Rikkinäinen mies Hot

Rikkinäinen mies
Järven rannalla oli hämärä, tamminen metsä. Tammet olivat siinä kasvaneet satoja vuosia, ja kasvaisivat vielä satoja vuosia eteenpäinkin. Pari kertaa oli pääkaupungista lähetetty salskea kirvesmies niitä kaatamaan, sillä keisari tarvitsi aina lisää puita laivastoonsa. Kuitenkin salskean ja juron kirvesmiehenkin sydän suli tuon tammilehdon nähdessään. Ikinä ei hän raaskinut kaataa noita syvälle juurtuneita tammia, nähtyään kaiken sen elämän mitä ne auttoivat pitämään yllä.
Tammien juurten välistä puski esiin sieniä. Niin kauniita keltaisia kanttarelleja kuin komeita punertavia kärpässiäniäkin. Sieltä täältä kasvoi myös vanha ja kurttuinen korvasieni. Aina välillä niityltä ja pelloilta eksyi tuohon lehtoon pieni peuranvasa, jonka emo oli juuri vieroittanut. Makean aterian se sai noista sienistä, ja voimaa palata taas niityille laiduntamaan.
Juurien alle saattoi kaivaa pieni metsämyyrä pesänsä. Siellä se sai rauhassa kasvattaa pasuettaan, ilman että susi tai karhu voisi ikinä rikkoa sen rauhaisaa kotoa. Tammen oksille sai taas pesän rakennettua vaikkapa maakotka. Aivan ylimmille oksille se kasasi oksista suuren linnansa, ja sinne muni sitten kaksi munaa. Kukaan ei häirinnyt kotkan rauhaa, ja lopulta sen poikaset saattoivat rauhassa lentää pesästä ympäröivää maailmaa tarkastelemaan.
Kaiken tämän oli kirvesmies nähnyt lukemattomia kertoja. Kun hän sitten katsoi vuoroin kirvestään ja vuoroin luontoa. Kaikki se kauneus sai hänen silmänsä vuotamaan, eikä hän milloinkaan kehdannut toteuttaa keisarin käskyä kaataa ne tammet. Ei vaikka keisari tarjosi kuinka paljon kultaa tahansa. Aina muutaman vuoden välein tuo kirvesmies saapui uudelleen lehtoon, mutta yhäkin hän valitsi luonnon kauneuden säilyttämisen kullan sijasta.
Mutta nyt olivat nuo tammet saaneet olla vähän aikaa taas rauhassa. Kirvesmiehiä ei näkynyt mailla eikä halmeilla, mutta kaikenlaista omituista väkeä kylläkin. Oli ilkeän näköisiä resupartaisia miehiä, jotka kantoivat selässään säkkejä, jotka oli täytetty rosvotulla tavaralla. Ja sitten oli viattomia pakolaisia, jotka vieraat sotilaat olivat kodeistaan häätäneet. Pari sotamiestäkin tuossa lehdossa kävi, keisarillisia sotaretkellä. Kaikki he saivat tammien tuuheista lehviköistä katon päänsä päälle sinä yönä jona päättivät ledossa yöpyä.
Metsän eläimet eivät hirveästi häriintyneet näistä uusista tulokkaista. Pari metsän henkeä kylläkin tosissaan alkoi puntaroimaan minkälaiset ajat olivatkaan maailmassa meneillään, kun tällaista väkeä metsässä ravasi. Mutta metsän rauha ei rikkoontunut, ja vanhat tammet sammalpartoineen huokaisivat helpotuksesta, sillä kirvesmiehiä metsän puut kaikesta huolimatta yli kaiken pelkäsivät.
Erään vanhan tammen rungossa oli pieni kolo. Sen oli siihen suuri käpytikka joskus ammoin kaivertanu, eikä vanhalla tammella ollut enää voimaa tai halua sitä kuorellaan tilkitä. Sen sisällä oli pesä, jossa asui lehtopöllö. Sen poikaset eivät olleet vielä kuoriutuneet, mutta kovin valppaasti se silti katseli maailmaa kolonsa suuaukolta vartioiden lastensa rauhaa.
Ja nyt se kuuli ääniä, joitä ei tässä lehdossa oltu pitkään aikaan kuultu. Ensin kuului kavioiden hiljaista kopsetta, ja sitten hevosen hirnahdus. Lopuksi kuului kahden miehen hilpeää puheensorinaa, ja he näyttivät olevan juttutuulella. Sitten tuli näkyviin kaksi ratsumiestä.
Toinen ratsasti valkoisella hevosella, mutta lehtopöllä ei tiennyt tästä sen enempää. Toisella taas oli ruskea ja komea ratsu, ja eri väriset hevoset näyttivät vieretysten hauskalta lehtopöllöemon mielestä. Valkoisella hevosella ratsastava mies oli pukeutunut mustaan matkaviittaan ja hänen selässään riippui kaksi tismalleen samanlaista pitkää ja kiiltävää miekkaa. Lehtopöllä helpottui, sillä miekoilla ei puita kaadettaisi.
Toinen ratsumies taas, joka ruskealla hevolla ratsasti, oli pukeutunut ruskeaan matkaviittaan. Hieman samanväriseen kuin hevosensakin. Hänen huppunsa alta näkyivät uurteiset vanhan miehen kasvot, sekä lyhyt hopeinen parta joka hulmusi tuulessa. Kummallakaan miehistä ei ollut minkäänlaisia tunnuksia mukanaan. Heitä saattoi luulla ryöväreiksi tai metsien miehiksi, mutta heidän ratsastustaitonsa olivat aivan liian hyvät sellaisiksi.
"No jo on aikoihin eletty", ajatteli lehtopöllö. "Siinä ratsailla kaksi niin kummallista miestä, että tässähän hämmästyy itse kaiken nähnytkin."
Ja niin näki lehtopöllö ensimmäisen kerran pelaajia. Noita maailman rajan ylittäneitä sotureita, joiden motivaatiot vaihtelivat ryöstelystä tavallisen kansan auttamiseen. Mutta huvittelemassa he yleensä olivat. Kuten myös tämä kaksikko, jota Vestige lohikäärmeensukuiseksi ja Notariukseksi kutsuttiin. Jälkimmäisellä ei vielä tähän aikaan ollut mainetta tuovaa lisänimeä, mutta myöhemmin hänet tunnettiin nimellä keisarinkruunaaja.

"Missähän täällä on Rumaren järven ranta?", pohti Vestige hilpeänä ratsastellessaan tammien välistä. "Ei ole tullut peseydyttyä taas viikkoon, ja nyt maistuisi myös joku näiden rantojen maineikkaista yrteistä. Katsohan Notarius, josko metsä tarjoaisi meille herkkujaan. Puolukoita tai metsämansikoita. Niitä voisin nyt maistella."
"Marjoista en tiedä...", vastasi Notarius nauraen. "Mutta paljon täällä on kyllä sieniä. Harmi kun ei tullut mukaan kattilaa. Muuten voisimme keittää maukasta sienikeittoa."
"No kyllähän täältä jostain yksi kattila löytyy", puhui Vestige pohdiskellen. "Maailmalla on tähän asti ollut tapana antaa meille kaikkea, mutta maailman lahjat on vain etsittävä ensin. Mietin missähän täällä on lähin linna tai linnanraunio."
"Sinähän se paremmin nuo kartta-asiat tunnet. Kun väität aina olevasi Cyrodiilin maasta kotoisin."
