Hei kaikille. Tässä suraavat neljä lukua minä muodossa.
Luku 5
Heräsin sydämmen takomiseen ja ahdistukseen. En saanut kunnolla henkeä. Hikoilin ja tuntui siltä kuin joku painava olisi istunut rintani päällä. Näin painajaisia vampyyreistä. Näin kuinka vampyyrien johtaja upotti kulmahampaansa kaulaani ja sen jälkeen jätti minut kitumaan luolan lattialle. Kiemurtelin maassa tuskissani ja lopulta kuolin vampyyrin myrkkyyn.
Sitä ennen näin unta palavista vampyyrin kasvoista käsieni alla. Haistoin palaneen lihan hajun ja meni tovi ennen kuin tajusin näkeväni unta. Lopulta, kun avasin silmäni, huomasin olevani turvassa kotonani. Katsoin ikkunasta ulos ja näin, että ulkona paistoi aurinko korkealla taivaalla. Muutama lintu lensi ikkunan ohi. Siitä huolimatta jouduin hokemaan itselleni, että olin turvassa. Vampyyrit eivät enää pääsisi kylään. Ainakaan päivällä. He palaisivat auringossa.
Minua jomotti vieläkin takaraivoon. Kosketin sitä kädelläni ja tunsin kuivuneen veren hiuksissani kuhmun päällä. Nousin istumaan sängyn reunalle ja rauhoittelin itseäni. ''Kaikki on hyvin.'' Sanoin itselleni. ''Selvisit hengissä.''
Hetken rauhoittelun jälkeen, kävelin vaatekaapille. Se oli sentään jätetty koskemattomaksi, mikä oli hyvä juttu, sillä kaapin perällä oli minun rahat piilossa pienessä mustassa kangaspussissa. Nappasin sen vierestä puhtaat vaatteet ja vaihdoin ne päälle. Laitoin päälleni tummanvihreän t-paidan ja beiget löysähköt housut.
Ottaessani ihmeellisen kiven likaisten housujen taskusta, tunsin sen voiman kulkevan kättäni pitkin. Heitin kiven nopeasti sängylle, sillä pelkäsin menettäväni tajun jos pidin sitä liian kauan kädessä. Samaan aikaan minuun iski kauhu tajutessani varastaneeni vampyyreiltä. Mitä olin oikein ajatellut ottaessani kiven mukaani? Mitä minä kivellä voisin edes tehdä ja miksi se oli kutsunut minua luokseen?
Saatuani puhtaat vaatteet päälle, laitoin kiven nopeasti puhtaiden housujen taskuun. Muistelin palavia käsiäni ja aloin heiluttelemaan niitä siinä toivossa, että näkisin ne taas tulessa. Mutta mitään ei tapahtunut. Jatkoin käsien heiluttelua hetken ajan ja lopulta luovutin. Aloin epäilemään, että tapahtuiko viime öinen oikeasti. Olinko oikeasti velho ja tehnyt liekit itse? Vai näinkö nyt unta ja olin vielä oikeasti luolassa?
Hetken pähkäiltyäni, menin alakertaan ja sieltä sotkuisen olohuoneen kautta takapihalle. Menin suoraan saunarakennukseen, joka oli pihan oikella laidalla. Sekin oli jätetty ehjäksi. Onneksi. Oli tarpeeksi kettumaista, että taloni oli sotkettu. Minulla olisi pitkä siivous sessio edessäni, mutta ensin ajattelin pestä veret pois hiuksistani.
Menin saunan puolelle ja otin lauteelta kauhan käteeni. Kauhalla otin ämpäristä kylmää vettä ja kaadoin ne pääni päälle. Toisella kädellä pesin takaraivosta veret pois. Paitani kastui, mutta en välittänyt siitä. Aurinko kuivattaisi sen nopeasti. Kylmä vesi kasteli myös väsymyksenkin pois.
Kun hiukseni olivat taas puhtaat, menin takaisin taloon ja jäin katselemaan sotkua. Kaikki kasvini oli heitelty pitkin seiniä ja maassa oli multakasoja. Keittiön kaapitkin oli tyhjennetty lattialle ja sohvakin oli rikki. Sen jalat oli katkottu oikealta puolelta ja se oli kallellaan.
Menin keittiöön ja nostin maasta ylös leipäpussin missä oli se yksi homeinen kannikkapala jäljellä. Mahani murisi. En ollut syönyt pitkään aikaan ja päätin lähteä torille samantien. Minulla oli huono olo ja huippasi jo. Astuin eteisestä ulkoilmaan saranoiltaan pudonneen oven yli.
Ensimmäisenä huomasin, että ulkona ei liikkunut paljon ihmisiä, mikä oli outoa. Yleensä Hamptonissa ihmiset liikkuivat ulkona auringon paistaessa. Sisällä ei ollut mitään tekemistä ja lapsetkin pomppivat mielummin ulkona kuin leikkivät sisällä puunukeilla.
Mutta tänään ulkona ei näkynyt kuin muutama ihminen ja hekin näyttivät säikyiltä, mitä minä en ihmetellyt. Katselin ympärilleni ja näin, että noin joka kolmanteen taloon oli isketty. Ulkona ei näkynyt ruumiita ja oletin, että ne oli siivottu pois sillä aikaa, kun olin ollut nukkumassa. Hampton näytti aavemaiselta, kun ulkona ei liikkunut ihmisiä ja osa taloista oli tuhottu.
Muutaman mutkan kautta olin taas torilla. Siellä ei ollut ketään. Kojut olivat tyhjillään ja osa niistä oli levitelty pitkin pihaa. Huomasin, että kaikki kojut missä myytiin ruokaa oli tuhottu. Kirosin hiljaa sitä, että en saanut ostettua ruokaa. Muistin kuitenkin nopeasti ruokakassin minkä olin heittänyt läheisen kujan puskaan ja lähdin kävelemään sinne päin. Minulla oli koko ajan epämukava tunne. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minua tarkkailtiin. Olin luultavasti saanut traumat edellisen vuorokauden tapahtumista. Kävelin nopeasti kujalle ja näin kasan kynttilöitä kivirappusilla minkä päälle nainen oli kuollut. Jotkut olivat luultavasti löytäneet naisen ruumiin ennen vampyyrien hyökkäystä ja laittaneet kynttilät palamaan muistoksi.
Aloin etsimään pusikoista ruokakassiani ja löysin sen nopeasti. ''Kerrankin jokin meni hyvin.'' Ajattelin. En vieläkään uskonut todeksi viimeaikaisia tapahtumia. En varsinkaan sitä, että olin taikonut itseni vapaaksi kahleista ja pudottanut kivenjärkäleen luolan katosta vampyyrin päälle. Päätin kokeilla sytyttää käteni uudestaan tuleen heti kun pääsisin kotiin ja olisin saanut ruokaa ja lahomatria teetä napaan. Ehkä olin liian nälkäinen taikoakseni. Myös Mounica ja Josh kävivät mielessäni, mutta päätin käydä heidän luona myöhemmin. Toivoin vain parasta ja toivoin heidän olevan turvassa.
Kävelin pikavauhtia takaisin kotiin ja tein samantien puuhellaan tulet, kun pääsin keittiöön. Sytytin tulitikun tärisevin käsin ja sytytin muutaman puupalikan jotka olin laittanut hellaan. Sitten puhalsin pari kertaa jotta puut syttyisivät kunnolla. Sen jälkeen etsin lattialta kattilan ja ehjän mukin. Kattilan laitoin liedelle ja annoin sen lämmetä pikkuhiljaa.
Siinä menisi hetki ennen kuin hella lämpenisi tarpeeksi, joten päätin mennä sohvalle lepäilemään. Mutta sohvan oikean puoleiset jalat oli katkottu enkä löytänyt yhtään tuolia minkä voisi laittaa sohvan alle. Kirosin ja menin yläkertaan. Ajattelin levätä hetken. Ei menisi kauaa, kun saisin lahomatria teetä elimistööni. Yläkerrassa kaadoin itseni sängylle makoilemaan ja suljin silmäni.
Näin unia missä heittelin valtavia kiviä tahdonvoimallani kohti vampyyri laumaa. Tunsin itseni voimakkaaksi, mutta siitä huolimatta vampyyrit väistelivät kiviä sukkelasti ja ei mennyt kauaa, kun yksi vampyyreistä oli kimpussani ja painoi tikarin kurkulleni. Heräsin siihen, kun kurkkuni viillettiin auki.
Samaan aikaan kuului narahdus. Avasin silmäni vaistomaisesti. Nousin istumaan ja sydämmeni alkoi takomaan. Tunsin vieläkin unen vampyyrin tikarin kurkullani ja minun oli pakko koskettaa kaulaani. En tuntenut siinä mitään erikoista. Tunsin vain tutun korun roikkumassa siinä. Sitten aloin kuuntelemaan tarkemmin ja kuulin toisen narahduksen alakerrasta. Joku oli toistamiseen astunut eteisen rikkinäisen lattialankun päälle. Kuka siellä oli? ''Ei kai vampyyrit tulleet takaisin?'' Mietin kauhuissani.
Nousin seisomaan ja kävelin makuuhuoneen aukinaisen oven taakse piiloon. Pysyin siinä liikkumatta ja hengittämättä. Se tuntui kuitenkin turhalta, sillä olin varma, että sydämmeni takominen kuului ulos asti. Pelkäsin jo pahinta ja epätoivo alkoi raastamaan sisintäni. Tulivatko vampyyrit hakemaan kiveä takaisin? Vilkaisin ikkunasta ulos ja näin siellä auringon laskeutumassa horisonttiin. Talossa ei voinut olla vampyyrejä. Aurinko oli vielä taivaalla. Epätoivo laantui hieman. Sitten keräsin rohkeuden rippeeni ja astuin rappusille ja kävelin niitä pitkin alas niin hiljaa kuin pystyin.
