Missä on Myranda Hot

Missä on Myranda?

Vestige
Haltiatyttö yritti nousta ruskean oriin selkään. Hevonen hirnahti ja askeli pari metriä eteenpäin jättäen tytön jälleen pettyneeksi. Vestige ja hänen salskea henkivartijansa Rexus katselivat toimitusta mielenkiinnolla, mutta Vestigen kasvoilta paistoi jo kärsimättömyys. Eteläisten haltioiden suuri armeija saavutti heitä tunti tunnilta, joten aikaa viivytyksille ei enää ollut.
"Ei se pure", sanoi Vestige ensin lempeästi. "Minun puree jos käsken." Jatkoi hän viitaten omaan valkoiseen tammaansa jolla hän itse ratsasti.
"Autanko sitä lordini?", kysyi Rexus ja sai vastaukseksi halveksuvan katseen tytöltä.
Vieressä marssivat legioonalaiset eivät juurikaan kiinnittääneet heihin huomiota. Mitä nyt pari päätä kääntyi ja loi Vestigeen kysyvän katseen miksi hän piti yhä mukanaan vihollisen tiedustelijaa. Juro legaatti Pompeius, joka oli alunperin joutunut vihollisen salamurhayrityksen uhriksi eikä siksi katsonut Vestigen toimia hyvällä, johti kolonnaa edessä päin ja Vestige pelkäsi hänen vievän kunnian voitosta, jos hän ei piakkoin saisi omaa pientä seuruettaan liikkeelle.
Valkoinen laakso näyttäytyi heille koko väriloistossaan kun syksy oli alullaan. Taivas oli sininen ja muuttolintujen aurat halkoivat sitä suunnaten etelää kohti. Vestige ei voinut olla ihailematta tätä laaksoa vielä kerran. Pian siitä tulisi taistelukenttä. Sen jyrkät rinteet tarjosivat erinomaisia piilopaikkoja ja Cyrodiilin tiheissä lehviköissä legioonan sissisotaan jo tottuneet soturit taistelisivat parhaimmillaan.
Legioonalaisetkin rupattelivat iloisesti vaikka kantoivat selässään painavia varustepakkauksia ja olivat puettuna painavaan Cyrodiilin panssariin. Harvalla oli onneksi enää punaista viittaa, jollaisia Vestige oli vielä nähnyt Cheydinhalin varuskunnan miehillä pari päivää sitten. Viitat kun olivat taistelussa hyvin epäkäytännöllisiä. Vestige itse oli omilta miehiltään sellaiset jo poistanut aikapäiviä sitten.
Mutta sitten Vestige sai huomionsa kiinnitettyä haltiatyttöön ja hänelle annettuun hevoseen, josta moni taakan lannistama legioonalainen olisi ollut ikuisesti kiitollinen.
"Vauhtia nyt!", huudahti Vestige hermostuneena. "Olet Morang Tongin salamurhaaja, mutta silti pelkäät hevosta. Se aistii sen, sillä Colovian ylämaiden oriit ottavat selkäänsä vain ratsastajan joka kunnioittaa heitä eikä pelkää."
"Olisi sinullakin vaikeaa, jos olisit kasvanut pienellä saarella, jossa ei ole yhtään hevosta!" Tuhahti tyttö vastaukseksi. "Minä tiedän missä nukut."
"Niin minäkin", tokaisin Vestige nauraen. "Nimittäin vierelläni jos et saa itseesi vauhtia. Ehkäpä vuoden päästä synnytätkin sellaisen yököttävän puolihaltialapsen, ja maineesi on ikuisesti tahrattu."
Vestige napsautti sitten sormiaan ja Rexus laskeutui ratsailta. Vaikka mies oli kooltaan kuin härkä, osasi hän ratsastaa erinomaisesti. Tämä taito valitettavasti puuttui monelta muulta legioonalaiselta, mikä suuresti harmitti Vestigeä. Haltiatyttö nieli hetkeksi ylpeytensä ja antoi Rexuksen auttaa hänet hevosen selkään. Rexus ei tietenkään malttanut olla ottamatta mahdollisimman kovakouraista otetta tytön takamuksesta. Vestige katsoi poispäin ja siemaisi leilistään mauttomaksi asti laimennettua viiniä.
"Noniin", huokaisi Vestige. "Meillä onkin sitten aikamoinen matka kirittävänämme."
"Totisesti lordini", vastasi Rexus noustessaan jälleen ratsaille. "Eiköhän mennä!"
Vestige katseli haltiatyttöä. Morrowindissa ei tosiaan ollut hevosia, vaan ihmiset ratsastivat suurien kävelevien hyönteisten selässä. Nyt tuo hopeanahkainen haltia kiemurteli satulassa etsien mukavaa asentoa. Sitten taas toisaalta Vestigekään ei ollut ikinä oikeasti ratsastanut hevosella. Ties vaikka hänellä olisikin sama ongelma, sillä hevonenhan oli ratsastajaa monin verroin isompi.
"Muistan yhä yhteisen yömme Cheydinhalin tyrmissä, silloin minä olin se joka ihailin", hän sanoi virnuillen. "Mutta nyt saat nähdä kuinka mestari ratsastaa. Kerran ravasin koko Cyrodiilin halki vaivaisessa päivässä."
Tyttö saavutti jälleen ylpeytensä ja nyrpisti nenäänsä. "Meinaatkos saada vielä lapsia? Minä kun aina olen luullut, että teikäläiset ovat hyvin hedelmättömiä. Meilläpäin sellaisista miehistä maksettaisiin kuule suuria summia."
Vestige ei suuttunut, vaan nauroi. "Minullahan on...", mutta sitten hän hiljeni.
"Jatka", kehotti haltia. "Vai ottiko sydämeen."
Vestige pohti asiaa hetken. Hänellähän oli ainakin yksi lapsi, mutta jo pitkään hän oli vakuutellut itselleen, ettei yhden kerran vahinko olisi tai tulisi ikinä olemaankaan hänen lapsensa. Silti hän ei malttanut hetken olla miettimättä, mitä hänen omalle tyttärelleen näinä päivinä kuuluisi. Olisiko hän enää edes elossa? Aikana jolloin pelaajat vaelsivat pitkin maita ja mantuja, saattoi naisena eläminen olla hyvinkin vaarallista.
"Niinkin voisi sanoa", vastasi hän haltian kommenttin. "Nyt vauhtia!"
Vestige sitten tarttui kiinni ohjaksista ja hänen ratsunsa piehtaroi paikoillaan hetken. Sitten hän kiihdytti lujaan raviin ja teki parhaansa saavuttaakseen jo ohi marssineen armeijansa. Perässä laukkasi hiljaa Rexus pitäen käsillään kiinni haltiatytön ratsun ohjaksista.

Myranda
Kling! Kling! Kling! Kellon ääni soi.
Se merkitsi, että Wayrestin pyhän Pelinin konventissa alkaisi uusi päivä. Kello kävi vasta kahdetta, mutta konventin sisarten ja noviisien oli aika ryhtyä päivän ensimmäiseen rukoushetkeen. Vintillä sijaitsevassa noviisien hämärässä makuukammarissa alkoi kuulua hentoa ja hiljaista mutinaa, kun vasta viitisen tuntia nukkuneet noviisit alkoivat rukoilla.
Päivän ensimmäiset rukoukset aloitettiin sisar Carolannan johdolla ja ne osoitettiin Stendarrille, oikeuden jumaluudelle. Nääs pyhän Pelinin konventissa taisteltiin päivittäin oblivionin deadran pahaa valtaa vastaan. Öisin niin Vaerminan painajaiset ja Azuran ennustuksetkin etsivät tietä nukkuvan noviisin päähän yrittäen kammeta hänet pois uskon ja valaistumisen tieltä. Sen vuoksi Stendarrin kutsuminen yötä varjelemaan oli mitä tärkeintä.
Silmiään hieroen noviisitytöt lausuivat puoliunessa ulkoa muistamiaan säkeitä. Osa nuokahteli hiljaa, jolloin vieressä olevien tuli hellästi nipistää tätä kädestä, sillä vanha ja äkäinen sisar Carolanna kyllä muistaisi aamun valjettua, ketkä laiminlöivät heidän velvollisuutensa oikeuden ja armon jumaluudelle.
"Stendarr sanoo: Ole kiltti ja antelias Tamrielin ihmisille. Suojele heikkoja, paranna sairaita ja anna tarvitseville." Näin loppui päivän ensimmäinen rukoushetki ensimmäiseen kahdeksan jumaluuden yhdeksästä käskystä.
Sen jälkeen nuoret noviisit kömpivät takaisin koruttomiin vuoteihinsa ja yrittivät parhaansa nukkuakseen vielä hetken, ennen kuin armoton herätyskello heidät jälleen herättäisi. Monet nukahtivat heti päänsä olkipatjalle laskettuaan, mutta eräs heistä ei nukkunut.
Noviisi Myranda vietti yhä ensimmäistä vuottaan luostarissa. Yhdeksän vanhana hänet oli sinne lähetetty. Vielä hän ei ollut erikoistunut minkään jumaluuden palvonnalle, eikä hänen kaulastaan siten löytynyt jumaluuden amulettia, joka sisarille annettaisiin noviisivuoden päätyttyä. Hän oli pitkään kyllä tätä miettinyt, ja juuri Stendarr oli hänen suosikkinsa, mitä jumaluuksiin tuli. Kuitenkin Stendarrin vuoksi hänen tuli päivittäin herätä väsyneenä heti keskiyön jälkeen, ja juuri Stendarrin rukoukset epäsivät häneltä loppuyön makeat unet. Toisaalta noviisien ohjaajana toimiva sisar Carolanna aina jankkasikin heille, että Stendarrin rukous pitää deadran lähettämät unet loitolla.
Kuitenkaan Myrandaa harvemmin väsytti. Konventissa ei juurikaan tarvinnut tehdä raskasta työtä, mutta siltikin työtä piti aina tehdä. Väsymiselle ei siis ollut juurikaan aikaa. Silti hän ei oikeastaan koskaan näyttänyt mitään väsymisen merkkejä. Muut noviisit, etunenässä se aatelisperheestä tullut Lysenna, pitivät tätä luonnottomana. Myranda tiesi tämän olevan yksi niistä kirotuista ominaisuuksistaan, jotka hänellä sukutaustansa vuoksi oli ollut syntymästään lähtien.
Noviisi Lysenna, josta Myranda ei erityisemmin pitänyt, oli Myrandaa kolme vuotta vanhempi, ja hän taas ei ollut luostarissa vapaasta tahdostaan. Hänen oikea nimensä oli tarinan mukaan Pellingare, vaikkakaan sitä ei saanut konventin sisäpuolella enää mainita. Myranda kuitenkin kirjaviisauttaan tiesi sen yhdeksi Wayrestin aatelisnimeksi. Lysenna joutui tämän vuoksi ainaisiin vaikeuksiin vanhempien sisarten kanssa, sillä hän oli vakaasti kieltäytynyt hylkäämään jalosukuista taustaasa.
Myrandaa ei siis erityisemmin väsyttänyt, ja sen vuoksi hän ei sitten nukkunut. Oikeastaan hän oli vähitellen oppinut pitämään näistä valvotuista aamuöistä, sillä se oli ainoa hetki hänen päivässään, jolloin hänen ei tarvitsisi tehdä töitä. Kun saisi vielä kirjaa lukea, hän ajatteli. Mutta noviiseilla ei ollut vielä pääsyä konventin kirjastoon, eikä makuukammarissa saisi muutenkaan sytyttää kynttilää. Sen vuoksi aikaa oli käytettävä miettimiseen.
Eniten Myranda tietysti mietti jumaluuksia ja pyhän Pelinin legendaa. Pyhän Pelinin tarinaa kuitenkin vain siksi, että hän sattui olemaan tämän sääntökuntaa noudattavassa konventissa. Legenda oli nimittäin kauhean väkivaltainen ja täynnä kamalia oblivionista tulleita hirviöitä. Jumaluudet taas kiinnostivat häntä aidosti. Myranda mietiskeli paljon miten eri jumaluuksien työ näkyi luonnossa ja ihmisissä. Miten esimerkiksi Maran työ näkyi lastaan rakastavassa äidissä ja hänen uskollisuudessaan miestään kohtaan. Ja miten Kynareth saa pienen tuulenvireen aina välillä kutittamaan pihalla kävelevän noviisin kasvoja, tai miten hän joskus päättää nostattaa mereltä suuren myrskyn, joka kuitenkin jättää aina jumaluuksien siunaaman Wayrestin kaupungin vain hieman kastuneeksi.
Kauheasti Myranda ei kuitenkaan miettinyt miten hän oli konventtiin joutunut tai kukan hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi itseään ja sukulaisiaan yhtä paljon kuin konventin ulkopuolella olevaa maailmaa. Hän ei ollut vuoteen edes ajatellut isänsä nimeä. Äidistään ei hänellä ollut mitään tietoa. Isästään hän ei tiennyt paljoa muuta kuin mitä vanhemmat sisaret hänelle sanoivat. "Paha mies, joka ryöstää itselleen köyhille kuuluvaa kultaa leuhkiakseen rikkaudellaan muille kaltaisilleen ja käyttäen sitä maallisten himojensa tyydyttämiseen."
Mutta yhden asian Myranda tiesi myös. Hänen isänsä ei ollut pelkästään paha. Hän oli myös voimakas. Ja Myranda tiesi, että nuo samat voimat asuivat myös hänessä. Aina välillä hänellekkin tuli hetkiä, jolloin ne nousivat esiin. Esimerkiksi jos aamupuuro jäi väliin, koska kauraa ei oltu voitu toimittaa konventtiin sovitusti. Silloin kun muut noviisit pitelivät tyhjiä vatsojaan ja valittivat nälkäänsä, ei Myranda huomannut itsessään mitää erikoista. Hän tiesi, että silloin hänenkin tulisi tuntea nälkää ja heikotusta, mutta hän ei tuntenut mitään.
Monet olivat epäilleet Myrandan varastaneen ruokaa itselleen, mutta tämän vanhemmat sisaret jyrkästi kielsivät. He nimittäin tiesivät, mistä moinen ominaisuus johtuu. Eivätkä he säästelleet sanojaan, kun kertoivat mitä sille piti tehdä. Se johtui hänen suonissaan virtaavasta pahasta verestä, joka oli peräisin hänen isältään. Ja se oli todella luonnotonta. Myrandan oli joko opeteltava tuntemaan nälkää, tai sitten kärsittävä sitä. Parin viikon askeettisen paaston jälkeen, oli Myranda kokenut nälkää ja heikotusta, ja sen jälkeen hän tiesi miten parhaiten näyttelisi näitä tuntemuksia.
Toinen hieman kivempi juttu olikin sitten hänen mielensä. Tosin monet pitivät sitä vieläkin luonnottomampana ja kauheampana. Myranda osasi jo lukea ennen konventtiin astumistaan, ja siellä hän oli nopeasti oppinut myös haltiakielen. Hän esimerkiksi tiesi, mitä vanhemmat sisaret tarkoittivat, kun he kutsuivat häntä nimellä hulkynd, rikkinäinen lapsi. Myranda myös olisi osannut keskustella asioista vanhempien sisarten kanssa, mutta hänen oli kärsivällisesti odotettava noviisinvuotensa päättymistä.
Mutta jopa vanhat sisaret olivat löytäneet yhden hienon kyvyn Myrandasta, jota jopa he kadehtivat. Myrandalla nimittäin oli kyky oppia uusia loitsuja päivässä ja hänen voimillaan niiden vaikutus oli hyvin laaja. Pyhän Pelinin konventissa parannettiin sairaita ja haavoittuneita, joten loitsuille oli kyllä käyttöä. Kuitenkin Myranda tiesi, ettei tämä kyky tulisi koskaan rajoittumaan pelkkiin parannusloitsuihin. Hän osaisi myös vallan mainiosti loitsuja joiden oli tarkoitus satuttaa muita ihmisiä. Mutta hän oli vannonut niin itselleen kuin myös vanhemmille sisarille, ettei ikinä koskisi loitsukirjoihin, jotka niistä kertoivat.
Yö kuitenkin jatkui tavanomaiseen tapaansa. Huoneeseen oli jo aikaisemmin hiipinyt öinen kylmyys. Konventin rakennus oli neliskanttinen, ja sen keskellä oli pieni piha. Rakennus oli tehty kivestä, mutta katto olikin sitten olkinen. Se tarkoitti, että ylimmässä kerroksessa, oli öisin hirveän kylmä. Se teki valvomisesta hieman tukalaa, ja Myranda usein toivoi voivansa vain nukkua kylmyyden yli.
Kling! Kling! Kling! Myranda heräsi. Hän oli oikeasti nukkunut.
Sisar Carolanna seisoi portaikon edessä kuin musta oblivionin varjo. Kello kävi seitsemättä. Noviisit alkoivat jälleen heräillä, mutta Myranda puhdisti päänsä unesta kaikkein nopeimmin. Hän sitoi pitkät musta hiuksensa nutturalle ja puki päälleen valkoisen noviisinhuntunsa. Vanhemmat sisaret sanoivat sen olevan pahaa vastaan, mutta Myranda ymmärsi varsin hyvin sen oikean merkityksen. Hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää, miksi kukaan ulkopuolelta olisi kiinnostunut näin nuorista noviiseista.
Sisar Carolanna johdatti heitä jonossa kohti konventin kappelia. Ennen aamun palvontamenoja tuli kaikkien olla hiirenhiljaa. He kävelivät portaat alas ja ohittivat konventin pihaa reunustavan pylväskäytävän. Pihan toisella puolella myös konventin munkkiveljet valmistautuivat palvontamenoihin. Kappeli oli ainoa paikka konventissa, jossa luostarin miehet ja naiset saattoivat oleilla samassa tilassa. Muutoin heidän oli pysyttävä omalla puolellaan konventista. Puoliskoja erotti pihan poikki kulkeva kivinen muuri, ja Wayrestin ylipappi kävi tarkastamassa sen kunnon aina joka viides vuosi. Tiedettiin nimittäin, että eräs maallisten halujensa ajama noviisi, oli kaivanut sen läpi pienen tarkastelureiän.
Kappeli ei ollut suuri, sillä pyhän Pelinin sääntökunta ei korostanut näyttävyyttä. Se oli muutoin hämärä, mutta kahdeksan jumaluuden alttarit oli valaistu pienellä lumouksella. Penkkejä ei ollut, joten kaikkien oli seistävä kylmällä kivilattialla. Noviiseilla oli jaloissaan vain sandaalit, mutta sisaret saattoivat jo käyttää nahkaisia kenkiä.
Naiset siirtyivät kappeliin ensin, mutta jäivät vasemmalle eli vähäisemmälle puolelle. Miehet tulivat pian perässä ja siirtyivät siististi seuraamaan toimitusta oikealle puolelle. Kaikki alkoivat hiljalleen hyräillä yhtä jumalten hymneistä. Ensin tietysti rukoltiin ylijumala Akatoshia. "Palvele ja tottele keisariasi. Tutki liittoja. Palvele kahdeksaa ja tee velvollisuutesi. Kuule pyhimysten ja pappien sanoja."
Seuraavaksi muut jumalat käytiin yksitellen läpi. Myös Stendarr. Viimeisinä käytiin läpi kaksi tämän konventin tärkeimpää jumaluutta. Arkay, kuolleiden jumala. "Kunnioita maata, sen olentoja, sen henkiä, eläviä tai kuolleita. Vartijoi ja huolla maailman rikkauksia äläkä sure kuolleiden henkiä." Viimeinen jumaluus taas oli kaikkien luostarien tärkein. Zenithar, työnteon jumaluus. "Työskentele kovasti ja sinut palkitaan. Tuhlaa viisaasti, ja elät mukavasti. Varasta, ja sinua rangaistaan."
Sitten oli hetki aikaa mietiskellä koettua. Kaikki seisoivat alttareita katsellen ja vastaanottivat sitten kahdeksan jumaluuden siunauksen. Yksi Myrandaa nuorempi noviisi alkoi hiljaa nyyhkyttää. Muististaa Myranda tiesi, että tämän äiti oli juuri kuollut hirveään ihottumatautiin, joka köyhälistön alueella teki tuhojaan. Isä taas soti keisarillisten mailla Daggerfallin liiton joukoissa, joten ketään ei ollut lapsesta huolehtimaan. Konventti oli silloin ainoa vaihtoehto. Eräs vanhemmista sisarista vei lapsen pian ulos, palvontamenojen häiritsemisestä oli näet luvassa rangaistus.
