Hunajaa ja loitsintaa Hot

Havainnoidessaan ympärillään nimettömien mutta kuvankauniiden puiden hedelmien makean nektarin tuoksun, valkealla tammallaan ratsastava Vestige tiesi ylittäneensä Valenwoodin rajan ja lähestyvänsä viimein pitkän matkansa määränpäätä. Siitä oli nyt kaksi kuukautta kun Vestige oli saanut maineikkaan Voljarin panimon omistajalta tehtävän hakea etelästä tynnyrillinen puuhaltian hunajaa uutta hunajasimaerää varten. Vestige oli miettinyt hetken luuleeko omistaja oikeasti hunajan tulevan puuhaltiasta, mutta hyväksyi tehtävän kaikesta huolimatta. Vielä jokin aika sitten tuota maailmanlaajuisesti arvostettua hunajalajiketta pystyi tuomaan karavaanin mukana, mutta nyt ylpeät ja aina niin viisaat haltiat ja Skyrimin salskeat ja jääräpäiset ihmiset olivat sodassa, ja jopa pelaajat pitivät ennen niin kuuluisan Voljarin panimon valmistamaa nordien hunajasimaa yököttävänä. Näistä syistä kysyntä ja tarjonta olivat tipahtaneet pyöreään nollaan. Vanha panimomestari Haraldar oli kuitenkin vakuuttunut, että jos hän tarjoaisi voljarin hunajasimaa seuraavissa Windhelmin Jorunn Soittaja-kuninkaan juhlissa, unohtaisivat Skyrimin aateliset tämän järjettömän sodan kuin taikaiskusta. Vestige oli siis matkannut yötä päivää ratsain jo kaksi kuukautta etelään, ja matka oli kulkenut vieläpä Cyrodiilin sota-alueiden läpi, joten hän kaipasi edes yhden yön kunnollista lepoa.

Vestige näki tien vieressä suuren sammaloituneen kiven. Cyrodiilin vanhoilla haltiariimuille oli kiveen kirjoitettu ”Pajulehto”, nyt kuitenkin harva osasi riimuja tai niillä kirjoitettua kieltä lukea, joten kivi oli päässyt sammaloitumaan. ”Viimeinkin perillä...”, mutisi pelaaja itsekseen. Näin tuumittuaan hidasti Vestige hevosensa vauhdin lähes mateluun sillä halusi nauttia matkansa viimeisten metrien tarjoamista kauniista maisemista.

Hänen edessään siinsivät pajulehdon korkeat puut. Jo kaukaa hän oli kuullut mehiläisten surinan ja lintujen laulun, mutta silti maailmaa nähneenkin silmille puuhaltioiden kylät olivat kuin paratiisin palasia. Pajulehdon kylä Elsweyrin rajalla oli erityisen tunnettu niin maassa kuin maailmallakin makeasta hunajastaan, ja sen asukkaat elivät lokoisaa elämää käyden kauppaa kaukomailta tulleiden kauppiaiden kanssa. Huolimatta sodasta riitti heidän hunajalleen yhä kysyntää.

Kylä ei ollut mitenkään puolustettu, eivätkä puuhaltiat edes rakentaneet muureja. Kukapa sinne olisi edes halunnut hyökätä, ja jos joku kaikesta huolimatta niin tekisi, toisivat haltioiden naamioitumis ja jousiampujataidot heille voiton. Kylän talot olivat rakennettu elävästä pajusta. Tai rakentaminen oli kylläkin väärä sana. Puut saatiin taikakeinoin kasvamaan haluttuun muotoon, eli tässä tapauksessa taloIksi, ja Vestige jaksoi yhä miettiä miksi pelaajamestarit olivat suunnitelleet maailmaan näin ekologisen asumismuodon kuin itse itsensä kasvattavat talot. Pajut eivät olleet erityisen korkeita, ja vieri vieressä ne muodostivat ananaksen tai sipulin muotoisen pienen kodin, joita kylä oli täynnä. Kylän keskellä taas oli suuri ja laakea uhrikivi, jolla puuhaltiat kylänvanhimman, tai kuten he itse kutsuivat puuvanhimman, johdolla tekivät uhrauksia Yffrelle, metsän jumalalle.

Vestige huomasi kuitenkin nopeasti, että kylä oli näemmä levolla, sillä edes mehiläispesien luona ei ollut monia haltioita työssään. Haltiat olivat sisällä talojensa kätköissä, tai maastoutuneena niiden lähettyville eikä edes joonialaisen ritarin harjaantunut silmä kyennyt niitä erottamaan. Vestige löysi pian kylän suurimman talon, jonka hän oletti kuuluvan puuvanhimmalle. Sen eteen oli taidokkaasti istutettu erilaisia kukkia, joiden tarkoitus oli kai rikastaa maata ja itse taloa pitämään sen asukkaat terveinä. Vestige tiesi, että puuhaltiat tai bosmerit eivät edes keränneet luonnosta yrttejä sairauksien hoitamiseen, sillä heidän elämäntapansa, jota he itse nimittivät vihreäksi sopimukseksi, kielsi hyvin ankarasti kaikkien kasvien vahingoittamisen.

Talo muistutti suurta maasta kohoavaa sipulia muodoltaan, mutta se oli taidokkaast kasattu puiden juurista ja oksista. Talon asuttavat osat lepäsivät maasta kasvavan puun päällä, ja ovelle johti kapea ja kiemurainen oksista punottu silta. Sen seinät huokuivat luonnon heleää vehreyttä, sillä ne olivat peitetty violettejä kukkia pusertavilla köynöksillä ja pohjoisen metsiltä tuoksuvilla sammalilla. Talon huipulta lähti vielä useita vehreitä oksia, jotka kasvoivat sivuille ja tarttuivat lopulta muiden talojen oksiin ja seiniin. Näin koko kylä näytti olevan kuin yksi valtava maasta kasvava eliö, joka eli symbioosissa haltia-asukkaidensa kanssa. Vestige ihaili kylän kauneutta, ja surkutteli maailman tilaa, sillä muutoin varmastikkin viettäisi enemmän aikaa eteläisen Tamrielin vehreillä mailla.

Vestige kiinnitti hevosensa ohjakset varovaisesti yhteen talon oksista, ja yritti olla vahingoittamatta sitä vähääkään. Sitten hän varovaisesti kapusi talon ovelle johtavaa siltaa, ja eräässä kohtaa silta muuttui niin jyrkäksi että Vestigen oli käytettävä käsiään ja kavuttava sitä kuin tikkaita. Hän mietti miten haltiat ylipäänsä pääsivät koteihinsa sadekuurojen aikana, sillä kosteus olisi arvatenkin tehnyt puutikkaista sietämättömän liukkaat .

Talon ovi oli kiusallisen matala. Todennäköisesti siksi, että puuhaltiat olivat Summersetin serkkujaan huomattavasti lyhyempiä. Ovi oli oikeastaan kuin pieni holviaukko, jota reunustivat kaksi paksua köynöksien peittämää oksaa. Tai oikeamminkin ovea ei edes ollut, vaan talon oviaukkoa peitti punainen nahkaverho. Vestige raotti verhoa ja noteerasi makean hunajaisen tuoksun iskevän kasvojaan päin.

Asumus oli puuhaltioiden mittapuulla kodikas. Se oli melko ahdas ja siinä oli vain yksi huone. Seinillä oli yksi etelään viettävä pyöreä ikkuna, ja lattia oli taas päällystetty laakeilla pyöreillä kivillä. Kivien välistä tunki esiin oksia, jotka kietoutuivat toisiinsa muodostaen vehreitä huonekaluja. Katosta riippui pari nahkaista petiä, ja nahasta kasattu hylly. Mutta huoneen keskellä taas oli oksien ja köynöksien muodostama pöytä jonka äärellä istui kaksi haltianaista.

Toinen heistä oli pitkä suurhaltia, joka oli pukeutunut punaiseen ja erittäin hienolta näyttävään haltiakaapuun. Hän siemaili vähän väliä nahkaisesta tuopista hunajalta tuoksuvaa seremoniallista juomaa, joka oli selvästikkin hyvin alkoholipitoista. Toinen taas oli vanha puuhaltia, ja paljon edellistä lyhyempi. Hän oli pukeutunut koruttomaan ja ihmissilmällä epäsiistiltä näyttävään nahkaiseen mekkoon, ja hänen hiuksensa olivat hänen iästään huolimatta yhä helakan punaiset. Puuhaltianaisen otsasta nousivat vanhuutta ja viisautta symboloivat kaarevat sarvet. Vestige oletti siis jälkimmäisen olevan puuvanhin ja puhui sitten pelaajan omaisen lyhyesti:

”Minut on tänne lähetetty Windhelmin maineikkaan Voljarin panimon kunnianarvoisaksi edustajaksi, ja haltuuni on annettu varat yhden parasta hunajaanne sisältävän hunajatynnyrin ostoon. Oletan että te olette puuvanhin, joten uskon että voimme alkaa neuvotella kaupoista.”

Nainen nousi ylös ja kumarsi. ”Oikeaan osutte, olen puuvanhin Ranneth nimeltäni ja tässä pöydän ääressä istuu kunnianarvoisa Alanya, vieras suur-haltioiden mailta.”

Alanyaksi esitelty nainen yritti nousta, mutta romahti naurettavasti takaisin tuolilleen ja nauroi sitten makeasti ennen kuin Ranneth kaatoi hänelle savikannusta lisää kellertävää seremoniallista juomaa. Vestige tunsi tuoksun perusteella juoman merkityksen varsin hyvin, ja oletti Alanyan juopuneen hilpeyden perusteella että sen nauttijan tiedot olivat häntä puutteellisemmat.

