Hehku - Osa 3 Hot

Luku 5

Hermoilin isäni tapaamista. Olin koko elämäni pitänyt häntä pahana ihmisenä. En tiennyt edes hänen nimeä tai, että minkä näköinen hän oli. Olin aina kuvitellut hänen olevan isovatsainen alkoholisti. Jos hän oli yhtään äitini muiden poikaystävien kaltainen se ei olisi ihme. Mutta sitten sain kuulla, että hän olikin enkeli. Leo oli sanonut, että oli turha odottaa rakastavaa enkelivanhempaa, mutta siitä huolimatta sisälläni paloi toivon kipinä. Ehkä Leo oli väärässä ja muiden puolienkelten vanhemmat eivät olisi samanlaisia kuin hänen. Ehkä minun isäni olisi sittenkin mukava.

Katsoin kelloa ja se oli puoli kaksitoista. Kävelin kattoterassia ympäri kiertäen tuoleja ja pöytää. Olin todella levoton. Samaan aikaan mietin, että miksi isäni halusi tavata? Antaisiko hän minulle tehtävän? Pääsisinkö käymään Willowsissa? Jos hän lähettäisi minut sinne kävisin äitini luona kertomassa, että minulla ei ollut mitään hätää. En ollut jättänyt hänelle edes lappua missä kerroin, että en tulisi enää kotiin. Hän luultavasti luuli, että olin joko lähtenyt jonnekkin kauas tai sitten kuollut.

Mielessäni pyöri aina silloin tällöin kirjastonhoitaja joka oli puukotettu hengiltä. Kuka hänet halusi tappaa? Ja miksi? Välillä ajattelin, että minun oli parempi vain unohtaa koko asia. Olin ollut Engelissä alle viikon. Oli varmasti muita jotka saattaisivat tietää asiasta enemmän. Osa puolienkeleistä oli asunut Engelissä jo vuosia.

Päällimmäisin asia mielessäni oli kuitenkin tällä hetkellä isäni. Kun kello läheni kahtatoista tulin koko ajan vain levottomammaksi. Kertoisiko isäni voimastani? Tiesikö hän, että olin jo keksinyt mitä hehku tarkoitti? Vahtivatko enkelit Engeliä? Päässäni pyöri kysymyksiä mihin en löytänyt vastauksia. Kun kello piippasi viisitoista vaille kaksitoista lähdin kävelemään keskuspuistoa kohti. Olin laittanut rannekellooni herätyksen, jotta en ajatuksissani myöhästyisi tapaamisesta.

Puistossa oli normaalia hiljaisempaa. En nähnyt siellä yhtäkään eläintä, mikä oli omituista. En kuullut lintujen laulua tai mitään muutakaan. En nähnyt yhtäkään puolienkeliä vaikka kello oli vähän vaille kaksitoista milloin Engel oli vilkkaimmillaan. Kävelin levottomana omenapuun juurelle, mutta en käynyt istumaan. Minun oli pakko liikkua tai tulisin hulluksi. Vilkaisin kelloa ja se oli kahta vaille kaksitoista. Katsoin ylös omenapuuhun, mutta en nähnyt oravaa siellä. Ihmettelin minne se oli luikkinut.

Silloin kuulin poksahduksen. Siihen hiekkatielle ilmestyi jotain mustaa, mikä pyöri ilmassa. Se näytti jonkinlaiselta mustalta aukolta, vaikka ei se voinut sellainen olla. Se kasvoi kasvamistaan kunnes oli kaksi metriä korkea ja metrin leveä. Sen ala osa osui hiekkatiehen ja se pöllytti hiekkaa pienessä pyörteessä. Sitten pimeydestä ilmestyi käsi. Ehdin nähdä sormessa sormuksen mikä näytti olevan pieni hopeinen pääkallo. Sen jälkeen pimeydestä ilmestyi loput enkelistä.

Katsoin ihmeissäni isääni. Hänellä oli siisti tummanharmaa puku päällä ja hän pyyhki jotain rinnaltaan kädellään. Ihan kuin hän olisi pyyhkinyt pölyä tai hiekkaa siitä pois. Hän seisoi arvokkaana ja vilkaisi ympärilleen. Hänellä oli lyhyt tumma tukka ja sänki. Hän ei näyttänyt juopolta, vaan rikkaalta bisnesmieheltä. Äitini poikaystävien vastakohdalta. ''Hei Emma.'' Hän sanoi ja pimeä pyörivä musta aukko katosi poksahtaen hänen takana.

''Hei.'' Sanoin. Olin miettinyt miljoona asiaa mitä sanoisin tai kysyisin, mutta nyt kun isäni seisoi edessäni minä en tiennyt mitä sanoa. Aloin tuntemaan jotain. Jotain mitä en ollut tottunut tuntemaan. Minä tunsin vihaa. Vihaa siitä, että hän oli jättänyt minut ja äitini. Hänen takia, minä olin kasvanut ilman isää ja saanut kestää juoppoja kotonani.

''Olet varmasti vihainen.'' Isäni sanoi rauhallisesti kuin lukien ajatukseni. Minä toivoin, että minulla olisi ollut voima ohjailla vettä. Olisin hukuttanut hänet siihen paikkaan. Mutta minun voimani oli jotain ihan muuta. Katsoin isääni nyt tarkemmin ja näin, että hän hehkui kirkkaan valkoisena.

''Kyllä. Minä olen vihainen!'' Korotin ääntäni. ''Miksi sinä lähdit pois?''

''Eikö se ole itsestäänselvää?'' Hän kysyi lievästi huvittuneen näköisenä.

Katsoin häntä suu auki. ''Ei tietenkään ole!'' Huusin. ''Se olisi itsestäänselvää jos sinä olisit jäänyt meidän luokse ja pitänyt meistä huolta. Sinä olet isäni!''

''Kyllä olen isäsi. Mutta minä olen enkeli ja äitisi ihminen. Me tulemme aivan eri maailmoista. Me emme kuulu yhteen.''

''Äitini oli oikeassa. Sinä olet kamala ihminen.'' Sanoin raivosta täristen. En ollut odottanut tälläistä reaktiota. En ole ikinä ollut kenellekkään näin vihainen. En edes koulussa tytöille jotka piinasivat minua. Jos olisin ollut fiksu en olisi huutanut enkelille, mutta päähäni ei mahtunut sillä hetkellä muita kuin vihaisia ajatuksia.

Isäni nauroi, mutta ei vaikuttanut enää huvittuneelta. Hän siristi silmiään. ''Minäkö kamala ihminen?'' Hän sanoi. ''Minä olen enkeli. En ihminen. Parempi painaa se asia mieleen. Minulla ei ole mitään yhteistä tavallisten kuolevaisten kanssa.'' Hän sanoi leuka pystyssä.