Notarius oli heistä kahdesta se vanhempi. Tai vanhemmalta hän ainakin näytti. Mutta paljoa ei lehtopöllö heistä tiennyt. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli haltioita nähnyt. Siispä lehtopöllö ei tiennyt, että maailmassa tietyt lajit pysyivät nuorempina pitkään. Sellaista kansaa edusti Vestige lohikäärmeensukuinen, ja vaikka hänen kasvoiltaan paistoi vain nuorekkuus, oli hänen sydämellään jo monen sukupolven mittelöt.
"Varohan näitä juuria", huikkasi Vestige nopeasti ystävälleen samalla kuin piti katseensa tammien juurissa. "On meinaa vanhoja tammia. Tuskinpa näistä enää saisi venettä edes rakennettua, mutta jos täältä edes sitä ruokaa löytäisi."
"Kurniiko jo vatsassa?", kysyi Notarius katsahtaen lehtopöllöön. "Minä jo mietin löytyisiköhän täältä jotain paistiksi kelpaavaa. Sinähän olet myös vähän parempi käyttämään metsästysjousta."
Lehtopöllö ymmärsi, että nyt oli parempi luikahtaa puun sisään. Tämä kaksikko oli nimittäin nälkäinen, ja luultavasti kohta laskeutuisi ratsailta. Enempää ei lehtopöllö kuunnellut heidän puhettaan, vaan rauhassa odotti, että heidän äänensä katosivat syvemmälle metsään. Sitten se lennähti takaisin pesäkolonsa suulle ja jatkoi vartiointiaan. Se toivoi, ettei samaa sakkia vähään aikaan ramppaisi sen pesäkolon edestä ainakaan vähään aikaan.

Vestige ja Notarius jatkoivat kulkuaan vehreässä ja kauniissa metsässä. Ja todellakin oli paljon, mitä ei lehtopöllö saisi heistä ikinä selville. Mitään tavallisia pelaajia ei kumpikaan nimittäin olleet, vaan todella kokeneita ja monin puolin jalomielisiä. Omat vikansa ja huolensa heillä oli, mutta vielä siihen aikaan heidät tunnettiin ihan kunniallisena kaksikkona. Parhaita ystävyksiä he olivat, mutta se oli jo toinen tarina.
Vestige lohikäärmesyntyisen huoneesta oli nimittäin maanpakoon ajettu prinssi. Ja Cyrodiilin maasta hänen sanottiin olevan kotoisin, mutta tämä ei tietenkään voinut pitää paikkaansa. Vestige oli syntynyt jo ennen maailman luomista, kun Cyrodiilin maata ei vielä ollut vaan sen paikalla oli pelkkä linnojen ja maalaiskylien täplittämä tasanko, jonka pahan ruhtinaan voimat ilkeyksissään pilasivat. Mutta Cyrodiilin keisarikunnan titteliä tuo Vestige havitteli, mutta tähän mennessä menestys oli ollut laihanpuoleista. Silti elettyäänkin niin monen monta aikaa, ei hän vielä ollut kyllästynyt vaeltamaan tässä maailmassa. Kukkulan takaa paljastui aina uusi kokemus. Maailma muuttui nimittäin paljon nopeammin, kuin hän ehti sitä tutkia.
Notarius taas ei ollut yhtä mahtava kuin ystävänsä, eikä taatusti yhtä vanhakaan. Kuitenkin paljon hyvää oli hänessäkin. Hän oli uljas ja oikeamielinen, mitä ei välttämättä voinut monista hänen kaltaisistaan sanoa. Hänen suonissaan ei virrannut lohikäärmeen ritari, eikä hänen sielunsa ollut profeetan itsensä siunaama. Silti häntä ei voinut haukkua ainakaan kehnoksi taistelijaksi. Häntä ei ehkä kutsuttu jalosukuiseksi tai ritariksi, mutta enimmäkseen hän käyttäytyi kuin sellainen olisi. Ehkä mainittavimmaksi eroksi ystäväänsä nähden, voisi hänen sanoa olevan hieman nöyrempi. Hän ei halajannut valtaistuimia tai rikkauksia, vaan hänelle riitti kun maailma viiletti hiljaa hänen ohitsensa hänen ratsastaessaan sen poikki.
Mutta heissä oli jotain muutakin erilaista kuin vain tavoitteet. He ratsastivat hyvin eri tavalla, ja oppinut olisi saattanut sen äkätäkkin. Vestige piti katseensa hevosen kavioiden edessä ja hänen vauhtinsa oli hiljaisempi vaikka hän kulkikin edellä. Hän piti toisen kätensä aina ohjaksilla ja toisella taas oli ikäänkuin valmiina ottamaan tukea jos sattuisi horjahtamaan. Tämä tietenkään ei tulisi tapahtumaan sillä Vestige oli taitava ratsumies, mutta hän oli silti jostain syystä varovainen.
Notarius taas oli uhkarohkeampi. Vaikkakaan ei luonteeltaan erityisen ylpeä, hän silti piti leukansa sitkeästi ylöspäin osoitettuna. Niin alas kui eteensäkkään hän ei katsellut vaan luotti, että hänen oriinsa pystyisi pitämään heidät kurssissa. Sillä aikaa keskittyi Notarius nauttimaan ohi matelevista maisemista ja aina välillä hän saattoi kaivaa pakkauksestaan itselleen jotain syötävää. Piippuakin hän poltti aina välillä, mutta sitä taas hänen ystävänsä ei harrastanut.
Ja syy heidän erilaiselle käyttäytymiselle oli sangen järkyttävä. Vaikka Vestige oli huomattavasti ystäväänsä vanhempi, oli hänellä käytettävissään vähemmän elämiä. Pelaajathan normaalisti voivat syntyä uudelleen aina kuoltuaan käytännössä loputtomissa, mutta Vestigellä tämä kyky oli rajoitettu yhteen kertaan. Hän oli nimittäin nuorempana joutunut vanhan ja viisaan miehen siunaamaksi ja vastineeksi hienoista erikoisvoimistaan, tuli hänen luovuttaa kaikki ylimääräiset lisäelämänsä. Nyt hänellä oli jäljellä yksi, ja sitä hän vartioitsi kuin kalleinta aarrettaan.
Notarius katseli Vestigeä takaapäin. Hänen ratsunsa oli kalpea tamma ja viittansa pikimusta kuten pitkät hiuksensakin. "Jos vaihtaisit miekkasi viikatteisiin olisit kuin viikatemies", hän huikkasi mukamas vitsikkäästi.
Vestige ei vastannut vaan nurisi hiljaa mielessään. "Loukkasinko sinua?", kysyi Notarius yhäkin hilpeästi. "Anteeksi."
"Olen tavannut liian monta ihmistä, jotka ottaisivat tuon kohteliaisuutena", vastasi Vestige synkästi. "Mutta tottahan toki olet oikeassa. Nyt pitäkäämme silmämme auki sopivan leiripaikan varalta. Luulenpa, että olemme matkanneet tänään jo tarpeeksi."
Mutta miksi he edes olivat keskellä metsää. Syitä oli monia, mutta ensinäkin he halusivat pitää hieman hauskaa. Metsä oli kaunis ja heidän tietääkseen autio. Siellä he saattoivat viimein hengähtää ja nauttia ulkoilmasta. Toisekseen he olivat pakolaisia. Vestige oli menneisyydessään nimittäin tehnyt useita sellaisia tekoja, joita muut pelaajat kutsuisivat rikoksiksi. Sen vuoksi hänellä oli lähestulkoon koko kansansa vihat päällään, joten hän ei erityisemmin ilahtuisi jos tiellä vastaan ratsastaisikin toinen pelaajasoturi.
"Ratsastakaamme järven rantaan", ehdotti Notarius. "Voinemme kalastaa siellä itsellemme illallista. Suolakala kun tympii pitkän maamatkan jälkeen, enkä sitä söisi jos vierellämme uiskentelee tuoretta lihaa vapaana."