”Vaikka halumme tehdä jälleen kauppaa pohjoisten sima-ihmisten kanssa, joudun ikäväkseni kertomaan teille, että kylän hunajantuotanto on toistaiseksi keskeytetty ja jäljellä olevat varastot on suljettu myynnin ulkopuolelle. Kehotan teitä siis odottamaan muutamia päiviä, sillä en usko että tilanne tulee muuttumaan vielä pitkään aikaan.” Hänen ilmeestään oli havaittavissaan tietynlaista vahingoniloisuutta, ja Vestige alkoi pikkuhiljaa hahmottamaan tilannetta.

”Olen hieman mainetta niittänyt joonialainen pelaajaritari, ja halutessanne voin demonstroida taitojani, vaikka en nimeäni haltioiden mailla mainitse turvallisuuden tähden. Kuitenkin voisin mahdollisesti auttaa teitä ongelmassanne, jonka oletan olevan sen verran vakava, että olette katsoneet tarpeelliseksi palkata ulkopuolista apua.” Vestige olisi oikeasti levännyt mielellään edes yhden yön, mutta hän ei halunnut että olisi pienikään mahdollisuus matkan osoittautumisesta turhaksi.

”Niin, kyllähän me täällä apua tarvitsisimme, mutta olemme jo käyttäneet kylän varat erään Pircalmo nimisen suurhaltia maagin palkkaamiseksi. Tämä Alanya tässä on hänen vaimonsa. Kuitenkin alan tosissani epäilemään, että palkollisemme ei ole tehtäviensä tasalla sillä hän lähti jo varhain aamulla eikä hänestä ole kuulunut mitään, vaikka aurinko laskee kohta. Mikäli hintanne on kohtuullinen voimme käyttää palveluksianne.” Puuvanhimman lopettaessa maa alkoi tärähtelemään ja kylän takaa näytti kuuluvan kumeita räjähdyksiä.

”Viimeksi kuulin tuollaisia ääniä Morrowindin punaisella vuorella. Ei teillä tälläpäin sattuisi olemaan tuliperäistä toimintaa?”

”Ei ole, mutta kylän takainen metsä on jonkinlaisten scampeiksi kutsuttujen pienten paholaisten vallassa. Todellisia kiusankappaleita, joskin ne eivät ole vielä hyökänneet itse kylään. Emme kuitenkaan pysty työskentelemään siellä invaasion raivotessa. Lähetin Pircalmon aamulla metsään selvittämään niiden alkuperän ja häätämään ne pois, mutta sen jälkeen olemme kärsineet maanjäristyksistä ja jotkin metsästä kuuluvista äänistä ovat suorastaan karmivia.” Puuvanhin ei kuulostanut oikeastaan huolestuneelta, ja Vestige mietti oliko hänellä kenties eriskummallisen alhaisia odotuksia Pircalmosta ja hänen kyvyistään.

Scampeiksi kutsutut oliot olivat tosiaan oblivionin mustasta maailmasta kotoisin olevia pieniä kiusankappaleita. Niitä esiintyi Tamrielissa vähän väliä, sillä ei vaadittu kovinkaan suuria voimia luoda oblivioniin scampin mentävä portti. ”Milloin tämä niin kutsutti invaasio alkoi? Näkyikö metsässä mitään muuta, esimerkiksi jotain voimakkaampaa oliota tai epäilyttävää väkeä?” Vestige ei uskonut scamppien olevan paikalla sattumalta. Jokin oli houkutellut ne tai varta vasten tuonut ne metsään. Miksi? Sitä hän ei vielä aavistanut.

”Ainoa minkä voin sanoa varmasti, on että metsä ei ole kääntynyt meitä vastaan. Heimoni palvelee luontoa ja Yffreä vehreän valan vannottamin tavoin. Kyläläiset eivät olleet havainneet mitään erityisen epätavallista. Kylässämme käy silloin tällöin vierailijoita, mutta he lähtevät aina hunajansa saatuaan. Lisäksi kaikki olivat joko Elsweyrin khajiteja tai Summersetin haltioita kuten palkkaamamme maagikin. Eihän sellainen väki ole koskaan meille pahaa tahtonut.”

Vestige mietti hetken. ”Siispä ne ovat täällä todennäköisesti jonkin luonnollisen syyn vuoksi. Onko metsää esimerkiksi muinoin käytetty uhripaikkana? Tai onko siellä sattumoisin Cyrodiilin Ayleid-haltioiden vanhoja asuinpaikkoja, tai ylipäänsä mitään merkkejä pitkäkestoisemmasta lumouksesta?”

Puuvanhin pyöritteli hetken päätään, yrittäen aivan kuin muistella jotain mennyttä ja unohdettua. ”Kaikki uhritoimitukset on aina hoidettu kylässä, eikä metsässä tosiaan ole maanpakolaishaltioiden rakennelmia. Kuitenkin nyt muistan, että pari nuorta mehiläisten etsijää oli viime aikoina tullut takaisin erityisen unisina. He eivät jaksaneet mennä sinne enään uudestaan, mutta heidän saatuaan levätä pari päivää, olivat he taas entisellään. Mitään eriskummallista he eivät muistaneet nähneensä, ainoastaan väsymyksen joka helpotti vasta metsästä poistuttaessa. Sitten kuitenkin hirviöt ilmestyivät ja jouduin kieltämään lapsiani enää matkaamasta metsään”. Puuvanhin näytti huolestuneelta ja murheiden murjomalta, ja Vestige todella toivoi voivansa auttaa.

”Matkani tänne on kestänyt kaksi kuukautta, ja sen vuoksi minulle on maksettu melko suuri hakupalkkio. Uskon voivani selvittää aamuun mennessä mistä on kyse ja vastineeksi haluan tynnyrini alennettuun hintaan, ja tietysti että pidätte hevosestani hyvää huolta, ja korostan tätä ERITTÄIN hyvää huolta...” Vestigen lopettaessa puuvanhin nyökkäsi ja Vestige kääntyi seuraavaksi Alanyan puoleen.

”Tiedätkö mitä täällä on juuri tapahtumassa? Jos olisin sinä lopettaisin juomisen heti. Ensinnäkin se ei ole haltian tapaista juoda humaltuaksi ja toiseksi tässä tapauksessa se on erittäin vaarallista terveydellesi.” Alanya katsoi häntä hassusti ja Vestige tajusi hänen tilanteensa jo melko toivottomaksi.

”Miehelläni on ollut tiettyjä `hik` vaikeuksia, mutta `hik` luotan häneen täydellisesti. Tarkoitan katsos sinäkin meitä, suurhaltioita näin kaukana kotoa. Hän `hik` toi meidät tänne asti..” Alanya ei siis ollut tilanteen tasalla, päätteli Vestige ja astui ulos ovesta.

”Pelaaja!” Puuvanhin huikkasi perään. ”Jos teikäläisillä on niitä tunteita, niin pitäisin sinuna kiirettä...”


Vestige jätti hevosensa haltioiden haltuun, ja jalkaisin asteli kohti kylän takana levittäytyvää metsää. Lintujen laulu soi kuuluvasti, ja auringon lasku verhosi monissa eri väreissä leiskuvan metsän satumaiseen väriloistoon. Tai sadussahan me kaikki elämmekin, -ajatteli Vestige. Hunaja ei enää tuoksunut, vaan metsän tuoksusta tuli nyt mieleen enemmänkin Vestigen lapsuudesta tuttu lähimetsä, mutta hän itse ei tätä enää haistanut.

Aluksi hän ei huomannut mitään erityistä. Sitten painaessa korvansa maata vasten hän kuuli askelia, mutta ikinä hän ei ollut kuullut sellaisen otuksen askellusta. Se kuulosti hänestä kuin jäiseltä mammutilta, ja askelten rytmi muuttui jatkuvasti aivan kuin otus olisi ryntäillyt päättömästi eri suuntiin ja törmäillyt puihin ja kallioihin. Puuvanhimman mainitsemista scampeista vestige ei huomannut jälkeäkään ennen auringonlaskua. Syvemmälle mentäessä metsä kuitenkin tuntui aavemmaisen hiljaiselta. Oli ikäänkuin kaikki sen eläimet olisivat äkisti siirtyneet niin kauas kuin voimiltaan pääsivät.

Vestige oli juuri saapunut pienelle puuttomalle aukiolle kun hän kuuli takanaan verhotun naisäänen käskevän terävästi: ”Kädet ylös ja äläkä katso taaksesi tai saat loitsun takaraivoosi!”. Vestige oli kuitenkin pelaaja, ja hän näki erityisen hyvin takanaan olevan tulokkaan. Naisen kasvot oli verhotut, ja hän oli kauttaaltaan verhoutunut mustaan vartalonmyönteiseen maagin kaapuun ja hänellä oli kädessään riimuilla lumottu maagin sokki-sauva. Kuitenkin hänen tunnuksettomasta kaavustaan ei voinut erehtyä. Maagi kuului kiellettyyn mustaa magiaa harjoittavaan mato-kulttiin. Äänestä Vestige päätteli naisen ihmiseksi, ehkäpä imperiaaliksi, jotka mato-kultin jäsenistä suurimman osan muodostivat. ”Nyt kävelet hitaasti oikealle pois tästä metsästä, tämä on minun aluettani...”