Kävelin alaspäin askel kerrallaan kohti eteistä. Samaan aikaan kuuntelin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en kuullut enää mitään muuta. Oliko taloon tullut mies tai nainen poistunut takaovesta takapihalle? Kuka taloon tuli ja miksi? Jatkoin hidasta kävelyä ja kun olin melkein portaiden alapäässä kuulin olohuoneesta nyyhkytystä. Joku itki siellä. Olin hämilläni. Kuka muka tulisi talooni itkemään? ''Olen pahoillani Mary.'' Kuului naisen ääni. Pysähdyin äkisti siihen paikkaan. Mary? Äitini nimi oli Mary. Miksi nainen oli pahoillaan?
Kurkistin seinän takaa olohuoneeseen. En ehtinyt nähdä kunnolla kuka siellä oli, sillä se joku astui juuri takaovesta takapihalle. Näin vain vilauksen valkoisesta hameesta ja sitten ovi sulkeutui. Keräsin jäljellä olevat rohkeuden rippeet ja kävelin takaovelle. Asetin käteni takaoven kahvalle ja vedin syvään henkeä. Sitten aukaisin sen ja astuin takapihan terassille.
Siinä samassa jokin osui rintaani ja lensin vielä avonaisesta takaovesta taakse päin olohuoneeseen. Liu'uin lattian poikki ja kolahdin huoneen toisella laidalla olevaan seinään. Tunsin takaraivossani vihlaisun ja näköni sumeni hetkeksi. Olin ihmeissäni siitä, että mikä minuun oli osunut? Se oli tapahtunut liian nopeasti. Ehdin juuri ja juuri nähdä takapihallani valkoiseen mekkoon pukeutuneen naisen. Hän oli seisonut kuuden metrin päässä minusta keskellä takapihaani.
Jäin siihen lattialle istumaan ja pitelemään päätäni, sillä tuntui kuin se olisi haljennut. Kuinka monta iskua voisin vielä ottaa ennen kuin se oikeasti halkeaisi? Sitten kuulin, kun takaovi aukesi ja joku astui hämärään olohuoneeseen. Nostin katseeni ja näin valkoiseen mekkoon pukeutuneen naisen kävelevän hitaasti minua päin. En nähnyt hänen kasvoja. Huoneessa oli liian hämärää. Muutaman askelen jälkeen nainen voihkaisi. ''Oi Aaron'' Hän sanoi. ''Olen pahoillani.'' Nainen otti vielä muutaman askelen minua päin ja näin hänen kasvot. Se oli Mounica. ''Luulin sinun olevan joku muu.'' Hän sopersi nopeasti.
''Ei. Minä se vain olin.'' Sanoin ja yritin olla itkemättä. Muutama kyynel oli kirvonnut silmiini iskun voimasta. Katsoin Mounican kauniita kasvoja ja näin kuivuneet kyyneleet hänen poskilla. ''Miksi sinä itkit?'' Minun oli pakko kysyä.
''Luulin, että sinut on tapettu. Tai vielä pahempaa. Viety pois.'' Mounica sanoi ja minua kosketti se, että hän oli itkenyt minun takiani.
''Olen kunnossa.'' Sanoin. ''Pientä päänsärkyä lukuunottamatta.'' Lisäsin ja yritin naurahtaa, mutta en onnistunut siinä. Minusta tuntui kuin huumorintaju olisi taottu päästäni pois.
''Kun näin tämän talon tässä kunnossa ja sinua ei näkynyt missään, pelkäsin jo pahinta.'' Mounica sanoi selvästi helpottuneena.
''Olin yläkerrassa lepäämässä.'' Sanoin ja yritin nousta lattialta ylös, mutta minua alkoi vain pyörryttämään. Kävin takaisin lattialle istumaan ja nojasin seinään. ''Voisitko katsoa onko hella jo lämmennyt? Tarvitsen lahomatria teetä.'' Pyysin. ''Takaraivoni on kokenut kovia viime aikoina.''
Sanomatta sanaakaan Mounica meni keittiöön ja otti ruokakassista pienen paperipussin, missä oli lahomatriaa. Sieltä hän otti pienen vihreän nupun ja laittoi sen ehjään mukiin. Viereisestä ämpäristä hän kaatoi vettä kattilaan, minkä hän laittoi liedelle lämpenemään. ''Ei pitäisi mennä kauaa, kun vesi jo kiehuu.'' Hän sanoi keittiöstä.
''Kiitos.'' Sanoin. Olin kiitollinen Mounican avuliaisuudesta.
''Missä sinä olit viimeyönä?'' Hän kysyi tullessaan takaisin viereeni. ''En usko että ainakaan tässä talossa. Muuten sinut olisi tapettu tai viety pois.''
''Kyllä minut vietiinkin, mutta ei eilen.'' Sanoin. ''Minut vietiin toissayönä.''
Mounica näytti kauhistuneelta. ''Miten selvisit hengissä?'' Hän kysyi ällistyneenä.
''Miten sinä heitit minut huoneen poikki vaikka seisoit minusta kuuden metrin päässä?'' Kysyin. Olin varma siitä, että Mounica oli tehnyt taikoja. Muutakaan selitystä ei ollut. Yksikään ihminen ei pystyisi heittämään ketään niin kauas. Ei vaikka olinkin hoikka ja kevyt. Sen lisäksi näin Mounican seisomassa pitkän matkan päässä takapihallani. Hän ei ollut tönäisy etäisyydellä.
''Miten niin kuuden metrin päästä? Olin suoraan edessäsi kun tönäisin sinua.'' Mounica sanoi. ''Löit pääsi pahasti, etkä ajattele selvästi.'' Hän lisäsi nähdessään minun epäuskoisen ilmeen.
''Älä valehtele.'' Sanoin. ''Olen aivan varma, että olit kauempana. Ja ei millään pahalla, mutta et näytä siltä, että pystyisit tönäisemään minut huoneen poikki.''
Mounica punastui. ''Ulkonäkö voi pettää.'' Hän sanoi.
''Pah. Olen satavarma, että olet noita.'' Sanoin vakuuttuneena asiasta.
Mounica alkoi hymyilemään. ''Älä hölmöjä puhu.'' Hän sanoi juuri kun keittiöstä alkoi kuulua kiehuvan veden ääntä. Mounica nousi ylös ja meni keittiöön. Siellä hän kaatoi kiehuvaa vettä mukiin missä oli pieni nuppu lahomatriaa. Hän toi höyryävän kupin minulle. Nuuhkaisin höyryä ja tunsin jo senkin helpottavan oloani. Jomotus takaraivossani pieneni. Juoma oli vielä liian kuumaa juotavaksi, joten sekoittelin sitä lusikalla ja odottelin. ''Kerrotko miten selvisit hengissä?'' Mounica kysyi ja istuutui viereeni.
''Se on omituinen juttu.'' Sanoin ja aloin miettimään, miten muotoilisin asiat järkevästi. Kerroin kuinka lähdin pelastamaan naista torin laidalla ja kuinka Tom tai Brandom kolkkasi minut. Kerroin mitä tapahtui luolassa sen jälkeen. Siitä miten Tom varasti koruni ja poltin hänet hengiltä. Siinä vaiheessa Mounica näytti ymmärtävän jotain mitä minä en ymmärtänyt. Jatkoin siitä huolimatta tarinaani. Lopulta, kun oli aika kertoa omituisesta kivestä, päätin olla hiljaa. En halunnut kertoa Mounicalle, että varastin vampyyreiltä. ''Sitten ei mitään.'' Sanoin. ''Lähdin vain juoksemaan takaisin kohti kylää.'' Kerroin ja otin ensimmäisen huikan lahomatria teetä. Se lämmitti sisuksiani ja lämmin tunne virtasi kipeisiin paikkoihin ja puudutti ne. Huokaisin helpotuksen ja hyvän olon tunteesta. ''Et näytä vihaiselta.'' Sanoin Mounicalle.
''Miksi minä siltä näyttäisin?'' Hän kysyi.
''Koska olen velho ja velhoja pelätään ja vihataan.'' Sanoin hieman alakuloisena. Toisaalta toivoin olevani oikea velho, mutta siinä tapauksessa minun pitäisi pitää voimani salassa. En voisi kertoa kenellekkään, että pystyn luomaan tulta käsilläni tai loihtia halkeamia kiveen.
''En minä sinua pelkää. Enkä vihaa.'' Mounica sanoi ja hymyili minulle.
''Kerro totuus. Oletko sinä noita?'' Kysyin yhä varmana asiasta.
Mounica katsoi ympärilleen, kuin tarkistaakseen, että ympärillä ei ollut ylimääräisiä korvia kuulemassa. ''Kyllä olen.'' Hän sanoi ja oloni helpottui huimasti. En ollut ainoa taikoja Hamptonissa. Otin uuden huikan teetä ja nautin puutumisen ja lämmön tunteesta.
''Tiesin sen.'' Sanoin. ''Olen aina vaistonnut, että meissä kahdessa on jotain erilaista. En vain ole ikinä tajunnut, että mitä.'' Sanoin. Minun oli vaikea peittää riemuni. Minä olin oikeasti velho. Olin salaa haaveillut sitä pienestä pojasta lähtien. Olen koko elämäni ihaillut tarinoita valkeista noidista ja velhoista, ja nyt kuulin, että olin itse sellainen. Mutta sitten muistin mitä vampyyrien johtaja oli sanonut luolassa. ''Vampyyrien johtaja sanoi haistavansa minussa myös jotain pimeää.'' Kerroin. ''Osaatko sanoa siitä mitään?'' Kysyin ja Mounican ilme synkkeni.