Tuijotin häntä suu nyt entistä enemmän auki. Kuulinko minä oikein? Oliko isäni tosissaan? Minun teki mieli lähteä pois hänen luonta. Leo oli ollut oikeassa. Enkelit eivät olleet rakastavia olentoja. Isäni piti enkeleitä selvästi parempana kuin ihmisiä. Minun teki mieli sanoa hänelle, että äitini oli häntä tuhat kertaa parempi vaikka olikin tavallinen kuolevainen, mutta ajattelin sen olevan turhaa. Isäni mitä luultavammin olisi vain nauranut sanoille. ''Sinä hehkut valkoisena.'' Sanoin sen sijaan. ''Johtuuko se siitä, että olet kuolematon?'' Kysyin.

''Kyllä.'' Hän vastasi. ''Olet ilmeisesti tajunnut mitä näkemäsi hehku tarkoittaa.''

''Joo.'' Sanoin hiljaa ja yritin hillitä vihaani. Ei ollut minun tapaistani menettää malttia. Ja se pienen pieni toivon kipinä siitä, että isäni olisi ollut mukava oli hiipunut pois. Hän oli selvä todiste siitä, että joskus tuhansia vuosia sitten ihmiset ja enkelit olivat eläneet molemmat maan pinnalla ja että enkelit olivat korkea arvoisempia kuin ihmiset. Isäni eli vielä niiden aikojen ajatustapojen mukaan.

''Joko olet löytänyt toisen voimasi?'' Hän kysyi ja ojensi toisen kätensä sivulle. Sitten hän napsautti sormiaan. Siihen hänen sivulle ojennettuun käteen ilmestyi musta reppu roikkumaan. Hän heitti sen minulle ja sain yllättyneenä sen kiinni vain vaivoin.

''Mikä toinen voima?'' Kysyin. Muistin lukeneeni, että puolienkelit voivat periä enkelivanhemmaltaan voiman tai kaksi. Ensin olin innoissani asiasta. Ehkä toinen voimani olisi jotain mitä minun ei tarvitsisi pitää salassa. Ehkä se olisi jotain hyödyllistä. Sitten innostukseni hiipui. Jos enkelivanhempani oli tuollainen kusipää, en ollut kovin toiveikas, että toinen voimani olisi yhtään hehkua parempi. Kun tajusin mitä ajattelin toivoin hartaasti, että edessäni seisova enkeli ei pystynyt lukemaan ajatuksia. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään ja päättelin, että hän ei pystynyt siihen.

''Et siis ole vielä löytänyt sitä.'' Hän sanoi ja olin kuulevinani lievää pettymystä hänen äänessä. ''No. Löydät sen ennemmin tai myöhemmin.''

''Mitä täällä on?'' Kysyin hieman varuillani ja heilautin reppua. En uskaltanut avata sitä. Se ei ollut painava, mutta ei myöskään kevyt. Kun heilutin sitä, siitä kuului vain kahinaa. Mitään kovaa siellä ei ollut, mutta en olisi ihmetellyt jos siellä vaikka olisikin jotain vaarallista.

''Katso itse.'' Isäni sanoi. ''Älä pelkää. En ole laittanut reppuun pommia, vaikka huvittavaahan se olisikin ollut.'' Hän sanoi ja näytti nyt oikeasti huvittuneelta. Mietin minkälainen henkilö vitsailisi lapsensa räjäyttämisellä. ''Olet... Miten ne ihmiset nyt oikein sanoivatkaan. Olet minulle rakas. En tahdo sinulle mitään pahaa.''

Nyt oli minun vuoroni nauraa, vaikka asiassa ei ollutkaan mitään hauskaa. ''Olet sekaisin jos luulet tuon pitävän paikkansa.'' Sanoin ja sitten avasin repun. Siellä oli pitkähihainen mustapunainen paita ja mustat housut. Otin paidan käteeni ja sen pinta oli liukas. Kangas oli silkkimäistä ja venyvää. ''Miksi sinä minulle vaatteita toit?'' Kysyin ihmeissäni. ''Jos et sattunut tietämään täällä on tori mistä niitä saa ilmaiseksi.''

''Nuo eivät ole tavallisia vaatteita. Suosittelen sinua pitämään ne päälläsi tavallisten vaatteiden alla siltä varalta, että toinen voimasi herää eloon.''

''Muutunko minä tyyliin Hulkiksi?'' Kysyin ja venytin paidan kulmaa.

''En tiedä mikä se on. Mutta eiköhän se sinulle pian selviä.'' Isäni sanoi ja napsautti taas sormiaan. Samanlainen musta pyörivä veden näköinen aine ilmestyi hänen taakse paukahtaen. Isäni käveli taaksepäin mustaan aukkoon ja hävisi toisessa poksahduksessa näkyvistä. Minä jäin ihmettelemään kuulemaani toisessa kädessä musta reppu ja toisessa kädessä kynsien jäljet. Olin puristanut vasemman käteni nyrkkiin ja kynnet olivat melkein uponneet lihaan kun olin saanut raivon purkauksen.

Katselin kohtaa mistä isäni oli hävinnyt. Siinä ei ollut minkään näköistä todistetta siitä, että enkelivanhempani oli todella käynyt täällä. Minun oli pakko nipistää itseäni ja varmistaa, että en ollut unessa. Olin hereillä ja vasta silloin tajusin täriseväni. Olin turhaan toivonut, että minun enkelivanhempi olisi ollut jotain muuta kuin mitä Leo oli varoittanut. Mutta Leo oli ollut oikeassa.

Minusta tuntui siltä, että olisin ollut onnellisempi jos en olisi ikinä tavannutkaan isääni. Mutta vahinko oli jo käynyt. Se oli sentään positiivista, että aikaisemmin tapahtuneet asiat eivät masentaneet minua tällä hetkellä. Nyt minä tunsin vihaa. Ja pakko myöntää se tuntui siedettävämmältä kuin suru ja syyllisyys.

Sitten havahduin kun kuuli omenapuun latvasta ääniä. Käännyin katsomaan ja näin tutun pörröisen oravan oksalla. Sen jälkeen huomasin, että muukin hiljaisuus oli kadonnut. Kuulin taas puiston elämän ääniä. Kuulin lintuja puissa ja tiikereitä ja muita villieläimiä tien reunoilla. Toivoin olevani joku niistä eläimistä. Elämä olisi helpompaa eläimenä. Voisi antaa vain vaistojen viedä. Elämäni oli ollut Willowsissa yksinäistä, mutta se oli ollut yksinkertaista. Engeliin kun tulin, niin tässä lyhyessä ajassa täällä oli tapahtunut enemmän asioita kuin koko lyhyen elämäni aikana Willowsissa. Ja suurin osa niistä asioista oli enemmän negatiivisia kuin positiivisia.