Mutta ennen kuin kumpikaan ehti tehdä mitään, alkoi maa äkisti tärähdellä ja heidän takaa kuului karmivaa mylvintää. Vestige ehti nopeasti näkemään jotakin, joka muistutti etäisesti suurta kävelevää jäistä lumikasaa, jolla oli myös epätavallisen massiiviset nyrkit. Oliolla oli myös suurenmoinen jäinen kita jossa se rouskutteli jääpuikoilta näyttäviä hampaitaan. Hän ei ehtinyt nähdä mitä naismaagille tapahtui, mutta itse hän hyppäsi välittömästi lähimpään pusikkoon ja sai pieniä naarmuja kasvoihinsa, jotka hän refleksinomaisesti paransi nopeasti parannusloitsulla. Hiriviö ryntäsi aukion poikki ja katosi sitten taas metsään kaataen muutamia pajuja ja koivuja mennessään. Maagista ei näkynyt jälkeäkään.

Vestige nousi taas aukiolle, ja arveli maagin paenneen. Hän huomasi aukiolle jääneen suuria jalanjälkiä joihin hän ajatteli pikkusiskonsa mahtuvan makaamaan ainakin kahteen kertaan. Vestige suoritti heti hakeijo-prismariimun ja makko-magiariimun havaitakseen piilotetun energian ja lähes menetti tasapainonsa niiden havaitseman maagisen voiman myötä. Riimut murtuivat tuhansiksi päreiksi ja niiden vaikutuksesta Vestige alkoi tuntemaan sielussaan paikan päällä ikään kuin riippuvan lumouksen. Hän lopulta päätteli nähneensä juuri maailman ehkäpä suurimman jää-elementaalin, joka selvästikkään ei ollut kenenkään hallinnassa.

Vestige jatkoi matkaansa metsässä, mutta kulki nyt pidellen hopeanhohtoista joonialaisesta teräksestä valmistettua bastardimiekkaansa paljastettuna. Aurinko oli juuri laskenut, mutta siltikään metsä ei tuntunut viilenevän vaan se tuntui jopa painostavan kuumalta. Lopulta hän havaitsi pusikossa liikettä. ”Tule esiin! En aio pahaa, ainakaan ennen kuin selvitän mistä on kyse.”

Marjapensaan suojasta astui esiin ehkä säälittävin maagi, jonka Vestige oli ikinä nähnyt. Hänellä oli likaiset ja rähjääntyneet vaatteet, jotka saivat hänet näyttämään metsurilta. Vaikka hän oli rodultansa suurhaltia, ei hän näyttänyt kovinkaan kunnialliselta, sillä hän oli vartaloltaan epänotavallisen lihava ja ulkomuodoltaan väsynyt sekä likainen ja hänen kasvoiltaan paistoi tuska ja hiki. Kokonaisuuden kruunasi hänen kaljuuntuvasta päästään eri suuntaan sojottavat harmaantuneet hiukset. ”Si-si-sinun täytyy auttaa, he, he syövät vaimoni jos en saa tätä sotkua selvitettyä” -maagi sopersi itkua tihrustaen. ”Mutta haluan tehdä heti alussa selväksi, että tämä ei ole minun syytäni! Ainakaan tietääkseni...”

”Selvästikkään ei, sillä kaikki vallanhimoiset maagit havittelevat koko ikänsä tuollaisia voimia, ja sinä olet Arteumin Mannimarcon jälkeen toinen joka on sellaiset saanut. Oletan, että olet Pircalmo, josta puuvanhin mainitsi. Ja näemmä tiedät jopa tästä ikiaikaisesta puuhaltioiden rituaalista, ja en todellakaan tiedä onko se hyvä vai huono asia, ettet päättänyt valaista vaimoasti asiasta. Mutta mikä minua eniten tässä jatkuvasti ihmeellisemmäksi käyvässä sotkussa kiinnostaa on toisaan voimasi ja niiden lähde. Vaadin selitystä!”

”Näitkö vaimoani, onko hän yhä kunnossa?” -Kysyi maagi hätäisesti, ja vaikutti olevan jälleen järjissään. Pircalmo näytti kaikeksi onneksi olevan aidosti huolissaan asioiden kehnosta kulusta, sillä Vestige ei olisi muuten voinut tehdä paljoakaan estääkseen ikiaikaisen metsän haltioiden rituaalin.

”Vaimosi humalatila huomioon ottaen, ei hyvältä näytä hänen ja sinun kannaltasi. Ehkäpä olisi pitänyt kertoa, jottei hän olisi innostunut juomaan niin paljon sitä `seremoniallista` juomaa. Nyt hän on iloisesti humalassa, ja kun hän sammuu bosmerit lausuvat pari hassua rukousta metsän hengille ja muuttavat hänet murkinaksi. Sinuna toivoisi vaimosi omaavan paremman toleranssin kuin päälleppäin näkyy.”

”Tiedän, mutta he sanoivat että se on vain muodollisuus, ja uskoin selviäväni tästä, joten en halunnut tehdä hänen oloaan epämukavaksi. Katsos me olemme niin kuin lomalla, poissa Alinorista ja nauttimassa Valenwoodin hedelmistä, ja ajattelin tässä samalla tehdä hieman maagin töitä.” Kaikesta huolimatta Pircalmo kuulosti itsevarmalta, joskin näytti käsittävän tekemänsä virheet Vestige pysyi hiljaa odottaen maagin kertomusta ”sotkusta”.

”Ja niin, tämä pieni ja täysin ennakoimaton kriisi tässä...” Pircalmo aloitti. ”Siis puuvanhin kertoi metsässä olevan jotain scamp-hirviöitä. Ilmeisesti jotain kaljuja ja palavia rottia, joilla on kädet ja pitkät korvat. En tiedä oletko nähnyt. Ajattelin siis, että hävittäisin pikkuotukset nopeasti luomoamalla pari hassua elementaalia niitä karkoittamaan. Loitsuhan on erittäin yksinkertainen, pitää vain ammentaa magiaa ja kääntää se riimujen avulla joksikin luonnon elementiksi ja niitä alkaa tulla. Olettaen, että tiedät jotain loitsimisesta. Mutta tietysti minulla on ollut pieniä vaikeuksia sen suorittamisessa, joten rukoilin kaikkia jumalia auttamaan sen suorittamisessa, ja PUM! Yhtäkkiä elementaalit olivat viisi kertaa suurempia kuin normaalisti ja täysin ulottumattomissani. Ne kyllä tuhosivat kaljut rotat melko nopeasti, mutta sen jälkeen ne ovat raivonneet metsässä rikkoen paikkoja ja tapellen jostain syystä toisiaan vastaan. Luuletko että itse Auri-el on tehnyt minulle kepposen?” Vestige huomasi Pircalmon selvästi uskovan omaa teoriaansa jumalten avusta, mutta todellisuudessa syy oli paljon yksinkertaisempi.

”Ei, en usko, että tässä on kyse jumalten vastauksista rukouksiisi. Luulenpa että unohdit luomismagian ensimmäisen säännön, joka menee kutakuinkin näin: `Ennen loitsun suorittamista muista AINA tarkistaa onko lähistölläsi luonnollista tai spontaania maagista häiriötä tai lähdettä, joka mahdollisesti voi häiritä loitsun suorittamista.` Myönnätkö?”

”Myönnän.” Pircalmo sopersi surkeana. ”Mutta en ole ikinä ennen törmännyt mihinkään häiriöön, kaikki ongelmat ovat aina johtuneet joko vapisevista käsistäni tai hämärtyneestä muististani. Ja kyllähän sinun täytyy myöntää, ettei missään ole tällaista määrää raakaa energiaa, jota voisi vielä kutsua luonnolliseksi. Tämän täytyy olla spontaani lähde, sillä kylä ei tietääkseni ole ollut kenenkään jumalan palvonta tai uhripaikkana.”

”Sen myönnän ja mietin yhä teorioita miten tämä kaikki on saanut alkunsa. Nähtävästi tapaamani mustiin pukeutunut maagi on käyttänyt tätä maagista lähdettä ja kutsunut oblivionista joukon hirviöitä. Sitten sinä tulet ja lausut monimutkaisen elementaaliloitsun, joka luonnollisestikkin riistäytyy käsistäsi. Mutta älä huoli, olen törmännyt tällaiseen ennenkin cragolornin suuren elementaalikriisin aikana, ja tiedän ehkä miten tästä edetään.”

”Odota sanoitko että täällä on musta maagi. Et kai vain tarkoita...”

”Kyllä valitettavasti täällä on mustaa magiaa harjoittava maagi, ja oletan että hän ei pitänyt sinun taitamatonta loitsimista uhkana, mutta nyt hän saakin vastaansa minut”, sanoi Vestige mahtailevammalla äänellään.

”Siis autatko minua? Kautta Auri-elin nuo bosmerit eivät edes syö kasviksia vaan ainoastaan lihaa ja toisiaan! Voi minkälainen kansa vaatii vaimoani syötäväksi jos epäonnistun. Sinun on autettava meitä molempia. Autathan...”

”Autan, olenhan valan vannonut ritari. Ja ensimmäiseksi meidän on löydettävä tämän minkälie häriön lähde.”


Niin he lähtivät taivaltamaan metsässä. Vestige toisteli jatkuvasti perustasoista riimusarjaa ta, hakeijo ja makko ja huomasi, että hänen loitsimansa riimut suorastaan rätisivät maagista energiaa. Elementaaleihin he eivät enää törmänneet, mutta joutuivat ylittämään niiden kaatamia puita ja kuulivat satunnaisesti ryskettä joka kuulosti jäävuorien rakastelulta. Pahaksi onneksi Pircalmo oli jääelementaalien lisäksi luonut myös tulielementaaleja ja ympäri metsää oli jo syttynyt pieniä mutta ärhäköitä tulipaloja.