"Samaa mieltä", vastasi Vestige. "Tekaisen itselleni ongen tuossa tuokiossa."
Niinpä he käänsivät kurssinsa kohti alavempaa maastoa. Metsän läpi virtasi myös monia pieniä puroja, jotka näyttivät heille suunnan. Ne olivat liian pieniä, jotta kala saattaisi vaeltaa ylempänä oleviin metsikön lampiin, mutta niiden rannalta löytyi monia kauniita kukkia, joista monet olivat myös voimallisia yrttejä. Kuitenkin mitä yrtteihin tuli, oli kummankin pelaajan satulalaukussa kasveja jo aivan tarpeeksi.
Yhdestä tammesta roikkui jo monta vihertävää terhoa. Vestige otti pari sellaista käsiinsä. "Nämä voimme antaa uhriksi lehdon hengelle, mikäli sellaisen löydämme. En raaskisi luopua hyvästä muonastamme, mutta uskon että metsän henget ymmärtävät näin hyvät aikeemme."
Järven rannassa kasvavien kukkien tuoksu tuntui jo selvästi heidän sieraimissaan. Sammakot kurnuttivat kaislikossa ja jostain kuului kuuluva molskahdus, joka saattoi merkitä vain, että suuri hauki oli saanut itselleen saaliin. Jatkuva ratsastus oli vaatinut heiltä veronsa ja heidän lihaksiinsa särki. Kohta he olisivat kuitenkin vapaita lepäämään.
Mutta sitten Notarius huomasi puiden lomasta jotain. Valkoisen patsaan, jonka köynökset olivat kietoneet syleilyynsä. Marmorista se oli tehty, hän tiesi. Kaukaa hän ei enempää nähnyt. "Katsohan tuonne", hän sanoi ystävälleen patsasta osoittaen.
"Totta tosiaan, haltiaveistoshan se siinä", vastasi Vestige patsaan nähtyään. "Jospa saisimme yösijan heidän vanhasta kaupungistaan."
Niin he käänsivät ratsunsa kohti tuota patsasta joka keskellä metsää aivan kuin toivotti heidät tervetulleiksi. Notariuksen mielestä se näytti ehkä hieman pelottavaltakin, sillä sen kasvot olivat ehjät ja tuijottivat heitä herkeämättä. Vestige kuitenkin nopeasti laukkasi patsaan luokse ja nousi sitten ratsailta ja hetken jäseniään venyteltyään alkoi tarkastella sitä lähemmin.
Vestige repi käsin pois köynöspeitteen patsaan yltä ja tarkasteli sitä sitten kiinnostuneena. Se oli hieman vinossa, sillä maa sen alla oli pehmeää ja patsaan jalusta oli särkynyt. Patsas esitti mitä sievintä haltianaista, joka oli kohottanut kätensä rentona tervehdykseen. Hänen kasvoiltaan paistoi hymy ja hänen silmänsä olivat iloiset. Patsas oli säilynyt todella hyvin, sillä ympäröivät tammet olivat luoneet sille oksillaan sateensuojan. Tämä oli todella harvinaista, sillä yleensä Cyrodiilin villit haltiat kaiversivat patsaihinsa vain miehiä ja heidän ilmeensä oli aina juron ylevä.
"Mitä luulet Notarius, saisimmekohan vietyä sen pois täältä? Joku varmaan maksaisi siitä sievoisen summan."
"Jo näen sen koristamassa ilotalon porttia lähimmässä kaupungissa", vastasi Notarius iloisesti. "Mutta Cyrodiilin haltiat olivat julmaa kansaa, ja meidän tulisi ensin selvittää mihin tuo nainen on meitä toivottamassa tervetulleiksi."
"Toden totta kuomaseni", sanoi Vestige. "Ja loppujen lopuksi ehkäpä tuo tyttö ei ollutkaan huora. Tietääkseni haltiat eivät sellaisia pitäneen, kun heitä vielä täälläpäin eli."
Niin he nousivat jälleen ratsaille ja alkoivat tutkia ympäristöä. Ties vaikka he olisivat osuneet jonkin muinaisen haltiakaupungin raunioille.
He kiersivät koko lähimetsän puut läpi, ja lopulta Vestigen tarkat silmät havaitsivat lähes kokonaan maan alle hautautuneen tien. Kivilaatat olivat valkoiset ja niitä oli heitelty sikin sokin ympäri metsää, mutta jonnekkin se tie vei. Vestige saattoi jo nyt päätellä, että mikä tahansa tämä paikka olikin, se oli tuhottu tarkoituksella kun haltioita Cyrodiilista häädettiin muinaisina aikoina.
Keskipäivä päättyi ja aurinko kääntyisi kohta laskeakseen. Vestige haluaisi jo kohta nukkumaan, mutta Notarius varmasti valvoisi vielä pitempään. Kuitenkin heidän pitäisi löytää se sopiva leiripaikka ja vielä kadonnut haltiakaupunkikin. Mutta tuo tie tarjosi heille oivan johtolangan. Niinpä he nousivatkin taasen ratsujensa selkään ja parhaansa mukaan koittivat seurata tuota järven rantaan johtavaa tietä, mutta epätasainen maasto ja ryteikköinen kasvillisuus tuottivat heille suuria ongelmia. Siispä Vestige veti toisen kahdesta miekasta esiin ja alkoi sillä hakata aluskasvillisuutta tieltään.

Järven rantaan päästyään heidän edessään aukesi kaunis ja pysäyttävä näky. He näkivät muinaisen haltiapalatsin, joka tosin oli jo puolittain hautautunut vetiseen maahan, ja järven vedet olivat jo ottaneet sen uloimmat osat syleilyynsä. Palatsi muodostui neliskanttisesta muurista, ja kulmittain asetetuista neljästä tornista. Sen varsinaiset asuintilat olivat jo hautautuneet maan alle, ja järvelle päin osoittava muuri oli lähes kokonaan uponnut veden alle.
Palatsi oli rakennettu valkeasta marmorista ja sen rapautuneet ja osin romahtaneet seinät kohosivat kohti taivasta, mutta suurin osa oli jo romahtanut maahan. Köynökset peittivät koko palatsia, mutta silti sen seinustoilla he näkivät useita haltiaveistoksia esittämässä mitä mielenkiintoisempia aktiviteetteja.
"Asuukohan järven neito tuolla?", vitsaili Notarius noustessaan ratsunsa selästä. "Nyt kaipaisin minäkin ritarin miekkaa. Ken tietää mitä tuolta löydämmekään?"
Vestige jakoi hänen huolensa, mutta kaikeksi onneksi hänellä oli mukanaan kaksi ritarin miekkaa. Niillä pärjäisi vallan hyvin kaikkea sitä, mikä vanhat haltiarauniot olisi mahdollisesti ottanut kodikseen. Cyrodiilin haltiat eivät olleet näät yhtä puhtoisia kuin kesäsaarten serkkunsa. He harrastivat joskus pahoja harrastuksia, ja sen vuoksi jumalat olivat joskus kironneet heidän sielunsa vaeltamaan kummituksina ja luurankoina heidän käytävillänsä.
