jatkuvasti roskia ja jätteitä, eikä kukaan ollut niitä siivoamassa. Kaupungin kadut eivät olleet edes kivettyjä, jotta niille olisi voinut rakentaa ojia. Vestige saattoi havaita joidenkin talojen alimpien kerrosten olevan jo puoliksi hautautuneina maan alle, ja niidenkin alla saattoi olla vielä kellareita ja lisää hautautuneita kerroksia. Monet High Rockin eteläisistä suurkaupungeista olivat jo aikoja sitten siirtyneet kuninkaan julistuksella määrättyyn asemakaavaan ja puiset rakennukset oli korvattu kivisillä, mutta Sharnhelm kasvoi kerros kerroksen päälle kenenkään asiaan puuttumatta.

”Belle, tiedätkö onko kaupungissa yhtään kylpytaloa?” Vestigellä oli nahkaisen matka-asunsa alla yhä metalliset saappaat, jotka alkoivat toden teolla tahriintua katujen mudasta ja jätteestä.

”Kylpytalot suljettiin jo ajat sitten pappien käskystä ja nykyään ihmiset keräävät pesuveden yleensä sadevedestä tai käyttävät kaupungin vallihautaa.”

Ajatus puistatti ritaria, ja hän päätti jättää peseytymisen myöhemmälle. ”Onko täällä edes kaivoja?”

”Onhan täällä höpsö, mutta ne kuivuvat aika ajoin joten kaupungin raati on sanonut, että ne ovat vain juomaveden ottoa varten.”

He päätyivät sitten yhdelle kaupungin monista kauppatoreista, jotka olivat syntyneet useimmiten sinne missä jokin talo oli syystä tai toisesta palanut ja jäänyt korjaamatta. Torilla oli kauppiaita kaikkialta muualta paitsi Rivenspirestä. Vestige näki joitakin Elsweyrin khajiteja myymässä kummalliselta tuoksuvia yrttejä kotimaastaan kuten myös tummaihoisia Hammerfellin redguardeja asemarkkinoita pitämässä.

Yhtäkkiä hän tunsi jonkun kiskovan häntä hihansa liepeestä, ja kuuli jonkun kuiskaavan. ”Hei pelaaja. Sinulla näyttääkin olevan jo seuraa, mutta jos etsit lisää ja hieman pysyvämpää sellaista seuraa minua tuolle sivukujalle.”

Vestige katsoi taakseen ja näki mustaan kaapuun pukeutuneen huoputetun miehen. Hän oli lyhyt ja käveli kumarassa ja hänen kasvonsa olivat täynnä puukko ja nyrkkitappeluissa saatuja arpia. Ritari tiesi hyvin mitä tuo taskuvarkaalta näyttävä kyttyräselkäinen mies oli ehdottamassa, ja katsoi häntä tulisesti silmiin. Jo valmiiksi kalmankalpea mies näytti valahtavan vieläkin kalpeammaksi nähtyään pelaajaritarin katsova häntä siten että sen voisi tulkita tarkoittavan jotakin sellaista kuin, häivy siitä liiskiö. Kätyri luikki nopeasti takaisin pimeiden sivukujien suuntaan.

Vestige osti heille molemmille maukkaalta tuoksuvat makkarat herttualta ottamillaan rahoilla. Hän tajusi eläneensä melko pitkään toisten antimilla, sillä hänen omasta kukkarostaan löytyi monen montaa eri valuuttaa, joista yksikään ei todennäköisesti kelpaisi Sharnhelmin kauppakujilla.

He istahtivat syömään kaivoa ympäröivälle aidalle, jonne kaupungin mutaisuus ei ollut vielä ehtinyt. Kaiken vehreän ruohon olivat kuitenkin vuohet tai aasit jo kalunneet aikapäiviä sitten. He eivät juurikaan puhuneet, kunnes Vestige näki edessään joukon valkoisia kyyhkyjä syömässä leipurin kojusta tippuneita muruja.

”Katsos, näytän jotain eriskummallisen uskomatonta”, hän sanoi ja nousi.

Ensiksi Vestige heitti kyyhkyille pari makkaran murusta, ja sai ne sitten lähelleen. Kun kyyhkyt olivat keskittyneet uuteen ateriaansa, käveli ritari niiden viereen ja kuiskasi jotain kuuluvasti, mutta sanat olivat kieltä jota kukaan kuulijoista ei ymmärtänyt.

”Nouskaa!” Vestige huusi ja kyyhkyt lähtivät lentoon. Aluksi kukaan sivusta seuraava ei huomannut mitään omituista, mutta kyyhkyt näyttivät seuraavan Vestigen käsillään tekemiä merkkejä ja lensivät juuri sinne minne hän käski. Hän ohjasi pari lintua istumaan Bellen olkapäille, eikä kumpikaan kiinnittänyt mitään huomiota tytön kädessä olevaan makkaraan.

Pian myös torilla olevat ihmiset huomasivat tämän, kun Vestige lennätti kyyhkysparvea ympäri toria ja käski linnut aina välillä laskeutumaan johonkin tiettyyn kohtaan. Jotkut kauppiaat taputtivat tälle lumoukselle, joka loppujen lopuksi oli hyvin yksinkertainen, mutta pari vanhempaa herraa kyräili vihaisena kun Vestige käski lintujen laskeutua lähelle leikkiä seuraavia lapsia.

Lopuksi taikuri käski lintujen lentää kohti suurta kivistä maagien kiltataloa kohti, ja ovelle tultuaan ne paskansivat suoraan maagien kuistille ja lensivät sitten pois. Tämä sai pari sivustakatsojaa nauramaan ja jotkut jopa hurraamaan. Kolikoita ei kuitenkaan sadellut niin kuin parissa muussa kaupungissa, sillä Rivenspireläisillä ei juurikaan ollut kokemusta katuesityksistä.

Mutta esityksen loppupuolella Vestigen silmät olivat olleet jo kiinnittyneenä aivan toiseen kohteeseen. Torin kulmassa olevassa sepänpajassa työskenteli salskea örkkinainen seppänä. Tuo vihreäihoinen ja torahampainen nainen kiinnitti Vestigen huomion puhtaasti siksi, ettei hän ollut odottanut sellaista.

”Eikös se hullu kuningas Ranser onnistunutkaan hävittämään örkkejä Sharnhelmista?”, kysyi Vestige

”Muistan vieläkin polttoroviot joita äitini vei minut katsomaan.” Belleä vaikutti puistattavan hänen puhuessaan eikä varmaankaan kovinkaan moni Sharnhelmiläinen muistellut niitä aikoja lämpimästi. ”Mutta sodan loputtua etelästä tuli lisää. Kuulin joskus ohimennen herttuan valittelevan, että pohjoiskärjen Dorellit palkkaavat örkkejä sotilaiksi.”

Uutinen kiinnosti Vestigeä. Jos Dorellit lähtisivät sotaan Tamritheja vastaan, voisi hän pestautua jommalle kummalle puolelle palkkasoturiksi. Mutta ensin olisi kärsivällisesti odotettava sodan syttymistä, eikä Vestige uskonut olevansa enää maisemissa kun se tapahtuisi.

Katseltuaan aikansa ihmisten menoa torilla päätti kaksikko jatkaa matkaansa, mutta sitten alkoi erääseen kulmaan keräätyä väkeä. Vestige oli utelias ja halusi ehdottomasti tietää mistä on kyse, mutta Belle oli nähnyt tämän ennenkin.

”Meidän pitäisi siirtyä sivummalle ettei tule hankaluuksia.”

”Ja höpsistä. Hankaluuksia voi tulla, mutta niistä ei voi olla selviämättä. Vaikka miekalla jos on tarvis.”

Torin kulmassa maagien äskettäin häväistyn kiltatalon edessä puhui puisella korokkeella vanha yksinkertaiseen kaapuun sonnustautunut mies. Tai puhui ja puhui, oikeastaan hän vaikutti jostain syystä vihaiselta ja huusi jatkuvasti. Vestige ymmärsi hänen olevan pappi, ja ilmeisesti kovin intohimoinen sellainen. Miehellä oli resuinen harmaa parta, joka toi Vestigen mieleen hänen omat kouluttajansa luostarissa. Hän ei olisi halunnut jälleen muistella niitä aikoja, mutta jäi silti kuuntelemaan mitä tällä papilla oli sanottavana.

”Kuulkeaa minua Rivenspiren kansa! Te kaikki tunnette minut, jos ette henkilökohtaisesti niin ainakin nimeltä. Olen saarnamies Bonfred ja ollut teidän tukenanne aina kuningas Ranser III Suuren päivistä lähtien.” Tässä kohtaa yleisöstä kuului poikkipuoleisia huudahduksia, mutta Bonfred viittoi käsillään yleisöä hiljaisuuteen.

”Niin Ranseria me kerran kaikki pelkäsimme. Kuka haluaisi uhrata hetken hänen muistolleen, mutta kaiken sen pahan rinnalla mitä hän sai aikaan tulee meidän myös muistaa hänen hyvyytensä. Eikö hän hävittänyt mailtamme nuo naisia ja lapsia tappavat örkit! Eikö hän käynyt uljaaseen taistoon meitä barbaareina pitäviä etelän miehiä vastaan! Ja eikö hän taistellutkin uljaasti viimeiseen mieheen kansansa puolesta, vaikka tiesi toivon menetetyksi!” Vestige huomasi Bonfredin vieressä pari nuijin ja kirvein aseistautunutta arpista munkkia.

”Nyt Ranser on poissa, mutta hänen muistonsa elää! Hänen tappionsa jälkeen meitä ovat hallinneet niin kyvyttömät voudit jotka haluavat vain ryöstää työmme hedelmät omaan huvitteluunsa, ja vielä etelän miehet jotka haluavat lannistaa kansamme taistelutahdon! Mutta syy ei ole heissä.” Papin ääni madaltui kuiskaukseksi ja Vestige ihmetteli miten hän jaksoi puhua noin pitkään ja palavasti.

”Ei! Syy ei ole heissä!” Syvä hiljaisuus. ”Syy on meissä!” Kovaäänistä supinaa. ”Syy on meissä, sillä emme tee mitään maassamme vallitsevalle jumalattomuudelle! Meidän maamme vuotaa verta ja jumalat itkevät toimettomuudellemme. Wrothgarin pahasta maasta nousee örkkejä taistoon viatonta työtä tekevää kansaa vastaan! Ja mitä tekee niin sanottu kuninkaamme Emeric Gumberland? Ei mitään!” Hurrausta. ”Hän istuu Wayrestilaisella valtaistuimella ja paksuuntuu päivä päivältä ja ottaa jatkuvasti uusia titteleitä kuten Daggerfallin liiton suurkuningas! Hän antaa kansansa nähdä nälkää ja itse lähettää jatkuvasti palkkasotureita Cyrodiiliin sotimaan toisiaan vastaan!

Mutta ei. Syy ei ole hänessäkään! Meidän kaikkien rakastama vanha höpsö Emeric on vain joutunut huonoon seuraan. Hänen ympärillään juonittelee koko joukko luonnottomia, jumalattomia, täysin eläimen kaltaisia olioita! Vuorten örkit kutsuvat häntä ystäväkseen ja liittoutuvat hänen kanssaan samoin kuin nuo maageiksi itseään kutsuvat paholaisen papit kiltataloissaan! Ja noista kaikista pahimpia ovat paholaiset itse! Pelaajat!

Mitä nyt aion teille kertoa saattaa järkyttää teitä. He loivat maailmamme! Ne pelaajat! He loivat meidät, mutta eivät omaksi kuvakseen! He loivat meidät heidän karjakseen! He vaeltavat kaupungista toiseen ryöstäen ja raiskaten eikä kukaan estä heitä! Miksikö? Koska pelkäämme heidän voimaansa! Mutta mitä ihmeen voimaa? Minä en ole nähnyt ketään pelaaja, joka oikeasti osaisi edes taistella. He vain juhlivat tavernoissamme, syövät meidän leipäämme ja naivat meidän naisiamme! He ovat luonnottomia epäsikiöitä joiden koko olemassaolo perustuu muiden riistolle, ja he ovat kaiken pahan takana! He ovat vuortemme vampyyrit ja kiltojemme maagit vai pitäisikö sanoa noidat!”

Vestigeen puhe teki suuren vaikutuksen. Viimeksi hän oli kuullut samanlaista saarnaamista joonialaisten invaasion aikana, jolloin hän itse oli tuollainen saarnamies. Vaan nyt ei ollut enää ketään jolle saarnata, mutta tuo pappi oli aivan kuin herättänyt uudelleen henkiin ritarien vanhan intohimon pelaajien kukistamiselle.

”Mitä sinä pidät Belle? Minusta tuohan kuulostaa aika järkevältä.”

”Lähdetään pois. Hän saarnaa kuningasta vastaan ja kohta vartijat tulevat hakemaan hänet pois.”

Mutta samalla hetkellä Vestige keskittyi jälleen saarnaan kuultuaan jotain, joka ei voinut pitää paikkaansa. ”...kiltataloissansa. He häpäisevät kirkkomme ja jumalansa muodottomalla jumalattomuudellaan. Miksi emme saa astua sisään kiltataloihin? Koska siellä he pitävät jumalattomia palvontamenojaan! Nuo noidat tulevat ovillemme ja tutkivat onko lapsemme syntyneet luonnottomien voimiensa kanssa ja vievät heidät sitten pois koulutettaviksi! Mutta oikeasti he vain halajavat lapsiamme, he käyttävät heidän ruumiitaan deadran palvontaan, ja saavat siten luonnottomat voimansa. He harrastavat luonnottomia orgioita kiltataloissansa ja raiskaavat lapsemme rituaaleissaan...”

Väite oli täysin uskomaton. Vestige oli useasti vieraillut eri kiltataloissa, ja ne olivat varmaankin maailman siveimpiä paikkoja. Pienessä maalaiskylässä elävä aviopari ei oikein voi tehdä sitä kun lapset ovat menneet nukkumaan, sillä kaikki nukkuvat samassa huoneessa. Siispä he menevät kylän ainoaan rakennukseen, joka on öisin melko varmasti tyhjä. Nimittäin kappeliin. Siellä he sitten pelehtivät, kun eivät muualla voi. Ja arvata saattaa mitä ihmeellisyyksiä voi tapahtua jos kaksi avioparia yhyttää toisensa kirkosta samaan aikaan. Puuha on sen verran yleistä, että itse arkkiprimaatti Artorius Kvatchilainen oli määrännyt siitä maksettavaksi sakkosumman.

Mutta maagien kiltatalot ovat kiellettyjä paikkoja sellaiselta puuhalta. Kiltataloissa poika ja tyttönoviisit eivät saa edes puhua toisilleen, ja he syövätkin eri aikaan. Sukupuolesta riippumatta maagit pukeutuvat maahan asti ulottuvaan kaapuun, ja tyttönoviisit käyttävät noviisiaikanaan huntua. Harva voi edes kuvitella minkälaisia rangaistuksia kiltamestarit keksivätkään noviiseille tai aikuisille maageille, jotka noita sääntöjä rikkovat. Siksi papin väitteet olivat Vestigen mielestä sangen perusteettomia. Ehkäpä jopa suorastaan huvittavia.

Mutta sitten Vestige huomasi useimman ihmisen tuijottavan häntä ja Bellen häipyneen johonkin hänen viereltään. ”Tuossa seisoo itse pahulainen!” Huusi pappi Bonifer. ”Aseistettuna ja kaikkea! Katsotaankos mihin hänestä on ja iskeekö taivaalta tosiaan salama, jos emme tottele hänen jumalattomia mestareitaan! Polttakaa hänet ja kaikki muukin luonnottomuus maailmasta!”

Väkijoukko alkoi huudella törkeyksiä Vestigeä kohti ja pari alkoi kerätä kiviä. Vestige vetäisi salamannopeasti joonialaisen miekkansa esiin, ja hyppäsi taakseppäin aivan kuin pelästyneenä. Hän ei osoittanut aseellaan ketään vaan piti sitä kasvojensa edessä puolustusasennossa sillä ei halunnut provosoida väkijoukkoa enempää. Miekkaan isketty tulinen lumous sai sen kuitenkin sinkoilemaan kipunoita ympäriinsä ja väkijoukko vetäytyi taakseppäin aivan kuin taikaiskusta. ”Te olette tuominneet väärän miehen. Minä olen ritari joka taistelee samojen moraalien puolesta kuin tekin. Olen teidän puolellanne!” Mutta väkijoukko ei antanut hänelle mahdollisuutta puhua vaan alkoi uudelleen järjestäytyä ja uhkasi edetessään nielaista hänet.

Mutta sitten torille karautti hevosillaan pari herttuan ritareista. Yksi soitti hyökkäys-signaalin sotatorvellaan ja hänen takaa rynni esiin joukko kaupunginkaartilaisia miekat esillä. Väkijoukko joutui pakokauhun valtaan ja mellakoitsijat hajaantuivat eri suuntiin ja saarnamiehen turvana olleet aseistetut munkitkin olivat nyt hävinneet johonkin.

Kaartilaiset ottivat papin kiinni, eikä Vestige kuullut heidän keskusteluaan. Pappi vaikutti huutelevan säädyttömyyksiä ja syljeskelevän maahan vähän väliä. Sitten yksi ratsuritareista laskeutui hevosen selästä ja riisui kädessään olevan metallisen hansikkaan. Ja läimäytti sillä pari kertaa pappia kasvoihin ja tönäisi hänet sitten päistikkaa mutaan. Sen jälkeen kaartilaisetkin hajaantuivat.

Pappi syljeskeli verta suustaan ja Vestige tunsi vastustamatonta halua laittaa kaupungin kaduille kertynyt massa hyötykäyttöön. Hän otti hansikkaat käsistään ja kaapi kämmenelleen mudan ja eläinten ulosteen sekoitusta ja muotoili siitä siistin pyöreän pallon. Sitten hän viskasi sen täydellä voimalla pappia päin.

