Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Koirien kapina
QR-Code dieser Seite

Koirien kapina

Brutus haistoi olennon ennen kuin näki sitä. Suuren hirven haju leijui selkeänä ja voimakkaana puiden lomassa Brutuksen juostessa eläimen perään. Hänen toverinsa tulivat heti perässä; Musti, Kami ja Nalle, Purolan kylän neljä parasta metsästyskoiraa, sekä heidän isäntänsä, jotka pinkoivat koiriensa perässä kiväärit käsissään. Metsästysvietti valtasi kaikkien neljän koiran mielen.

Hirvi oli suurikokoinen uros, jonka mahtavat sarvet näkyivät kaukaa pensaikkojen takaa, kun se pötki henkensä kaupalla pakoon. Brutus haukkui kovaan ääneen merkiksi tovereilleen, ja säntäsi eteenpäin katkaistakseen hirven pakotien. Musti ja Nalle seurasivat hirven perässä, kun Brutus ja Kami kiersivät sen kummallekin puolelle.

Edessä oli jyrkkä kallionseinämä. Hirvi mylvi paniikissa, joutuessaan kääntymään ympäri, ja kohdatessaan vihaiset metsästyskoirat. Eläin etsi epätoivoisesti pakotietä, mutta se oli saarroksissa. Brutus tunsi eläimellisten vaistojensa pääsevän valloilleen; hirvi oli pelottava vastustaja, kooltaan ja voimiltaan niin suuri, ettei yksi koira mahtaisi sille mitään. Mutta lauma toi turvaa. Kun neljä isoa koiraa haukkui jatkuvasti täyttä kurkkua, ei otus uskaltanut muuta kuin epätoivoisena perääntyä kohti kallionseinämää.

Sitten koirien isännät yhyttivät toverinsa.

”Hyvää työtä, Brutus!” huusi Hjalmari, isokokoinen karski metsästäjä, jonka uskollinen toveri Brutus oli ollut niin kauan kuin muisti. Hjalmarin ystävä, Uolevi, kohotti aseensa ja tähtäsi.

Laukauksen tärykalvoja koetteleva pamaus kaikui pitkälle metsään.

Ja suuri hirvi kaatui tömähtäen maahan.

”Hyvin ammuttu”, Hjalmari huikkasi ystävälleen, astellessaan tarkastelemaan kaatoa. Hän rapsutti ohimennen Brutusta korvan takaa; koira vastasi tähän tyytyväisesti uristen.

”Isännälläsi on sihti kohdillaan”, Kami sanoi Mustille, Uolevin rientäessä kohti innokkaasti haukkuvaa koiraansa. Tyytyväisyys paistoi Mustin kasvoilla.

”Hyvä saalis”, sanoi Nalle. Hänen ja Kamin isäntä, Einar, tuli myös kehumaan koiriaan, läimäistyään ensin Uolevia ystävällisesti selkään, onnitellakseen onnistuneesta kaadosta.



Metsästysjoukon palatessa illan hämärtyessä kotia kohti saaliinsa kanssa, juoksivat koirat taas isäntiensä edellä. Kami ja Nalle, jotka olivat kahta muuta koiraa nuorempia, menivät innokkaina ensimmäisinä, Brutuksen ja Mustin pitäessä perää. Hirven ruhoa kantavat miehet tulivat kaukana perässä.

Matka kylään oli hankala, lyhin reitti vei tiheän metsän ja kivikkoisten kallioiden läpi. Koirat eivät kuitenkaan tästä välittäneet. Mustin perässä hölkätessään Brutus ajatteli illallista, joka sitä kotona odottaisi.

Silloin polun varrella näkyi jänis. Metsästäjän vaistot pääsivät taas valloilleen Brutuksessa, kun jänis pinkaisi pakoon. Brutus haukahti ja juoksi perään.

Muut koirat olivat jo saaneet kyllikseen hirvijahdista, eivätkä lähteneet Brutuksen perään. Ei Brutuskaan uskonut saavansa jänistä kiinni, mutta riistan jahtaaminen oli silti aina hauskaa; sitä koirat tekivät, ja Brutus piti mielellään taitojaan yllä.

Jänis loikki kauhuissaan syvälle kuusimetsän siimeksiin, ylitti pienen puron yhdellä loikalla, juoksi alas jyrkkää mäkeä. Mutta silloin tiheästä pusikosta Brutuksen edestä loikkasi esiin suuri, harmaa koira, joka nappasi jäniksen kiinni ja puri siltä niskan poikki. Brutus pysähtyi yllättyneenä. Koira oli hänelle täysin tuntematon. Purolan koiriin se ei ainakaan kuulunut. Se myös näytti erikoiselta; se oli laiha, mutta lihaksikas, sen turkki oli takkuinen, ja silmät paloivat villiä tulta, jonka tapaista Brutus ei ollut koskaan ennen nähnyt.

”Kiitos jäniksen esiin ajosta”, harmaa koira murahti. ”Tästä tulee minun illalliseni, ja se tulee tarpeeseen. Mutta jos haluat, saat myös osuutesi saaliista.”

Brutus ei osannut kuin tuijottaa vierasta koiraa.

”Pidä vain, minulla ei ole sille tarvetta”, hän sanoi lopulta. ”Kuka sinä olet? Emme ole ennen tavanneet. Ja onko isäntäsi myös täällä? Oletteko jonkun toisen kylän metsästäjiä?”

Harmaa koira käänsi palavan katseensa Brutukseen. Halveksuvasti nauraen hän sanoi: ”Isäntäni? Ei minulla sellaista ole! Eikä tule ikinä olemaankaan. Minä olen Loimuhammas, ja minä olen susi!”

Susi! Ei ihme että vieras oli näyttänyt niin oudolta. Brutus ei ollut koskaan tavannut sutta, mutta oli kyllä kuullut puhuttavan niistä paljon. Joskus, kauan sitten, kaikki koirat olivat olleet villejä ja vapaita, eläneet erämaassa ilman ihmisiä, metsästäen laumoissa keskenään. Joskus he olivat kaikki olleet susia. Mutta Brutus ei ollut koskaan ajatellut, että voisi oikeasti joskus kohdata suden, ne olivat olleet hänelle vain myyttinen tarina menneisyydestä. Vaikka olihan hän pentuna usein Mustin kanssa leikkinyt olevansa villi susi; kovin kauas metsään he eivät kuitenkaan koskaan olleet uskaltautuneet.

”Mitä sinä täällä teet?” Brutus kysyi. ”En tiennyt että täälläpäin on vielä susia.”

”Ei varmaan yleensä olekaan”, Loimuhammas vastasi, repiessään lihaa irti jäniksestä. ”Minun laumani joutui lähtemään reviiriltämme pohjoisessa, koska sieltä ei enää löytynyt riistaa. Kuivuus ja ihmismetsästäjät olivat kai karkottaneet sen. Nyt etsimme uutta aluetta itsellemme; mutta tänne emme jää, sillä täällä on liikaa ihmisten kyliä.”

”Onko laumasi täällä?” Brutus kysyi innoissaan.

Loimuhammas näytti hivenen surulliselta.

”Minä jäin heistä jälkeen. Olen ollut eksyksissä monta päivää. Mutta uskon kyllä, että he odottavat minua. Kyllä minä heidät löydän. Ellei sitten…”

”Ellei mitä?”

Loimuhampaan silmät syttyivät palamaan entistä voimakkaammin, ja hän murisi vihaisena.

”Jos ihmiset eivät käy kimppuumme. Nämä ovat vaarallisia seutuja, sillä ihmiset eivät katso meitä hyvällä. Emme voi viivytellä näillä alueilla; mutta minun oli löydettävä saalista, ennen kuin voin jatkaa laumani etsimistä.” Hän ahmi jänistä yhä ahnaammin. ”Mutta eiköhän tämä riitä. Voimani tuntuvat palaavan.”

”Tarvitsetko apua laumasi etsimisessä?”

”Enköhän minä heidät löydä, kiitos vain. Kunhan sinun isäntäsi vain eivät löytäisi ensin…”

”Sitten sinun ei ainakaan kannata lähteä länteen päin”, Brutus sanoi vakavana. ”Minun kotikyläni on siellä – ja siellä asuu paljon ihmisiä.”

Loimuhammas katsoi häntä tarkkaavaisena.

”Kiitos vinkistä. Toivottavasti laumani ei ole eksynyt sinne. Heidän pitäisi kyllä olla ennemminkin matkalla kaakkoon.”

”Miten sinä heidät löydät?” Brutus kysyi innoissaan. ”Te sudethan olette varmasti hurjan taitavia metsästäjiä ja jäljittäjiä – minä haistan myös toisen koiran kaukaa, mutta metsä on suuri.”

”Hah!” Loimuhammas urahti. ”Metsä on suuri, ja tiedätkö mitä sen takana on?” Brutus pudisti päätään. ”Toinen metsä. Ja sen takana kolmas! Metsiä, niittyjä, vuoria, laaksoja, jokia, järviä, niitä jatkuu loputtomiin! Jos te koirat elätte elämänne ihmisten kylissä, ette tiedäkään mitä kaikkea villistä maailmasta löytää, kun vain jatkaa kulkemistaan. En minäkään tunne kuin oman vanhan reviirini – vaikka se olikin suuri – ja seudut joita olen kulkenut sieltä tänne. Uusia tuntemattomia metsiä löytyy aina lisää.” Innostus kuulsi Loimuhampaan äänestä, ja Brutus tunsi sen leviävän itseensäkin. Mitä kaikkea hän olikaan elämässään menettänyt! ”Ja mitenkö minä heidät löydän? Tule, niin näytän!”

Loimuhammas ponkaisi juoksuun. Juuri samaan aikaan Brutus kuuli jostain kaukaa isäntänsä Hjalmarin huudon, ja tunsi myös hänen hajunsa sieraimissaan – he etsivät häntä. Hetken Brutus epäröi, mutta pinkaisi sitten Loimuhampaan perään.

Suden vauhti oli uskomaton, Brutus ei millään tahtonut pysyä perässä, kun Loimuhammas nelisti epätasaisen juurakon läpi, etenkään kun hän yritti pistää muistiin mistä oli kulkenut, jotta osaisi takaisin Purolaan. Brutus teki parhaansa seuratakseen sutta, mutta oli silti jo melkein ehtinyt eksyä tästä, kun Loimuhammas lopulta pysähtyi puuttomalle aukiolle kahden korkean mäen välissä. Susi seisoi nuuskimassa maata, kun koira otti hänet kiinni.

”Sinä olet… nopea”, Brutus läähätti. ”Vau!”

”He ovat kulkeneet tästä”, Loimuhammas sanoi nuuskien yhä maata. ”Arvasin sen, sillä tiesin, että kaksi päivää sitten, kun viimeksi näin heidät, he olivat matkalla tännepäin. Katso! Maassa on jälkiä.”

Märkään mutaan oli painautunut muutamia koiran jäljen näköisiä jalanjälkiä, joskin suurempia kuin mitä Brutus oli tottunut näkemään.

”Onneksi on satanut, että maa oli tarpeeksi märkää”, Loimuhammas mutisi.

”Mutta hehän ovat voineet ehtiä jo ties minne”, Brutus ihmetteli.

”Me olemme lauma. Me emme jätä toisiamme. Ja vielä minä heidät löydän.”

Loimuhammas kohotti katseensa kohti pimenevää taivasta, ja tiiraili pilvien raosta hohtavaa nousevaa kuuta. Susi kohotti kuononsa kohti korkeuksia – ja ulvoi.

Ääni oli vertahyytävän lumoava. Brutuksen niskakarvat nousivat pystyyn. Vaikka Brutus ja muut Purolan koirat toisinaan ulvoivat toisilleen eri puolilta kylää, ei hän ikinä ollut kuullut tämän kaltaista ääntä. Niin puhdasta, villiä, ja sointuvaa, jota mikään ihmisten sääntö ei pidätellyt. Loimuhampaan ulvonta uhkui puhdasta luonnon voimaa, jotain, minkä Brutus tunsi kohoavan sisällään, vaikkei ollut sitä ennen tuntenutkaan, ainakaan tällä tavalla. Vaikka Brutus oli ulvonut, oli hän aina pidätellyt ääntä kunnioituksesta isäntäänsä ja tämän lajitovereita kohtaan, sillä he eivät pitäneet ulvonnasta – nyt Brutus ymmärsi sen, vaikka hän ei ollut sitä ennen ymmärtänytkään. Hän huomasi pohtivansa, lähtisikö hänenkin keuhkoistaan tuollainen ääni, jos hän päästäisi äänensä oikein valloilleen.