Mutta jotenkin tuo palatsi tuntui kuin kutsuvan heitä vierailulle ja tutkimaan. Se oli hyvin kaunis ja haltioiden sukupolvia sitten istuttamia kauniita kukkia kasvoi vielä hieman järven rannalla. Niiden tuoksu oli vastustamaton. Notarius harppoi jo muina miehinä kohti palatsia valmiina sukeltamaan sen sisälle, mutta Vestige oli epäluuloisempi. Hänellä oli vain yksi elämä. Silti palatsi aivan kuin puhui hänelle miellyttävällä äänellään. Adma angua aurane emeratu, sunnabe sou anyammis. Hilyat vey Fanacasecul. Ääni oli kuin ikivanha lumous, ja Vestige ymmärsi, että se oli juuri sitä. Hän ei ollut varsinainen Cyrodiilin haltioiden kielen mestari, mutta häntä käskettiin selvästi tulemaan sisään paikkaan jota Fanacaseculiksi kutsuttiin. Ilmeisesti siellä pitäisi olla kaunista musiikkia ja siunaavaa rauhaa.
Vestige ei kuitenkaan vakuuttunut paikan hyväntahtoisuudesta. Cyrodiilin haltiat, joita myös Ayleideiksi kutsuttiin, olivat petollista ja harhaanjohtavaa väkeä. Tajuttuaan loppunsa tulleen ihmisten käsissä, olivat he ansoittaneet ja hylänneet suurimman osan kaupungeista, joten tämä saattoi olla vain yksi heidän ilkeistä ansoistaan, joka yhä tuhannen vuodenkin kuluttua houkuttelee kulkijoita loukkuunsa. Mutta palatsi oli puhunut hänelle Cyrodiilin haltiakielellä, mitä ihmiset eivät yleensä osaa. Siispä viesti oli selvästi tarkoitettu muilla haltioilla, ja se ei puhunut sodasta vaan rentoutumisesta. Siispä Vestige astui sisään sidottuaan hevosen ensin kiinni yhteen tammista.
Palatsi näyttäytyi heille koko loistossaan. Valkoiset muurit oli helppo ylittää monista porteista, sillä ne oli rakennettu rauhan aikana jolloin ei tarvinnut puolustautua mitään vihollista vastaan. Sisällä oli puolittain maahan hautautuneita uima-altaita ja kauniita puutarhoja, jotka nyt rehottivat valtoimenaan rikkaruohoja. Mutta kauniita olivat yhä kukkivien köynösten suloiseen vaippaansa kietomat patsaat. Mitään ovea tai porttia, joka johtaisi sisään palatsin uumeniin, ei näkynyt.
"Notarius!", huusi Vestige. "Missä olet?"
"Mietin vain onko tämä hyvä vai paha paikka", vastasi Notarius tullen esiin erään romahtaneen tornin takaa. "Pitäisi varmaan vähän lueskella mitä haltiat ovat taakseen jättäneet. Jospa se kertoisi enemmän paikan taustasta. Mutta sinähän osaat paremmin haltiariimut."
Vestige ei osannut haltiariimuja, mutta hän osasi muutaman sanan haltiakieltä. Tai ainakin haltiakielen Cyrodiililaista murretta. Muissa kielissä hänen taitonsa olivat jokseenkin kyseenalaisemmat. Kieliä kun kerran oppii, unohti hän ne yleensä jo seuraavana vuonna. Hän puhdisti yhden velholta näyttävän patsaan jalusta köynöksistä ja kaivoi taskustaan pienen vihkon. Siihen hän oli kirjoittanut muistiin eri riimuja eri kielistä ja niiden merkitykset. Näin varmuuden vuoksi myöhempää käyttöä varten.
"Av latta magicka, av molag anyammis", hän luki hiljaa.
"Mitä se tarkoittaa?", kysyi Notarius kärsimättömänä. "Jokin varoitus?"
"Valosta taikuutta, tulesta elämää", käänsi Vestige vihkoaan katsellen. "Jonkinlainen hyvän päivän toivotus varmaan. Tämä paikka tuskin tappaa meidät, jos jäämme yöksi."
Notarius näytti helpottuneelta. "Siispä jääkäämme. Kaunistahan täällä ainakin on." Sitten hän katosi palatsin uumeniin tutkimaan.
Vestigekin alkoi tutkiskella heidän löytämäänsä paikkaa. Hän mietti mitä kaikkea tässä haltiapalatsissa voisikaan tehdä. Hän voisi kenties jälleenrakentaa sen ja muutta itselleen huvilaksi mikäli ikinä onnistuisi saamaan takaisin hänelle kuuluvan Cyrodiilin valtaistuimen. Mutta sitten hän teki virheen. Hän oli vannonut ettei katsoisi valtaistuintaan, ennen kuin tietäisi varmasti voivansa istua siihen. Mutta järvi oli nimeltään Rumare, ja se oli koko Tamrielin suurin järvi. Ja sen keskellä oli nimeton saari, jolle maailman suurin kaupunki oli rakennettu. Valkoinen torni josta käsin jumalat olivat maailmaa hallinneet, ja keisarillinen kaupunki josta keisarilliset legioonat olivat lähteneet sotaan. Ja siispä hän katsoi..
Keisarillisen kaupungin muurit nousivat kuin suoraan vedestä hänen edessään. Matka järven yli itse keisarilliseen pääkaupunkiin oli liian pitkä uitavaksi, mutta soutuveneellä sen voisi helposti purjehtia. Mutta oli varrottava vedessä uiskentelevia petokaloja, jotka mielellään maistoivat ihmislihaa. "Niin lähellä, mutta niin kaukana", hän huokaisi ääneen.
Mutta keisarillisessa kaupungissa ei asuttu. Valkoinen torni oli pahuuden voimien vallassa ja häpäistynä se seisoi vieraan maailman voimien saastuttamana. Keisarillisen kaupungin yllä raivosi ainainen myrsky ja salamat hakkasivat valkoista tornia armotta. Pahan prinssin voimat yrittivät kaataa valkoista tornia, jotta kukaan ei ikinä enää voisi sieltä käsin hallita Tamrielia. Mutta torni kesti, sillä se oli itsensä jumalten rakentama. Se ei hevin kaatuisi pienen myrskyn tuulissa. Ja niin torni seisoi suorana osoittaen kohti taivasta, ja jossain siellä oli keisarillinen rubiinivaltaistuin, jolle Vestigen kohtalo oli joskus istua.
"Aikamoinen näky vai mitä?", tokaisi Notarius joka oli hiipinyt hänen viereensä. "Ei varmaan moni palkkasoturi lähtisi kanssasi valloitusretkelle tuonne vaikka minkälaista maksua tarjoaisit."
Vestige veti hopeanhohtoisen pitkämiekkansa esiin ja pyhästi vannoi: "Sitten teen sen itse! Tarinat ja balladit kertovat sankareista, eivät heidän miehistään!"
"Kai minulla on jo paikkani saagassasi?", kysyi Notarius mukamas vitsikkäästi. "Vai onko minun kirjoitettava omani?"
"Miten itse mielit. Tämä on avoin maailma."

Kummatkin jatkoivat palatsin tutkimista. Kauniita patsaita oli siellä täällä ja useimmat seisoivat vielä alkuperäisillä paikoillaan. Kävellessä piti olla varuillaan minne astui, sillä vuosisatojen eroosio oli haurastuttanut kivetyksen. Välillä suuria palasia lohkesi irti ja tipahti vettyneeseen maahan. Vestige uskoi, että paikka tarvitsi todellista kunnostusta sillä se raunioituisi varmasti, jos aarteenetsijät löytäisivät sen. Vielä hän ei osannut sanoa, miksi palatsia ei oltu aikaisemmin tuhottu.
Hän yritti etsiän jonkinlaista ovea, joka mahdollisesti johtaisi palatsin sisään. Mutta suuria osia alueesta oli jo hautautunut veden ja kostean maan alle. Muta oli ikävän upottavaa ja hidasti hänen kulkuaan, mutta sitten Vestigen silmät osuivat viimein kahteen kauniiseen pylvääseen, jota vieretysten muistuttivat hieman ovea. Mahdollinen ovi oli kuitenkin hautautunut syvälle maan alle.