Se osui suoraan saarnamiehen kasvoihin ja hän kaatui jälleen loiskahtaen mutaiseen lätäkköön. Pappi Bonfred ei sanonut mitään mutta voivotteli äänekkäästi pitkää partaansa joka oli nyt täysin tahriintunut. Hän syljeskeli mutaa ja lähti sitten uikuttaen nelinkontin kömpimään maagien kiltatalon taakse päästäkseen suojaan mahdollisilta tulevilta hyökkäyksiltä.

Vestige löysi sitten Bellen nojaamassa erääseen kauppakojuun. ”No näytit sitten sille kuitenkin.”

”Ilmeisesti. Mutta luulenpa, että olen saanut tarvittavan jännityksen tälle päivälle. Mehän olemme täällä tuottamassa minulle sitä nautintoa. Olethan nauttinut illasta?”

Tyttö hymyili Vestigelle. ”Ei valittamista.”

”Tiedätkös kenties jonkin paikan, jossa ilta voisi huipentua mahdollisimman luontevasti. En kaipaisi ylimääräisiä silmäpareja. Eritoten herttuan miehiä.”

”Kuolleen suden majatalo on pelaajien suosiossa. Sieltä kai voi vuokrata huoneen yhdeksi yöksi.”



Niin he lähtivät kävelemään kohti kuolleen suden majataloa. Vestige oli aina miettinyt kuka oikeastaan on nimennyt majatalot sellaisiksi. Keksikö joku maailmaa viisaudessaan suunnitellut pelimestari nimen nopeasti päästäkseen seuraavaan asiaan, vai oliko joku viisaana itseään pitävä pelaaja tiputtanut kerran majatalonisännän tiskille kaksi viikkoa sitten kaadetun suden luullen sen olevan jonkin arvoinen. Hän itse piti jälkimmäisestä tarinasta enemmän.

Ilta alkoi jo hämärtää kun he pääsivät majatalolle. Itse majatalo oli kolmikerroksinen, jos maan alle vajonneita kellareita ei laskettu. Sen edessä oli pilttuut ja useita vesisaaveja. Omin luvin Vestige otti eräästä saavista vettä, ja parhaansa mukaan pesi mudan pois saappaistaan. Sisältä kuului äänekkäitä juhlimiseen viittaavia äännähdyksiä.

Tunnelma oli korkealla, sillä sisään oli leiriytynyt merirosvoilta vaikuttava pelaajaseurue. Noppapelejä pelattiin ja olut-tuoppeja tarjoiltiin, joskin pelaajille tarjoiltaessa se on hieman arpapeliä saako maksun jälkeenpäin. Pelaajien keskuudessa khajit-tyttö oli juuri saamassa ennestäänkin vähäisiä vaatteitaan pois. Ilokseen Vestige sai huomata majatalon tarjoilijoiden kuitenkin olevan vielä täysissä pukeissa.

Mutta Belle katsoi riisuutunutta kissanaista ahdistuneesti. ”En tiedä pystynkö tähän. Vaikutat ihan mukavalta, tai ainakin mukavemmalta kuin he. Mutta silti olet yksi heistä.”

”No älä nyt tuosta välitä, tuo tyttö on orja kun taas sinä olet vapaa nainen. Voit kieltäytyä koska tahansa tai vaikkapa mennä naimisiin ja perustaa perheen. Mutta minä ainakin haluan maistaa nyt jotakin muuta kuin luumukiisseliä ja fasaania.”

Vestige veti miekkansa esiin ja pari kahden henkilön pöytään istunutta pelaajaa tajusivat viisaasti siirtyä sivummalle mahtavempansa edessä. Vestige alkoikin nyt arvioida hänen tämäniltaista kumppaniaan. Belle oli juuri päässyt aateliselle otolliseen naimaikään, mutta silmämääräisesti Vestige ei kyennyt tarkkaan päättelemään hänen ikäänsä, joskin tällä hetkellä hän itsekkin oli valinnut hahmon joka oli tytön kanssa suunnilleen saman ikäinen. Joka tapauksessa tytön viaton mutta jotenkin samalla myös vihjaileva hymy herätti hänessä jonkin verran syvälle hautautuneita ilon tuntemuksia. Hovietiketti oli melkoinen, mutta tietyssä iässä ihmisille tulee luontainen tarve pyrkiä rikkomaan sen asettamia rajoja. Vestigellä ei varsinaisesti ollut kokemusta aiheesta, mutta hän oli kasvanut uskonnollisessa perheessä, jossa eräät kielletyistä asioista sattuivat olemaan myös nuoren pojan perustarpeita.

”Tarjoilija! Kertokaahan millä maustatte täälläpäin sahtinne?”

”Katajanmarjoilla sir. Haluatteko kokeilla?” Tarjoilija ei ollut enää täysissä pukeissa. Hän oli häpeilemättömästi kietonut muuten alastoman vartalonsa peitoksi lanteilleen lannevaatteen. Näin asiakkailla oli mahdollisuus halutessaan koskettaa häntä mistä ikinä halusivatkaan. Vestigekin olisi saattanut tehdä niin, jos tytön karvoitus olisi ollut sopivan värinen.

”Varsin mieluusti, mutta tuo ihmeessä kaksi mukillista.”

Halkeilleessa savimukissa tarjoiltu sahti maistui hieman kitkerältä. Ainakin päätellen Bellen hieman irvistävästä ilmeestä hänen sitä juodessa. Vestige tilasi heille myös pari omenapiirakkaa. Ne maistuivat melko samalta kuin linnassakin, mutta murustivat enemmän sillä ne oli leivottu huonommasta jauhosta.

Joku humalainen mies, joka näytti Vestigen silmiin enemmän palkkasoturilta kuin juopolta alkoi laulaa. Hyvin sanoitettu ja sangen tunnettu laulu se olikin, mutta aina uuden juopuneen vauhtimiehen suusta kuultuna aina yhtä miellyttävä. Suurin osa pelaajista ja muusta sekalaisesta yleisöstä alkoi tanssia sanojen tahdissa, ja jotkut yrittivät jopa kömpelösti liittyä mukaan huudoksikin välillä muuttuvaan laulantaan.

Hei! Hei! Hei!
Hei! Hei! Hei!

Kun mä kerran lähdin kiertämään
Sen mä muistan aina varmaan
Katsoin merta, loputonta
Kädessäni surlicin viinii

Simaa sain skyrimin poijjalta
Oluset saatu bretoneilta
Kitkerät katkerot vuolahasti tipahtaa
Kun krapuloita vapinoita kavahtaa

Hei! Hei! Hei!
Olen viinamäen mies
Koko ranta raikaa ja kainalot on hies
Hei! Hei! Hei!
Ja hieskoivun taikaa
Kun kuumassa vihtoo joka ainoo mies
Hei! Hei! Hei!
Olen viinamäen mies
Koko ranta raikaa ja kainalot on hies

En tänään huolia aio
Ikävöidä menneisiin
Aion elää joka hetken
En koskaan hidastaa
Heimoveljet ne laulaa
Kauppiaskin goisaa mutta
Jalat kantaa vaan
Roihuaa korpi tän klaanin
Haudan takaakin kajahtaa

Hei! Hei! Hei!
Olen viinamäen mies
Koko ranta raikaa ja kainalot on hies
Hei! Hei! Hei!
Ja hieskoivun taikaa
Kun kuumassa vihtoo joka ainoo mies
Hei! Hei! Hei!
Olen viinamäen mies
Koko ranta raikaa ja kainalot on hies
Hei! Hei! Hei!
Ja hieskoivun taikaa
Kun kuumassa vihtoo joka ainoo mies

Hei! Hei! Hei!
Hei! Hei! Hei!

Hei! Hei! Hei!
Olen viinamäen mies
Hei! Hei! Hei!
Olen viinamäen mies

Hei! Hei! Hei!
Hei! Hei! Hei!

Hei! Hei! Hei!
Hei! Hei! Hei!

”Tiedätkö kun minä matkustan tien päällä tunnen jokaisen mielenkiintoisen paikan olevan kuin kotini. Tämä majatalo on ehdottomasti yksi niistä, ja jos ikinä päädyn Sharnhelmiin uudestaan lupaan käydä täällä uudelleen. Kiitos tästä kokemuksesta vaikka odotan vielä yhteistä yötämme.”

Belle hymyili taas ujosti. Vestige saattoi olettaa hänen pitävän hänestä, mutta kukaan ei voi tietää varmasti. Hänen alkuperäinen motiivinsa yhteisen illan järjestämiseen oli yksinkertaisesti itsensä saaminen kiinnostavaan tilanteeseen.

”Belle, toisin kuin muita pelaajia, minua oikeasti kiinnostaa miten te vähäisemmät ihmiset elätte? Kun minun maailmassani kaikki on päältä päin katsottuna hyvin erilaista. Kerroit aiemmin isästäsi ja siitä, että hän on kauppias. Mutta eikö kauppiailla mene täällä nykyään hyvin verrattuna kuningas Ranserin valtakauteen?”

Tyttö oli hetken ajatuksissaan, mutta vastasi lopulta. ”Perheemme näytti olevan rikastumaan päin. Ranserin jälkeen monet vähäisemmät aatelissuvut alkoivat laittaa rahaa Wayrestin kauppakiltoihin ja tuoda etelästä luksustuotteita myös muidenkin kuin hovin väen käytettäväksi. Isälleni kävi vain sellainen pieni onnettomuus...”

”Kerro lisää. Ja älä pelkää, olen oikeasti kiinnostunut.”

”Vampyyrit.”

”Oikeasti?”

”Juu juu.”

”Kansantarinoita. Ei vamppyyreita Rivenspiressä oikeasti ole. Kaikki ovat menneet Cyrodiiliin, sillä sodan takia siellä ei ole ketään joka heitä olisi hävittämässä.”

”Totta se on. Vampyyrit tulivat vuorilta idästä ja ryöstivät isäni kauppakaravaanin. Sen jälkeen jäljelle jäi vain vihaiset Wayrestilaiset pankkiirit, jotka vaativat rahojaan takaisin.”

”Onko sinulla sisaruksia? Muita samassa tilanteessa olevia?”

”Miksi kysyt? Aiotko `auttaa` heitäkin?”

”Olen vain yksinkertaisesti utelias.”

”Ei sisaruksia, vain isäni, joka on nyt jossain täällä. Varmaankin humalassa. Mutta kerro sinä vaihteeksi omasta perheestäsi. Tai jos teillä sellaista yleensä edes on. Kerroit, että isäsi nimi oli Albinius.”

Vestige joi sahtinsa loppuun ja oli hetken hiljaa. ”Albinius Mustasusi oli hänen nimensä, ja kyllä minulla oli perhe. Mutta se on ollutta ja mennyttä eikä ketään ole jäljellä. Enkä muistele sitä mikä on mennyttä myöskään erityisen mielelläni. Jotenka luulen, että meidän on aika lopettaa minkä aloitimmekin. Vuokraan siis meille huoneen yhdeksi yöksi ja saat rahasi aamulla.” Vestigen äänensävy muuttui kylmäksi ja tunteettomasti. Aihe ei ollut jotain mitä hän tosiaan muistelisi mielellään. Hänen perheensä tarina jäisi siis jollekkin toiselle kerralle.



He siirtyivät sitten yläkertaan, jonne juhlivat pelaajat eivät vielä olleet ehtineet. Vestige arveli alakerran juhlien muuttuvan yön edetessä melko luokattomiksi orgioiksi. Siellä niin sivukujilta ostetut orjatytöt kuin kuka tahansa tyttö, joka on tarpeeksi tyhmä astumaan sisään, olisi vain hetkellisen mielihyvän laukaiseva tekijä. Osallistuminen oli tietysti vaihtoehto, mutta ei ainakaan heti, ja Vestige tiesi kärsivällisyytensä tulevan palkituksi, mikäli vierailisi joskus taas jossain dunmer-haltioiden hovissa.

Huone oli pieni, mutta silti huomattavasti viihtyisämpi kuin lordi tyllerön antama kylmä soppi. Huoneessa oli suuri ristikkoikkuna, joka vietti kohti linnaa. Linnan surkean kunnon näki pimeässäkin, sillä siitä tippuneet kivet muodostivat useita epävirallisia ikkunoita, joista valo loisti yötaivaalle. Huoneessa oli tilava sänky, joskin jälleen olkipatjalla, mutta työpöytä sieltä puuttui. Seinässä oli myös kalliilta näyttävä lyhty, jonne Vestige iski sormistaan tulta.

”Noniin, kaikki on valmista. Alahan riisuutua.” Vestigen äänensävy oli taas vaihtunut ritarillisen ylevään, mutta myös niin tunnekylmään, että se ei tehnyt tytön oltavasta yhtään mukavampaa.

Belle pudotti matkaviittansa lattialle, ja nosti sen sitten hitaasti sängyn päälle. Selin ritaria päin hän alkoi riisua oranssia kulahtanutta mekkoaan ja antoi sen sitten pudota lattialle. Vestige näki hänen selässään useita piiskan jättämiä jälkiä, mikä oli melko yleistä alhaisaatelin edustajille varsinkin Rivenspiressä.

”Isäsikö sinua piiskasi.”

”Kyllä”, Belle vastasi varovasti. ”Mitä siitä.”

”Vaikka voin nähdä sinut näin läheltä olemme täysin eri maailmoissa. Minun maailmassani tuollaisesta saisi rangaistuksen.”

Tyttö kääntyi Vestigeä päin. Hänen kasvoillaan oli hieman epävarma ilme, ja hän peitti rintansa kämmenillään. Päällään hänellä oli enää mustat alushousut, jotka eivät olleet hienointa hovinväelle saatavilla olevaa kangasta. ”Mitä piilottelet käsiesi alla tyttönen?” Kysyi ritari sarkastisesti.

”Anteeksi sir, tämä on ensimmäinen kertani.” Suhde oli taas vaihtunut ammatilliseksi.

”Voi paska”, sanoi Vestige itsekseen. ”Anteeksi puhuin sopimattomasti. No kaippa se oli odotettavissa, koska en ole enää haltioiden mailla Morrowindissa.”

”Onko siinä joku ongelma?”

”Se vain että tietyn ikäiseksi tultaessa neitsyyden viemisen itseisarvo, jos sitä edes omaa, katoaa. Tällöin hetkellinen mielihyvä saattaa jäädä tietyissä olosuhteissa toivottua laimeammaksi.”

”Kuinka vanha sinä oikeasti olet.”

”Sitä on vaikea määritellä tämän maailman standardeilla. Sen verran vanha, että olisin voinut haastaa kuningas Ranserin kaksintaisteluun, mikäli olisin sattunut olemaan Wayrestissa hänen sotaretkensä aikana. Mutta älä pelkää tyttönen, maailma säilyy silti samana.”

Vestige puhui jälleen ystävällisemmin ja tyttö riisui alushousunsa ja Vestige poisti vaatteensa yhdellä käden heilautuksella loitsittavalla lumouksella. He halasivat ja suutelivat, ja jonkin aikaa Vestige uskoi tytön nauttivan tästä edes jollain tasolla. Ainakaan hän ei maannut passiivisesti silmät auki taivasta tai kattoa tuijottaen, mikä tapahtui varsin usein pelaajan ja vähäisemmän väen välisessä aktissa.

”Sattuuko?”

”Mhhmh.”

”Mihin?”

”No minneköhän?”

”Olen hyvin pahoillani.”

*kop kop. ”Hei voitteko olla hiljaa siellä! Yritän lukea Divayth Fyrin teosta elementaaleista.” Ääni oli tärkeilevän maagin, jolle todennäköisesti ei ollut syystä tai toisesta löytynyt tilaa kiltatalosta.

II

"Be on your guard at all times. Avoid sleep if you can... Sleep is for the weak." -Isran, famous vampire hunter

Seuraavana aamuna kaksikko heräsi melko odottamattomaan, mutta ei ollenkaan tuntemattoman lakeijan kutsuun.

”Hänen mahtavuutensa herttua Esmark Tamrith on ilmoittanut järjestävänsä häät Finia Marcottin ja Zackhael Branckin välille. He ovat pyytäneet ruhtinaallista armahdusta, ja sinua sir Vestige lohikäärmeensukuinen on vaadittu tarjoamaan viihdettä häihin.”

Lakeija oli vielä oven takana, eikä Vestigellä ollut aikomustakaan palata linnaan vielä pitkään aikaan. Hän pohti vaihtoehtojaan. Ikkunasta voisi hypätä, eikä pudotus olisi niin korkea ja alhaalla sitä pehmentäisivät vielä kaupungin katuja peittävät jätöskasat. Toki oven voisi myös lumota kiinni, mutta lakeija hakisi varmasti apuvoimia. Lakeijan voisi myös tietysti vaientaa, mutta se taas herättäisi liikaa huomiota.

”Me tiedämme, että olet siellä!” Me, ketkä me? ”Täällä on vartiokaarti.”

Mutta Belle heräsi säikähtäen. ”Se on kihlattuni.”

”Sinut on kihlattu sotilaalle!?”, oli Vestigen ensimmäinen ajatus. ”Rakastatko häntä?”

”Miksi ihmeessä kysyt?”

”Mietin vain kuinka kovaa lyön, sillä tästä tulee kuin tuleekin taistelu.”

Belle makasi sängyllä teeskennellen nukkuvaa kun ovea koputtanut sotilas potkaisi oven sisään. Vestige oli salamannopeasti lumonnut päälleensä sotisopansa, mutta ei vielä vetänyt asettaan esiin. Tämä ”kihlattu” ei ollut pukenut päälleen kypärää, eli hän näytti olevan jonkinlainen aliupseeri. Mutta aatelinen hän ei taatusti ollut.

”Kuka tuossa nukkuu pelaaja? Minulla on velvollisuus tarkistaa, ettet ole satuttanut ketään pakoretkesi aikana!”

Vestige ei vastannut. Sotilas nosti sängyn peittoa ja kohtasi Bellen pelästyneet kasvot. Sotilas muuttui kyllä punertavaksi, mutta ei hyökännyt.