Pitkän ulvaisun jälkeen Loimuhammas hiljeni, ja jäi kuulostelemaan. Öinen metsä oli hiljainen. Hetken kuluttua susi ulvoi uudestaan, ja kuunteli taas. Ei vastausta.

”Jokaisella sudella on oma ulvontansa, siitä me tunnistamme toisemme kaukaakin”, susi selitti. ”Kun laumani kuulee minut, he tietävät, että olen tulossa, ja vastaavat minulle. Sitten tiedän, minne mennä. Mutta en ilmeisesti ole vielä tarpeeksi lähellä – he eivät kuule minua.”

”Seuraatko sinä sitten heidän hajujälkiään, kunnes he kuulevat kutsusi?” Brutus kysyi.

”Juuri näin. Olen varma, että löydän heidät. Tästä he ovat kulkeneet tuonne päin.” Susi osoitti kuonollaan alas laaksoon laskevaa puronvartta eteenpäin. ”Tuletko mukaan?”

Ajatukset laukkasivat villeinä Brutuksen päässä. Voisiko hän jättää kylänsä väen, isäntänsä, ja lähteä seikkailemaan susilauman mukana? Hän paloi halusta nähdä maailmaa. Mutta toisaalta, Hjalmari oli aina ollut hyvä isäntä hänelle, vaikkakin joskus hieman kovakourainen, mutta koko elämänsä hän oli uskollisesti kulkenut tämän vierellä. Hjalmari oli ruokkinut hänet, kävelyttänyt häntä, leikkinyt hänen kanssaan pentuna, ja yhdessä he olivat kaataneet monta hirveä.

”Ei, minun on palattava takaisin kotiin”, Brutus sanoi Loimuhampaan katsoessa häntä. ”Olisi mahtavaa juosta vapaana kanssasi, mutta minä olen kuitenkin koira, ja paikkani on isäntäni luona. Olen silti iloinen että tapasimme.”

”Hyvä on, minäkin olen siitä iloinen”, Loimuhammas sanoi. ”Sinä olet varmasti hyvä koira. Olisit myös hyvä susi. Isäntäsi saa olla iloinen, että sinä olet hänen rinnallaan.”

He murisivat vielä ystävällisesti toisilleen, ennen kuin erosivat. Loimuhammas lähti seuraamaan laumansa jättämiä jälkiä, ja Brutus palasi takaisin samaa reittiä mitä oli tullut. Jonkin ajan kuluttua kaukaa hänen takaansa kuului taas ulvontaa; Loimuhammas yritti jälleen kutsua laumaansa.



Lopulta Brutus haistoi ystäviensä hajun, ja pian edestä kuuluikin hänen isäntänsä huhuilu. Brutus haukahti iloisesti, lähtien juoksemaan Hjalmaria kohti.

”Brutus! Siinähän sinä olet!” Hjalmari huusi nähdessään koiransa juoksevan taskulamppunsa valokeilaan. ”Missä ihmeessä sinä olet piileskellyt? Etsimme sinua monta tuntia!” Brutus seisahtui isäntänsä viereen, heiluttaen iloisena häntäänsä. ”Onneksi löysimme sinut. Sinä et saa enää lähteä juoksentelemaan tuolla lailla omin päin!” Hjalmari heilutti ankarasti sormeaan koiralleen. ”Entä jos emme olisikaan löytäneet sinua? Lupaa, ettet tee tuota toiste!” Brutus tunsi seikkailunsa huuman painautuvan sisällään. Hänestä Loimuhampaan tapaaminen oli ollut hurjan hauskaa – mutta eihän hänen isäntänsä sitä voisi tietenkään ymmärtää. ”No, mennään nyt kotiin, niin pääsemme tänä yönä vielä nukkumaankin. Ja ensi viikolla syömme sitten hirvipaistia!”

Hjalmari vinkkasi tovereilleen, jotka olivat tulleet mukaan etsimään Brutusta, ja pian kaikki kolme miestä ja neljä koiraa suuntasivat yhdessä takaisin kylää päin.

”Missä sinä oikein kävit?” Musti kysyi ystävältään.

”Kerron myöhemmin, kun olemme päässeet takaisin kotiin”, Brutus sanoi. Hänen oli vielä käytävä kaikkea kokemaansa läpi oman päänsä sisällä, ennen kuin hän halusi puhua siitä muille.

Muutaman kymmenen minuutin kävelyn jälkeen he näkivät Purolan valot edessään. Puron vartta he kulkivat eteenpäin ja saapuivat pian kylään, minne Uolevin kaatama hirvi oli jo tuotu, missä sitä valmisteltiin paloiteltavaksi.

Nukkumaan käydessään Hjalmari toivotti Brutukselle hyvää yötä, ja sulki kamarinsa oven. Brutus jäi makaamaan talon eteiseen, missä hänellä oli pieni patja nurkassa, jonka päällä hän mielellään makasi vahdissa, kuullen heti pienimmänkin äänen, jonka mahdollinen murtovaras päästäisi yrittäessään sisään. Mutta vaikka murtovarkaista ei ollut tietoakaan, sinä yönä kesti kauan ennen kuin uni tuli Brutuksen silmään. Ja kun se lopulta tuli, seikkaili Brutus unessaan villissä erämaassa yhdessä Loimuhampaan kanssa.



Vasta seuraavana iltana Brutus kertoi ystävilleen seikkailustaan. Hän oli käyttänyt suuren osan tästä päivästä vain pohtiakseen tapahtumia, ja Hjalmari olikin moneen otteeseen ihmetellyt, oliko Brutus kenties sairastunut, vai miksi se oli pysytellyt niin hiljaa omissa oloissaan koko päivän.

Nyt kylän koirat olivat kerääntyneet niitylle kylän eteen, kun heidän isäntänsä olivat perheineen juhlistamassa eilistä hirvenkaatoaan suuren nuotion ympärillä. Musti, Kami, Eki, Takku, Fifi, Nelli, Topi ja Rex kuuntelivat kiinnostuneina mitä Brutus heille kertoi. Lähistöllä lapset leikkivät hippaa tulen loimussa, ja hieman kauempana kylän kaksi kissaa, Miska ja Mirre, tepastelivat puron varressa välittämättä juurikaan muista kylän asukkaista.

”Susi?” ihmetteli Eki, pieni ja villi mäyräkoira. ”Sinä siis tapasit ihan oikean suden? Huisia!”

”Loimuhammas oli hänen nimensä”, Brutus sanoi. ”Ja ymmärrän kyllä miksi. Hänen silmissään paloi sellainen tuli, mitä en ole nähnyt yhdessäkään koirassa. Ja kun hän ulvoi – vereni pysähtyi siihen paikkaan.”

”Vau”, Eki ihmetteli. ”Miksei minun isäntäni käy koskaan metsällä? Minäkin voisin tavata siellä susia.”

”Nyt ymmärrän, miten sinä niin katosit”, Musti sanoi. ”Kyllä minä tiesin, ettet sinä noin vain eksy – ja niin tiesi Hjalmarikin, hän oli todella huolissaan sinusta, Brutus. Luuli että sinulle oli käynyt jotain.”

”Minusta suden tapaaminen kuulostaa vaaralliselta”, puuttui keskusteluun Fifi, pieni puudeli.

”Vaaralliselta?” Eki ihmetteli. ”Sudethan ovat meidän veljiämme!”

”Ovat ainakin joskus olleet”, sanoi Topi, vanha ja viisas pystykorva, joka tunnettiin koirien keskuudessa jopa poikkeuksellisen vahvasta uskollisuudesta omalle isännälleen ja emännälleen. ”Mutta ihmisten seurassa me olemme kehittyneet, sivistyneet. Ihmiset tarjoavat meille ruokamme, ja ovat opettaneet meille monenlaista – ja kiitollisina me autamme heitä metsällä ja pidämme vahtia öisin. Sudet ovat villejä, ja vaikka heidän vapaa elämänsä saattaakin kuulostaa hienolta, ovat he jatkuvasti luonnon armoilla. Kun on kylmä talvi, eikä saalista löydy, on susi valmis tappamaan mitä vain syödäkseen. Minun isoisäni jäi kauan sitten suden hampaisiin – niin ainakin isäntäni kertoo. Silloin sillä ei enää ole paljon väliä, olivatko he joskus meidän veljiämme ja sisariamme.”

”Olivatpa ne kuinka nälkäisiä tahansa, minua ne eivät saisi”, tokaisi Rex, kylän suurin koira, vanha saksanpaimenkoira joka oli nuoruudessaan koulutettu toimimaan poliisikoirana, vaikka ei lopulta ollutkaan kauan pysynyt siinä työssä ennen kuin hänen nykyinen isäntänsä oli ostanut hänet.

”Puhu vain omasta puolestasi”, älähti hieman närkästyneen kuuloinen pystykorva Nelli. ”Mutta kyllähän oikean suden tapaaminen kuulostaa hienolta. Juuri se voima, jota me muut emme ainakaan voisi ikinä tavoittaa, tuntuu kiehtovalta. Vaikka onhan se mukavaa, kun saamme täällä ruokaa kolme kertaa päivässä, erämaassa olisi kyllä vaikeampaa.”

”Minä voisin silti lähteä sinne. Ja Eki tulisi mukaan”, tuhisi Takku, pikimusta spanielinpentu. Eki nyökytteli mietteliäänä.

”Te ette tiedä mistä puhutte”, Topi murahti. ”Ette te pärjäisi erämaassa, ruoka-aikaan mennessä olisitte tulleet jo takaisin.”

”Pötyä”, tuhahtivat Eki ja Takku samaan aikaan.

”Me olemme metsästyskoiria siinä missä Brutuskin”, Takku sanoi.

”Hah”, sanoi Rex hiljaa, ja hyppäsi sitten terävät hampaansa paljastaen pikkuruista mäyräkoiraa ja spanielinpentua kohti, haukkuen uhkaavasti. Takku vingahti peloissaan ja livahti Mustin taakse piiloon. Eki otti myös muutaman askeleen taemmas, mutta piti kuitenkin valppaan katseensa Rexissä, muristen varuillaan.

”Näettekö?” Rex sanoi kulmiaan kohottaen, ottaen askeleen taaksepäin. ”Eikä tuo ollut vielä mitään verrattuna oikeaan suteen.”

Niityltä kuului Rexin isännän Viljamin huuto: ”Hiljaa, Rex! Mitä siellä mölytään? Pelästytätte lapset!”

”Rex on oikeassa”, Topi sanoi. ”Vai mitä, Brutus? Sinähän se olet meistä ainoa, joka todella on tavannut oikean suden.”

”Tavallaan kyllä”, Brutus tuumi. Varmasti Loimuhammas olisi halutessaan ollut huomattavan paljon Rexiäkin pelottavampi – mutta hänestä tuntui, ettei Loimuhammas olisi halunnut olla sitä. ”Kyllähän sudet ovat meitä isompia ja vahvempia, se on ainakin totta.”

”Vähän harjoitusta ehkä vielä”, mutisi Takku laahustaessaan esiin Mustin takaa. ”Mutta pian minä olen yhtä kova kuin Rex ja yhtä vahva kuin Brutus, ja yhtä villi kuin se susi Loimuhammas.”

”Varmasti olet”, sanoi Nelli hymyillen huvittuneena.



Samaan aikaan nuotion ympärillä kylän väki iloitsi eilisestä saaliistaan. Hjalmaria, Uolevia ja Einaria onniteltiin hirven kaadosta. Hjalmari ja Einar olivatkin juoneet itsensä jo kunnon hiprakkaan.

”Koirat tuntuvat jotenkin levottomilta”, sanoi Viljami. ”Rexkin äsken haukkui niin kuin olisi suden nähnyt.”