Menin takaisin kotiini ja söin jäätelöä suoraan purkista. Olin laittanut musiikit soimaan ja istuin terassilla. Minä en ollut varma mitä minä tunsin. Vihaa? Pettymystä? Sen tiesin, että en halunnut nähdä isääni enää koskaan. Paitsi silloin jos hän antaisi minulle tehtävän. Sitten voisin käydä hyvästelemässä äitini Willowsissa, mutta näillä näkymin ensimmäiseen tehtävääni menisi vielä aikaa.

Katselin punamustaa paitaa ja mustia housuja mitkä olin laittanut viereiselle tuolille. Ihmettelin mitä varten isäni toi ne minulle. Tuntui hölmöltä pelkkä ajatuskin siitä, että pitäisin niitä päälläni tavallisten vaatteiden alla. Mutta kai isälläni oli joku hyvä syy tuoda ne. Tuskin enkeli turhaan näyttäytyisi vaikka hän näyttäytyikin lapselleen.

Seuraavat kolme päivää olin kotona enkä käynyt muuta kuin torilla hakemassa lisää ruokaa ja jäätelöä. Olin melko varma, että Engelin ruuat ja herkut olivat jotenkin erilaisia kuin maan pinnalla. En ollut lihonut edes puolta kiloa vaikka olin syönyt niin paljon jäätelöä, että en tiennyt sen olevan edes mahdollista. Tuntui kuin vatsastani olisi kadonnut pohja.

En ollut käynyt Miken tai kenenkään muunkaan luona. Halusin miettiä asioita rauhassa ja minusta tuntui pahalta, kun en voinut kertoa heille hehkusta. Minusta tuntui siltä, että valehtelin heille vaikka todellisuudessa jätin vain kertomatta asiasta. Kirjastonhoitaja kävi vähän väliä mielessäni. Siinä oli mysteeri minkä halusin selvittää, mutta en uskonut pystyväni siihen. Jäin siis suosiolla kotiin. Täällä minun ei tarvinnut valehdella kenellekkään. Eikä tarvinnut pelätä, että vastaan tulisi punaisena hehkuvia puolienkeleitä.

Lueskelin ja täyttelin sudokuja ajankuluksi. Minusta alkoi tuntumaan pikkuhiljaa, että aloin tulemaan hieman mökkihöperöksi. Unohtelin koko ajan minne jätin tavaroita ja ulkona alkoi olla hieman tukalat oltavat. Enää ei tuntunut hyvältä kävellä marmoriteillä.

Sitten kolmantena päivänä sen jälkeen kun olin tavannut isäni kuulin koputusta oveltani. Olin hiljaa siinä toivossa, että se joka oven takana oli, lähtisi pois. Mutta sitten oveen koputettiin uudestaan. ''Täällä ei ole ketään!'' Huusin ovelle. En halunnut tavata ketään. Olin rypenyt taas itsesäälissä ja minusta tuntui ettei minusta olisi muille paljon seuraa. Kuuntelin hetken ja kun en kuullut mitään muuta päättelin viestin menneen perille. Mutta sitten joku koputti kolmannen kerran. ''Menkää pois! Haluan olla yksin!'' Huusin. Mutta kuka ikinä oven takana olikin, oli eri mieltä. Hän koputti vielä kerran ja nousin auringonottotuolilta huokaisten ylös. ''Joo joo! Tulossa ollaan!'' Sanoin äkäisesti.

Näin ovisilmästä ovea lähimpänä Carolinen ja hänen takana Miken, Deanin ja Luken. ''Moi.'' Sanoin kun aukaisin oven ja lähdin kävelemään olohuoneeseen. Kuulin kuinka muut ottivat kenkiään pois jalasta ja sitten tulivat perässäni olohuoneeseen.

''Missä sinä olet ollut?'' Caroline kysyi samantien.

''Täällä.'' Minä sanoin ja levitin käsiäni. Silloin katsoin asuntoa ensimmäisen kerran kunnolla pitkään aikaan ja minua alkoi hävettämään. Asuntoni näytti siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pommi. Vaatteita oli siellä täällä ja pikaruoka kippoja pöydillä ja lattialla. Jäätelöpurkkejakin oli ainakin kahden roskapussin verran.

''Näköjään.'' Caroline sanoi ja katseli ympärilleen nyrpistäen nenäänsä. Sitten hän käveli olohuoneen lasipöydän luokse. Hän näki isältäni tulleen valkoisen muistilapun pöydällä. Hän ehti napata sen käteensä ennen kuin ehdin viedä sen pois hänen ulottuvilta.

''Ahaa.'' Hän sanoi ja ymmärrys levisi hänen kasvoille. ''Sinä tapasit ensimmäistä kertaa enkelivanhempasi.'' Hän sanoi ja heitti lapun takaisin pöydälle. ''Se selittääkin kaiken.''

''Enkelit ovat kusipäitä. Eivätkö olekkin?'' Dean sanoi tullessaan myös olohuoneeseen. Caroline, Luke ja Mike nyökkäsivät.

''Älä isästäsi välitä. Hän on enkeli ja kusipää kuten Dean juuri sanoi.'' Caroline totesi. ''Meidän kaikkien enkelivanhemmat ovat sellaisia.''

''Miksi te tänne tulitte?'' Kysyin kun olimme kaikki terassilla. ''Missä Will on?''

''Me olimme huolissamme sinusta. Sinusta ei ole kuulunut mitään sitten kirjastonhoitajan kuoleman.'' Caroline sanoi ja istuutui yhdelle auringonottotuolille. ''Ja Will on Willowsissa tehtävällä.''

''Milloin hän palaa?'' Kysyin.

''Yleensä enkeleiden antamat tehtävät suoritetaan yhdestä päivästä kolmeen päivään.'' Mike kertoi ja istuutui hänkin tuolille.

''Oletteko te kaikki jo käyneet Willowsissa?'' Kysyin. Mietin, että milloin minun vuoroni tulisi. Se oli ainoa syy miksi haluaisin nähdä isäni uudestaan. Muuten hän voisi suksia vaikka kuuseen.

''Kaikki muut paitsi minä.'' Caroline sanoi. ''En tiedä miksi, mutta minulle ei ole annettu vielä tehtävää.''

''Kauanko te olette asuneet Engelissä?''

''Meistä jokainen tuli tänne melkein samaan aikaan.'' Caroline kertoi. ''Kolme vuotta sitten. Silloin meidän porukkaan kuului vielä Rose ja Leo. Mutta sitten...''

''Tollako se kirjastonhoitaja tapettiin?'' Luke kysyi ja vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Tavallaan. Hän osoitti pöydällä olevaa luukahvaista puukkoa ja käveli sitä kohti.

''Joo. Ei teistä kukaan sattuisi tietämään ketään joka olisi hävittänyt tuollaisen?'' Kysyin.