''Kyllä, mutta se ei ole mikään iloinen tarina.'' Hän sanoi vakavana. ''Oletko varma, että haluat kuulla sen nyt?''
''Kyllä.''
''Okei.'' Mounica sanoi ja huokaisi. ''Sinä olet puoliksi valkea ja puoliksi pimeän velho.''
''Onko se pahakin asia?'' Kysyin. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt vatsanpohjaani. Olin aina tiennyt olevani Hamptonin musta lammas, mutta en pitänyt itseäni pahana ihmisenä. Ja jos jotkut olivat pahoja, niin pimeän noidat ja velhot. He tahtoivat nähdä maailman palavan.
''Se vähän riippuu.'' Mounica sanoi. ''Se riippuu siitä, kuinka paljon annat pimeydelle valtaa.''
''Mitä tarkoitat?'' Kysyin.
''Pimeän voimat voivat olla oikukkaita. Ne saattavat lumota käyttäjänsä ja pistää heidät tekemään kamalia asioita.'' Mounica kertoi. ''Mutta minulla ei ole paljon kokemusta pimeän noidista tai velhoista. Olen kuullut vain huhupuheita.''
''Olivatko vanhempanikin noita ja velho?'' Kysyin vaikka oletinkin jo tietäväni vastauksen.
''Kyllä. Äitisi oli valkea noita ja isäsi oli pimeän velho.'' Mounica kertoi. ''Äitisi jätti valkeat pimeän velhon vuoksi, mikä teki hänestä petturin, ja isäsi jätti pimeät äitisi vuoksi, mikä teki hänestäkin petturin.''
Olin aavistellut sitä. Siitä lähtien, kun tajusin tehneeni taikoja, olin olettanut, että ainakin toinen vanhemmistani oli joko noita tai velho. Mutta en kuvitellutkaan, että toinen heistä oli pimeä. Otin uuden huikan teestä turruttaakseni oloani. ''Äitini kertoi, että isä oli sotasankari.'' Sanoin. ''Eikö se ole totta?''
''Ei ole. Isäsi oli pimeän velhoista julmin. Kuulin äidiltäsi, kun löysin hänet, että isäsi oli manipuloinut häntä vuosia ja hankkinut puoliverisen lapsen itselleen. Isäsi olisi tehnyt sinusta hänen väkevimmän aseen, jos hän olisi selvinnyt hengissä ja kasvattanut sinut.''
En ollut uskoa korviani. Minusta voimakkain velho pitkään aikaan? Olin tehnyt taikoja vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Ei kuullostanut hirveän voimakkaalta. ''Miten isäni tapettiin?'' Kysyin.
''Äitisi ei kertonut. Hän kertoi vain, että näki sen omin silmin.''
''Mutta miten hän on voinut kertoa sinulle tuollaista, kun olet samanikäinen kuin minäkin.'' Kysyin ihmeissäni.
Mounica naurahti. ''Olen sinua viisikymmentä vuotta vanhempi.'' Hän sanoi, ja leukani tipahti lattiaan. ''Me noidat ja velhot emme vanhene samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Me lakkaamme vanhenemasta noin kaksikymmentä vuotiaina jos tahdomme. Ja yleensä noidat ja velhot tahtovat sitä.''
''Eli olit äitini ystävä?''
''Kyllä. Olimme erittäin hyviä ystäviä aikoinaan, kunnes äitisi katosi. En halunnut uskoa, että hän karkasi pimeän velhon vuoksi, joten lähdin etsimään häntä. Luulin että hänet oltiin kidnapattu. Minulta meni melkein kymmenen vuotta löytää hänet.'' Mounica kertoi ja hänen äänestään kuului kaipuu. ''Kun vihdoin löysin hänet, hän oli viimeisillään raskaana ja isäsi oli jo tapettu. Oli minun ideani tuoda sinut ja äitisi Hamptoniin. Itse muutin perässä vasta kolme vuotta sitten kun sinä aloit tulemaan siihen ikään, että sinun oli aika kuulla totuus.''
''Miksi et kertonu näitä asioita minulle silloin?''
''Koska olit vielä niin nuori ja villi. Odotin, että rauhoittuisit tarpeeksi ensin. Olen pahoillani.'' Mounica sanoi. ''Jos olisit tiennyt et olisi ehkä joutunut vaaraan.''
''No. Ei sille enää mitään voi.'' Totesin. ''Kunhan opetat minua nyt.''
''Sinun täytyy ensin levätä ja meidän täytyy siivota tämä talo.'' Mounica sanoi, ja mielialani laski hiukan. Minä inhosin siivoamista. Maailmassa oli ainakin miljoona muuta asiaa mitä tekisin mielummin.
''Yksi asia minua häiritsee.'' Sanoin. ''Miksi en ole taikonut ikinä aikaisemmin. Miksi se tapahtui juuri, kun jouduin vaaraan?''
''Se johtuu äitisi antamasta korusta.'' Mounica sanoi, ja katsoin korua ihmeissäni.
''Miksi äitini antaisi minulle korun mikä estää minua taikomasta?''
''Koska lapsena noidat ja velhot tekevät vahingossa taikoja jatkuvasti. Kuusivuotiaana taidot heräävät ja ne eivät ole hallinnassa. Äitisi ei voinut ottaa sitä riskiä, että kukaan näkisi sinun tekevän taikoja. Etenkään pimeitä sellaisia. Äitisi oli viisas, kun antoi korun sinulle. Hän kai tiesi, että se olisi sinulle tärkeä ja et ottaisi sitä ikinä pois kaulaltasi.'' Mounica sanoi.
''Niin kai.'' Sanoin hiljaa. Minulla oli paljon sulateltavaa. Äitini oli petturi ja isä julma pimeän velho. Ja minä olin ilmeisesti jotain siltä väliltä. Kulautin loput jäähtyneestä lahomatria teestä kurkusta alas ja nousin seisomaan. Kipu ja huippaus olivat kadonneet. Mounica käveli rikkinäisen sohvan luokse ja nosti kätensä sen yläpuolelle. Samalla hetkellä sohva alkoi värisemään ja katkenneet puujalat kiinnittyivät paikoilleen. Sohva oli ehjä. ''Vau. Miten sinä tuon teit?'' Minun oli pakko kysyä.
''Taikuutta voi käyttää myös parantamiseen ja rakentamiseen. Se ero valkeilla ja pimeillä on.'' Mounica sanoi. ''Näytät riutuneelta. Milloin olet viimeksi syönyt?''
''Siitä on jo aikaa.'' Sanoin. ''Minun oli tarkoitus tehdä lihakeittoa.''
''Minä voin tehdä sen. Lepää sinä vaikka sohvalla. Oli varmaan rankkaa joutua vampyyrien vangiksi.'' Mounica sanoi samalla, kun hoipertelin sohvalle. Istuuduin sen päälle varovasti. Pelkäsin, että se hajoaisi, mutta mitä ikinä Mounica tekikin, sohva kesti koko painoni. Hän hävisi keittiöön ja taas sieltä kuului paperipussin rapinaa. Minä yritin rentoutua sohvalla, mutta päässäni liikkui liian monia asioita.
Luku 6
Haistelin tuoreen ruuan tuoksua vesikielellä olohuoneen sohvalla. Olin odottanut ikuisuudelta tuntuvan ajan sitä, että saisin ruokaa. Makasin velttona käsi roikkuen sohvan reunan yli, kun Mounica vihdoin tuli keittiöstä höyryävän lautasen kanssa. ''Tuossa ole hyvä.'' Hän sanoi ja ojensi lautasellisen lihakeittoa minulle. Odottaminen oli ollut tuskaa, mutta nyt vihdoin ja viimein saisin ruokaa napaan.
''Kiitos.'' Sanoin ja ryhdistäydyin istumaan kunnolla. Otin lautasen käteeni ja laskin sen polvelleni. Tunsin lievää polttelua, mutta en välittänyt siitä. Lahomatria tee teki tehtävänsä ja turrutti polttelun. Otin lusikallisen keittoa ja puhaltelin siihen ennen kuin laitoin sen suuhuni. ''Hyvää.'' Sanoin syötyäni ensimmäisen lusikallisen. Sitten aloin ahmimaan. Kitalakeni paloi, mutta kipu hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin. Kiitos yrttiteen. Tiesin kyllä, että ei kannattaisi ahmia, mutta olin niin nälkäinen, että järjen ääni hävisi jonnekkin.
''Eipä kestä.'' Mounica sanoi ja meni kahden rikkinäisen tuolin luokse. ''Sinulla on varmasti paljon kysyttävää.'' Hän sanoi ja korjasi tuolit samalla tavalla kuin sohvankin. Katselin kuinka tuolin puuosat värähtelivät ja kiinnittyivät sitten omille paikoilleen.
''Onhan minulla.'' Sanoin. ''Mutta sulattelen vielä kuulemiani asioita.''
''Et kai ole vihainen?'' Mounica kysyi varovasti laittaessaan toisen tuolin pöydän eteen minua vastapäätä.
''En ole.'' Vastasin. ''Hämilläni vain.''
''Uskon sen.'' Mounica sanoi ja näytti helpottuneelta. Sitten hän istuutui tuolille. Minä jatkoin syömistä ja oloni helpottui jokaisella lusikallisella. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle tuli hyvä olo. Osasin taikoa. Tai ainakin pystyin taikomaan. Minun pitäisi vain opetella hallitsemaan voimiani. Minun teki mieli heittää äidiltä saatu koru menemään, mutta en pystynyt siihen. Olin liian kiintynyt siihen. Se oli roikkunut neljätoista vuotta kaulallani.