”Siitä puheen ollen – eilen metsällä olin kuulevinani suden ulvontaa”, Uolevi sanoi vakavana, vilkaisten Hjalmaria. ”En voi mennä vannomaan, mutta kyllä se sai minut huolestumaan, kun Brutus oli juuri silloin karkuteillään.”

”Kyllä Brutus aina kotiin osaa”, Hjalmari sanoi iloisena. ”Uusia hirviä kaatamaan näes!”

”Sitäköhän ne nytkin hermoilevat”, pohti Anne, Fifin emäntä. ”Taidan pitää Fifin sisällä tänä yönä, ja ovet visusti kiinni. Mari ei ainakaan saa lähteä mihinkään.”

”Saattaa olla viisasta, mutta ei tässä pidä kuitenkaan alkaa panikoimaan”, Uolevi totesi, vilkaisten leikkiviä lapsia. Hänen kaksi lastaan, Mauri ja Milja, leikkivät parhaillaan hippaa Annen tyttären Marin kanssa. ”Kunhan pysymme varuillamme.”

Näin he päättivät tehdä, ja kun juhlat oli juhlittu ja kaikki hirven liha säilötty, vetäytyivät he kukin koteihinsa, ja lapset ja lemmikit pidettiin visusti sisällä.



Kaksi päivää myöhemmin kylän koirat kokoontuivat taas illan hämärtyessä kylälle vaihtamaan kuulumisia. Taivaalla täysikuu teki nousuaan.

”Minun emäntäni neuloi tänään kaksi kokonaista villapaitaa”, Fifi kertoi ylpeänä. ”Hän ei ole koskaan ennen ollut niin nopea. Ja sitten kävimme pitkällä lenkillä järven rannassa asti.”

”Meidän isäntämme lapset leikkivät pitkään minun ja Nallen kanssa”, sanoi Kami. ”Heittelivät keppiä, jonka perässä saimme juosta.” Nalle nyökytteli ystävänsä vierellä.

”Minä lähdin metsään”, Takku sanoi innostuneena. ”Ihan yksin. Isäntäni juoksi kyllä minut kiinni, ja toi takaisin, mutta vähän aikaa tunsin itseni oikeaksi sudeksi.”

Muutamat vanhemmat koirat katsoivat Takkua huvittuneena – vaikka joidenkin katseessa oli hivenen vilpitöntä ihmettelyäkin mukana.

”Kas, Mirre ja Miska. Mitäs teille kuuluu?” Nelli tervehti, kun kaksi kissaa tassutteli koirien ohi.

”Eipä ihmeitä”, toinen kissoista totesi laiskasti kissojen ohittaessa heidät, eivätkä ne sen enempää sanoneetkaan, vaan loikkasivat vain kotitaloonsa, Uolevin terassin kaiteelle loikoilemaan.

”Aina niin kiinnostuneita meistä”, Musti murahti.

”Lähdemmeköhän me taas pian metsälle?” Kami pohti. ”Kunnon jänis- tai hirvijahti voisi olla virkistävää. Mitä luulet, Brutus?”

Brutus hätkähti kuullessaan nimensä. Hän oli ollut ajatuksissaan, eikä ollut seurannut keskustelua kovin tarkasti.

”Jaa, ehkäpä”, hän mutisi. ”Kaipa me taas jossain kohtaa lähdemme.”

Silloin Brutus äkkiä valpastui. Kaikki koirat valpastuivat. Jostain kaukaa metsän siimeksistä oli kuulunut veret seisauttava ääni. Kaikki höristivät korviaan.

”Mikä ihme se oli?” Kami ihmetteli.

”Hiljaa!” Brutus sihahti. ”Kuunnelkaa!”

Koirat tuskin hengittivät yrittäessään kuunnella. Ihmisten askeleet rahisivat ympäriinsä kylässä, etäältä kuului puron solinaa, ja heikko loppukesäinen tuuli havisutti puiden lehtiä, mutta muuten ilta oli hiljainen. Ja sitten se kuului uudestaan. Kaukaa, hyvin kaukaa, kuului hyytävää ulvontaa. Suden ulvontaa. Brutus tunnisti tuon äänen – hän oli kuullut sen ennenkin. Ulvojan täytyi olla Loimuhammas.

”Susia!” huudahti Takku. ”Niitä ne ovat, eivätkö olekin? Kyllä niiden täytyy, vai mitä, Brutus?”

”Ovat ne”, Brutus hihkaisi innoissaan. ”Minä luulen, että tuo oli Loimuhammas!”

”Vau… Mikä ääni”, Nelli ihmetteli. ”En ole koskaan kuullut sellaista.”

”Mennään!” Takku huuteli hyppien innoissaan paikallaan. ”Mennään tapaamaan niitä!”

”Nyt minunkin kiinnostukseni heräsi”, Musti sanoi. ”Olisihan tuon ulvojan tapaaminen mahtavaa… jos uskot, että olisimme siellä turvassa, Brutus?”

”Kyllä minä uskon niin, Loimuhammas ei ainakaan ikinä tekisi meille mitään”, Brutus sanoi. ”Minä ainakin lähden, tuletteko te mukaan?”

Brutus otti muutaman askeleen metsää kohti. Takku ja Eki olivat heti hänen perässään.

”Liian vaarallista”, Topi varoitti. ”Me emme tiedä mitä niillä on mielessä. Ja vaikka yksi susi olisikin ystävällinen, ei se tarkoita, että ne kaikki olisivat.”

”Mutta sitä emme saisi ikinä tietää, jos jäisimme vain tänne”, Nelli sanoi, katsellen ihastellen nousevaa kuuta.

”Ja mitä isompi lauma meitä lähtee, sen paremmin olemme turvassa”, Nalle sanoi. ”Ainakin jos Rex lähtee mukaan.”

Rex vilkaisi kotitaloaan. Ikkunasta hän näki emäntänsä leipomassa. Sitten hän katsoi metsää kohti ja nyökkäsi.

”Vaarallista se silti on”, Topi sanoi huolestuneena. ”Takku ja Eki eivät ainakaan saa lähteä, te olette ihan liian pieniä, olette susille pelkkiä suupaloja.”

”Pötyä!” Eki murisi, niskakarvat nousten pystyyn. ”Minä ainakin tunnen sisäisen suteni.”

Ja Eki kohotti kuononsa kohti taivasta, ulvoi metsään päin, vastaten susien kutsulle. Hänen ulvontansa kuulosti kuitenkin hyvin vaisulta verrattuna äskeiseen suden ulvontaan, vaikka kuuluikin paljon lähempää.

”Mennään!” Brutus sanoi ja lähti johtamaan joukkoa. Eki, Takku, Musti, Kami, Nalle, Nelli, Rex ja Rekku juoksivat hänen peräänsä – Topi ja Fifi olivat ainoat, jotka jäivät kylään.

”Noillapa on meno päällä”, totesi kotitalonsa kuistin kaiteella loikoileva Miska-kissa kaverilleen.

”Haluavat kai tuntea olonsa villeiksi ja vapaiksi niin kuin me”, Mirre vastasi, kääntäen kylkeään, ajatellen lämmintä maitolasillista jonka heidän emäntänsä heille yleensä tähän aikaan toi.

Koirajoukko nelisti vinhaa vauhtia mäntymetsän halki. He olivat kaikki käyneet täällä ennen, mutta vain metsästyskoirat Brutus, Musti, Nalle ja Kami olivat tottuneet syvällä metsässä liikkumiseen.

”Minne päin meidän pitää tästä mennä?” Musti ihmetteli, kun he pysähtyivät korkean harjanteen vierelle.

”En tiedä… mutta minäpä näytän, miten susi sen selvittää”, Brutus sanoi, ja juoksi harjanteen päälle. Siellä hän kohotti kuononsa taivaisiin, ja ulvoi, toivoen että Loimuhammas kuulisi hänet.

Hän ei yleensä koskaan ulvonut, koska hänen isäntänsä ei pitänyt siitä. Nyt Brutus kuitenkin tajusi, miten luonnostaan ääni tuli koiralle. Ulvominen oli hänellä veressä – hän rakasti sitä. Mutta silti – hänen äänensä kuulosti käheältä ja tukahdutetulta verrattuna susien ulvontaan. Aivan kuin hän jotenkin yhä pidättelisi ääntään; mutta hän ei yksinkertaisesti saanut keuhkoistaan enempää irti.

”Mitäköhän isäntä tähän sanoo”, Nalle pohti hivenen huolestuneena. ”En ole koskaan ennen karannut tällä lailla.”

”Viis siitä, kohta saamme tavata oikeita susia”, Takku hihkui. ”Ihan kohta – kuulitteko?”

Kyllä he kuulivat. Susi vastasi Brutuksen ulvontaan, tällä kertaa paljon lähempää. Kylmät väreet selkärangoissaan koirat suuntasivat kohti ääntä, ja tunsivatkin pian vieraan, etäisesti koiraa muistuttavan hajun kuonoissaan. Yli mäkien ja mantujen, halki laaksojen ja kumpareiden, tiheikköjen ja pensaikkojen läpi he juoksivat, aina vain syvemmälle erämaahan, ylittivät suuren puron, kunnes viimein –

Heidän edessään kohosi korkea mäki, jonka päältä kuului taas ulvontaa. Brutus pysähtyi. Hänestä tuntui, ettei olisi kovin kohteliasta rynnätä suoraan susilauman keskelle. Niinpä hän suuntasi valppaana katseensa mäen päälle, ja haukkui.

”Siellä ne sudet nyt ovat”, Takku hihkui pomppien paikallaan. ”Miksemme jo mene sinne?”

”Odota hetki”, Brutus murahti. Hän aisti jännityksen ilmassa. Sudet olivat hiljentyneet. Mutta niiden läsnäolo kyllä tuntui jokaisen koiran turkissa.

Sitten mäen päältä kuului tassujen pehmeitä askelia. Pimeydestä ilmaantui esiin kaksi hehkuvaa silmää; kuono; korvat. Harmaa susi ilmaantui heidän eteensä. Se oli Loimuhammas.

Susi paljasti hampaansa ja murisi. Mutta se oli ystävällinen ele, hänen äänessään ei ollut uhkaa. Hän käänteli yllättyneenä katsettaan koirasta toiseen.

”Loimuhammas?” Brutus kysyi varovasti.

”Brutus”, susi vastasi lempeällä äänellä. ”Minä kuulin sinun ulvontasi. Ja toit näemmä oman laumasi mukanasi.”

”Tuo se nyt on, se Loimuhammas, ihka oikea susi”, Takku kuiskasi innokkaana Ekille. Eki sihahti äkäisenä, hiljentääkseen spanielinpennun.

”Kuulimme teidän ulvontanne kyläämme asti”, Brutus sanoi. ”Minä tunnistin sinun äänesi. Löysit ilmeisesti laumasi.” Loimuhammas nyökkäsi. ”Me halusimme tulla teitä tapaamaan. Sillä olemmehan me koirat kuitenkin veljiänne. Tässä ovat Musti, Nalle, Kami, Eki, Takku, Nelli, Rex ja Rekku”, Brutus esitteli ystävänsä. ”Voimmeko tulla tapaamaan teitä?”

”Tulkaa”, Loimuhammas sanoi. ”Veljet.”

Koirat seurasivat sutta ylös mäen puuttomalle laelle. Ja siellä heitä odotti Loimuhampaan lauma. Noin viisitoista sutta, joiden kaikkien katseet iskostuivat heti koiriin. Takku vinkaisi hiljaa nähdessään kaikki ne loimuavat silmät, vahvat ja terävät hampaat, ja kynnet, joilla olisi repinyt kerralla auki kenen tahansa koiran kurkun. Edes Rex ei olisi pystynyt pitämään puoliaan näitä vahvoja, armottoman luonnon kovettamia sotureita vastaan. Mutta kaikki tunsivat silti olevansa turvassa. Vaikka jokaisesta koirasta näki, että he olivat eläneet helppoa ja mukavaa elämää ihmisten kanssa, heidän turkkinsa oli hyvin hoidettu eikä heidän ollut tarvinnut kohdata juuri minkäänlaisia haasteita ruokansa saadakseen, ottivat sudet silti heidät vastaan ystävinään, veljinään ja sisarinaan.

Susien keskellä oli suuri peura, jonka he olivat kaataneet.