Vaikka Myranda mielellään kuuli taikka luki mestareiden puheita jumalista, ei hän hirveästi kokenut tarvetta rukoilla. Silloin joutuisi seisomaan alttarin edessä pitkään kädet ristissä. Sen jälkeen olo ei tuntunut erityisen siunatulta, sillä jokainen nivel ja lihas valitti. Jumalten sana toi eniten lohtua.
"Kahdeksan sanoo: Yli kaiken, olkaa hyviä toisillenne." Näihin sanoihin päättyi lopulta tunnin kestänyt palvontameno. Kello kävi kahdeksatta ja oli aika siirtyä syömään. Jälleen naiset poistuivat ensin vasemmalta. Miehiä ei näkyisi enää tänään.
He siirtyivät sisar Carolannan johdolla ruokasaliin. Se oli kappelin jälkeen konventin suurin huone. Sen poikki kulki kaksi pitkää pöytää. Toinen sisarille, toinen noviiseille. Ruoka oli jo valmiiksi katettu, sillä Zenithar oli ahkeruudessaan ja hyvyydessään sen työn tehnyt heidän puolestaan. Tai näin väitettiin, mutta tosiasiassa salissa vallitsi yksinkertainen mutta ikivanha, voimakas lumous. Astiat siirtyivät keittiöstä pöydille ja puuro niiden mukana.
Aamiaisen aikana ei saanut puhua. Sen sijaan piti hiljaa kuunnella abbedissan luentoa. Jotkut noviiseista kuiskivat toisilleen ja ainakin Lysenna näytti tylsistyneeltä. Monet kadehtivat tätä, sillä hänen jalosukuinen perheensä aina välillä tuli tätä katsomaan. Tietysi vain ikkunan taakse. Myrandaa taas ei kukaan kadehtinut hänen voimiensa vuoksi.
Puuro oli joka aamu samanlaista. Kaurapuuroa. Ja maustamatonta sellaista. Vain erityisinä juhlapäivinä syötöisiin ohrapuuroa sokerilla. Myranda muisti, että kauan sitten hänkin oli syönyt hienoja ruokia, mutta ikinä ei kovin paljoa. Siitä oli kauan, ja silloin ruoka ei ollut suurimpia huolia elämässä. Jotkut lapsista söivät puuroa hyvällä halulla, ja näin oli tekevinään myös Myranda. Silti muisto paremmasta ruuasta kävi sydämellä.
Kulho oli puinen kuten myös suurehko lusikka. Myranda tiesi, että köyhemmillä alueilla lapset söivät samasta kulhosta, mutta konventissa jokaiselle tarjottiin oma. Puuroa oli saman verran kaikille. Se lusikoitiin nopeasti nälkäisiin suihin, mutta kaikkien oli silti kuunneltava pyhän Pelinin marttyyrikertomusta.
Munkkiveljille pyhän Pelinin legendaa luettiin kerran viikossa. Sisarille ja noviiseille vain kerran kuukaudessa. Silloinkin lyhennettynä. Ilmeisesti kaikkein väkivaltaisimpia kohtia ei sopinut naisen edessä lausua.
Abbedissa asteli puhujankorokkeelle. Hänen edessään ei ollut kirjaa, sillä tarina oli sangen lyhyt ja muistettavissa ulkoa. Abbedissa itse oli kuitenkin jo vanha nainen, joten hänen äänensä oli käheä ja puheensa hidastempoista. Tämä teki tarinan kuuntelemisesta hieman pitkäkestoisempaa. Erityisemmin Myranda ei tarinasta nauttinut, mutta kuunteli kuitenkin.
"Pyhä Pelin ei aina ollut se suuri pyhä mies, jona me hänet tänään tunnemme", lausui abbedissa yrittäen kuulostaa juhlalliselta. "Hän oli pelkkä nöyrä Stendarrin pappi suuressa itäisessä linnoituksessa, jonka me tänään tunnemme nimellä bankorain portti. Siellä hän piti jumaluuksien sanat sotilaiden mielissä, kun he puolustivat maatamme etelän aavikoiden pahoilta olennoilta. Silloin elimme ensimmäistä aikaa, jolloin maailma oli vielä nuori ja hyvin erilainen kuin tänään. Silloin maata kansoittivat ihmisten rinnalla niin häränpäiset ihmiset, kuin ihmiset hevosen ruumiilla. Minotaurokset ja kentaurit. Mutta maa oli täynnä myös pahoja olentoja kuten tuliset käärmeet."
Myranda rakasti lukea menneistä olennoista. Kun maailma oli vielä nuori. Hän etäisesti tiesi, etteivät jumaluudetkaan olleet aina olleet sellaisia kuin nyt. Kauan sitten vallitsi aika, jolloin kaikki maat olivat yhtä ja aika ilman keisaria tai keisarinnaa. Silloin maailma oli täynnä kaikenlaisia taianomaisia olentoja, joista jotkut kuten kentaurit olivat hyviä, mutta toiset taas olivat pahoja. Kuitenkin silloin kaikki pahuuskin oli paljon kauheampaa kuin nyt, ja kaikkein pahimpien olentojen nimetkin oli unohdettu, ja vain pelaajaritareiksi itseään kutsuvat ne enää muistivat.
Sitten maailma oli vajonnut sotaan, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan. Sota oli ollut hirveä ja sen jälkeen mantereet oli erotettu ja jumaluudet olivat paenneet taivaalle eli atheriukseen, josta käsin he näyttäytyivät enää luonnonvoimien vartijoina. Mutta kaikeksi onneksi hyvä voitti, ja pahuus ajettiin omaan maailmaansa, oblivioniin.
Mutta paljon hyvääkin oli tuossa sodassa kuollut ja kadonnut. Mutta paljon oli myös jäljellä tämän maailman alkuaikoina, jolloin entisen maailman voimat vielä täällä vaikuttivat. Kuitenkin nuo voimat olivat hiljalleen haipuneet pois ja enää niistä kerrottiin vain kirjoissa ja tarinoissa, joita kaikki eivät edes uskoneet. Kentaureja ei oltu nähty sukupolviin ja minotauroksiakin oli vain etelän ja idän vuorilla. Myranda tyytyi kuitenkin mieluusti vain kirjoihin. Minotaurokset nimittäin näyttivät ainakin kirjoissa hyvin pelottavilta ja ilkeiltä. Ja niissä kirjoissa oli myös erinomainen kuvitus.
"Kuitenkin maan rauha särkyi, kun harmaa armeija Verkarthista lähti marssimaan kohti maatamme High Rockia", jatkoi abbedissa tarinaa. "Verkarthin aavikkoon hautautunutta kaupunkia hallitsi silloin vampyyrien kuningas. Kaikenlaisia pahoja olentoja hän keräsi aavikolta armeijaansa ja halusi niiden avulla vallata ja polttaa tämän maan."
"Vaikka bankorain portti oli sitkeä ja voimakasta tekoa, jopa sen puolustajat kalpenivat tuon harmaan armeijan edessä. Pappi Pelin rukoili linnan kappelissa, että jumalat auttaisivat puolustajia voittoon. Kuitenkin sisään alettiin tuoda haavoittuneita, jotka nuo pahat lepakkomiehet olivat imeneet verestä tyhjäksi. Silloin Pelin tajusi, että taistelu vaatii muutakin kuin rukousta."
Vampyyreista se puhui, ymmärsi Myranda, joka toki oli lukemattomia kertoja jo tuon tarinan kuullut. Vampyyrit ja ihmissudet olivat niitä pahoja olentoja, jotka vielä tänäänkin pääsevät pahasta maailmasta hyvään. Kuin sairauksia, jotka aina vain leviävät. Ja mikään linnoitus ei voinut estää tautia leviämästä.
"Pelin otti soturin miekan ja rukoili Stendarrilta voimaa taisteluun pahuutta vastaan. Hän juoksi linnanpihalle, mutta siellä bretonien ritarit olivat jo menettämässä rohkeutensa. Lepakkomiehiä ja susi-ihmisiä oli aivan liikaa edes uljaille ritareille. Mutta eräältä heistä sai Pelin tietää, että etelästä oli tulossa suuri armeija taitavia sotureita, joiden johtaja oli vannonut hävittävänsä pahuuden maan päältä."
"Silloin Pelin rukoili Akatoshia, Kynarethia ja Stendarria antamaan hänelle voimaa viivyttää harmaata armeijaa vielä hetken. Lepakkomiehet halusivat imeä hänen elämän verensä suihinsa, joten Pelin käski huutaen heidän tehdä juuri niin. Kun hän tunsi lukemattomien kynsien ja hampaiden pureutuvan lihaansa, tunsi hän myös täyttyvänsä jumaluuksien pyhästä elämästä. Ja niin lepakkomiehet imivät hänen vertaan ja susi-ihmiset söivät hänen lihaansa aina kunnes halkesivat nälästä ja heidän ateriansa pyhästä voimasta."
Myranda ei pitänyt tästä tarinan väkivaltaisesta puolesta. Vihollista ei voitettukaan kovalla työllä ja uljaudella, vaan viekkaudella. Lisäksi tapahtumat olivat niin verisiä. Monia kuoli ja vaikka muinaisissa sodissa suuri osa pahuudesta kukistettiin, oli muutama paha olento vielä jäljellä, ja teki sitkeästi töitä pahuutta auttaakseen.
"Sitten apujoukot saapuivat paikalle. Itse Cyrodiilin keisarinna Hestran johtamat legioonalaiset tuhosivat heikentyneen harmaan armeijan viimeiseen mieheen. Itse Verkarthin vampyyri surmattiin ja se oli harmaan armeijan loppu. Niin myös Pelinistä tuli pyhä Pelin, jota bretonit yhä muistavat." Abbedissa lopetti tarinansa ja käveli hiljaa sitten syömään oman, jo jäähtyneen, puuronsa.
Myranda ajatteli tarinan olevan sangen hyvä. Hän toivoi eläneensä silloin kun maailma oli vielä täynnä ihmeitä ja hyvyyttä. Vaikka konventissa kuuli harvoin uutisia, oli Myranda kymmenvuotiaaksi melko hyvin perillä maailman tapahtumista. Keisaria ei enää ollut ja oikeiden keisarien sukulinja oli ehkäpä iäksi kadonnut. Itse valkoinen tornikin oli oblivionin deadran häpäisemä. Keisarillisten legioona oli pahojen miesten vallassa ja oli Cyrodiilissa puolustuskannalla. Ja kaiken aikaa pahuus keräsi loukoissaan voimia, ja pahan maailman prinssit punoivat juonia Tamrielin turmioksi.
Mutta pyhän Pelinin kultti oli myös jokseenkin menestyksekäs. Wayrestissa oli toki muitakin luostareita, mutta Myranda oli onnellinen, että sattui päätymään juuri tänne. Hän ei tarkkaan tiennyt miksi, kun ei ollut muista konventeissa ollut. Silti juuri pyhän Pelinin konventissa hänelle tarjottiin asioita, joista hän piti. Hän esimerkiksi sai lukea kirjaston kirjoja sangen vapaasti, ja hänelle jopa annettiin aikaa lukemiseen. Täällä arvostettiin oppineisuutta, mutta myös käytännöllisyyttä. Ja oli hyvin käytännöllistä olla oppinut, varsinkin jos aloitti opintonsa jo nuorella iällä.
Myranda oli tietysti lukenut myös tarkemmin pyhän Pelinin kultista ja sen monista konventeista. Puoliksi koska halusi, puoliksi koska vanhemmat sisaret velvoittivat hänet lukemaan siitä. Luettavat kirjat saattoi Myranda yhä valita hyvin vapaasti, mutta tietyt kirjat oli pakko lukea. Myranda tiesti, että pyhän Pelinin kultti oli kruunun suosima uskonhaara Evermoressa, jossa bankorain portti sijaitsee. Lisäksi kultilla oli konventti ja useita kappeleita myös Jehennassa, jossa se oli epävirallisesti kuninkaiden suosima. Yksi konventti oli tietysti myös provinssin pääkaupungissa Wayrestissa, sillä sieltä löytyi kaikkien bretonien uskonhaarojen harjoittajia. Ja juuri siinä konventissa Myranda oli.
Aamiaisen jälkeen alkoi koko päivän kestävä työnteko. Kuitenkin sitä ennen oli pestävä kasvot ja kädet. Noviisit kerääntyivät jälleen jonoon pesuvatien ääreelle. Konventissa hygienia oli varmastikkin parempaa kuin kaupungissa ulkopuolella, mutta siltikin kokonaan pääsi peseytymään vasta viikon loputtua. Onneksi vaatteita saattoi tarvittaessa vaihtaa useamminkin. Pesuvadin ääressä oli usein vanhempi sisar, jolle oli tarkoitus vapaaehtoisesti tunnustaa vikansa ja syntinsä.
Tämä oli erityisen tärkeää noviiseille, sillä noviisiaikana konventissa puhdistaudutaan menneestä elämästä ja valmistaudutaan uuteen elämään jumaluuksien palvelijana. Jos ei pystynyt nimeämään itsestään mitään vikaa tai tunnustamaan syntiä, saattoi joutua vanhemman sisaren puhutteluun. Seurauksena oli yleensä ylimääräisiä palvontamenoja alttarin edessä. Myranda mietti mitä tänään sanoisi vanhemmalle sisarelle. Hän oli monet kerrat maininnut suurimmaksi viakseen sukutaustansa, mutta loppujen lopuksi siihen kyllästyi, ja vika ei edes johtunut hänestä. Silti se oli osa elämää.
Myranda siirtyi pesuvadin eteen ja pesi ensiksi kätensä. Vesi oli kylmää. Hän siirtyi sitten pesemään kasvojansa ja pyyhki suunsa puurotahroista.
"Tunnusta lapsukainen", kehotti vanhempi sisar lempeällä äänellä.
Myranda ei tiennyt mitä vastata. "En kiinnostunut pyhän Pelinin tarinasta tarpeeksi", hän ei keksinyt muutakaan.
Vanhempi sisar päästi hänet menemään sanomatta mitään. Edessä olisi nyt päivän työt. Normaalisti tyttönoviisit tekevät työtä käsillään. Pitää opetella neulomaan ja laittamaan ruokaa. Seuraavan päivän puurothan eivät tyhjästä synny, vaikka Zenitharin lumous tuokin sen palvontamenojen aikana kulhoihin. Munkkiveljien puolella taas valmistettiin taikajuomia yrteistä ja kopioitiin haltiakielisiä tekstejä.
Tänään olisi vuorossa neulontaa. Myös Myrandan oli siihen osallistuttava, vaikka hänelle annettiin myös aikaa lukea. Kello kävi kymmenettä. Kaksi tuntia oli ainakin tehtävä niin sanottuja oikeita töitä.
Neulominen oli askareista sinänsä erityisen miellyttävä, sillä silloin sai melko vapaasti jutella muiden kanssa. Noviiseja oli konventissa paljon, joten aina oli mukava kuulla heidän elämäntarinansa. Osa oli aatelisia, joille ei olisi löytynyt sopivaa puolisoa kuitenkaan. Osan perheellä taas ei ollut varaa ruokkia heitä häihin asti. Osa taas oli orpoja. Myranda kyllä kuunteli näitä tarinoita mielellään, mutta entisestä elämästä ei yleensä sopinut puhua. Lisäksi harva halusi edes muistella sitä kipeää hetkeä kun joku läheinen tuli kertomaan uudesta elämästä luostarissa. Noviisi Lysenna oli tästä merkittävä poikkeus, mutta hänen tarinansa taas oli monet kerrat kuultu ja täynnä ylimielistä itsensä korostamista.
Neuloessa puhuttiinkin useimmiten siitä, minkälaisen sään Kynareth oli tänään päättänyt heille suoda. Huoneessa näet oli paljon suuria ikkunoita jotka viettivät ylöspäin. Joskus puhuttiin myös jumaluuksista ja pyhästä Pelinistä. Kuitenkin tällöin piti olla varovainen, ettei joudu väittelyyn työtä valvovan vanhemman sisaren kanssa. Tällöin syyksi yleensä arveltiin luettuja kirjoja, jolloin niiden määrää saatettiin rajoittaa.
Eräs noviiseista, Ysona nimeltään puhui. "Sisar Morgyna, kaupungilta on kuulunut öisin kummallista melua. Aivan kuin ihmiset valittaisivat jostain. He kuulostavat niin surullisilta."
Ysona oli vanhempi noviisi. Ehkä kolmentoista. Taustaltaan hän oli orpo, sen Myranda muisti. Sisar Morgyna taas oli suorasukainen nainen, joka ei mielipiteitään piilottanut.
"Nälkää ne valittaa", tokaisi hän äkäisesti. "Palatsissa asuu paha mies, joka vie heiltä kaiken ruuan ja antaa sen kaukana taisteleville palkkasotureille tai myy etelään voitolla. Ihmiset tietää tämän, ei ne kauaa sellaista kestä."
"Pitäisikö meidän auttaa?", kysyi Ysona huolissaan. "Meillähän on joka aamu puuroa jokaiselle ja vähän ylimääräistäkin.
Sisar Morgyna tuhahti. "Hädin tuskin meillekkään enää riittää."
Hän ei sitä sanonut, mutta kenraali itse oli määrännyt luostarit hyvin ruokittaviksi sillä ehdolla, että ne osallistuvat sotaponnistuksiin. Tämän Myranda tiesi, sillä neulomisen ja kokkaamisen ohella, he saivat joskus tehtäväksi korjata rikkoutuneita haarniskoja. Yleensä haarniskat olivat kestävää tekoa, eikä niihin tulleet vauriot kertoneet kuolettavista vammoista. Tämä tietysti johtui siitä, että vain kestäviä haarniskoita ylipäänsä tuotiin taistelusta korjattavaksi.
"Sisar Morgyna", aloitti Myranda hiljaa. Muut katsahtivat häneet kummastuneena, sillä normaalisti hän ei esittänyt kovinkaan paljon kysymyksiä vanhemmille sisareille. "Mitä sinä tiedät kentaureista ja minotauroksista?"
Sisar Morgynan kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Kysymys oli ennenkuulumaton. "Miksi haluat tietää olennoista, joita ei enää ole?"
"Minua vain kiinnostaa, olen nähnyt niiden kuvia kirjoissa."
Noviisi Lysenna tuhahti. Hän ei voinut sietää, että Myranda sai lukea kirjoja vapaasti. Hän oli jopa kerran sanonut Myrandaa aatelittomaksi, ja vaatinut itselleen parempaa kohtelua. Hän oli saanut siitä hyvästä keppiä, joten nyttemmin hän tyytyi vain tuhahteluun.
"Olet sinä kyllä hyvä ja utelias lapsi", vastasi sisar Morgyna hieman nauraen. "En minä tiedä mitään sellaisista olennoista tiedä, kun en ole ikinä sellaisia nähnyt. Niistä tietävät täällä vain kirjat. Minä tiedän ompelemisesta ja kokkaamisesta. Kirjat tietää näistä asioista minua vähemmän."
"Ai", sanoi Myranda vastaukseksi hieman pettyneenä. "Keneltä voisin sitten kysyä enemmän. Onko maailmassa enää muita kuin kirjoja, jotka osaavat näistä asioista kertoa?"
Sisar Morgyna näytti vaivaantuneelta. Hän tiesi. Hän tiesi kuka Myrandan isä oli, kuten suurin osa vanhemmista sisarista. Ja siellä se tieto myös pysyi. Hän tiesi, että Myrandan isä, Vestige lohikäärmeensyntyinen, voisi kertoa tuhat ja kymmenen kertaa tuhat tarinaa kentaureista ja minotauroksista ja kaikesta muustakin joka Myrandaa kiinnosti. Hän näytti myös hieman säälivältä. Hän tiesi, että hyvä isä myös tekisi niin. Sen tiesi myös Myranda.
Myranda oli nähnyt kyllä isänsä, mutta ei muistanut tämän kasvoja. Isänsä tavatessaan hän oli ollut niin lyhyt ja pitänyt aina katseensa kuuliaisesti maassa. Myranda kuitenkin tiesi myös, että hänen isällään oli muita kiireitä. Ei hän ikinä ehtisi kertomaan tyttärelleen iltaisin tarinoita kentaureista ja minotauroksista. Hän pitäisi tietonsa itsellään. Tai oikeastaan hänhän olisi voinut kertoa vaikka kokemuksistaan. Olihan Vesitge nyt ritarina tarpeeksi vanha kentaureja tapaamaan. Ehkäpä hän oli jopa tarpeeksi vanha kertomaan vanhasta maailmasta ja sen ihmeistä.