Jos olisin tiennyt pystyväni taikomaan ja olisin opetellut taikomaan, olisin voinut pelastaa naisen silloin siellä kujalla. En olisi ikinä joutunut vampyyrien vangiksi ja en olisi ikinä varastanut vampyyreiltä. Minun oli pakko vilkaista ikkunasta pihalle. Aurinko oli jo laskenut ja meinasin mennä taas paniikkiin. Oli luultavasti vain ajan kysymys milloin vampyyrit tulisivat takaisin hakemaan kiven. ''Milloin opetat minua taistelemaan?'' Kysyin. Olin varma, että siitä olisi hyötyä lähitulevaisuudessa. Vastaukseksi Mounica katsoi minua tylysti.
''Ensin sinun täytyy opetella hallitsemaan voimiasi.'' Hän sanoi ja innostukseni hiipui. Pitäisikö minun kertoa hänelle kivestä? Mitä Mounica tekisi jos kuulisi, että olin varastanut vampyyreiltä? Ei. Päätin pitää tiedon itselläni. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa Mounicaa.
''Minulla on paljon opittavaa.'' Sanoin itsekseni. Noitien ja velhojen voimat heräsivät kuusi vuotiaina. Minä olin kaksikymmentä vuotta vanha. Neljätoista vuotta jäljessä.
''Kyllä sinä vielä opit. Meillä ei ole mihinkään kiire.'' Mounica sanoi. ''Kunhan pidät voimasi salassa, niin meidän ei tarvitse lähteä mihinkään.''
Loput ruuasta söin hitaammin. Minulta hävisi ruokahalu kokonaan, kun tajusin mitä menin tekemään. Olin satavarma, että vampyyrit palaisivat Hamptoniin. Söin viimeiset ruuat väkisin ja kun sain syötyä vein tyhjän lautasen keittiöön. Katsoin ikkunasta ulos mukulakivitielle. Vampyyrit voisivat hyökätä nyt kun aurinkokin oli jo laskenut. ''Opeta minulle yksi taisteluliike.'' Pyysin.
''Miksi sinulla on noin kova vimma oppia taistelemaan?'' Mounica kysyi ihmeissään.
''Ei syytä.'' Valehtelin nopeasti ja palasin takaisin sohvalle.
''Ennen kuin opetan sinulle mitään, meidän täytyy siivota tämä talosi.'' Mounica sanoi reippasti. Minua ei oikein huvittanut, mutta tiesin, että jossain vaiheessa se pitäisi kuitenkin tehdä. Menin Mounican avuksi. Siivosimme olohuoneen niin, että Mounica korjasi tavarat ja esineet ja minä laitoin ne paikoilleen. Multakasat minä nostin harjalla ja rikkalapiolla maasta. Sitten kaadoin ne Mounican korjaamiin kukkaruukkuihin. Sen jälkeen asettelin kukkaset ja kasvit takaisin multiin. Meiltä meni noin puolituntia saada olohuone siistiksi.
''Noniin.'' Mounica sanoi iloisesti. ''Eihän ollu paha homma?'' Hän sanoi katsellessaan masentunutta ilmettäni.
''Ei ollut. Mutta onko meidän pakko siivota koko talo tänään? Itsekkin sanoit, että meillä ei ole mikään kiire.'' Yritin, mutta Mounica oli jo päättänyt hoitaa homman loppuun asti.
''Älä ala laiskottelemaan. Vastahan me päästiin alkuun.'' Hän sanoi ja tuhahdin vastaukseksi. Seuraavaksi me menimme keittiöön. Siellä olikin sitten paljon enemmän hommaa. Mounica joutui pala kerrallaan kokoamaan astiat yhteen ennen kuin pystyi korjaamaan ne. Lattialla oli iso kasa lautasten ja mukien sirpaleita. Kun Mounica sai yhden astian valmiiksi, minä laitoin sen hyllylle. Minulla oli jo paljon parempi olo. Työnteko sai minut unohtamaan vampyyrit. Ainakin hetkeksi. Katselin kuinka Mounica korjasi astiat yksi kerrallaan ja kuinka palaset värähtelivät ja lensivät sitten paikoilleen.
En vieläkään tiennyt mitä ajatella siitä, että olin oikeasti velho. Oliko se hyvä vai huono juttu? Salassa minun kuitenkin pitäisi pitää piilevät kykyni. En halunnut palaa roviolla. Mietin mitä Josh sanoisi jos näkisi minut tai Mounican tekemässä taikoja. Hän vihasi noitia ja velhoja yli kaiken. Se oli kaikkien tiedossa. Muuan pimeän noita oli tappanut hänen äidin, kun hän oli ollut vielä pieni. Heidän koko perhe oli ollut matkalla Basilissa, suuressa kaupungissa. Kotiin päin lähtiessään heidän kimppuun hyökkäsi pimeän noita Basilin rajalla. Siellä oli vaarallinen alue, missä asui kaupungin köyhimmät kaupunkilaiset ja siellä ei ollut vartijoita pitämässä kuria. Pimeän noita ryösti Joshin ja hänen perheen. Kaikki muut selvisivät hengissä paitsi Joshin äiti. Hän kuoli tapahtuma paikalle. Oli siis selvää, että Josh vihasi noitia ja velhoja tavallista enemmän.
Säpsähdin kuullessani huutoa ulkoa. Ensimmäisenä mieleeni tulivat vampyyrit. Pudotin säikähtäessäni mukin kädestäni lattialle ja se hajosi moneen palaseen. Käännyin ympäri ikkunaan päin ja jäin kuin transsissa katselemaan tielle. En hievahtanutkaan. Mounicakin lopetti astioiden korjaamisen ja tuli viereeni. Hän katsoi minua ymmärtäväinen ilme kasvoillaan. ''Ymmärrän, että sinua pelottaa.'' Hän sanoi hiljaa. ''Minäkin olisin kauhuissani jos olisin kokenut saman minkä sinä koit.'' Hän lisäsi, mutta minä en kuunnellut häntä. Keskityin kuuntelemaan ääniä pihalta. En nähnyt siellä ketään. ''Ole ihan rauhassa vaan. Eivät vampyyrit hyökkää samaan kylään kahtena yönä peräkkäin.'' Mounica sanoi. ''Se olisi liian vaarallista heille. Muuten vampyyrien metsästäjät saisivat heidät kiinni.'' Hän yritti rauhoitella minua. Sydämmeni hakkasi lujaa ja olisi luultavasti räjähtänyt jos Mounica ei olisi tönäissyt minua hellästi. Havahduin siihen.
''Niin kai.'' Sanoin hiljaa. Normaalissa tapauksessa Mounica olisi luultavasti oikeassa, mutta hän ei tiennyt, että olin varastanut vampyyreiltä omituisen kiven. Kiven josta virtasi outo voiman tunne, kun siihen koski.
Mounica laskeutui takaisin kyykkyyn ja alkoi korjailemaan taas astioita. Minä seisoin vielä hetken ikkunan edessä. Jossain vaiheessa pakotin itseni laittamaan astioita takaisin hyllyyn. Tällä kertaa en saanut vampyyrejä pois mielestäni. Onneksi minulla oli helppo homma ja minun ei tarvinnut keskittyä, kun laittelin astioita kaappeihin.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin keittiökin oli valmis ja olin valmis lepäilemään. Mutta Mounicalla oli vielä hommaa meille. Hän meni eteiseen ja osoitti saranoiltaan pudonnutta ovea. ''Nostappa tuo paikoilleen.'' Hän sanoi ja tein työtä käskettyä. Sain juuri ja juuri nostettua painavan oven oikealle korkeudelle. Olin liian hoikka nostelemaan painavia esineitä. Kun ovi oli paikoillaan Mounica laittoi kätensä saranan kohdalle ja kuului kolahdus, kun se korjaantui. Hän teki saman myös toiselle saranalle ja ovikin oli nyt korjattu. Jäljellä oli enää vain yläkerran huone. Sain kuitenkin suostuteltua Mounican pitämään pienen tauon. Me menimme olohuoneeseen ja tällä kertaa Mounica kävi sohvalle lepäilemään ja minä istuuduin tuolille.
Juttelimme niitä ja näitä noin puolituntia. Pyysin vähän väliä Mounicaa opettamaan minulle taikoja. Vaikka ihan perus esineiden liikuttelua. Hän oli vastahakoinen, mutta lopulta hänellä meni hermot ja hän suostui. Hän kävi hakemassa mukin keittiöstä ja asetti sen olohuoneen pöydälle. ''Okei. Ensiksi sinun täytyy ymmärtää, että et liikuttele itse esinettä vaan ilmaa sen ympärillä.'' Mounica sanoi ja näytti esimerkkiä. Hän näytti keskittyneeltä ja nosti kättään hieman ylöspäin. Muki pöydällä nousi kymmenen senttimetrin korkeuteen ja leijaili pöydän päällä.
Nousin seisomaan, kun Mounica laski mukin takaisin pöydälle. Sitten yritin itse samaa. Kuvittelin ilman mukin ympärille ja nostin kättäni. Mitään ei tapahtunut. Yritin keskittyä paremmin, mutta en vieläkään saanut mukia ilmaan. Sitten kuvittelin pienen pyörremyrskyn mukin alle. Se pysyi vieläkin paikoillaan. Silloin Mounica käveli eteeni ja otti kaulakoruni pois kaulaltani ja laski sen pöydälle lepäämään. En edes muistanut koko korua ja tunsin itseni tyhmäksi. ''Kokeile uudestaan.'' Mounica sanoi rohkaisevasti.