”Katsokaa, lauma”, Loimuhammas sanoi. ”Tässä on tapaamani koira Brutus, joka auttoi minua kun olin eksyksissä, ja hänen laumansa. He kuulivat ulvontamme ja tahtoivat tulla tapaamaan meitä.”

Susista suurin, valtava, tummaturkkinen, armottoman näköinen soturi, asteli heidän luokseen, katsellen heitä arvioiden. Se nyökkäsi.

”Tämä on Tummaturkki, laumamme johtaja”, Loimuhammas sanoi.

”Niin olen”, johtajasusi vastasi. ”Ja sinäkö olet Brutus?” Brutus nyökkäsi pikkuriikkisen hermostuneena. Tummaturkin hampaat olisivat voineet repiä hänet kappaleiksi hetkessä. ”Kiitokseni sinulle, Brutus. Loimuhammas kertoi, miten autoit häntä saalistamaan kun hän oli yksin ja heikkona. Ja tervetuloa luoksemme, te kaikki. Brutuksen ystävät ovat meidänkin ystäviämme.”

”Tämä on suuri kunnia, hyvä Tummaturkki”, Musti sanoi kunnioittavasti.

”Meidän oli tarkoitus jatkaa matkaamme, mutta näillä main löysimme paljon riistaa”, Tummaturkki selitti. ”Emme yleensä viivy näin lähellä ihmisten asumuksia. Mutta kun jäimme odottamaan Loimuhammasta, ja löysimme näin hyvin riistaa, päätimme jäädä vielä hetkeksi. Ja nyt, kun tapaamme kaltaisianne uljaita koiria, en kadu tuota päätöstä – vaikka pian meidän on kuitenkin jatkettava matkaamme. Liittykää kuitenkin seuraamme, olimme juuri juhlistamassa tämänpäiväistä kaatoamme. Peurasta riittää kyllä teillekin, me olemme suurin osa jo syöneet kylliksemme.”

Koirat maistoivat susien saalista – oikeaa, villiä riistaeläimen lihaa. Vaikka Brutuskin oli usein isäntänsä kanssa metsästämässä, ei hän juuri koskaan syönyt itse metsästämiään eläimiä. Ihmiset säilöivät ne, ja söivät paistettuina, keitettyinä tai muuten kypsennettyinä, ja yleensä koirille annettiin vain purkkiruokaa. Mutta nyt Brutus tajusi, että tuore, raaka liha, vastapyydetty, kuutamon alla syöty, oli parempaa kuin mikään ihmisten tarjoama ruoka. Vaikka hän ei ollut joutunut itse saalistamaan tätä peuraa, aavisti hän silti nahoissaan metsästyksen vimman, kiihkon, jota pakenevan eläimen jahtaamisen, päivästä toiseen jatkuvan hengissä selviytymisen kamppailun täytyi susissa nostattaa.

Kun koirat olivat saaneet syödä kyllikseen, Brutus sanoi: ”Kiitos tästä ateriasta. En ole ikinä ennen syönyt näin – kuin oikea susi.”

”Haluaisitteko te kertoa vähän, millaista se on?” Eki kysyi ujosti. ”Suden elämä. Te vaellatte villeinä erämaassa, ulvotte kuulle, ja metsästätte oikeaa riistaa.”

”Niin”, eräs susista sanoi. ”On tämä välillä rankkaa – mutta elämisen arvoista, ilman muuta.”

”Maailma on iso paikka”, Loimuhammas sanoi. ”Te koirat ette tiedäkään, mitä kaikkea erämaasta voi löytää. Vuoria, jotka kohoavat kohti taivaita. Järviä, jotka ovat niin isoja, ettei niiden vastarantaa näy. Jokia, jotka virtaavat niin vahvoina, ettei niiden yli voi uida. Ja aina levittäytyy yllämme sama taivas, joka ei kuitenkaan ole sama. Joskus pilvet peittävät kaiken. Joskus aurinko paistaa, joskus kuu. Ja joskus näemme tähtitaivaan pimeämpänä kuin synkin maan päällinen varjo. Ja aina toisinaan öisen taivaan peittävät loimuavat revontulet. Niille me ulvomme, jotteivät ne laskeutuisi alas polttamaan meitä.”

”Revontulet…” Nelli huokaisi. ”Ne minä haluaisin nähdä.”

”Ja kun meillä tulee nälkä, me metsästämme”, yksi susi sanoi. ”Yhdessä. Laumana. Luonto ei tarjoa mitään ilmaiseksi. Jokaisen saaliin eteen on taisteltava. Monet pääsevät pakoon. Tämäkin peura taisteli urheasti – Pitkäkuono sai siltä ikävän potkun kylkeen. Ja suuri hirvi, se on pelottava vastustaja. Mutta me toimimme yhdessä, laumana, olemme ajaneet suuria karhujakin pois reviiriltämme. Luonnossa vain vahvimmat selviävät.”

”Ja nyt, kun olemme kaikki syöneet kylliksemme, me ulvomme kuulle, jotta se takaisi meille hyvät metsästysmaat”, Tummaturkki sanoi. ”Liittykää kuoroomme.”

Tummaturkki kohotti kuononsa kohti kuuta. Syvä, korvia hyvällä tavalla vihlova ulvaisu halkoi taivaita. Loimuhammas liittyi mukaan. Susi toisensa jälkeen yhtyi kuoroon, ja niin teki myös Brutus, ja hänen perässään muutkin koirat. Vaikka kukaan koirista ei saanut keuhkoistaan vastaavaa ääntä kuin sudet, tunsivat he kuitenkin erämaan lumon ulvonnassaan. Sisäinen susi, joka oli heikentynyt koirissa satojen ja tuhansien ihmisten kanssa vietettyjen vuosien tuloksena, mutta yhä tallella syvällä heidän sisimmässään, pääsi heissä valloilleen. Brutus tunsi syvää kaipuuta villiin luontoon. Ehkäpä hän voisikin liittyä susilaumaan, heittää hyvästit vanhalle elämälleen, ja nähdä maailmaa, elää vapaana. Hänen isäntänsä ei siitä pitäisi, mutta toisaalta, Brutuksen elämä oli hänen omansa, ei hänkään sanonut mitä Hjalmarin tulisi tehdä.

Äkkiä, kun kuoro oli ulvonut jo hyvän tovin, sudet hiljentyivät. He höristivät korviaan.

Lähistöltä kuului koiran haukuntaa. Brutus tunnisti äänen. Se oli Topi.

Ja sitten kuului juoksevien askelten ääntä, sekoittuneena ihmisten huutoihin.

”Tuolla, minä näen ne! Mäen päällä!”

Kauhistus paisui Brutuksen sisällä kun hän tunnisti Hjalmarin äänen: ”No niin, vauhtia! Taisimme ehtiä ajoissa, koirat ovat vielä hengissä!”

”Hyvä poika, Topi, hyvin vainuttu”, Topin isäntä Matti kehui koiraansa.

Ihmismiesten rynnistäessä mäen päälle aseet ladattuina lähtivät sudet kauhuissaan pakoon.

”Juoskaa!” Brutus huusi hädissään. ”Loimuhammas, olen pahoillani...”

Sudet nelistivät vinhaan tiehensä metsän siimeksiin. Hjalmari, Uolevi, Einar, Matti, ja muut miehet kohottivat aseensa, ja korvia koettelevat laukaukset kaikuivat metsässä. Susien kauhunhuudot kuuluivat kauas niiden juostessa epätoivoissaan pakoon. Lisää laukauksia sateli niiden perään.

”Brutus, oletko kunnossa?” Hjalmari huusi juostessaan koiransa vierelle, laskettuaan aseensa. Brutus ei osannut kuin tuijottaa epäuskoisena isäntäänsä, joka kytki hänet kiinni kaularemmiin. Isäntäänsä, jota Brutus oli uskollisesti seurannut koko elämänsä. Mitä tämä oli mennyt tekemään? ”Et saa karkailla tuolla tavoin!” Hjalmari jatkoi. ”Äläkä vain toiste luule susia koiriksi! Ihme, että olette kaikki vielä yhtenä kappaleena. Taisimme saapua juuri kreivin aikaan, ennen kuin ne raakalaiset ehtivät tehdä teille pahaa. Mutta en taida voida päästää sinua ulos vähään aikaan, jos olet ottanut karkailun oikein tavaksesi.”

”No, sudet ainakin lähtivät”, Uolevi sanoi. ”Ottivat toivottavasti opikseen, ja pysyvät jatkossa kaukana meidän mailtamme.”

”Eiköhän viedä koirat kotiin”, Einar sanoi, pidellen sekä Kamia että Nallea hihnassa. ”Ja jatkossa meidän on kaikkien pidettävä niitä tarkemmin silmällä.”

Niinpä kylän miehet lähtivät taluttamaan koiria metsän halki takaisin kylää kohti. Uolevi jättäytyi hetkeksi muista jälkeen, mutta otti heidät pian kiinni. Brutus loi raivostuneen katseen Topiin.

”Sinä johdatit heidät tänne!” Brutus murisi. ”Me olimme kokemassa elämämme seikkailua, tutustumassa uusiin ystäviimme, ja nyt kaikki on pilalla, kiitos sinun.”

”Meillä oli niin hauskaa, olin juuri oppimassa oikeaksi sudeksi tulemista!” Takku raivosi niin äkäisenä, että hänen isäntänsä hiljensi hänet kovin ottein. ”Ulvoinkin ihan kuin Loimuhammas!”

”Minä tein mitä minun täytyi”, Topi puolustautui. ”Isäntänne olivat hyvin huolissaan. Ja vaikka sudet olisivatkin nyt olleet ystävällisiä teille, ei sitä tiedä, mitä niillä olisi ollut mielessään.”

”Sinä väität tietäväsi, millaisia sudet ovat, vaikket ole ikinä tavannut yhtäkään!” Brutus haukkui. ”Mutta me olemme! Ja sinä olet väärässä!”

”Brutus on oikeassa”, Musti sanoi. ”Ei heissä ollut mitään vaarallista, me tulimme hyvin toimeen.”

”Olen pahoillani, mutta en voinut tietää miten teillä menisi niiden kanssa”, Topi sanoi vältellen ystäviensä katsetta. Erityisesti Brutus, Takku ja Eki katsoivat vanhaa pystykorvaa murhaavasti. ”Ja joka tapauksessa, isäntäni käski minua jäljittämään teidät, joten minun oli toteltava.”

”Ehkä ongelma onkin siinä”, Brutus mutisi.

Heidän isäntänsä sen sijaan keskustelivat aivan erilaisella mielialalla. He olivat huojentuneita, että kaikki koirat olivat vielä tallella, mutta silti kauhistuneita, miten ne olivat kaikki saattaneet karata yhtaikaa. Kun he palasivat kylään, ja alkoivat suunnata nukkumaan, luvattiin, että kaikki sitoisivat koiransa kiinni ainakin täksi yöksi.

Aamuyön tunteina kylä nukkui, viimeisetkin susilaumaa murehtivat miehet olivat nukahtaneet, ja vaijereihin kytketyt koirat olivat myös vaipuneet uneen. Ainoastaan kissat Mirre ja Miska tassuttelivat kuutamon valossa pimeässä olohuoneessa. Eteisessä torkkui hihnalla kiinni sidottu Musti. Uolevin kuorsaus kuului makuuhuoneesta, missä tämä nukkui vaimonsa Inkan vieressä. Lapset Mauri ja Milja nukkuivat yläkerrassa.

”Koira on sidottu kiinni”, Miska kuiskasi.

”He pelkäävät, että Musti lähtisi omille teilleen”, Mirre sanoi. ”Outoa. Mistä lähtien koirat ovat sellaista saaneet päähänsä?”

”Jaa’a”, Miska pohdiskeli. ”Ehkä ne yrittävätkin olla niin kuin me kissat. Mutta ovi on joka tapauksessa lukossa, emmekä me pääse ulos. Eikä kukaan varmaan tule avaamaan sitä tähän aikaan yöstä, varsinkaan jos he pelkäävät että ulkona on jotain, kun pitävät koiraa noin tiukasti sisällä.”