”Haarniskassasi et näytä oikein maagilta.” Pircalmo huomautti Vestigen loitsittua jälleen yhden riimusarjan, ja riimujen energian välähdellessä maagisesti ympäröivissä varjoissa.

”Itsekkin näytät epäsopivassa ulkoasussasi lähinnä kulahtaneelta viinikauppiaalta, joten ole hiljaa!”

He jatkoivat matkaa vielä jonkin aikaa, ja joutuivat viimein vetäytymään puun taakse kun mammuttiakin isompi jääelementaali murskasi metsää heidän edessään. Vestige arveli Pircalmon ajattelevan varmaankin, antaisiko puuvanhin yhä hänen pitää vaimonsa jos koko metsää tuhoutuisi. Itse hän huomasi jopa ihailemavansa elementaalien raakaa voimaa. Puut eivät tuottaneet jäävuoren kokoiselle ja näköiselle jättiläiselle mitään vastusta tämän kietoessa jäiset sormensa taas yhden syvälle juurtuneen pajun ympärille ja repäisten sen irti kuin puutarhuri rikkaruohon. Sitten se komeasti karjaisten mäiski puun pieneksi palloksi ja rouskaisi sen suullaan polttopuuksi. Ainoa vaan, että puuhaltiat kun eivät ikinä polta puuta vaan luovat tulensa maagisesti tai luita ja lantaa polttamalla.
Riimut eivät tuottaneet tulosta, sillä minne ikinä he menivätkin kaikki näyttivät valtavan maagisen energian läsnäolon, joten Vestige päätti ajan kuluksi selvittää hieman asioita odottamattomasta ja säälittävästä toveristaan. ”Olen utelias, miten noin taitamaton maagi ylipäänsä voi työskennellä jos ei hyvällä omalla tunnolla niin edes ylipäätänsä? Ja pitkä versio kiitos.”

Pircalmo nopeasti käsitti Vestigen haluavan kuulla hänen elämäntarinansa, ja alkoi puhua. ”No synnyin Alinorissa aatelisperheeseen, joka oli hyvin lähellä kuningatar Ayrennin isää, mikä hänen nimensä olikaan? Niin, kuningas Hidellith. Kuitenkin en ollut perheeni ensimmäinen lapsi, joten jäisin siis perinnöttömäksi. Siis sain maagien killalta ilmaisen pääsyn Eyevean maagiseen akatemiaan. En tiedä tiedätkö, mutta kaikki suurhaltiat eivät pidä maagien killasta ja sen tavasta käyttää taikuutta huolettomasti, joten yksi syy miksi se saa toimia Summersetin saarilla, on että se tarjoaa ilmaisen koulutksen aatelisperheiden pojille ja tyttärille.
Mutta, akatemian säännöt olivat niin tuhottoman tiukat. Ei saanut puhua tyttöjen kanssa, muuta kuin kouluasioista. Ja me jopa kävimme aluksi eri luennoilla ja ruokailimme eri aikaan. Ja sitten emme tietenkään saaneet poistua akatemiasta, joka oli rakennettu pienelle saarelle josta lähti vain kerran viikossa vene tuomaan ruokaa ja uusia noviiseja.”

”Ne säännöt ovat paikallaan syystä.” Keskeytti Vestige. ”Kaikki Tamrielin maagit eivät ole pelaajia jotka oppivat loitsun sekunnissa eivätkä enää koskaan epäonnistu sen langettamisessa. Taikuus vaatii tarkkuutta. Mutta jatkahan toki..”

”Niin tietysti, mutta minä tietysti aloin rikkomaan noita sääntöjä. Eihän Telengar artifaktinmetsästäjän päiväkausia kestävät luennot oikeasti kiinnosta ketään. Menin puhumaan tytöille, ja vein heitä pieneen meren rannalla olevaan poukamaan, jonka oli retkilläni löytänyt. Siellä sitten.. teimme asioita. Ja jäimme tottakai aina kiinni, koska saarella oli ties mitä vartiointiloitsuja. Minua ei voitu rangaista, koska olin hyvästä perheestä, mutta kaikki ne tytöt erotettiin, joten hurmasin sitä mukaa aina uusia...”

”Varmaankin ajattelit myös sitä, että niiden noviisien perheet olivat todennäköisesti säästäneet koko ikänsä, jotta perheen ei-perivät lapset pääsisivät opiskelemaan. Ja sitten sitä hunajaisine sanoinesi tulet ja tuhoat sen mahdollisuuden. Ja sitten jotkut kehtaavat miettiä miksi naismaagit ja erityisesti valmistuneet naismaagit saavat miehiä parempia tuloksia.” Vestige todella uskoi löytäneensä juuri todellakin maailman säälittävimmän henkilön joka kehtaa kutsua itseään maagiksi.

”Niin toki, mutta ajattelin että he tulisivat onnelliseksi saatuaan olla hetken aatelisen kanssa. En tiedä miten teillä ihmisten mailla asiat hoidetaan, mutta suurhaltiahoveissa ei lauleta balladeja prinssien ja talonpoikaistyttöjen rakkaudesta ja avioliitoista, koska se on niin paheksuttua. Niin onhan se tavallaan ikävää kun tuollainen kulttuuri päätyy vielä maagien keskuuteen. Mutta minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa ja minäkin olen jo lähemmäs kuutta kymmentä. Perheeni ei sallinut palvelijoidensa opetella lukemaan, joten opetin heitä. Vain tyttöjä tietysti, ja vastineeksi sain huomiota. Ei mitään sen syvällisempää silloin.
Mutta sitten perheeni alkoi kärräämään minua erilaisissa tilaisuuksissa, joissa säin käyttää viehätysvoimaani yläluokan tyttöihin. Mutta silloin tajusin ensi kertaa sen kaiken johtuneen vain omasta vaikutusvallastani. Eiväthän ne kotini tytöt sitä varsinaisesti halunneet, mutta kun eivät kieltäytyäkkään voineet. Mutta vannon etten ketään ole kuuna päivänä pakottanut!”

”Sen voin uskoa”, Vestige vastasi. ”Sillä kaikkine loitsuinesi ja aatelis-sukuisine niminesi sinulla ei olisi kykyä siihen. Mutta arvatenkin perheelläsi oli muitakin syitä laittaa sinut Eyevean akatemiaan kuin vain elintasosi turvaaminen.”

”Niin”, Pircalmo huokaisi. ”En päässyt naimisiin, ja kaikki yläluokan naiset nauroivat kömpelyydelleni ja pitivät minua kai hieman yksinkertaisena. Sillähän ei varsinaisesti ollut mitään väliä, mutta heidän isänsä nauroivat heidän mukanaan...
Joten aluksi vanhempani päättivät laittaa minut Sapiarchien oppiin kristallitorniin. Silloin ensi kertaa huomasin rukoilevani. Rukoilin heitä päästämään minut opiskelemaan maagien kanssa. Olin aina nauttinut siitä kun joku heistä tuli isäni huvilalle esiintymään...”

”Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”, Vestige ajatteli ääneen. ”Kun teidän kulttuurinne pitää maageja narreina, niin on se ilmeisesti myös tuottanut yksilön, joka on sekä maagi että narri. Pääsit siis akatemiaan ja aloit vokotella noviiseja. Pidit heitä narreina, ja ajattelit heidän siksi olevan velvollisia täyttämään jokaisen pyyntösi.”

Pircalmo katseli hetken Vestigeä aivan kuin ei käsittäisi mitä hän tarkoitti. ”No itse asiassa ei. Ensimmäinen tyttö oli nimeltään Ayrielle, hänkin hienommasta perheestä, joskaan ei yhtä hienosta kuin minä. Tutustuimme laivamatkalla saarelle, ja samalla tajusin miten välkkyjä vanhempani olivat olleet. Jouduin saarelle, josta en pääsisi pitkään aikaan pois. Joten perheen häpeäpilkku ei häiritsisi perheeni rauhaisaa hegemoniaa. Mutta niin, Ayrielle oli myös joutunut saarelle perheensä painostamana, ja kummatkin nopeasti kyllästyimme niihin tiukkoihin sääntöihin joista jo kerroin. Ainoa ongelma vain oli se, että ne samat säännöt myös estivät meitä tapaamasta toisiamme. Luulin, että joutuisin ikuisesti elämään tylsistyneenä sillä pienellä saarella, ellen sitten joutuisi niihin suolakaivoksiin, joilla opettajat meitä pelottelivat. Ja muista noviiseista, siis miespuolisista, ei paljoa apua ollut. He taas olivat oikeasti motivoituneita ja kiusasivat minua laiskuudestani. Siis minua! Aatelista!”

He olivat jälleen samalla aukiolla, jossa Vestige oli ensi kerran kohdannut elementaalin. Vestige asettui tutkimaan jälkeä tarkemmin ja yritti löytää jotain, mikä olisi saattanut irrota elementaalista. Hänen tehdessä työtä, Pircalmo jatkoi.

”Kerran tapasi Ayriellen välitunnilla, ja poimin hänelle ruusun eräästä kukkapenkistä. Kuten arvata saattaa sekin oli typerästi tehty. Mentyämme löytämääni suojaiseen paikkaan, itse suur-arkistonhoitaja Valaste yllätti meidät. Ayrielle sai potkut, sillä hänen perheensä oli menettänyt omaisuutensa kuningas Hildellithin kuoltua. Hän joutui jopa maksamaan sen ruusun, sillä ilmeisesti se oli jotain maagista lajiketta Morrowindista. Minulle taas ei käynyt mitään, sillä isäni oli ilmeisesti alkanut laivaamaan vierastyöläisiä Aldmeri Dominionin siirtokunnista kuningatar Ayrennin avattua rajat. Hän oli niitä, jotka hyötyivät pelaajien tulosta ja perheeni rikastui satumaisesti. Minähän en siitä edes tiennyt, sillä olin vankina tuolla kauhealla saarella!”