Myranda olettamus ei olisi voinut oikeampaan osua.
Mutta sisar Morgyna ei ollut vielä lopettanut. Hän todella halusi antaa uteliaalle lapselle lohdun sanoja. "Kerrotaan että Evermoren lähellä on suuri ja taianomainen metsä. Se on aika lähellä bankorain porttia, mutta kuitenkin vielä portin tällä puolella. Siellä metsässä asuu tarinan mukaan papittaria, jotka palvelevat metsän henkiä. Vanhoja jumalia. Metsän henget opettavat heille tietoa menneistä ajoista. Mutta kovin arkoja ne ovat. Ei ne näyttäydy ulkopuolisille. Toinen samanlainen metsä on Daggerfallin lähellä Daeniassa. Siellä myös palvotaan vanhoja jumalia."
Sisar Morgyna oli hieman yksinkertaisempi kuin muut sisaret. Mutta tavallaan se teki hänestä myös myötätuntoisemman. Myranda ei sitä vielä täysin tiedostanut, mutta pyhän Pelinin konventissa tietämys kuului ensisijaisesti miehille, ja Myranda oli saanut itselleen hyvin erityisen mahdollisuuden. Se oli annettu hänelle vain ja ainoastaan siksi, että muuten hänen aivan erityiset lahjansa olisivat menneet hukkaan.
Mutta Myranda oli jo täynnä toiveikkuutta. "Miten pääsen sinne metsään?", hän kysyi innokkaasti.
Nyt sisar Morgynan ilme muuttui jälleen haikeaksi. "Rukoile ja tee työtä", hän lopulta vastasi. "Abbedissat ja Apotit kokoontuu joka viides vuosi Evermoressa keskustelemaan kultin opista ja konventtien asioista."
Ajatus antoi Myrandalle etäistä toivoa, mutta juuri silloin huoneeseen asteli vanhempi sisar Carolanna. Oli nyt aika, jolloin Myranda saisi taas lueskella rakastamiaan kirjoja. Hän sai kerrankin kadehtivia katseita ainakin joiltakin jalosukuisemmilta noviiseilta.
Konventin kirjasto ei ollut erityisen suuri. Kuitenkin sieltä löytyivät suurin osa oppineiden suosimista klassikoista. Kirjat olivat kuitenkin suurilta osin peräisin joko High Rockista tai Cyrodiilista. Esimerkiksi Morrowindilaisten Telvanni-loitsumestarien loitsukirjoja ei sieltä löytynyt. Pyhän Pelinin konventissa ei kuitenkaan ollut niin sanottua kiellettyjen kirjojen kaappia. Tiettyjä kirjoja ei vain hankittu.
Sisar Carolanna ohjeisti Myrandaa lukemaan jälleen uusia parantavia loitsuja. Tai oikeastaan kertaamaan vanhoja. Konventti ei ollut paikka jossa korkeampaa taikuutta opiskellaan. Sitä varten oli haettava maagien killan balfieran akatemiaan, mutta noviisille se ei ollut mahdollista. Täällä edettiin varoen, eikä Myranda kaikkine voimineenkaan ollut vielä valmis voimakkaampiin loitsuihin. Ainakaan vanhempien sisarien mielestä.
Kuten kaikki muutkin suurimmista ja vanhimmista klassikoista. Oli Raven Dirennin kirjoittama paksu ja painava loitsukirja kirjoitettu suurhaltioiden kielellä. Raven Direnni ei kuitenkaan ollut tunnettu keksimistään parannusloitsuista. Kerrottiin, että glenumbran kenttien taistelussa tuo haltianoita kärvensi salamoillaan tuhansia pahoja Cyrodiilin legioonalaisia.
Mutta sillä ei ollut hirveästi väliä, sillä sisar Carolanna valvoi, että Myranda lukisi vain parannusloitsuja koskevia lukuja. Hän ei itse tietenkään osannut sanoa mikä loitsu tarkoitti mitäkin, sillä loitsut oli merkitty niitä kuvaavalla maagisella riimulla. Selkokieliset selostukset oli kirjaan lisätty vasta myöhemmin.
Avatessaan kirjan, osui Myrandan katse ensiksi loitsuun, joka ei todellakaan ollut parantava. Myranda tiesi kyllä sielukivistä, jotka vangitsivat onnettomien uhriensa sieluja, mutta että itse Raven Direnni olisi ne löytänyt. Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lukea tarkemmin, sillä sisar Carolanna kehotti katseellaan häntä kääntämään sivua.
Niin Myranda sitten luki. Aina vain uusia ja uusia tapoja parantaa ihmisiä taikakeinoin. Osa loitsuista oli kuitenkin tarkoitettu vain haltioille, eikä ihmisillä ollut niitä kykyä loitsia. Mutta vanhemmat sisaret eivät antaneet Myrandan kuitenkaan niitä yrittää. Osa loitsuista tarvitsi loitsusauvoja ja toiset oli tehty käytettäviksi keskellä taistelua. Itse Ravenille oli siitä legendojen mukaan huomattavasti kokemusta. Vaan eipä häntäkään oltu julistettu pyhimykseksi, vaikka taisteli juuri samaisen maan puolesta kuin pyhä Pelin. Vaikka luostarissa luettiin haltiakieltä, ei siellä haltioista pidetty.
Myranda luki seuraavaksi paljon uudempaa kirjaa. Se oli camlornilaisen Alinon alkemistin kirjoittama pamfletti eliksiireistä, joilla pystyi parantamaan itse pahuuden. Alinon oli kuuluisa selvitettyään, että homeopaattisesti annosteltu ihmissuden veri pystyi helpottamaan kirousta. Kuitenkin samaa ei voinut tehdä vampyyreille, mikä oli syönyt hoidon uskottavuutta.
Alinon oli tämän ajan mestarialkemisti. Ehkäpä taitavin kaikista, jotka yhä elivät. Nykyään hän oli jo vanha mies, mutta jokainen kuningas ja herttua aneli tätä opettamaan taitojansa eteenpäin omille noviiseilleen. Kerrottiin kuitenkin, että tuo Alinon oli nyttemmin melko huoleton mies. Hän keskittyi kirjoittamisen sijaan juomiseen ja matkusteluun, ja homeopaattinen hoito lykantropiaan oli jäänyt hänen merkittävimmäksi löydöksekseen.
Kello kävi jo neljättätoista. Myranda sai viimeiseksi lukea kentaureista ja minotauroksista. Kirja oli kirjoitettu kehnolla haltiakielellä ja se kertoi ihmeotuksista, joita High Rockin alueella oli aiemmin tavattu. Myranda tiesi, että tulisi viettämään kirjan parissa paljon aikaa. Siksi hän tyytyi selaamaan sen läpi, koska halusi selvittää mistä kaikesta siellä kerrottiin.
Ensiksi kirjassa käsiteltiin pahoja olentoja. Mainittavin niistä oli ihmissika, joka oli ihmissuden hieman pahempi serkku. Se kulemma näytti niin karmivalta, että kirjan kirjoittaja oli katsonut parhaaksi olla piirtämättä sitä. Onneksi ihmissikoja ei kirjanmukaan enää oltu löydetty High Rockista.
Minotauroksista kerrottiin vain ohimennen. Heidät mainittiin vuoristoisten ylänköjen asukkaina, mutta ilmeisesti ne levisivät High Rockiin vasta pyhän Pelinin legendan tapahtumien jälkeen etelästä. Kirjassa oli myös hieno kuva härkäpäisestä minotauroksesta, joka istui Cyrodiilin valkoisella valtaistuimella ja häntä kutsuttiin nimellä Belhazara ihmishärkä ja hän oli itse pyhän Alessian ja puolijumala Morihauksen poika, joka taas oli minotauroksista ensimmäinen.
Abbedissan mainitsemista tulikäärmeistä ei puhuttu mitään. Myranda arveli, että kyseessä saattoi olla pelkkä tarina. Sen sijaan kirja mainitsi kyllä lohikäärmeet, joita oli joskus tavattu myös maailman tässä osassa. Ne kuitenkin surmattiin sukupuuttoon rohkeiden soturien toimesta jo kauan sitten.
Lohikäärmeistä Myranda oli kuullut paljonkin. Hänen isästään hän muisti hänen pelottavan lipun. Siinä oli verenpunainen lohikäärme mustalla kankaalla, ja kerrottiin pelaajien aina kavahtaneen tuota lippua. Nykyään lohikäärme edusti aina pahaa ja ilkeyttä. Kirja myös jakoi tämän näkemyksen, ja kertoi vuorten onkaloihin piiloutuneista lohikäärmeistä, jotka polttivat palatseja ja keräsivät hallitsijoiden kulta-aarteet sitten pesäänsä. Mutta ohimennen mainittiin myös lohikäärmeiden kieli. Tätä kieltä harva enää osasi, mutta kerrottiin että sillä kielellä puhutut asiat saattoivat oikeasti tapahtua, jos niihin oikeasti uskoi. Tai ainakin jos puhuja olisi lohikäärme.
Viimein mainittiin myös kentaurit, joiden kerrottiin asuttaneet hedelmällisiä sisämaiden alueita ennen ihmisiä. Vasta haltioiden lähdettyä alkoivat ihmiset asuttaa uudelleen maaseutua, jolloin metsien ja niittyjen kentaurit joutuivat sotaan ihmisiä vastaan. Kentaureja ei nyttemmin ilmeisesti enää ollut, mutta se tiedetään että vanhojen jumalten palvelijat olivat aikanaan hyvissä väleissä heidän kanssaan ja vieläkin osaavat muinaista kentaurin kieltä.
Pian tämän jälkeen Myrandan lukuaika loppui. Hän tunsi pientä pettymystä siitä, että hänen elämänsä olisi täynnä tällaisia samanlaisia päiviä, sillä noviisin aika päättyisi ja hänestä tulisi sisar. Sen jälkeen elämä olisi ikuisesti sidottu konventin ovien sisäpuolelle. Ainakin jos hänestä ei tulisi abbedissaa. Kello kävi viidettätoista, joten oli päivällisen aika. Päivällinen oli yleensä hieman parempi kuin aamiainen mitä ruokaan tuli. Ruuaksi saattoi olla esimerkiksi juureskeittoa tai kalaa. Wayrest kun oli satamakaupunki, ja kalaa riitti...
Näyttäisi, että tästä päivästä olisi tullut sangen normaali Myrandan sen hetkisessä elämäntilanteessa. Mutta todellisuudessa tapahtumat, jotka kääntäisivät hänen elämänsä suunnan, olivat alkaneet jo kellon käydessä yhdettätöista.
Tuolloin nimittäin eräs sangen mielenkiintoinen mies puhdisti saappaansa konventin portaiden edessä. Miehen nimi oli Hilbert, ja hän kertoi tulevansa heinämäeltä. Siksi häntä joskus kutsuttiin nimellä Hilbert Heinämäkeläinen. Mutta tuo ei tietenkään voinut olla hänen oikea nimensä, sillä hän oli pelaaja, vaikka ei ulkomuodoltaan sellaiselta näyttänyt.
Hilbert oli lihavanpuoleinen mies ja pukeutunut väljään mutta hienoon paitaan. Sen päällä hänellä oli varakkaan miehen samettitakki, joka oli kuitenkin auki. Wayrestin sää kun oli tänään merellisen lämmin. Vyöllään hänellä riippui erityisen hieno äpärämiekka. Hilbertillä oli jaloissaan vähän koruttoman näköiset mustat nahkasaappaat. Niiden pohjat olivat mutaiset pitkän kävelyretken jälkeen.
Hilbert kopsutteli mudan saappaistaan konventin portaille. Hän hieroi hikistä kaljuaan ja partasänkeään yrittäen kaunistaa kulahtanutta ulkomuotoaan. Sitten hän iski kolkutinta kolmesti.
Kun Myranda kuuli, että hänelle oli vierailija, hämmästyi hän suuresti. Normaalisti vain noviisien perheiden annettiin tulla juttusille. Hiedänkin suositeltiin tekevän asiansa ikkunaristikon takaa. Mutta sisar Carolanna itse kertoi, että Myranda tapaisi vieraansa konventin eteishuoneessa, jonne tyttönoviisit eivät normaalisti edes saaneet mennä. Toki Carolanna valvoisi tapaamisen kulkua tarkasti ettei sopimattomista aiheista keskusteltaisi. Vain sillä ehdolla oli abbedissa tähän suostunut.
Kuitenkin tämän vieraan täytyi olla todella tärkeä ja vaikutusvaltainen. Myrandan mielessä kävi, että kyseessä saattaisi olla hänen isänsä. Kuitenkin silloin kyseessä olisi pettymys, koska hänellä ei ollut minkäänlaisia haluja lähteä väkivaltaisen ja narsistisen Vestigen matkaan. Taikka edes tavata tätä. Mutta todennäköisesti ei Vestigeä edes olisi päästetty sisään. Siksi hänen vatsassaan oli perhosia ja hän hikoili hermostuneesti, kun sisar Carolanna vei häntä kohti eteishuonetta. Hän ei yrittänyt "laittautua" tapaamiseen. Se olisi mitä ihmeellisin sääntörikkomus. Silti hän oli iloinen, että noviisin huntu peitti hänen pitkät ja takkuiset hiuksensa.
Carolanna tervehti tulijaa haltiakielellä. Näin konventissa aina tehtiin, jotta tulijan oppineisuus kävisi ilmi. "Heil Cerum, shauta vey i, u es barra" Carolannan haltiakieli oli hieman ruosteessa, mutta lauseen saattoi kääntää jokseenkin näin. "Terve sir, tule tänne sisälle, olet tervetullut."
Lihavanpuoleinen mies vastasi: "Heil Ceruval, um veila calian." Mutta hän syyllistyi mitä ihmeellisimpään kielioppivirheeseen, jonka Myranda heti huomasi. Ceruval-nimitystä käytetään tässä yhteydessä vain abbedissasta, ja sisaria puhutellaan yksinkertaisemmin nimityksellä val. Joko tulija ei osannut haltiakieltä kunnolla, tai sitten hän yritti olla yltiöpäisen kohtelias. Muutoin lause kääntyy "Terve madame, joka pukee amulettia", viitaten luostarin sisarten jumal-amulettiin. Sisar Carolannan amuletti oli omistettu äitijumalatar Maralle.
"Kynd es är", Carolanna vastasi tulijalle välinpitämättömästi osoittaen Myrandaa.
Tulija, jonka Myranda sai kuulla olevan Hilbert nimeltään, poltteli hienoa savesta ja puusta muotoiltua piippua. Hän kohteliaasti puhalsi savut kohti seinää, mutta silti Myranda haistoi makean tuoksun, jonka hän luuli Abahin satamasta melkein unohtaneen.
"Heil Ceruval Myranda." Tämä oli vieläkin järkyttävämpi etikettivirhe sillä Myrandahan oli vasta noviisi. "Nyt ehdotan, että voimme puhua yleiskieltä, sillä kukaan meistä ei haltia ole", jatkoi mies lempeällä äänellään.
"Hilbert, pelaaja, palveluksessanne", hän esittäytyi. "On tämä toki jo kolmas piipulliseni, minkä olen tupruttanut odotellessa. Mutta haittaa ei se, sillä on teillä täälä hyvin kauniita globeliineja katseltavina."
Myranda katselin kattoa kohti. Pyhän Pelinin elämästä kertovia globeliinea tosiaan kiersi ympäri seiniä, mutta oliko niitä todella vain eteisessä? Hän ei muistanut edes esittäytyä, vaan sanoi miehelle ensimmäisen mieleentulevan kysymyksen.
"Miksi poltat piippua? Se on pahaksi keuhkoille."
Hilbert nauroi niin että leuat hytkyivät. Sisar Carolanna viittoi sormellaan häntä olemaan hiljempaa. "Lapsonen, tämä keho pelkkä illuusio on. Jos menehdyn pössyttelyyn todella, niin voin todeta oppineeni viimein hyvin elämään. Mutta polttelen miksikö? No piippuruoho auttaa keskittymään mukavasti."
"Mitä haluat", jatkoi Myranda. Hän ei ollut vakuuttunut tulijan erityisyydestä, vaikka tämä epäilemättä oli sellainen. Ja puhui vielä runollisesti, mutta jonkinlaista tennäisyyttä siinä kyllä oli.
"Mitä minä haluan?", kysyi Hilbert ikään kuin hämmästyneenä. "No aika paljon ihminen haluaa eläessään. Suurimman osan jo saanut olen. Nyt minä haluaisin kysyä sinulta ja vain sinulta tiettyjä kysymyksiä."
Hilbertin ääni oli lempeä, eikä ollenkaan tungetteleva. Myrandalle tuli sellainen tunne, kuin hän kätkisi tarkoituksella jotain tylsän ja ruman ulkokuorensa alle. "Mitä?", hän vastasi oitis.
"Ensiksi haluaisin tietää kuka on isänne?", kysyi Hilbert.
Sisar Carolanna huolestui. Hän tiesi totuuden. "Se ei teille kuulu, hyvä mies. Poistukaa heti konventin mailta!", hän käski tylysti.
Hilbert ei ollut huomaavinaankaan. Hän puhalsi uuden savurenkaan suustaan n edelleen kohti seinää. "Nyt rauhoitutaanpa. Mitään sellaista ei ole, mitä Myranda voisi minulle kertoa, mitä jo en tietäisi. Korviani ruokkiakseni täällä en ole, vaan on se mieleni jolle rauhaa halajan."
Hilbert siis tiesi. Ei sinänsä ihme, sillä hänhän oli teititellyt Myrandaa koko keskustelun ajan. Joten vastaaminenkaan ei olisi siis pahitteeksi. "Minun isäni on Vestige. Häntä kutsutaan joskus myös lohikäärmeensukuiseksi."
Hilbert nauroi. "Lohikäärmeensukuisesksi tosiaan. Kuin melkein lohikäärme hänhän on itsekkin. Mutta kerrotkos miten toisenne tunnette? Eihän hän ole ole täällä, etkä sinä siellä."
Myranda jatkoi oitis hiljaisella äänellään. "Isä ei oikeastaan välitä minusta. Puhui vain jostain tarpeellisuudesta."
Hilbert pohdiskeli jälleen jotain mielessään. Sisar Carolanna katseli ympärilleen hermostuneesti, aivan kuin odottaisi avun saapumista. "Et oikeastaan vastannyt kysymykseeni lapsonen", vastasi Hilbert rauhallisesti. "Missä synnyit ja milloin isäsi tapasit ensi kerran? Jos helpommin haluat vastata, niin kysy pois jotakin minultakin."
Myranda alkoi sitten kertoa kaikkea mitä muisti. "Muistan ison huvilan, jossa synnyin. Kasvoin siellä, mutta en muista paljon mitään."
"Eikä se ihme ole", keskeytti Hilbert. "Abahin satamasta muistaa harva mitään pois päästyään."
"Sitten erään kerran ovelle kolkutti Vestige", jatkoi Myranda. "Sanoi olevansa minun isä, ja vei minut pois. Mutta hän ei huolehtinut minusta, vaan jätti heitteille tänne kun meidän piti mennä katselemaan tätä kaupunkia."
"Surullista niin", vastasi Hilbert hiljaa. "Viel ole ei Vestige tajunnut elämässä mikä oikeasti merkitsee. Mutta oletko onnellinen täällä?"
"Olen", vastasi Myranda viipymättä. "En toivo mitään?"
"Tarinoita haluatko tietää kentaureista ja minotauroksista edes?", kysäisi Hilbert. "Maailmojen menneiden tarinoita kuulla. Vanha Hilbert tietää toista ja yhtä."
Myranda ei tiennyt miten Hilbert aavisti. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään ideaa, mutta jotenkin tämä tiesi. Hän tiesi kaiken.
"Mistä tiedät?", kysyi Myranda kasvoillaan hämmästynyt ilme.
"Vanha Hilbert tietää yhtä ja toista. Vanha kun Hilbert on. Ken oli muuten äitis? Sen unohdin alussa kysäistä", kysyi Hilbert.