"Lapioimaan siis", mutisi Vestige itsekseen ja aloitti raskaan työn.
Aurinko oli jo alkanut laskea, eikä Notariusta näkynyt missään. Ja vasta pari tuntia lapioituaan, sai Vestige kauniisti koristellun haltiaoven näkyviin. Se oli tehty kahdesta raskaasta kivipaadesta, ja toivonmukaan oli estänyt sisäosien täyttymisen vedellä ja mudalla. Vestige arveli, että kun haltiat olivat täällä asuneet, oli ovia pidetty auki. Ne nimittäin näyttivät melko raskaanlaisilta.
"Mitta angua Fanacasecul, odill av rielle brelyeis", luki ovessa. "Astu sisään Fanacaseculiini, kauniiden pyökkipuiden maahan." Sisällä olisi siis jonkinlainen paratiisi, ajatteli Vestige.
Hän poisti nahkaiset hansikkaansa ja paljain käsin yritti kammeta ovia auki. Hän tiesi, että haltiat rakastivat kaikenlaista loitsimista, joten olisi odotettavissa, että ovien avaamiseen tarvittaisiin jonkinlainen avausloitsu. Vestigellä ei ollut mitään mahdollisuuksia tietää muinaisia haltiakielen tunnussanoja, joten hän käytti kaikki voimansa kivipaasien liikuttamiseen.
Ja ne liikahtivat.
Hiki virtasi ritarin kasvoilla kun hän viimein sai vedettyä oven täysin auki. Mutta hän katsoi sisälle paikkaan, jonne ei välttämättä ihminen ollut koskaan astunut. Paikkaan joka oli jotenkin selvinnyt kaikki nämä vuodet ryöstelijöistä ja sotivista armeijoista. Pelko jostain haltioiden petoksesta kalvaisi jälleen hänen sydäntään, mutta rapistuneesta ulkomuodostaan huolimatta oli haltiapalatsi säilyttänyt kauniin lumouksensa.
Vestige iski taikakeinoin pienen liekin kädestään. Sisällä oli näät hyvin pimeää, mutta Vestige ei tarvitsisi soihtua hämärissä paikoissa nähdäkseen. Oven takana oli alaspäin johtavat portaan, mutta ne eivät näyttäneet turhan pitkiltä. Palatsin sisäosat eivät olleet rakennettu syvälle maan alle. Haltiat eivät koskaan halunneet asua maan alla kuten kääpiöt, joiden kanssa he jakoivat siihen aikaan tämän maan. Joten jos heidän täytyi maan alle jotain rakentaa, varmistivat he että luonnon valo voisi senkin paikan täyttää.
Vestige asteli portaat alas. Sen jälkeen hän huomasi olevansa jonkinlaisessa eteishuoneessa. Se ei ollut suuri, eikä sitä voisi saliksi kutsua. Hän katsahti kattoon annettuaan silmän tottua vähäisen valon määrään. Katosta johti maan pinnalle useita ilmastointikanavia ja ikkunoita, mutta useimmat niistä olivat jo umpeen romahtaneet. Vain sieltä täältä välkehti laskevan auringon valkeaa valoa.
Valkeana välkehtivästä eteisestä lähti eri suuntiin useita käytäviä. Osa johti syvemmälle maan alle ja osa taas nousi loivasti ylöspäin. Kaikki näyttivät kuitenkin enemmän tai vähemmän samalta. Kuitenkin yksi houkutteli Vestigeä erityisen paljon. Oikealle viettävästä käytävästä kuului nimittäin hiljainen veden solina. Vestige muisti, ettei ollut peseytynyt viikkoon. Ja jos vesi olisi puhdasta, olisi peseytyminen siinä varmasti terveellisempää kuin seisovassa järvivedessä.
Ja hän ei voinut oikeammassa olla. Vestige löysi itsensä huoneesta, johon muta tai puiden juuret eivät olleet vielä ylettäneet. Ja tuon huoneen keskellä oli suuri uima-allas ja lattiakin kaakeloitu kuin haltioiden kylpyhuoneissa yleensäkin. Altaita oli vain yksi, mutta huoneen takaseinustalla oli toinen huone, jonka keskellä se todellinen löytö vasta odottikin. Ennen menemistään sinne, katsahti Vestige muinaisen kylpyhuoneen seinille. Siellä komeili nimittäin useita kauniita alastomia haltiatyttöjä esittäviä mosaiikkeja ja huoneen kulmissa oli myös samaa aihetta käsitteleviä veistoksia. Vestige arveli päätyneensä naisten kylpyhuoneeseen, ja jossain muualla raunioiden seassa saattaisi olla vastaava täynnä patsaita alastomista miehistä.
Tai mistä hän tiesi? Kun ei haltiatietäjä ollut.
Pienemmän huoneen keskellä oli kivinen uuni, johon saattoi laittaa halkoja. Tulipesän päällä taas oli kasa kiviä, jotka tulen yllä kuumenivat ja niiden päälle saattoi heittää kauhalla vettä. Vestige oli löytänyt muinaisen haltioiden saunan. Hän ei malttaisi odottaa, että voisi kokeilla sen toimintaa.
Ensin oli kuitenkin uima-allas täytettävä. Veden solina kuului nimittäin huoneen perimmäisellä seinustalla virtaavasta pienestä vesijohdosta. Se muistutti kuin pientä akveduktia, ja se haarautui siten, että halutessaan veden saattoi johtaa virtaamaan suoraan uima-altaaseen. Vesi jopa höyrysi miellyttävän lämpimänä, ja Vestige päätteli sen tulevan tällä samaisella paikalla olevasta kuumasta lähteestä. Ehkäpä punaisen vuoren purkaus kauan sitten oli avannut maan kuoren myös täällä Cyrodiilissa.
Tai mistä hän sen tiesi? Kun ei ollut geologi.
Vestige avasi vesijohtovettä ohjaavan pienen marmorilaatan. Nyt vesi täyttikin suurehkon altaan, mutta sen täyttymisessä kestäisi hetki. Sinä aikana hän ehtisi riisua raskaan matkaviittansa ja etsiä jostain itselleen pikarin viiniä juodakseen.

Veden solinan oli kuullut myös Notarius, joka yhä tutki palatsia ulkopuolelta. Hän ei ollut löytänyt juuri mitään muuta kuin lisää patsaita. Niitä hänen toki teki mieli ihastellakkin ja hän pohti tulisiko tänne kenties myöhemminkin, mutta yksin.
Mutta nyt hän huomasi maan alta kuuluvan veden virtauksen ja alkoi paikallistamaan sen lähdettä. Yksi seinä oli puoliksi romahtanut tai ainakin sitä peittänyt laasti oli rapissut pois. Nyt se näytti heikonpuoleiselta ja varmasti romahtaisi pienestä töytäisystä. Sen takaa kuului veden ääni selvästi ja ehkäpä siellä olisi maanalainen suihkulähde. Tai vaikka järven neito tai miksei jopa nereidi.
Notarius otti reilusti vauhtia. Hänellä oli yllään raskas palahaarniska joka suojelisi häntä suurimmalta osalta vahinkoa. Sitten hän juoksi suoraan päin tuota seinää. Hän osui siihen hartioillaan ja se rojahti hänen edessään. Valitettavasti hän kuitenkin rojahti mukana.
Ensiksi Notarius huomasi hänen edessään haltiatytön, jolla oli peitteenään vain pienehkö pyyhe. Hänen harmikseen tyttö oli kuitenkin pelkkä patsas. "Onpas siinä hehkeä hempukka", hän sai äimistykseltään sanottua.