Vestige oli löytänyt pienen palasen jäätä, suuresta maassa olevasta kuopasta. Hän asetti sen nousevien kuiden valoa vasten, mutta ei huomannut mitään erityistä. Pelkkä kasa jäätä, jonka luonnottoman mahtavat voimat olivat saaneet kävelemään ja tekemään tuhojaan.

”Seuraava tyttö oli nimeltään Taraire, hän oli kauppiaan tytär. Ei mitenkään hyvästä perheestä, sillä me haltiat emme varsinaisesti arvostaneet kauppiaita ennen Dominionin perustamista. Hän keskittyi aina opintoihinsa, ja tapasimme ensi kertaa hiivittyäni tyttöjen makuukammariin...”

”Siis, sinä onnistuit hiipimään tyttöjen makuukammariin!”, Vestige huudahti aidosti hämmästyneeltä. ”Voinko kysyä miten? Ulkomuotosi ei ilmeisesti tee oikeutta ketteryydellesi.”

”Ei ei, varastin joltain Hammerfellilaiselta alkemistilta näkymättömyysrohtoa. Mikä hänen nimensä olikaan? Nanza at-Fazdah”, sai Pircalmo sanottua suurella vaivalla. ”Kamalia nuo Redguardien nimet nykyään. Mutta kuten sanoin, mihinkään en pakottanut mutta kaippa hän luuli minun olevan hyväkin oppilas kun pystyin muuttamaan itseni näkymättömäksi.” Pircalmo piti tauon ja näytti haikealta. ”Mutta hän sai potkut melkein heti.”

”Seuraava tyttö taas oli varmasti kaunein mihinkä kumpikaan meistä on kohdannut. Paitsi ettet ole kohdannut häntä kai? Nimeltään Nirwe, nimikin tuo mieleen kesän kotimaassani. Hän oli kotoisin Firstholdista ja ilmeisesti hänen isänsä oli neuvonantajana Sukulordi Rilis kahdennelletoista. Ymmärrettävästä syystä perheelle oli käynyt huonosti tämän syrjäyttämisen jälkeen. Siispä Eyevean akatemia oli tie pois tuosta kurjuudesta. Tapasimme hänen tullessa myöhässä ruokalaan, ja voitko kuvitella. Hän joutui hakemaan kirjallisesti lupaa syödä yhdessä poikien kanssa? Tämä suhde kesti pidempään ja vietimme monta unohtumatonta yötä hiekkarannalla katsellen pohjoisesta nousevan Thrassin riutan korkeita torneja. Se oli jotain mitä et varmaan ole itsekkään kokenut...”

”Tutkimukseni on umpikujassa, voit säästää minut yksityiskohdilta ja lopettaa tarinasi lyhyeen”, vastasi Vestige sangen törkeästi. Hän ei ollut kokenut ikinä mitään sellaista. Mutta ehkä jos asiat olisivat menneet mukavammin, niin hän olisi voinut viettää yhtä unohtumattomia hetkiä erään tietyn henkilön kanssa. Eikä vaellella vailla tarkoitusta maailmassa, jossa hänen ainoa viihteensä olisi masentuneen maagin omahyväisesti kerrottu elämäntarina.

”Oli vielä kolme tyttöä, mutta ne suhteet päättyivät lyhyeen. Kaippa muut maagit olivat alkaneet tarkkailla minua tiheämmin, tai sitten kanssaopiskelijani kantelivat. Kahden heistä nimiä en enää edes muista. No tietysti muut maagit eivät tätä loputtomiin kestäneet ja kun eivät voineet kenkää antaa, niin antoivat paperit. Tietysti leimasivat, että kiltaan en saa ikinä liittyä. Joten menin siis juhlimaan vapauttani paikalliseen ilotaloon, jossa sitten samana yönä tapasin sekä erään entisen heilani ja erään hieman hämärän Auri-elin papin, ja kolmistaan vietimme unohtumattoman yön ja aamulla olimme naimisissa. Minä ja vaimoni siis! Mutta suututin siinä sitten viimein jonkun jota ei olisi saanut. Nimittäin perheeni, joka kielsi minut alhaisena pitämän avioliiton vuoksi eivätkä haltiat ikinä pura avioliittoa, jos rituaalit on oikeaoppisesti täytetty. Olemme sitten kierrelleet maita ja mantuja ja eläneet kädestä suuhun ja tehneet niitä töitä mihin kykyni riittävät.”

Vestige mietti tarinaa mielessään, mutta kaipasi yhä tuloksia. Keikka oli yhä hoitamatta, ja jossain tuolla kylässä oli neito pulassa. Hän päätti vaihtaa ta-riimun voimallisempaan denataan silläkin uhalla, että joutuisi käyttämään suuren osan voimistaan. Riimu loisti vihreänä hänen piirrellessä sitä ilmaan. Lopulta havaintoja saatuaan hän viimein puhui: ”Ainakin vaimosi elää viimeiset hetkensä nauttien hunajasta, joka ei ole lähtöisin sinun hunajaisista sanoistasi tai kuka ties mistä...”


Käytettyään voimakkaampaa riimua, Vestige alkoi saada viimein tuloksia. Hän myös joutui jatkuvasti olemaan varuillaan sillä metsässä rymisteli vielä useita luonnottoman vahvoja elementaaleja ja luultavasti yhä myös mustaa magiaa harjoittava maagi. Hän kulutti suuren osan voimastaan riimujen langettamiseen, mutta alkoi saada parempaa käsitystä metsää vaivaavasta magiasta. ”Muistatko vielä oblivionista lähtöisin olevan magian kolme tasoa?” Hän sanoi lopulta. ”Sillä uskon melko varmasti, että tällainen voima ei ole kuin olekkaan luonnollinen ja lähtöisin toisesta maailmasta.”

”Deadra täällä, kautta Auri-elin, kauheaa!” Pircalmo alkoi hikoilla järkytyksestä ja Vestige epäili että mikäli hän ei välittäisi vaimostaan yhtään vähempää niin hän juoksisi niin kauas kuin hänen heikot jalkansa kantaisivat. ”Mutta en muista tasoja..”

”Heikoin taso on kutsunta-taso, siitä on kyse kun esimerkiksi oblivionista voimaa ammentava maagi luo joukon scamp-deadroja. Tasolla loitsittujen loitsujen voima riippuu täysin siihen käytetystä maagisesta energiasta. Sitten on deadra-taso, sillä tarkoitetaan tapauksia, joissa oblivionista lähtee voimakas deadra omasta halustaa tekemään temppuja maailmaan. Viimeisenä on voimakkain taso eli prinssi taso. Silloin puhutaan yleensä deadric-prinssistä, joka on syystä tai toisesta päättänyt ottaa asiakseen kuolevaisten elämään puuttumisen. Tekemieni kokeiden pohjalta olen päätellyt että nyt ollaan tekemisissä prinssi-tason kanssa.”

”Deadrojen jumala täällä! Vielä kauheampaa kuin osasin edes pelätä! Meidän täytyy heti hälyttää maagien kilta ja kertoa puuhaltioille että heidän on lähdettävä välittömästi. He ymmärtävät että mitään ei ollut tehtävissä ja antavat vaimoni takaisin ja maagien kilta palkitsee meidät tällaisen vaarallisen ylimaallisen uhan paikallistamisesta.”

”Rahoitu!” Vestige harkitsi jo pikku kirouksen langettamista Pircalmoon. ”Itse taidan tarttua haasteeseen, ja sinähän paosta pitäisitkin! Sitäpaitsi jumalat eivät vain spontaanisti ilmesty johonkin pikkukylän takametsään, joten en usko että löydämme täältä sellaista. Sen kuitenkin joudun myöntämään, että minulla ei ole mitään aavistusta mitä me vielä löydämmekään.”

Kuuluvasti nielaisten Pircalmo suostui seuraamaan Vestigeä hän luetellessa riimuja, ja paikallistaessa maagisen häiriön lähdettä. Heidän vasemmalla puolellaan he katselivat hetken jää- ja tuli-elementaalien eeppistä taistelua, jossa jää ilmeisesti lopulta voitti repien tuli-elementaalin kappaleiksi ja Vestige arveli sen korvia huumaavien tuskanhuutojen kuuluvan aina kaukaiseen Cyrodiiliin asti.


Vestige pysähtyi lopulta erään pienen kallion seinässä olevan pimeän luolan suulle. Se näytti aivan kuin suurelta portilta tyhjyyteen tai muinoin kivettyneen jättiläisen heitä kohti ammottavalta kidalta. ”Tuolla se on mikä ikinä onkaan..” Hän istahti maahan ja kaivoi mukanaan tuoneesta pakkauksestaan kuivalihaa sekä olutta ja istahti kivelle syömään.

”Eikö meidän pitäisi kiirehtiä, se jokin voi tulla ulos ja tappaa meidät ja jos emme ehdi ajoissa vaimoni syödään.” Pircalmo hätääntyi jo, mutta Vestige arveli että häneltä ei löytyisi rohkeutta astua pohjattomalta näyttävään ja aavemmaisen hiljaiseen luolaan ennen häntä.