”Te! Kuinka te julkeatte? Tulette tänne syömään meidän pöydästämme ja juomaan meidän maljastamme. Ja näinkö te kiitätte meitä? Minä kyllä pidätän teidät!”

”Mihin rikokseen olen syyllistynyt?” Vastasi Vestige, joka hiveli jo miekkansa tuppea.

Lakeija astui eteenpäin. ”Sir, aviorikos on rikos ihan laissa määritelty rikos. Siitä seuraa raipparangaistus miehelle ja häpeärangaistus rikkojalle.”

Se oli kerta kaikkiaan liian julkeaa. Salamannopeasti Vestige hyppäsi ilmaan ja tähtäsi potkunsa suoraan sotilaan rintaan. Hän ei ehtinyt edes huomaamaan mikä häneen iski, mutta taakseppäin lennähtäessä hän kaatoi myös lakeijan sekä pari muuta heidän takanaan seisonutta kaartilaista. Vestige paiskasi oven kiinni ja nopeasti lumosi sen Reporan sulkuriimulla. Hän kuuli kuinka huoneen ovea vastapäätä oleva puinen seinä rysähti rikki sotilaiden osuessa siihen.

”Tule meidän täytyy valitettavasti paeta ikkunan kautta. Nyt!”

”Mutta entä mekkoni?”

”Eikö koko reissun tarkoitus ollutkin uuden hankkiminen.”

Vestige irrotti ikkunan karmit seinästä. Ne lähtivät helposti irti. Hän kuuli ensimmäisen pystyyn päässeen sotilaan ryskyttävän ovea nyrkeillään. Se ei antanut periksi.

”Noituutta! Paholaisen palvelija, herttua kuulee tästä vielä!”

Vestige talutti Bellen ulos ikkunasta ja pian molemmat seisoivat majatalon katolla. Se oli lautakatto sillä majatalo oli vanha ja arvostettu. Tosin laudat olivat lahoja ja niiden kestävyys oli kyseenalaista. He kävelivät niin alas kuin pystyivät ja pudottautuivat sitten kadulle. Heidän huoneensa oli ollut majatalon toisessa kerroksessa, joten pudotus ei ollut turhan pitkä. Vestige laskeutui siististi jaloilleen, mutta Belle onnistui tahrimaan yöpaitansa kadun mudassa.

Vestige päätti olla antamatta rahojaan suoraan Bellelle ja lähti tämän mukaan vaateostoksille. Herttua luultavasti lähettäisi miehiä etsimään häntä, joten väistämätöntä voisi viivyttää vielä hetken.



Aurinko oli juuri noussut ja ylikansoitettu kaupunki alkoi heräilemään. Ihmiset tungeksivat kaduille kukin omilla asioillaan. Suurin osa oli menossa töihin. Kauppiaat rahtasivat tuotteitaan esille, mutta torilla Vestige ei nähnyt enää saarnaavaa pappia. Hän mietti julkeasiko tuo parrakas saarnamies tulla esiin tänäänkin ja uskoi että heillä oli hieman asioita selvitettävänä. Siis jos herttuan miehet eivät saisi ritaria kiinni ennen sitä.

Sharnhelmin vaatturit olivat melko äveriästä porukkaa. Hovin jalosukuiset halusivat jatkuvasti uusinta muotia ja sitä rahdattiinkin markkinoille etelästä. Vestige muisti yhä Abahin sataman vaatturiliikkeen, joka oli yhtä suuri kuin Sharnhelmin linna. Hänellä itsellään ei ollut mitään Percius Lockea vastaan vaikka hänen asiakkaansa olivatkin pääosin rikkaita pelaajia. Sharnhelmin vaatturiliike ei ollut aivan yhtä suuri, mutta silti selvästikkin hienompi kuin kaupungin liiketilat keskimäärin.

Vaatturille ei ollut näin aikaisin jonoa, sillä aateliset olivat parhaillaan herttua aamiaisella. Vestige uskoi aterian venyvän huomattavasti jahka herttua kuulisi hänen pakoretkestään. Ja sitten olisi tietysti ne häät. Luultavasti pari alhaisaatelin tyttöä tulisi vaatturille keskipäivään mennessä ostamaan joitakin hienoja valmispukuja häitä varten. Luultavasti sen omahyväisen pikkuneiti Janeve Tamrithin vaatimuksesta.

Vaatturi itse oli vanha ja parrakas mies. Hän puhui Evermorelaisella aksentilla, ja Vestige päätteli hänen saavan tuotteensa pääosin sieltä. Ehkäpä vanha kuningas Eamond suhtautui suopeasti vuorten takaisiin kauppakumppaneihinsa. Vaatturi otti nopeasti ja tottuneesti tytön mitat, ja alkoi etsiskellä valikoimastaan sopivia pukuja.

Rivenspire oli siitä omituinen maa, että täällä vaatturit eivät tehneet hienoimpiakaan pukuja tilaustyönä. Koska kaikenlaisille hienoille asusteille oli kysyntää kaikenkokoisilta ihmisiltä, oli sangen järkevää pitää muutamia ylimääräisiä kappaleita varastossa. Näin asiakkaan ei myöskään tarvinnut odottaa. Ja Rivenspireläiset eivät myöskään olleet tunnettuja kärsivällisyydestään, sen saisi Vestigekin kokea jahka hän tavalla tai toisella päätyisi uudelleen herttuan puheille.

”Sir, vaimonne kysyy minkä värisen mekon uskot hänelle sopivan?”

Vaimonne? Mielenkiintoista, ajatteli Vestige. Sitten hän muisti yhä kasvonsa, jotka altistivat heidät moisillä väärinkäsitykselle. Rivenspiressä kukaan tyttö ei mennyt naimisiin päälle kahdenkymmenen ikäisenä, ja sama päti suurin piirtein myös miehiin. Vestige vaihtoi nopeasti ulkonäkönsä jälleen eliseen. Hämärässä vastaanottohuoneessa vaatturi ei kuitenkaan huomannut sitä.

”Jos hän minun mielipidettä haluaa niin suosittelisin keisarillisen punaista. Kankaalla ei sinänsä ole väliä, mutta väri sopisi hänen mustiin hiuksiinsa.” Ritaria kiinnosti nähdä eilinen ”saaliinsa” imperiumin väreissä.

”Ehkä ei tänään punaista”, vastasi Belle.

”Ymmärrän. Siinä tapauksessa suosittelisin mustaa samettia. Sitä väriä perheeni naiset ovat aina käyttäneet.”

”Sir, musta on surun väri”, vastasi Puolestaan vaatturi penseästi. ”Jalo neito käyttää sitä vain hautajaisissa ja suruaikana.”

”Siinä tapauksessa käyttäisin itse luultavasti aina mustaa. No miten olisi kultainen?”

”Sir, kultainen on kallein värimme. Epäilen, että teillä on varaa moiseen.”

Vestige iski rahapussinsa vaatturin eteen. ”Herttuan pikkiin hyvä herra.”

Vaatturi oli hetken hämmästynyt, mutta laskeskeli pussista nopeasti sopivan määrän kultarahoja. ”Tiedätte kai, että minun on raportoitava raadille selvittämättömästä kultarahojen käytöstä.”

”Olen pelaaja. Emmekö käytäkkin kultaa yleensä?”

”Anteeksi sir, minun virheeni.”

Belle osti Vestigen herttualta ryöstämillä rahoilla vielä itsellen kengät, kahdet alushousut sekä yksinkertaisen matkavaipan. Mekkoa hän ei tietenkään pukenut vielä päälleen, sillä puiset pattenit olivat jääneet majataloon.

Sen jälkeen kumpikin kiitti toisiaan, mutta Vestige ei vieläkään ollut valmis palaamaan linnaan. Hän pohti mitä voisi vielä kaupungissa tehdä, kunnes sai Belleltä vastauksen.

”Matkaan vielä katedraalille kiittämään jumalatar Dibellaa, joka antoi minulle voimia. Näkemiin sitten sir.” Belle vältteli katselemasta Vestigen kasvoja, joille oli palannut vanhuuden merkit sekä monen monta taisteluarpea. Luultavasti häntä hieman hävetti, ja hän uskoi joutuneensa edellisenä päivänä vain yksinkertaisen illuusion pauloihin.

”Ja höpsistä, en ole vielä käynytkään katedraalissa, joten tulen mukaasi.”

”Oletko aivan varma? Minun pitäisi tehdä tämä yksin.”

”Tietysti katedraalille saa mennä kuka tahansa, ja luulenpa että kaupunki ansaitsee vielä viimeisen mahdollisuuden. Näytähän tie, sen jälkeen jätän sinut tekemään vaikutuksen siihen Janeve Tamrithiin.”



Niin he lähtivät kävelemään kohti katedraalia, joka sijaitsi kaupungin itäisessä osassa. Se korottautui kuin kivisenä hautapaasina köyhälistön asuntojen keskeltä. Luultavasti papit olivat sieltä käsin kautta aikain jakaneet almuja, joten köyhät ja irtolaiset olivat päättäneet sitten pystyttää majapaikkansa katedraalin lähelle. Siinä samalla he tulivat läsnäolollaan karkottaneeksi vauraan väen, jotka taas muuttivat vielä toisella puolustusmuurilla ympäröityyn yläkaupunkiin.

Katedraalia vartioi pari keihäisiinsä nojaavaa kaartilaista, mutta muutoin se näytti tyhjältä. Kerjäläisiäkään ei näkynyt, sillä almut jaettaisiin vasta iltarukouksen yhteydessä. Muutoin Sharnhelmin asukkailla ei ollut tapana tiputtaa kerjuukulhoihin yhtään mitään.

Suurehko tammiovi oli epätavallisen oloisesti kiinni. Vestige kiskoi ovet auki ja he astuivat hämärään kivikirkkoon. Eteistä kutsuttiin nimellä asehuone, mutta Vestige päätti jostain syystä pitää miekkavyönsä mukana ja toisen miekkansa selässä. Eihän kukaan ollut sitä vahtimassa.

Katedraali oli hämärä ja suurin osa soihduista ja lyhdyistä oli jostain syystä sammuneena. Ainoa valo huokui sisään alttarin takana loistavista lasimaalauksista. Palvontapaikka näytti omituisen tyhjältä. Normaalisti katedraali oli aamuisin täynnä pappeja joille joutilaat jalosukuiset vaimot tulisivat tunnustamaan syntejään. Nyt mitään elonmerkkejä ei ollut. Belle alkoi silminnähden hermostumaan, ja Vestige huomasi kätensä hakeutuvan miekkavyölleen.

Alttarilla seisoi selin heitä päin pitkä mies kädet ristittynä selän taakse. Hänen edestään hohkaavan valon vuoksi Vestige ei saanut hänestä muuta selville kuin, että hänellä näytti olevan maahan asti ulottuva maagin kaapu. Nurkassa lymysi se sama parrakas pappi, jonka Vestige oli häpäissyt edellisenä päivänä. Kaksikko näytti olevan kiihtyneessä keskustelussa.

”Ette te voi tulla tänne noin vain. Pelkkä läsnäolonne häpäisee pyhän alttarin”, aloitti pappi Bonfred. Vestige ei voinut olla huomaamatta, että tämä teititteli mysteerimiestä. Hän oli siis aatelinen. ”Vielä jonakin päivänä väkijoukko ryntää ovestanne sisään ja lähettää teidät palavana soihtuna isäntäsi deadran luokse. Kuulitko!” Sitten pappi ryntäsi kädet puuskassa kohti ovea sulkien sen perässään. Hän ei tunnistanut Vestigeä.

”Olkoon niin pappi. Minä odotan.” Mies ei selvästikkään puhunut yleiskieltä äidinkielenään.

Vestige oletti miehen olevan maagi tai jotain sinne päin, mutta aateliset eivät yleensä maageiksi ryhdy. Lisäksi Vestige tiesi varsin monen maagin käyvän kappelissa rukoilemassa aina silloin tällöin. Jopa Rivenspiressä siinä ei pitäisi olla mitään epätavallista.

”Tiesin sinun saapuvan tänne Vestige lohikäärmeensukuinen. Jälkiäsi oli niin helppo seurata.” Vestige tunnisti toisella kerralla aksentin suurhaltiakieliseksi.

Mysteerimies kääntyi heitä kohti, ja pimeydessä Vestige näki vain hänen kalpeat kasvonsa ja hohtavat silmänsä. Mies oli huputettu, mutta nopeasti Vestige huomasi että huppu olikin vain hänen pitkät mustat hiuksensa. Nähtyään hänen kasvonsa Belle Dutil kääntyi hermostuneena kohti ovea ja sitä lähestyessään hänen askeleensa muuttuivat juoksuksi.

”No hän ainakin tietää kuka olen”, aloitti mies jälleen. ”Voit kertoa hänelle, että jos hän ikinä kyllästyy hullua Ranseria iltaisin sängyssä ajattelevaan poikaystäväänsä, voisi linnastani löytyä hänelle töitä. Ei pukupakkoa.”

Pelaajaritari hiveli miekkansa tuppea ja pohti minkälaisia loitsuja käyttäisi tilanteessa. Hänellä ei ollut mukanaan yhtään taikajuomistaan. Ne hän oli jättänyt hevosensa satulalaukkuun. Sielukiviäkään ei olisi. Lopulta hän päätyi meditoimaan hiljaa mielessään aedrinen keihäs nimistä voimallista hyökkäystä, jota toivonmukaan murtaisi olennon lumouksen. Vestige ei ollut käyttänyt tuota loitsua pitkään aikaan, mutta tiesi suorittavansa sen täydellisesti. Piti vain päästä keskittymään ja ottaa hyvä asento. Ensin vihollista piti hämätä.

”Pitäisikö minun vetää miekkani esiin?” Kysyi ritari hiljaa.

Mies nauroi. Kappelissa nauraminen oli synti, ja hänen naurunsa kaikui kammottavasti seinästä toiseen ja helisi ikkunoissa.

”Tiesin aina teikäläiset äkkipikaisiksi kuumakalleiksi, mutta sinä olet todella ihme. Olet ensimmäinen tapaamani pelaaja, joka ei ryntää kirves kädessä minua kohti toivoen saavansa herttualta paksun pussin kultaa. Mutta varoitan sinua: Minulla on voimakkaita ystäviä, jotka kyllä kostavat puolestani. Siis jos pystyisit minut edes teoreettisesti päihittämään. Linnassani taitaa olla jo aika monen uskalikon pää seipäälle iskettynä.”

”Linnassasi?”

”Niin olen korppivartion kreivi Verandis. Sukuni nimi on epäolennainen, enkä välttämättä itsekkään muista sitä enää.”

Vestigen edessä seisoi siis varsin stereotyyppinen vampyyri. Ja vieläpä kreivi. Mutta hetken tarkasteltuaan kreivi osoittautuikin varsin eriskummalliseksi. Hänen kalmankalpea ihonsa sai hänet näyttämään melkein ihmiseltä, mutta kapea leuka ei jättänyt oppineelle mitään arvauksen varaan. Vaikka kreivi Verandis peittikin suippokorvansa hiuspehkonsa alle, tiesi Vestige tämän olevan suurhaltia.

”Kuinka vanha sinä olet?”, hän kysyi aidosti kiinnostuneena.

”Epäolennaista”, vastasi vampyyri ja kaksikko oli hetken hiljaa tuijottaen toisiaan intensiivisesti.

”No haluatko syventää tätä titaanien kohtaamista ottamalla lasilliset?”, kysyi vampyyri sarkastisesti.

”Viiniä?”, kysyi Vestige vieläkin sarkastisemmin.

”No ei tietenkään. En juo viiniä. Sen maku sai kurkkuni käheäksi jo ennen kuin se edes keksittiin.” Vitsikäs vampyyrikreivi. ”Ystävämme pappi Bonfred taisi jättää tänne pari pikarillista pyhää vettä.” Sen sanottuaa kreivi Verandis kulautti hopeisen pikarin tyhjäksi. Hänen valkeat kulmahampaansa välkehtivät ikkunoista sisään pyrkivän nousevan auringon valon paisteessa.

”En usko mihinkään mitä en voi todistaa, mutta eikö tuossa vedessä pitäisi silti olla jokin lumous.”

Kreivi pyyhki veden suupieliltään. ”Kansan taikauskoa. Olet sitä viisaampi.”

”Miksi olet täällä?” Kysyi Vestige suoraan.

Kreivi ei miettinyt vastausta hetkeäkään. ”Koska olen Rivenspireläinen patriootti ja minulla on sinulle hyvin kiintoisa työtarjous.”

”Jaa jaa että oikein työtarjous. Muista että et ole vielä täysin turvassa minultakaan. Olen valan vannonut ja valan velvoittama pelaajaritari.”

Kreivi Verandis laittoi maljan takaisin alttarille ja käveli aivan Vestigen eteen. Ritari ei värähtänytkään tuntiessaan vampyyrin kylmän hengityksen kasvoillaan. ”No, miten saisin sinut vakuuttuneeksi vaarattomuudestani. Kysy jotain.”

Vestige mietti hetken. ”Mainitsit aiemmin korppivartion. Onko siellä muitakin vampyyreja?”

”Miksi kysyt? Haluatko kenties hälyttää raudan ritarikunnan tai leijonavartion?”

”Olen utelias.”

”No linnamme on periaatteessa avoin vierailijoille, jos haluat tulla vieraisille. Alamaisillani ei ainakaan ole mitään valittamista sillä itse en tarvitse kuin yhden puvun vuosisadassa.”

Vesitge uskoi tuon riittävän. Taistelu vanhaa ja voimakasta vampyyria joka luultavasti osasi myös loitsia oli epävarmaa, joten sen välttäminen oli sen arvoista. ”Työtarjouksesta...”

”Oletko kuullut kuningas Ranserista, jolle nykyään liitetään usein lisänimeä kuten hullu, kammottava tai äkkipikainen julmuri?”

”Olen ja useasti.”