"Näin on", vastasi hänelle Vestige. "Ja niitä on koko paikka täynnä."
Notarius katseli ympärilleen. Huone oli todella kaunis ja hän nopeasti tajusi saman kuin Vestige. He olivat muinaisessa haltioiden kylpylässä. Hän katsoi taakseen ja näki kauniin maalauksen, joka esitti haltioita kylpemässä. Hänen harmikseen sen keskellä oli ihmisen mentävä aukko, josta hän oli sisään tupsahtanut.
"Vau, tämä on kiva", hän huokaisi partaansa rapsuttaen. "Onko kylpyvesi pian valmiina?"
"Miten löysit minut?", kysyi Vestige tarkastellen samalla kylpylän kärsimiä vahinkoja.
"Olen aika hyvä asioiden löytämisessä", vastasi Notarius ylpeästi. "Ja olenhan löytänyt sinut monesti ennenkin."
"No nyt kun olet täällä saat auttaa minua", vastasi Vestige tuhahtaen. "Takahuoneessa on sauna. Tarvitsen paljon polttopuuta ja jos voisit etsiä minulle jostain näistä huoneesta viinipikarin. Mikään ei voita kunnon viinilasillista kylpiessä. Siitä tulee paljon hauskempaa kuin yöpymisestä taivasalla."
"Ja tuo aukko pitää myös tilkitä", hän lisäsi virnuillen.

Ja niin kaksikko kävi töihin. Notarius otti kirveensä ja katkoi muutaman oksan parista rannalla kasvavasta pyökistä. Niin moni kirvesmies oli tähän lehtoon astunut ja jättänyt sen sellaiseksi kuin sen löysi, mutta kun sir Vestige lohikäärmeensukuinen kysyi polttopuita, oli parempi kirvesmiehen totella. Ei hän kuitenkaan yhtäkään puuta kaatanut. Otti vain pari paksua oksaa sieltä täältä ja pilkkoi niistä sitten sopivan kokoisia polttopuita. Sitten hän haki hevostensa satulalaukuista hieman murkinaa ja oman viinileilinsä. Vestige kantoi omaansa aina vyöllään, mutta Notarius piti sitä yleensä hevosensa satulalaukussa.
Vestige sillä välin sai suurehkon altaan täytettyä vedellä. Sen jokaisella sivulla oli pieni avanne, josta liika vesi pääsi virtaamaan lattian läpi pois. Näin vesi vaihtuisi ja pysyisi puhtaana ja lämpimänä. Mutta valitettavasti vedestä nouseva höyry lipui Notariuksen tekemästä aukosta ulos ja huone viilentyi aika tavalla. Siispä Vestige kasasi seinätiilet hätäisesti tukkeeksi ja huone alkoi täyttyä höyrystä joka sulki hänet lämpimään syleilyynsä.
Notarius toi heille ruuan ja polttopuita, ja pian sai Vestige kiukaan tulelle. Sauna ei ollut umpinainen savusauna, kuten hänen pohjoisessa näkemänsä vastaavat, vaan savu poistui katossa olevia pieniä reikiä pitkin. Eteishuoneesta he löysivät myös pari pöytää, jossa oli kattaus heitä odottamassa. Ruoka vain oli kauan sitten hajonnut olemattomiin, mutta siitä he saivat kunnon kultaiset viinipikarinsa.
"Tämä paikka on todella hyljätty nopeasti", pohti Vestige kaikkea tätä katsellessa. "Eikä mikään ihme, sillä se on niin lähellä keisarillista pääkaupunkia."
Lopulta kaikki oli valmista. Aurinko oli jo ajat sitten laskenut, mutta heidän ei tarvitsisi astua ulos enää tänään. Tai niin he ainakin toivoivat. Palatsi tuntui kuin huolehtivan heidän jokaisesta tarpeestaan ja pian he jo rentoutuivat haltioiden vanhassa saunassa, heitettyään ensin painavat varusteensa nurkkaan.

Istuen kivisillä lauteilla he lepäsivät pois raskaan matkan rasituksia. Kiukaalle heitetty löyly tuntui miellyttävältä vasten ihoa ja itse kukin huomasi olevansa juttutuulella. Niin he jutustelivat menneistä hyvistä ajoista ja kertoivat menneistä seikkailuistaan. Kummatkin sotureista olivat hyvin kokeneita alallaan ja tarinaa olisi riittänyt kokonaisen eliniän verran.
"Mutta tiedätkös näistä haltioista, jotka tämän paikan rakensivat", kysyi Notarius nojaten vasten saunan lämmintä seinää. "Olivatko he iloisia täällä kun tällaisen paikan rakensivat."
Vestige mietti hetken. Hän tiesi Cyrodiilin haltioista yhtä ja toista, mikäli kieltä ei oteta huomioon. Mutta suurin osa mitä hän tiesi, oli kertomuksia heidän julmista töistään. Cyrodiilissa haltioiden nimittäin sanoneen viimein langenneen omahyväisyyteensä ja sen voimalla yrittäneen alistaa kaikki muut Tamrielin kansat, mukaanlukien omat sukulaisensa etelässä ja idässä. Toki he rakensivat maailman ehkä edistyneimmän korkeakulttuurin siinä samalla, mutta siitä heidät muistivat vain maagit ja oppineet.
"En sanoisi, että he olisivat olleet erityisen iloisia", vastasi Vestige pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "He eivät toimillaan hakeneet kovinkaan usein iloa, sikäli kun minä heidän tekonsa muistan. He hakivat teoillaan mielihyvää, ja tekivät kaikkea mikä heitä sattui miellyttämään. Ja heidän joukossaan oli paljon sellaisia, joita miellytti kivun tuottaminen ja pahanteko. Joten moni heistä sortui pahantekoon, jopa heidän suuret kuninkaansakkin lankesivat pahaan. Ja kaiken sen he katsoivat oikeutetuksi. Sellaiseen ajatteluun sortuu helposti jos pitää omaa kansaansa ylivertaisena muihin nähden."
Notarius rapsutti valkoista partaansa. Se oli jo kastunut läpimäräksi, mutta pysyi silti tuuheana. "Vaikea olla ajattelematta kuinka paljon me pelaajat muistutamme menneiden aikojen haltioita. Mutta me kaksihan olemme erilaisia."
"Kehotan jättämään aiheen sikseen", vastasi Vestige nopeasti. "Jokainen voi kaivaa menneisyydestään vaikka minkälaista lokaa. Erityisesti hän jolla on ollut pitkä elämä."
"No mikä ajaa haltiat ja pelaajat pahuuteen?", kysyi Notarius. "Vai pitääkö sitä kysyä joltakulta, joka on jo langennut?"
"Äh, sinä se et sitten koskaan opi", tokaisi Vestige mulkaisten pahasti Notariuksen suuntaan. "Minusta puhutaan nyt jo langenneena, ja mihinpä muuhun olisinkaan langennut kuin pahuuteen. Mutta ihmisluonto on puutteellinen, ja paras tapa vastata siihen on hyväksyä se. En loukkaannu jos minua sanotaan pahaksi, mutta kun havaitsen muissa pahuutta, puutun siihen."
Mutta Notarius ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nautiskeli saunan lämmöstä sikäli kun sitä vielä kesti. Mutta pelaaja ei aina ollut sitä miltä näytti. Hänen ruumiinsa lepäsi, mutta mielensä tarkkaili virkeänä. "Joskus minäkin mietin, mitä sinä teet kun sen valtaistuimesi saat?", hän mutisi hiljaa.