”Kärsivällisyyttä, joonialaisen pelaajaritarin on varustauduttava taisteluun pitkään!” -Vestige tokaisi vihaisesti. ”Ja pajulehtoon tullessani en ollut varautunut muutakuin lepoon. Olen matkannut kaksi kuukautta yötä päivää ratsastaen poikki Tamrielin Skyrimistä asti, käsitätkö! Mutta enpä tainut sitä sinulle mainitakkaan. Joka tapauksessa voit hypätä luolaan ihan itse, mutta minä varustaudun taistelemaan sitä vastaan mitä me sieltä löydämmekään. Lisäksi minä en ole mikään aivoton tappokone, minun täytyy miettiä keitä vastustajikseni otan sillä valan vannoneena minulla on vain yksi elämä, kuten sinullakin ja vaimollasi.”

Pircalmo lopulta myöntyi ja istahti hiljaa kivelle ja alkoi hermostuneesti tiirailla kammottavaan luolaan aivan kuin olisi luullut itse prinssi Molang Balin lentävän ulos minä hetkenä hyvänsä. Vestige taas söi mukanaan tuomaansa suolaista kuivalihaa ja joi päälle muutaman taistelukykyä vahvistavan taikajuoman.

”Saanko minäkin siivun?” Kysyi varoittamatta Pircalmo. ”En ole syönyt sitten aamun. Olin vähän niin kuin unohtanut kaiken tämän hässäkän keskellä.”

Vestige ojensi Pircalmolle hieman itse säilömäänsä kuivalihaa, ja katsoi mielenkiinnolla Pircalmon tunkiessa sitä ahnaasti kitaansa. ”Yööök, miten sinä pystyt syömään tällaista. Ja onko täällä missään saatavilla vettä. Kamalan suolaista...”

”Olen pelaaja, en maista, haista tai tunne asioita kovinkaan tarkasti ainakaan samalla tavoin kuin sinä ja tässä tapauksessa hyvä niin. Mitä veteen tulee, niin kehottaisin sinua kulkemaan kallion reunaa alamaastoon. Ehkäpä kohtaat puron tai lähteen, jos et niin kallion koloihin yleensä jää sadevettä.”

Sitten Vestige otti esiin joonialaisen varsijousensa, ja katsoi että hänen askartelemiensa vasamien lumous ei ollut hiipunut. Viimeiseksi hän otti esiin miekkansa. Ilokseen hän sai taas huomata, mikä onni se on omistaa ruostumattomasta joonialaisesta teräksestä tehty miekka, sillä huotraan oli taas valunut vettä. Hän voiteli miekan deadralle ja pelaajille sopivalla sielukivien jauheella maustetulla öljyllä ja asetti sen sitten selkäänsä. ”Olen valmis”, hän sanoi paikalle tulleelle Pircalmolle. ”Mutta koska sinä olet paljon vähemmän arvokas hengissä saat mennä ensin.” Sen sanottuaan hän potkaisi Pircalmoa hänen omituisen suurelle ja pehmeälle takamukselleen ja maagikko putosi ryskyen luolaan ja pohjalle päästyään kirkaisi kuuluvasti kuin pikkutyttö ja Vestige hyppäsi perään hopeanhohtoinen miekka paljastettuna.


”Heips sun heiluvilles. Kuinkas voisin auttaa herra läskihaltiaa ja rouva tiukkapipoa?”

Ihmismäinen ääni ei ollut kummankaan heistä. Vestige loihti kädestään tulta ja hämmästyksekseen ei nähnyt edessään deadraa tai edes dearic prinssiä. Hän näki koiran. Se oli hieman märkä ja sen harmaa turkki oli pitkä ja takkuinen, mutta se virnisteli leuoillaan luonnottomasti lonksutellen jotakin mitä voisi huuliksikin kutsua. Vestige oli elämänsä aikana nähnyt yhtä ja toista, mutta tämä meni hänelläkin top kymmeneen. Hän oli niin hämmästynyt, että huomasi pian sanovansa ensimmäisen asian, joka hänen mieleensä tuli.

”Älä ikinä kutsu minua naiseksi. Olen RITARI! Kautta Profeetan loistavan liekin ja edesmenneen isäukkoni Albiniuksen olen RITARI, joonialainen RITARI!”

”Perheongelmia siis, kröhm kröhm... Hiukset vaan hämäsivät. Mutta kautta Vilen pukinsarvien älä huuda! Nimi on Barbas tai näin ystävien kesken Herraa... Puhuvaa... Koiraa! Hauska tutustua.” Koira hypähti iloisesti ja ravisteli likaa pois turkistaan. Vestige ja Pircalmo olivat aivan hiljaa kunnes Pircalmo viimein puhui:

”Siis mikä? Miten? Koirat eivät puhu! Se on vastoin kaikkia luonnon ja maailman lakeja, ja jopa minä tiedän sen.”

”Kas, mutta minä en olekaan mikään tavallinen koira, olen itse prinssi Clavicus Vilen lemmikki ja kuten vanha sanonta kuuluu deadran paras ystävä.” Koiran puhe näytti luonnottomalta ja oli sinänsä kiehtovaa katseltavaa leukojen lonksuessa puheen tahdissa ja koiran turkki sekä ympäröivä maalattia täyttyi kuolasta, mutta silti Vestigekin ymmärsi, että jotenkin tuo koira oli kaiken tämän alku ja juuri.

”Hyvä on, olet puhuva koira, mutta satutko tietämään mitään tuosta, kröhm, kriisistä ulkopuolella. Ja osaatko haukkua?”

Koira haukahti iloisesti, ja haukkui kaikui ympäri luokaa ja äänestä Vestige päätteli luolan olevan melko pieni ja päättyvän heti seuraavaan kammioon. Sitten koira puhui jälleen: ”Kuuleppas kaveri, toverisi vaimo syödään kohta, jos vain istut täällä puhumassa koirille koko päivän. Kaippa vastaus suoraan kysymykseesi olisi siis kyllä.”

”Mikä on Clavicus Vile?” Kysyi yllättäin Pircalmo.

”Hah! Pitäisihän sinun tietää, sinähän kutsuit häntä varmistamaan, että loitsusi onnistuisi. Ja olethan tyytyväinen sillä sehän muuten onnistui jopa poikkeuksellisen hyvin..” Vestige kääntyi pois koirastaja Pircalmosta ja nosti kätensä hiljaa kasvoilleen.

”Mitä? Mikä? Minäkö rukoilin. Olin varmaan ajatuksissani ja muistin lukeneeni nimen jostain vanhasta kirjasta.” Pircalmo sopersi hämmästyneenä.

”No se riitti. Katsokaas kaverukset Vile on sellainen persoona, että hän tykkää tehdä sellaisia pieniä jekkuja tai jotain sinne päin. Oikeastaan hän on vähän lapsellinen ja sen takia hän tarvitsee ystävän. Mutta näin hänen palvojiensa kesken hänet tunnetaan prinssinä, jolta ihmiset tulevat pyytämään voimaa johonkin tarkoitukseen ja hän antaa sitä. Mutta siihen liittyy aina jokin temppu nääs, ja voimista pitää tietysti maksaa takaisin ja usein mahdollisimman huonolla hetkellä. Niin kuin se Alanya-rukka, joutua nyt tuommoisen läskin paskiaisen maksumieheksi tai siis naiseksi, voisiko jopa sanoa maksulliseksi naiseksi. Hah hah haaa!” Pircalmo yritti tarttua koiraa turkista, mutta koira hypähti taakseppäin ja ketterästi hyppäsi syvemmälle luolaan.

”Mutta mikä on sitten sinun suhteesi Clavicus Vileen? Ja miksi olet täällä?” Kysyi Vestige, joka epätoivoisesti halusi pois omituisesta tilanteesta.

Koira tuli piakkoin takaisin, mutta oli nyt varovaisempi. ”Vastaan vain jos lupaat pitää kaverisi lyhyessä lieassa, häntä ei ole koulutettu oikeaoppisesti.”

”Lupaan ettei hän pure tai tee mitään muutakaan sellaista” Vestige vakuutteli.

”No siinä tapauksessa... Oletteko nähneet herrani alttareita? Koska niissä hänellä on aina vierellään koira. Clavicus Vilellä on taipumus jakaa itseään osiin ja antaa osa voimastaan mielikuvitusystävilleen. Näin hän loi minut ja tuli antaneeksi minulle puolet voimistaan, joskin en pysty käyttämään niitä kauhean hyvin koirana. Joskin koirana on myös kivaa esimerkiksi kun voi vakoilla ihmisiä eikä kukaan välitä, vaan saat paijausta pahimmalta viholliseltasikin. Me olimme muinoin parhaat kaverukset, mutta jostain syystä HÄN oli aina johtaja. HÄN päätti kuka neitsykäisistä prinsessoista saataisiin raskaaksi vuohipukille ja kuka uljaista prinsseistä heräisi vuoren huipulta. Olettekos muuten kuulleet Wayrestin kuningar Belene papinpolttajasta. Gardenerien dynastialta kesti puoli vuosituhatta toipua siitä mitä me hänelle tehtiin...”

”Mutta edelleenkin minua kiinnostaa miksi olet täällä luolassa ja voitko auttaa kenties tämän kauhean sotkun siivoamisessa?”

”Huh sentään, olet tavannut puhuvan koiran vaan siivoavaa et löydä. Kuitenkin vastauksena kysymykseesi miksi olen täällä, no tiedäthän nuo lapset jotka näkevät kadulla hylätyn koiran ja mankuvat äidiltään lupaa viedä se kotiinsa. Parin päivän päästä tuo koira on taas kadulla. Näin kävi minulle, mutta minäpä olin nokkela ja tulin aina takaisin. Jotenka kerran kun nukuin Vile siirsi minut tähän luolaan ja asetti maagisen muurin, jonka sisäpuolella en voi olla kuin koirahahmossa enkä siis pysty purkamaan muuria.”