Myranda kohautti olkapäitään eikä vastannut. Tiesiköhän Hilbert senkin, mutta ei kertonut. Myranda oli usein miettinyt kuka oli hänen äitinsä. Hän tiesi, että isä oli huolehtimaton ja kylmä ihminen, mutta ehkäpä tuolla jossain olisi vielä hänen äitinsä, joka huolehtisi. Mutta sydämessään Myranda oli aina tiennyt, että hänen äitinsä oli kuollut.
"Voisitteko poistua", uskaltautui sisar Carolanna viimein sanomaan mitä ilkeimmällä äänellä. "Olette täällä kiinnostunut vain noviiseistamme. Emme siedä tuollaista käytöstä."
"Voi nainen hyvä", nauroi Hilbert makeasti. "Mielessä minun vain yksi nainen on. Maija vaimoni mun. Kultamaijani. Maailmas en muita naisia sillä tavalla katso."
"Maija?" Kysyi Myranda ihmeissään. "Niin kuin siinä laulussa, jota pelaajat joskus laulavat kadulla kun ovat juoneet."
Hilbertin kasvoille ilmestyi hyvin näyttävä ja synkkä ilme. Aivan kuin hän olisi muistanut jotain ikävää menneisyydestä. "Pelaajista moni laula enää ei. Mutta yhden sellaisen tapasin kerran. Niin kuin laulussa siinä. Oli hyviä aikoja ne. Kun ei pelaajat keskenään sotineet. Lauloivat vaan. Sain kunnian mä olla siel missä laulu se ensi kerran laulettihin. Hyvää aikaa oli se, sotaa ennen ja kaikkea muuta ikävää."
"Kuka olet?", kysyi Myranda terävästi. "Olen kertonut itsestäni nyt jotain. Sinun vuorosi."
"Minä mikään olen?", nauroi Hilbert jälleen ja löi käsiään yhteen taputtaen. "Heinämäkeläiseksi kutsuvat jotkut. Toiset laumanjohtajaksi. Hilbert on vanha. Sinun isääs vanhempi. Näin isäs sillon joskus kun hän vain pinkkitukkainen punkkari oli. Nyt isäskin vanha on, vanha ja jäärä vaik näytäkkään ei aina siltä. Mut jos Hilbertistä tietää haluut, niin ennen olin mä ritari", Hilbert kopautti miekkansa tuppea.
Sitten hän läimäisi paksua vatsaansa ja alkoi tanssahtelemaan lyhyillä jaloillaan. "Nyt en ratsastaa pysty enää. Seikkailijaks sanovat. Silmäpariksi uteliaaksikin. Vaan opettajana mua useimmat kai pitää. Kunnioittavat niin ritarit kun toiset muut, mutta ennen toisin oli vaan. Minä oon vuoret ylittänyt ja salaiset kaupungit oon mä nähny. Olen minä vailla ystäviä maailmas vaeltanu ja naisen lämmöst uneksien vaan. Nyt kauniin Maijan kainalos yöt mä vietän, ja päivät mä töitä teen jotta illaks leipää saisin. Vailla elämääkin mä joskus olin. Vaan nyt elämä on mulla ja monilla muillakin. Mutta varro mä sanon, pelaajat. Ei elämä voi olla kun maailmassa ainoassa ja oikeassa, täällä kaikki pelkkää valhetta on. Mun elämä on rajan takana tuolla, missä kultamaijani mua takasin jo odottaakin. Ei nääs tee elämälle hyvää olla pitkään rajan takana, muuten voi maailman kauneus mukaansa viedä, mut valhetta se on vaan."
Myranda ei ymmärtänyt Hilbertin teennäisen runollisesta puheesta juuri mitään. Sisar Carolanna katseli häntä hämmästyneenä, aivan kuin luullen tätä joksikin mielenvikaiseksi. "Varmaan tietää haluatte, mitä ehdotan mä nyt."
Hilbert lopetti ja istuutui alas maahan. Hän loihti käteensä puisen riimusauvan ja laittoi kaljuun päähänsä nuhjuisen punaisen suippohatun. Sauvan riimut olivat niin muinaisia, ettei varmaankaan konventin kirjastossakaan tai saatika missään muussakaan kirjastossa olisi enää kirjaa niitä kääntämään.
"Myranda lapsosein", hän aloitti hiljaa. "Taitosi menee hukkaan täällä. Loitsuja osaat paremmin kun ykskään muu, mutta nämä sisaret vaan antaa loitsuja mitä niiden kirjoista löytyy." Hilbert kopautti päätänsä. "Vaan täältä löytyy loitsuja, joita edes tästä maailmasta löydy ei. Loitsuja kentaurien ja minotaurosten ja loitsuja vahvempiakin. Loitsuja, joilla kerran kaadettiin musta ruhtinas ja maailmat muutkin luotiin. Loitsuja joita oppia sä voit, koska lohikäärmeen tytär oot. Ritarin ja lohikäärmeen."
Myranda ei vieläkään ymmärtänyt Hilbertin puhetta. Hän mietti. Yrittikö Hilbert kenties saada hänet mukaansa. Hän ei tiennyt lähtisikö. Kaikesta huolimatta hänellä ei ollut mitään menetettävääkään. Mutta jos Hilbert oli häntä todella mukaansa houkuttelemassa, oli hän valinnut mitä täydellisimmän hetken. Juuri tänään oli hän sattumalta kuullut kentaureista ja minotauroksista ja lukenut niistä ja viimein vieläpä kiinnostunut. Paitsi jos Hilbert tiesi, ja se oli vain syy miksi olet täällä.
"Vaan kiirettä pidäthän sä", hoputti hän. "Kultamaijani ei pidä jos liian kauan rajan takana oon. Kohta kuulen jo kultani äänen mua takasin kutsumaan. Silloin mentävä mun on ja millon mä takas pääsen, sitä tiedä mä en."
Mutta jos Myranda ei ollut kaikkea aavistanut, oli sisar Carolanna aavistanut ainakin miehen aikeet. "Pois täältä varas!", hän huusi. "En tiedä mikä hullu olet, tai mitä sinä aiot noviisillamme tehdä, mutta tiedä tämä: Hänestä tulee parantaja pyhän Pelinin konventtiin, etkä sinä voi sille mitään!"
Myranda ei tiennyt mistä sisar Carolanna oli saanut sellaisen rohkeuden. Hänhän oli pelkkä vanha nainen ja hänen edessään oli aseistettu pelaaja. Mutta ehkäpä hänen olomuotonsa ja Hilbertin puheet olivat tehneet ainakin jonkinlaisen vaikutuksen. Hilbert oli kaikesta huolimatta kiltti ja hänen äänestään ei kukaan voinut havaita vilppiä. Lisäksi hänen lihava ulkonäkönsä ei ennustanut kovin mairittelevia taistelutaitoja.
"Älähän nyt nainen hyvä", vastasi Hilbert aina niin iloisella äänellään. "Varakas mä en oo, mutta mikä mulla on sen voin mä antaa. Luostarille lahjoituksen voin mä tehdä. Ja jos huolissas sä siitä oot, niin kyllä Myrandasta huolen mä pidän. Sen vanha Hilbert sulle takaa."
Mutta mikään Hilbertin lörpöttely ei voinut enää kääntää sisaren päätä. "Ulos täältä tai kutsun munkkiveljet apuun!"
Hilbert nauroi ja kääntyi ovea kohti. "Päähaa en mä kellekkään toivo, mut rukoilkaa te pelastusta vaan kun maailmanlopun sanansaattaja ratsain karauttaa peräänne. Pelaaja mä voin olla, mutta viisas ja vanha sellainen. Nyt jää hyvästi Myranda lohikäärmeensyntyinen, lohikäärmeen ja ritarin tytär."
Sen sanottuaan hän avasi konventin suuren portin ja katosi. Hänen askeleensa katosivat hetken kuluttua hänen juostessa takaisin kaupunkiin. Ovi paiskautui kolahtaen kiinni. Sen jälkeen sisar Carolanna otti Myrandaa kädestä ja aivan kuin huolta pitäen alkoi viemään häntä kohti ruokasalia. He olivat nimittäin pahasti myöhässä päivälliseltä.
Sisar Carolanna saattoi luulla pelastaneensa Myrandan juuri pahalta mieheltä, jonka tulevia aivoituksia ei tiennyt kukaan. Kuitenkin Myranda sydämessään tiesi, että kummallisesta olemuksestaan ja huvittavasta puhetavastaan huolimatta, oli tuo mies tarkoittanut ainakin hyvää. Hän tunsi ensi kertaa elämässään olevansa jonkinlaisessa loukussa. Kohta hän saisi amulettinsa ja sen jälkeen hän ei konventista poistuisi. Paitsi ehkä jos sen polttaisi lohikäärme.

Casimir
Casimir istui kärsimättömänä pyöreän pöydän ääressä. Wayrestin suuressa palatsissa oli alkamassa Daggerfallin liiton suuren neuvoston kokous. Daggerfallin kuninkaana oli Casimirilla tietysti velvollisuus osallistua vaikka hän oli nuori ja kokematon mitä tuli provinssin politiikkaan ja sotimiseen etelässä. Mieluiten hän olisi pysynyt oman kaupunkinsa muurien varjossa, sillä siellä hänen taitonsa olivat parhaimmillaan.
Casimir III Deleynin huoneesta, jota myös hyväksi kutsuttiin, oli kuitenkin yksi provinssin arvostetuimmista kruunupäistä. Eikä vähiten sukutaustansa puolesta. Hänen perheensä polveutui itse Raven Dirennista, joka aikanaa perusti Daggerfallin niemelle haltioiden pienen etuvartion. Keskeytyksettä olivat Deleynit hallinneet Daggerfallia, jota myös bretonien kruununjalokiveksi kutsuttiin. Vain itse Wayrest veti sille vertoja koollaan ja voimallaan, mutta silti Daggerfallilla oli kaikkein kunniakkain historia ja rikkain kulttuuri.
Casimirin valtakausi oli kestänyt vasta vaivaiset kuusi vuotta, mutta sinä aikana hän oli jo ehtinyt kerätä itselleen mainetta. Hänen isänsä Folbertin, jota myös ahnuriksi kutsuttiin, jälkeen oli kuningaskunta tarvinnut nopeasti jonkun, joka osaa tyynnyttää alamaistensa raivon. Casimir ei koskaan saisi selville, miksi ihmiset pitivät häntä parhaana kuninkaana Daggerfallin historiassa. Hän ei myöskään aavistaisi, että hänen tulevat urotyönsä takaisivat hänelle paikan koko provinssin maineikkaampana kruunupäänä ehkäpä ikuisiksi ajoiksi.
Casimiria ei kuitenkaan suotta "hyväksi" kutsuttu. Hänen aikanaan Daggerfallin kuningaskunta oli saavuttanut uuden kulta-ajan, ja kauppiaslordit Wayrestissakin katselivat huolissaan rajan takana kasvavaa varallisuutta. Niin maaseudun talonpojat kuin kaupungin äveriäät kauppiaatkin, huusivat Casimiria nimellä aina hänen ratsastaessaan ohi. Eikä ikinä Casimir tajuaisi miksi.
Jotenkin oli tuo kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen nuori mies onnistunut hoitamaan asiat juuri niin kuin piti. Hän oli kuunnellut ainaisesti neuvonantajiaan ja kaikkien alhaisimpienkin alamaistensa mielipiteitä. Silti hän ei pelännyt hylätä neuvonantajiensa ehdotuksia, keksiessään omassa päässään vaihtoehdon, jota itse piti parempana. Oliko hän siis erityisen älykäs ja sen vuoksi ansainnut alamaistensa rakkauden?
Tai ehkäpä kyseessä oli nöyryys. Casimir kulki kyllä pitkin maita ja mantuja ritarien saattamana, mutta ikinä hän ei pelännyt kohdata alamaisiansa silmästä silmään. Kulkiessaan rannikon kalastajakylän läpi olivat kyläläiset tulleet vaatimaan häneltä oikeutta. Niin oli kuningas sitten istunut kyläläisten seurassa ja juonut heidän oluttaan. Siinä samalla hän oli kuullut heiltä valituksen miten paikallinen paronitar oli määrännyt erään vanhan ja viisaan erakon mökin poltettavaksi. Mökki kulemma oli pilannut paronittaren ikkunasta näkemänsä maalaismaiseman kurjuudellaan. Silloin oli Casimir määrännyt heti paronittaren maksamaan korvaukset tuhotusta mökistä, eikä edes paroni itse ollut tullut vaimonsa tueksi vaan muitta mutkitta alistunut kuninkaan tuomioon.
Mutta nöyryydestään huolimatta ei Casimirille tuottanut ongelmia tehdä vaikeitakin päätöksiä. Kun hänen isänsä oli uponnut ylisuuren lippulaivansa mukana vieden mukanaan koko kuninkaallisen neuvostonsa ja valtakunnan aarrekammion, ei Casimir ollut pelännyt vaatia isänsä antamia lahjoutuksia väkivalloin takaisin vähäisemmilta suvuilta. Tämä tietysti oli suututtanut aateliset, mutta Daggerfallin liitto ja leijonavartion ritarikunta olivat silloin tukenee Casimiria varauksetta. Joitakin maanomistajia oli myös kismittänyt, miten heidän rahansa käytettiinkin pääkaupungin köyhäinkorttelien kunnostamiseen ja viemäriverkoston kunnostamiseen. Heidät oli Casimir lähettänyt eläkkeelle merenrantahuviloilleen. Vaikka Daggerfallissa myös talonpoika oli sidottu turpeeseen, niin oli myös turpeen omistava maanomistaja. Heidän oli myönnettävä se tosiseikka, että he eivät voineet etsiä itselleen uutta kuningasta ainakaan kun vanha oli kaikkien muiden keskuudessa niin suosittu.
Nyt kuitenkin Daggerfallissa vallitsi todellinen kultakausi. Haltioilta periytyneet kylpylät oli avattu julkiseen käyttöön ja Folbertin myymien haltiaveistosten tilalle oli haettu maaseudun rapistuvista raunioista uusia. Kaupunkia koristivat nyt rinta rinnan niin bretonien ritarien kiviset rintakuvat, kuin myös Raven Dirennin valkoiset marmoripatsaat. Itse Ravenin sanottiin olleen niin kaunis, että hänen kauneutensa säilyisi kivessäkin vielä tuhat vuotta hänen jälkeensä. Patsaita oli pelastettu jopa niin paljon, että jopa ilotaloissa saattoivat matkalaiset ihastella menneiden aikojen hehkeitä haltiatyttöjä.
Tiede ja taide kukoistivat Casimirin valtakaudella myös. Maagien kilta toimi vapaasti ja uusista noviiseista ei enää tarvinnut maksaa noviisiveroa kruunulle. Kuitenkin tämä tapahtui vain sillä ehdolla, että maagien kilta suostui jakamaan kirjastoissaan olevia harvinaisia teoksia kenen tahansa oppineen luettavaksi. Kruunu myös tuki maanomistajilta perityillä verovaroilla älykkäitä ja taiteellisia oppilaita, jotka halusivat kohota menestykseen. Siinä missä muualla High Rockissa kulttuuri ja oppineisuus näivettyivät sotien ja yli-uskonnollisten pappien ja omahyväisten maagien paineessa, Daggerfall kukoisti bretonilaisen kulttuurin turvapaikkana.
Mutta syitä Casimirin suorastaan palvottavuuden mittasuhteisiin kohonneelle ihailulle saattoi löytää, jos vain uskalsi katsoa monarkkia kasvoihin. Casimirissa ja hänen veljessään Renaldissa sanottiin itse Raven Dirennin muinaisen kauneuden heränneen uudelleen eloon. Kuninkaan kasvot olivat haltiamaisen solakat ja hänen tulenpunaiset hiuksensa olisivat hurmanneet kenet tahansa aatelisneidon. Kuitenkaan Casimirilla ei ollut aikaa sellaiselle. Hän sanoi olevansa naimisissa vain valtakuntansa kanssa, eikä siksi ollut vielä ainakaan vastannut myöntävästi naapuroivien valtakuntien aatelisperheiden avioliittoehdotuksiin. Casimiria eivät kiinnostaneet suhteet hovin naisten kanssa, mitä hänen isänsä Folbert aikoinaan paljon harrasti. Hän oli myös virallisesti lailla kieltänyt ensimmäisen yön vieton, jossa lordi saattoi maata tuoreen aviovaimon kanssa hänen häidensä jälkeen. Casimir muisti yhä erään tietyn talonpojan kasvot, kun hän yritti raivoissaan nostaa kansaan kapinaan väittäen Folbertin maanneen hänen vaimonsa kauan sitten.
Casimiria saattoi siis lyhyesti sanoa täydelliseksi hallitsijaksi. Hän ei kuitenkaan itse tiennyt mikä hänestä teki täydellisen. Hänhän hallitsi vain niin kuin parhaaksi näki. Olihan provinssissa myös joukko muitakin kuninkaita, joiden sanottiin olevan ainakin mestarillisia hallitsemaan. Evermoren Eamond ja Wayrestin Emeric olivat kuitenkin jo vanhoja ja heiveröisiä miehiä. Lisäksi heidät muistettaisiin vain heidän käymistään sodista. Heidän työtään oli Daggerfallin liitto ja provinssissa nyt vallitseva rauhan aika. High Rock oli saavuttanut sotilaallisen huippunsa jopa siinä mittasuhteessa, että sen armeijat saattoivat haasta itse suuren ja mahtavan Cyrodiilin imperiumin. Pohjoisen ainaisista örkkivihollisista oli tehty liittolaisia ja etelän aavikoiden redguardit olivat nähneet bretonien kanssa yhteisen tavoitteen. Kuitenkin noiden kahden monarkin kuollessa koittaisi varmasti levottomat ajat. Casimir tiesi, ettei Daggerfallin liitto selviäisi siitä, ja hän tiesi että silloin hänen taitonsa saattaisivat olla tarpeellisia provinssin pelastamiseksi uudelta sotien aikakaudelta.
Wayrestin pyöreän pöydän ääressä kokoontuivat nyt Daggerfallin liiton vaikutusvaltaisimmat aateliset. Kaikkia ei ole tässä syytä nimetä, mutta monet heistä vaikuttivat vielä paljon tapahtumiin, jotka käynnistyivät hieman tämän tarinan jälkeen. Casimir itse oli tietysti istunut ensimmäisenä, sillä hän ei ollut koskaan myöhässä tapaamisesta. Nyt hän oli kuitenkin jo odottanut pelkät vartiomiehet seuranaan jo pitkään, sillä muiden saapumiselle oli ilmennyt odottamattomia ongelmia.
Kokouksen tietysti merkittävin osanottaja oli Daggerfallin liiton suurkuningas Emeric Gumberlainin huoneesta. Hän oli ikäisekseen terve vaikka oli jo päälle kuudenkymmenen. Kuitenkin hän oli kuukausi sitten sairastunut pahaan kuumettautiin josta yhä toipui. Hän siksi vain nyökkäsi muille arvohenkilöille, jotka puolestaan kumarsivat hänelle takaisin. Emericillä oli tietysti päässään koristeellinen kruunu ja hän oli pukeutunut kuninkaallisen siniseen samettiviittaan. Hänen vaimonsa, etelästä kotoisin oleva kuningatar Maraya jota myös jalokiveksi kutsuttiin, ei ollut paikalla, mutta hän oli leikannut miehensä pitkät hopeiset hiukset siististi, jotta hän voisi osallistua tähän tapaamiseen.
"Hänen majesteettinsa, Emeric Gumberlainin huoneesta! High Rockin ja Daggerfallin liiton suurkuningas, Wayrestin kuningas, Rivenspiren ja Camlornin suojelija!" Kuulutti kuninkaallinen airut Emericin saavuttua.
Emericin ollessa vuoteenomana, hallitsi Wayrestin palatsissa mies nimeltä Dryston Gautier. Häntä usein puhuteltiin vain kenraali Gautieriksi, sillä hän oli sotilasarvoltaan kenraali. Paremmin hänet kuitenkin tunnettiin bretonien pyhän ritarikunnan leijonavartion suurmestarina ja Wayrestin kuningaskunnan ja High Rockin provinssin sijaishallitsijana. Kenraali oli juro mies, joka oli ehdottomasti sodan jatkamisen kannalla, ja hänellä ei todellakaan ollut kansan rakkautta takanaan. Casimir ei pitänyt hänestä, eikä tulisi säästelemään sanojansa tässä neuvonpidossa, sillä kenraali Gautier toimisi sen puheenjohtajana.