Vampyyri näytti kiusaantuneelta. ”Asiahan on niin, että olet vähän niin kuin tullut reviirilleni. Yleensä minä hoidan tällaiset asiat täällä. Esimerkiksi vakuuttelin aateliset hylkäämään Ranserin ja kääntymään etelästä tulevan vihollisen puolelle. Ei mikään helppo tehtävä jos saan sanoa. Mutta siis hommahan periaatteessa kuuluisi minulle, mutta syystä joka jääköön mainitsematta en halua sitä kontolleni. Siispä ehdotan sopimusta.” Vampyyri pysyi nyt hiljaa.

”Kerro lisää”, vastasi Vestige vampyyrin pakotettua hänet jatkamaan keskustelua hiljaisuudellaan.

”Sinä hoidat hommat, etkä enää astu jalallasi Rivenspireen tarkoituksena tarjota soturinpalveluitasi maksavalle asiakkaalle.”

”Miksi et halua minun tulevan enää uudelleen? Ymmärrät kai, että minunlaisillani on tapana matkustella vähän sinne sun tänne kenenkään estämättä.”

”Epäolennaista.” Vampyyri astui poispäin Vestigestä. ”Sinun on vain vannottava minulle pyhä vala, jossa julistat ettet enää astu jalallasi Rivenspiren kuningaskunnan muinaisten rajojen sisäpuolelle.”

”Kerro lisää siitä toimeksiannosta.”

”Vanha linna itään Sharnhelmistä. Matka ratsain kestää kaksi päivää. Linnassa kummittelee, ja sinun tehtäväsi on hoitaa asia. Linnalla itsellään ei ole käyttöarvoa sillä se on asumaton ja raunioitunut, joten sen kunnolla ei työn jälkeen ole varsinaisesti mitään väliä.”

Kreivi ja Vestige seisoivat vastakkain suorassa toisiaan tuijottaen.

”Palkkio?”

”Neuvoteltavissa.”

”Tarkemmin”, Vestige vastasi sarkastisesti.

”Palkkion saat työn jälkeen Korppivartiolta tai haluamastasi paikasta. Summalla ei sinänsä ole väliä, mutta halutessasi voit valita useammista saatavilla olevasta maksutavoista. Sen jälkeen sinun on viipymättä ratsastettava pois Rivenspirestä ja riippumatta aikomuksistasi, tarpeestasi tai valtakunnan tilanteesta, ei sinulla ole enää oikeutta astua rajan yli. Vannotko?”

”Vannon. Olenkin jo alkanut vihata tätä paikkaa koko sydämmestä. Oletko tyytyväinen?”

”Olen. Ojenna karttasi.”

Vestige kaivoi repustansa pergamentille piirretyn hätäisen kartan. Hän oli ostanut sen kiertelevältä kauppiaalta matkatessaan kohti Sharnhelmia. Aina uuteen maahan astuessa oli Vestigellä mukana maata esittävä kartta.

Vampyyri painoi kynnellään reiän karttaan. ”Tuolla on sinun määränpääsi. Hoida asia ja sen jälkeen joko ratsasta korppikalliolle tai kutsu minut luoksesi haluamallasi tavalla. Ja älä huoli, minä kyllä tarkkailen sinua kunnes työ on tehty.”

Vestige kääntyi lähteäkseen vampyyrin jäädessä seisomaan paikoilleen. Sitten hän kuuli takaansa äänen: ”Odota. Sain juuri taas profetian. Näyttää siltä, että veresi kohtalo on sittenkin riippuvainen minusta. Jään siis odottamaan.”

”Mitä tarkoitat?”

”Epäolennaista.”

Vestigen kääntyessä katsomaan taakseen oli kreivi Verandis kadonnut ja jäljellä oli vain pimeä tyhjyys.



Vestige palasi nyt nopeasti linnaan, sillä hänen oli haettava ratsunsa tallista. Vastassa hänellä oli kuitenkin jälleen yksi herttuan lakeijoista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta. Ei edes pettyneeltä.

”Sir, ilmoittaisin teille että aikanne herttuan hovissa on juuri päättynyt.”

”Eipä mitään. Olinkin juuri lähdössä. Mutta mistä moinen käänne asioihin.”

Lakeija katsoi Vestigeä terävästi ja yritti loihtia kasvoilleen surumielisen ilmeen.

”Kunnianarvoisa herttua Esmark on sairastunut erittäin vakavasti ja ilmeisesti syy on teissä. Hänen mielensä harhailee, mutta hän haluaa sinun pääsi seipäälle.”

Sanaakaan sanomatta Vestige ryntäsi sisälle kolkkoon linnaan. Hän keräsi vierashuoneesta mukaansa sinne jättämänsä vähät tavarat ja viime hetkellä kääntyikin kohti herttuan makuuhuonetta. Hän oli utelias ja halusi selvittää mikä herttuaa vaivasi ja miten oli asioiden laita hänen hovissaan.

Herttua makasi selällään suuressa sängyssään. Hänen niskansa oli tuettu tyynyin ja hän haisi hieltä ja ulosteelta. Herttuan silmät olivat puoliksi auki ja hän hengitti raskaasti. Hänen vierellään olivat hänen molemmat tyttärensä, pari ritaria ja sijaishallitsija Sebastien Ysciele, joka ei näyttänyt ollenkaan surumieliseltä. Herttuatar Janece loisti poissaolollaan. Herttua ei reagoinut Vestigen tuloon, eikä hänen mielensä enää näyttänyt olevan tässä huoneessa.

”Mitä tapahtui?”, kysyi Vestige ihmeissään. Hän sai vastaukseksi myrkyllisen katseen nuorelta Janeve Tamrithilta.

”Branckit ja Marcottit tulivat tänne häihinsä anomaan herttualta anteeksiantoa.” Puhuja oli paroni Sebastien. ”Valitettavasti juhlat menivät.. kehnosti. Kummatkin perheet suuttuivat herttualle, ja syyttivät häntä niin laimeasta vastaanotosta kuin heidän kunniansa loukkaamisesta. Suuttuneena he vannoivat kostoa ja veivät miehensä vuorten yli Dorvenin herttua Renchantin hoviin. Olimme isäntiä, joten meillä ei ollut voimaa estää heitä. Kun herttua käsitti tämän hän sai halvauksen.”

”Ymmärrän”, vastasi Vestige.

Sitten Eselde Tamrith puhui. ”Sir Vestige. Jos teillä on mitään kunniaa, niin parantakaa isäni. Hän rakasti teitä niin paljon, joten on sopivaa että maksaisit sen takaisin tällä vastapalveluksella. Sinähän olet tunnettu parantajalahjoistasi.”

Vestige oli hetken ajatuksissaan. ”No luulempa että taitojani on suuresti liioiteltu arvatenkin herttuan taholta. Puhun nyt suoraan: Herttua taitaa olla parannuksen saavuttamattomissa. Hän voi elää vielä hyvin pitkäänkin, mutta täysijärkiseksi hän tuskin tulee eli hän ei ole enää kyvykäs hallitsemaan.” Tämän sanottuaan sijaishallitsija Sebastien hymähti, mutta tajusi sitten virheensä ja hiljeni.

”Oli miten oli. Minä en aio pysyä täällä kovinkaan pitkään, sillä pohjoiskärjen Dorellit ja valkeasataman Montclairit todennäköisesti käyttävät herttuan tilaa hyväkseen. Pian Montclairin ja Dorellin viirit piirittävän Sharnhelmia ja en varsinaisesti ihmettelisi jos joukossa oli pari Branckia ja muutama Marcotti.”

Sen sanottuaan hän lähti ja palasi talleille. Siellä hän satuloi valkoisen tammansa ja ratsasti täyttä vauhtia ulos kaupungin porteista. Edessä oli nyt tehtävä ja vielä olisi Rivenspiren maalla tilaisuus tehdä sir Vestige Lohikäärmeensukuisesta hyvin onnellinen ritari.

III

”Why walk when you can ride? ” -Unknown player
”Why ride when you can just teleport” -Unknown mage
”Why travel at all if you are not admiring the sights” -Vestige

Vestige ei tiennyt määränpäässä siintävän linnan nimeä. Rivenspiren pohjoisia osia halkoi kaksi vuorijonoa ja niiden väliin jäävää laaksoa kutsuttiin joskus nimellä kuninkaiden sola. Ennen muinoin Sharnhelmin Branquettet ja Pohjoiskärjen Dorellit olivat taistelleet laakson hallinnasta ja raja oli vaihtanut paikkaa tiheään tahtiin. Muuttuvan rajan turvaksi olivat sitten pikkukuninkaat rakennelleet useita linnoja, joista suurin osa oli nyt asumattomia ja kunnoltaan rapistuneita.

Kukaan ei tarkkaan tiennyt kuinka monta linnaa tässä laaksossa oli, sillä osa oli rakennettu silloin kuin haltiat vielä hallitsivat aluetta. Näistä oli nyt jäljellä enää muurin perustukset ja vain asiantuntija saattoi paikanpäällä sanoa oliko siinä ollut linnaa. Ratsastaessaa kivettyä laakson poikki kulkevaa tietä pitkin näki Vestige kaikenlaista.

Hän näki pari haltioiden vanhaa patsasta pilkistämässä esiin pusikosta. Suurimmalta osalta oli pää isketty irti ja loppuosa asetettu lähelle tietä voitonmerkiksi. Muualta High Rockista haltiat olivat lähteneet vapaaehtoisesti, mutta Rivenspireläiset olivat olleet kärsimättömiä.

Vestige ei nähnyt kovinkaan montaa puuta. Pari katajaa ja vaivaiskoivua yritti juurtua karuun maahan, mutta lähestyvä talvi oli jo vienyt vehreyden kasvustosta.

Vastaantulijoita ei ollut paljoa. Pelaajat eivät yleensä käyttäneet suuria teitä, ja Sharnhelmin ulkopuolella kauppiaat eivät yleisesti ottaen olleet turvassa. Lienekkö joku bandiitti tai gerilla tuijottaneen Vestigeäkin juuri nyt, mutta hänen selässään välkehtivä miekka ja vyöllään riippuva varsijousi kertoivat sangen hyvin kenestä oli kyse.

Vestigen uskollinen ratsu ei tietenkään tiennyt sellaisesta mitään.

Tien vieressä maasto alkoi nopeasti kohota. Karu ja kivikkoinen maasto vietti ylöspäin ja lopulta kadoten vuoren rinnettä peittävään sumuun. Tuomionkielekkeeksi kutsuttiin tuota vuorta, ja tarinan mukaan se sai nimensä sen huipulla muinoin sijainneesta haltiakaupungista, jolla ei ollut nimeä. Vuorella oli erityisen paha maine paikallisten keskuudessa. Tuhansia vuosia sitten vuorella olevat haltiat olivat orjuuttaneet alueen ihmisiä paettuaan Cyrodiilistä orjakapinaa. Mutta he tuhoutuivat jo kauan ennen kuin muut haltiat lähtivät meren taa Balfieralle. Vestige mietti voisiko kreivi Verandis olla yksi noista haltioista, mutta hänen vaistonsa sanoi ei. Ne haltiat olivat pahoja. Tai sitten vain tarinoita. Kukaan ei ollut kiivennyt vuoren taa, sillä sitkeä legenda kertoi joka askeleen vievän vuoden kiipeilijän elämästä.

Mutta Vestigen ei tarvitsisi matkata koko matkaa. Sumun keskeltä esiin nousi pari rosoista tornia ja sumun hieman hälvennyttyä Vestige näki pienellä mäellä sijaitsevan linnanraunion. Linnalla ei ollut muuria, sillä se näytti romahtaneelta. Pari synkkää tornia kurottui kohti taivasta ja kauan sitten niitä oli varmastikkin ollut lisää. Täällä oli taisteltu, ja linna oli hylätty kertaheitolla. Ennen se oli seissyt laakson mahtavana vartijana, mutta nyt siitä oli jäljellä enää tuon mäen huipulle jäänyt kivikasa. Kuin paholaisen vuorelleen asettama kruunu.

Linnaan vievä tie oli myös kivetty. Se oli siis ollut sangen tiheässä käytössä vielä hiljattain. Tie mutkitteli kivenlohkareiden välistä ja hitaasti kohosi korkeammalle. Sumu alkoi hälventyä. Silti Vestigen oli pidettävä silmänsä suoraan tiessä. Muutoin olisi hevonen saattanut katkaistaa kavionsa johonkin kivenkoloon. Asetelma oli monin puolin epämiellyttävä.

”Ken lähestyy petturin kruunua?” Kysyjä oli vanha, parrakas, kiven päällä istuva ryppykasvoinen mies. Hänellä oli päällään nuhjuinen nahkanuttu ja sokeilla silmillään hän yritti tiirailla tulijaa kohti.

”Ken kysyy?” Vastasi Vestige pysäyttäen hevosensa.

”Vanha vartiomies?” Vastasi mies hiljaa yrittäen kääntää korvansa puhetta kohti.

Vestige päätti olla nousematta hevosen selästä. Kyseessähän saattoi olla ansa. Toisaalta kuka asettaisi ansan tielle, jota kukaan ei nyttemmin käytä.

”Taistelitteko Ranserin armeijassa?” Kysyi Vestige. Mies säpsähti nimen kuullessaan.

”Taistelen yhä”, hän vastasi lopulta.

Vestige ei kiinnittänyt kommenttiin huomiota. ”Onko tämä paikka, jossa Ranser kaatui?” Hän kysyi.

Vanhus pudisti päätään. ”Ranser ei kaatunut.”

”Selitä”, vastasi Vestige nopeasti. ”Tiedän, että hän on kuollut. Hänen kuolemaansa juhlittiin ympäri provinssia, ja yhä paikalliset äidit laulavat ylistystä kirkossa hänen kuolinpäivänään.”

”Ranser ei kaatunut.”

”Selitä.”

”Hänet petettiin”, tiuskaisi vanhus.

”No sehän oli odotettavissa. Eihän kukaan halua semmoisen tyrannin rinnalla pitkään taistella”, Vestige katseli samalla ympärilleen. Lähistöllä ei ollut piiloutuneita bandiitteja. Hän laskeutui hevosensa selästä. ”Ihmettelen vain miksei Emeric hukuttanut hänen pettäjäänsä kultaan?”

Mies ei vastannut, joten vastuu keskustelun jatkamisesta jäi Vestigelle. ”Ja miksi sanoit yhä taistelevasi Ranserin armeijassa?”

”Armeija taistelee yhä tuolla”, sanoi mies käheällä äänellään. ”Ikuinen taistelu. Ranser petettiin, nyt maksamme siitä.”

”Ette kai ole tosissanne?! Onko Ranserin haamu yhä tuolla ja tekee mitä vihaiset haamut nyt tekevätkään?” Vestige oli valmis mieluusti hoitamaan hullun kuninkaan pois päiviltä, mutta väite kuulosti silti uskomattomalta.

”Hänen miekkansa on siellä. Haltianturma. Hänet surmattiin sillä. Hae se minulle!” Hänen äänensä kävi yhtäkkiä ahneeksi ja kieroksi, mitä ei vanhuksesta ensinäkemän perusteella voinut uskoa.

”Miksi haluat vanhan kuninkaasi miekan?”

”Miekka on kuulunut Branquetten huoneelle aikojen alusta lähtien. Ranser tarttui miekkaansa ja hukkui siihen. Miekka pitää viedä Sharnhelmiin ja asettaa valtaistuimen yläpuolelle.”

”Murtaako se kirouksen?”

”Kirous on ja pysyy murtumattomana. Niin kauan kunnes jumalat katsovat kuninkaanpettäjien kärsineen rangaistuksensa.”

Vestige ei voinut uskoa kuulemaansa. ”Vai että jumalat tuomitsivat teidät ikuiseen kärsimykseen hullun kuninkaan pettämisestä? Papit kun aina saarnaavat niiden jumaliensa suopeudesta.”

Vanhus näytti hetken surumieliseltä. Sitten hän puhui kuin olisi ollut jälleen nuori ja sotilas. ”Sinun täytyy estää se mikä on vielä estettävissä. Vie miekka Sharnhelmiin. Tällöin jokainen joka istuu kiviselle istuimelle tietää minkälaisia kärsimyksiä seuraa, kun lähtee kunniattomasti sotaan. Ritari! Luettele kaikki provinssin kuninkaat ja heidän lisänimensä!”

Vestige koitti virkistää muistiaan. Olihan hän kuninkaista kuullut ja pari myöskin tavannutkin. ”Wayrestin ja High Rockin suurkuningas Emeric, joka tunnetaan lisänimillä suuri ja viisas. Evermoren kuningas Eamond, joka taas tunnetaan nimellä uljas. Daggerfallia taas hallitsee Casimir III, joka tunnetaan ansiokkaasti lisänimellä hyvä. Jehennan nykyisen monarkin nimeä en muista.”

”Niin, mutta menneinä aikoina on ollut paljon kruunupäitä joiden nimet eivät olleet yhtä mairittelevia. Vasta pari vuotta sitten kuoli Folbert ahne, nuoren Casimirin isä. Hänenkin kuolemaansa juhlittiin niin kaupungeissa kuin maalaiskylissäkin. Eamondin isoisä taas tunnettiin nimellä Heseph laiska, sillä hän ei tehnyt mitään vaikka reachilaiset barbaarit ryöstivät hänen oman kaupunkinsa ja puoli provinssia. Wayrest taas muistaa ikuisesti kuningatar Belene papinpolttajan, joka syöksi Gardenerien huoneen puoli vuosituhatta kestäneeseen turmioon.” Vanhus piti tauon hengittääkseen. ”Ymmärrätkö? Ranserin esimerkki on pelästyttänyt kuninkaat käyttäytymään kunnollisesti. He tietävät mitä tapahtuu jos he käyvät hulluiksi.”