Kaikki neljä pudistivat päätään. Sitten Luke saapui puukon viereen ja hän kosketti sitä sormellaan. Silloin kaksi asiaa sattui samaan aikaan. Siinä samassa kun Luken sormi osui puukon kahvaan hänen silmät pyörähtivät päässä, ja Dean putosi terassin lattialle polvilleen. Minä kavahdin Lukesta askelen kauemmas. Kukaan muu ei nähnyt hänen silmiä kuin minä, koska muut seisoivat tai istuivat hänen selän takana. Hänen silmänsä kääntyivät kirjaimellisesti ympäri ja nyt niistä näkyi vain valkoista ja puun juuria muistuttavat punaiset ohuet verisuonet. ''Luke?'' Minä kysyin ja astuin askelen lähemmäs.

Samaan aikaan Dean ähki. Hän huudahti kuin olisi tuntenut kipua. Hän näytti säikähtäneeltä ja kosketti rintaansa sydämmen kohdasta. Hän hieroi sitä kädellään. ''Mitä nyt?'' Mike kysyi ja harppasi hänen viereen. ''Kävikö sinulle jotain?'' Hän kysyi, ja sitten Luken silmät pyörähtivät normaaliin asentoon ja hän henkäisi. Deankin lopetti ähkimisen ja nousi ylös.

''Mitä juuri tapahtui?'' Minä kysyin ja katsoin vuoroin Lukea ja vuoroin Deania. He molemmat näyttivät kauhistuneilta.

''Minä tiedän kenen tuo puukko on!'' Dean sanoi kovaan ääneen. Hän ja Luke katsoivat ihmeissään toisiaan.

''Luitko sinä äsken ajatukseni?'' Luke kysyi nojaten pöytään. Hän näytti varovan koskemasta puukkoon uudestaan.

''Kyllä.'' Dean vastasi.

''Mutta en minä antanut lupaa.'' Luke sanoi, mutta ei vaikuttanut vihaiselta. Pelkästään yllättyneeltä. Ja kauhistuneelta.

''Sinä ajattelit juuri kovempaa kuin olen ikinä kenenkään kuullut ajattelevan.'' Dean sanoi järkyttyneenä. ''Minä... Minä tunsin ja näin sen minkä sinäkin.'' Hän sanoi.

''Tiedätkö sinä mitä äsken tapahtui.'' Luke kysyi häneltä.

''Minä en ole varma.'' Dean vastasi ja kävi istumaan viimeiselle tuolille. ''En ole ennen nähnyt toisen ajatuksia. Olen vain kuullut ne.'' Hän kertoi. ''Mutta äsken kuulin, näin, haistoin ja maistoin kaiken. Maistoin veren suussani.''

''Olen pahoillani.'' Luke sanoi.

''Milloin tuo alkoi?'' Dean kysyi häneltä. He keskustelivat aivan kuin meitä muita ei olisi olemassakaan. Yritin ymmärtää mitä he puhuivat, mutta kuullosti siltä kuin he olisivat olleet aineissa ja yrittäneet kuullostaa selväpäisiltä.

''Se alkoi sen jälkeen, kun Leo kuoli.'' Luke sanoi ja he toljottivat toisiaan pitkään.

''Niin mikä alkoi?'' Caroline nousi tuolista ylös ja kysyi. ''Maa kutsuu. Me muut olemme vielä paikalla. Kertokaa selkokielellä mitä juuri tapahtui.''

Luke veti syvään henkeä ja seisoi taas ilman tukea. ''Sen jälkeen kun Leo kuoli, olen nähnyt asioita.'' Hän aloitti.

''Minkälaisia asioita?'' Caroline kysyi ja näytti pelkäävän jotain. ''Et kai sinä vain uskonut Leota kun hän puhui niistä unista?''

''Ei.'' Luke sanoi. ''En minä sitä tarkoittanut. Leon kuoleman jälkeen olen nähnyt asioita, kun olen koskettanut esineitä. Tuntuu siltä kuin matkaisin ajassa taaksepäin ja näkisin mitä esineellä on tehty. Ja että kuka esinettä on käyttänyt.'' Hän kertoi ja vilkaisi nopeasti Deania, joka nyökkäsi kuin rohkaistakseen Lukea kertomaan loput. ''Näyt tuntuvat erittäin todellisilta. Ihan kuin eläisin siinä hetkessä ja olisin esineen käyttäjä. Tai tässä tapauksessa henkilö johon esinettä on käytetty.''

''Mitä sinä tarkoitat?'' Mike kysyi. ''Sanoit Dean äsken, että tiedät kenen tuo puukko on.''

''Kyllä.'' Hän sanoi synkkänä. ''Tai ainakin näimme kuka sitä käytti ja keneen.''

''No? Kakista ulos.'' Mike sanoi.

''Näimme juuri kuinka Leo tuikkasi tuon puukon siskosi sydämmeen. Me näimme Rosen murhan. Puukko on Leon.''

Luku 6

''Oletko varma, että puukko on hänen?'' Mike kysyi ja käveli kattoterassin pöydän viereen minkä päällä puukko lepäsi. Luke siirtyi sivuun synkän näköisenä. Auringon valo heijastui puukon kiiltävästä terästä. Mike katsoi sitä vihaisena, ihan kuin Rosen kuolema olisi ollut puukon vika.

''Kyllä. Olen varma.'' Dean sanoi. ''Minä... Tai siis me näimme kuinka Leo puukotti Rosea tuolla puukolla. Me tunsimme kaiken.'' Hän sanoi ja ravisteli päätään silmät kiinni, kuin yrittäisi karkoittaa näyn pois mielestään. Hän istuutui reunimmaiseen tuoliin. Luken silmien alla olevat varjot olivat taas levinneet. En osannut edes kuvitella miltä tuntuisi nähdä ja tuntea kuinka joku työntää puukon suoraan sydämmeen. Varsinkin kun uhri oli heille tärkeä henkilö.

''Ja sinä olet Leon kuoleman jälkeen nähnyt esineiden historiaa?'' Mike kysyi Lukelta, joka nyökkäsi. ''Mutta kuka ikinä kirjastonhoitajan tappoikin, hän ei voinut olla Leo. Minä tapoin hänet.''

Kattoterassille syntyi pitkä hiljaisuus. Kaikkien kasvoilla oli ihmettelevä ilme. Kaikkien aivot raksuttivat yrittäen keksiä ratkaisua. ''Ehkä kirjastonhoitajan murhaaja löysi tuon puukon jostain.'' Minä ehdotin. ''Ehkä hän löysi sen Rosen murhapaikalta.''

''Se voi olla hyvinkin mahdollista.'' Caroline sanoi. ''Me löysimme Rosen ruumiin vasta aamulla. Leo tappoi hänet monta tuntia ennen sitä. Muistan kuinka sekava hän oli ollut. Hän vain istui Rosen ruumiin vieressä ja tuijotti sitä ja keinui edes takas kuin mikäkin hullu. Hän ei tiedostanut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Joku olisi ihan hyvin voinut napata puukon mukaansa.''