”No, onneksi on toinenkin tie”, Mirre sanoi, ja kaksikko lähti tepastelemaan kohti kellaria. Kellariin johtavien portaiden varrella olevan pienen ikkunan saavuttaakseen sai kiivetä aika lailla, mutta eipä se kissoja haitannut; mieluummin he käyttivät ovea, miksipä sitä turhaan haluaisi nähdä vaivaa jonka voi välttää; mutta tarpeen tullen kissa aina keinot keksi. Ikkuna oli saranoistaan löysällä, ja Mirre työnsi sen auki, ängeten itsensä ulos. Miska seurasi perässä. Tämä kulkutie oli niin ahdas, että suurikokoinen Musti ei ikinä olisi mahtunut siitä läpi, kylän koirista vain Takku ja ehkä Eki olisivat voineet käyttää tätä kulkutietä, jos olisivat sen löytäneet. Miskalla tai Mirrellä ei kuitenkaan ollut mitään syytä kertoa siitä koirille, ja harvoinpa koirat tuntuivat olevan kiinnostuneita omien teittensä kulkemisesta; jos isännät pitivät niistä hyvää huolta, oli niillä harvemmin tarvetta tehdä mitään, mihin isännät eivät heille olleet lupaa antaneet. Mutta kissat olivat eri maata. Oli Uolevi joskus yrittänyt valvoa kissojen päämäärätöntä kuljeskelua, mutta huonolla menestyksellä. Miska ja Mirre eivät tulemisistaan tai menemisistään ilmoitelleet. Vaikka he usein tyytyivät loikoilemaan sisällä, tyytyväisinä saamaansa ruokaan, eivät ihmisten kiellot tai rajoitukset pidätelleet heitä, jos he toisinaan tahtoivat käydä öisellä kuutamokävelyllä hiiriä tai rottia pyydystämässä.

Koirien edellisillan harharetki oli tosin ollut jotain, mitä kissat eivät olleet näiltä tottuneet odottamaan.

”Voi olla että olet oikeassa”, Mirre sanoi ystävälleen. ”Ehkä koirat ovat todellakin tajunneet, miten paljon vapaampaa elämä on, kun on kissa. Ilman turhia isäntien tai lauman tuomia rajoitteita.”



Seuraavana aamuna Hjalmari ei päästänyt Brutusta ulos. Ruokaa tuodessaan hän istui koiransa viereen.

”Toivottavasti olet ottanut opiksesi”, isäntä sanoi. ”Saat vielä vähän aikaa pysytellä sisällä. Illalla voin päästää sinut ulos, mutta saat pysytellä hihnassa pihalla. Jos olet kiltisti, saat kyllä taas pian liikkua vapaasti. Uskon, että olet ottanut opiksesi.” Brutus murisi hiljaa. ”Heh, vanha kunnon Brutus! Äläpäs ala isottelemaan! Ollaanhan taas kavereita, jooko? Minä käyn poikien kanssa vähän ulkona, tulen kyllä takaisin päivällisaikaan mennessä. Olehan kiltisti sen aikaa!”

Brutuksen mutustaessa harmistuneena ruokaansa Hjalmari lähti, ja sulki oven visusti perässään.

Brutus tiesi ettei hän pääsisi talosta ulos. Mutta hänen oli pakko saada jotenkin tietää, miten susien oli käynyt. Oliko ihmisten ammuksia osunut heihin? Nyt sudet tosin olivat varmasti jo kaukana, he olivat sen verran fiksuja, että olivat varmasti lähteneet heti tiehensä, eivätkä enää tulisi takaisin näille maille. Mutta miten Brutus pystyisi varmistumaan asiasta? Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Tavallaan kaikki oli hänen syytään. Hän oli lähtenyt viemään koiria susien luokse. Ja tässä oli lopputulos.

Toisaalta Topi oli ollut se joka oli johdattanut ihmiset paikalle. Ja ihmiset – heidän omat isäntänsä – olivat ampuneet susia. Tajusiko Topi yhtään mitä oli mennyt tekemään? Ja tajusivatko heidän isäntänsä?

Koko aamupäivän Brutus pohti miten voisi varmistua siitä, että Loimuhampaalla oli kaikki hyvin. Ainoa mahdollisuus olisi mennä takaisin kukkulalle, missä he olivat tavanneet susilauman, ja etsiä jälkiä. Jos mitään jälkiä kuolleista tai haavoittuneista susista ei löytyisi, kaikki olisi todennäköisesti hyvin.

Mutta Hjalmari ei vähään aikaan päästäisi Brutusta näköpiiristään.



Kun Hjalmari iltapäivällä palasi, päästi hän Brutuksen ulos, mutta sitoi hänet tiukasti kiinni kaularemmillä, jonka hihnan toisen pään hän kiinnitti kuistille. Brutus pääsi juoksemaan viitisentoista metrin päähän talosta, ennen kuin hihnan kuristava ote pysäytti hänen menonsa.

”Olehan kiltisti siinä”, Hjalmari sanoi, painuessaan sisään katsomaan televisiota.

Naapuritalon pihalla Brutus huomasi Mustin – myös remmillä kiinni sidottuna.

”Brutus!” Musti huusi, vilkaistuaan ensin ympärilleen, varmistaakseen etteivät heidän isäntänsä olleet lähistöllä. ”Brutus, katso tuonne! Voi, en voi uskoa tätä! Katso, mitä Uolevi kävi tänään hakemassa metsästä!”

Uolevin talon kuistilla roikkui suden nahka. Brutus juoksi kauhuissaan lähemmäs, päästen melkein Mustin luokse ennen kuin remmi loppui kesken. Kauhistunut vinkaisu pääsi Brutuksen suusta kun hän katsoi sutta, jonka Uolevi oli jo ehtinyt kyniä. Hän tunnisti tuon takkuisen, harmaan turkin, terävät hampaat, ja silmät, joiden tuli oli nyt sammunut ikuisiksi ajoiksi. Siinä, Uolevin kuistilla, roikkui kaikki, mitä Loimuhampaasta oli jäljellä.

”Ei…” Brutus voihkaisi. ”Ei voi olla totta… Loimuhammas!”

”Se siis on hän”, Musti sanoi surullisena. ”Minäkin arvelin niin, mutta en osannut sanoa varmasti. Brutus, olen pahoillani… minun isäntäni taisi olla se, joka hänet ampui. Ja halusi tuoda todistuskappaleet mukanaan.”

”Miksi… Miksi heidän oli pakko mennä tekemään tämä?” Brutus huudahti.

”En tiedä… kai he uskoivat että sudet olivat meille vaarallisia”, Musti arveli.

Silloin ulkona vapaasti kävelevä Topi sattui paikalle.

”Kas siinähän on se koira, joka teki tämän”, Brutus ärisi. ”Hyvä ystävämme Topi, joka johdatti isäntämme susilauman luokse. Ja katso, mitä he tekivät! Tuossa on kaikki, mitä ystävästäni Loimuhampaasta on jäljellä!”

Topi vilkaisi Loimuhampaan turkkia ja painoi katseensa maahan.

”Olen pahoillani”, Topi sanoi hiljaa. ”En tiennyt, että se menisi näin. Ja jos sudet todella olivat teille ystävällisiä… mitä minä meninkään tekemään?”

”Sinähän vain tottelit isäntääsi”, Brutus jatkoi vihaisena. ”Niinhän? Entä jos isäntäsi sanoisi että Topi, käy ystäviesi kimppuun, kun he ovat remmissä kiinni? Jos he käskisivät sinut omaa laumaasi vastaan, tekisitkö sen? Tekisitkö?”

”Brutus!” huudahtivat Topi ja Musti samaan aikaan.

”Miksi sinä tuollaista puhut?” Topi kysyi hiljaa, pystymättä katsomaan Brutusta silmiin. Metsästyskoiran silmät leimusivat melkein kuin Loimuhampaan. ”Eihän Matti ikinä sellaista käskisi… Kyllähän hekin kuuluvat laumaamme, hehän meitä johtavat.”

”Kuuluvatko? Johtavatko?” Brutus sylkäisi. ”Tummaturkki ei ikinä olisi käskenyt omaa laumaansa näin! Sinä väitit, että sudet ovat villejä petoja, jotka tappaisivat omat veljensä. Minä luulen, että koirista on tulossa sellaisia! Jos ihmiset käskevät meitä veljiemme ja esi-isiemme kimppuun, kävisimmekö me? Kenelle me oikeasti olemme uskollisia? Koirille ja susille, itsellemme ja omalle laumallemme – vai isännillemme? Katso nyt minuakin, ja Mustia! Tässä me olemme kahleissa, koska rikoimme yhtä käskyä, jonka isäntämme meille antoivat! Sudet eivät ikinä tekisi toisilleen niin!”

Nyt Topi katsoi Brutusta, mutta ei osannut sanoa mitään. Myös Musti katsoi ystäväänsä mietteliäänä.

Silloin ovi aukesi ja Hjalmari kurkisti ulos.

”Onko täällä joku ongelma? Brutus, miksi sinä noin haukut?”

Brutus kääntyi katsomaan isäntäänsä, levitti teennäisen hymyn naamalleen, pakotti häntänsä heilumaan, ja haukahti iloisesti.

”Ai, ikävöit vain ystäviäsi. Mutta älkäähän enää suunnitelko mitään eilisen kaltaista! Me pidämme kaikki teitä silmällä…”

Heti oven sulkeuduttua Brutus heitti teennäisen ilmeensä.

”Sinä olet oikeasti vihainen isännällesi”, Musti sanoi mietteliään näköisenä. ”Et vain kiukkuinen, vaan raivoissasi. Niin paljon, että jopa esität, ettet olisi. Sitä en ole nähnyt kenenkään koiran tekevän ennen.”

”Todellakin olen. En usko, että pystyn ikinä antamaan tätä anteeksi. Ja sama koskee teidän molempien isäntiä.”

Musti katsoi Brutusta arvioiden, Topi todella kauhistuneena.

”Luulen, että minulla on ruoka-aika”, Topi sanoi vältellen, poistuen nopeasti paikalta, raaputtamaan kotitalonsa ovea, kunnes Matti päästi hänet sisään.

”Mitä sinä aiot tehdä?” Musti kysyi varovasti.

”En tiedä”, Brutus vastasi. Ja se oli totuus. Hänen mielensä kiehui vihasta, mutta mitään selkeitä ajatuksia hänellä ei ollut. Hän ei voisi tehdä niin kuin Topi, ja unohtaa koko asiaa, palaten isäntänsä uskolliseksi toveriksi – ei enää. Brutuksesta oli tullut liian susi siihen. Mutta mitä muita vaihtoehtoja hänellä toisaalta oli? Hjalmari oletti hänen tekevän niin. Ja Hjalmari oli hänen isäntänsä, jolla oli täysi määräysvalta häneen. Neuvottomana Brutus asettui makaamaan nurmikolle, ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.



Kaksi päivää myöhemmin Brutus sai ensimmäisen kerran käydä pihalla ilman kaularemmiä. Sisälle palattuaan Brutus oli osoittanut mieltään murisemalla Hjalmarille – ja Hjalmari oli lyönyt Brutusta. Se oli tehnyt kipeää.

”Otahan nyt opiksesi, Brutus!” Hjalmari oli ärähtänyt. ”Pääset kyllä taas vapaasti ulos, kunhan näytät, että osaat totella isäntääsi.”

Kaksi päivää siitä eteenpäin Brutus oli teeskennellyt ottaneensa opiksi aikaisemmista harharetkistään, teeskennellyt olevansa Hjalmarin uskollinen ystävä, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Aivan kuin Hjalmari olisi lyömällä saanut alistettua hänet takaisin paikalleen. Ja Hjalmari uskoi sen.

Ja nyt Brutus sai ensimmäistä kertaa liikkua vapaana. Hän ilahtui nähdessään muut koirat Mustin pihalla palaveeraamassa.

”Brutus, en olekaan nähnyt sinua aikoihin!” Eki huudahti. ”Vanha kunnon susi!” Eki hiljeni äkkiä, vilkaistessaan yhä Uolevin kuistilla roikkuvaa Loimuhampaan nahkaa.

”Hirveää”, Nelli valitteli. ”Ja he jättivät sen tuohon roikkumaan, kuin jonkin suuren voitonmerkin.”