Vestige mietti vanhuksen sanoja hetken. Mies selvästikkin tiesi asioita, hän oli todennäköisesti aatelinen. Ehkäpä Montclairin kaukainen serkku. Vestige uskoi jokaisen olevan oman kohtalonsa herra. Johtuuko Casimirin hyvyys vain hänen isänsä huonon esimerkin antamista opetuksista? Emericin Vestige oli aikaisemmin tavannutkin, eikä voinut uskoa että hän yhtäkkiä alkaisi käyttäytymään kehnosti. Mitä taas Eamondiin tulee, Evermore on aina ollut provinssin rajalla ja valloittajat ja ryöstelijät iskevät sinne ensin. Siksi valtaistuimelle harvoin päästetään kyvyttömiä. Ehkäpä se oli syy miksi Ranserin kanssa nuorempana juonitellut prinssi Renchant saikin vain karun pohjoisen maakunnan hallittavakseen.

”Yksi kysymys: Onko kreivi Verandis korppivartiosta sinulle tuttu? Olen täyttämässä hänen toimeksiantoaan, joka ikävä kyllä on ehdottoman tulossidonnainen.”

Mies pudisti päätään vilpittömän näköisenä.

”Minun on tiedettävä mikä minua on vastassa. Onko tuolla ylhäällä siis itse Ranser vai hänen armeijansa?”

”Vain luita”, vastasi vanhus hiljaa.



Vestige asteli kohti linnan porttia. Hän käveli jalkaisin. Olisi liian vaarallista tuoda ratsu sisään. Portti oli osin romahtanut ja Vestige joutui jatkuvasti astelemaan muurista tippuneiden kivien yli. Oli aavemmaisen hiljaista, mutta Vestige ei perääntynyt. Olihan matkalla ratkottu pari kirousta, joten ensikertalainen hän ei ollut. Kuitenkin ensi kertaa vastassa saattoi olla hullu kuningas, olisihan se uusi ja mielenkiintoinen kokemus.

Harmaasta ja sammaleisesta kivestä rakennettu linna oli kokenut täydellisen tuhon. Sen tornit olivat romahtaneet kivikasoiksi ja muurit ammuttu katapulteilla hajalle. Ruhjoutuneita panssareita ja ruostuneita aseita pilkisti esiin sieltä täältä. Pölyisiä nuolia törrötti maasta ja joistakin vanhoista panssareista. Mitään silmiinpistävää merkkiä mistään kirouksesta ei näkynyt.

Tutkittuaan hetken maassa olevia aseita, sai Vestige melko selkeän käsityksen taistelun kulusta. Ranserin bretoneista koostuva armeija oli linnoittautunut tänne paettuaan huonosti puolustettavasta Sharnhelmista. He odottivat Daggerfallin liiton armeijaa. Kuitenkin heidät yllätettiin.

Monet haarniskoista olivat kehnosti tehty ja hieman kuhmuraisia. Osassa oli piikkejä ja jotkin aseet olivat jo ruostuneet olemattomiin. Ne kuuluivat wrothgarin kuuluille örkkisotureille. Jos tänne oli jostain syystä jätetty pudotettuja sotalippuja, olivat ne ajat sitten hajonneet. Varmaankin itse Orsiniumin kuningas Kurog gro-Orsinium oli katsellut etäältä piiritystä kun Ranserin armeijaa tuhottiin.

Vestige ei vielä ollut perehtynyt kovinkaan tarkasti Ranserin valtakauden yksittäisiin tapahtumiin, mutta tärkeimmät seikat hän tiesi. Hän tiesi, että Ranser oli jostain syystä määrännyt kaikki Rivenspiren seudun örkit tuhottaviksi. Tämä käsky olisi tuntunut luontevammalta, mikäli örkit olisivat vielä asuneet vuorilla luolissaan ja mäkilinnoissaan. Kuitenkin aikojen saatossa Rivenspiren örkit olivat sivistyneet ja integroituneet yhteiskuntaan. Siksi käsky oli erityisen julma, sillä örkkejä oli jo melkein kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Käskyä ei tietenkään oltu pystytty toteuttamaan ja osa maaseudulla asuneista ehti pakoon. Kuitenkin esimerkiksi Sharnhelmin suurkaupungin lähes koko örkkipopulaatio päätti päivänsä seivästettynä tai poltettuna. Tämä taas provosoi heidän vuorten takaiset maanmiehensä hyökkäämään. Örkit olivat antaneet kuoliniskun Ranserin suuruudenhulluille suunnitelmille ja hänen armeijastaan ei ollut jäänyt jäljelle juuri mitään.

Vestige palauttaessa mieleensä mitä oli lukenut Wayrestin maagien kiltatalossa, kuuli hän ääntä. Ääni oli karmeaa kuultavaa ja pelaajakin peitti korvansa. Se kuulosti kun mies erityisen käheällä ja kuivalla kurkulla yrittäisi huutaa... No melko kovaa. Vestige hiveli miekkavyötänsä.

Äkkiä ritari näki liikettä. Häntä kohti asteli kiihtyvin askelin skeletooni. Epäkuolleen iljettävästä kehosta suurin osa oli jo mädäntynyt, mutta luut kalisivat sen ottaessa varmoja askelia Vestigeä kohti. Sen kädessä oli ruostunut miekka ja se oli pukeutunut ruostuneiseen rengaspanssarisotisopaan ja olkasuojuksiin. Muut panssarit olivat kauan sitten tipahtaneet pois. Sillä oli päässään melko hyvälaatuinen kypärä ja sen silmistä loisti vihreä, sairas valo.

Olento oli siis kirottu. Vestige ehti saada paljonkin tietoa kirouksesta. Koska skeletoonin silmistä loisti valo, tiesi Vestige ettei kirous ollut spontaani. Sen oli siis langettanut joku. Ranserin vihamieskö?

Skeletoonin askeleet muuttuivat juoksuksi ja kalisten se syöksyi Vestigeä kohti. Ritari ei tehnyt elettäkään sen pysäyttämiseksi. Hän keskitti kaiken energiansa mieleensä. Noita tulisi olemaan lisääkin ja silloin aistien tuli olla terävimmillään.

Kun luuranko oli survaisemassa miekkaansa pelaajan rintaan, väisti Vestige äkkiä sivummalle. Luuranko ei ehtinyt edes hämmentyä, jos oli siihen edes kykenevä. Vestige heitti matkaviittansa sivummalle ja vetäisi vyöltään esiin argonialaisen käyrän tikarinsa. Sillä hän takaapäin viilsi skeletoonia kaulaan ja kuuli kuinka sen niskanikamat irtosivat rusahtaen. Loppuosa kaatui maahan ja muuttui tuhkaksi.



"Graargh URR agg rhhh HAAAGH gug gug gug. RrrrrRRrrrrawww! GHORF blafffft urgl! Sneg?" -Zombie
"Vastoin yleistä uskomusta kirouksen herättämä skeletooni ei suinkaan lakkaa olemasta kun sen iskee palasiksi. Lumous ottaa skeletoonin kallon kodikseen ja paistaa näkyvänä valona sen silmien läpi. Tällöin, mikäli epäkuolleen kallo pysyy jokseenkin ehjänä, pysyy lumous yhä sen sisällä.
Tällainen puhuva kallo ei suinkaan ole täysin passiivinen, vaan se voi esimerkiksi lonksutella leukojaan hurjalla nopeudella, mikäli sillä sellaiset vielä on. Lisäksi sillä on tapana katsella vihaisesti ketä tahansa, joka päättää siirtää sitä ja öisin se voi pitää ärsyttävää ääntä, joka kuulostaa jokseenkin ihmisen kuolinkorinalta. Tästä syystä se sopii mielenkiintoiseksi koristeeksi pelaajan taloon, joskin sen ääni saattaa pitää lordin palvelijoita hereillä. Unohtamatta tietenkään sen yleisluontoisen karmivaa olemusta.
Kuitenkin kautta aikojen monet maagien kiltatalot ovat pitäneet skeletooneja koriste-esineinä, joita uudet noviisit voivat halutessaan käyttää turvallisena harjoituskohteina loitsuillensa. Usein skeletoonin päähän voi langettaa lumouksen, joka hetkeksi palauttaa sille sen kuolemaa edeltävän muodon. Näky ei varsinaisesti ole mitenkään kiinnostava, mutta omiaan karaisemaan noviiseista persoonattomia ja tunnekylmiä maageja. Kuitenkin vain tällöin skeletooni saattaa oikeasti sanoa jotakin jollakin yleensä tunnistettavalla kielellä.
Skeletoonin päälle on aikojen saatossa keksitty myös paljon hupaisampia ja yleishyödyllisiä tarkoituksia. Nimittäin joskus joku tiukkoihin sääntöihin kyllästynyt nuori rasavilli noviisipoika saattaa ryöstää kiltatalon skeletoonilta kallon, ja lumota sen puhumaan hetkeksi ja viskata sen sitten tyttönoviisin makuukammarin ikkunasta sisään. Itse tosin tiedän useampiakin naispuolisia ehkäpä hieman nörtihtäviä maagikoita, jotka olisivat ainoastaan otettuja tällaisista elämää monipuolistavista lahjoista.
Rivenspiren seikkailuni lisäksi voin kertoa lyhyesti myös eräästä toisesta kohtaamisesta skeletoonin kanssa. Vierailtuani kerran Marbukin kiltatalossa Valenwoodissa puuhaltioiden maassa, näin mitä ihmeellisimmän skeletoonin. Paikalliset maagit väittivät kallon kuuluvan muinaiselle ayleid haltialordille nimeltä Rylanyil, mutta jostain syystä kallon lumoaminen illuusioloitsulla oli ankarasti kieletty.
Otin tietysti haasteen vastaan, sillä mietin mitä salaisuuksia tuo vanha haltiaruumis voisi minulle kertoa. Tiesin Rulanyilin olevan alunperin kotoisin Cyrodiilista, joten ehkäpä se voisi siis kertoa jotakin Alessian orjakapinasta ja ensimmäisestä imperiumista, tai kertoa jonkin kauan sitten piilotetun haltia-aarten sijainnin. Tietysti kaikki se mitä se mahdollisesti sanoisi olisi lausuttu kauan sitten kadonneella kielellä, mutta siihen aikaan hallussani oli useimmat kadonneet haltiakielet kattava sanakirja.
Kun sitten lumosin kallon, ei se suinkaan alkanut puhumaan haltiakielellä. Kyseessä oli nimittäin vain jonkun yli-innokkaan altmer-arkeologin kallo, josta hieman mustia loitsuja taitava aarteenmetsästäjä oli ottanut ilon irti. Löytö oli näkökulmasta riippuen pettymys, mutta itse tajusin sen nopeasti melko hyödylliseksi. Paikalliset haltiavelhot nimittäin maksoivat sievoisen summan salaisuuden pitämisestä omana tietonani."
-Vestigen päiväkirja, skeletoonin päistä

Vestige nosti irronneen pään käteensä. Se lonksutteli leukojaan hämmentyneenä. Siitä todella tulisi hieno voitonmerkki jahka työ oli tehty. Kallo oli likainen ja kypärä tuntui ruosteen haurastuttamalta. Vestige päätti pudottaa pään maahan, hän hakisi sen myöhemmin.
Mutta pään tipahtaessa se alkoikin jälleen huutamaan hirveää huutoansa. Tällä kertaa se oli viesti. Kirouksen herättämän kuolleet ovat todistetusti hieman toimintakykyisempiä kuin spontaanisti nousseet.
Hälytyksen vaikutus oli välitön. Maassa ja kivien takaa alkoi näkymään liikettä yhä uusien epäkuolleiden noustessa sijoiltaan. Osalla oli torahampaat eli Vestigen kohtaama vanhus ei ollut aivan rehellinen tai muuten vain tietämätön. Myös örkit oli kirottu. Kuitenkin nuo kaikki päättivät yksissä tuumin lähteä ryntäämään ritaria kohti.
Vestige ei jäänyt toimettomaksi. Hän oli ollut tässä tilanteessa useasti ennenkin ja kehittänyt oman toimintatapansa. Epäkuolleet valitsevat aina lyhyimmän tien, joten ne oli helppo kerätä yhteen ja tuhota. Vestige lähti hölkkäämään karkuun, mutta niin että skeletoonit pysyivät perässä.
Hän puikkelehti kivien välistä ja aina välillä katseli taakseen. Kun hän sitten näki epäkuolleiden olevan yhtenä laumana, hän pysähtyi. Vyöltään hän kiskaisi käsikäyttöisen varsijousen ja sekunneissa se oli ladattu räjähtävällä vasamalla. Tähtäys oli helppoa ja liipasinta painettuaan, lähti vasama naksahtaen vauhtiin.
Vestige pakotti itsensä katsomaan kohti räjähdystä nähdäkseen kuinka monen hoitelemiseen hän tarvitsisi miekkaa. Räjähdys lennätti luunpalasia ympäri linnanpihaa tai sen jäännöksiä. Hetken tiirailtuaan hän totesi tuhonneensa peruuttamattomasti ehkä parikymmentä epäkuollutta. Toisin sanoen kaikki.
Nyt edessä oli vaikein osuus. Piti selvittää miten linnan kirouksen pystyisi purkamaan. Vestigellä oli vain yksi vihje: Ranserin miekka. Sen ja Ranserin ruumiin etsimisestä olisi siis hyvä aloittaa. Mutta hän aavisti, että linna ei ollut vielä paljastanut kaikkia salaisuuksiaan.

Portaita ylös kiipesi Vestige. Kohti jotain määränpäätä, mikä veisi hänet hieman lähemmäksi ratkaisua. Kaksi tornia hän oli jo tutkinut löytämättä mitään muuta kuin kivimurskaa ja luurankoja. Kaikki kaatuneet eivät suinkaan nousseet häntä tervehtimään, mutta osa tuli. Miekalla kylkeen ja panssaria tai ei, isku kyllä murskasi sellaiset.
Tämä torni oli erilainen. Siinä oli suuri vanha ovi, joka ei hievahtanutkaan pelaajan sitä kiskoessa. Mutta eipä tuo ongelmaksi muodostuisi. Vestige otti esiin kirveen ja alkoi hakkaamaan sitä palasiksi. Hän tajusi, että hänen tulisi valmistaa lisää pommeja piakkoin. Kirvesmiehen hommat olivat nääs kovin aikaaviepiä.
Lopulta oveen oli syntynyt miehenmentävä reikä ja Vestige hivuttautui sisään. Torni oli pimeä ja pölyinen, mutta pelaajan silmän ei tarvinnut tuttua hämärään. Torni oli tyhjä. Vestige sytytti soihdun nähdäkseen pienimmänkin yksityiskohdan. Mutta siitäkään ei ollut apua.
Enää oli jäljellä tornin huipulle kiipeäminen. Valitettavasti portaat näyttivät romahtaneelta. Tornin keskiosaan oli osunut suuri katapultin kivi, joka oli pirstonut sen portaikon. Hän ei voisi kiivetä soihtu kädessään, mutta ei raaskinut sammuttaakkaan juuri sytyttämää soihtuaan. Niinpä hän pudotti sen lattialle.
Virhe.
Räjähdys paiskasi oven irti ja heitti Vestigen ulos tornista. Hän kieri pitkän matkaa maassa ja tunsi niveltensä menevän sijoiltaan. Vestige haistoi nyt savun ja yksi verta suustaan. Hän yritti nousta, mutta se teki hirvittävän kipeää. Hänen oli saatava käsiinsä satulalaukkunsa, mutta se ei ollut enää hänen selässään.
Vestige näki pakkauksensa sinkoutuneena parinkymmenen metrin päähän itsestään. Ties vaikka räjähdys olisi rikkonut hänen taikajuomapullonsa. Silloin retki ei kyllä olisi minkään palkkion arvoinen, sillä niihin oli varastoitu yrttejä ja seoksia viime kuukausien reissuilta ja alkemiset juuret oli kerätty eri seikkailuilla ympäri maailmaa.
Vestige lähti hitaasti ryömimään kohti pakkaustaan, mutta kipeää se teki. Hän pyyhki noen silmiltään ja yritti kävellä. Ei onnistunut. Hänen olisi nopeasti suoritettava voimakas parantamisloitsu tai juotava parantavaa juomaa. Muussa tapauksessa hänen olisi maattava kirotussa linnassa päiviä odottaen voimiensa paluuta, ja sitä hän ei olisi valmis kestämään.
Hän pääsi pussukkansa luokse ja näki useiden pullojen särkyneen, mutta ei ehtinyt jäädä selvittelemään olivatko arvokkaimmat liuokset tallella. Hän löysi ehjän pullon parantavaa juomaa ja kaatoi sen kurkustaan alas välittömästi. Maku ei ollut miellyttävä, ainakaan vereen ja sylkeen sekoitettuna.
Vestige heräsi pienen hetken kuluttua täysin kunnossa. Noustuaan hän otti meikkansa ja varsijousensa ja sitoi ne taas vyölleen. Pakkauksensa hän jätti niille sijoilleen. Sitten hänellä oli aikaa tarkastella räjähdyksen syitä.
"Jaaha! Mitä hyötyä on kauan kaipaamastani hajuaistista, jos en pysty sitä käyttämään."
Tornin lattia oli ollut täynnä tynnyreistä vuotanutta öljyä. Suurin osa siitä oli nyt palanut, mutta hän haistoi sen silti selvästi.
"Paras olla sen arvoista!" Sanoi hän ja lähti kohti tornia.
Portaikko oli juuri niin tuhoutunut kuin Vestige oli olettanutkin. Vaivoin, mutta juomasta uutta puhtia saaneena hän lähti kiipeämään tornin huipulle. Torni oli koko linnakkeen korkein, tai ainakin korkein pystyssä oleva. Siksi sen huippu olisi syytä tarkistaa. Kierreportaat olivat hauraat ja kiviä tipahteli Vestigen jalkojen alta.
Eräässä kerroksessa ritari törmäsi ballistaan. Varmaankin öljyä oli käytetty sen ammusten öljyämiseen ja sytyttämiseen. Ihme tosin, ettei öljy ollut räjähtänyt kun tornia oli ammuttu. Tai ehkä se oli kasattu jälkeenpäin. Ehkä joku halusi, ettei tornin huipulle mentäisi.
Vestige jatkoi kiipeämistään. Portaat olivat poikki useasta kohtaa ja hänen oli hypittävä romahtaneiden osuuksien yli. Erään hypyn jälkeen hän tunsi askelmien hajoavan altaan ja ehti viime hetkellä tarttumaan kiinni seinästä. Alhaalla oli jo puolenkymmentä kerrosta, joten pudotus voisi varsin todennäköisesti murtaa luita. Vaivatta hän kuitenkin kammensi itsensä takaisin portaikolle. Ilmeisesti hänen käteensä oli osunut varsin tehokas juoma.
"Vanha mieli, uudet luut."
Lopulta hän seisoi tornin huipulla. Sumu oli hälvennyt ja päivä oli muuttumassa kirkkaaksi. Huipulta koko tuhoutuneen linnoituskompleksin näki varsin selvästi, mutta silti takana kohoavan tumiokielekeen rinteet jatkuivat vain jatkumistaan.
"No ehkäpä joskus kiipeän tuonnekkin", sanoi Vestige ääneen. "Paitsi, että taisin luvata pysyä poissa Rivenspirestä tästä eteenpäin. No ehkäpä sopimus raukeaa jos epäonnistun." Epäonnistuminen voisi tosin johtaa yrittäjän kuolemaan.
Torni oli ilmeisesti vanha signaalitorni. Sen huipulla oli hiiltyneitä puita, ja sitä oli siis käytetty merkkitulen sytyttämiseen. Ei siis mitään kiinnostavaa. Sitten Vestigen katse kohtasi vanhan alttarin. Miksi kukaan rakentaisi tornin huipulle alttarin? Mutta sellainen se oli. Melko taidokkaasti veistetty kivinen pöytä, joka oli yhtä pääkalloa lukuunottamatta tyhjä. Vaan eipä ollutkaan. Kallon edessä lepäsi miekka, ja vieläpä varsin koristeellinen. Kahva oli päällystetty hain nahalla ja koristeltu jalokiviupotuksin. Vain rivenspireläinen aatelinen käyttäisi sellaista asetta.
"Ranserin kallo!" Huudahti Vestige ottaessaan kallon käteensä.
"Vaan enpä olekkaan!" Huudahti kallo. "En ole Ranserin vaan miehen joka hänet petti! Siispä istu alas ja kuuntele tarinani. Ja petturin tarina se onkin."