Mike näytti siltä, että voisi heitellä tavaroita ympäri terassia. ''Kaiken tämän ajan jälkeen me lopulta löysimme murha aseen.'' Hän sanoi ja alkoi kävellä edes takas terassin kaiteen edessä. ''Ikävä kyllä ehdin jo tappaa Leon. Olisin muuten puukottanut hänet hänen omalla puukollaan.''

''Onko kenelläkään mitään ideoita, miksi joku haluaisi tappaa kirjastonhoitajan?'' Caroline kysyi, ja minä yritin pitää naamani peruslukemilla. Minä en ollut täysin varma, mutta epäilin, että se liittyi jotenkin minuun ja hehkuun. Kirjastonhoitajan hehku oli muuttunut punaiseksi, kun kysyin häneltä voiko puolienkeli nähdä jos joku oli kuolemaisillaan. Mutta en vieläkään uskaltanut kertoa kavereilleni asiasta. Osittain juuri siksi koska pelkäsin, että jos he kuulisivat asiasta heidänkin hehku muuttuisi punaiseksi. Minä pudistin muiden mukana päätä.

''Pystytkö sinä koskettamaan puukkoa uudestaan?'' Mike kysyi Lukelta. ''Jos vaikka näkisit kuka puukkoa käytti, silloin kun kirjastonhoitaja tapettiin.''

''Voin minä yrittää.'' Luke sanoi vaikka näyttikin vastahakoiselta. ''Mutta minä en oikein itsekkään ymmärrä miten se toimii.''

''Kokeile ajatella vaikka henkilöä joka on joko käyttänyt puukkoa tai keneen sitä on käytetty. Tässä tapauksessa kirjastonhoitajaa.'' Ehdotin. Muut katsoivat minua kulmat koholla. ''Mitä? En minä parempaakaan tapaa keksinyt.'' Sanoin ja se oli totta.

''Sinä varmaankin haluat poistua paikalta siksi aikaa.'' Luke sanoi Deanille, joka näytti miettivän asiaa. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa henkisesti. Oli varmaan kamalaa nähdä ja tuntea kuinka joku kuolee.

''En.'' Hän sanoi lopulta. ''Parempi vain jos tapahtuman näkee kaksi silmäparia.''

Sitten Luke veti syvään henkeä ja katsoi Deania. ''Valmista?'' Hän kysyi, ja Dean nyökkäsi. Luke sulki silmänsä ja otti puukon käteensä. Näytti siltä kuin hänen nyrkki olisi puristunut kahvan ympärille omia aikojaan. Hän puristi puukon kahvaa niin lujaa, että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Samaan aikaan Dean putosi tuolilta alas taas polvilleen ja tällä kertaa hän kosketti vatsaansa.

Aikaa kului kauemmin kuin viimekerralla ja Dean ähki tuskissaan. ''Ei. Ei lopeta!'' Hän huusi, ja tajusin, että Luken käsi puristi puukon kahvaa ja hän ei pystynyt irrottamaan otettaan siitä. Syöksähdin hänen vierelle ja yritin väkisin aukaista hänen nyrkkiä, mutta hänen käsi alkoi täristä ja en saanut vahvaa otetta sormista. Sain vain viillon käsivarteeni. Nyt Luke ja Dean molemmat ähkivät kauhusta ja kivusta. En voinut kuin vain kuvitella mitä he näkivät ja tunsivat.

''Mike!'' Minä huusin. ''Hiukan apua!''

Mike harppasi Luken luokse ja hän sai hetken taistelun jälkeen avattua Luken nyrkin. Siinä samassa Luke ja Dean lopettivat ääntelyn, ja puukko kolahti takaisin pöydälle. He hengittivät raskaasti ja keräilivät itseään hetken ajan. He katsoivat toisiaan hämmentyneinä. ''Tässä ei ole mitään järkeä.'' Luke sanoi ja katsoi puukkoa kuin odottaisi sen antavan vastauksia. Mitä se tavallaan meille antoikin.

''Mitä te näitte?'' Caroline kysyi keskimmäisestä auringonotto tuolista.

''Se oli Leo.'' Dean sanoi kun pystyi taas hengittämään normaalisti.

''Näittekö te taas Rosen murhan?''

''Ei.'' Luke vastasi. ''Leo tappoi myös kirjastonhoitajan, mutta hän..'' Luke lopetti lauseen kesken kuin olisi unohtanut miten muodostettiin sanoja. Hän toljotti Deania suu auki.

''Leo oli jotenkin omituinen.'' Dean sanoi lopulta. ''Hän ei näyttänyt itseltään.'' Hän sanoi. ''Tai siis näytti itseltään, mutta hänen olemus oli jotenkin erilainen.''

''Millä tavalla erilainen?'' Caroline kysyi.

''En oikein osaa selitää sitä.'' Dean vastasi ja näytti pähkäilevän miten muotoilisi asian. ''Hänen silmänsä eivät olleet vihreät vaan harmaat. Niin kuin sokeilla, ja hän käveli jotenkin jäykästi.''

''Väitätkö sinä, että Leo on tuolla jossain ja murhaa puolienkeleitä?'' Mike kysyi raivostuneena. Hän harppasi pöydän viereen ja nappasi luukahvaisen puukon käteensä. ''Minä käyn metsästämässä sen paskiaisen ja pistän hänet päiviltä!'' Hän sanoi hiilenä ja oli jo kävelemässä asuntooni sisälle, kun Caroline nousi tuolista ja meni hänen vierelle. Sitten Caroline otti puukon hänen kädestä.

''Rauhoitu.'' Hän sanoi ja palautti puukon takaisin pöydälle. ''Älä tee mitään äkkipikaista ja tyhmää.'' Hän sanoi.

Mike mulkaisi Carolinea pahasti. ''Oletko varma, että haluat odottaa, että joku muu saa surmansa?'' Hän kysyi ja näytti katuvan heti sanojaan. Hän tuhahti ja istuutui vapaalle tuolille. ''Olen pahoillani. Ei minun teille pitäisi tiuskia.'' Hän sanoi ja näytti rauhoittuvan hiljalleen.

''Ei se mitään.'' Caroline sanoi. ''Mutta me emme voi menettää malttiamme. Leo on vaarallinen ja hän ei ole tyhmä.''

''Mutta miten se on mahdollista, että hän kuljeksii ympäri Engeliä?'' Kysyin. ''Me hautasimme hänet itse.'' Sanoin ja sitten aloin ajattelemaan samaa mitä muutkin näyttivät ajattelevan. Ainakin jokaisella näytti olevan samanlainen kauhistunut ilme kasvoilla. Ilme mikä tuli kun oivalsi jotain pelottavaa. ''Ei kai hän vain janoa kostoa?'' Kysyin.