”Minä olen edelleen todella pahoillani”, sanoi Topi, jonka Brutus huomasi myös olevan koirien joukossa. ”Jos olisin tiennyt…”

”Loimuhammas oli kunnon susi”, Kami sanoi kunnioittavasti. ”Me metsästyskoirat kyllä tiedämme mitä se tarkoittaa, vaikka emme itse aivan samaan pystyisikään.”

”Muita sudennahkoja he eivät ole tänne tuoneet”, Musti sanoi. ”Luulen, että se tarkoittaa, että muut sudet selvisivät. He ovat järkeviä, ja ovat varmasti jo kaukana täältä. Mutta ehdotan, että pidämme minuutin hiljaisen hetken Loimuhampaan kunniaksi, hänen, joka näytti meille koirille, millaista on olla tosi susi.”

Muut yhtyivät tähän, ja minuutin ajan kaikki koirat olivat hiljaa.

Ulkona kukkia keräävä seitsemänvuotias Heli näki koirat, jotka seisoivat hiljaa, liikahtamattakaan yhdessä. Heli näki myös oman perheensä koiran, Takun, näiden joukossa. Tätä käytöstä hän ihmetteli kovin, ja siirtyi uteliaana vähän lähemmäs katsomaan. Takku oli hauska koira, tosin vähän turhan villi, mikä aiheutti hänen vanhemmilleen välillä paljonkin riesaa, eikä Heli ollut koskaan nähnyt sen pysyvän aloillaan näin pitkään. Vaikka äiti oli kyllä sanonut, että kunhan se siitä kasvaa, rauhoittuisi se toivottavasti huomattavasti. Takku oli kuitenkin vasta pentu.

Kun minuutti oli kulunut, Rex sanoi: ”Loimuhammas oli todellinen soturi. Sitä on pakko kunnioittaa. Jos isännillämme ei olisi ollut aseita mukanaan, eivät he olisi mahtaneet hänelle mitään.”

”Loimuhammas on poissa, mutta hän näytti meille, millaista on olla susi”, Eki sanoi. ”Ei anneta sen mennä hukkaan. Muistetaan, mitä hän meille kertoi, ja ehkä mekin voimme olla jatkossa enemmän susia.”

”Niin juuri!” huusi Takku. ”Minä ainakin olen susi! Katsokaa vaikka!”

Takku alkoi taas pomppia villisti ympäriinsä, kuluttaen ylimääräistä energiaa joka häneen oli hiljaisen minuutin aikana kertynyt. Hän avasi suunsa, ja irvisti, työntäen hampaansa niin ulos kuin sai, yrittäen näyttää suurelta ja uhkaavalta. Rex hymyili vaisusti tälle.

”Etkö usko, vai?” Takku kysyi närkästyneenä. ”Katso vaikka!”

Takku alkoi haukkua villisti, ja yritti ulvoa – tästä ei kuitenkaan tullut juuri mitään. Lähelle koiria hiippaillut pikku Heli säikähti Takun villiä haukuntaa, ja huudahti ääneen, pudottaen kädessään kantamansa voikukat. Takku kääntyi isäntiensä tytärtä kohti, juoksi tämän luokse, ja ponkaisi tätä vasten – ja puraisi Heliä käsivarteen.

”Auuuh!” Heli huusi kauhuissaan, kääntyessään juoksemaan kohti kotitaloaan, käsi verta vuotaen. ”Äiti! Isä! Takku puri minua!”

”Näittekö?” Takku kysyi innoissaan pomppiessaan takaisin koirien luokse, jotka tuijottivat häntä pelästyneinä. ”Niin kuin oikea susi!”

”En ole varma, että tuo oli kovin järkevää”, Eki sanoi katsoen spanielinpentua huolestuneena. ”Enkä ole edes varma, että oikea susi olisi tehnyt noin.”

Silloin Helin vanhemmat, Olavi ja Kirsti, Takun isäntä ja emäntä, juoksivat paikalle. Kirsti otti Helin syliinsä, ja he riensivät sisälle hoitamaan Helin haavaa. Olavi juoksi suoraan koirien luokse.

”Hus, menkäähän siitä!” Olavi huusi. ”Ehkei teidän pitäisi antaa viettää niin paljon aikaa yhdessä. Ja Takku, sinä tulet tänne heti!”

”Ei!” Takku haukkui. ”Minä olen oikea susi, ja tämä on minun laumani! Me olemme hurjia petoja, emmekä ota enää käskyjä teiltä!”

Mutta Olavi nosti Takun kovakouraisesti mukaansa, ja kantoi sisään.

Sinä hetkenä Brutus tajusi, että Takku oli oikeassa. Hän oli lähtenyt leikkimään sutta ihan liian innokkaana, mutta oli silti oikeassa. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä toimia.

”Meidän olisi pitänyt puolustaa Takkua”, Brutus sanoi vihaisena. ”Niin kuin lauma. Mutta annoimme vain Olavin viedä hänet!”

”Olavi on hänen isäntänsä”, Fifi huomautti.

”Onko?” Brutus murahti. ”Ketä me tottelemme? Keneltä otamme käskyjä? Isänniltämme, vai laumaltamme? Miten ihminen voi kuulua susilaumaan?”

”Me saamme heiltä ruokaa”, Fifi sanoi arasti.

”Me saamme heiltä ruokaa!” Brutus huudahti raivoissaan. ”Me olemme koiria, emme mitään syöttiläitä, jotka eivät osaa muuta kuin odottaa että ruoka tarjoillaan nenämme eteen!”

”Me osaamme metsästää”, Kami sanoi. ”Ilman meitä he eivät ikinä saisi hirviään kaadettua!”

”Se on totta”, Rex sanoi. ”Emme me nälkään kuolisi, vaikka he eivät ruokkisikaan meitä. Joutuisimme vain näkemään vähän enemmän vaivaa ruokamme eteen.”

”Niin kuin sudet”, Eki sanoi.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sitten kylän kissat, Mirre ja Miska, tassuttelivat paikalle.

”Kas, kas, mitäs täällä juonitaan”, Miska sanoi pilke silmäkulmassa. ”Eivät kai koirat ole käymässä isäntiään vastaan?”

”Ihan niin kuin te ette ikinä tekisi niin”, Musti tuhahti.

”Emme tietenkään käy isäntiämme vastaan”, Mirre sanoi. ”Ei meillä ole isäntiä. Me olemme isäntiä, meillehän se ruoka tuodaan. Me vain sanomme 'miau', ja Uolevi tuo purkin parasta kissanruokaa eteemme. Näin se isännyys toimii.”

”Mitäs täällä oikein tapahtuu?” karjaisi silloin Uolevi, kurkistaessaan ulos talostaan. ”Musti, heti sisään! Te koirat vietätte liikaa aikaa keskenänne, ja liikaa aikaa minun pihallani. Painukaa koteihinne siitä! Hus!”

Musti vilkaisi Brutusta, mutta Brutus ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Musti jo painoi päänsä, ja asteli isäntänsä luokse. Mustin ilme oli kuitenkin tuikea. Samaan aikaan Brutus kuuli naapuritalosta huudon: ”Brutus! Tänne!”

Brutus yritti nopeasti arvioida, mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi tottelemasta. Hän päätyi kuitenkin siihen, että nyt ei ollut oikea hetki siihen. Koirat olivat kaikki jo siirtymässä omiin koteihinsa, hän tarvitsisi heidän kaikkien tukea, jos hän todella aikoisi uhmata isäntäänsä.

Kun kaikki koirat olivat hävinneet paikalta, Mirre sanoi: ”Ehkä he eivät ole ihan vielä valmiita elämään yhtä vapaina kuin me.”

”Niin taitaa olla”, Miska totesi, ja kissat jatkoivat matkaansa.



Kaksi päivää myöhemmin Brutus ja Musti tapasivat taas kylällä. Uolevi oli pitänyt Mustin sisällä kokonaisen päivän, ja Mustikin oli alkanut käydä yhä yrmeämmäksi omaa isäntäänsä kohtaan. Ja heidän kuistillaan roikkui yhä Loimuhampaan turkki.

Tällä kertaa he tapasivat Ekin pihalla, eivätkä kutsuneet paikalle muita, välttääkseen isäntiensä epäluuloja.

”Sanoit, että sinulla on huonoja uutisia”, Brutus sanoi, katsoen tiiviisti pientä mäyräkoiraa.

”Niin”, Eki sanoi surullisena. ”Se koskee Takkua.”

”Hänen olisi pitänyt ajatella, ennen kuin syöksyi puremaan sitä tyttöä”, Musti tokaisi. ”Mitä hänelle nyt kuuluu?”

Eki huokasi.

”Takun isännät kuulemma päättivät, että Takku oli käynyt liian villiksi. Että hän oli liian vaarallinen, jos hän meni noin vain puremaan heidän tytärtään. Liian susi.” Eki hiljeni. Kyynel ilmaantui hänen silmäänsä.

”Ja?” Brutus kysyi pahaa aavistellen.

”He lopettivat hänet!” Eki huusi. ”Takku on kuollut! Yhtä kuollut kuin Loimuhammas!”

”Mitä?” huusivat Brutus ja Musti yhtä aikaa.

”Kuulin, kun minun isäntäni puhuivat Takun isäntien kanssa. Heli kuulemma itki kovasti, sillä hän piti edelleen Takusta, vaikka tämä olikin purrut häntä. Heli oli vasta pentu, se ei ole hänen syytään. Mutta he sanoivat, että Takku oli ollut aina liian villi, ja nyt jo niin vanha, että hänen olisi pitänyt rauhoittua. He sanoivat, että se oli surullista, mutta ainoa vaihtoehto.”

”Ja mitä sinä sanot?” Brutus huudahti vihaisena Ekille. ”Vieläkö olet uskollinen omalle isännällesi? Tämän jälkeen?”

Eki painoi katseensa maahan. Sitten hän nosti sen, katsoi Brutusta suoraan silmiin. Mäyräkoiran silmissä erottui samanlainen tuli kuin Loimuhampaan silmissä oli ollut.

”Takku oli tosi susi – tai ainakin hänestä olisi tullut sellainen. Sitä me kaikki pohjimmiltamme olemme. Ja jos isäntämme eivät sitä hyväksy, eivät he kuulu laumaan. He ovat typeriä, jos luulevat että sudet tarvitsevat isäntiä.”

”Entä mitä sinä sanot, Musti?” Brutus käänsi katseensa isompaan koiraan.

Musti oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi: ”Olen samaa mieltä. Tämä oli viimeinen pisara.”

”Meidän on tullut aika iskeä takaisin”, Brutus murisi.

”Mutta miten?” Musti kysyi ihmeissään. Eki tuijotti Brutusta tiiviisti.

”Levittäkää sanaa. Tapaamme huomenna auringonlaskun aikaan niityllä kylän edessä”, Brutus sanoi. ”Ja Musti – tiedätkö missä sinun isäntäsi pitää asettaan?” Musti nyökkäsi. ”Jos pystyt, niin piilota se jonnekin, tai varasta ammukset tai jotain. Ase, joka tappoi Loimuhampaan. Ilman niitä he eivät olisi mahtaneet susille mitään. Eivätkä he mahtaisi mitään meillekään. Ja käske Kamia ja Nallea tekemään samoin. Ja Topia, jos hänkin haluaa mukaan. Kaikkia, joiden isännillä on aseita.”

Loimuhampaan tuli paloi nyt Brutuksenkin silmissä, ja hänen äänestään he kuulivat, että hän oli tosissaan. Koskaan ei kukaan kylän koirista ollut puhunut tällä tavalla isäntiään vastaan.

”Me näytämme heille”, Eki murisi päättäväisenä. ”Loimuhampaan ja Takun, ja kaikkien muiden susien puolesta!”

Niin kolme koiraa hävisi jokainen omille teilleen, ja päivän aikana sana levisi kaikkien kylän koirien keskuuteen. Niin sana Takun järkyttävästä kuolemasta, kuin huomisesta tapaamisesta.

Seuraavana päivänä, Hjalmarin lähtiessä kauppaan kaljaa ostamaan, hiipi Brutus kaapille, missä hän tiesi isäntänsä säilyttävän asettaan. Kaappi oli korkealla, mutta siirtämällä laatikon sen alle Brutus ylettyi kurkottamaan sen sisään. Hän ei tassuillaan pystyisi käyttämään asetta, mutta hän saattoi kuitenkin hampaillaan nostaa sen ulos kaapista, ja piilottaa pyssyn vanhojen laatikoiden taakse. Sitten hän sulki kaapin, ja siirsi laatikon, jonka päälle oli kivunnut, takaisin paikoilleen.