Hän heräsi ja ensimmäinen asia, jonka kuuli oli räjähtävän pikitynnyrin ääni. Ilma oli täynnä savua ja etäiset taistelun äänet kuuluivat selvästi. Mutta mitä hän huomasi, oli että torni oli ehjä. Vestige katseli itseään ja huomasi kauhukseen olevansa täysin toisenlaisessa kehossa.
Aikojen saatossa oli pelaajan keho kokenut muutoksia, joiden johdosta hän ei aina tuntenut edes itseään. Missä oli se nuori violettitukkainen nuori poika, joka nautti ratsastamisesta kukkuloilla, jotka meri on nyttemmin ottanut omakseen. Nyt jäljellä oli vain arpinen veteraani raunioituneella sielulla, jonka ainoa syy pitää kiinni yhdestä elämästään oli palamaton mutta syvälle kätketty viha.
Nyt kuitenkin Vestige oli kehossa, jota hän ei mitenkään voisi kokea omakseen. Hän oli nuori breton soturi. Hän kosketti varoen hiuksiaan ja havaitsi niiden olevan punertavat. Hän melkein oksensi yökötyksestä. Vestigen tunsi voimiensa vähenneen huomattavasti. Hän tunsi itsensä vähäpätöiseksi ja sitten hän tunsi jotain, mitä ei ollut tuntenut miesmuistiin.
Kaukaisuudesta kuuluvat taistelun äänet saivat hänet pelkäämään. Vestige veti vyöllään olevan miekan esiin. Se oli raskas, eivätkä hänen panssaroidut kätensä olleet riittäviä sen täydelliseen käyttöön. Tämä herätti hänessä ikäviä muistoja lapsuudestaan ja menneisyydestään toisessa maailmassa. Hän oletti kehonsa kuuluvan nuorelle aateliselle, jonka Ranserin järjetön sota oli vetänyt mukaan maailman pyörteisiin.
Hän nousi ylös ja lähti kävelemään portaita alas. Uuteen kehoon tottuminen veisi aikansa, mutta pelaajan kävelyyn ei ainakaan tarvinnut totutella.
"Luutnantti!" Vestige kuuli huudon. Hän ymmärsi joutuvansa nyt ainakin hetkeksi mukautumaan täysin uudenlaiseen rooliin. Sekunneissa hän kelasi mielessään kaikki maailmat joissa oli ollut, ja kaikki asiat joita hän oli ollut.
Paikka: piilotettu kaupunki
Maailma: Wonderlive
Ammatti: Ritari
Status: Vasta valansa vannonut
"Vannotko Vestige Mustansuden huoneesta puolustavasti heikompia ja hätää kärsiviä?"
"Vannon."
"Vannotko Vestge Mustansuden huoneesta puolustavasti huonettasi ja perhettäsi, sekä auttaa kaikkia heikompiasi?"
"Vannon."
"Vannotko Vestige Mustansuden huoneesta tottelevasi komentavan upseerisi käskyjä kunnes kuolema sielusi korjaa?"
"Vannon."
"Entä vannotko Vestige Mustansuden huoneesta puolustavasi joonialaisen ritarillisia arvoja ja moraalia ja levittäväsi niitä kykyjesi ja mahdollisuuksiesi mukaan kaikkialle missä jalkasi alla tuntuu kiinteä maa ja korvissasi kuuluu pakanan puhe?"
"Vannon teidän pyhyytenne!"
"Täten maailman minulle velvoottamin valtuuksin lyön sinut ritariksi. Leikatkoon miekkasi terä sortajan suonia ja tuokoon sanasi lohtua hätää kärsiville."
"Käskynne sir!" Rooli lähti käyntiin erinomaisen luontevasti. Aivan kuin maailma olisi vasta syntynyt, ja valan vannoneella ritarilla olisi edessään yhtä monta polkua kuin ympärillä suuntia mihin ratsastaa.
Harteikas mies seisoi hänen edessään ja puhui. "Hänen majesteettinsa on määrännyt joukot tekemään ulosryntäyksen vihollisen rivistöihin. Vie hänelle viesti, jossa kerrot että minulla ei ole tarpeeksi miehiä!" Ääni kuului kiiltävään, mutta naarmuiseen haarniskaan sonnustautuneelle sotilaalle. Miehellä ei ollut kypärää, joten Vestige tunnisti hänet kenraaliksi.
Hän lähti välittömästi ulos tornista kohti kuninkaan telttaa. Vaistonvaraisesti hän tiesi määränpäänsä. Käskyt piti toteuttaa, muutoin seuraisi rangaistus. Mutta Vestige muisti myös tehtävänsä. Hänen tuli etsiä linnan kirouksen lähde ja purkaa se.
Linna oli ilmeisesti piiritettynä. Örkkien katapultista lähtevät palavat pikitynnyrit halkoivat ilmaa osuen aina välillä maahan ja torneihin komeasti kumahtaen. Parista tornista puolustajat tulittivat vielä ballistoilla osumatta kuitenkaan mihinkään. Palavat rakennukset nostivat ilmaan auringon hämärtävän savupilven.
Portin suunnalta linnanpihalta kuului taistelun ääniä. Miekka iski kilpeen ja nuija murskasi panssaria. Ylempää leirin suunnalta kuului haavoittuneiden sydäntä särkevää huutoa. Vestige huoamasi, ettei ollut enää monessakaan taistelussa kiinnittänyt huomiota kuolevien kärsimyksiin vaan pitänyt aina mielessään tavoitteen ja taktiikat. Nyt hän oli kuitenkin palannut takaisin aikaan, jolloin oli vielä lapsi ja jokainen veripisara oli hänelle kauhistus.
Hänen harppoessaan kohti kultaisena kohoavaa kuninkaantelttaa, ehti Vestige myös miettiä missä hän oikeastaan oli. Kallo oli luvannut kertoa hänelle tarinansa, ja kutsui sitä "petturin tarinaksi". Ehkäpä hän saisi selville kirouksen lähteen. Ranserin miekan hän oli jo löytänyt. Miten pysyvä ja minkälainen oli tämä tila? Oliko Vestige keskellä interaktiivista takaumaa, vai oliko hän oikeasti siirtynyt menneisyyteen? Hänellä ei ollut aavistustakaan aikamatkustuksen mahdollisuudesta maailmassa, joka periaatteessa perustui komentosarjoihin.
Kuninkaan teltta oli kuitenkin tyhjä ja kuninkaanvartion ritari ohjeisti luutnattia etsimään kuningasta ylemmältä linnanpihalta. Siellä oli ilmeisesti jonkinlainen tilanne päällä.
"Miten kauan kestää ennen kuin örkit pääsevät sisään?" Kysyi Vestige.
"Sinunhan se pitäisi tietää luutnantti!" Tiuskaisi ritari. "No kaippa kenelläkään ei ole enää käsitystä tästä sotkusta. Vähiten ehkä kuninkaalla."
Nytko oli Ranser siis seonnut? Vestige oli elänyt siinä käsityksessä, että kuningas oli ollut aina hieman hullu. Ainakin mitä tulee hänen allekirjoittamiin määräyksiinsä.

Linnanpihalla oli todella käynnissä tilanne. Vestige näki pienen kivisen korokkeen päällä seisovan kultaiseen panssariin pukeutuneen miehen. Sen täytyi olla itse hullu Ranser. Ja hän näytti olevan todella vihainen.
"Te olette syyllistyneet rikoksista pahimpaan! Petturit! Varkaat!" Hän menetti itsehillintänsä ja alkoi hullusti hieroa omaa päätään haarniskoiduilla nyrkeillään. Kuninkaan mielenterveyden tila oli kyseenalaistamaton. "Kenraali Dathieu, lue syytteet!"
Kenraali Dathieu oli sama mies, joka oli antanut Vestigelle nuo käskyt. "Teidän majestettinne, onko meillä aikaa tällaiseen? Örkit pääsevät läpi koska tahansa, ja minun pitäisi olla johtamassa puolustusta."
Ranser näytti vihaiselta. "Teidän piti olla johtamassa hyökkäystä! Missä se viipyy?" Hänen huutonsa oli sellaista, mitä Vestige oli vain harvoin todistanut. Ei varmaankaan syntyisi kuin kerran vuosisadassa hallitsija, joka sekoaisi vallasta noin totaalisesti. Sitten taas turha oli seota ilman valtaa kun kukaan ei kuuntele.
"Käskitte minut itse tänne valvomaan tuomion täytäntöönpanoa." Kenraali pyyhki hikeä otsaltaan. "Teidän majesteettinne!"
Ranserin edessä oli maassa polvillaan neljä miestä. Heidän kätensä oli sidottu selän taakse ja heidän katseensa olivat hänen korkeutensa saappaissa. He olivat varmaankin karkureita, uppoavasta laivasta viime hetkellä hyppäämistä yrittäviä. Ja nyt he uppoisivat laivan mukana.
"Niin tietysti!" Huusi Ranser. "Tuomitsen teidät maanpetoksesta kuolemaan! Miehet! Teroittakaa heille seipäät!"
Yksi vangeista alkoi surkeasti anomaan hullulta kuninkaalta armoa. "Korkea herra antakaa armoa! Teen mitä vain!" Vestige ei tuntenut sääliä miestä kohtaan, vain halveksuntaa. Hänen tulisi kaatua kuin mies. Ja he kaikki olivat tarinassa, jossa petturi oli vielä vapaana.
"Niin sinä teetkin pian sotilas! Sinä kuolet ja me tapaamme uudelleen oblivionissa!"
"Teidän majesteettinne", aloitti varovaisesti kenraali Dathieu. "Meillä ei ole aikaa tähän! Tuomitut pitää mestata, jotta pääsemme nopeasti takaisin taisteluun."
Mutta Ranser oli järkähtämätön. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen puuskahduksensa ja ilmeensä kertoi kaiken tarvittavan. Nopeasti hän katosi takanaan olevaan torniin ja jätti epämiellyttävän tehtävän tyrmistyneelle kenraalilleen.
Vestigellä oli yhä käsky täyttämättä. Kenraali Dathieu oli siis tavannut kuninkaan, mutta jättänyt asiansa kertomatta. Vestigen tajusi olevansa se, jolla huonojen uutisten kertominen oli jätetty. Ja jos huonot uutiset oli parasta kertoa jonkun vähäpätöisen kautta, kertoi se varsin selvästi miten huonojen uutisten tuojia tuo kuningas kohteli.
Vestige astui sisään torniin. Se ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen torni, jossa katolle veivät vain kierreportaat. Vestige näki edessään oven, joka johti luultavasti linnan katakombeihin. Ranser oli luultavasti siellä, sillä ylempänä tornissa hän olisi alttiina vihollisen katapulteille.
Vestige astui sisään vanhasta ja natisevasta ovesta. Katakombeissa oli monia kivisiä sarkofageja, jotka luultavasti kätkivät sisäänsä linnan aiemmpien lordien maalliset jäännökset Hän kuuli heti puhetta. Kuninkaan puhetta. "Kotkatornin pelkuri Esmark on avannut Sharnhelmin portit Emericille..."
"Herrani rituaali on melkein valmis. Olen sytyttänyt ja siunannut merkkitulet, ja pian itse mestarini deadran prinssi Molang Bal näkee meidät valtaistuimeltaan. Ainoa mikä jää teidän korkeutenne osaksi, on esittää itse avunpyyntö." Toinen puhuja kuulosti jotenkin limaiselta ja mateliamaiselta.
"Hyvä Reezal-Jul. Olet palvellut minua uskollisesti, mutta haluasin, että olisi tukena kun se tapahtuu. En usko yksin pystyväni keskustelemaan tämän uuden jumalani kanssa."
"Tietysti herrani. Varmistan hänen olevan suopea teille."
Sitten luutnantti astui huoneeseen. Puhujan mateliamaisuus oli ilmeistä, sillä hän osoittautui argonialaiseksi. Tietysti liskomiehet olisivat aina kaiken takana. Hänen silmänsä loistivat pimeässä ja hänen nahkansa oli kalpea. Reezal-Jul oli vampyyri.
"Mitä?" Kysyi kuningas Ranser hätäisesti.
"Viesti kenraali Dathieulta", vastasi luutnantti varovaisesti. Takaumassakin Vestige halusi säilyttää henkensä ainakin mahdollisimman pitkään.
Ranser ei vastannut, mutta vaikutti odottavalta. Vestigellä oli myös aikaa katsoa tarkemmin henkilöä, josta hän oli kuullut niin paljon pahaa.
Ranser ei varsinaisesti näyttänyt tyrannilta tai mielipuolelta. Hän oli nuori mies, jonka silmissä paloi tuli. Hänen hiuksensa olivat kultaiset ja hänellä oli nuorekkaat pulisongit ja ajeltu leuka. Ulkonäöltään hän oli hämmästyttävän samankaltainen kuin Daggerfallin Casimir, joka tunnettiin nimellä hyvä. Mutta hän oli pukeutunut täyskultaiseen panssariin. Se oli jo niin uskomatonta pröystäilyä, että miehen täytyi olla todellinen kusipää.
"Kenraali Dathieu kertoo, ettei hänellä ole tarpeeksi miehiä ulosryntäykseen."
Hetkessä kaikki hyvä, mitä Ranserin kasvoilta oli havaittavissa katosi. Hänen naamansa vääntyi irveeseen ja hän hiveli miekkaansa. Vestigekin näki miekan, ja tajusi, että se hänen oli saatava.
"Herrani, muista tehtävämme", sanoi puolestaan taka-alalle vetäytynyt liskovampyyri. "Tämä koettelemus on pian ohi."
Ranser rauhoittui ja puhui sitten hiljaa. "Älä pelkää luutnantti. Tänään joukkomme saavuttavat sellaisen voiton, jonka Rivenspiren maa tulee muistamaan vuosituhannen. Nuo vihernahkaiset pedot luulevat jo voittaneensa meidät, mutta nyt me näytämme heille mitä todellinen periksiantamattomuus merkitsee." Ranser piti tauon ja pohti sitten miten vastata viestiin. "Kerro kenraalille, että hän voi odottaa vaikka niin kauan kunnes näkee taivaan avautuvan yllämme."
Viimeinen lause oli todella pahaenteinen. Kirous oli tulossa, muisti Vestige. Mutta niin oli myöskin petos. Varmaa oli, että jumalat eivät ainakaan heitä rankaisisi. Tietysti kirouksiin perehtymätön voisi tulkita Ranserin sanat vertauskuvallisesti.
Luutnantin tehtävä oli nyt viedä viesti takaisin kenraalille. Hän tosin unohti kumartaa Ranserille lähtiessä, sillä Vestige oli tottunut ylevään asemaansa. Ranser olisi saattanut määrätä hänetkin seivästettäväksi, mutta luultavasti huoneessa oleva vampyyri rauhoitteli häntä.
Pihalle tullessa luutnantin silmiin osui ensimmäisenä ne neljä seivästettyä ihmispoloista. Kaksi heistä oli yhä elossa, mutta heidän huutonsa sekoittuivat haavoittuneiden vaikerrukseen ja taistelun ääniin. "Auta heikompia." Mikä typerä vala semmoinenkin ja Vestige tajusi, ettei muistanut omaa ritarinvalaansa ennen tätä päivää. Hän odotti pääsevänsä pian pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta.
Sitten luutnantti kuuli taistelun äänien yhtäkkiä lähenevän. Kulman takaa porhalsi kaksi pelottavan näköistä örkkisoturia. Toisella oli kädessään suuri moukari, ja toisella kilpi ja nuija. He olivat bersekkejä, joiden tehtävä oli murtaa vihollisen linjat. Tämä oli siis näemmä jo tapahtunut. Nyt heidän tehtävänsä oli surmata niin monta vihollista kuin mahdollista.
Örkit huusivat jotain kummallisella kielellä, joka kuulosti apinan urahtelulta. Se oli örkkikieltä, jota nykyään harva enää puhui. Vestige oli nähnyt sitä kirjoitettuna riimuin pariin vanhaan örkkitemppeliin, mutta puhuttavan hän ei sitä ollut kuullut. Ilmeisesti taistelun aikana sitä oli vielä puhuttu ja kielen alamäki oli ollut melkoisen nopea Daggerfallin liiton ja pelaajien tulon jälkeen.
Örkit ryntäsivät suin päin Vestigeä kohti. Vaistonvaraisesti hän yritti tarttua varsijouseensa ampuakseen hyökkääjistä edes toisen. Sitä ei ollut. Ei ollut puukkoakaan, saatika notkeutta hypätä hyökkääjien taakse. Oli vain miekka, jota hän ei jaksanut edes kunnolla nostaa.
Tällöin ei soturille jäänyt kuin kaksi vaihtoehtoa. Taistele tai pakene. Taistelu tarkoitti kuolemaa, kuten se oli tarkoittanut jo monelle muulle kodistaan Ranserin sotaan revitylle pojalle. Ensi kertaa elämässään Vestige oli tavallisen sotilaan asemassa ilman yli-inhimmillisiä kykyjään, joita hän oli aina pitänyt itsestäänselvyytenä. Hän ei kuolisi tässä taistelussa. Ainakaan vielä.
Mutta örkit vain nauroivat luutnantin paolle. He eivät lähteneet perään vaan juosten suuntasivat kohti leiriä. Siellä olivat muuten kaikki haavoittuneet. Urhea oli se, joka olisi jäänyt taistelemaan ja kuolemaan, mutta tässä tapauksessa valinta oli selvä.
Kenraali oli palannut omaan torniinsa ja hänen vartijansa näyttivät karanneen. Hän istui portaikoltolla kädet kasvoillaan. Hän näytti todella lyödyltä ja oli aivan kuin purskahtaisi itkuun minä hetkenä hyvänsä.
"Ranser antaa meille luvan odottaa. Hän kertoo taistelun vielä päättyvän voittoon." Luutnantin ääni oli kaikesta kauheudesta huolimatta teennäisen innokas.
Kenraali Dathieu nousi. "Sitä pelkäsinkin. Kerrohan luutnantti, kuinka uskollinen olet Ranserille ja hänen sodalleen?"
Vestige ei tiennyt mitä vastata oikeaoppisesti. "Haluaisin kotiin." Näin olisi normaali ihminen luultavasti vastannut.
"Mene kotiin sitten", sanoi kenraali myötätuntoisesti. Minun on tehtävä tämä yksin, ja epäilen jumalten kiroavan meidät kaikki tästä hyvästä. Joten pelasta itsesi kun vielä voit. Mutta yhden pyynnön sinulle esitän. Kotikylässäni on poika, minun poikani. Kerro hänelle, että hänen isänsä pelasti tämän maan hävitykseltä."
Sen enempää asiaa selittämättä Dathieu marssi ovesta ulos taisteluun. Kulkusuunnaksi hän otti Ranserin majapaikakseen ottaman tornin. Mutta tilaisuus oli liian hyvä. Vestige lähti seuraamaan häntä pienen matkan päästä. Lopulta hän valitsi aiemmin huomaamansa kiertotien, ja ehätti tornille ensin piiloutuen suuren muurikiven taa.
Ranser astui ovesta ulos. Hän oli yksin. Kenraali Dathieu oli häntä vastassa.
"Kenraali! Oletteko kuuro vai vain pelkuri?" Tiuskaisi kuningas. "Sinun pitäisi olla johtamassa puolustusta!"
Kenraali ei hievahtanutkaan. "Ranser Branquetten huoneesta. Olet toimillasi syössyt Rivenspiren maan kaaokseen ja toimillasi provosoinut naapurimme alamaistemme kimppuun. Olet lyhyen valtakautesi aikana tuhonnut isäsi kuningas Hurlburtin perinnön. Olet syyttä rikkonut liittomme Daggerfallin liiton kanssa, sekä häirinnyt bretonien ja örkkien harmonista yhteiseloa. Täten Rivenspiren kansan puolesta ja sen etua katsoen tuomitsen sinut kuolemaan."
Sen sanottuaan kenraali vetäisi miekkansa esiin ja ryntäsi päätä pahkaa Ranseria päin. Kuningas ei todennäköisesti itse ollut ikinä ollut oikeassa tappelussa, sillä hän joutui välittömästi paniikkiin. "Tein mitä kuninkaan täytyy! Petturi!" Mutta kun Dathieu ei perääntynyt Ranser muisti maagin antaman loitsun. "Voi pyhä prinssi Molang Bal, auta minua!"
Se ei auttanut. Ranser yritti pakoon ja pudotti miekkansa. Dathieu otti sen. Sitten miekka lävisti Ranserin kurkun ja koristen hän kaatui suoraan luutnantin eteen. Dathieu ja Vestige katselivat kuninkaan ruumista hetken elämän kaikotessa hänestä.
"Se on tehty", huokaisi kenraali. "Enempää elämiä ei menetetä tänään."
Sitten helvetti oli irti. Taivas halkesi ja mustat salamat alkoivat piestä linnaa. Myrsky nousi, ja jyrähdykset kaikuivat tuomionkielekkeen rinteillä. Miehiä ja kiviä lenteli sikin sokin salamoiden räjähdysaaltojen vaikutuksesta. Ranserin suusta alkoi veren sijaan pulputa punaista savua, joka otti pian ihmisen muodon.
"Kenraali Dathieu!" Huusi hirvittävä ääni. "Olet pettänyt kuninkaasi ja valtakuntasi, ja syyllistynyt rikoksista pahimpaan!" Ääni oli apokalyptinen ja repi kokeneen pelaajaritarinkin sydänjuuria. Dathieu seisoi kauhusta jäykkänä.
"Me saamme elää ikuisesti! Ja taistelemme voittoon saakka!" Huusi Ranser. "Mutta et sinä! Sinä olet petturi ja tuomittu kauheimpaan vankilaan oblivionissa. Sitten Ranser otti oman miekkansa takaisin ja pisti sen suoraan kenraalin sydämmeen. Se lävisti vaivatta hienon haarniskankin.
Vestige tunsi vaihtavansa jälleen todellisuutta. Petos oli tapahtunut, ja kirous oli nyt langetettu.