Vestige teki taas loitsuja luolassa ja löysi tosiaan heikon maagisen muurin. ”Tämä muuri on niin heikko, että sen voisi murtaa vaikka noviisi. Miksi siis yhä olet täällä, eikö kukaan ole löytänyt sinua?”

”Voi kyllä, monet ovat vierailleet häkissäni, mutta he voivat ammentaa minusta deadric prinssin voimaa. Joten miksi he päästäisivät vapaaksi heidän voimanlähteensä, joka saattaisi vielä kostaa heille tällaisen hyväksikäytön?”

Äkkiä Vestige tunsi sääliä tuota kovia kokenutta koiraa kohtaan. Clavicus Vile oli siis luonut koiran omaksi kuvakseen ja huomannut sen niin ärsyttäväksi että oli uhrannut puolet voimistaan päästäkseen siitä eroon.

”Voin murtaa muurin, jos autat sotkun siivoamisessa.” Hän ehdotti. ”Mutta oletko varma, että Clavicus Vile ottaa sinut takaisin? Ehkä sinun kannattaisi etsiä oma seikkailusi.”

”Voi kyllä hän ottaa minut takaisin! Hän on varmasti huomannut kuinka tylsää on olla ilman uskollista ystävää ja katunut päätöstään vuosisatoja. Mitä taas tulee suoraan ehdotukseesi, hyväksyn sen! Murra muuri niin saat hetkeksi ystävän jota parempaa et voi toivoa edes jumaliltasi.”

Vestige päätteli että mato kultin maagi on käyttänyt Barbasin voimia scamppien kutsumiseen ja varmasti tekisi saman uudestaan jos häntä ei häirittäisi. Hän lausui lyhyen pojode-tuhoriimun ja maagisen välähdyksen saattelemana muuri murtui. Niin he yhdessä lähtivät luolasta. Vestige ehdotti muille, että he ensin etsisivät mustan magian maagin ja sitten miettisivät mitä tehdä elementaalien kanssa. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään ajatusta mistä aloittaa etsintä.

”Vaan älkööt pelätkö urheat ritarit. Barbasin kuono haistelee maasta kaikenlaista. Tuosta naisesta jäi voimakkaita tuoksuja, joita on helppo seurata vaikka unissaan. Muuten nyt kun olen jälleen ulkona voisin muuttua joksikin sopivammaksi, kenties demonilordiksi?”

Vestige kuvitteli hetken edessään Barbasin oikean muodon harmaana sarvipäisenä ja alastomana paholaisena. ”Ei kiitos. Käytä vain sitä nenääsi!”


Niin he lähtivät siivoamaan sotkua, ja kaikki toivoivat ehtivänsä ajoissa, ennen kuin haltiat söisivät Alanyan-rukan. Ja Barbas puhui jatkuvasti. Hän kertoi tarinoita miten sai ajan kulumaan luolassa katselemalla ulkoa heijastuvia varjoja ja kuuntelemalla ympäröivän metsän ääniä, ja sitten ulos päästyään hän juoksi joskus jonkin täysin merkityksettömän asian luokse ja huudahti: ”Voi! Ihan erilaiseksi minä tuonkin kuvittelin!” Mutta paras oli vielä tulossa, nimittäin Barbas mainitsi kehittäneensä luolassa aivan mahtavan laulutaidon ja muistavansa kuinka hyvin hänen viisunsa kaikuivat luolan seinillä. Ja hän alkoi laulaa, ja kovaäänisesti. Vestige ajatteli, että jos metsässä jokin halusi heidät hengiltä he ainakin löytäisivät sen pian. Ja laulu meni jotakuinkin näin:

Laa laa tralallallalla kävelee metsäs kolme kaveria laa laa tralallallalla
Laa laa tralallallallaa syöpötetltiin juopoteltiin piereskeltiin ja vähän myöskin naiskenneltiin laa laa tralallallallaa

Sitten Pircalmo alkoi itkemään, ja voivotteli surkeaa kohtaloaan ja myös sitä, että hänen vaimonsa joutuu syödyksi hänen toimiensa takia. Mutta Barbas lohdutteli häntä, sanoen voivansa pyytää Clavicus Vileä ottamaan Alanya hovinarrikseen jahka he kaikki olisivat taas kuolleita ja juhlisivat ikuisesti Vilen hirveässä puutarhassa. Mutta hän vain jatkoi itkemistä kunnes Vestige uhkasi sytyttää maan hänen allaan tuleen, jos hän ei nousisi. Ja Barbas lauloi:

Laa laa trallallaa ilonen mä oon kun mä teidät ystäviksi sain laa laa trallallaa
Laa laa trallallaa ja tietysti kun vankilasta vapauteni myös sain laa la-

Ja laulu loppui kuin veitsellä leikaten, sillä heidän yläpuolellaan räjähti tulipallo. Mikäli hän ei olisi tiennyt paremmin olisi Vestige arvellut sen olleen erityisen huonon laskeutumispaikan valinnut meteoriitti. Vestige ja Barbas nousivat ylös, mutta Pircalmoa ei näkynyt missään. Edessään Vestige näki naishahmoisen tulielementaalin, joka oli kauhea katsella. Elementaalin kasvot ja keho saivat muodon vain hänen päälleensä pukemistaan palaneista puun oksista. Elementaalilla oli kummassakin sormessaan tulipallot valmiina iskuun, ja sen sen astellessa lähemmäs heitä hän huomasi elementaalin jättävän jälkeensä palavia jalanjälkiä.

”Jos sinusta on jotain hyötyä, voisit osoittaa sen nyt.” Sanoi Vestige koiralle, joka oli ottanut hänet sujakilvekseen. Hän veti miekkansa esiin, ja kirosi ettei hänellä olisi tarpeeksi aikaa valmistautua taisteluun.

Elementaali hyökkäsi. Tulipalloillaan.

”Menenkin tästä etsimään ystävääsi!”, huudahti Barbas kadoten pusikkoon. Vestige jäi nyt yksin kohtaamaan poikkeuksellisen voimakkaan tulielementaalin. Sen kasvoilta ei varsinaisesti voinut havaita ilmettä, mutta Vestige tunsi sen katselevan häntä vihaisesti. Sitten hän mietti miksi, sillä hän ei varsinaisesti ollut tehnyt elementaaleille mitään pahaa. Vielä.

Elementaali loitsi tulipallon suoraan Vestigeä kohti, mutta pelaaja väisti sen luonnollisen ketterästi. Vestige ei voinut käyttää lempiasettaan, eli tulipalloja, tätä vastustajaa kohtaan, joten hän valitsi miekan. Toisesta kädestään hän iski ilmoille sangen alkeellisen suojaloitsun, mikäli tulipallo sattuisi osumaan.

Vestige hyökkäsi nyt vuorostaan elementaalia kohti pujotellen heidän välissään olevien pienten puiden välistä, mikä hämmensi tulista oliota. Se avasi pienen, mutta silti karmivan kitansa ja päästi ilmoille huudon, joka yllättävää kyllä kuulosti naisen huudolta. Vestige otti vauhtia ja hyppäsi miekka kädessä oliota kohti, mutta se väisti yhtä ketterästi kuin hän itse aikaisemmin jättäen jälkeensä tulisen vanan. Vestige joutui nyt vuorostaan välttämään seuraavan tulipallon osuman. Hän päätti yrittää hakata elementaalilta kädet poikki, kuten hän usein teki vastaan tuleville pelaajille. Tämä taas estäisi sitä loitsimasta enää lisää tulipalloja.

Vestigen ensimmäinen hyökkäys onnistui, ja hänen liikkeensä olivat liian nopeat elementaalin vältettäväksi. Joonialainen teräs pureutui naishahmon oikeaan käteen, ja elementaalista korviahuumaavan huudon saattelemana lähtevät kipinät ja savu häiritsivät Vestigen näkökenttää. Hän iski uudelleen ja kovempaa ja tällä kertaa elementaalin kädelle muodon antavat puunpalat rusahtivat poikki. Elementaali avasti taas suunsa, ja hönkäisi tulista ilmaa Vestigen kasvoille. Vestige ei noteerannut kipua, mutta silti loitsi nopeasti parannusloitsun. Hän joutui kuitenkin näin tehdessään luopumaan alkeellisesta suojakilvestään ja joutui väistämään jälleen yhtä tulipalloa, joka räjähti hänen takanaan kuin ilotulitus Abahin satamassa.

Samalla kun elementaali yritti loitsia itselleen uutta tulista kättä, käytti Vestige tilaisuuden hyväkseen ja pujottautui aivan sen eteen. Hän survaisi miekkansa suoraan elementaalin sisään ja osui sen maagiseen joskin korruptoituneeseen sydämmeen. Se kirkaisi vielä viimeisen kerran ja vajosi maahan. Vestige hyppäsi nopeasti pois, sillä hän oli tehnyt tämän monesti aikaisemmin joskaan ei yhtä voimakkaalle oliolle. Elementaalin tulinen sisus räjähti, mutta ei riittänyt sytyttämään vehreää aluskasvillisuutta ympärillään. Sitten sen sammunut ja hiiltynyt tukiranka jäi tyhjänä makaamaan valmiina luonnon uudelleenkäytettäväksi.

Pircalmoa ei näkynyt vieläkään missään ja taistelu oli kestänyt vain pari minuuttia. Vestige ihmetteli minne hän oli taas paennut, mutta sai pian vastauksen Barbasin palatessa ja aloittaessa uuden laulun.