Kuvittelin taas pienen pyörremyrskyn mukin alle ja heilautin kättäni. Muki singahti valtavalla nopeudella seinää päin ja hajosi tuhanteen pikku palaseen. ''Oho.'' Mounica sanoi. ''Yleensä menee viikkoja ennen kuin kukaan onnistuu heittämään esineitä tuolla nopeudella.'' Hän sanoi, ja tunsin pienen ylpeyden poikasen sisälläni. En ole ikinä oppinut mitään niin nopeasti. Nyt minun pitäisi vain saada esine hallintaan. Mounica kävi hakemassa uuden mukin keittiöstä. Edellinen meni liian moneen palaseen, jotta hän pystyisi korjaamaan sen. ''Yritä nyt vähän hillitä itseäsi tai sinulta loppuu mukit kesken.'' Hän sanoi ja yritin uudestaan.
Tällä kertaa en kuvitellut pyörremyrskyä vaan ilmalautan mukin alle. Nostin kättäni ja muki alkoi värähdellä. Lisäsin tehoa ja muki pomppasi kahdenkymmenen senttimetrin korkeuteen ja putosi sitten pöydälle. Muki hajosi, mutta ei mennyt niin moneen pieneen palaseen kuin edellinen muki, ja Mounica korjasi sen nopeasti.
Yritin kolmannen kerran ja tällä kertaa sain mukin leijumaan. Mounica taputti iloisesti ja kehui minua. En voinut kuin olla ylpeä itsestäni. Opin jotain ja nopeasti. Leijuttelin mukia ylös ja alas leikitellen sen kanssa. Harjoittelimme vielä kymmenen minuuttia. Opin koko ajan paremmin ja paremmin hallitsemaan mukin lentoa. Nautin siitä. Ensimmäisen kerran elämässäni joku sanoi minulle, että olin jossain hyvä.
Mutta sitten keskittymiseni herpaantui, kun kuulin takanani kolahduksen. Muki tippui kolahtaen pöydälle ja käännyin ympäri. Sydämmeni heitti voltin, kun näin Joshin seisomassa takanani suu auki. Hänen ilmeen perusteella hän näki mitä olin ollut tekemässä. Hän näytti kauhistuneelta. Tömähdys oli kuulunut, kun hän oli pudottanut suuren paperisen ruokakassin lattialle.
En tiennyt mitä sanoa. Minunkin suu oli auki. Emme olleet lukinneet ovea. ''Mikä typerä virhe!'' Ajattelin itselleni vihaisena. Mounicakin oli sanaton. Hiljaisuus venyi ainakin minuutin mittaiseksi, kunnes Josh kääntyi ympäri ja ryntäsi ovesta ulos. Ennen kuin tajusin mitään juoksin hänen perään. Kun astuin ulko ovesta pihalle näin kuunvalossa Joshin juoksemassa kohti kylän vanhimpien taloa. Tai ainakin oletin hänen juoksevan sinne päin. Otin jalat alle ja juoksin Joshin perään. Toivoin, että saisin hänet kiinni ennen kuin hän ehtisi kertoa kenellekkään mitä hän näki.
Juoksin minkä jaloista lähti. Taivaalla loisti täysikuu ja taivaalla ei näkynyt pilven pilveä. Olin kymmenen metrin päässä Joshista ja näin hänen vilkuilevan olkansa yli, mikä hidasti hänen vauhtia. Saisin hänet pian kiinni. Se oli aina ollut selvää, että minä olin meistä kahdesta nopeampi. Viisi metriä... Kolme metriä... Metri... Ja Josh pysähtyi kuin olisi törmännyt seinään. Onnistuin pysähtymään vain vaivoin ennen kuin törmäsin häneen. Josh kääntyi ympäri ja hengitti raskaasti. Hän oli valkoinen kuin kuu taivaalla. Hän astui askeleen kauemmas minusta. ''Minä luovuta.'' Hän henkäisi. ''Olet minua nopeampi.''
''Minä voin selittää.'' Sanoin vaikka minulla ei ollut hajuakaan, mitä voisin tässä tilanteessa sanoa. Paras ystäväni joka vihasi velhoja ja noitia yli kaiken näki minut juuri tekemässä taikoja. Aiemmin tuntemani hilpeys haihtui kuin tuhka tuuleen. Ilo oli muuttunut peloksi.
''Sinä olet velho.'' Josh sanoi kovaan ääneen.
''Shh. Hiljempaa.'' Sihahdin nopeasti. Hamptonissa uutiset kulkivat nopeammin kuin rutto. Jos joku kuulisi keskustelumme, se olisi minun loppuni. Minut poltettaisiin roviolla. ''Sain itsekkin tietää vasta tänään.'' Sanoin. ''En ikinä tekisi kenellekkään mitään pahaa. Kai sinä tiedät sen?''
Josh katsoi minua pitkään. Hän näytti vieläkin pelokkaalta. ''Miten se on mahdollista?'' Hän kysyi epäuskoisen näköisenä.
''Äitini antama koru on estänyt minua taikomasta kaikki nämä vuodet.'' Kerroin. ''Usko pois olen aivan yhtä yllättynyt ja säikähtänyt kuin sinäkin.''
''Ei siltä näyttänyt olohuoneessasi. Sinulla näytti olevan hauskaa.'' Josh sanoi syyttävästi. Siihen en osannut sanoa mitään. Minulla todella oli ollut hauskaa. Jos me olisimme vain lukinneet oven, näin ei olisi käynyt.
Laskeuduin polvilleni ja ristin kädet eteeni. ''Minä rukoilen. Älä kerro kenellekkään.'' Sopersin ja Josh katsoi minua nyt melkein säälien.
''Sait oikeasti tietää vasta äsken?'' Hän kysyi. ''Et ole valehdellut minulle koko elämääsi?''
''Kyllä. Sain juuri tietää. En ikinä valehtelisi sinulle.'' Sanoin ja minusta alkoi jo tuntua, että sain Joshin puolelleni.
''Mutta kai sinä teidät, että en voi sietää velhoja. En vaikka se olisi paras ystäväni.'' Josh sanoi ja näin, että hän pidätteli kyyneliä.
''Jos kerrot vanhimmille niin...'' Alotin lauseen, mutta en keksinyt mitään järkevää loppuun.
''Niin mitä? Uhkailetko minua?'' Josh kysyi ja kyynelet hävisivät hänen silmistä. Kauhu palasi niihin.
Nyt minä sen tein. Menin uhkailemaan parasta ystävääni. ''Mikä idiootti!'' Ajattelin. ''En minä sinulle tai kenellekkään muulle tekisi mitään pahaa. Toivottavasti tiedät sen.'' Sanoin katuen aikaisempia sanojani. ''Minut poltetaan hengiltä jos kerrot kenellekkään.'' Oli minun vuoroni olla kauhuissani. En keksinyt yhtäkään kamalampaa tapaa kuolla kuin hengiltä palaminen. Paitsi ehkä hukkuminen.
Nousin seisomaan. Mietin ankarasti, että mitä voisin tehdä. Josh selvästi pelkäsi minua. Miten saisin hänet vakuuttuneeksi siitä että en tahtonut mitään pahaa. Otin askelen Joshia päin ja siinä samassa hän otti maasta nyrkin kokoisen kiven. ''Askelkin vielä niin heitän sinua tällä.'' Hän melkein huusi ja valmistautui heittämään kiven.
Otin toisen askelen. ''Ei hän kiveä uskalla heittää.'' Ajattelin. Sitten otin vielä kolme askelta ja Josh heitti kuin heittikin kiven minua päin. Nostin vaistomaisesti käteni kasvojeni eteen. Samaan aikaan adrenaliini alkoi virrata suonissani. Tajuamatta mitä tein huomasin, että käteni syttyivät tuleen. ''Voi ei! Ei julkisella paikalla!'' Ajattelin kauhuissani ja aloin heiluttelemaan käsiäni. Yritin sammuttaa liekit, mutta ne vain levisivät tien molemmin puolin nurmikolle. Maa ympärilläni meinasi syttyä tuleen. Heiluttelin vieläkin käsiäni peloissani siitä, että joku näkisi ne tulessa.
Minun pitäisi rauhoittua, mutta miten sen tekisin kun kaikki meni päin persettä? Lopetin käsieni heiluttelun ja pidin niitä paikoillani kylkieni vieressä. Nostin katseeni ja katsoin Joshia. Hän oli lähtenyt taas juoksemaan ja hän oli jo kaukana. Hän oli jo ainakin kahdeksankymmenen metrin päässä ja en saisi häntä enää millään kiinni. Minun teki mieli huutaa hänen perään, mutta pelkäsin, että joku kiinnittäisi minuun huomiota jos sen tekisin. Ainoa vaihtoehto oli lähtä juoksemaan hänen perään, mutta tällä kertaa hänellä oli liian pitkä etumatka. En millään ehtisi hänen luokse ajoissa.
Sitten tapahtui jotain mitä en osannut odottaa. Kauempana missä Josh näkyi kuunvalossa melkein jo pienenä pisteenä liikkui jotain salaman nopeasti. Vedin kauhuissani henkeä ja katsoin avuttomana kuinka vampyyri hyökkäsi Joshin kimppuun. Vampyyri tarrasi Joshia päästä kiinni ja taittoi niskat nurin. Samaan aikaan käsieni liekit sammuivat.
Luku 7
Mitä juuri tapahtui?
Voiko tämä olla totta?
Putosin polvilleni ja katselin kuinka parhaan ystäväni murhaaja tutki ruumista mukulakivitien toisessa päädyssä. Näin kuinka hän potkaisi ruumiin ympäri. En saanut kunnolla henkeä. Puristin käteni nyrkkiin ja löin maata. Tuska minkä tunsin nyrkissäni sen osuessa maahan, sai minut havahtumaan. Vampyyrit tulivat takaisin, koska varastin heiltä omituisen kiven. Sen tajutessani, syyllisyys alkoi painamaan minua maahan, mutta sain siitä huolimatta itseni nousemaan ylös. Lähdin juoksemaan takaisin kotiani kohti. Toivoin, että vampyyri ei nähnyt minua.