''Antaa hänen yrittää.'' Mike sanoi ja vilkuili vähän väliä puukkoa. Hän selvästi halusi palauttaa sen omistajalleen survaisemalla sen omistajansa sydämmeen.

''Caroline on oikeassa. Ehkä meidän jokaisen olisi parempi rauhoittua ennen kuin teemme mitään.'' Sanoin. ''Tavataanko huomenna uudestaan?''

''Kannattaako meidän olla yksin?'' Caroline kysyi. ''Mitä jos Leo murhaa meidät yksitellen, kun olemme nukkumassa?''

''Jos hän todella on tuolla jossain, olet luultavasti siinäkin oikeassa.'' Sanoin. ''Jakaudutaan kahteen porukkaan. Meitä on täällä nyt viisi.''

''Kuullostaa hyvältä.'' Caroline sanoi ja vilautti juonikkaan hymyn, mikä tuntui väärältä tähän tilanteeseen. ''Minä menen Deanin ja Luken kanssa minun kämpille. Mike voi jäädä tänne sinun kanssasi.'' Hän sanoi ja vinkkasi silmää siten, että vain minä näin. En voinut kuin pyöräyttää silmiäni. Caroline oli itse juuri sanonut, kuinka Leo voisi tappaa meistä jokaisen ja silti hän yritti leikkiä parittajaa.

''Oletko var....'' Olin kysymässä, mutta Luke ja Dean sanoivat yhteen ääneen, että se sopisi. Minä olin hieman katkera Carolinelle vaikka tiesin, että hyvää hän vain tahtoi. Tällä kertaa en kuitenkaan punastunut. Olin muuttunut astetta urheammaksi. En ollut varma muistiko Mike minun antamaani suukkoa silloin tervetuliaisjuhlissa, kun olin ollut lähdössä. Toivoin samaan aikaa, että kyllä ja ei.

''Pitäkää hauskaa ja nähdään huomenna!'' Caroline huusi asuntoni ovelta, kun he kolme katosivat oven paukahtaessa kiinni. Minä ja Mike istuimme vierekkäisillä auringonotto tuoleilla hiljaisina ja varoimme katsomasta toisiamme.

''On siinä ja tapaus.'' Mike sanoi jossain vaiheessa hieman huvittuneena. Hänkin ilmeisesti tajusi Carolinen vihjailevan jotain. Istuimme hetken hiljaa, mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen niin kuin yleensä jos oli jonkun kanssa kahdenkesken ja kumpikaan ei puhunut. Minun ajatukset pyörivät Leossa. Miten oli mahdollista, että hän murhasi jonkun vaikka Mike oli tappanut hänet? Minä itse näin kuinka hänet haudattiin.

''Tahdotko jäätelöä?'' Kysyin ja rikoin lopulta hiljaisuuden. ''Voin laittaa myös musiikkia soimaan.''

''Joo.'' Mike vastasi lyhyesti. ''Musiikki voisi rauhoittaa.'' Hän vilkuili vieläkin välillä puukkoa mikä oli pöydällä.

''Minkälaista musiikkia sinä yleensä kuuntelet?'' Kysyin kun olin mp3 soittimen ja kaiuttimien luona.

''Menee melkein mikä hyvänsä. Paitsi pop musiikki.'' Mike sanoi. ''Minä vihaan poppia.''

Laitoin soimaan soittolistan, mistä löytyi rockia ja vähän räppiä. Niitä minä itse yleensä kuuntelin, mutta enimmäkseen rockia. Rentoa sellaista. En sellaista missä karjutaan kuin viimeistä päivää.

Kun tulin takaisin terassille ojensin banaanisuklaa jäätelöä Mikelle. Se oli lemppariani. Söimme sitä jonkin aikaa ja yhdessä vaiheessa havahduin kun olin alkanut laulamaan yhden biisin lyriikoita ääneen. Kun tajusin mitä tein, vilkaisin nolona Mikeä, mutta hän ei nauranut. Hän katsoi minua suu auki. ''Sinulla on hyvä ääni.'' Hän sanoi hetken päästä ilman merkkiäkään huvittuneisuudesta. Silloin minä punastuin vaikka ajattelinkin hänen sanovan sillä tavalla vain jotta minua ei hävettäisi niin paljon. ''Olen tosissani.'' Hän sanoi kun kohautin olkapäitäni.

''En ole ikinä laulanut kenenkään kuullen, mutta olen silti varma, että sinä olet ainoa joka ajattelee tuolla tavalla.'' Sanoin ja otin ison lusikallisen jäätelöä ja tungin sen suuhuni jotta en sanoisi mitää tyhmää.

''Tajusitko mitä juuri sanoit?'' Mike kysyi ja vaikutti nyt hiukan huvittuneelta. ''No ei sillä ole väliä. Äänesi on joka tapauksessa hyvä.'' Hän sanoi.

''Kiitos. Kai?'' Sanoin. En vieläkään uskonut Miken olevan täysin rehellinen, mutta hän sai poistettua nolostumiseni jotenkin kummasti. Voisin vaikka lyödä vetoa, että kovin moni muu ei siihen pystyisi. Olin hyvin epäsosiaalinen ja ujo tapaus. Vaikka täällä asuessani ujouteni oli masennuksen mukana hävinnyt pikkuhiljaa olemattomiin.

''Minua on mietityttänyt yksi asia.'' Mike sanoi ja vilkaisi minua nopeasti. Hän näytti melkein pelokkaalta.

''Mikä?'' Kysyin ja sydämmeni alkoi takomaan. Toivoin hartaasti, että Miken suusta ei tulisi niitä sanoja mitä pelkäsin sieltä tulevan.

''Muistatko silloin kun olimme juomassa minun kämpilläni ja sinä olit lähdössä?'' Hän kysyi ja pahin painajaiseni kävi toteen. Tätä varten Caroline oli ehdottanut, että Mike jäisi minun luokseni, mutta minä en ollut valmis käymään tätä keskustelua. Minä vain nyökkäsin pienesti vastaukseksi. En pystynyt katsomaan Mikeä.

''Okei.'' Hän sanoi hieman hermostuneena. Selvästi hänkään ei pitänyt tästä keskustelusta. Sitten hän näytti keräävän rohkeutensa ja rykäisi. ''Olitko sinä vain liian kännissä vai suutelitko minua tarkoituksella?'' Hän kysyi ja pudotin vahingossa lusikkani terassin lattialle, vaikka olin odottanutkin tuollaista kysymystä. Noukin sen nopeasti ylös ja tiputin pöydälle puukon viereen.