Kiukaasta nouseva savu ja höyry eivät päässeet tehokkaasti pois saunasta, sillä katossa olevat ilmastointiräppänät olivat vuosisatojen vieriessä muurautuneet umpeen. Sen vuoksi sauna hiljalleen täyttyi savusta ja höyrystä ja siellä olo muuttui tukalaksi tukahduttavan kuumuuden ja huonon ilman vuoksi. Siispä kaksikko siirtyikin kylpyhuoneeseen, jossa uima-altaan vesi yhä höyrysi lämpimänä.

Kylpy on yksi niistä asioista, joita arvonsa tunteva ihminen pitää itseisarvoina. Kylvyksi ei kuitenkaan voi kutsua, jos pulahtaa uimaan läheiseen järveen tai mereen. Koko maailmassa ei oikeastaan ollut yhtäkään, jolle ei ollut epäselvää, mitä kylvyllä tarkoitettiin. Jotta peseytymistä olisi voinut kutsua kylvyksi vaati se ainakin kahta asiaa.
Ensimmäiseksi veden piti olla mukavan lämmintä. Se ei missään nimessä saanut olla liian kylmää, sillä muutoin siitä saatava nautinto ei olisi kummoinenkaan. Liian kuuma vesi taas oli epäterveellistä, mutta sopiva lämpötila oli tietysti makukysymys.
Toisekseen ei voitu kylvyksi kutsua tilannetta, jossa kylpi yksin. Tämän kuitenkin muisti nyt vain Vestige, sillä hovietiketti oli hänelle tuttu. Kylpiessä sai olla esimerkiksi kylpyseuraa jolloin kylpemisestä tuli sosiaalinen tapahtuma. Mutta monet suosivat myös, että läsnä olisi vain orja tai palvelustyttö. Yleisesti katsottiin, että seuraksi riitti kunhan ei itse kylpyvettä lämmittänyt.
Ja tämä jos mikä oli oikea kylpy. Sen jalon taidon olivat ainakin oppineiden mukaan keksineet haltiat, sillä pitkä elämä kerryttää likaa iholle. He sitten olivat sen opettaneet ihmisille, jotka siihen aikaan vielä elivät metsässä ja pukeutuivat nahkoihin. Tästä ainakin olivat oppineet yhtä mieltä, mutta taito oli siirtynyt kansojen välillä eri tavoin eri paikoissa. High Rockissa haltiat katsoivat taakakseen ja velvollisuudekseen sivistää ihmisiä, mistä bretonit ovat heille yhä kiitollisia. Cyrodiilissä taas haltiat eivät pitäneet, jos heidän orjansa näyttivät ja tuoksuivat epäsiisteiltä.
Niin Vestige ja Notarius sitten kylpivät. Ja tietysti samalla myös söivät. Vestige kantoi aina viinileiliään mukana, ja se oli yhäkin täytetty Skingradin seudun parhaalla viinillä. Maku oli niin erinomainen, että hän päätti antaa pikarillisen myös ystävälleen.
"Milloinhan saan seuraavaksi juoda viiniä pikarista, joka kelpaisi kuninkaallekkin?", pohti Vestige mennyttä suuruuttaan haikaillen. Hän ei aikonut ottaa palatsista mitään mukaan, sillä koko paikka oli ollut heille niin vieraanvarainen, etteivät he halunneet olla töykeitä. "Miksen vain jäänyt nan-Theodorosin lordiksi kun minulla oli mahdollisuus asettua aloilleni."
Notarius ei ymmärtänyt. Vestige puhui ajasta jolloin hän oli yhä lordi. Ajasta joka oli ennen tätä maailmaa ja kaikkea sitä ennen.
He söivät illalliseksi vain leipää ja mukanaan tuomaansa kuivalihaa. Muuta ei heillä ollut, eikä palatsi tarjonnut heille sen enempää. Kylpylän kunnostuksessa oli myös mennyt sen verran aikaa, ettei kumpikaan ollut ehtinyt kalastamaan tai keräämään metsästä yrttejä tai marjoja. Kylvyn jälkeen heidän ikäväksi viimeiseksi velvollisuudekseen jäi makuupussien hakeminen hevostensa satulalaukuista. Silloin oli jo pilkkopimeää ja kylmä viima puhalsi järveltä.

Aamulla Notarius oli ensimmäinen joka heräsi. Hän tiesi että Vestige nukkui heikommin, mutta pidempään. Ainakin silloin kun tiesi yönsä olevan hyvin vartioitu. Hän käyttäytyi jo kuin olisi keisari. Ilman henkivartijaa ei nukkumaan ollut asiaa, ja silloinkin piti olla hyvin varuillaan. Nyt kuitenkin tuntui, kuin itse haltiapalatsi olisi heidän henkivartijansa.
Notarius hoiperteli ulos palatsista. Järvi näytti sumuiselta ja taivas oli pilvinen. Ilma oli viileää, mutta ei tuullut. Notariuksesta tuntui hieman pahalta, että heidän pitäisi tänään jättää tuo vieraanvarainen paikka taakseen. Mutta ainakin he tiesivät mistä sen uudelleen löytää.
Notarius katseli järvelle. Vastarannalla oli keisarillinen pääkaupunki ja valkoinen torni. Hän tiesi, että kaksikon matka ennen pitkää päättyisi sinne. Silti he eivät olisi ryntäämässä valkoisen tornin pihalle juuri nyt. Ensin pitäisi valmistautua. Vestigen koko elämä oli yhtä valmistautumista, ja siinä sivussa saattaisi tehdä kaikenlaista mukavaa.
Mutta sitten Notariuksen silmät osuivat järvestä esiin työntyvään pieneen tasanteeseen. Se oli kuin palatsin neljässä kulmassa olevat puoliksi romahtaneet tornin, mutta se oli jo kauan sitten rojahtanut veteen. Nyt se oli pelkkä pyöreä tasanne, jonka keskeltä sojotti kohti taivasta patsas. Tai sen jalusta. Tai mitä ikinä sen jalustasta oli jäljellä vuosisatojen eroosion jälkeen.
Paikka muistutti jotain outoa alttaria. Vielä eilen palatsi oli kuin ottanut heidän lämpimästi vastaan lumouksellaan, mutta nyt tuo koruton ja sumun reunustama patsas aivan kuin pelotti heitä lähtemään. Notarius kyllä tiesi mitä lumouksella tarkoitetaan, ja hän tiesi suurinpiirtein miten ne toimivat. Siksi hän ei aikaillut epäilyksissään, vaan palasi alas herättämään todellisen asiantuntijan.

Mutta Vestige ei havainnut paikassa mitään vihamielistä lumousta. "Todennäköisesti jokin lumous se kyllä on, mutta ei se mitenkään vihamieliseltä vaikuta. Vähän karmivalta kylläkin."
Niinpä he vetivät miekkansa esiin ja hitaasti astelivat tuota patsasta kohden. Kummatkin olivat jo pukeutuneet paksuihin matkaviittoihinsa, ja olivat muutoin jo valmiita lähtöön. Mutta vielä he tarkistaisivat tämän yhden asian.
Vestige oli ensimmäinen joka nousi tasanteelle. Notarius seurasi pian perässä. Yhdessä he tarkastelivat patsasta lähemmin. Patsaasta itsestään ei ollut jäljellä enää paljon mitään, mutta sen jalusta oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Se ei myöskään ollut köynösten peittämä, joten sen kuviointi näkyi selvästi. Jalustassa oli kuvattu alastomia hahmoja, jotka näyttivät kuin kannattelevan patsaan olematonta yläosaa. Hahmot eivät olleet haltioita, vaan ihmisiä. Ja he olivat orjia.