Josh kuoli minun takiani. Yritin sysätä syyllisyyden ja kauhun sivuun. Yritin antaa tilaa selviytymisvaistoille, jos minulla sellaisia edes oli. Kun pääsin takaisin kotiin, menin suoraan olohuoneeseen. Mounicaa ei näkynyt missään. Paniikki sen kuin vain kasvoi. Olivatko vampyyrit jo käyneet täällä? Tarkastin keittiönkin ja en nähnyt ketään. Olin menossa olohuoneen läpi takapihalle, kun kuulin yläkerrasta kolauksen. Juoksin eteiseen ja sieltä rappuset ylös. Huokaisin helpotuksesta, kun avasin huoneeni oven ja näin Mounican siellä siivoamassa. ''Mitä nyt?'' Hän kysyi nähtyään vimmani. ''Mitä tapahtui?''
''Va-vampyyrit.'' Sanoin kovaan ääneen. ''He tulivat takaisin!''
''Rauhoitu.'' Mounica sanoi ja heitti korjatut tyynyt sängyn päätyyn. ''Mitä tarkoitat?'' Hän kysyi.
''Vampyyrit tulivat takaisin Hamptoniin!'' Sanoin ja olin sekoamassa. Kävelin huoneen laitaa edes takas yrittäen saada hengitykseni tasaantumaan. ''Näin kuinka yksi heistä tappoi Joshin.'' Sanoin ja tipahdin maahan. Kävin istumaan selkä vaatekaappia vasten ja hautasin kasvoni käsiini.
''Onko tuo totta?'' Mounica kysyi. Hän ei näyttänyt enää niin reippaalta ja iloiselta.
''Kyllä. En voinut kuin katsoa avuttomana, kun...'' Sanoin ja kuulin kun Mounica istuutui sängyn reunalle.
''Kamalaa.'' Hän sanoi. ''Mutta miksi he takaisin tulivat?'' Hän kysyi tarkoittamatta kysmystä kenellekkään. Minä tiesin vastauksen, mutta en uskaltanut kertoa. Jos sanoisin sen ääneen se tekisi tästä tilanteesta entistä todellisempaa ja sitä minä en kestäisi. Kun katsoin Mounicaa näin hänen poskella vierivän kyyneleen. Sitten hän pyyhki sen pois.
''En tiedä.'' Valehtelin. Minun teki mieli oksentaa, mutta sain pidettyä ruuat sisälläni. Sitten tajusin, että oli vain ajankysymys milloin vampyyrit tulisivat tämän talon luokse. Nousin nopeasti ylös. ''Minne sinä menet?'' Mounica kysyi heikosti.
''Menen laittamaan turvavarusteet paikoilleen. Voit joko auttaa minua tai itkeä täällä.'' Sanoin tylymmin kuin oli tarkoitus. Mounica ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hänkin nousi ylös ja menimme yhdessä alakertaan. Kun nappasin eteisen nurkasta lankun, kuulin oven toiselta puolelta puhetta. Tajusin, että olimme tuhlanneet liikaa aikaa yläkerrassa.
''Menkää te tuohon viereiseen taloon. Minä käyn tässä talossa.'' Kuului puhetta. En jäänyt odottelemaan, vaan juoksin olohuoneeseen. Näin kaulakoruni pöydällä ja nappasin sen taskuuni. Kävi mitä tahansa, korusta en halunnut luopua. Sitten kuului pamaus ja etuovi potkaistiin auki. Kuvittelin, kuinka se roikkui taas toisesta saranasta. Olin lähdössä juoksemaan takaovelle kun kuulin Mounican kiljaisevan. Pysähdyin ja käännyin ympäri. Eteisestä tuli olohuoneeseen kolmekymppinen vampyyri jolla oli pukinparta. Vampyyri piti toisella kädellään Mounican käsiä lukossa selän takana ja toinen käsi Mounican kurkulla. Mounica näytti tilanteen ottaen huomioon rauhalliselta.
''Poika on täällä!'' Vampyyri huusi, ja kauhu sisälläni kasvoi. Olisimme selvinneet ehkä yhdestä vampyyristä, mutta jos heitä oli enemmän, me olimme tuhoon tuomittuja. Toivoin, että heitä ei olisi paljon pihalla. Sitten etuovesta änkesi sisään kaksi muuta vampyyriä. Nyt talossani oli kolme vaarallista verenimijää. Mietin pystyisikö Mounica taikomaan kädet selän takana. Näytti siltä, että hän ei pystynyt. Tai sitten hän ei halunnut paljastaa olevansa valkea noita, vaikka vampyyrit varmasti haistoivatkin sen hänestä. Toinen uusista vampyyreistä oli se vaaleahiuksinen hullun näköinen nuori nainen, joka leikki luolassa tikarilla. Toinen oli toinen veljeksistä.
''Juokse!'' Mounica kiljahti.
''En.'' Vedin syvään henkeen ja sanoin. Ajattelin, että päätös oli hullu, mutta en voinut katsoa vierestä kun toinenkin ystäväni tapettaisiin.
''Missä se kivi on?'' Mounicaa pitelevä vampyyri kysyi pukinparta pomppien leuan liikkuessa.
''En tiedä mistä kivestä puhut.'' Sanoin ja yllätyksekseni ääneni oli vakaa.
''Älä valehtele!'' Tikarilla leikkinyt vampyyri sähähti.
''Mistä kivestä he puhuvat?'' Mounica kysyi ja näytti nyt ensimmäistä kertaa hieman pelokkaalta.
Ajatuksissani puristin kiveä housun taskun läpi. ''En tiedä.'' Valehtelin.
''Kyllä sinä tiedät.'' Velipoika sanoi. ''Kivi on hänen taskussa! Jos et anna sitä suosiolla, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa teidät.''
''Aloitan mielelläni tästä neidosta.'' Pukinparta sanoi ja näin kuinka hänen etusormen kynsi, mikä oli Mounican kaulalla kasvoi kolme senttiä pidemmäksi ja todella teräväksi. Sillä saisi helposti viillettyä kurkun auki, ja Mounicalla ei olisi aikaa tehdä mitään estääkseen vampyyriä viiltämästä.
''Ette te meitä tapa.'' Sanoin vieläkin ääni vakaana. ''Teidän johtajanne on käskenyt teitä viemään kaikki ei-ihmiset hänen luokseen.''
''Väärin.'' Naisvampyyri sanoi ja päästi kikatuksen. ''Meillä on vähän erilaiset ohjeet tänä yönä. Kiitos sinun kun varastit meiltä kuukiven.''
Silloin Mounica menetti malttinsa. Parissa sekunnissa hän oli ilmiliekeissä. Hän paloi päästä varpaisiin ja häntä pitelevä vampyyri huusi tuskasta. Vampyyri syttyi tuleen ja muuttui tuhkaksi. Mutta Mounica ei sammuttanut liekkejä. Hän levitti kätensä sivuille ja liekit seurasivat käsien liikettä. Muutamassa sekunnissa eteisen ja olohuoneen väliset seinät ja katto olivat tulessa. Aikoiko Mounica polttaa koko talon maantasalle? En jäänyt siihen katselemaan tuliesitystä. Lähdin pakittamaan takaovelle päin ja meinasin kompastua sohvan kulmaan. Kun sain taas tasapainon kohilleen menin takaovesta takapihalle.
Kun olin kuuden metrin päässä talosta pimeällä takapihalla huomasin, että kaksi jäljellä olevaa vampyyriä olivat seuranneet minua. ''Ystäväsi on täysi sekopää!'' Velipoika sanoi, ja aloin olla samaa mieltä. Ei hänen koko taloa olisi tarvinnut polttaa. Olisi riittänyt jos hän olisi tappanut vampyyrit. Mietin, että selviäisikö Mounica palosta hengissä. Olivatko noidat tulenkestäviä? Nyt kun muistelin, en ollut ikinä saanut palovammaa. Sitten tajusin tilanteeni. Olin takapihallani yksin kahden vampyyrin kanssa. Toivoin hartaasti, että Mounica tulisi avukseni. Mutta toistaiseksi vampyyrit keskittiyvät vielä taloon, mikä alkoi olla jo kokonaan tulessa. Tunsin palon kuumuuden näinkin kauas.
Hetken päästä vampyyrit kuitenkin havahtuivat ja tajusivat miksi olivat edes tulleet takaisin Hamptoniin. He tulivat takaisin hakemaan kuukiven. Ihmettelin mikä kuukivi oli? Sen kuullessaan Mounica oli menettänyt malttinsa. ''Anna se kivi meille.'' Velipoika sanoi. Näin heistä vain tummat siluetit liekkejä vasten, mutta huomasin, että velipoika oli lähdössä syöksyyn.
''Mikä on kuukivi?'' Kysyin ja yritin pelata itselleni lisää aikaa.
''Sinä varastit kiven, etkä edes tiedä mikä se on?'' Tikarilla leikkinyt vampyyri sanoi. ''Olet näköjään tyhmempi kuin aluksi oletimme.''
''Sillä ei ole väliä mikä se on. Se kuuluu meille!'' Velipoika sanoi ja sitten takapihalla välähti valo. Vampyyrin silmät pyöristyivät ja hänen takaraivo alkoi savuttamaan. Kun hän putosi polvilleen ja muuttui tuhkaksi, näin Mounican seisomassa palavan talon edessä. Hän ei olisi voinut tulla paikalle parempaan aikaan. Naisvampyyri ei näyttänyt enää niin rohkealta, mutta karkuun hän ei lähtenyt. Mounica käveli viereeni.