Sitten Vestige heräsi. Hän makasi jälleen raunioituneen tornin katolla ja tunsi sadepisaroiden tapahtelevan kasvoilleen. Ahdistava kokemus oli viimein päättynyt, ja todennäköisesti hänen halunsa poistua tästä maasta oli yhä vain kasvanut.
Hän nousi ylös, ja huomasi Ranserin miekan kadonneen. Kallo oli yhä paikoillaan. Oli aavemmaisen hiljaista.
"Nyt siis tiedät petturin tarinan", kuului kammottava ääni hänen vierestään. Vestige huomasi vieressään sinihohtoisen harteikkaan ihmishahmon.
"Kenraali Dathieu otaksun."
"Minä olen." Haamu otti kallonsa alttarilta ja katseli sitä kiinnostuneesti. "Ja olen niin kauan kuin kirous kestää. Samoin ovat Ranser ja kaikki hänen sotilaansa."
"Entä Reezal-Jul?" Kysyi Vestige. Haamu kohautti olkapäitään.
Edessä olisi siis tehtävän viimeinen vaihe. Kirouksen purkaminen. "Sattuisikto tietää miten puran kirouksen? Toimeksiantajani odottaa sitä minulta. Lisäksi kuningas Ranserin miekka ei olisi pahitteeksi."
Haamu otti pari askelta kauemmaksi Vestigestä. "Miekka ja kirous ovat yhteydessä. Kirous tottelee miekkaa, sillä sen laukaisi miekalla tehty veriteko." Haamu väänsi kasvoilleen surumielisen ilmeen. "Ajatella, että sinä päivänä halusin vain pelastaa miesteni hengen. Sen sijaan tulinkin vain auttaneeni kirouksen levittämisessä."
"Voitko purkaa kirouksen?" Kysyi ritari.
"Minulla on ollut aikaa ajatella aivan samaa", vastasi haamu. "Kirous on mahdollista purkaa kyllä, mutta Ranser on miekkansa hakenut."
"Hän on täällä?"
Haamu nyökkäsi. "Sinun pitää hakea miekka häneltä ja sen jälkeen kerron mitä sinun tulee tehdä. Ota kalloni ja kohtaa Ranser, mutta varo! Hän on nyt paljon voimakkaampi kuin eläessään, joten tappelusta tulee raju."
Haamu hälveni läpikuultavaksi ja lopulta lakkasi kokonaan näkymästä. Vestige otti Dathieun kallon ja varoen alkoi laskeutumaan tornista.
Sade jatkui ja kasteli ritarin hiukset. Hän veti miekkansa esiin. Vestigellä oli mukanaan kaksi miekkaa, joista toinen oli pyhä. Hän mietti käyttäisikö niitä samaan aikaan taistelussa. Näin hän oli jo kerran tehnyt, ja se auttoi jos lähellä oli useita vihollisia. Kuitenkin se ikävästi esti ritaria toteuttamasta hänelle ominaisia liikesarjoja.
Jo pienestä pitäen oli Vestige kuullut kuinka miekka on ritarin jatke ja seuraa häntä koko elämänsä. Hän veti esiin toisen miekkansa ja tutkiskeli sitä. Ehkäpä pieni pala kauan kuolleesta ystävästä vielä eli sen sisällä. Mutta ei, nyt ei olisi aika hätäisille ratkaisuille. Vastustaja oli vahva, ja ritarin taidoilla se kaatuisi.
Koko linna näytti odottavan kahden mestarin taistelua. Pelaaja ja kuningas. Vestige ei ollut ikinä kuullut pelaajan surmaavan kuningasta ennen. Se oli ankarasti kielletty säännöissä, ja rangaistus olisi pysyvä. Kuitenkin Ranser ei ollut enää kuningas. Hän oli vain mieletön kasa luita, jonka deadra on mustalla magiallaan saanut taas jaloilleen.
Linnan muureilla Vestige näki vartiomiehiä. Luisevat soturit olivat hakeneet repaleiset sotalippunsa ja hilparit tanassa ne tuijottivat pelaajaa hiljaisina herkeämättä. Ranser olisi siis kunniallinen ja suostuisi reiluun kaksintaisteluun.
Alkoi tuulla ja kaukaisuudessa jyrähti ukkonen. Kirous yritti puolustaa itseään ritarin määrätietoisuutta vastaan. Vestige vähät välitti sateesta ja salamoista ja harppoi pitkin askelin kohti paikkaa, jossa petos tapahtui.
Hänen edessään seisoi mies. Mutta miehen muodot tulivat vain kultaisesta panssarista. Likaa oli jo pinttynyt siihen, mutta kulta ei ruostunut. Ranserin ennen niin kunniallisista kasvoista ei ollut jälellä paljon mitään. Pari kuivunutta ihonkappaletta ja näivettynyttä hiusta vielä piti sitkeästi kiinni hänen mätääntyneestä kallostaan.
"Tapaamme viimein", puhui Vestige mahtaillen. Luuranko ei vastannut. "Paljon olen sinusta kuullut, mutta täytyy sanoa, että sinä et juurikaan tee vaikutusta tilasi huomioonottaen."
Ranser ei hievahtanutkaan. Hänen tyhjät silmäkuoppansa olivat naulitut ritarin silmiin. "No nyt tämä pelleilysi loppuu kuningas", irvaili Vestige. "Mutta luulenpa, että sinä taidat syvässä sisimmässäsi jo toivoa voivasi jättää mätänevän ruhosi ja palvella uutta herraasi hänen vankiselleissään."
Näyttikö luuranko juuri pelästyneeltä? Ei, hänellä ei ollut enää kasvoja.
"Niin, sinä et varmaankaan tiedä kuka minä olen Ranser?" Jatkoi Vestige. "Läpi maailmojen rajojen olen vaellellut ja törmännyt olen myös oblivionin mustiin vankiloihin. Siellä pahan maan herrojen lakeijat kärsivät epäonnistumisestaan."
Ranser veti kiiltelevän miekkansa esiin. Vestigen miekka oli jo esillä. Epäkuolleihin ei auttaisi mikään miekkaan laitettava loitsu, mutta miekan terä tulisi helposti läpäisemään täyskultaisen haarniskan. Ranserin epäkuolleet palvelijat seisoivat heidän ympärillään. Heidän tehtävänsä oli valvoa, että taistelusta tulisi reilu. Vain miekat olisi sallittu, eikä mitään loitsintaa.
Vestige teki ensimmäisen liikkeen. Hän astui sivuille ja sitten kohti paikoillaan seisovaa kuningasta. Ranser vastasi samoin, ja pian he olivat jälleen vastakkain. Nyt vain hieman lähempänä toisiaan.
Nopeaa yllätyshyökkäystä on aina syytä kokeilla, mikäli vihollisen taitotasosta ja vireydestä ei ole absoluuttista varmuutta. Vestige hyökkäsi.
Ranser iski miekkansa kohti Vestigeä, ja teräs kalahti terästä vastaan. Joonialaisen teräksen olisi periaatteessa pitänyt iskeä lovi tavalliseen terään, mutta kuninkaan miekka oli tietysti lumottu. Taistelivat olivat vastakkain ja tuijottivat herkeämättä toisiinsa. Vestige ei osoittanut herpaantumisen merkkejä, vaan hän liu-utti miekkaansa vihollisen terää vasten.
Sitten eläimellisellä nopeudella Vestige irrottautui pattitilanteesta, ja kuin metsäkissa hän hypähti vihollisensa taa. Mutta Ranser seurasi häntä ja miekat osuivat jälleen toisiinsa. Terät iskivät kipunoita, jotka sammuivat tippuessaan sateen kostuttamaan maahan. Vestige yritti nyt horjuttaa vastustajaansa ponnistamalla jaloillaan. Ranser oli kuitenkin voimakas ja vastusti pelaajan yritystä ja tönäisi sitten Vestigen äkkiarvaamatta kauemmas itsestään. Vestige horjahti ja mietiskeli uudelleen strategiaansa.
"Minun taitoni ovat tuhansien taisteloiden hiomat. Lapsesta saakka miekka on ollut paras ystäväni, nyt se on ainoani. Sinä taas olet voimasi paholaiselta anonut." Ranser ei reagoinut. "Kaadu sinä deadran akolyytti!"
Sitten alkoi todellinen mittelö.
Vestige käytti nopeita joonialaisia liikesarjoja vihollisensa hämäämiseksi. Mutta kuolema ei ollut hidastanut Ranserin refleksejä. Miekat kalahtivat toisiinsa sekuntien välein ja iskujen äänet kaikuivat muuten niin hiljaisessa linnassa. Kipunat lensivät eri suuntiin. Kuitenkin Vestigen järkähtämättömyys ja täydellinen keskittyminen toivat hänelle yliotteen. Aina välillä hän sai miekkansa koskettamaan Ranserin haarniskaa. Tällöin tuloksena oli lisää kipinöitä, mutta hänen miekkansa oli tehty viiltämiseen eikä hakkaamiseen. Pelaajalta puuttui raaka voima päästäkseen vastustajansa suojauksen läpi.

Ranser taas osoittautui varsin kehittyneeksi miekkamieheksi. Hän kiepsahteli jatkuvasti pois Vestigen iskuyritysten alta ja vastasi pistoihin omillaan. Hänellä oli ollut vuosikymmeniä aikaa harjoitella, ja deadran loitsu antoi hänen luilleen voimaa.
Lopulta Vestige teki monimutkaisen liikesarjan vihollisensa hävittämiseksi kertaheitolla. Hän teki valehyökkäyksen Ranseria kohti, mutta Ranserin vastatessa omallaan, vaihtoi Vestige suuntaa ja oli suoraan kuninkaan takana. Aikaa oli vain sekunti, mutta Vestige käänsi miekkansa osoittamaan Ranseria niskaan. Sitten hän potkaisi luurankoa jalallaan lantioon niin että tämä horjahti maahan. Miekka oli valmiina ja Vestige työnsi sen nopealla liikkeellä panssarin kaula-aukosta sisään. Lopulta se kosketti sydäntä, tai sitä mitä siitä oli jäljellä. Silloin Ranserilla ei ollut enää päätä, mutta loputkin luista menettivät lumouksensa ja haarniska hajosi kappaleiksi.
"Välitä terveiseni mustalle prinssille Molang Balille!"
Taistelun kulkua seuranneet epäkuolleet eivät reagoineet. Vestige poimi nopeasti Ranserin miekan ja näytti kaikille olevansa sen uusi mestari. Sotilaat kumarsivat hänelle, joka oli viimein voittanut heidän kuninkaansa reilussa taistelussa. Nyt he laskivat aseensa ja anoivat armoa voittajilta. Näin sodan olisi pitänyt loppua.
Vestige otti esiin kenraali Dathieun kallon ja näki pian haamun vieressään. "Se on siis tehty. Kuningas makaa viimein kuolleena. Vaan hänen sielustaa kannan suurta huolta."
"Kannat huolta? Miksi?"
"Kuninkaalla on usein tapana ystävystyä lähimmän kenraalinsa kanssa. Minä olin hänen uskollisin palvelijansa, johon hän saattoi luottaa vaikeinakin aikoina. Vasta viime hetkillä pystyin näkemään hänen hulluutensa."
Tilaisuus oli hyvä kysyä pari kysymystä. "Miksi Ranser määräsi örkit surmattaviksi?"
"Kun armeijamme karkotettiin Wayrestista, syyttivät Ranserin neuvonantajat siitä armeijassa taistelevien örkkien salaliittoa. Siispä kuningas teki mitä kuninkaan täytyy."
"Otitteko osaa tappamiseen?"
Haamu oli hetken hiljaa. "Otin", sanoi hän lopulta. "Organisoin koko vainon, mutta minua on siitä rangaistu samoin kuin heitä, jotka tekivät likaisen työn. Se oli silloin kun hulluus alkoi kalvata ystävääni..."
"Aiotko purkaa nyt kirouksen?"
"Anna minulle miekka." Käski Haamu. "Toivon vain, ettet tahraisi Ranserin mainetta enempää. Hän oli kerran suuri kuningas, jonka lordit valitsivat meitä johtamaan vaikka hän oli syntyperältään avioton. Hän vajosi hulluuteen vasta tavattuaan sen kirotun vampyyri Reezal-Julin."
Vestige antoi Ranserin miekan Dathieulle. Haamu murskasi sen jalallaan, ja katosi. Soturit heidän ympärillään lysähtivät kasaan. Sade yltyi jälleen valmiina puhdistamaan linnan sitä kalvaneesta kirouksesta. Ukkonen ei enää jyrähdellyt.