"Tämä paikka ei todellakaan ole yhtä lämmin ja viaton kuin muu palatsi", totesi Vestige. "Pahat voimat ovat tämän työstäneet."
Ja heidän kummankin yllätykseksi ja järkytyksekseen patsas vastasi: "Sunnabe sou anyammis. Epe pellan!" Ääni kuului Vestigen nopean arvauksen perusteella nuorelle haltiamiehelle.
Kieli oli haltiaa ja kummatkin pelaajista vetäytyivät pari askelta taaemmas. Kuitenkin he olivat nähneet matkojensa aikana monia omituisia asioita. Mitä nyt yksi puhuva patsas siihen lisäksi. Mutta ainoastaan Vestige osasi haltiakieltä, jolla vastata puhuvalle olennolle.
"A na arpen sancre pelinal. Ma na tya? Mathmeldi?", puhui hän karkealla korostuksellaan. Notarius ei ymmärtänyt sanaakaan.
"Jorane!", vastasi ääni patsaasta vihaisena.
"Tarcallenen?", vastasi Vestige kysyvästi. Se oli se yksi sana, jonka Notariuskin haltiakielestä ymmärsi. Sille oli monia käännöksiä, mutta Notarius yleensä käänsi sen ilmaukseksi "en puhu haltiakieltä".
"Ah, te ette olekkaan kansaani", vastasi patsas pettyneesti. "Niin kauan olen jo odottanut, joten suotte varmaan anteeksi hyödyttömän toiveikkuuteni."
"Missä tarkalleen olet?", kysyi Notarius saatuaan selville, että ääni puhui myös yleiskieltä. "Ja osaat ilmeisesti kieltämme?"
"Minä olen tämä patsas, tai mitä siitä on jäljellä vuosisatojen kulutuksen ja vandalismin jälkeen", vastasi patsas tylsistyneesti. Se kuulosti aivan kuin olisi selittänyt tämän jo lukemattomat kerrat aikaisemminkin. "Ja minulla on ollut vuosisatoja aikaa opetella yleiskieltä."
"Entä miten päädyit sinne?", kysyi vuorostaan Vestige. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä. Vain hieman uteliaalta.
"En ole täällä sisällä. Olen tämä patsas. Tai mitä siitä on jäljelläkään. Olen seisonut tässä tyhjänpanttina tuhansia vuosia. Alkaen aina minun kansani Ayleidien kulta-ajasta ja päättyen tähän merkityksettömään tapaamiseen." Patsas kuulosti välinpitämättömältä. Sillä oli selvästikkin ollut hyvin tylsää kaikki nämä vuodet.
"Ihan näin uteliaisuudesta kysyn minäkin..", aloitti Notarius. "Mutta miten ihmeessä päädyit tähän? Vielä en ole kohdannut kuvanveistäjää, joka voisi lumota veistoksiinsa eloa."
"Patsaan veistäjä, jonka nimeä en suustani päästä, kantoi minulle kaunaa. Kun patsas aikoinaan paljastettiin, hän maagisesti vangitsi sieluni siihen. Olin aikoinaan tämän paikan suuri vetonaula..."
"Kerro lisää?", jatkoi Notarius kyselemistään. Tällaiset kohtaamiset loputtomalla matkalla pitivät elämän mielekkäänä.
"Ayleidilapset kiduttivat minua jatkuvilla typerillä kysymyksillään. Rakastavaiset kaiversivat nimikirjaimia pintaani. Tylsistyneet kaiversivat muuten vain graffiteja. Ja ne linnut.. Opin vihaamaan lintuja yli kaiken."
"Ymmärrän", Vestige nyökytteli vieressä. "Meidän onkin tästä lähdettävä, mutta minulla olisi vielä pari kysymystä."
"Kysy pois", vastasi patsas tympeästi. "Minulla on täällä loputtomasti aikaa. Siitä lähtien kun te ihmiset tuhosivat kansani ja tämä paikka oli pakko hylätä, olen ollut hieman yksinäinen."
"Mikä on tämä paikka? Ja mitä kaikkia loitsuja on sen rakentamisessa käytetty?"
"Mitä näet ympärilläsi, ovat muinaisen Fanacaseculin rauniot, kuten kenen tahansa moukan tulisi tietää", hän kuulosti aivan kuin olisi nyrpistänyt nenäänsä. "Minkä minä vain enää tiedän, on mitä se joskus oli. Vuosituhansia sitten tämä paikka oli kansani lomapaikka. Sen rakensivat kivi kiveltä monen kauniin kaupungin kuninkaat, jotka käyttivät loitsujen loitsimiseen vain voimakkaimpia velhoja. Monta miellyttävää iltaa vietin täällä, kunnes viholliseni tähän minut lukitsi."
Vestige ja Notarius katselivat ympärilleen. Sää oli sumuinen ja palatsi raunioitunut. Mutta he yrittivät kuvitella paikan sellaisena kuin se oli joskus muinoin ollut. Aurinkoisena puutarhana, jossa lukemattomat palvelijat olivat valmiit viihdyttämään jalosukuista haltiaa.
"Mikä siinä oli niin suurta?", kysyi vuorostaan Notarius. Hän halusi tietää lisää siitä, miten muinaiset haltiat itseään viihdyttivät.
"Maan päällä oli kukkivien puiden ja miellyttäviltä tuoksuvien kasvien paratiisi. Maan alla taas oli erityisiä höyryhuoneita, joissa saatoimme viihdykkeeksemme kiduttaa vähäisempiä olentoja. Samankaltaisia kuin te. Kaikkia aisteja hellittiin Fanacaseculissa."
Ja siinähän se tuli sitten selville. Ayleidit olivat langenneet pahuuteen jo tämän paikan rakennettuaan. Vestige saattoi mielessään kuvitella Cyrodiililaisten esi-isiä työnnettävän samaiseen saunaan, missä he itse olivat juuri rentoutuneet. Sitten hän kuvitteli kivipaaden sulkeutuvan heidän edessään ja kylpyhuoneessa kylpevien haltioiden nautiskelevan orjiensa tuskanhuudoista.
"Voinko auttaa sinua jotenkin?", hän kysyi ollessaan juuri lähdössä.
"Minulla on vain yksi toive: Olla kokonainen jälleen. Mutta aistin, ettet voi auttaa minua sen suhteen. En aisti niin kuvanveistäjän tarmoa kuin taitoakaan. Sinun kykysi ovat muualla. Mutta jos ikinä kohtaat sellaisen sinun päättömillä retkilläsi, lähetä hänet luokseni."
"Niin teen", huikkasi Vestige lähtiessään. Notarius oli jo vähin äänin luikkinut takaisin hevosensa luokse ja näytti siltä, kuin haluaisi paeta paikalta pikimmiten.
"Sinä et sitten edes valehtele hyvin", vastasi patsas hieman katkerana. "Ei väliä. Olen odottanut tuhansia vuosia, ja voin odottaa tuhansia lisää. Joku tulee vielä, ja uudelleenveistää minut koko komeuteeni."

Niin lähtivät pelaajat rikkinäisen miehen luota. Kummastakaan tuskin tuntui pahalta, että nuo haltiat olivat aikoinaan tuhoutuneet omien orjiensa noustua kapinaan. Mutta siltikin Vestigeä kävi sääliksi tuon patsaan surkea tila. Kun hänestä sitten aikanaan tuli keisari, huolehti hän, että patsas korjattiin. Mutta niin korjattiin myös koko Fanacaseculin palatsi. Siitä tuli hänen keisarikuntansa uuden eliitin lomapaikka, jonne saattoi päästä huvipurrella seilaten Rumaren järven yli heti valkoisen tornin juuresta.
Mutta se olikin jo toinen tarina.