''Kai sinä teidät, että kuukivi on vaarallinen hänen käsissä.'' Vampyyri sanoi Mounicalle, joka vastaukseksi ampui paineaallon käsistään vampyyriä päin. Aalto osui vampyyriä rintaan ja tämä lensi muutaman metrin taaksepäin talon terassille.
''Mitä hän tuolla tarkoitti?'' Kysyin ottamatta katsettani vampyyristä joka ei kuollut.
''Sinä varastit heiltä kuukiven?'' Mounica sanoi raivoissaan. Olin näkevinäni hänen silmissä liekkejä, mutta päättelin, että kuvittelin vain. ''Oletko hullu? Mitä sinä ajattelit?''
''En minä tiedä.'' Sanoin puolustelevaan sävyyn. ''Minä en ajatellut mitään. Jouduin jonkinlaiseen transsiin.''
''Se johtuu siitä, että kuukivessä on voimakasta pimeää taikuutta. Niin kuin sinussakin.'' Mounica oli vieläkin vihainen.
''Miksi poltit kotini?'' Kysyin. Olin liian yllättynyt ollakseni vihainen.
''Koska sinua jahdataan nyt. Sinä et voi jäädä tänne.'' Mounica sanoi eikä kuullostanut enää niin vihaiselta. ''Poltin talosi jotta vampyyrit eivät saisi sieltä sinun vainua. Jos he sen saavat he pystyvät jäljittämään sinut kymmenien kilometrien päähän.''
Tuntui taas kuin suuri kivi olisi pudonnut vatsaani. En voinut jäädä kotiini. Katsoin palavaa taloa ja mietin kuinka kauan menisi lopuilta vampyyreiltä nähdä se. Ja tajuta, että minä olin täällä. Näin sivusilmällä kun vampyyri joka oli lentänyt terassille, nousi ylös. Ajattelematta kahta kertaa osoitin kädelläni saunarakennusta nojaavaa lapiota päin ja heitin sen meitä kohti juoksevaa vampyyriä päin. Vampyyrin juoksu loppui lyhyeen ja hän lensi takaperinvoltin jalkojemme juureen. ''Vitun vampyyrit!'' Huusin ja potkaisin maassa makaavaa vampyyriä päähän. Sitten potkaisin uudestaan. Kolmannen potkun Mounica esti.
''Meidän on lähdettävä täältä ennen kuin loput laumasta tulee tänne.'' Hän sanoi, ja minä rauhoituin hieman.
''Voisimme ottaa tuosta naapurista hevosen.'' Ehdotin.
''Minä en mielelläni varastaisi.'' Mounica sanoi, ja katsoin häntä tylysti. En ollut uskoa korviani.
''Meidän perässä on lauma vampyyreitä ja sinä mietit mikä on oikein ja mikä väärin?'' Sanoin, ja Mounica ei ehtinyt vastata mitään, kun minä huusin tuskasta. Nilkkaani sattui ja kun katsoin maahan kompuroin kauhuissani taaksepäin ja kompastuin. Vampyyrin hampaat olivat uponneet nilkkaani. Kaatusin selälleni ja kun käteni osuivat maahan, käsieni alta lähti halkeamat. Maa repesi ja halkeamat muodostivat ympyrän minun ja vampyyrin ympärille. Sitten maa alkoi vajota. Vampyyri päästi nilkastani irti, mutta liian myöhään. Hän putosi tekemääni rotkoon. Minä olisin pudonnut sinne myös, jos Mounica ei olisi ottanut käsistäni kiinni ja vetänyt turvaan.
''Okei. Me viemme sen hevosen.'' Mounica sanoi ja alkoi puoliksi raahaamaan minua naapurin pihaa kohti. Nilkkaani poltteli ja pisteli. Jossain vaiheessa polttelu muuttui jäätäväksi. Tuntui kuin ihoni läpi tökittäisiin jääpuikoilla. Tunne levisi jalkaani pitkin ylöspäin ja päässäni pimeni, kun tunne levisi rintaani ja tuntui siltä että joku olisi upottanut jääpuikon sydämmeeni.
Luku 8
Heräsin linnun lauluun. En uskaltanut avata silmiäni vielä. Joka paikkaan pisteli aivan kuin koko ruumiini olisi puutunut. Tunsin makaavani jollain pehmeällä ja kasvoissani tuntui lämpöä. Muuten minulla oli jäätävä olo. Yritin liikkua, mutta pistely oli liian voimakasta. Sain vain vaivoin nostettua käteni kaulalleni ja tunsin tutun korun roikkumassa siitä. Miksi se oli siinä? Olivatko vampyyrit saaneet minut uudetsaan vangiksi? Suojeliko joku itseään laittamalla korun kaulalleni? Olinko kuollut? Vampyyrien myrkky oli hengenvaarallista ihmisille.
Avasin silmäni. Olin metsässä ja näin sivusilmällä vieressäni kaatuneen puun juuret. Muuta en nähnyt sillä en pystynyt liikuttamaan päätäni. Lämpö kasvoillani tuli auringosta, joka paistoi puunlatvojen välistä. Sen tajutessani, tunsin helpotuksen tunteen. Minä en ollut muuttunut vampyyriksi. Vaikka nyt kun muistelin tarinoita, niin vampyyriksi ei muututtu vampyyrin myrkyllä vaan verellä. Vampyyrin verta pitäisi juoda ja sitten kuolla.
Koko kroppaani pisteli sietämättömästi. Johtui luultavasti vampyyrin myrkystä. Oliko se ohimenevää? Kauhistuin ajatuksesta, että en pystyisi enää ikinä liikkumaan. Mitä jos minusta tuli lopullisesti rampa? Silloin kuulin takanani oksan napsahduksen. ''Mounica?'' Kysyin lievästi hätääntyneenä. Minulla oli avuton olo, kun en pystynyt liikkumaan. Jopa pienet suun liikkeetkin pistelivät. Yritin kääntää päätäni, mutta en pystynyt siihen. Kukaan ei vastannut ja hätääntyminen alkoi muuttua paniikiksi. Kuului toinen oksan napsahdus tällä kertaa jostain paljon lähempää. Aloin varautua pahimpaan, mutta sitten näin Mounican kyykistyvän ylleni.
''Heräsithän sinä viimein.'' Hän sanoi silmät loistaen.
''Kyllä.'' Sanoin helpottuneena. ''Kuinka kauan olin tajuttomana?'' Kysyin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin nukkunut kokonaisen vuorokauden.
''Melkein kaksi päivää.'' Mounica vastasi. ''Pelkäsin jo, että et selviä puremasta.''
''En tiedä selvisinkö. En pysty liikkumaan. Koko kroppaani pistelee.'' Sanoin.
''Se johtuu varmaankin myrkystä.'' Mounica arveli. ''En ole ennen nähnyt kun sekaveristä velhoa puree vampyyri.''
''No. Kerta se on ensimmäinenkin.'' Sanoin ja yritin olla hymyilemättä. Hetken jo pelkäsin joutuneeni uudestaan vampyyrien vangiksi. Kuulin hevosen hirnahtavan ja Mounica nousi ylös. ''Sinä sait sen hevosen sieltä naapurista.''
''Joo. En olisi mielelläni varastanut, mutta meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Kun olimme lähdössä kuulin muiden vampyyrien tulevan talolle. Heitä oli kokonainen lauma siellä.'' Mounica kertoi, ja kun ajattelin taloani, tunsin pientä surua. Sitten muistin kuinka Josh tapettiin. Kaikki meni päin helvettiä vampyyrien tullessa Hamptoniin. Olikohan Joshin ruumis jo löydetty? Olivatko vampyyrit jättäneet loput kyläläiset rauhaan, tajutessaan missä minä olin? Toivoin sitä. En kestäisi syyllisyyttä jos koko kylä tuhottiin minun takiani. Joshin kuolema harteilla oli jo liikaa.
Syyllisyyden lisäksi minulla ei ollut enää kotia. Se oli palanut poroksi rahoineen päivineen. Elämästä oli tullut kerta heitolla sata kertaa vaikeampaa. Minä olin nyt karkulainen. Vampyyrit eivät jättäisi minua enää ikinä rauhaan, koska varastin heiltä kuukiven. Tuo omituinen kivi mikä sisälsi voimakasta pimeää voimaa. ''Miksi kuukivi vetää minua puoleensa?'' Kysyin Mounicalta joka oli ruokkimassa hevosta.
''Kuukivessä on voimakasta pimeyden voimaa ja niin on myös sinussa. Vain pimeän noidat ja velhot voivat käyttää sitä.'' Mounica kertoi. En vieläkään uskonut, että minussa oli suurta voimaa. Tosin nyt kun muistelin tekemääni rotkoa takapihallani en ollut asiasta enää niin varma. Olin melkein tappanut itsenikin vahingossa ja olisin tappanutkin jos Mounica ei olisi pelastanut minua. Ymmärsin nyt miksi Mounica oli laittanut korun kaulalleni. Minä en hallinnut voimiani. Olin mennyt paniikkiin ja sen takia melkein tapattanut itseni.
''Sinun täytyy opettaa minua hallitsemaan voimiani.'' Sanoin. En ollut vielä kertaakaan käyttänyt pimeän voimiani ja en halunnut ottaa sitä riskiä, että tekisin vahingossa tuhoja niillä. Minun pitäisi harjoitella myös niiden käyttöä.
''Kyllä minä opetan. Vaikka loppujen lopuksi sinun täytyy se itse oivaltaa. Sinulla on rauhaton mieli. Sinun täytyy opetella rauhoittumaan.'' Mounica sanoi ja palasi vierelleni. Hän otti laukustaan vesipullon ja kaatoi vettä suuhuni. En ollut edes tajunnut kuinka janoinen olin. Nyt kun sain vettä suuhuni, tajusin että se oli rutikuiva. En ollut huomannut sitä kaiken sen pistelyn keskeltä.