Ennen lähtöään oli tarkistettava tapaturmassa vaurioituneen satulalaukun kunto. Linnan oli tyhjä, joten Vestige pystyi käyttämään kaiken energiansa laukkunsa etsimiseen. Räjähtänyt torni savusi vieläkin, mutta linna pääsisi nyt raunioitumaan vapaasti olemattomiin. Tuskinpa kukaan sinne enää muuttaisi.
Vestige löysi laukun sangen nopeasti. Sisälöä tarkemmin tarkastellessa, osoittautui suurin osa juomista ja yrteistä iäksi menetetyiksi. Pullot ja ampullit olivat rikkoutuneet ja juomat kastelleet kuivat yritit. Vestige sadatteli mielessään työmäärää, joka hänelle tästä menetyksestä koituisi. Pientä lohtua hänelle toi tieto odottavasta palkkiosta.
"Tunnen kipusi Vestige lohikäärmeensukuinen. Nähdä kovan työn hedelmien valuvan hukkaan, mutta lohduttaudu ajatuksella, että tämän maan asukkaat elävät nyt hieman turvallisemmin kiitos sinun." Vestige katsoi taakseen ja näki kreivi Verandiksen seisovan takanaan. Ilmeisesti ajatus palkkiosta oli tuonut hänet paikalle.
"Pystytkö lukemaan ajatukseni?"
"Epäolennaista", vastasi vampyyri tyynesti. "Olennaista on missä muodossa palkkiosi haluat?"
Jotain Vestigen tunnolla oli vielä, mikä pitäisi luultavimmin saattaa tämän haltiavampyyrin tietoon. "Tehtävä ei rehellisyyden nimissä ole vielä täysin suoritettu. Reezal-Jul niminen argonialaisvampyyri oli vastuussa kirouksesta. Hänet pitäsi varmaankin vielä etsiä ja tuoda oikeuden eteen."
"Reezal-Jul..." Kreivi yritti selvästikkin muistaa jotain. "Kyllä, Ranserin hovimaagi ja vampyyri. Hän on tiedossani Mutta tässä kohtaa sinun osuutesi päättyy. Mitä tulee Reezal-Juliin, minä hänet kyllä hoitelen. Kiitos tästä tiedosta, joskin olin melko varma siitä ennen tätä paljastusta. Nyt nimeä palkkiosi."
"Mitä voit antaa?" Kysyi Vestige. "Voitko esimerkiksi tehdä minusta keisarillisten keisarin?"
"Olen melko taitava loitsija, ja halutessasi voin esimerkiksi langettaa yllesi erinäisiä lumouksia, jotka auttavat sinua tulevaisuudessa. Sitten voin antaa myös hyödyllistä tietoa, joka auttaa sinua niin ikään tulevaisuudessa. Tietysti tavallinen maksu käteisellä käy myös, jos niin haluat."
Vestige mietiskeli tarpeitaan ja mahdollisuuksiaan. "Olen menettänyt tärkeät yrttini, ja niiden hankinta tulee olemaan työlästä ja aikaaviepää. Voitko auttaa minua asian kanssa?" Hänen yrttikokoilmansa oli hajalla, ja uuden voisi periaatteessa kasata helpommin jos taskussa olisi hieman rahaa. "Hieman tosiaan kismittää, että joudun lähtemään Rivenspirestä tyhjin käsin."
"No voit yhä pitää omasi. Mitä taas tulee yrtteihin, voin tietysti antaa rahaa uusien hankkimiseen. Oletan, että tässä tapauksessa myös tiedosta on hyötyä." Kreivi pinnisteli taas muistaakseen selvästi ajatuksen, jonka hän oli haudannut mielensä syövereihin ties kuinka monta vuosisataa sitten. "Niin, Wayrestista kun käännyt pohjoiseen johtavalle valtatielle, päädyt pariahin kappeliin. Se kappeli on seissyt Alcairessa jo satoja vuosia, ja sen munkit palvovat yön prinsessa Azuraa. Tietysti heille maksamisesta saattaa koitua sinulle tunnontuskia moraalia vartioivana ritarina, mutta heidän yrttipuutarhansa on sangen kattava. Tietääkseni osaa yrteistä ei kasva enää missään muualla."
Tieto oli ehdottomasti hyödyllinen ja sen mahdollistama vaihtoehto varteenotettava. "Siispä otan palkkion käteisenä."
Vampyyri otti taskustaan pienen pussukan, ja ojensi sen Vestigelle. Sen sisällä ei ollut rahaa, vaan pieniä violetinhohtoisia kiviä. "Mustia sielukiviä, ihmisen varastoituja sieluja." Selitti vampyyri. "Deadran apotit arvostavat niitä enemmän kuin monia muita asioita elämässä. Nyt oletan sinun täyttävän oman osuutesi sopimuksesta."
"Juu juu, menossa ollaan." Vestige kääntyi lähteäkseen, kunnes hänen mieleensä tuli vielä yksi asia, johon hän selvitystä kaipasi. "Sanoitte aikaisemmin, että vereni kohtalo on kytköksessä teihin. Mitä tarkoitit silloin, vai onko sekin epäolennaista?"
"Epäolennaista?" Vampyyri mietti jälleen hetken. "Ei se tuskin on epäolennaista, sillä kyse on varsin tärkeästä seikasta. Mutta sinun ei siitä sovi tietää, sillä tulevaisuuden muuttaminen ei ole toivottavaa. Voisi jopa sanoa, että olisi vaarallista kertoa profetian sisältöä sinulle, sillä ne ovat sangen alttiita muutoksille. Mutta levätköön sydämmesi, sillä me emme tule enää tapaamaan." Sen sanottuaan kreivi muuttui Vestigen silmien edessä suureksi mustaksi lepakoksi melko vaivattomalla transformaatiokyvyllä. Sen lentotaito oli sangen kehittynyttä, sillä tuon kyvyn omaavalla vampyyrilla on ikuisuus harjoitella sitä mihin tavallinen ihminen ei pystyisi.

Vestige löysi hevosensa kaluamassa linnan porttia reunustavaa pientä ruohomätästä. Kuuliainen oli tuo valkoinen tamma, se ei rynnännyt sisään Vestigen perässä, muttei myöskään ollut paennut pois taistelun ääniä kuullessaan. Vestige nousi sen selkään ja taputti sitä hellästi kaulalle.
Hän ratsasti vähän matkaa tietä alaspäin, kunnes näki edessään suuren kiven. Sen päällä istuskeli yhä tuo vanha mies, joka halajasi Ranserin miekkaa.
"Iltapäivää luutnantti." Mies säpsähti nimen kuultuaan. "Tietenkin minun piti kokea tuo kaikki teidän sijastanne, sillä olitte ainoa joka selvisi hengissä tuolta."
Mies nousi kiveltä ja käveli kohti ratsailla olevaa ritaria. "Saitko miekan?" Hän kysyi odottavaisesti.
"Valitan herra. Se oli välttämätön kirouksen purkamiseksi, ja valitettavasti se myös tuhoutui prosessissa. Mutta toverisi sielut ovat nyt rauhassa."
Mies muuttui silminnähden vihaiseksi. "Niin myös Ranserin sielu! Luuletko, että se paskiainen ansaitsee rauhaa!" Hän polki ikänsä huomioonottaen yllättävän ketterästi jalkaa ja sadatteli kirouksia kaikille jumalille. "Ole onnellinen hyvä pelaaja, sillä sinun osanasi on ikuinen elämä. Missä ikinä oletkin kun kuulet seuraavan Sharnhelmin kuninkaan tulleen hulluksi, tiedä tämä: Se on sinun syytäsi!"
"No siihen voi kestää vaikka tuhat vuotta. Kas kun Rivenspiren herttuat ovat kunnianarvoisan Emericin ja Daggerfallin liiton vasalleja. Enkä nyt äkkiseltään keksi mitään, mikä voisi nopeasti muuttaa tuota tosiseikkaa. Hyvästi!"
Päästyään päätielle, karautti Vestige hevosellaan laukkaan. Hän jätti nyt taakseen Rivenspiren maan, josta hän ei ikinä oppisi pitämään. Kun hänen seikkailunsa kerran tulisivat odotettuun loppuunsa, hänen vihansa tuota maata kohtaan vain kasvaisi.
Poistuessaan vanhasta portista vehreään Alcairen herttuakuntaan, tunsi hän suurta helpotusta. Aivan kuin voisi viimein hengittää vapaasti, ja suunnata kulkunsa kohti uusia seikkailuja. Rivenspireen hän ei enää koskaan palannut.

Epilogi
Rholbert Montclair hieroi harhailevia silmiään ja yritti keskittyä. Hän istui kylmästä vapisten sukunsa vanhan työpöydän ääressä. Pöydällä oli monia hienolle pergamentille raapustettuja kirjeitä, kuten myös pitkä selonteko kuningaskunnan sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta ja suurehko High Rockin kartta, johon Rivenspiren kuningaskunnan rajat oli tuoreeltaan merkitty. Miksi kaikki aina hakevat kriisin aikana apua minulta? Ajatteli Rholbert. No kaipa syy on melko ilmeinen. Yksi kirjeistä oli Herttuatar Janeve Tamrithilta, joka jälleen pyysi päästä pois kotkatornista voidakseen rukoilla isänsä ja sisarensa haudoilla. Rholbert pystyi melkein haistamaan kihlattunsa kyyneleet. Hän tietää, että vastaukseni on ei ennen häitä, joten miksi vastata. Vastapäätä istuivat hänen vanha ystävänsä sotisopaan pukeutunut kenraali Hammarberg sekä Rholbertin voimakkain liittolainen tuo karismaattinen pappi Bonfred, joka näytti nuokkuvan silmäluomiensa alla. Kummatkin odottivat.
"Kenraali. Antaisitko selonteon." Sanoi Rholbert viimein hiljaa. Bonfred heräsi välittömästi, mutta nukahti heti uudelleen kun ilmeni ettei kuningas tarvinnut häntä.
"Wayrestista on pyydetty apua taistelussa keisarillisia vastaan. Kuningas on paennut ja sijaishallitsija Pierre Alcairelainen on lähettänyt virallisen avunpyynnön", sanoi Hammarberg ja osoitti yhtä pöydällä olevaa kirjettä, jossa oli Wayrestin kuningaskunnan sinetti. Rholbertin oma lukutaito kun oli sangen hidastempoinen ja lapsenomainen.
"Idässä keisarilliset ovat taas edenneet aina Dorvenin rajoille, ja myöskin herttua Renchant Guimardin huoneesta on lähettänyt avunpyyntönsä", Hammarberg oli jälleen osoittamassa yhtä kirjeistä mutta Rholbert antoi vastauksensa nopeasti.
"Siihen en vastaa ilman että se vanha äijänkäppänä viimein taivuttaa polvensa edessäni! Poltan hänet vielä elleivät keisarilliset ehetä ensin! Mutta jatka ihmeessä uskollinen alamaiseni."
"Dorven siis kaatuu parissa viikossa ilman apua." Jatkoi Hammarberg hieman hermostuneena. "Sen jälkeen Cyrodiilin Imperiumin legioonat ovat itäisellä rajoillamme. Kuitenkin oletan, että keisari haluaa ensin siivota Wayrestin tieltään, mutta silti Wayrestin armeijan varuskunnat ovat kahakoineet rajavartijoidemme kanssa Koegriassa."
Rholbert oli hiljaa ja Hammarberg piti tauon. Hän rapsutti kaljuaan ja Rholbert teki samoin. Hän oli hieman katkera kaljuuntuessaan niin nuorena, mutta sellaisen murehtimiselle ei ollut nyt aikaa. Hän hieroi ohimoitaan sillä hänen päätään oli särkenyt jumalattomasti viime aikoina. Lieneekö taustalla kylmä ilma vaiko keisarilliset. "Avoin sota on siis edessämme eikä sitä voi välttää? Kysymys on vain haluammeko kohdata vihollisen omissa linnoissamme vaiko naapuriemme pelloilla." Hammarberg nyökkäsi vastaukseksi hiljaa.
"Bonfred!", huudahti Rholbert. "Mitä mieltä kirkko ja kansa ovat? Pitäisikö minun vastata eteläisten naapureiden avunpyyntöön ja marssittaa Rivenspiren joukot Alcaireen ja Wayrestiin?"
Bonfred avasi silmäluomiaan hitaasti, ja siveli vapisevilla sormillaan pitkää partaansa. Rholbert tiesi kuitenkin, että noiden puoliksi ummistettujen silmäluomien alla leimusi tuli. Sama tuli joka oli viimein savustanut viimeiset vampyyrit korppivartiosta, ja polttanut noidat niin maaseutujen mökeistään kuin kaupunkien mahtailevista killoistaankin. Ja pian tuo tuli polttaisi myös keisarilliset legioonat, kuten myös kaikki jotka astuisivat kuningas Rholbert I Montclairin miekan tielle.
"Teidän majesteettinne...", aloitti yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut pappi varovasti. "Kansa ja kirkko tukevat täysin toimianne tämän verta vuotavan maan elvyttämiseksi. Jumalten nimeen siis kansa ja kirkko sanovat kummatkin yhteen ääneen kyllä! Mutta meidän tulee muistaa että Wayrestilaiset eivät ole vihollisiamme, vaan vihollisemme ovat etelässä ja idässä olevat harhaoppiset keisarilliset ja heitä komentavat luonnottomat voimat." Bonfred puhui nyt selkeämmin ja jäi sitten kärsivällisesti odottamaan kuninkaan vastausta.
Rholbert vapisi kylmän viiman puhaltaessa jälleen Sharnhelmin linnan läpi. Hän veti punaisen viittansa peitokseen ja siveli hiljaa miekkaansa. "Vanha ystäväni. Onko vastarintaa odotettavissa?"
Hammarberg pohdiskeli kysymystä hetken maiskutellen kieltään, Rholbert oli jo pitkään katsellut läpi sormien tuon talonpojasta kenraaliksi nousseen vanhan miehen rahvaanomaisuutta. "Ei en usko", hän sanoi lopulta hengästyneellä äänellään. Hammarberg oli myöskin ehtinyt lihota oltuaan niin pitkään toimettomana. "Armeija voi tehdä vastarintaa paikallisesti, mutta aatelisto tulee antautumaan nopeasti. Pääsemme Alcaireen nopeasti, mutta suosittelen että ratsastaisit itse joukkojen kärjessä, jotta ylilyönteihin ei syyllistyttäisi. Näin meidät nähdään vapauttajana, ja todella tarvitsemme maanmiehiemme tukea."
Rholbert oli tiennyt neuvonpidon lopputuloksen alusta lähtien eikä aikaillut. Enää oli sovittava yksityiskohdista. "Bonfred, uskollinen liittolaiseni. Tulette kai mukaani?"
Vanhan pappismiehen ryppyisille kasvoille levisi vaivaantunut ilme. "Tottakai, uudet maat tarvitsevat luotettavaa johdatusta ja kaikki deadran kätyrit ja luonnottomat ainekset tulee puhdistaa!", hän saarnasi kovaan ääneen. "Vain siten voimme estää ikiaikaisen vihollisemme invaasion." Hän siveli jälleen partaansa ja puhui sitten jälleen surkeasti änkyttäen. "Mutta minun luuni ovat vanhat ja heikot, ja pian jo tanssin isosetänne Ranserin kanssa atheriuksessa. Siksi en tiedä kestäisinkö niin pitkää matkaa ratsain."
"Saatte tietysti kuninkaalliset vaununi ja palvelijani käyttöönne teidän pyhyytenne", vastasi Rholbert nopeasti.
Bonfredin kasvoille levisi helpottunut ilme ja hän nyökkäsi nopeasti ja alkoikin sitten yllättäen saarnata jälleen niin että parta heilui ja sylki suusta lensi. "Kautta Stendarrin pyhän oikeuden vaviskoot vihollisemme jumalten soturin Rholbert Montclairin edessä! Ja antakoot Zenithar jumalten airueille ja uljaalle kuninkaallemme voimaa murskata jumalattomien miesten vastarinta!"
Rholbert joutui hänkin jumalallisen hurmoksen valtaan ja tunsi itse ylijumala Akatoshin puhuvan sisällään. Kukista jumalat hylänneet keisarilliset ja polta kuumalla raudalla paiseet pois tästä maasta kuin maailmastakin! Täten nimeän sinut soturikseni maan päälle ja kun saat palkkasi atheriuksessa syttykööt taivaalle uusi tähti muistuttamaan ihmisiä teoistasi. Maailma tarvitsee puhdistajaa! Hekumoiden hän vetäisi äkkiä miekkansa esiin ja Hammerberg ei rohjennut väistää sitä, eikä Bonfred ehtinyt jos olisi halunnut. "Sotaan siis!", huusi Kuningas Rholbert ja iski miekan kolahtaen karttaan siihen kohtaan, joka merkitsi Wayrestin sijainnin.