Nyt syntyi hiljaisuus mikä oli kiusallinen. Minä en ollut ajatellut asiaa sen enempää. Olin jo melkein unohtanut koko suukon, mutta Carolinen tempaus sai minut ajattelemaan sitä. Mietin, että pidinkö Mikestä sillä tavalla? Vai pidinkö häntä vain kaverina tai ystävänä? ''Olin kännissä.'' Sanoin hetken mietittyäni ja kaduin sanoja melkein heti. Miken olemus kiristyi. Hän naurahti, mutta naurahduksessa ei kuulunut iloa. ''Tai siis kyllä minä siitä pidin, mutta en ole varma olenko valmis mihinkään. Vielä.'' Sanoin nopeasti.

''Ymmärrän.'' Mike sanoi ja hän rentoutui hiukan. Näin että hän pinnisteli hymyn kasvoilleen. ''Olet oikeassa. Me olemme tunteneet vasta vähän aikaa. Olen pahoillani, kun otin asian puheeksi.'' Hän sanoi.

''Ei sinun tarvitse mitään pahoitella.'' Sanoin ja kiusallisuus alkoi taas hävitä. En ymmärtänyt miten hän sen teki. Hänen seurassa oli jotenkin luonteva olla. Tai ainakin luontevampaa kuin monen muun kanssa.

''Okei.'' Hän sanoi. ''Mutta jos kerran pidit siitä, niin minä voin kyllä odottaa.'' Hän sanoi ja hymyili nyt aidosti. ''Tahdon sinun vain tietävän, että olen tukenasi missä ikinä sitten tukea tarvitsetkin.''

''Kiitos.'' Minä sanoin helpottuneena. Minun ei tarvinnut tehdä päätöstä heti. Mike vaikutti reilulta ja mukavalta puolienkeliltä. Ehkä joskus tulevaisuudessa meidän välille voisi syntyä jotain muutakin kuin vain ystävyys, mutta vielä en ollut sellaiseen valmis.

Loppu illan me juttelimme ja kuuntelimme musiikkia. Ilmapiiri kattoterassilla oli hilpeä vaikka olimmekin juuri kuulleet, että Leo oli hengissä ja vapaalla jalalla. Yö saapui liian nopeasti. Mutta me ei käyty nukkumaan paitsi vasta kun kello tuli kolme yöllä. Me jäimme nukkumaan kattoterassille auringonotto tuoleille. Engelissä aurinko ei polttanut ihoa, joten auringonvalossa pystyi ihan hyvin nukkumaan ilman huolia.

Heräsimme molemmat puolenpäivän aikoihin, kun asuntoni oveen koputettiin. Minä kävin unisena avaamassa oven ja Caroline, Will, Dean ja Luke saapuivat asuntooni. ''Ai sinäkin olet taas täällä.'' Sanoin iloisena Willille, joka näytti normaalia väsyneemmältä.

''Joo.'' Hän vastasi. ''Välillä toivon, että enkelit antaisivat jonkun mielenkiintoisen tehtävän. Alkaa kyllästyttämään tämä niiden juoksupoikana oleminen.'' Hän sanoi. ''Mutta huomenna on Luken vuoro mennä Willowsiin.''

''No?'' Caroline kysyi ennen kuin kaikki olivat edes asunnossa ja keskeytti minun ja Willin keskustelun. ''Miten meni?'' Hän kysyi silmät kiiluen ottaessaan kenkiä pois jalasta.

''Ihan hyvin.'' Sanoin ja huomasin liian myöhään hymyileväni mistä Caroline sai väärän käsityksen.

''Oi! Ihanaa!'' Hän sanoi innoissaan.

''Ei. Sinä ymmärsit nyt väärin.'' Sanoin nopeasti. ''Me emme seurustele.'' Lisäsin ja Carolinen ilme valahti pettyneeksi.

''Miksi ette?'' Hän kysyi.

''Anna hänen hengittää.'' Will sanoi ja talutti Carolinen eteisestä terassille. ''Minä häviän hetkeksi ja jo sinä olet parittamassa toisia.'' Kuului Willin etääntyvä ääni. Vierestäni käveli vielä Dean, ja silloin näin ensimmäisen kerran Luken kunnolla. Leukani tippui lattiaan ja henkäisin kauhusta. ''Voi ei!'' Suustani päästyi ja muut kääntyivät katsomaan minua ihmeissään.

''Mikä hätänä?'' Kysyi Luke joka seisoi edessäni.

''Öö. Tota. Ei mikään.'' Sanoin ja kävelin Carolinen, Willin ja Deanin perässä terassille missä Mike puoliksi vielä makasi tuolillaan. Kävin samantien istumaan lattialle selkä terassin kaidetta päin. Minusta tuntui, että olin taas paniikin partaalla. Ajatukseni alkoivat juoksemaan kilpaa. Yritin takertua yhteen ajatukseen, mutta ne luikkivat karkuun. Mitä minä voisin tehdä? Yritin epätoivoisesti ajatella, että näin väärin. Mutta sitten punaisena hehkuva Luke tuli terassille huolestuneen näköisenä.

''Sinä valahdit taas ihan valkoiseksi.'' Hän sanoi. ''Samalla tavalla kuin silloin Sophian kuoleman jälkeen.''

''Will sanoi, että olet huomenna menossa Willowsiin?'' Sanoin kysyvästi.

''Joo.'' Luke sanoi. ''Mikä hätänä?'' Hän kysyi ja minulla oli kova työ olla itkemättä. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä turhautunut olo. Minä näin Luken ympärillä olevasta hehkusta, että hän oli kuolemassa. Mutta en voinut kertoa siitä hänelle. Jos kertoisin hänet saatettaisiin tappaa sen takia kun kerroin.

''Sinä et voi mennä sinne. Sinun on pysyttävä täällä.'' Sanoin sen enempää selittelemättä. Kaikki katsoivat minua kulmat koholla.

''Miksi?'' Luke kysyi. ''Mitä sinä et kerro meille?''

Huokaisin syvään. Minä en voinut kertoa heille hehkusta. Asettaisin heistä jokaisen vaaraan. Mutta jotain minun pitäisi keksiä. Suljin kasvoni käsiini. Puhaltelin sormien kapeista rakosista ilmaa pihalle. Aloin tuntemaan lämpöä käsissäni. Lämpö sen kuin vain lämpeni ja pian kuulin Carolinen äänen. ''Emma!'' Hän sanoi ja olin kuulevinani hänen äänessä intoa. ''Sinun voimasi!'' Hän sanoi ja kiljahti ilosta.

''Minun voimani on pelkkä kirous.'' Sanoin tajuamatta miksi Caroline oli iloinen. Minä näin, että Luke kuolisi pian. Mitä luultavammin tehtävällään Willowsissa.

''Mitä sinä höpötät?'' Kuulin Carolinen sanovan. ''Vaikka sinuna lopettaisin tuon ennen kuin poltat vaatteesi poroksi.''