"Hänen jalosukuisuutensa, sir Dryston Gautier! Leijonavartion suurmestari ja Daggerfallin liiton kenraali!", kuulutti airut kenraalin istuutuessa pyöreän pöydän ääreen.
Vaikka Evermore olikin Daggerfallin liiton kuningaskunnista kolmanneksi voimakkain ja puolustuksen kannalta tärkein, ei kuningas Eamond Guimardin huoneesta näyttäytynyt neuvonpidossa. Sen sijaan Evermorea edusti Eamondin vaimo, kuningatar Arzhela. Hän oli Emericin nuorempi serkku ja melko taitava politiikassa. Hän oli käytännössä ottanut Evermoren hallittavakseen sen jälkeen kun hänen miehensä sai halvauksen. Kuitenkin monet kuiskailivat, että hän yrittäisi tahallaan vähentää poikansa prinssi Adrienin valtaa tulevassa hallinnossa. Casimir itse kuitenkin huomasi pitävänsä Arzhelasta, koska näki tässä hyvin paljon samanlaista halua parantaa tavallisen ihmisen asemaa. Arzhelan viaksi voisi kuitenkin mainita hänen turhamaisuutensa. Kuningattaren punaiset hiukset valuivat hänen olkapäilleen vapaina, minkä oli tarkoitus näyttää hänen hyvin säilynyttä kauneuttaan. Kuitenkin hän oli yhä naimisissa, vaikka Eamondin ei voitukaan olettaa elävän enää kovin pitkään.
"Hänen majesteettinsa, kuningatar Arzhela Evermoren valtakunnasta!", kuulutti jälleen airut.
Loppujen osallistujien lista oli melko merkityksetön. Toki Wayrestin kuningaskunnan vasalleilla oli velvollisuus osallistua neuvonpitoon, mutta mitään oikeaa vaikutusvaltaa heillä ei ollut. Kenraali Gautier oli nimittäin katsonut parhaansa erottaa jokaisen kuninkaan neuvonantajista ollessaan sijaishallitsijana. Tilalle hän oli nimittänyt itsensä ja pari uskollista kätyriään.
Rivenspireläisiä ei kokouksessa paljon nähty, vaikka he toimittivat suuren osa liiton miehistä Cyrodiiliin. Vain Northpointin herttua Alard Dorell oli velvollisuuttaan saapunut paikalle. Hän oli kenraalin vankka liittolainen ja sotilas luonteeltaan. Tarinat kertoivat hänen joskus käyneen Cyrodiilissa sotimassa rivimieheksi naamioituneena. Sitä oli ainakin helppo uskoa, sillä hänen resupartaiset kasvonsa olivat täynnä taisteluarpia.
Wayrestin vasalleista merkittävin oli luultavasti Alcairen herttua Nathaniel Viralaine, joka oli naimisissa Sentinelin prinsessa Lakanan kanssa, jota myös tähdeksi kutsuttiin. Yhdessä Emericin kanssa nämä avioliitot takasivat etelän redguardien liittolaisuuden bretonien kanssa, mutta silti heillä itsellään ei ollut hinkua ilmestyä neuvonpitoon.
Oli ikiaikainen tapa tarjota osallistujille juhla-ateria, mutta neuvonpidon oletettiin olevan lyhyt ja merkityksetön. Siksi kenraali Gautier määräsikin palvelijat tuomaan arvovieraille vain vettä ja leipää. Toki suurkuningas Emeric sai vaivoihinsa yrttiviiniä. Casimir aavisti, että kenraalin tempun taustalla oli laskelmoitu halu hieman ärsyttää aatelisia jotka hänen selkänsä takana juonittelivat vallankaappauksesta. Casimir taas näki eleessä julmaa ironiaa. Kenraalin oman sodan vuoksi kansa näkee köyhyyttään nälkää Wayrestin kaduilla, joten on vain sopivaa että linnoissaan mässäilevät jalosukuisetkin selviäisivät tämän yhden neuvonpidon ajan mahdollisimman vähällä. Monen kasvoilla oli sangen tylsistynyt ilme, sillä kukaan ei odottanut neuvonpidolta mitään merkityksellistä.
"Hyvät herrat", aloitti kenraali Gautier asiallisesti. "Avaan nyt virallisesti Daggerfallin liiton jalosukuisten neuvonpidon. Pitemmittä puheitta kutsun ensimmäiseksi asiantuntijavieraaksi Wayrestin kaupunginkaartin kapteenin Mathias Etiennen, joka kertoo kaupungissa puhjenneista levottomuuksista."
Joitkin aatelisista säpsähtivät. Erityisesti kenraalia vastustavat kauppiassukujen lordit. He asuivat Wayrestissa ja olivat jo pitkään seuranneet kansan elintason hidasta romahtamista. He tiesivät että täysi talonpoikaiskapina olisi vain ajan kysymys, ja että kenraali Gautier käyttäisi sitä todennäköisesti hyväkseen pönkittääkseen omaa valtaansa."
"Arvon lordit", kapteeni Mathias astui esiin ja kumarsi. Hän oli yhä pukeutunut haarniskaansa ja vyöllään hänellä riippui lyhyt miekka. Mies näytti hieman hermostuneelta, ja Casimir arveli että hänet oli raahattu tänne vastoin tahtoaan. "Kaupungissa on puhjennut pieniä mellakoita köyhäinkortteleissa...", hän lopetti eikä tiennyt mitä sanoa.
"Jatka", kehotti kenraali Gautier. "Sinulla ei ole koko päivää aikaa. Mitä kapinoitsijat vaativat?"
"He..", kapteeni Mathias pyyhki hikeä kasvoiltaan. "He vaativat leipää ja loppua sodalle. Lisäksi monet ovat huudelleet iskulauseita..."
Kapteeni oli taas hiljaa. Aivan kuin hän olisi pelännyt sanoa jotain. "Mitä iskulauseita?", hoputti kenraali Gautier kärsimättömänä.
"He vaativat kuningas Casimiria puhumaan heille ja jotkut vaativat häntä liiton uudeksi sijaishallitsijaksi."
Kenraali Gautier loi Casimiriin myrkyllisen ja syyttävän katseen. Aivan kuin hän olisi nähnyt kuninkaassa itselleen jälleen uuden haastajan. Casimir olisi voinut vajota maan alle häpeästä, mutta katsoikin sen sijaan suurkuningas Emericiä hakeakseen tältä neuvoa. Kuningas näytti kuitenkin vaipuneen omiin mietteisiinsä.
"No paljonko heitä on?", kysyi viimein kenraali Gautier. "Ja kauanko mellakan kukistamisessa kestää?"
Tässä kohtaa kapteeni astui jälleen elementtiinsä. "Miehemme tekevät parhaansa, mutta he pärjäisivät paremmin jos heidän komentajansa taistelisi heidän rinnallaan." Kapteeni halusi epätoivoisesti pois kiusallisesta tilanteesta. Läsnä oli liian monta kruunupäätä huonoille uutisille.
"Poistukaa kapteeni", komensi kenraali Gautier sen pitemmittä puheita. Kaartinkapteeni harppoi nopeasti ovelle ja sulki sen hätäisesti perässään.
"No nyt kun on vähemmän tärkeät asiat saatu pois päiväjärjestyksestä, on aika toimittaa raportti sodasta."
Ja sitten alkoi koko neuvonpidon tylsin osuus. Kenraali Gautier nousi ylös ja levitti pöydälle suuren Cyrodiilin provinssin kartan. Siihen oli merkitty kaikki linnoitukset, kaupungit, suuret kylät, strategisesti tärkeät portit ja sillat, kaivokset, suurtilat ja sahat. Daggerfallin liiton armeijan käyttämät leirit oli myös merkitty selkeästi sinisellä teltan kuvalla.
Kenraali otti miekkansa esiin ja alkoi sitten pitää monologiansa. Hän siteerasi lukuisia raportteja ja kertoi useista pienistä kahakoista ja niiden lopputuloksista. Kerrottiin mitkä kohteet oli jälleen menetetty vihollisille ja mitkä taas saatu vallattua takaisin. Hän kertoi eri armeijakuntien miesvoimasta ja huoltokustannuksista. Huomattavaa huomiota saivat erinäiset palkkasoturijoukkiot, jotka vaativat yhä enemmän ja enemmän rahaa.
Myös pelaajat saivat huomionsa kenraalin puheessa. Hän selitti miten on sotaonnen kannalta välttämätöntä, että Abahin sataman pelaajalordeihin säilytetään hyvät välit. Tässä taas tärkeässä osassa oli kauppamyönnytysten myöntäminen heidän edustajilleen. Kenraali jälleen kerran painotti sitä, miten tärkeää on pitää kaikkea pelaajien kanssa käytävää kauppaa koskeva verovapaus voimassa. Hän myös ehdotti, että pelaajien kaduilla tekemiä rötöksiä katsottaisiin läpi sormien ja heille ehdotettaisiin siirtymistä palkkasotureiksi Cyrodiiliin.
Kun konkreettiset toimet ja ehdotukset oli käyty läpi, siirtyi kenraali kertomaan miten tärkeää on voittaa tuo sota. Hän kertoi, että vain eliminoimalla niin Cyrodiilin keisarilliset legioonat kuten myös etelän haltialiiton ja Ebonheartin lauman idässä, voisivat bretonien kuningaskunnat todella turvata itsenäisyytensä. Ja sitten viimeiseksi hän kertoi, kuinka sota oli niin kallista. Ja pyysi jälleen neuvonpidon osanottajilta lisää rahaa sodankäyntiä varten.
Kenraalin lopetettua puheensa monet Wayrestin aateliset taputtivat. Vielä muutamia kuukausia sitten he olivat keränneet omia armeijoitaan painostaakseen kenraalia luopumaan valtapyrkimyksistään. Vaadittiin niin kuninkaan vallan kaventamista, kuin myös voimakkaille maanomistajille automaattista oikeutta paikkaan kuninkaallisessa neuvostossa.
Herttua Alard Dorell ponnahti ylös. "Kenraali puhuu sydämestään ja totuudenmukaisesti. Vain kukistamalla kaikki vihollisemme taistelukentällä, voimme ikinä huokaista helpotuksesta. Sodankäynti ei ole ilmaista, sen minä tiedän teistä parhaiten. Siksi ehdotankin, että käyttöön otetaan uusi patrioottinen henkivero. Se kerättäisiin jokaiselta kolmen valtakunnan asukkaalta hänen varallisuudestaan riippumatta. Tämä vero voisi olla vaikka kymmenesosa perhekunnan omaisuudesta. Ottakoon siis jokainen maanomistaja pääluvun mailtaan, ja ilmoittakoon sitten kruunulle paljonko veroa on odotettavissa. Sen jälkeen kruunu nimetköön ansioituneen sotilaan valvomaan veron keräystä. Itse ehdotan tehtävään minua, sillä minulla on vuosikymmenen kokemus niin sodasta kuin kurittomien talonpoikien pitämisestä aisoissa. Ehdotankin siis itseäni nimettäväksi kruunun uudeksi voudiksi."
Ehdotus herätti heti levottomuutta salissa. Casimir ei voinut peittää vastenmielisyyttään ja hän katsoi herttua Dorellia julmasti. Kuka tahansa muu kuin herttua itse näkisi ehdotuksen järjettömyyden. Paitsi ehkä kenraali Gautier, joka hymyili tyytyväisinä neuvonpidon riistäytyessä hiljaa käsistään. Koko ajan tuo paskiainen laskelmoi jokaista liikettään ja tekee kaikkensa jotta aateliset riitaantuisivat keskenään mahdollisimman pahasti. Sitten hän saattaisi vain ottaa vallan itselleen.
"Sulje rivenspireläinen turpasi saasta!", huusi ylös noussut tuima Alcairen herttua Nathaniel. Hän oli kuninkaan mies, joka vastusti henkeen ja vereen kenraali Gautierin ja hänen lakeijoidensa suunnitelmia. "Ehdotus on kaikin puolin mielipuolinen ja te kaikki tiedätte sen. Se tuhoaisi kykymme käydä kauppaa naapureidemme kanssa, sillä oletan että tuollaista veroa ei vaadittaisi pelaajilta", hän sylkäisi maahan. "Meillä ei ole varaa enää tällaiseen hullutukseen. Sota pitää lopettaa ja uskon, että niin kaksi muuta liittoumaa, kuin mitä ikinä Cyrodiilin imperiumista onkaan jäljellä, ovat valmiita neuvotteluihin."
Jälleen kerran metakka levisi neuvonpitoon. Casimir ei voinut enää peittää tyytymättömyyttään tällaiseen menoon. "Tällälaillako nykyään käyttäytyy bretonien aateli?", hän puolittain huusi. Mutta sitä ei kukaan kuullut. "Mikä on suurkuninkaan kanta tähän?", mutta jälleen kuuroille korville.
Kenraali Gautier nousi ylös ja sali hiljeni. Tuolla miehellä oli jo aivan liian paljon käskyvaltaa. Huhuttiin, että hän olisi värvännyt joidenkin aatelisperheiden poikia leijonavartioon, ja käyttäisi heitä nyt neuvottelukortteina.
"Hiljaisuutta pyydän!", hän huusi sylki suusta lentäen. "Tämä ei ole huutoäänestys. Täällä asioista keskustellaan, jotta liiton suurkuningas Emeric saisi niistä mahdollisimman selkeän kuvan. Sen jälkeen vetäytykäämme odottamaan hänen päätöstään."
Kenraali piti tauon ja joi vesilasinsa tyhjäksi. Kaikki odottivat hänen jatkavan puhettaan. Mies oli kaikesta huolimatta sotilas ja tiesi sodankäynnin realiteetit. Sen jopa Casimirin täytyi myöntää. Siksi olisi ihan kiinnostavaa kuulla, mistä sotilas ehdottaisi varojen kerättävän.
"Meillä täällä Wayrestissa on aivan liian voimakas kirkko", hän aloitti. "Katedraalin alttari on täyttä kultaa ja kansa näkee nälkää. Siksi olenkin hämmästynyt, miksi ihmiset kohdistavat vihansa meihin. Mehän täällä mietimme mistä itsekkin saamma rahaa lapsillemme. Mutta kirkolla ja luostareilla on paljon rahaa. He keräävät omia verojaan ja vaativat meiltä kohtuuttomia summia palveluksistaan. Kauan sitten kun oma vaimoni kuoli, en voinut haudata häntä kirkkomaahan, sillä minulla ei ollut siihen varaa. Mutta kirkolla on varaa vaikka mihin. On aika periä hieman vääryydellä kerättyä kultaa takaisin. Täällä Wayrestissa on ainakin pyhän Stentalin katedraali. Siellä juuri on kultainen alttari, josta kerroin. Sitten meillä on pyhän Marbenin ja pyhän Octavienin konventit. Nekin tällä hetkellä pitävät hallussaan paljon enemmän kultaa, kuin voivat käyttää sadassakaan vuodessa. Puhumattakaan tietysti Sharnhelmin pyhän Ellenican ylisuuresta katedraalista, johon mahtuisi koko Rivenspire rukoushetkelle. Ja älköömme unohtako Evermoressa valtavaa rahakirstua vartioivaa pyhän Pelinin kulttia, joilla tietääkseni on jopa useita satoja palkkasotureita palveluksessaan. Heillä on konventti myös täällä Wayrestissa. Sama pätee myös valkoisen ruusun ritarikuntaan, jonka oma rahakirstu on suorastaan ylitsevuotava. Kaikilta näiltä jos perisimme hieman rahaa takaisin, voisimme rahoittaa helposti koko sodan. Ja ylijäämän voisimme antaa sitten köyhille, jotka vaativat leipää. Näin pelastaisimme oman maineemme ja ratkaisisimme kaikki rahaan liittyvät ongelmamme."
Saliin levisi taas kovaääninen mutina. Casimir ei siihen liittynyt, mutta hän tiesi mitä seuraisi jos kenraalin neuvoa seurattasiin. Hän itsekkin oli heikkona hetkenä miettinyt kirkon omaisuuden takavarikointia, mutta suurprimaatti Artorius Kvatchilainen oli uhannut häntä kirkonkirouksella. Se olisi tarpeeksi saamaan kansan kapinaan, kun hautauksia ei voitaisi enää toimittaa ja jumalanpalveluksien pitäminen kiellettäisiin. Lisäksi kirkon varojen määrää oli huomattavasti liioiteltu. Jo Daggerfallissa kruunu tuki useita konventteja omasta pussistaan, sillä jo pelkät konventtien rakennuksetkin olivat aivan liian suuria niin pienen veljeskunnan huollettaviksi.
"Kuinka sinä julkeat!", huusi lopulta Evermoren kuningatar Arzhela kenraali Gautierille, joka tuijotti hämmästyneenä takaisin. "Meiltä on rahat loppu! Kauppiailta on rahat loppu! Ja kansaltakin on vielä rahat loppu! Eikö se kerro jo jostain? Siitä että tämä sota on turha ja kallis. Me emme saavuta Cyrodiilia hävittämällä yhtään mitään. Meillä ei ole edes yhteistä rajaa Cyrodiilin kanssa. Jo ennen tätä sotaa, imperiumi oli heikko eikä ollut yrittänyt vallata naapurimaitaan pitkiin aikoihin. Keisarilliset sotivat keskenään ja me näimme sopivan hetken hyökätä. Ja niin näkivät monet muutkin. Me emme menetä rauhanteossa yhtään mitään. Kernaasi keisarilliset olisivat jopa valmiit maksamaan meille, että jätämme heidän maansa rauhaan."
Kuningattaren puheenvuoro sai osakseen hyväksyvää mutinaa jopa aiemmin kenraali kannattaneiden keskuudessa. Casimir ja herttua Nathaniel taputtivat hänen yhä seistessä pöydän reunalla tuijottaen kenraalia silmiin. Herttua Alard taas huokaisi syvään. Jopa suurkuningas Emeric seurasi tilannetta mielenkiinnolla, vaikkei sanonutkaan juuta eikä jaata. Vähitellen kaikkien katseet kääntyivät kenraali Gautieria kohtaan, jonka nyt odotettiin puolustautuvan tai edes esittävän vastaväitteitä.
"Istu alas typerä nainen!", tokaisin kenraali äkäisesti. "Tai määrään sotilaani saattamaan sinut lyhyessä lieassa takaisin Evermoreen. Sinun miehesi on sotilas, eikä tällaista käytöstä sietäisi!"
Mitkä ikinä kenraalin motiivit olivat, ei hän todellakaan pelännyt uusien vihamiesten hankkimista. Hän sai osakseen puolittain hämmästyneitä ja puolittain halveksuvia katseita. Arzhela ei istunut vaan tuijotti yhä kenraali piikikkäästi. Sanasota tulisi siis jatkumaan, ellei joku nousisi ylös ja sanoisi painavaa loppuargumenttia. Casimir päätti olla se, ja nousi ylös tuoliltaan. Kaikesta huolimatta Daggerfallin liitossa Daggerfallin kuninkaalla oli yhä paljon arvovaltaa.
"Tämä sota on aikamoista uhkapeliä", hän aloitti varovaisesti ja joi vesilasinsa tyhjäksi. "Ja valitettavasti näyttäisi siltä, että olemme häviöllä. Sen myönsi puheessaan myös kenraali itse, sillä hän totesi sodan maksaneen jo liikaa ja vaati siksi lisää kultaa. Toki en kiellä hänen kunnianhimoisen tavoitteensa merkitystä. Kaikkien vihollisten päihittäminen taistelukentällä samassa sodassa kuulostaa tottakai houkuttelevalta. Kuitenkin se ei tule tapahtumaan tässä sodassa. Meidän täytyy muistaa historiamme. Kymmenet kerrat on joku yrittänyt vallata maatamme, vaan aina hänet on lyöty takaisin valloittamattomilta muureiltamme. Ja noiden muurien takana kuningaskuntamme saavat olla rauhassa tulevaisuudessakin. Ja me kaikki olisimme paljon vauraampia, mikäli antaisimme alamaistemme toipua tämän sodan rasituksista."
Hän ei keksinyt enempää sanottavaa vaan lopetti. Hän oletti muiden nyt ymmärtäneen argumenttisa, ja tuli samalla tarjonneeksi kenraalille sulavan poistumistien tilanteesta. Hän saattoi nyt tunnustaa, että sotilaallisestikkin tämä sota olisi turha. Casimir ei saanut kenraalilta halveksuvaa katsetta, sillä kenraali Gautier näytti harkitsevan mielessään tarkkaan vaihtoehtojansa.