''Kiitos.'' Sanoin. Oloni helpottui huimasti juotuani vähän. Pistely ei hävinnyt, mutta lieveni. Hypistelin korua kaulallani. ''Oletko varma, että sait eksytettyä vampyyrit?'' Kysyin. Minulla oli epämukava olo kun en pystynyt liikkumaan. Olisin helppo maalitaulu vampyyreille.
''Kyllä.'' Mounica vastasi. ''Laukkasimme ainakin seitsemän tuntia siksakkiin täällä metsässä. He eivät mitenkään olisi pystyneet pysymään perässä elleivät he sitten olisi saaneet vainua. Ja jos he sen olisivat saaneet he olisivat jo käyneet kimppuumme. Meillä ei ole toistaiseksi mitään hätää.'' Mounica kertoi, ja minä luotin hänen sanaan. ''Kävin myös laittamassa varoituslangan joka suuntaan sadan metrin päähän. Me kuulemme jos joku tulee kuuloetäisyydelle. Mutta nuku sinä vain. On varmaan rankkaa kokea vampyyrin pureman vaikutukset.''
Minun ei tehnyt yhtään mieli nukkua. Minun teki mieli tehdä jotain, mutta en pystynyt mihinkään. ''Miksi minä selvisin hengissa? Eikö vampyyrien myrkky ole tappavaa ihmisille?'' Kysyin. Muistelin kuinka hopeaan mekkoon pukeutunut nainen oli kiemurrellut tuskissaan kivirappusilla Hamptonissa ja kuinka hän oli lopulta hiljentynyt ja kuollut.
''Sinä olet velho. Et ihminen.'' Mounica sanoi. ''Mutta tosiaan myrkky on hengenvaarallista valkeille, mutta pimeän noidat ja velhot ovat sille immuuneja. Sinä olet puoliksi molempia joten et ole täysin immuuni, mutta se ei ole tappavaakaan. Näköjään se on sekaverisille lamaannuttavaa.''
Olin maakuullani vielä ainakin kolme tuntia. Pistely lieveni hitaasti, mutta varmasti. Lopulta pääsin istuma asentoon ja näin meidän ympärillä puskia. Kukaan ei näkisi meitä niiden läpi, mutta kuuleminen oli eri juttu. Mutta jos Mounica oli käynyt laittamassa varoituslangat me kuulisimme jos joku tulisi lähelle. ''Voitko kertoa enemmän voimistani? Mitä minä pystyn tekemään?'' Kysyin. Tähän mennessä olin sytyttänyt käteni tuleen ja tiputtanut kivenjärkäleen luolan katosta. Sen lisäksi olin liikutellut esineitä ilman avulla.
''Sinä pystyt hallitsemaan neljää luonnon elementtiä. Tulta, vettä, maata ja ilmaa.'' Mounica kertoi. ''Oletkin jo saanut maistiaisia tulesta, maasta ja ilmasta, kun sytytit kätesi tuleen ja kun teit rotkon takapihallesi. Ilmaa olet käyttänyt liikutellessasi esineitä. Oli muuten hieno temppu, kun heitit sen lapion vampyyriä päin.'' Hän sanoi ja hymyili.
Neljä luonnon elementtiä. Minusta tuntui kuin pystyisin mihin vain. Kunhan vain ensin opettelisin hallitsemaan niitä elementtejä. ''Pystyvätkö kaikki noidat ja velhot hallitsemaan niitä?'' Kysyin.
''Kyllä kaikki valkeat. Pimeän noidat ja velhot eivät pysty. En osaa oikein kertoa mitään heidän voimista sillä en ole ikinä nähnyt sellaista. Mutta olen kuullut juttuja, että he tekevät erilaisia taikoja.'' Mounica kertoi ja minua alkoi hieman pelottamaan, kun en tiennyt mihin minä pystyin. Ehkä nekin voimat paljastuvat jossain vaiheessa.
''Sitten, kun pystyn taas liikkumaan, opetatko minua tekemään tulta?'' Kysyin. Tuli oli pelastanut tähän mennessä minut kahdesti. Ensin luolassa ja sitten, kun Mounica oli polttanut taloni maantasalle. ''Ja pystyvätkö kaikki valkeat noidat ja velhot syttymään kokonaan tuleen?''
''Eivät pysty. Jokaisella noidalla on yksi tietty voima vaimakkaampi kuin muut voimat. Minulla se sattuu olemaan tuli elementti.'' Mounica kertoi, ja aloin miettimään mikä oli minun voimakkain voima?
''Pystyvätkö kaikki noidat ja velhot tekemään rotkoja?'' Kysyin.
''Ei pysty. Pelkästään he joiden elemntti on maa.'' Mounica kertoi.
''Eli onko minun elementtini sitten maa?''
''Kyllä se saattaa olla.'' Mounica vastasi. ''En ole ennen tavannut tai edes kuullutkaan sekaverisestä noidasta tai velhosta. En tiedä päteekö heihin samat luonnon lait.'' Toivoin, että minun voimakkain voima olisi valkealta puolelta, eikä pimeältä puolelta. Mutta en jäänyt sitä nyt murehtimaan. En edes tiennyt minkälaisia pimeän voimat olivat.
Juttelimme vielä pari tuntia kunnes pystyin taas liikkumaan kunnolla. Heti kun huomasin, että pystyin seisomaan, pyysin Mounicaa opettamaan minulle tulen tekoa. ''Se on ihan yksinkertaista.'' Hän sanoi. ''Sinun täytyy vain kuvitella lämpöä käsiisi.'' Hän näytti esimerkkiä ja hänen kädet syttyivät tuleen. Sitten hän veti toisen käden taakse ja heitti kädestään tulipallon puuta päin.
Otin kaulakorun pois kaulaltani ja laitoin sen taskuuni. Tällä kertaa muistin ottaa sen pois. Kuvittelin lämpöä käsiini, mutta mitään ei tapahtunut. Kolmannella yrityksella sain lämmön tunteen käsiini ja liekit leimahtivat. Minäkin heitin tulipallon puuta päin. Siihen jäi musta savuava jälki. ''Kui siistiä.'' Sanoin innoissani.
Tein saman vielä kolme kertaa, kunnes puu syttyi tuleen. Olin menossa sammuttamaan sitä, kun Mounica pysäytti minut. ''Anna kun minä.'' Hän sanoi ja sulki silmänsä. Katselin vierestä kuinka mitään ei tapahtunut hetkeen. Aloin jo epäilemään, että Mounica pelleili kanssani, mutta sitten maan alta alkoi nousta vettä. Se nousi metrin korkeuteen ohuena norona ja jatkoi siitä vielä matkaa ylöspäin. Mounica näytti paljon enemmän keskittyneemmältä kuin tulta tehdessään ja pian vesi oli kahden metrin korkeudella. Mounica heitti vedet palavaa puuta päin. Puu jäi savuamaan kun tuli sammui.
Katselin ihmeissäni vierestä. ''Minäkin haluan kokeilla.'' Sanoin ja suljin silmäni. Aloin kuvittelemaan vettä maan alle. Kuvittelin maan alaisen lammen. Vai kuvittelinko? Minusta tuntui enemmän siltä, että vaistosin sen maan alta. Ehkä meillä noidilla ja velhoilla oli kyky vaistota jos vettä oli lähettyvillä? Aloin nostamaan lampea ylöspäin kohti maan pintaa. Tunsin kuinka maa alkoi tärisemään jalkojeni alla. Sitten maa alkoi vajota alaspäin. Maan alta nousi vettä. Tunsin kuinka veden pinta nousi hitaasti ylöspäin. Jalkani kastuivat, kun vesi nousi. Nostin vettä voimakkaammin ja pian tunsin kuinka meidän päälle satoi vettä. Veden pinta oli jo polveni korkeudella, kun kuulin Mounican käskevän äänen. Hän käski minun lopettaa, mutta en tahtonut. Tunsin itseni voimakkaaksi ja annoin veden nousta yhä ylemmäs. Avasin silmäni ja näin, että vettä todellakin satoi päällemme. Huomasin, että olin tehnyt kolme metriä leveän kuopan mikä täyttyi koko ajan vedellä. Olin tehnyt kokonaan uuden lammen maan päälle.
Mounica otti korun taskustani ja heitti sen kaulalleni. Siinä samassa vesi lakkasi nousemasta ja vesisade loppui. Vesi alkoi imeytymään takaisin maan alle. ''Oletko hullu?'' Mounica huusi. ''Yritätkö hukuttaa meidät?''
Vesi oli noussut vyötärölleni asti, ja katkennut puu nojasi kuopan kolme metriä korkeaa reunaa vasten. Puskat olivat myös kuopan reunoilla ja ne näyttivät kärsineiltä. ''En.'' Sanoin. ''Minä vain vähän innostuin.''
''Taikuus ei ole leikin asia! Et saa enää innostua tuolla lailla. Sinun täytyy käyttää päätäsi tehdessäsi taikoja.'' Mounica ripitti minua.
''Okei okei. Pyydän anteeksi. En enää leiki taikuudella.'' Sanoin ja toivoin, että Mounica rauhoittuisi.
''Etkä ota korua pois kaulaltasi ilman minun lupaani.'' Hän sanoi. ''Otat sen pois vain silloin kun me harjoittelemme ja silloinkin käytät järkeä etkä innostu kuin pikkulapsi. Käykö?'' Mounica raivosi.
''Sovittu.'' Tuhahdin ja sanoin.
Kiitokset taas kerran kaikille lukijoille.