Laa laa trallallaa vaan yksi vattupuskaan hyppäs laa laa trallallaa
Laa laa trallallaa vattujako maistelemaan vaiko heh heh hee laa laa trallallaa

”Voisitko sinä olla jo hiljaa!” Huusi Vestige vihaisesti. ”Olen tuntenut sinut vasta alle tunnin, mutta jo nyt haluan niin sanotun ystävyytemme loppuvan lyhyeen. En todellakaan tunne kateutta Clavicus Vileä kohtaan, joka joutui kestämään sinua sukupolvien ajan ja mikäli sinun kannaltasi hyvin käy ikuisesti!”

”Varo vain hyvä herra, minä olen voimakas maagi ja voin liiskata sinut jahka pääsen takaisin Vilen hoviin. Lisäksi olen maailman ainoa puhuva koira, joten ehkäpä sinun pitäisi kumarrella edessäni ja nuolla turkkiani puhtaaksi. Nyt suunta kuitenkin eteenpäin! Kohti tämän seikkailun loppua! Kohta nousee aurinko ja rakas Alanyamme on kilon paloina...”

He jatkoivat matkaa eteenpäin Barbasin haistellessa maata ja laulellen välillä. Elementaalien ryskettä ei enää kuulunut yhtä paljon, ja Vestige mietti olivatko he surmanneet toisensa. Sitten hän kuuli takaansa jälleen käskevän naisäänen: ”Liikkumatta tai ystävänne kuolee!”

Vestige huomasi heidän edessään mato maagin ja hänen vieressään oli Pircalmo, joka oli surkeasti suljettu sinihehkuiseen ja rikkomattomalta näyttävään kuplaan. ”Nyt anna minulle tuo koira, jotta voin viedä sen mestarilliselle Mannimarcolle... Muutoin ystävänne tukehtuu hunajaiseen kuplaansa ja hänen vaimoansa odottaa hirveämpi kohtalo!”

Vestige oli liikkumatta ja mietti miten ratkaisisi tilanteen parhaiten, kunnes Barbas yhtäkkiä puhui. Vaan ei mitään hyödyllistä. ”Vautsi! Tuo nainen on todella vihainen, joko hän todella vihaa meitä tai sitten hänellä vain on se aika vuodesta. No mitä luulet?”

”Kuukaudesta Barbas, ja älä häiritse ajatuksenjuoksuani.”

”Hei, olen aika varma tästä, katsos olen ollut hyvä koira...”

Vestige keksi sillä sekunnilla ratkaisun: ”Tiedättekö mitä kuka ikinä oletkin, jos haluat tuon ärsyttävän koiran niin tule hakemaan!”

Mutta Barbas ei alistunut. Se ensin haukkui raivoisasti, mutta Vestigen onneksi sen raivo kohdistui mustiin pukeutuneeseen maagiin, joka hyökkäsi sitä päin vapauttaen Pircalmon. Barbas puri maagia jalkaan ja kummatkin kaatuivat maahan ja painivat hetken toistensa päällä. Sitten Barbas kiipesi maagin selkään hänen noustuaan ylös ja he jatkoivat kamppailua. Maagin vaatteet muuttuivat verisiksi, mutta vain Vestige huomasi sen. Hän katseli hetken mielenkiintoista kamppailua miettien miten paljon sisua ja voimaa tuossa koirassa lopulta oikeastaan oli.

Maagi ja koira kiemurtelivat toistensa päällään kummankin huutaessa kirouksia toisilleen omilla kielillään. Vestige viittoi Pircalmoa toistamaan loitsua kanssaan, muttä tämä oli liian hämmentynyt.

”Portaali, senkin surkimus! Tähän loitsuun tarvitsen apurin, olkoonkin sitten maailman surkein sellainen.” Ja yhdessä he loitsivat punahehkuisen pyöreän portaalin, jonka määränpään Vestige asetti ammentaen voimaan Barbasista.

”Hei! On kohteliasta kysyä lupa, ennen voimien varastamista!” Barbas ehti vielä huutaa, ennen kuin sekä hän ja maagi horjahdettuaan humpsahtivat portaaliin ja Vestige sulki sen heidän perässään.

”Minne sinä lähetit heidät?” Kysyi Pircalmo hämmentyneenä saatuaan hengityksensä tasaantumaan.

”Clavicus Vilen maailmaan eli katumuksen kentille. Nyt se on Vilestä kiinni mitä heille tapahtuu.”

”Hei elementaalit vastaavat taas kutsuihini!” Ja Pircalmo kutsui elementaalit heidän luokseen ja ne näyttivät kutistuneet taas normaalin kokoonsa ja tuliset naishahmot ja jäiset jättiläiset asettuivat siistiin riviin Pircalmon eteen. Pircalmo taputti käsiään ja antoi käskyn: ”Tuhotkaa itsenne!”

Hetkeäkään epäröimättä elementaalit alkoivat repiä irti omia raajojaan huutaen tuskasta, ja Vestige ja Pircalmo katselivat seuraavat minuutit makaaberia taikaolentojen joukkoitsemurhaa.

”Tiedätkö, että niiden hajottamiseen on loitsukin. Ne nimittäin tuntevat kyllä kipua osana itsesuojeluvaistoaan?”

”Kyllä mutta itse olen aina hoitanut sen näin.” Pircalmo sanoi kasvoillaan hieman julkean omahyväinen virne. ”Nyt juoksujalkaa takaisin kylään!”


Niin he juoksivat takaisin pajulehtoon. Aamu alkoi jo sarastaa, ja Vestige uskoi ihmeen tulevan haltioiden sisäisestä viinasienestä, mikäli Alanya olisi vielä elossa. ”Tiedätkö Pircalmo, jos tämä äityy kahakaksi voin yhä yrittää pelastaa vaimosi miekallani, mutta siitä tulee paljon kuolleita haltioita, joten palkinnon täytyy olla hyvä. Vaikka epäilen, ettei sinulla ole sellaiseen varaa.”

”Miksi sitten kysyit edes?!”

”Kunhan mainitsin.”

Kylän lähestyessä se näytti yötä vasten melkein näkymättömältä. Heidän palatessaan pahin oli juuri tapahtumassa. Alanya oli jo pantu istumaan uhrikivelle, mutta hän ei ollut vielä sammunut. Hän ei ymmärtänyt tilannetta ja ilmeisesti luuli muiden haltioiden juhlivan kanssaan. ”Lopettakaa!” Huusi Pircalmo puuvanhin Rannethin juuri kaataessa Alanyalle viimeistä pikarillista. ”Metsä on jälleen turvassa, ja kaikki siellä vaellelleet taikaotukset on karkotettu.”

Mutta puuvanhin ei huomioinut Pircalmoa, vaan tuli suoraan Vestigen eteen. ”Onko metsä nyt turvallinen, onko sopimus täytetty?”

”Metsä on nyt puhdistettu. Rehellisesti sanoen voi kestää muutaman vuoden että vahinko on korjattu, mutta voin vannoa pääni kautta, että sama ei tule ikinä toistumaan.” Vestige katsoi kylää ja noussutta aurinkoa, ja yhtäkkiä hän tunsi helpotusta tehtävän suorittamisesta, mutta ikäväkseen hän epäili ettei saisi taaskaan mahdollisuutta lepoon.

”Hyvä, siinä tapauksessa sovittu mitä sovittu. Kuitenkin uskon, että saamme tästä kiittää sinua, ja Pircalmolle palkinnoksi riittäköön hänen vaimonsa henki. Sinä taas saat tynnyrillisen parasta hunajaamme ilmaiseksi vietäväksi pohjoisen nordeille, mutta toisen myös itsellesi, jotta saat maistaa pajulehdon hunajaa, etkä vain tyytyä siihen ylimakeaan litkuun miksikä Skyrimin asukkaat hunajamme muuttavat.”

Kuun puuvanhin oli lopettanut Vestige kiitti häntä, mutta tuskaili miten saisi tynnyrit kannettua Skyrimiin asti. Hän oli aikaisemmin välttänyt hevosensa rasittamista raskaalla kantamuksella eikä aikonut tehdä poikkuksia nytkään. Hän mietti rukoilisiko apua Clavicus Vileltä nähdäkseen mitä Barbakselle tapahtui, mutta uskoi että Vile todennäköisesti vain kiroaisi hänen kätensä tekemään jotakin aivan muuta tai ottaisi kantokyvyn pois vaikka keskellä kaupunkia tai juuri ennen määränpäätä.

Puuvanhin Ranneth puhui vielä kerran Pircalmolle, ja Vestigen yllätykseksi tarjosi tälle töitä ”erinomaisesti suoritetun työn johdosta”, ja ironisesti Alanya oli ensimmäinen joka kehotti humalaisella äänellään Pircalmoa hyväksymään tarjouksen. Kaikesta huolimatta he saisivat nyt itselleen töitä ja ylläpidon, joskin se päättyisi todennäköisesti varsin kehnosti. Vestige ajatteli mennä kertomaan Pircalmolle, että nämä barbaarit eivät ansaitse maagia, mutta sitten totesi barbaarien ansaitsevan itselleen kehnon kylän maagikon.

Pircalmo vaimoineen tuli vielä hyvästelemään Vestigen, joka tuskaili hunajatynnyrien kanssa. Vestige lopulta kiinnitti tynnyrit hevoseensa, joka ei näyttänyt ollenkaan iloselta. Ratsastaessaan pois Vestige ajattelee Pircalmon olleen ehdottomasti maailman säälittävin pyrkyri- ja luuseri-maagi, mutta Pircalmon katsoessa häntä uudelleen hän oli jo kadonnut.