Vaan juuri sillä sekunnilla kaartinkapteeni Mathias pelmahti sisään huoneeseen. Mies oli yltä päältä veressä ja hänen haarniskansa oli tahriintunut. "Lordini", hän aloitti huohottaen. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikkien katseet kääntyivät tulijaa kohti.
"Mellakka on riistäytynyt käsistä. Nyt vaaditaan jo suurkuninkaan ja kenraalin päitä vadille." Hän selitti pyyhkien samalla verta ja hikeä kasvoiltaan. "Teidän pitää paeta laivalla jonnekkin turvalliseen satamaan. Ja piankin!"
Kenraali hymyili hiljaa, mutta lopetti huomatessaan Casimirin syyttävän katseen. Hänen kasvoillaan ei ollut minkäänlaista huolestuneisuutta. "Ja miksikö meidän pitäisi paeta?", hän kysyi maltillisesti. "Itse kutsuisin sitä taktiseksi vetäytymiseksi kapteeni. Mutta jos puhutaan pääkaupungin jättämisestä, on se silloin jo antautuminen."
Kapteeni alkoi toipua hengästyksestään. "Heillä on pelaajia joukossaan..", sai hän sanotuksi. "Kaikki kaupungin pelaajat ovat liittyneet mellakkaan ja ryöstelevät nyt kauppiaita ja käyvät taisteluun vartiokaartia vastaan. He ovat jo vallanneet pankkialueen ja suurtorin. Mieheni ovat ryhmittyneet uudelleen palatsille, mutta heitä on aivan liian vähän. Emme voi mitenkään pitää puoliamme sellaista hurjaa joukkiota vastaan, ja kaartilaisetkin varmaan liittyvät kohta heihin. Nyt pitää paeta tai perääntyä! Sama se miksi ikinä sitä kutsut!"
"En usko, että kaikki pelaajat olisivat liittyneet mellakkaan. Tunnen heistä useita, ja he ovat vannoneet uskollisuutta Wayrestin kruunulle ja harjoittavat täysin laillista liikettoimintaa", mutta kenraali kuulosti siltä kuin olisi yrittänyt vain vakuutella itselleen tilanteen olevan hallinnassa.
"Suurkuningas pakenee!", huusi eräs parrakas kauppiaslordi, jonka nimeksi Casimir tiesi Cynric Pellingare. "Pelkuri!"
Ja toden totta Casimir näki, että Emeric oli hiljaisesti poistunut huoneesta. Kenraalikin näytti huolestuneelta. Se oli viimeinen piikki. Aateliset eivät näet välttämättä pitäneet kenraalista tai hänen metodeistaan, mutta luottivat kuitenkin, että armeijallaan tämä pitäisi tilanteen hallussaan.
Paniikki valtasi neuvonpidon. Rikkaat wayrestilaiset aateliset juoksivat paniikissa ulos yrittäen hakea perheensä ja mahdollisimman suuren osan omaisuudestaan ennen pakoaan. Tuoleja kaatuili ja ihmiset kysyivät hädissään toisilta tietoja kuka omistaisi nopeimman satamaan ankkuroidun laivan. Joku huusi, että pitäisi etsiä maagien killan velhot jotka voisivat luoda heille portaalin. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt minne mennä.
Jopa kuningatar Arzhelakin käveli ovelle ja kysyi eräältä vartiomiehistä mahdollisimman nopeaa tietä pois kaupungista. Herttua Nathaniel heristi nyrkkiään ja tepasteli sitten takaovesta vasemmalle. Ehkäpä hän yritti löytää suurkuninkaan ja paeta tämän kanssa.
"Ilmoitan täten vetäytyväni taktisesti", tokaisi herttua Alard kumartaen pilkallisesti kenraalille. "En muuten koskaan oikeasti pitänyt Emericistä tai sinusta, sillä te valtasitte maani, tapoitte kuninkaani ja pakotitte minut vannomaan uskollisuutta. Silti en kanna Emericille kaunaa mistään, ja tarjoan mielelläni poliittista turvapaikkaa linnastani hänelle ja hänen perheelleen jos wayrestilaiset vaativat hänen päätään vadille. Tämä tarjous tietysti koskee vain suurkuningasta, muut maanomistajat joutuvat maksamaan pääveroa, mutta se kannattaa sillä linnani muurit ovat vahvat!"
Sen sanottuaan rivenspireläinen soturi juoksi pois huoneesta ja häntä seurasivat suurin osa huonetta vartioivista hilparimiehistä. Pian kenraali Gautier seisoi huoneessa yksin hölmistynyt ilme kasvoillaan. Niin nopeasti voi vallan menettää. Hän simaisi Emericin taakseen jättämän yrttiviinin ja paiskasi pikarin kolahtaen pöydälle. Paitsi ettei hän ollut yksin.
Kuningas Casimir siinä oli hiljaa istunut tuolillaan muiden juostessa paniikissa pakoon. Kenraali katsoi häntä ihmeissään.
"Kaputt?", kysyi Casimir ivallisesti. "Nytkö se sota loppuu?"
"Mitä te yhä täällä teette?", kysyi kenraali ilkkuen. "Nythän se vasta alkaa. Minulla on kymmenentuhatta hyvin koulutettua ritaria ja luotan täysin heidän uskollisuuteensa."
Casimir nauroi. "Ehkä ei kannattaisi. Ritaritkin voidaan ostaa, ja kaupungissa on paljon kultaa, joka on nyt joutumassa vääriin käsiin. Mutta älä huoli minulla on suunnitelma."
Kenraali ei vastannut vaan näytti pohdiskelevan jälleen vaihtoehtojaan. Casimir odotti rauhallisesti, sillä kenraali tiesi että jokainen sekunti oli pois hänen ajastaan pelastaa nahkansa. "No mikä se sinun suunnitelmasi on?", hän lopulta kysyi.
"Hyvin helppoa, minä vain odotan täällä ja puhun heille järkeä. Kenties minun olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin?"
"Älä ole naivii!", hyökkäsi kenraali. "Heillä on pelaajia joukossaan ja luuletko että heitä kiinnostaa järkipuhe. Kulta ja naiset! Kaksi asiaa mikä pelaajia kiinnostaa. Ja tässä kaupungissa on paljon kumpaakin. He ovat myös tarpeeksi fiksuja nimetäkseen jonkun pikkuaatelisen uudeksi kuninkaaksi ja sitten tämän nimissä ryöstävät kaiken. Sinut he taas hirttävät kauppalaivansa mastoon, koska olet ikävä ja kiusallinen este."
"Onko parempaa ideaa", Casimir kysäisi tuskastuneena.
Kenraali hieroi päätään hetken. "No itse asiassa on. Wayrestin muureja ei ole ikinä murrettu. Ei ulko eikä sisäpuolelta. Ja muureilla olevat vartiomiehet ovat uskollisia minulle, sillä määräsin leijonavartion miehittämään strategisesti tärkeät paikat kun olin sijaishallitsija. He eivät ole perääntyneet, ja voin käskeä heitä ampumaan kaupungin köyhäinkorttelia palavilla pikitynnyreillä. Se saa mellakoitsijat palaamaan koteihinsa, sillä heidän on pelastettava vaimonsa ja lapsensa syntyvästä tuli-infernosta."
Casimir tuijotti kenraalia inhoten. Ehkäpä siksi, että kenraalin suunnitelma oli pirullisen tehokas. Kieltämättä hän saattaisi näin vielä pelastaa tilanteen, ja kohota vieläpä kaupungin aatelisten sankariksi. Mutta tietysti ei ilman hirvittävää tuhoa ja kuolemaa.
"Et kehtaisi", Casimir vannotti ääneen. "Kukaan breton ei ole ikinä tehnyt niin.."
"No aika opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja ja näyttää noille pikku nilkeille kaapin paikka", huokaisi kenraali huolettomasti ja poistui huoneesta takaoven kautta lukiten sen perässään. Casimir jäi nyt yksin pyöreän pöydän ääreen.
Hän ryntäsi pois ja hakeutui palatsin valtaistuinsaliin. Hänen yllätyksekseen hänen ritarinsa olivat yhä siellä. Kaartinkapteeni Mathias ei myöskään ollut perääntynyt. Casimir selitti nopeasti tilanteen ja kysyi sotilailtaa mielipidettä. Hän itse ei ollut kummoinenkaan sotilas, sillä hänen isänsä oli opettanut hänet vain laskemaan rahojaan.
"Ja missä on veljeni Renald?", hän kysyi myös hätäisesti. Hänen veljensä oli yksi kuninkaallisista kilvenkantajista, ja siksi tullut hänen mukanaan Wayrestiin.
"Täällä veliseni!", vastasi tuttu ääni. Renaldilla oli päällään pelkkä aluspaita. "Hitsi kun Emericillä ei ollut tytärtä, minun oli pakko tyytyä johonkin palatsin piikaan. Mutta kai tiedät, miten paljon vihaan tulla keskeytetyksi!"
"Löysimme hänet kuninkaallisesta makuukammarista", vastasi vanha sir Lanis Shaldon. Lohikäärmeen ritarikunnan suurmestari, ja Casimirin vankka liittolainen. "Ja minulla saattaisi olla ajatus, miten ratkaista tilanne mahdollisimman vähäisellä verenvuodatuksella."
Sir Lanis selitti suunnitelmaansa. "Jos iskemme väkijoukon sivustaan pienellä ratsujoukolla, saamme sen ehkä hajaantumaan. Tietysti pelaajat todennäköisesti jatkavat taistelua, mutta kaupungin kaartin ja killan maagien pitäisi selvitä siitä."
Kaikki nyökkäsivät ja ryhtyivät tuumasta toimeen. Palatsin palvelijat raahasivat aarrekammiosta heille parhaat haarniskat ja peitset. Kilvet kuitenkin heillä oli omasta takaa. Casimir halusi, että Daggerfallin tunnuksen alla ratsastavat sotilaat ratkaisisivat tilanteen.
Sitten he nopeasti yrittivät ahtautua itsellensä löytämiin haarniskoihin. Casimir ei ollut taistellut ikinä oikeasti, mitä nyt leikisti parissa pikkuturnajaisissa. Hänelle tuotti suuria vaikeuksia pukea haarniska ylleen, mutta onneksi Wayrestin aseenkantajat osasivat nyörittää sen juuri oikein. Ja onneksi he pysyivät palatsissa vielä kuninkaankin paettua.
Kapteeni Mathias Etienne kertoi, että suuri osa kapinallisista oli kokoontunut suurtorille. Siellä heidän johtajansa pitivät neuvonpitoa keskenään, siitä mitä tehdä kaupungille sen valloituksen jälkeen. Suuria joukkoja oli kuitenkin pelaajien johtamina alkanut valua kohti palatsia, eivätkä kaartilaiset kestäisi kauaa. Tieto siitä, että itse suurkuningas Emeric oli paennut, oli romahduttanut heidän puolustushalunsa. Kaartilaiset nimittäin tietäisivät, että kapinalliset todennäköisesti lynkkaisivat heidät taistelun jälkeen. Kapinalliset taas tiesivät, että kaartilaiset antautuisivat sen välttääkseen.
"Voi kunpa tietäisivät, että kohta heidän niskaansa sataa tulta ja tulikiveä", voihkaisi kuningas Casimir. "Jonkun on yritettävä saada kenraali odottamaan. Noilla ihmisillä pitää olla mahdollisuus laskea aseensa ja palata takaisin koteihinsa."
Casimir määräsi kaartinkapteeni Mathiaksen juoksemaan kenraali kiinni, ennen kuin tämä ehtisi kääntää katapultit kohti kaupunkia. Casimir myös tiesi, että siinä menisi jonkin verran aikaa, joten heillä saattoi olla mahdollisuus. Kuitenkin he tarvitsivat myös mukaansa ainakin yhden ritarin, joka tunsi kaupungin kadut.
Mukaan lopulta löytyi yksi vanhemmista Wayrestin ritareista. Pierre Bacqure, joka oli elänyt kaupungissa koko pitkän elämänsä. Uskollinen kuninkaalle, mutta myös kenraalille. Ja kasvot monien taisteluarpien koristamat. Sovittiin, että hän ja sir Lanis Shaldon ratsastaisivat edessä kuninkaan ja lipunkantajan seuratessa vierellään. Määränpäänä oli suurtori.
"Ja sinä rakas veliseni!", huudahti Casimir Renaldille. "Saat tänään toimia Daggerfallin lipunkantajan. Mutta pidäkkin lippua korkealla, sillä en halua, että kenraali syökseen tulta katapulteistaan suoraan meidän päälle!"
"Tämän kaupungin on parasta antaa meille parhaat piikatyttönsä vastineeksi pelastuksesta!", huudahti Renald. "Daggerfallin ritarit lähtekööt pelastusretkelle!" Ja niin otti prinssi Renald käteensä Daggerfallin lipun. Kultainen lohikäärme lehdenvihreällä pohjalla.
Renald ja Casimir eivät voineet olla yhtä erilaisia. He olivat kuin yö ja päivä, vaikka syntyivätkin samana päivänä. Siinä missä Casimir oli huolehtivainen ja laskelmoiva, oli Renald varomaton ja eli hetkessä. Renaldilla oli nyt jo pari tunnustamatonta lehtolasta, ja hän sai itselleen naisia vain siitä yksinkertaisesta syystä, että muistutti piirteiltään veljeään.
Kotikaupungissaan prinssi Renald oli tuttu näky niin juottoloissa kuin ilotaloissakin. Hän ei kauheasti kiitellyt veljeään tämän työstä kuninkaana, mutta kylpylöiden avaamista hän kehui. Kylpylöistä oli nyttemmin tullut hänen suosikki seurustelupaikkansa ja pari niistä oli jo muutettu epävirallisiksi tavernoiksi hänen rahoillaan.
Niin he sitten siirtyivät ulos ja valmistautuivat kohtaamaan vihollisensa. Kaartilaisia lukuunottamatta kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vielä ei näkynyt avointa kahakointia. Kaupungin kaartilaiset katselivat ritareita kummastuneina, mutta Casimir näki heissä vain potentiaalia. Parikymmentä ritaria hän oli tuonut mukanaan, mutta se riittäisi mainiosti huonosti järjestäytyneitä mellakoitsijoita vastaan.
Tallipojat taluttivat heille jokaiselle hevoset, ja Renald oli ensimmäisenä ratsailla. Pierre otti joukon johtaakseen ja kehotti muita seuraamaan. Kaikki paitsi prinssi Renald saivat peitset ja kilvet käsiinsä ja odottivat kuninkaan käskyä.
"Kauan eläköön Daggerfall!", antoi Casimir hyökkäyskäskyn.
"Kauan eläköön Daggerfall!", vastasivat muut. Casimir tosin kuuli veljensä huutavan sen sijaan "Kauan eläköön vodka."
Sitten ratsujoukko karautti peitset tanassa vauhtiin ja Pierren opastamina alkoivat ravata pitkin kaupungin kivettyjä katuja. Pöly ja muta lensi aina kun hevosen kavio osui lätäkköön. Kavioiden kopina kuului kauas heidän kiitäen eteenpäin kohti suurtoria. Talon vilahtelivat vieressä, mutta kadut olivat lähestulkoon tyhjinä. Kaikki parempi väki oli lukinnut itsensä sisälle odottaen mellakan päättymistä.
Casimir ei ollut hyvä ratsastaja. Hän piti kiinni ohjaksista ja yritti hoputtaa ratsuaan yhä lujempaan laukkaan. Samalla hänen oli myös pidettävä hänen peitsensä ylhäällä ja kilvestään kiinni. Muut olivat tähän koulutettuja, mutta Casimirin tehtävä oli istua ja kirjoittaa määräyksiä. Ei hän ikinä ollut katsonut tarpeelliseksi opetella ratsastamaan.
Hevosten hirnahtelun ja kavioiden kopinan lomasta Casimir kuuli jo kuinka mellakoitsijat olivat aivan lähellä. Väkijoukon mylvintä kuului talojen takaa. He kuulostivat niin vihaisilta. Kenraali oli itse omilla toimillaan tämän aiheuttanut, ajatteli Casimir. Olisi julmaa jos kaikki joutuisivat kärsimään hänen tekojensa tähden.
Mutta silloin heidän yläpuoleltaan viisti palava pikitynnyri, jättäen jälkeensä mustan savuvanan. Se räjähti paukahtaen kaupungin keskustorilla, ja Casimir kuuli kuinka niin miehet kuin naisetkin kirkuivat säikähdyksestä. Sen jälkeen kuuluikin vain kun tuhannet ihmiset pyrkivät pakoon ja tallautuivat kuoliaaksi paniikissa. Ja kuuluipa myös palavien ihmisten kauheaa valitusta, ja Casimir kuvitteli jo mielessään kenraalin sankarillisen hymyn kun hän auttaisi Emericin takaisin valtaistuimelleen.
He olivat tulleen liian myöhään.
Casimir kuitenkin huusi miehiään jatkamaan. Kenraali ei voisi ammuskella suurtorille, mikäli siellä näkyisi Daggerfallin lippu. Se sallisi ainakin parantajille tarpeeksi aikaa tulla hakemaan haavoittuneet pois.
Mutta siinä samassa välähti tulinen valo myös heidänkin edessään. Räjähdys sai Casimirin ratsun pillastumaan ja se asteli hulluna pari askelta taaksepäin ja hän tipahti haarniskoineen kaikkineen mukulakivelle. Viimeinen asia jonka hän tunsi, oli voimakas isku hänen kypäräänsä.

Myranda
"Teitit täytys nyt viedä sisään", kuului nuoren vartiomiehen hermostunut ääni. "Kaupungilla on levinnyt semmosta huhua, et kenraali ite ois pyhän Pelinin kultin kannattaja. Tää paikka tulee koht olee täynnä kapinallisia."
Toinen kaartilainen vahvisti uhkakuvaa tekemällä sormillaan hävyttömän eleen.
Vanhemmat sisaret ja veljet alkoivat nopeasti johdatella uteliaina ulos tulleita noviiseja takaisin sisään. Kellon käytyä neljättätoista, oli kaupungilta alkanut kuulua semmoinen metakka, että ulos oli säännöistä piittaamatta tultava katsomaan.
Nyt kuitenkin avautui heidän edessään näkymä suoraan kuin itse oblivionin kitaan. Muurilla oli aina tornien huipuille seisoskellut puisia heittokoneita. Hiljaisina niiden varret olivat aina osoittaneet kohti taivasta, ja niiden varjossa Wayrestin asukkaat aina tienneet, että ne tulisivat aina vartijoitsemaan heidän rauhaansa.
Viimeksi nuo kaupungin hiljaiset puiset vartijat olivat käytössä kun Durorach mustakäärme, Cyrodiilin reachilainen keisari, yritti vallata High Rockin bretoneilta. Silloin reachilaiset petollisesti kiersivät bankorain portin pohjoisesta ja kylvivät tuhoa ympäri maaseutua. Mutta Wayrestin muurien varjossa kohtasi Durorachin armeija loppunsa. Durorach itse kaatui kaksintaistelussa nuorta Emericiä vastaan, joka silloin oli pelkkä ritari, joka työskenteli karavaaninvartijana.
Mutta nyt nuo heittokoneet olivat taas käytössä. Ja satojen vuosienkin päästä, kaupungin asukkaat katsoivat niitä peläten ja kiroten. Pitkään kesti, ennen kuin noiden hiljaisten vartijoiden tarjoamaan suojaan taas luotettaisiin. Kuin tulta syöksevät lohikäärmeet, sylkivät nuo heittokoneet tulisia ammuksia alemmas kaupunkiin. Osuessaan ne sytyttivät kaiken lähellä olevan tuleen ja pian suuri osa kaupungin köyhäinkorttelista paloi. Onneksi suurin osa rakennuksista oli kuitenkin rakennettu kivestä.
Ja se neste, jota nuo palavat ammukset pivitä sisällään. Sitä kutsuttiin nimellä Akavirilainen tuli, ja kerrotaan sen tulleen tuoduksi tuhansia vuosia sitten suurelta itäiseltä mantereelta. Vesi ei sitä sammuttanut vaan sai sen leimahtamaan yhä uusiin liekkeihin. Se poltti ihmisen lihaa kuten puutakin, ja paloi jopa veden alle upotettuna. Ainoa keino sen sammuttamiseen, oli peittää se tiiviisti hiekalla. Mutta koko kaupungissakaan ei ollut tarpeeksi hiekkaa tuon määrän tukahduttamiseen.