Auringonlaskun lähestyessä Brutus vinkaisi ääneen, ja raaputti ovea, asettaen naamalleen surkean ilmeen. Vielä tämän kerran hän joutui teeskentelemään uskollisuutta isännälleen. Sitten se olisi ohi.

Televisiota töllöttävä Hjalmari vilkaisi koiraansa, käveli eteiseen ja sanoi: ”Tahdot päästä ulos vielä tähän aikaan, vai? No hyvä on. Olet ollut viime päivät sen verran kiltisti, että uskon voivani luottaa sinuun. Tulethan pian takaisin sisään.”

Hän avasi oven, ja Brutus livahti ulos, suunnaten niitylle. Eki oli jo siellä odottamassa.

Auringon laskiessa muita koiria ilmestyi paikalle. Pian siellä olivat Brutuksen ja Ekin lisäksi Musti, Nalle, Kami, Rex, Nelli, Fifi, Topi ja Rekku – kaikki kylän koirat.

”Onko se totta?” Nelli kysyi kiivaana. ”Että Takku on kuollut?”

”On se”, Eki sanoi tiukkana. ”Hänen isäntänsä tappoivat hänet, koska hän oli liian susi.”

Tämä aiheutti paljon kuohuntaa koirien joukossa.

”Hirveää”, Fifi henkäisi kauhistuneena.

”Entä miksi meidät on kutsuttu tänne?” Rex kysyi varuillaan. Koirat olivat asettuneet jonkinlaiseen puolirinkiin, jonka keskelle Brutus asteli. ”Isäntämme ovat jo käyneet epäluuloisiksi. Jos he näkevät meidät kaikki yhdessä, eivät he taas päästä meitä ulos moneen päivään.”

”Ystävät”, Brutus aloitti, vilkaisten Rexiä tuimana. ”Lauma. Minä olen kutsunut teidät kaikki tänne, kysyäkseni teiltä yhtä asiaa.” Brutus käänsi päätään ja katsoi vuoron perään jokaista koiraa silmiin. He kaikki näkivät Brutuksen silmien leimuavan kuin suden. ”Minulle on selvää, että eteeni on tullut valinta. Haluanko seistä isäntäni rinnalla, vai olla vapaa? Koira vai susi? Ja minä kysyn teiltä kaikilta, mitä te vastaisitte, jos tuo kysymys esitettäisiin teille?”

Muut koirat tuijottivat Brutusta.

”Mitä sinä tarkoitat?” Fifi kysyi ihmeissään. ”Miten niin seistä isännän rinnalla tai olla vapaa?”

”Siten, että kuten Rex sanoi, pian isäntämme tulevat ja hakevat meidät täältä, käskevät meidät takaisin sisään, käskevät lopettaa palaverimme”, Brutus ärjäisi. ”Mutta minä aion sanoa sanottavani loppuun. Minä kerron teille, miksi Takku kuoli, ja mitä me voimme tehdä asialle. Mutta en tässä. Minä kerron sen vain niille, jotka ovat osa laumaa. Ne, jotka ovat, tulkaa perässäni!”

Ja Brutus pinkaisi juoksuun kohti hämärtyvää metsää. Musti ja Eki lähtivät heti hänen peräänsä, samoin Nelli, Kami ja Nalle. Lyhyen epäröinnin jälkeen Rex seurasi heitä, ja lopulta myös Rekku, Topi ja Fifi. Kylästä kuului jonkun ihmisen huuto, kun tämä näki koirien taas lähtevän livohkaan – Brutus ei jäänyt kuuntelemaan kuka heidän peräänsä huusi. Hän tiesi, ettei paluuta enää ollut. Luultavasti ei kenellekään heistä. Muutamat koirat huusivat ihmeissään, että eikö heidän pitäisi totella isäntiään, jotka käskivät pysähtymään, mutta Brutus ei pysähtynyt ennen kuin oli kaukana kylästä. Jos hänen toverinsa nyt saisivat hetkenkin aikaa epäröidä, saattaisivat he palata kylään kuullessaan isäntiensä huudon.

Metsän keskellä hän pysähtyi pienelle aukiolle, ja koirat kerääntyivät hänen ympärilleen. Kaikki olivat seuranneet häntä.

”Miksi me tänne tulimme?” Topi huohotti. Pitkä juoksu oli ottanut vanhan pystykorvan voimille. ”Isäntä ei kyllä ole mielissään, ei yhtään…”

”Te kuitenkin tulitte kaikki”, Brutus sanoi. ”Hyvä. Luulin, että kaikki eivät tulisi. Parempi näin. Ja nyt, kun olemme ensimmäisen tai viimeisen kerran uhmanneet isäntiemme tahtoa, ei paluuta enää ole. Jos palaamme isäntiemme luokse, eivät he enää päästä meitä ulos ollenkaan, koska pelkäävät meidän taas karkaavan.”

”Mutta miksi?” Fifi ihmetteli. ”Miksi me näin karkasimme?”

”Koska me olemme vapaita”, Brutus sanoi. ”Koko ikämme olemme palvelleet isäntiämme uskollisesti. Ja mitä olemme siitä saaneet? Kyllä, he ovat antaneet meille ruokaa”, Brutus tokaisi ennen kuin kukaan ehti huomauttaa asiasta. ”Mutta samalla olemme menettäneet kaiken muun. Me olemme menettäneet vapautemme. Me olemme menettäneet sielumme!”

”Mitä sinä tarkoitat?” Rex kysyi hiljaa.

”Me palvelemme isäntiämme, koska niin meidät on koulutettu tekemään. Isäntiä, jotka määräävät mitä meidän tulee tehdä, mitä meidän tulee ajatella. Me palvelemme heitä, koska emme tiedä mistään muusta.”

”Minun isäntäni ovat mukavia”, Fifi kommentoi. ”He vievät minua kävelylle, leikkivät kanssani, silittävät ja rapsuttavat minua…”

”He ovat mukavia niin kauan, kuin teemme juuri niin kuin meitä käsketään”, Brutus tokaisi. ”Niin kauan kuin noudatamme heidän sääntöjään. Ihmisten sääntöjä! Miksi koirien olisi noudatettava ihmisten sääntöjä?”

Koirat vilkuilivat toisiaan. Brutus tunsi veren kuohuvan suonissaan.

”Jos rikomme yhtäkin heidän sääntöä, he rankaisevat meitä”, Brutus jatkoi. ”Jos juoksemme metsään, he lukitsevat meidät sisään. Jos emme tottele heitä, he lyövät meitä. Jos menemme tapaamaan veljiämme, jotka kutsuvat meitä, joiden kanssa meillä on hauskaa, he tappavat veljemme. Ja jos puremme heitä, kun he pakottavat meidät turhiin sääntöihinsä, he tappavat meidät! Näin kävi Takulle! Haluatteko te todella käyttää koko elämänne sellaisten isäntien palvelemiseen?”

Koirat katsoivat taas toisiaan epäluuloisina.

”Ajatelkaa Takkua!” Eki huusi. ”Hän oli vasta pentu! Hän oli vain oma itsensä, ja se ei sopinut heille. Ja nyt hän on poissa! Takku, joka vain halusi olla mitä kaikki koirat joskus olivat – susi, villi ja vapaa! Mutta he eivät voineet hyväksyä sitä.”

”Suurin osa teistä tapasi Loimuhampaan, Tummaturkin, ja muut sudet”, Brutus sanoi. ”Te näitte mitä heidän elämänsä on. Jos te tunsitte yhtään samoin kuin minä, te tiedätte, että se on elämä, jota varten mekin olemme tänne syntyneet. Sudet menevät minne mieli tekee, vaeltavat, saalistavat, tutkivat maailmaa – ja me palvelemme ihmisiä ja teemme kuten he käskevät, koska luulemme että emme osaa saalistaa omaa ruokaamme. Katsokaa nyt meitä! Kaulapantoja! Puruleluja! Tottelevaisuuskouluja! Tätäkö varten me olemme olemassa? Jotta osaamme juosta sinne minne ihmiset meidät käskevät, ajattelematta itse mitä elämältämme haluamme? Vai olemmeko me niin kuin kaikki koirat olivat vuosituhansia sitten? Villejä ja vapaita, kykeneväisiä huolehtimaan itsestään! Niin kuin susia!”

Koirat vilkuilivat taas toisiaan, nyt melkoisen nolostuneina. Brutus huomasi että hänen puheensa alkoi tehota.

”Susilla ei ole isäntiä. Sudet eivät tarvitse isäntiä. He ovat omia isäntiään. Ja mekin voimme olla. Meidän on vain sanottava 'ei' vanhoille isännillemme. Sanottava 'kyllä' vapaudelle. Tunnetteko tekin sen? Vapauden, joka meitä kutsuu? Erämaan lumon? Muistatteko, mitä sudet meille kertoivat? Suuresta maailmasta, joka aina levittäytyy valtavan taivaan alla, joka on sama ja ei kuitenkaan ole? Muistatteko te sen? Katsokaa ylös! Tuo on nyt se taivas.”

Koirat katsoivat ylös kohti pimentynyttä taivasta, jossa tähdet jo tuikkivat. Ja silloin Nelli huudahti: ”Oih! Katsokaa tuonne! Pohjoinen taivaanranta on liekeissä! Minä muistan kun Loimuhammas puhui revontulista. Nuoko ne nyt ovat? Ne ovat niin kauniita!”

Muutkin koirat tuijottelivat ihmeissään taivaanrantaa, missä revontulien vihreät ja punaiset sävyt maalasivat taivasta. Oli kuin taivaan sykkivät valot olisivat kutsuneet heitä, avanneet portin villiin erämaahan. Ja Brutus aikoi vastata kutsuun.

”Tänä yönä me jätämme isäntämme!” Brutus huusi. ”Tästä hetkestä ei ole enää paluuta! Me olemme omia isäntiämme nyt, emmekä enää tottele ihmisten käskyjä! Revontulet kutsuvat meitä veljiemme susien luokse, ja me vastaamme kutsuun! Vai mitä, lauma?”

”Me vastaamme!” huusi Eki.

”Me vastaamme!” huusi Musti.

”Tästä hetkestä eteenpäin me hylkäämme isäntämme! Taakse jää vanha elämämme, koiranelämämme ihmisten oikkujen perässä! Ihmiset kesyttivät koirat palvelijoikseen… orjikseen… Mutta me emme ole koiria! ME… OLEMME… SUSIA! AAAAUUUUUUUUUUUUUUUUU!”

Silloin Brutus todella ymmärsi, miten Loimuhammas oli saanut itsestään sellaisen ulvonnan. Ei riittänyt että käytti ääntään. Todellisen suden ulvonta tuli sydämestä, ja piti sisällään paitsi kaiken äänen mitä suden keuhkoista lähti, myös koko tämän persoonan, tiivistäen suden elämän ja vapauden kaipuun tuohon yhteen ääneen. Todellisen suden ulvonta täytti koko erämaan, täytti taivaan, vastaten revontulten kutsuun. Musti yhtyi ulvontaan. Eki yhtyi ulvontaan. Koira toisensa perään kohotti kuononsa kohti taivasta – ja vaikka he eivät aivan saaneet susien veroista ääntä sydämestään, olivat he kuitenkin lähempänä sitä kuin Brutus olisi koskaan ennen laumastaan uskonut.

Kaukaisuudesta tuleva ulvonta kuului myös kylästä metsään koiriaan etsimään lähteneiden miesten korviin.

”Sudet ovat palanneet”, Uolevi henkäisi säikähtäneenä. ”Meidän olisi pitänyt ottaa aseet mukaan!”

”Palataan takaisin ja haetaan ne”, Hjalmari sanoi. ”Jatkamme sitten.”

Niin kylän miehet palasivat taskulamppujen valossa takaisin kylään.