Silloin siirsin käteni pois kasvojeni edestä. ''Mitä sinä sanoit?'' Kysyin, mutta näin vastauksen käsistäni. Caroline ei ollut puhunut hehkusta vaan liekeistä mitkä nousivat käsistäni. Minä siirsin käteni yhä kauemmas kasvoistani ja ne tuntuivat todella lämpöisiltä. Katselin kaunista liekkien tanssia hetken lumoutuneena ja unohdin kaiken muun. Heräsikö toinen voimani eloon? Nyt ne isäni tuomat vaatteet kävivät järkeen. Liekit alkoivat valua käsistäni käsivarsiin ja aloin haistamaan palanutta kangasta.

''Kaikki miespuoliset terassilta pois!'' Caroline sanoi nauraen. Mike, Luke, Dean ja Will kävelivät sisälle. Minä paloin yhä kirkkaasti ja pian huomasin, että olin alasti pukeutuneena pelkkiin lämpöisiin ja kauniisiin liekkeihin. ''Sinuna sammuttaisin nuo liekit ellet halua polttaa koko asuntoasi.'' Caroline sanoi.

''Mutta en minä tiedä miten.'' Sanoin vieläkin lumoutuneena.

''Yritä ajatella vaikka jotain kylmää.'' Caroline sanoi ja näin hänen ottavan pari askelta kauemmaksi, kun liekit levisivät.

Tein työtä käskettyä ja liekit alkoivat hiipumaan. Tunsin samalla kuinka lämpö hävisi ruumiistani ja olin taas pian normaalin lämpöinen. Kun liekit sammuivat tunsin itseni havoittuvaiseksi. Minulla ei ollut yhtäkään vaatekappaletta päälläni. ''Voisitko hakea huoneestani mustan repun? Sen sisällä on liukaspintaiset vaatteet.'' Pyysin Carolinea, joka hävisi terassilta sisään. Olin onnellinen. Minulla oli sittenkin, ei ehkä hyödyllinen, mutta kiehtova voima hehkun lisäksi. Sitten ajattelin taas Lukea ja meinasin alkaa panikoimaan. Caroline saapui takaisin juuri ajoissa. Meinasin leimahtaa uudestaan liekkeihin ajatellessani Lukea.

''Mistä sinä nämä olet saanut?'' Caroline kysyi ja heitti silkkiset vaatteet syliini.

''Isäni toi ne minulle silloin kun tapasin hänet.'' Minä sanoin ja puin vaatteet nopeasti päälleni. Vaatteet tuntuivat oudolta. Ne olivat ihonmyötäiset ja hyvin liukkaat.

''Outoa.'' Caroline sanoi. ''En ole ikinä ennen kuullut, että enkelit olisivat antaneet lapsilleen lahjoja.'' Hän sanoi ja sitten hän koputti terassin ovea. ''Voitte tulla takaisin!'' Hän huusi, kun minulla oli taas vaatetta peittämässä ihoani. Terassille tuli ensimmäisenä Mike. Sitten Dean, Will ja Luke. Minun sydämmeni jätti lyönnin väliin kun näin Luken ympärillä punaisen hehkun. Käänsin katseeni nopeasti pois.

''Onneksi olkoon!'' Muut sanoivat minulle selvästi iloisena puolestani. Minä yritin näyttää myös iloiselta, mutta minusta tuntui, että en onnistunut siinä. Normaalisti olisin itkenyt ja pomppinut ilosta, koska toinen voimani oli normaali. Tai ainakin normaalimpi kuin hehkun näkeminen, mutta Luken kohtalo kuristi kurkkuani. En voinut kuin miettiä, että oliko Leolla jotain tekemistä Luken tulevan kuoleman kanssa.

''Sinä olet tulenluoja.'' Will sanoi ja vihelsi. Kaikki muut paitsi Luke näyttivät jo unohtaneet sen, että sanoin Lukelle, että hän ei voisi mennä Willowsiin.

''Miten minä saan tehtävän?'' Kysyin. En pystynyt esittämään innostunutta.

''Miksi sinä tehtävän haluat?'' Luke tuli viereeni ja kysyi. Hän oli porukasta ainoa joka näytti olevan huolissaan minun lisäkseni. Katsoin häntä silmiin kauhuissani. Minulla oli vain yksi vaihtoehto. Se olisi riski, mutta Luke oli jo muutenkin kuollut.

''Voimmeko mennä jonnekkin?'' Kysyin häneltä. ''Minulla on sinulle asiaa.'' Sanoin ja tein päätökseni. Minun oli pakko kertoa hänelle, että hän oli vaarassa.

''Joo mennään vaikka sisälle.'' Hän sanoi ja käveli kattoterassilta olohuoneeseen. Minä seurasin perässä. Muut jäivät terassille ja juttelivat iloisina minun voimastani. ''Mikä hätänä?'' Luke kysyi, kun olimme kahden kesken ja olin tarkistanut, että kukaan ei kuunnellut oven tai ikkunan takana.

''Sinä et voi mennä huomenna Willowsiin.'' Minä sanoin painottaen joka ikistä sanaa.

''Miksi?'' Luke kysyi ja näytti tyrmistyneeltä. ''Minun on pakko mennä. Enkeleiden tehtäviä ei noin vain jätetä tekemättä.''

''Sinä olet vaarassa.'' Minä sanoin.

''Mitä tarkoitat?'' Luke kysyi. ''Ei ne tehtävät ole vaarallisia. Kukaan ei ole ikinä kuollut Willowsissa tehtävän aikana.''

''Sinä et nyt ymmärrä.'' Minä sanoin ja vilkaisin vielä kerran ikkunoihin. Kukaan muu kuin Luke ei ollut kuulolla. ''Minä tavallaan näen milloin joku on kuolemassa.'' Sanoin vakavana.

Luke näytti siltä, että voisi purskahtaa nauruun. ''Onko tämä joku sinun ja Miken suunnittelema vitsi?'' Hän kysyi. ''Jos on, niin en mene halpaan.''

''Ei!'' Minä huudahdin ja tunsin kyynelen valuvan poskellani. ''Tämä ei ole vitsi. Sinä olet kuolemassa!'' Huusin ja jalkani pettivät altani. Putosin polvilleni. Jalkani olivat olleet hyytelöä siitä asti, kun näin Luken ensimmäisen kerran tänään. Pahin painajaiseni kävi toteen. Yksi ystävistäni hehkui punaisena.

''Sinä olet tosissasi.'' Luke sanoi hiljaa. ''Etkö olekkin?''

Minä nyökkäsin. ''Sinä et voi mennä sinne. Et ainakaan yksin.''

''Mutta minun on pakko mennä.'' Luke sanoi. ''Ja kukaan ei saa poistua Engelistä ilman, että enkeli on antanut luvan lähteä.'' Hän sanoi.

''Vitut enkeleistä ja heidän säännöistä!'' Minä sanoin kovaan ääneen. ''Minä lähden kanssasi Willowsiin! Minä teen kaikkeni jotta sinä et kuole! Sen minä lupaan!''