Noviisi Lysenna näytti huolestuneelta. Hän tempaisi huntunsa pois antaen vaaleiden hiustensa hulmuta tuulessa. "Minun perheeni on siellä!", hän huusi kun vanhempi sisar tuli häntä rauhoittelemaan. "Heidät tapetaan!", hän kirkui. Hänen äänensä oli lohduton.
Muiden noviisien mukana, oli Myranda tullut tätä tuhotyötä katsomaan. Enää hän ei miettinyt kentaureja ja minotaruoksia tai Hilbertin kummallisia sanoja. Hän katseli itkien tuota hävitystä, sillä Wayrest oli ollut hänen kotinsa jo pitkän aikaa. Pari kaupungin kaartilaista oli hoputtamassa heitä sisään, sillä oli ennustettavissa että kaupungissa syntyneet mellakat ottaisivat heidänkin konventtinsa kohteekseen.
Mutta jokin heräsi Myrandan sisällä. Hän aluksi pelkäsi sen johtuvan suonissaan virtaavasta pahasta verestä, että hän haistaisi taistelun ja nyt ryntäisi verenhimoisena tappelemaan. Hän haistoi rikinkatkuisen savun, joka noista palavista ammuksista lähti niiden halkoessa ilmaa. Mutta sitten hän haistoi jotain muutakin. Hän haistoi veren tuoksun ja palavan lihan.
Ja sitten hän tajusi, että hänen halunsa olikin auttaa. Tuolla oli kaupungillinen ihmisiä kauheassa vaarassa ja hätää kärsimässä. Ja Myranda osasi parantavia loitsuja paremmin kuin moni muu. Siksi hän juoksi konventin portaat alas kohti tulimyrskyä. Juokseminen ei toki ollut kovin sulavaa, sillä noviisin kaapu oli varta vasten suunniteltu estämään paheellinen kiirehtiminen. Joku vanhemmista sisarista juoksi hänen peräänsä. Hänen noviisinhuntunsa lensi pois tuulen mukana, ja Myranda tunsi kuuman ilman kasvoillaan.
Hänen takanaan myös noviisi Lysenna yritti juosta kaupunkiin. Hän tiesi missä hänen perheensä asui ja hän olisi halunnut vain varmistaa olivatko he kaikki kunnossa. Kuitenkin eräs vanhemmista sisarista sai hänestä kiinni ja rimpuillen raahasi hänet sisään kaartilaisten sulkiessan konventin ovet heidän edestään. Myrandaa kävi häntä hieman sääliksi, sillä nyt hän joutuisi odottamaan ikkunan takana joka päivä perheensä seuraavaa vierailua saadakseen tietää olivatko he edes elossa. Ja hän vaipuisi päivä päivältä syvemmälle epätoivoon, kun hänen perheensä ei pääsisikään tulemaan.

Casimir
Kuningas Casimir heräsi. Hän haistoi savun ja maistoi veren suussaan. Hän ei varsinaisesti kutsunut itseään oppineeksi, mutta hän tunnisti olevansa sokissa. Hän ei tuntenut kipua, se tulisi vasta myöhemmin. Hänen oli siis nopeasti selvitettävä, oliko hänellä vakavia ruumiillisia vammoja. Casimir alkoi pala palalta riisua haarniskaansa. Hänen jalkansa toimivat normaalisti ja sama päti myös käsiin. Rintapanssarin alla oli pelkkä alustunika, mutta se ei ollut verinen. Hyvä niin, hän ajatteli.
Hän avasi kypäränsä silmikon. Kypärä pysyisi päässä, sillä taistelu saattoi olla vielä käynnissä. Casimir ei nähnyt missään omaa hevostaan, eikä myöskään omia miehiään. Hän tajusi nopeasti, että heidän viereensä oli osunut yksi noista Gautierin tuliammuksista. Hän oli myös epäonnistunut kaupungin pelastamisessa. Ilmaa halkoivat yhä satunnaiset katapultin sinkoamat pikitynnyrit, mutta niitä näytti olevan vähemmän ja ne osoivat vain köyhien alueelle. Tuhon täytyi olla valtaisa.
"Renald!", hän huusi veljeään. "Renald! Renaaaaald!!"
Mutta ei saanut vastausta. Kaiken kukkuraksi hän tiesi, että mikäli hän kuolisi, periytyisi valtakunta sille idiootille. Sen hän haluaisi välttää kaikin keinoin. Renald ei pystyisi ikinä samaan, vaan käyttäisi valtakunnan kassan omiin huvituksiinsa. Casimir oli jo pitkään miettinyt testamentata valtakuntansa serkulleen Camlornin herttua Sebastienille. Hän olisi jopa saattanut hankkia tarvittavat asiakirjat jo tässä kokouksessa, mutta Sebastien ei ollut saapunut. Joka tapauksessa hän tiesi, että hänen serkkunsa oli luotettava mies ja taitava mitä valtakunnan asioiden pyörittämiseen tuli.
Casimir nousi seisomaan. Se ei olisi hänen kohtalonsa kuolla yksin Wayrestin kaduilla. Joku tulisi kyllä pelastamaan hänet. Hänen hautamonumentissaan ei lukisi "joutui omien ratsumiestensä tallaamaksi". Se ei olisi hänen kohtalonsa. Hän hallitsisi vielä pitkään ja valtakunta vaurastuisi yhä enemmän. Mutta häntä huoletti, josko joku satunnainen roisto tulisi kadulla vastaan. Hänen kypäränsä ei ollut kruunu, joten häntä saattoi helposti luulla vain harhailevaksi sotilaskarkuriksi. Hän oli riisunut oman haarniskansa, joten kaupungin kaarti saattaisi jopa luulla häntä loikanneeksi kaartilaiseksikin!
Casimir lähti kävelemään. Ei hänen jalkansa ei sittenkään toiminut hyvin. Jotain oli rikki. Hän ei vain tuntisi sitä vielä. Casimir ei ollut ikinä saanut vakavaa vammaa. Tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa, ja ensimmäinen vammautumisensa. Hän kuitenkin toivoi, ettei joutuisi ontumaan loppuelämäänsä. Se estäisi häneltä myös tulevat mittelöt. Yhäkin hän mietti minne hänen miehensä olivat ilman häntä rynnänneet.
"Sir Lanis! Pierre! Renald!", hän huusi. Mutta ilman vastausta.
Itse asiassa kuningas Casimir oli ainoa joka hevosensa selästä tipahti. Ensinäkin ammus osui häntä lähimmäksi. Toiseksi hän oli koko joukon surkein ratsastaja. Pierre ja Sir Lanis olivat kokeneita ritareita, ja saivat pidettyä ratsunsa hallinnassa vaikka ne kyllä pillastuivatkin. Prinssi Renald taas oli joutunut todellisiin ongelmiin. Hänen ratsunsa oli pillastunut, mutta jotenkin hän oli saanut pidettyä ratsunsa hallinnassa sekä myös Daggerfallin tunnuksen kädessään. Tämä todennäköisesti johtui siitä, että prinssi Renald vietteli usein aatelisneitoja ratsastustaitojensa avulla. Mikään turnajaismestari hän ei ollut, mutta ainakin hän pystyi ratsastamaan nopeasti. Mutta tämän päivän jälkeen hän saattoi jo kutsua itseään jo todella taitavaksi ratsumieheksi.
Pikitynnyristä levisi nopeasti ympärille polttavan kuuma ja sankka savu. Sir Lanis oli hoputtanut koko joukkoa eteenpäin, päästäkseen ulos savupilvestä mahdollisimman nopeasti. Sir Lanis oli sitten nopealla vilkaisulla nähnyt, että suurin osa ratsastajista oli vielä pystyssä. Hän vain oletti kuninkaan jääneen taakse, ja määräsi ritarit jatkamaan rynnäkköään. He olivat kuin olivatkin päässeet keskustorille, jossa Renald oli iskenyt Daggerfallin tunnuksen keskustorin keskelle.
Mutta kenraali oli luullut, että kyse oli jostain kapinallisten tempusta. Hän oletti, että he vain vannoisivat näin uskollisuutta kuningas Casimirille. Mutta kaikeksi onneksi hän nopeasti huomasi myös ratsuritarit juuri ennen kuin he hajaantuivat etsimään kadonnutta kuningastaan. Sen jälkeen hän oli määrännyt katapultit suuntaamaan tulituksensa köyhälistön asuinalueille, mikä myös oli hänen alkuperäinen kohteensa.
Siispä Casimirin uhkarohkea yritys saada väkijoukko hajaantumaan oli kuin olikin johtanut monien pelastumiseen. Mutta monien pelastuneiden perheet menehtyivät kenraalin lanatessa köyhäinalueita maan tasalle. Mutta keskustorille jääneet saattoivat laskea aseensa ja haavoittuneille tuotiin maagien killan parantajien toimesta apua. Kaupungin kaarti oli lähtenyt nopeasti palauttamaan järjestystä, ja pian Gautier joutui määräämään pommituksen loppumaan, kun kaartilaiset ottivat strategiset kohteet jälleen hallintaansa, ja Wayrestin viirit nousivat jälleen kaupungin keskustorille.
Mutta tätä ei Casimir tiennyt. Hän oletti kaikkien muiden kuolleen, ja alkoi etsiä suojaista paikkaa jonne piiloutua taistelun ajaksi. Useat rakennukset yhä paloivat ja jopa katukiviä yhdessä pitävä laasti oli sulanut polttavan tulen vuoksi. Hän oli myös hyvin onnekas siinä mielessä, että jos hän olisi ollut tajuttomana vähän pitempään, olisi hänen ruumiinsakin saattanut palaa olemattomiin. Hän oli saanut jonkinlaisen iskun päähänsä, mutta kauaa se ei häneltä mieltä hämärtänyt.
Vastaan alkoi tulla ihmisiä. He pakenivat keskustorilta. Useat näyttivät rähjäisiltä, ja olivat aivan rahvasta voidakseen kävellä suurtorilla. Joillakin oli mukana improvisoitua aseistusta. Oli talikkoja ja kirveitä, mutta monen vyöllä oli myös perinteinen puukko tai keittiöveitsi. Osa talutti mukanaan haavoittuneita. Heillä oli palovammoja tai ruhjeita tallatuksi jouduttuaan, mutta hyvin harvalla oli aseiden jättämiä jälkiä. Vastaantulijat eivät kiinnittäneet kuninkaaseen huomiota. Casimir tunsi sata tarinaa kuninkaista, jotka kuolivat typerillä tavoilla. Hän tiesi, että kruunupääkin voisi joutua väkijoukon lynkkaamaksi kuten kävin kuningatar Belene papinpolttajalle.
Casimir ei tiennyt mitä tehdä. Hänen päätään alkoi huimata. Veri pakkautui päähän ja sydämen jyskytys tuntui kuin uudelta iskulta kypärään. Hän vapisi. Vasta sitten hän tajusi ottaa kypäränsä pois. Hän alkoi hoiperrella ympäriinsä, ja joutui ottamaan tukea talojen seinistä. Seiniin jäi verisiä kädenjälkiä. Näkö sumeni.
"Olen Casimir Deleynin huoneesta, minua kutsutaan hyväksi", hän sopersi vastaantulijoille. "Auttakaa minua..."
Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. "Auttakaa, tarvitsen apua!", mutta hänen kehonsa ei enää totellut häntä. Päätä alkoi särkeä, kipu säteili niskan kautta selkään ja sieltä edelleen jalkoihin. Pian hän romahti polvilteen mutaiseen maahan. "Auttakaa..."
Sitten hän tajusi kokeilla päätään. Hän tunsi otsassaan syvän kuopan. Siihen oli osunut laukkaavan ratsumiehen kavio. Hän ei koskaan saisi tietää kenen. Kun hän katseli kättään uudelleen, näki hän pelkkää verta. Hän oli loukkaantunut. Pahasti. Tällainen vamma ei ollut parannettavissa. Se tiesi kuolemaa. Varmaa sellaista. Tai ainakin loppuelämää vuoteenomana, ja täysin kyvyttömänä hallitsemaan. Hänen mielensä haipuisi olemattomiin hetkenä minä hyvänsä.
Casimir romahti selälleen. "Renald auta minua!", hän huusi vielä kerran. Mutta hänen ratsumiehensä olivat jo tarkistaneet tämänkin kadun. Häntä ei vain oltu huomattu. Hän toivoi että jäisi edes eloon. Hänen oli jotenkin estettävä valtakunnan periytyminen prinssi Renaldille. Siitä tulisi hänen viimeinen hyvä tekonsa.
Casimir katsoi taivasta. Oli syksy. Muuttolinnut matkasivat wrothgarin vuorten solista kohti etelää. Suurin osa jatkaisi kohti Cyrodiiliä tai Hammerfellin vehreitä rantoja. Mutta osa jäisi talvehtimaan myös Daggerfalliin. Siellä talvi ei ollut hirveän luminen tai kylmä. Toki ihmisillä oli mahdollisuus tehdä lumiukkoja talvella, tai vaikkapa lumilinnoja. Osittain Casimirin ansiosta, oli Daggerfallin rahvaalla tarpeeksi lämpimiä vaatteita talven lumileikkeihin. Ja vaikkei ollut, saattoi aina lämmitellä julkisessa haltiakylpylässä. Mutta hän ei ikinä pääsisi näkemään sitä. Casimir tajusi, että hänen tulisi katsella enemmän työhuoneensa ikkunasta. Hän oli niin keskittynyt parempaan pyrkimiseen, ettei hänellä juurikaan ollut aikaa nauttia tuloksista. Se tulisi olemaan Renaldin osa.
Ja sitten Casimir näki yllään kasvot. Ne eivät olleet ritarin, mutta niissä oli jotain ritarillisen tuttua. Ne eivät olleet edes parantajan. Ne kuuluivat nuorelle tytölle. Ehkä yksitoistavuotiaalle. Casimir muisti nuo kasvot jostain. Ja nuo pitkät hiukset, ne hän oli nähnyt ennenkin. Ja ei taatusti unessa. Hän ei nähnyt unia.
"Mene pois lapsi", hän sopersi. "Täällä on vaarallista..."
"Ole hiljaa jos haluat elää!", tyttö huusi. "Minä parannan sinut."
Mutta Casimir tiesi, ettei mikään loitsu voinut korjata hajonneita aivoja. Se ei ollut mahdollista. Seuraavan kerran kun kuolevainen haluaisi jutella hänelle, oli tämän ensin taikakeinoin otettava yhteys rajan taa Atheriukseen.
"Tyttö..", jatkoi Casimir. "Sinä osaat kirjoittaa? Tuo minulle pergamenttia tai edes lumppua, vereni sinetöikööt viimeisen tahtoni."
Mutta tyttö ei ollut kuulevinaankaan. Hän laittoi kätensä rukoukseen ja iski ne sitten kuninkaan rintaan. Casimir tunsi jumalallisen elämän virtaavan suonissaan. Hän tunsi loppumattomuutta, jatkuvuutta ja loputonta voimaa. Kuten pyhä Pelin niin monta sukupolvea sitten jossain lastensadussa. Casimir henkäisi syvään ja näki jälleen sinisen taivaan. Nyt hän näki myös linnut selvästi.
Mutta tytön kasvot olivat poissa. Hän oli lähtenyt etsimään lisää haavoittuneita. Casimir nousi ylös. Hänestä tuntui kuin hän voisi juosta maailman ympäri valtameristä välittämättä. Hän tunsi helpotusta, mikään ei voisi viedä häneltä tätä tunnetta. Kaikella hänen tekemällään työllä olisi nyt tarkoitus.
Casimir katseli kättään. Se oli yhä yltä päältä veressä kuten myös hän itse. Silti kaikki kipu oli kadonnut olemattomiin, ja pää tuntui selkeämmältä kuin koskaan. Mitään jälkeä vammasta ei ollut. Sitten Casimir katsoi vaatteitaan. Ne olivat likaiset ja veriset. Hänessä ei ollut jäljellä mitään kuninkaallista. Ja sitten Casimir tajusi, ettei tuo tyttö ehkä koskaan saisi tietää pelastaneensa itse Daggerfallin kuningas Casimirin hengen.

Myranda
Myranda asteli keskustorilla. Hänen edessään oli haavoittuneiden loppumaton rivistö. Kaartilaisia jotka oli hakattu puolikuolleiksi. Paniikissa tallautuneita siviilejä. Sekä hirveistä palovammoista kärsiviä kapinallisia, joita ei kukaan ollut vielä muualle siirtänyt. Kaikki se oli niin kauheaa. Myranda ei kuitenkaan pelännyt.
Hän ei pelännyt verta ja muita nesteitä, jotka mitä erilaisimmista haavoista pulppusivat. Hän ei pelännyt tarttua sahaan ja irrottaa miehen tuhkaksi hiiltynyttä jalkaa. Hän ei myöskään pelännyt katsoa kun pari kostonhimoista kaartilaista surmasi miekoillaan miehen, jonka hengen hän oli juuri taikakeinoin pelastanut.
Ei hän pelännyt enää mitään. Ei sellaisen kokemuksen jälkeen. Kello kävi varmaan jo kahdeksattätoista, ja pian aurinko jo laskisi. Silloin työ olisi vaikeampaa, sillä ihmisten haavoja ei nähnyt niin hyvin. Ainoa asia jota Myranda nyt syvällisemmin mietti oli yksi kysymys: Miksi? Tai kyllähän hän tiesi miksi. Hän oli kymmenvuotiaaksi fiksu tyttö. Ihmiset olivat nälkiintyneitä eivätkä enää nähneet muuta vaihtoehtoa. Sitten kaupunkia hallitsevat miehet olivat pitäneet kiinni asemastaan käytettävissä olevin keinoin.
Myranda tunsi viimein ylpeyttä kaikesta mitä hänessä oli. Hän tiesi mitä kaikkea hyvää voisi voimillaan tehdä. Yhtäkkiä hän tunsikin ylpeyttä muistaessaa, kuinka Hilbert oli kutsunut häntä "ritarin ja lohikäärmeen tyttäreksi". Hän yhä mietti oliko lohikäärme hänen isänsä vai äitinsä. Vestigeen kun sopi kumpikin määritelmistä.
Myranda jatkoi työntekoa. Kaartilaisten veriset vaatteet piti veitsellä leikata pois. Sitten niiden alla piilevät haavat oli parannettava loitsuin, ennen kuin ne menisivät kuolioon. Kuitenkin jos sisälmykset näkyivät, oli haavan puhdistaminen yrteillä myös tärkeää. Muutoin ihon alle saattaisi jäädä epäpuhtauksia.
Myranda myös ei malttanut peitellä hymyään, kun killan maagit katselivat ihmeissään hänen loitsimista. Hän oli kuitenkin jo laittanut noviisinhuntunsa takaisin päälleen. Näin maagien kilta saattoi vain kärvistellä tuskassaan, ettei ikinä saisi kouluttaa häntä. Myranda etsisi jatkossa omat tiensä opintoihin.
Mutta yksin hän ei ollut työtänsä tekemässä. Pyhän Pelinin konventti oli säästynyt kaikelta tuholta, joka oli vallannut muun kaupungin. Kaikki vanhemmat sisaret ja noviisitkin olivat tulleet keskustorille auttamaan haavoittuneiden hoidossa. Tai sitten kyseessä saattoi olla kenraalin käsky. Joka tapauksessa Myranda ainakin tiesi olevansa vapaaehtoinen. Ja hän oli siitä hyvin ylpeä.
Myranda näki myös noviisi Lysennan. Hänkin oli hoitamassa haavoittuneita, mutta ei hänellä mitään todellisia taitoja ollut. Eikä hän edes voinut sietää haavoittuneiden löyhkää ja ainaista valitusta. Sellaisia ne jalosukuiset olivat. Siksi hänen osakseen jäi tuoreiden sidetarpeiden hakeminen Wayrestin palatsista, jonka kenraali oli määrännyt muutettavaksi väliaikaiseksi parantolaksi. Kuitenkin kun heidän katseensa hetkeksi kohtasivat, näki Myranda mielestään pilkahduksen ihailuakin. Mutta kaikki muu oli sitten vain rajatonta huolestuneisuutta.
Mutta sitten Myranda näki Lysennan pudottavan sidetarpeita täynnä olevan korinsa, ja juoksevan niin lujaa kuin pääsi torin toiselle laidalle. Siellä häntä odotti parras kauppiaslordi, joka otti hänet lujaan syleilyynsä. Kummatkin kyynelehtivät, mutta pari vangittua kapinallista katseli heitä jurosti. Tuo kaksikko edusti heille nimittäin taistelun voittanutta osapuolta. He pitäisivät asemansa ja eivät kärsisi seuraamuksista. Sen sijaan kapinalliset odottivat vain julkista teloitusta kenraalin pystyttämällä giljotiinilla, mutta kenraali saattaisi olla myös armollinen ja lähettää heidät palkattomiksi sotilaiksi Cyrodiilin rintamalle.
Mutta nuo kapinalliset olivat väärässä. He eivät tienneet, että Lysenna saisi pian kuulla, että hänen perheensä huvila oli poltettu. Hän saisi kuulla, että hänen isänsä Cynric Pellingare oli menettänyt lähed koko omaisuutensa ryöstelyssä, ja oli nyt pakotettu muuttamaan maaseudulla sijaitsevalle huvilalleen. Se estäisi häntä myös vierailemasta tyttärensä luona konventissa vähään aikaan. Ehkä aikanaan saisi Lysenna myös selville, että hänen äitinsä ei onnistunutkaan paeta laivalla Daggerfalliin. Että hänen äitinsä joutui väkijoukon käsiin ja hänet raiskattiin monesti, ennen kuin eräs humalainen tallipoika surmasi hänet kirveellä. Eikä Cynric Pellingare antaisi ikinä anteeksi suurkuninkaalle, sillä hänen pakonsa oli paniikin laukaissut.
Mutta sitten Myranda näki, jonkun jota ei olettanut näkevänsä enään koskaan. Ainaisen hilpeä Hilbert istui jalat ristissä aidanseipäällä piippua poltellen. Hilbert huomasi hänet, mutta käänsi katseensa nopeasti pois ja siirtyi katselemaan miten haavoittuneita hoidettiin. Hän vaikutti olevan hyvin kiinnostunut kaikesta mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kukaan ei taas kiinnittänyt huomiota häneen. Myranda mietti, eikö hän ollutkaan mellakoimassa muiden pelaajien tapaan.
"Minä olen vain nöyrä tarkastelija utelias. Tarina on minulle tärkein, eikä miekka tai loitsu."
Hilbert ei kuitenkaan puhunut. Hän oli telepaatti. Se kieltämättä selitti pari asiaa. "Nyt kultamaijani äänen jo kuulen. Ja kuulen jo miten hän minua takaisin anelee. Mutta yhden neuvon vielä annan: Älä usko jumaluuksiin. Saman virheen aiemmin tein, ja siitä maksaa saanut olen. Näkemiin siis Myranda ritarintytär, jonka suonissa virtaa lohikäärmeen veri. Ehkäpä nämä eivät loppujen lopuksi hyvästit olleetkaan." Sen sanottuaan Hilbert hyppäsi alas ja käveli pois.

Casimir
"Teidän majesteettinne on tehtävä jotain!", Juuri ulkosalla parempaan viittaan pukeutunut Casimir kihisi kiukusta. "Tämä verilöyly tulee vainoamaan muistoanne ikuisesti!"
Suurkuningas Emeric oli juuri palannut piilopaikastaan ja ottanut asiakseen tarkastaa haavoittuneiden hoito suurtorilla. Tietysti kenraali Gautier halusi olla ensimmäinen, joka hänelle tästä "suuresta voitosta" kertoisi. Emeric käveli jo reippaasti ja Gautier mielisteli häntä kaiken aikaan. Kuitenkaan Casimirilta ei voinut jäädä huomaamatta, että Wayrestin kuningas tuoksahti epäilyttävästi viemärivedeltä. Mutta kruunupäät olivat ennenkin paenneet Wayrestin viemäreihin, joiden kerrottiin olevan koko provinssin laajimmat.
"Mieheni on nyt hieman väsynyt tämän vauhdikkaan päivän tapahtumista, ja arvostaisimme kovasti, jos meitä ei tänään enää häirittäisi."
Puhuja oli kuningatar Maraya, jota myös jalokiveksi kutsuttiin. Sentinelin ja Hegathen sekä koko Hammerfellin prinsessa. Casimirkaan ei voinut olla mykistymättä tämän kauneudesta. Pariskunnalla oli ikäeroa neljäkymmentä vuotta, ja hänen mielestään tuollainen nainen oli aivan liian hyvä Emericille, joka oli liian vanha antaakseen enää vaimolleen mitään.
Toki Hammerfellin naiset ovat aina kuuliaita miehilleen. Sellaisia kun ovat. Hänen mustat hiuksensa muistuttivat Casimirin mieltä siitä mystisestä tytöstä, joka hänet pelasti.
Emeric oli juuri kävelemässä pois ja kenraali Gautierin kasvoille levisi jälleen vahingoniloinen hymy. Hän oli pääsemässä pälkähästä. Taas.
"Ette te voi pitää tuollaista sotahullua neuvostossanne!", huusi Casimir kuninkaalle. "Hän lietsoo tämän provinssin sotiin ja tuo tullessaan vain tuhoa ja kuolemaa."
Sitten suurkuningas Emeric puhui viimein. Hänen äänensä oli yhä selkeä ja vakuuttava, sillä toisin kuin virkaveljensä Evermoressa, ei Emericin mieli ollut vielä vanhuuden sumentama. Ja kaikesta huolimatta hän oli ainoa ihminen koko provinssissa, jota myös Casimirin oli kuunneltava päätöksiä tehdessään.
"Hyvä kuningas Casimir", aloitti Emeric puheensa virallisesti aivan kuin olisi kirjoittamassa kirjettä kaukaiselle liittolaiselleen. "Ymmärrän täysin huolenne mitä tulee arvoisan kenraalini ja sijaishallitsijani käyttämiin koviin otteisiin tämän kapinan kukistamisessa. Mutta minun on silti huomioitava, että tässä maailmassa ja tässä ajassa niin kunnia kuin kunniattomuuskin on katoavaista. Eilisen vihollinen on huomisen liittolainen, kuten kohta nämä kapinallisetkin marssivat armeijassamme Cyrodiilissa. Eilisen liittolainen on huomisen vihollisemme, kuten pelaajat ovat nyt, mikäli emme tee seuraavaa liikettämme viisaasti. Mitä taas seuraavaksi tapahtuu, riippuu pääosin meille vihamielisistä tahoista. Politiikkani ei muutu, ja kenraali säilyttää asemansa. Sota jatkuu, ja se päättyy toivon mukaan voittoon. Minä olen nuorempana sotinut vaikka missä, ja tässä en olisi jos sotiessani olisin tehnyt yhtäkään virhettä. Kokemuksieni pohjalta jaan myös täysin kenraalini näkemyksen sodan tavoitteista ja merkityksistä. Nyt voimme myös siirtää joukkojamme Cyrodiiliin, sillä toista kertaa ei Wayrestin rahvas uskalla kapinoida. Mitä minuun taas tulee, aion elää vielä monta onnellista vuotta ja hallita tätä valtakuntaa niin kuin ennekin."
Emeric lopetti ja kääntyi pois. Hän marssi kuningattarensa ja parin häntä saattavan ritarin kanssa kohti Wayrestin palatsia. Kenraali Gautier jäi vielä hetkeksi. Hän oli juro ja tunteeton mies, mutta hänen mielensä luultavasti juhli kuin mielipuolella, sillä hänen kuninkaansa oli juuri myöntänyt tämän olevan päivän todellinen sankari. Hän katsoi Casimiria omahyväisesti. Aivan kuin alempaansa, jonka hän on juuri päihittänyt.
"Vai sotahulluksi minua sanot?", hän aloitti kylmästi. "Jonakin päivänä saatat toivoa, että sinuakin avittaisi tällainen sotahullu. Saatat ehkä luulla, että Daggerfall elää jonkinlaista kultakautta. Totta on, että olet selvittänyt isäsi taakse jättämät ongelmat, mutta samalla nämä onnettomat ajat ovat tuoneet tialle uusia. Valtakuntasi vauraus on lähtöisin pelaajista, jotka ovat tällä hetkellä toivonmukaan onnellisia, koska tuen heitä joka käänteessä. Mutta jos he suuttuvat, saatat vielä nähdä Abahin sataman rajattoman sotalaivaston seilaamassa pikkukaupunkiasi kohti. Silloin saatat toivoa, että minunkaltaiseni mies olisi tilannetta selvittämässä. Sitten saatat myös luulla, että kaikki ne sinun hienot projektisi pyörivät vain mystisen tahdonvoimasi voimalla. Mutta ei. Tuot pohjoisesta halpatyöläisiä. Reachilaisia omine vanhoine jumalineen ja kulttuureineen. Milloin tahansa he saattavat kokea tehtäväkseen kapinoida, koska joku metsien ja kukkuloiden jumala käskee heitä niin tekemään. Sinuna kehottaisin katselemaan selustaasi..."
Casimir kohdisti kenraaliin myrkyllisen katseen. "Sinulla siis on vakoojia kaupungissani."
"Luonnollisesti", vastasi kenraali uhkailevaan sävyyn. "Leijonavartio toimii provinssin joka kolkassa. Myös siellä, missä kaltaisesi pyrkyrit yrittävät tuoda tilallemme muita ritarikuntia."
Kenraali asteli pois ja Casimir huomasi seisovansa yksin torilla. Tai olihan tori täynnä muita ihmisiä, mutta hänellä ei ollut miehiään mukanaan. Se tuntui omituiselta. Hänen omat miehensä olivat palatsilla ompeluttamassa omia haavojaan. Ei Casimir heille kaunaa kantanut, mutta silti häntä harmitti ikävä tilanne johon hän oli joutunut. Hänelle jumalallista voimaa antanut tunne oli tiessään, ja tilalla oli vain tappion katkeraa kalkkia. Hän oli hävinnyt tämän taistelun, mutta mikään tulos ei ollut helppo saavuttaa.
"Teillä onnea oli herrani", kuului lempeä miesääni hänen takaansa. "Tulla itsensä Vestige lohikäärmesukuisen tyttären pelastamaksi."
Mutta kun Casimir katsoi taakseen, ei hän nähnyt ketään. Vain lihavan munkinkaapuun pukeutuneen miekkosen kävelemässä ohitseen. Mutta tämä poltti piippua. Mutta sitten Casimirin silmät huomasivat sen saman tytön, joka hänet oli pelastanut. Myranda lohikäärmeensukuisen huoneestahan se siinä. Nyt Casimir muisti missä oli nähnyt nuo kasvot aiemminkin.
Aubignyn turnajaiset olivat ehkä tähän asti suurin Casimirin valtakaudelle sattunut skandaali. Se oli sen verran kiusallinen, että jopa Casimir oli katsonut parhaaksi teeskennellä unohtaneensa ne tapahtumat. Hän ei vieläkään voinut uskoa, että antoi itsensä tulla yhden vasallinsa hyväksikäyttämäksi hänen juonessaan kaapata Myrandan isä. Juoni luonnollisestikkin epäonnistui, mutta Casimir oli monesti pohtinut kantoiko Vestige hänelle kaunaa siitä. Hän itse oli aikanaan kovasti tykästynyt Vestigeen ja vannonut tälle ikuista ystävyyttäkin, mutta nyt epäili että rakentava suhde kaksikon välille ei enää olisi sen koettelemuksen jälkeen mahdollinen.
Mutta Casimir katsoi olevansa hieman velvollinen hyvittämään Vestigelle nuo tapahtumat. Tai ainakin hän voisi auttaa jotakuta, josta Vestigekin välitti. Ehkäpä Vestige joskus saisi tietää hänen hyvästä sydämestään. Siispä hän harppoi kaikkien löyhkäävien ja valittavien haavoittuneiden läpi Myrandan luo.
"Hei", Myranda sanoi lapsellisella äänellään huomatessaan Casimirin katseen. Hän ei näyttänyt hämmästyneeltä.
"Yleensä on tapana polvistua kuninkaan edessä", huomautti Casimir lempeästi.
"Minä en kumarra miesten edessä", vastasi Myranda. "Minusta tulee parantaja pyhän Pelinin konventtiin."
Casimir yritti näyttää vaikuttunutta. Tosiasiassa hän oli hieman pettynyt. Tyttöhän saattoi olla jo omistautunut asialleen, eikä häntä sitten enää saataisi vakuuteltua mihinkään järkevään. Salassa Casimir oli aina hieman halveksunut luostareita ja niiden tapoja. Hän ei uskonut jumaluuksiin. Ei ainakaan sellaisina kuin papit niistä opettivat. Casimir jakoi maagiensa näkemyksen aineellisesta maailmasta. Jumalat olivat vain kansa taikauskoa. Luonnonvoimia kasvoilla.
"Pelastit minut siellä kadulla", puhutteli Casimir Myrandaa jälleen. "Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Ja yleensä kuningas antaa kiitollisena vastapalveluksen. Kysy minulta siis mitä tahansa mitä haluat."
Myranda keskeytti askareensa. Haavoittunut mies hänen vierellään näytti jo hyvin kuolleelta, mutta sitten taas toisaalta Casimir ei ollut se ihmeitä tekevä parantaja. "Onko sinun linnassa paljon kirjoja kentaureista ja minotauroksista?", kysyi Myranda.
"Tottakai", vastasi Casimir ylpeänä. "Vain Ada-Mantian akatemiassa balfieran saarella on enemmän kirjoja. Haluatko kenties tulla lukemaan niitä? Meillä on monta hyvää vierashuonetta ja tie Daggerfalliin on yhä turvallinen näinä päivinä."
"En voi lähteä konventista", sanoi Myranda hieman haikeana. "Noviisivuoteni päättyy pian ja saan amulettini. Ettehän te sille mitään voi. Ettehän?"
"Olen kuningas. Teen heille tarjouksen, josta he eivät voi kieltäytyä", vastasi Casimir vihjaillen kumartuen mahdollisimman lähelle Myrandaa. "Pääset linnaani koska tahansa."
Myranda mietti ehdotusta hetken. Casimir odotti kärsivällisesti. Myranda näytti käyvän jonkinlaista sisäistä kamppailua. Hän halusi suostua, mutta jokin toinen voima veti häntä takaisin. Hänellä oli vielä tehtävää Wayrestissa.
"Kiitos", hän vastasi. "Mutta minusta tulee parantaja tänne. Olisin kuitenkin tosi kiitollinen jos saisin illaksi ja aamuksi jotain luettavaa. Näen varmaan aika hyvin hämärässä."
"Toiveenne on lakini", vastasi kuningas Casimir.

Myranda
Valkoisen tornin keisarillinen hoviväki oli kokoontunut keisarillisen vuoteen äärelle. Siinä makasi Myranda Lohikäärmeensukuisen huoneesta. Lohikäärmeen ja keisarin tytär. Kaikki painoivat päänsä alas kunnioituksesta ja tulevan menetyksen surusta, sillä aikaa ei ollut paljon jäljellä.
Keisarinnan silmät olivat yhä auki, mutta hän ei nähnyt enää mitään. Hänellä oli ollut koko elämänsä aikaa valmistautua tähän hetkeen, mutta silti hän halusi sanoa vielä jotain. "Haluan maata mieheni ja hyvän ystäväni Notariuksen vierellä, siellä missä elin elämäni rakkaimmat vuoteni. Wayrestin suuri katedraali olkoon viimeinen leposijani ja valkoiseen marmoriin kaivertakoot sinne kasvoni. Ei sellaiset kuin nyt, vaan sellaiset kuin minulla joskus kauan sitten oli. Säilyköön kauneuteni kivessä maailman loppuun saakka."
Hän lopetti voidakseen hengittää jälleen. Vanhuus oli pitkän iän kirous, eikä hänellä ollut enää paljon voimaa jäljellä. Ehkäpä tämä oli oikea hetki, jotta muut saattoivat ottaa hänen taakkansa kannettavakseen.
"Airut, tuokaa minulle miekkani", hän pyysi ja sai käteensä hienon joonialaisesta teräksestä valmistetun äpärämiekan. Se tuntui yhtä terävältä kuin aina ennenkin. "Pojalleni. Kauan eläköön keisari Vestige II!"
Ja niin kuoli Myranda I Lohikäärmeensukuisen huoneesta, jota myös suureksi kutsuttiin. Cyrodiilin ja koko Tamrielin keisarinna. Rauhallisesti hän nukkui pois omassa vuoteessaan rakkaidensa ja uskollisten vasalliensa ympäröimänä. Alamaistensa rakastamana hän viimein siirtyi Atheriukseen kunnioitettavassa yhdeksänkymmenenkahden vuoden iässä.

Casimir
Vanha Casimir siveli pitkää harmaantunutta partaansa. Kylmä tuuli puhalsi sisään teltan oviaukosta. Hän tunsi häpeää. Jälleen kerran oli hän ratsastanut päin talonpoikien järjestäytymätöntä rivistöä. Illiacin lahden konfederaation joukot olivat ottaneet kapinallisista murskavoiton keisarinsa johdolla.
Casimir saattoi viimein tuntea helpotusta. Hän oli viimein kukistanut viimeiset vihollisensa kentällä. Fundamentalistit olivat poissa ja kahdeksan jumaluuden seuraajat pakotettu kääntymään. Konventit lakkautettaisiin, kirkon omaisuus käytettäisiin kansan hyväksi ja bretonien renesanssi ja reformaatio saattaisi viimein toteutua. Nyt hänet voisi viimein tuntea nimellä "uudistaja".
Vaan silti hän tunsi häpeää. Niin monta viatonta oli kuollut Wayrestin taistelussa, että se saastuttaisi hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi. Yhtäkkiä hän tunsi outoa kaipuuta menneisyyteen. Aikaa jolloin hänet yhä tunnettiin Daggerfallin kuninkaana ja "hyväksi" kutsuttiin. Aikaa ennen sotia ja sekasortoa, joista hän oli provinssin luotsannut läpi.
Telttaan astui yksi hänen sotilaistaan. Tällä oli kädessään veitsi, mutta Casimir ei sitä heti huomannut. "Mikä on tuo viima?", hän pohti itsekseen, kun tunsi kylmän yötuulen kasvoillaan.
"Se on sinun kuolemasi harhaoppinen petturi", sanoi parrakas ja harvahampainen mies. "Kahdeksan jumaluuden puolesta!"
Ja niin he taistelivat. Casimir tunsi rinnassaan ensimmäisen piston, mutta hän ei taistelutta kaatuisi. Hän iski salamurhaajaa nyrkillä kasvoihin, ja kerran jopa kaatoi hänet maahan. Sitten hän tunsi veren maun suussaan ja toisen piston olkapäässään. Hän tarttui veitseen, mutta liian myöhään. Se oli jo pistänyt hänen sydämeensä.
Hän romahti kylmälle maalle verta suustaan yskien, ja yritti nousta ylös. "Saanko papin jotta voin tunnustaa syntini?", hän ähkäisi viimeisillä voimillaan, mutta salamurhaaja iski Casimirin työpöydällä olleen kauniin valkean haltiatyylisen kukkaruukun hänen päähänsä. Sitä ruukkua oli Casimir aina ihaillut ja nauttinut niiden lumottujen kukkien tuoksusta. Pian keisarin vartijat ryntäsivät sisään ja raahasivat murhaajan ulos.
Keisarin auttamiseksi ei kuitenkaan oltu tehtävissä enää yhtään mitään. Hän makasi maassa liikumatta, mutta silti vielä tajuissaan. Vanhalla Casimirilla olisi ollut vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa. Hän olisi pyytänyt tulla haudatuksi Wayrestin katedraaliin. Daggerfallin kuninkaallinen krypta ei sopinut Illiacin lahden suojelijalle. Hän olisi halunnut valkoisessa tornissa asustavan vaimonsa tietävänä, että hän rakastaa tätä. Hän olisi halunnut, että muut provinssin kuninkaan pysyisivät uskollisina hänen pojalleen, vaikka hän olikin keisarillinen.
Sen sijaan hän pystyi mumisemaan vain yhden toiveen. "Talos minua ohjatkoon...", ja niin hän siirtyi Atheriukseen vankkana yhdeksän jumaluuden palvelijana.
Niin kuoli Casimir Deleynin huoneesta, jota myös uudistajaksi kutsuttiin. Bretonien keisari. Salamurhan uhrina, ja hänen kuolemaansa niin juhlittiin kuin surtiinkin, mutta kaikeksi onneksi hänen sanattomat toiveensa kuitenkin toteutuivat hänen kuolemansa jälkeen.