”He yrittävät ottaa meidät kiinni”, Brutus jatkoi laumalleen. ”He yrittävät pakottaa meidät takaisin. Mutta me emme salli sitä. Ja tänä yönä meillä on yksi etu puolellamme. Heillä on tappavia aseita, joita me emme osaisi käyttää, mutta ne on kaikki piilotettu, eivätkä he löydä niitä ainakaan heti. Ilman aseitaan he ovat heikkoja, haavoittuvaisia. Ilman niitä me sudet olemme vahvempia.”

”Hyökkäämmekö me heidän kimppuunsa?” Kami kysyi.

”He hyökkäsivät meidän veljiemme kimppuun”, Brutus sanoi. ”He tappoivat Loimuhampaan. He tappoivat Takun. Mutta me puolustamme toisiamme, ja kostamme kaatuneitten veljiemme puolesta. Tänä yönä ihmiset saavat pelätä! Me menemme kylään ja ajamme heidät tiehensä! He saavat juosta henkensä edestä! Ja sitten me lähdemme heidän kylästään lopullisesti, erämaahan etsimään veljiämme.”

”Minä ainakin aion purra Olavia ja Kirstiä”, Eki julisti. ”He tappoivat Takun, ja saavat maksaa siitä!”

”Lauma! Me lähdemme ihmisjahtiin!” Brutus huusi, ja niin koirat lähtivät haukkuen juoksemaan takaisin kohti kylää. Metsästysvietti oli taas palannut heidän suoniinsa.



”Kuulitteko tuon?” kysyi Einar hermostuneena heidän palatessaan kylään. ”Niitä on useampiakin.”

”Kirottua!” huusi Uolevi juostessaan talostaan takaisin ulos. ”Aseeni on kadonnut! Kuka turkanen on käynyt nyysimässä sen itselleen?”

”Sama juttu minulla!” huusi Hjalmari.

”Onko kylässä ketään, jolla olisi ase?” Matti kysyi. Miehet pudistelivat päätään.

”Jos tämä on olevinaan jokin käytännön pila, niin ei paljon naurata”, Hjalmari puuskahti. ”Se, joka aseet vei, tunnustakoon heti, tai hän saa vielä katua!”

Kyläläiset vilkuilivat kauhistuneina toisiaan, mutta kukaan ei puhunut.

”Kuunnelkaa!” Kirsti sanoi äkkiä. ”Sudet tulevat tännepäin!”

Metsästä kuului haukkumista, joka lähestyi.

”Tuohan kuulostaa aivan… Brutukselta!” Hjalmari huudahti äkisti, kuunnellessaan kovinta haukuntaa mitä metsästä kuului. ”Paitsi että… jotenkin susimaisempi se on. Mutta ei, kyllä se on Brutus! Aivan kuin se olisi – metsästämässä…”

Silloin kylmät väreet nousivat kaikkien kyläläisten selkään. Haukkumista ja ulvontaa kantautui pimeästä metsästä jo aivan läheltä.

”Tuo oli selvästi Musti!” Uolevi henkäisi järkyttyneenä.

Ja silloin puiden lomasta syöksyi esiin kauhistuttava koiralauma, silmät leiskuen kuin susilla. Metsästyshuudot kaikuivat kylässä, kun ne juoksivat äristen kohti saaliitaan.

”Brutus!” Hjalmari huusi nähdessään koiransa, ja hirveä kauhistus levisi hänen kasvoilleen. Brutus juoksi suoraan häntä päin, silmät leimuten. ”Brutus, paikka! Minä tässä, Hjalmari, sinun isäntäsi. Tottele minua, Brutus!”

Mutta koira ei hidastanut. Kauhistunut Hjalmari otti askeleen taaksepäin, sitten toisen, ja kääntyi sitten paetakseen henkensä edestä.

Hjlamari, Uolevi, Olavi ja Matti rynnistivät kauhuissaan sisään Uolevin taloon, paiskaten oven kiinni perässään.

”Mitä tapahtuu?” kysyi Uolevin tytär, Milja, juostessaan alakertaan. Miehet katsoivat toisiaan – kauhu paistoi jokaisen kasvoilta. ”Äiti!” Milja huusi pelästyneenä.

”Ei hätää”, Uolevi sanoi kiireesti, mutta hänen äänensä oli pettää. Hänen vaimonsa Inka juoksi paikalle.

”Olin kuulevinani susien ulvontaa ulkoa”, hän sanoi kiireesti. ”Mikä hätänä, Uolevi? Hjalmari – Matti – Olavi?”

Miehet katsoivat taas toisiaan, eikä kukaan saanut sanaa suustaan. Ja silloin ulkoa kuului ulvontaa – mutta ei metsästä, vaan paljon lähempää – kylästä. Pihasta. Heidän ikkunansa alta.

”Mauri! Tänne, heti!” Uolevi huusi, ja yläkerrasta juoksi paikalle myös hänen poikansa. Milja ja Mauri juoksivat isänsä viereen, ja Uolevi asetti kätensä suojaavasti heidän hartioilleen.

”Susia…” Inka henkäisi. ”Ne ovat kylässä.” Hän käveli ikkunan ääreen ja kurkisti varovasti ulos.

”Ei susia…” Hjalmari henkäisi. ”Pahempaa.”

Ja silloin ikkuna särkyi, ja Inka kaatui kirkuen maahan. Viljamin koira, Rex, oli hypännyt sisään, ja seisoi muristen heidän edessään. Ulkoa kuului lisää ulvontaa ja vihaista haukkumista – ja ihmisten kauhistuneita huutoja.

Inka nousi kauhuissaan ylös, ja juoksi miehensä ja lastensa luokse. Rex, kylän suurin koira, murisi yhä pahaenteisesti.

”Meidän omat koiramme”, kuiskasi Uolevi, ”ovat kääntyneet meitä vastaan.”

Ja samassa ikkunasta loikkasi sisään toinenkin suuri koira. Brutus. Ja kolmas – Musti.

”Musti!” Mauri huusi. ”Musti – kiltti poika!”

Musti haukkui, eikä koiran äänessä ollut mitään merkkiä kiltteydestä tai minkäänlaisesta uskollisuudesta isäntiään kohtaan. Mauri kavahti taemmas siskonsa kanssa.

”Mitä me teemme?” Inka kuiskasi.

Ja silloin koirakolmikko loikkasi äristen eteenpäin.

”Pysykää takanani, lapset!” Uolevi karjaisi, levittäen kätensä perheensä suojaksi. Brutus paiskautui Uolevia päin, joka yritti potkaista koiraa päähän, mutta tunsi vain miten veitsenterävät hampaat upposivat hänen jalkaansa, ja kynnet repivät hänen rintaansa.

Yhteisvoimin Uolevi, Hjalmari, Olavi ja Matti onnistuivat heittämään koirat päältään, mutta ne laskeutuivat sulavasti lattialle, valmiina uuteen hyökkäykseen.

”Ne tuntuvat inhoavan sinua erityisesti, Uolevi”, Hjalmari kuiskasi, katse tämän jalassa, joka oli yltä päältä veren peitossa.

”Voi perhanan perhana!” Olavi kirosi, puristaen hänkin haavaa käsivarressaan. ”Mitä tämä on?”

”Nyt riitti!” Uolevi karjaisi, kun koirat syöksyivät uudestaan heidän kimppuunsa. ”Me lähdemme! Inka, vie lapset autoon!”

Uolevin, Hjalmarin, Matin ja Olavin tapellessa koiria vastaan, kipaisi Inka auton avaimet, ja lapsiaan suojaten hän juoksi pihalle – missä he näkivät muiden kyläläisten pakenevan kauhuissaan omia koiriaan. Monet olivat jo hypänneet autoonsa, ja lähteneet kaasu pohjassa pakoon.

Juostessaan lastensa kanssa autoa kohti, osui Inkan katse heidän kuistillaan yhä roikkuvaan sudennahkaan – ja silloin hän uskoi ymmärtävänsä. Koirat olivat käyttäytyneet omituisesti aina siitä asti kun ne olivat karanneet metsään, susien luo – ja Uolevi oli ampunut niistä yhden.

”Lapset, äkkiä autoon!” Inka huusi, ja Mauri ja Milja kipittivät takapenkille. ”Uolevi, vauhtia! Ne tahtovat sinut – selitän autossa!”

Sisältä talosta kuului haukuntaa, ja miesten karjuntaa. Sitten Hjalmari, Matti, Uolevi ja Olavi ryntäsivät kiroten ulos, kaikki yltä päältä veren peitossa. Uolevi, jonka toinenkin jalka oli purtu lähes poikki, kompuroi vielä portaissa, ja kaatui päistikkaa nenälleen. Kiroten hänen onnistui nilkuttaa auton etupenkille. Inka painoi kaasua.

”Matti, tule sinä minun kanssani!” Hjalmari huusi syöksyen omalla pihallaan seisovaa maasturiaan kohti. Olavi kääntyi toiseen suuntaan, kohti omaa taloaan, missä hänen perheensä odotti. Mutta silloin syöksyi Uolevin talon kulman takaa esiin Eki. Pieni mäyräkoira upotti hampaansa Olavin nilkkaan, ja iso mies karjaisi tuskissaan. Epätoivoisesti huutaen hänen onnistui ravistaa mäyräkoira irti, ja pahasti ontuen hän pakeni omalle pihalleen, ahtautui perheensä mukaan autoon, ja he lähtivät kaasu pohjassa ajamaan pois kylästä.

Kun koko kylä oli tyhjentynyt ihmisistä, kerääntyivät koirat Uolevin talon eteen. Etummaisena seisoi Brutus, joka tuijotti tiiviisti suden nahkaa, joka kuistilla roikkui. Brutus painoi päänsä, ja murisi hiljaa. Muut seurasivat sen esimerkkiä. Sitten Brutus kohotti kuononsa, ja päästi ilmoille hyytävän ulvonnan. Muut koirat yhtyivät siihen. Jopa ennen niin siisti puudeli, Fifi, ulvoi nyt kuin oikea susi. Sitten koirat kääntyivät, ja Brutuksen johdolla ne juoksivat metsään, kohti erämaata, joka niitä kutsui, etsiäkseen veljiään ja sisariaan; tuolla jossain, lukemattomien mäkien ja mantujen takana, saman taivaan alla, joka ei kuitenkaan ollut sama, sudet odottivat heitä. Koirat, jotka kerran kaikki olivat olleet susia, olivat jälleen palanneet juurilleen. Eikä yksikään koira enää palannut Purolaan, eikä yksikään niiden entisistä isännistä enää nähnyt niitä. Mutta tapahtuman muisto eli kyläläisten keskuudessa ikuisesti.

”Kas vain”, totesi Mirre, kun kylä oli tyhjentynyt niin koirista kuin ihmisistä. ”Ehkäpä koirat sittenkin olivat valmiita vapaaseen elämään. Kukapa olisi arvannut?”

”Yllättävää”, Miska sanoi kulmiaan kohottaen. ”Ne oikeasti tekivät jotain – siis muutakin, kuin mitä ihmiset käskevät. Mitä muuten luulet – tulevatko ihmiset takaisin?”

”Todennäköisesti. Vaikka kukapa tietää”, Mirre tuumasi. ”Se helpottaisi asioita, jos he tulisivat. Onhan se mukavaa, kun on palvelijoita. Vaikka onko sillä oikeastaan väliä?”

”Ei varsinaisesti”, Miska sanoi. ”Jos ne eivät tule, voimmehan mekin lähteä metsään, emmehän mekään koskaan ole heitä tarvinneet.”

”Ehkä meidänkin pitäisi kokeilla kuutamon alla päättömästi edestakaisin juoksentelemista. Niin kuin ne sudet, joista nuo koirat niin pitivät.”

”Se on hyvä varasuunnitelma.”

”Kävi miten kävi, elämä jatkuu. Ainakin meille kissoille.”

Niine hyvineen kaksi kissaa vilkaisi taivaalla loimottavaa kuuta ja horisontissa hohtavia revontulia, ja tassutteli sitten sisään Uolevin taloon, jonka ovi oli jäänyt auki. Jääkaapista he löysivät maitopurkin, jonka he paiskasivat lattialle. Nuoltuaan maidon lattialta, asettuivat he mukavasti pötkölleen, ja nukahtivat tyytyväisinä itseensä, ihmetellen, mihin maailman meno heidät seuraavaksi veisi.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS