Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Hehku - Osa 2
QR-Code dieser Seite

Hehku - Osa 2

Luku 3

Omenapuun juurella oli hiljaista. Kaikki tuijottivat velttoa ja liikkumatonta Leota, jonka alle alkoi muodostua verilammikko. ''Onko hän...?'' Carolinen suu aukeni ja sulkeutui sitten taas kiinni. ''Onko hän kuollut?'' Hän kysyi silmät kyynelistä kimaltaen.

''Kyllä.'' Minä sanoin ajattelematta asiaa sen enempää. Muut vilkaisivat minua nopeasti, mutta unohtivat asian melkein heti. Tajusin mitä menin sanomaan. Olisin voinut yhtä hyvin kertoa heille, että näin Leon ympärillä hehkun mikä katosi. Kuinka minä muka voisin tietää varmasti, että hän oli kuollut ilman, että kävin tarkistamassa pulssia tai hengitystä?

''Minun ei ollut tarkoitus...'' Mike sanoi ääni väristen. Mutta siitä huolimatta, että hän oli itse juuri tappanut Leon, hän oli porukan rauhallisin. Sophia oli ängennyt kainalooni piiloon. Hän piti silmiään kiinni ja näin kyynelen valuvan hänen poskella.

''Me tiedämme.'' Sanoi rikkaan näköinen puolienkeli. ''Se oli vahinko. Itsepuolustusta.''

''Te varmaan vihaatte minua.'' Mike sanoi ja polvistui Leon ruumiin vierelle. Hän sai housuihinsa polven kohtaan verta, mutta hän ei näyttänyt välittävän siitä. Sitten hän kosketti Leon kaulaa. Piti sormeaan siinä hetken ajan. ''Hän on kuollut.'' Hän sanoi viimein ja Caroline huokaisi.

''Emme me sinua vihaa. Se oli itsepuolustusta.'' Caroline sanoi.

''Dean ja Luke.'' Will sanoi ja käveli Miken vierelle. ''Kantakaa Leon ruumis hautuumaalle.'' Hän käski ja laski kätensä Miken olkapäälle. Rikas nuori mies ja Luke nostivat Leon ruumiin ylös toinen jaloista ja toinen käsistä. Sitten he lähtivät kantamaan häntä metsää kohti.

''Onko täällä hautuumaa?'' Kysyin pitäen Sophiaa vieläkin kainalossani. Hän oli selvästi järkyttynyt ja pahasti. Hän tärisi. Tiesin, ettei tärinä johtunut kylmästä sillä aurinko paistoi korkealla taivaalla. Eikä tuulikaan ollut edes viileä.

''Kyllä.'' Caroline vastasi. Hänkään ei näyttänyt enää niin iloiselta. ''Et kai sinä luullut, että me puolienkelit olemme kuolemattomia?''

''Ei. En minä sitä ajatellut.'' Sanoin nopeasti. ''En vain uskonut, että täälläkin joku saatettiin tappaa.''

''Se on harvinaista, mutta kuten näit. Täysin mahdollista.'' Will totesi. Hän lähti kävelemään metsää kohti Luken ja Deanin perässä.

''Tulkaa.'' Caroline sanoi minulle ja Sophialle. Mekin lähdimme valumaan metsän reunaa kohti. Siellä oli pimeää. Tai ainakin sen jälkeen kun oli viettänyt koko illan auringon valossa. Puut olivat korkeita ja tuuheita. Auringon valo ei päässyt pienistä rakosista kunnolla metsään. Joka puolella oli pehmeää sammalta ja meidän askelten ääniä ei kuulunut kunnolla. Silloin tällöin kuului vain oksan napsahdus, kun joku astui sellaisen päälle.

''Tappoiko Leo todella Miken siskon?'' Kysyin hiljaa Carolinelta. Me olimme hieman muista jäljessä ja en halunnut Miken kuulevan keskustelua.

''Kyllä.'' Caroline vastasi. ''Kaikki rakastivat Rosea.'' Hän sanoi ja kaipuun kuuli hänen äänestä.

''Mutta miksi hän hänet tappoi?''

''Se johtui kuulemma unista.'' Caroline kertoi. ''Leo sanoi vain, että jotain pahaa sattuisi jos Rosea ei tapettaisi. Me muut yritimme puhua hänelle järkeä, mutta hän ei kuunnellut. Hän oli sairas nuori mies.''

''Kertoiko hän, että mitä kävisi jos Rosea ei olisi tapettu?'' Kysyin. ''Onko mahdollista, että hän oli oikeassa?''

''Älä!'' Caroline sanoi kovaan ääneen ja muutama lintu säikähti ja lähti puiden oksilta lentoon. Will vilkaisi meitä nopeasti, mutta jatkoi matkaa meidän edellä. ''Hän oli hullu. Emme me ole täällä missään vaarassa.'' Caroline sanoi ja minun teki mieli muistuttaa häntä, että yksi meistä puolienkeleistä kuoli vain viisi minuuttia sitten.

''Onko Luke kertonut mitään hänen unista?'' Kysyin ja kysymykset alkoivat selvästi hiertämään Carolinen hermoja. Hän puristi hampaitaan yhteen.

''Kyllä, mutta niissä ei ole mitään järkeä.'' Hän vastasi. ''Kuten kuulit hänen sanovan, Leo oli psykoottinen kun uskoi unien toteutuvan.''

Päätin antaa asian olla. En halunnut hermostuttaa ehkä tulevaa ystävääni. Kävelimme lopun matkan hiljaisina. Metsässä ei ollut muita eläimiä kuin lintuja ja ne lauloivat surullista viserrystä. Ihan kuin ne tietäisivät, että olimme matkalla hautaamaan juuri kuolleen puolienkelin, vaikka suurin osa porukasta ei näyttänyt enää olevan poissa tolaltaan hänen kuoleman takia. Sophia oli poikkeus. Minun oli pakko myöntää, että en odottanut ihan tälläisiä tervetuliaisjuhlia.

Katsoin Sophieta ja hän itki vieläkin. Mietin, että mitä punainen hehku tarkoitti. Vai tarkoittiko se edes mitään. Ainakaan punainen hehku ei johtunut siitä, että Leolla ja Sophialla olisi sama enkelivanhempi. Leo ja Luke olivat velipuolia ja vain toinen heistä hehkui punaisena.

Pian saavuimme pienelle hautuumaalle missä oli nopeasti laskettuna noin kolmekymmentä hautakiveä. Suurin osa oli jo kasvillisuuden peitossa. Näytti siltä, että puolienkeleitä kuoli harvoin. Me emme kuolleet vanhuuteen niin kuin tavalliset ihmiset. Kävelimme hautuumaan oikeaan reunaan ja siellä meitä odotti lapio. ''Kuka kaivaa?'' Mike kysyi ja nosti lapion maasta.

''Sinä.'' Caroline, Will ja Dean sanoivat yhteen ääneen. Mike huokaisi.

''Sinä hänet tapoit.'' Will totesi ja taputti Mikeä selkään. ''Ja sinä olet parhaimmassa kunnossa.''

''No ei kai tässä muutakaan voi.'' Mike sanoi ja löi lapion maahan. Sitten hän alkoi kauhoa hiekkaa. Minä, Caroline ja Sophia jäimme seisomaan vähän matkan päähän. Olin itsekkin yllättynyt siitä kuinka rauhallinen minä olin. Näin juuri kuinka nuori mies tapettiin ja en tuntenut edes surua. Käteni saattoi ehkä hiukan täristä, mutta mistään muusta en huomannut järkytystä.

Katselin ympärilleni ja näin hieman vasemmalla hautakiven minkä edessä oli punainen ruusu maassa. ''Onko tuo Rosen?'' Kysyin Carolinelta. Hän katsoi katseeni suuntaan ja nyökkäsi. Se näytti tuoreemmalta kuin moni muu hauta. Sitä pitkin kasvoi vain pari köynnöstä. Muut haudat olivat jo hautautuneet kasvillisuuden alle.

''Mike tuo joka viikko uuden ruusun haudalle.'' Dean sanoi tullessaan vierellemme. ''He olivat läheisiä.''

''Yleensä puolienkelit eivät ole läheisiä sisaruksiensa kanssa, mutta Rose ja Mike olivat kaksoset.'' Will sanoi, hänenkin tullessa viereemme. ''He olivat olleet yhdessä jo ennen heidän syntymää, ja sellaista sidettä on vaikea ymmärtää.''

Katsoin Mikeä joka hikihatussa kaivoi kuoppaa. Leon ruumis lepäsi siinä hänen vieressä. ''Minne kuolleet puolienkelit menevät?'' Kysymys tuli suustani omia aikoja.

''Taivaaseen. Isolla kirjaimella.'' Caroline sanoi. ''Jokaisen kaupungin yllä on puolienkelten kaupunki, ja sitten on olemassa itse Taivas minne kuolleet menevät. Mutta minusta tuntuu, että Leo menee helvettiin.''

Kun Mike oli saanut haudan valmiiksi, hän nosti Leon ruumiin voimillaan ilmaan ja laski kuoppaan. Sitten me kaikki aloimme potkimaan hiekkaa takaisin monttuun. Jossain vaiheessa siihen montun eteen oli ilmestynyt hautakivi, missä luki Leon nimi. ''Mistä tuo tuohon tupsahti?'' Kysyin ja kosketin kiveä. Se oli harmaa, kova ja kylmä.

''Luultavasti Leon enkelivanhempi lähetti sen tänne. Tai siis meidän enkelivanhempi.'' Luke sanoi. ''Nuo kivet tupsahtavat paikoilleen aina itsestään.'' Hän lisäsi. Hänen silmien alla olevat varjot olivat levinneet ja hän näytti hiukan sairaalta.

''Oletko kunnossa?'' Kysyin häneltä.

''Kyllä.''

''Oletko varma? Katsoit juuri kuinka veljesi tapettiin.''

''Hän oli ehkä velipuoleni, mutta meillä ei ollut mitään yhteistä. Paitsi painajaiset.'' Luke sanoi äänen sävyllä, mikä kertoi, että asia oli loppuunkäsitelty. He selvästi vihasivat Leota ja paljon. En kylläkään voinut moittia heitä siitä. Hän oli tappanut heille tärkeän ihmisen. Minulla oli hieman ulkopuolinen olo muiden seurassa. Heillä oli juuri kuolleen puolienkelin kanssa historiaa, ja minä olin tavannut hänet vain muutaman kerran.

''Mitäs nyt sit?'' Kysyin muilta.

''Minun kämpillä jatkot!'' Mike huudahti, ja potkaisi viimeisen kasan hiekkaa kuoppaan. Siinä se oli. Tuore hauta. Ajattelin, että kukaan tuskin toisi ruusuja tämän haudan luokse.

''Yes, Sir!'' Will sanoi ja me lähdimme kävelemään takaisin puistoa päin. Ihmettelin, miten Mike pystyi olemaan innoissaan juhlimisesta tämän iltaisen jälkeen. Hän oli juuri tappanut jonkun. Muutkin näyttivät valmiilta jatkamaan illanviettoa. Paitsi Sophia. Hän käveli yksin muista hieman erillään. Hän ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun Leo kuoli.

''Hei. Oletko kunnossa?'' Kysyin, kun kävelin hänen viereen.

''En tiedä.'' Sophia vastasi itkuisella äänellä. ''Tuli vain vanhoja juttuja mieleen.'' Hän sanoi ja piti katseensa maassa.

''Saanko kysyä, että minkälaisia?''

''Veljeni.'' Hän sanoi.

''Kävikö hänelle jotain?''

''Kyllä. Hän oli narkkari ja joutui velkakierteeseen pahojen ihmisten kanssa.'' Sophia kertoi. ''Kun Leo tuli puun juurelle näin muiden ilmeet. He katsoivat häntä samalla tavalla kuin isäni katsoi veljeäni. Silmät täynnä vihaa.''

''Olen pahoillani.'' Sanoin ja kaduin kysymyksiäni. Sophia oli vasta pari päivää sitten tullut Engeliin ja hän vaikutti vielä todella masentuneelta. Halusin lohduttaa häntä, mutta en tiennyt, että miten.

''Kun tulin tänne, en voinut kuin ajatella, että jos veljeni olisi elänyt kahdeksantoista vuotiaaksi hän olisi voinut tulla tänne ja aloittaa alusta. Puhtaalta pöydältä. Mutta hänet tapettiin kuukausi ennen hänen syntymäpäiviä.''

''Kamalaa.'' Sanoin. Minua alkoi hieman hävettämään. Minä olin ollut masentunut vaikka elämässäni ei ollut tapahtunut mitään kiusaamista kamalampaa. Tajusin, että oli monia joiden elämä oli ollut tuhat kertaa kurjempaa kuin minun elämäni. ''En tiedä mitä sanoa. Mutta olen varma, että veljesi tahtoisi sinun elää omaa elämää iloisena. Me muut autamme sinua. Sinä et ole yksin.''

''Kiitos.'' Sophia sanoi hiljaisella äänellä. ''Olet oikeassa.'' Hän lisäsi ja nosti katseensa maasta. Hän näytti hieman rohkeammalta ja itsevarmemmalta.

Vähän ajan päästä me saavuimme pois metsästä ja olimme taas omena puun vierellä. Sinne oli ilmaantunut suuri joukko puolienkeleitä, jotka ihmettelivät verilammikkoa maassa. He olivat kerääntyneet lammikon ympärille ympyräksi. Will käveli heidän luokse ja änkesi ringin läpi. ''Show on ohi!'' Hän huusi. ''Täällä ei ole enää mitään nähtävää! Juhlat on peruttu!''

''Kenen verta tuo on?'' Kysyi pitkä poika jolla oli paksusankaiset silmälasit.

''Onko joku kuollut?'' Kysyi yksi nuori nainen.

''Kyllä!'' Will sanoi. ''Veri on Leon ja hän lepää haudassa! Noniin alkaa liikkumaan!''

Pari puolienkeliä laittoi käden suunsa päälle ja osa nyökkäili hyväksyvästi. Näytti siltä, että Leo oli koko kaupungin vihatuin puolienkeli. ''Ihan oikein sille sialle!'' Joku huusi, kun rinki levisi ja ihmiset alkoivat liikkumaan kotejaan kohti. Mike oli mennyt kaljakoppansa luokse ja joi yhden oluen ykkösellä alas. Hän tarjosi jokaiselle oman juoman ja lähti sitten kävelemään pois päin puistosta. Minä olin ainoa joka ei ottanut kaljatölkkiä.

''Sinäkin tulet Miken luokse. Eikö niin?'' Caroline sanoi minulle, kun noukin mehupulloni maasta. ''Sophia on tervetullut myös.''

''Okei. Voin minä tulla.'' Sanoin ja käännyin katsomaan Sophieta, mutta en nähnyt häntä missään. ''Missä Sophia on?'' Kysyin muilta, mutta he kävelivät jo pois päin. Toivoin, että Sophia oli kunnossa. Hän oli ollut todella järkyttynyt nähdessään Leon kuolevan. Hän varmaankin halusi mennä kotiin nukkumaan. Sitten juoksin muut kiinni ja annoin heidän näyttää tietä Miken asunnolle.

Mike asui rivitaloasunnossa. Se oli viidestä asunnosta vasemmalta oikealle toinen. Siellä oli myös valkoiset seinät ja mustat huonekalut. En ehtinyt katsoa tauluja tai mitään muutakaan kunnolla, kun koko porukka meni hänen takapihalle missä oli pitkä pöytä mihin mahtui kahdeksan istumaan. Päädyissä oli yhdet paikat ja molemmin puolin kolme paikkaa. Minä kävin pöydän toiseen päätyyn ja Mike toiseen. Muut hajaantuivat omille paikoilleen pöydän molemmin puolin.

Kaikki olivat juoneet omat juomansa loppuun jo kävelymatkalla, ja Mike tarjoili toista kierrosta. Hänen käsi kulki suoraan minun ohitse. Hän muisti, että olin kieltäytynyt juomasta ennen Leon saapumista puistoon. Minulla oli hieman ahdistunut olo ja halusin helpotusta. Olin saanut sellaisen käsityksen, että alkoholijuomat rentouttivat. Kaikille se ei kuitenkaan sopinut. Willin yllätykseksi sanoin haluavani yhden kaljan. Mike katsoi minua hetken, ja sitten leijutti tölkin pöydän toiselta puolelta käteeni. ''Asiaa.'' Hän sanoi. ''Kohta näet, että muutama kalja helpottaa oloa.''

Avasin tölkin ja otin ensimmäisen huikan. Kalja maistui hirveältä. Caroline nauroi vieressäni, mutta ei ilkeästi. Se oli ensimmäinen kerta kun join alkoholijuomia. ''Tiedättekö mitä?'' Mike sanoi, nousi seisomaan ja levitti käsiään.

''Ei todellakaan!'' Will ja Dean sanoivat samaan aikaan.

''Hei. Älkää yrittäkö.'' Mike sanoi ja naurahti. ''Nyt on aika aloittaa pullonpyöritys!'' Caroline hurrasi ja Luke näytti siltä, että hänen pahin painajainen kävi toteen.

''Käy hakemassa pullo niin aloitetaan.'' Caroline sanoi innoissaan.

''Minä taidan mennä kotiin pehkuihin.'' Sanoin ja olin nousemassa tuolista, kun Caroline tarrasi kädestäni kiinni.

''Älä lähde.'' Hän sanoi. ''Pliis.'' Hän näytti anovalta. ''Me ei ikinä anneta muille tehtäviä. Me pelataan pelkästään totuutta.''

''No okei.'' Sanoin ja istuuduin helpottuneena takaisin tuoliin. En ollut ikinä pelannut pullonpyöritystä, mutta olin televisiosta nähnyt kuinka nuoret pistivät toisensa suutelemaan toisiaan. Etenkin saman sukupuolen edustajia tykättiin laittaa siihen hommaan, mitä minä en ollut ikinä ymmärtänyt. Mike hävisi hetkeksi sisään ja tuli takaisin tyhjän viinipullon kanssa. Hän leijutteli sen keskelle pöytää samalla kun käveli omalle paikalleen.

''Kuka aloittaa?'' Hän kysyi, kun istui taas rennosti tuolissa.

''Annetaan tulokkaan aloittaa.'' Will sanoi. Huokaisin kovaan ääneen ja pyöräytin pulloa.

Illan mittaan minä join koko ajan vain lisää ja ensimmäisenä huomasin poskissani kuumotusta. Tuntui siltä kuin olisin punastellut koko ajan. Sitten huomasin, että puheeni alkoi sammaltaa, ja kun kävin vessassa meinasin rojahtaa maahan noustuttuani tuolista. En pystynyt kävelemään suoraan ja aluksi se oli pelottavaa, mutta jossain vaiheessa huomasin nauravani asialle muiden mukana. ''Olisiko aika ottaa esille vahvat juomat?'' Mike kysyi kun lopetimme pullonpyörityksen. ''Löytyisi viinaa ja tequilaa.''

''Minä en ainakaan tarvitse enempää.'' Sanoin epäselvästi. Pullonpyöritys ei ollut niin paha kuin pelkäsin. Johtui luultavasti siitä, että meillä ei ollut tehtäviä pelissä mukana. Olin onnellisempi kuin koskaan. Pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni sanomaan, että minulla oli kavereita. Ystäviksi en heitä vielä uskaltanut kutsua. Olimmehan me tunteneet vasta jokusen tunnin.

Muutamaa tuntia myöhemmin kävin oksentamassa. Caroline istui vessan lattialla vieressäni, kun minä laatoitin vessanpönttöä. Kaikki minkä olin juonut ja syönyt tulivat nyt ylös. Caroline taputti minua selkään. ''Hyvä tyttö.'' Hän sanoi. ''Anna kaiken vain tulla.''

''Minä en juo enää ikinä.'' Sanoin muutaman minuutin päästä kun en enää yökkäillyt.

''Haha.'' Caroline naurahti. ''Odotappa huomista aamua. Jos sulla nyt on huono olo, niin aamulla kun heräät toivot kuolemaa.''

Minä huokaisin. En osannut kuvitella huonompaa oloa. Kun katsoin peiliä näin punertavat silmäni ja oksennusta poskellani. Meinasin oksentaa uudestaan. ''Minä taidan lähteä kotiin nukkumaan.'' Sanoin, kun poistuimme vessasta.

''Helpottiko?'' Will kysyi. Hän näytti pomppivan paikoillaan. ''Hyvä että tulitte ulos. Minä kusen kohta housuun.'' Hän sanoi ja änkeytyi sitten meidän välistä vessaan. Huomasin vasta silloin minkälaisen sotkun me olimme saaneet aikaan. Joka puolella oli tyhjiä mukeja ja tölkkejä. Lattialta löytyi myös sipsejä ja karkkeja. Minusta tuntui pahalta Miken puolesta. Hänellä olisi kova työ edessä, jos hän halusi kämpästään asumis kelvollisen.

''Hei hei!'' Sanoin uusille kavereilleni ja horjahdin, kun yritin laittaa kenkiä jalkaan.

''Ai sinä lähdet jo?'' Mike kysyi ja tuli luokseni. Hän antoi hieman tukea.

''Joo.'' Sanoin. Sitten tein jotain mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni. Annoin Mikelle pusun huulille ja poistuin asunnosta. Vasta sitten, kun ovi kolahti takanani kiinni ja Carolinen naurua ei enää kuulunut, tajusin mitä tein. Jos en olisi ollut niin kännissä olisin hypännyt kävelykadun kaiteen yli pilvien sekaan ja pudonnut sieltä kuolemaan. Mutta koska olin niin kamalassa humalassa, en välittänyt. Lähdin vain kävelemään hymysuin kerrostaloa numero kolmekymmentäkolme kohti.

Näin matkan varrella vain kaksi puolienkeliä, jotka olivat hekin humalassa. Hekin käyttivät koko kävelykadun leveyttä hoiperrellessaan sen laidasta laitaan. Aloin ensimmäisen kerran elämässäni ymmärtämään, miksi ihmiset joivat alkoholia. Se todellakin helpotti oloa. Ainakin hetkeksi. Minusta tuntui, että olisin voinut purskahtaa itkuun. Tämä oli ollut elämäni paras ilta, jos Leon kuolemaa ei laskettu mukaan.

Päätin oikaista yhden talon pihan poikki. Hoipertelin siksakkiin ja käväisin pikaisesti puskassa. Kun nousin taas ylös ja irrotin itseni siitä, näin talon pihalla lasten leikkipuiston. Ihmettelin, että miksi Engelissä oli sellainen? Kaikki kaupungin asukkaat olivat nuoria aikuisia. Kävelin leikkipuistoa kohti.

Sitten näin rekkitangosta roikkuvan jotain. Se jokin oli pienen ihmisen kokoinen. Kävelin lähemmäs ja vatsassani muljahti jotain. Näytti siltä, että joku oli hirttäytynyt tankoon. Kun astuin muutaman askelen vielä lähemmäs näin sillä jollain tummat kiharat hiukset ja oliivinruskean ihon. ''Sophia?'' Huomasin, että hän ei enää hehkunut. Ei punaisena eikä keltaisena. Tajusin, että hän oli kuollut. Silloin koko Engelin kaupunki kuuli kirkaisuni.

Luku 4

Paikalle alkoi virrata puolienkeleitä. Minä istuin järkyttyneenä keinussa. Liikuttelin itseäni jaloillani edes takas pienellä liikkeellä. Liike oli väkinäistä. Yritin keskittyä liikkeeseen ja sen avulla saada ajatukseni taas kokoon, mutta en onnistunut siinä. Yritin olla katsomatta Sophian sinertäviä kasvoja. ''Miksi?'' Kysymys kaikui päässäni. Minun olisi pitänyt lähteä hänen perään, kun huomasin hänen lähteneen jonnekkin yksin silloin puistossa. Hän oli ollut selvästi järkyttynyt Leon takia. Tunsin syyllisyyttä. Hän oli vain muutama tunti sitten avautunut minulle itkuisena veljestään. Minun olisi pitänyt tietää.

Silmissäni oli kyyneleitä ja tuijotin eteeni näkemättä mitään. Näin vain hämärästi sivusilmälläni kuinka joku leikkasi paksun narun poikki ja otti Sophian velton ruumiin syliin. Sitten se joku laski hänet varovasti maahan. Ympärilläni kuului puheensorina. Tällä kertaa kukaan ei huutanut, että hän ansaitsi sen. Kukaan ei haukkunut Sophiaa. Tällä kertaa puolienkelit vaikuttivat surumielisiltä. Tunsin olkapäälläni käden. Käännyin katsomaan ja näin surullisen näköisen Carolinen seisomassa vieressäni. ''Tule.'' Hän sanoi minulle ja lähti kävelemään pois päin lasten leikkipuistosta. Näin ihmisten seassa myös Deanin, Willin, Luken ja Miken.

''Käykää hautaamassa hänet.'' Will sanoi muutamalle nuorelle miehelle. Yksi heistä oli se joka leikkasi hirttoköyden poikki. Toinen heistä nosti Sophian olalle ja lähti kävelemään keskuspuistoa päin. Sophia oli niin pieni kokoinen, että riitti yksi mies kantamaan hänet. Minä kävelin Carolinen perässä toiseen suuntaan.

''Minne me ollaan menossa?'' Kysyin. Minusta tuntui, että ajatukset eivät oikein liikkuneet. Ja jos liikkuivat niin ne sekoittuivat toisiinsa. Caroline vastasi jotain, mutta en saanut siitä selvää. Minusta tuntui, että sydän hakkasi rintaa vasten ja minulta lähtisi pian taju. Tajusin, että olin paniikin partaalla. Pysähdyin ja käännyin kävelykadun kaidetta päin. Kävelin sen viereen. Vedin syvään henkeen ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Huusin niin kauan, kunnes keuhkoissani ei ollut enää ilmaa. Sitten putosin polvilleni ja löin nyrkillä valkoista marmori tietä. En tiennyt, miksi Sophian kuolema otti niin koville. En ollut tuntenut häntä montaa tuntia, mutta siitä huolimatta minusta tuntui todella pahalta. Ehkä se johtui syyllisyyden tunteesta.

''Helpottiko?'' Luke kysyi. Hän oli kävellyt viereeni. Hän katseli minua huolestuneen näköisenä.

''Joo vähän.'' Sanoin, mutta se oli valhe. Minusta tuntui, että Sophian kuolema oli minun vikani. Minä olin antanut hänen lähteä yksin pois puistosta. Minun olisi pitänyt tajuta. Tunsin kuinka kyynel valui poskellani. Tuntui, kuin koko iltaa ei olisi tapahtunut ollenkaan. Vain puolituntia sitten minä olin antanut suukon Mikelle ja olin miettinyt, että tämä oli elämäni parhain ilta. Humalakin oli laskenut jo sillä aikaa kun olin kaksikymmentä minuuttia istunut keinulla.

''Hei.'' Luke sanoi ja pyyhkäisi kyynelen poskeltani. ''Sinä et voinut tietää.'' Hän sanoi lempeästi.

''Tiedän.'' Sanoin hiljaa katse maassa. Jokin alkoi häiritsemään minua. Jokin alkoi raksuttamaan päässäni. Päähäni iski kauhistuttava ajatus. Mitä jos minä sittenkin olisin voinut tietää? Minua alkoi tosissaan ahdistamaan ja pelottamaan. Mitä jos aavistukseni osuivat oikeaan? He olivat molemmat kuolleet. He olivat molemmat hehkuneet punaisena. Oliko se sattuma vai tajusinko vihdoin mikä minun voimani oli? Näinkö minä muista milloin he olivat kuolemaisillaan?

''Mitä nyt?'' Luke kysyi.

''Ai mitä, mitä nyt?'' Kysyin, ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Olin toivonut tietäväni, mitä hehku tarkoitti, mutta nyt kun minulla oli aavistus toivoin, että en tietäisi. Koko ajatus kuullosti hullulta.

''Sinä valahdit ihan valkoiseksi.'' Luke sanoi. ''Ja sinulla on samanlainen ilme kasvoillasi kuin minulla pahimpien unieni jälkeen.''

''Ai.'' Sanoin. ''Minua vain vähän heikottaa.'' Lisäsin nopeasti. ''Oksensin kaiken pihalle ennen kuin lähdin Miken asunnolta.'' Sanoin ja se ei ollut valhe. Minua todellakin heikotti. Oivallukseni oli kammottava. Ei kenenkään pitäisi tietää milloin joku toinen kuolisi. Tai milloin itse oli kuolemassa. Näin hehkun myös itseni ympärillä. Päätin pitää tiedon itselläni. En halunnut menettää uusia kavereitani. He varmaan veisivät minut johonkin sirkukseen, missä muut voisivat katsella lasin takaa friikkiä. Friikkiä, eli minua.

''Tule mennään.'' Luke sanoi ja nosti minut seisomaan. ''Mennään takaisin Miken kämpille. Näistä tuli näköjään pyjamabileet.'' Hän sanoi yrittäen piristää minua ja jotenkin kummasti hän onnistui siinä. Minä vilautin nopean hymyn, ja lähdin hänen perään. Caroline, Will, Mike ja Dean olivat seisoneet vähän matkan päässä ja lähdimme nyt koko porukka liikkeelle. Kaikki olivat loppu matkan hiljaa. Sinertävä Sophia hirttoköyden päässä kummittelisi minua vielä pitkään.

Kaadoin itseni Miken olohuoneen sohvalle. Katselin seinillä olevia tauluja siinä toivossa, että saisin niistä jotain muuta ajateltavaa. Ne olivat jonkun piirtämiä kuvia. Jokaisen kuvan alakulmassa oli samanlainen nimikirjoitus epäselvällä käsialalla. En saanut niistä selvää. Kuvat olivat todella hienoja. Yhdessä oli paholaisen kuva ja toisessa enkeli. Siellä oli myös auto ja moottoripyörä. Minä tunsin itseni kateelliseksi. Minulla ei ollut yhtäkään luovuuteen viittaavaa taitoa. Mutta siitä huolimatta pystyin kuitenkin sanomaan mitkä kuvat olivat hienoja ja mitkä huonoja.

Mike kävi hakemassa varastosta kolme patjaa. Hän siirsi lasisen olohuoneen pöydän huoneen nurkkaan ja asetteli patjat lattialle. Minä olin ollut ensimmäinen asunnossa ja ehdin varata sohvan itselleni. Caroline ja Will nukkuivat leveällä patjalla ja Luke ja Dean kapeammilla. ''Ne ovat Rosen itse piirtämiä.'' Dean sanoi. Hänen patja oli aivan sohvan vierellä ja hän oli nähnyt minun katselevan tauluja.

''Ne on hienoja.''

''Niin ovat.'' Mike sanoi olohuoneen toiselta puolelta, mutta hän ei hymyillyt. Hänkin näytti väsyneeltä. Ehkä hän alkoi vasta nyt tajuamaan mitä aikaisemmin oli tapahtunut. Hän oli tappanut vihamiehensä. ''Nukkukaa hyvin.'' Hän sanoi ja sammutti asunnon valot. Sitten hän meni omaan sänkyyn makuuhuoneeseen.

Sälekaihtimien välistä loisti vähän valoa, mutta oli siellä tarpeeksi pimeää, jotta saisi nukuttua. Toisaalta olin hyvilläni siitä, että huoneessa ei ollut pilkkopimeää. Olin varma, että heräilisin yöllä useasti painajaisiin. Joka kerta kun suljin silmäni näin joko Leon tai Sophian. Makoilin ainakin puolituntia välillä avaten silmiäni. Mutta onneksi lopulta nukahdin ja olin väärässä. Nukuin kuin tukki.

Heräsin, kun keittiöstä kuului kolahdus. Pidin hetken silmiäni kiinni. Kolahdus oli kuulostanut pommin räjähdykseltä. Minusta tuntui, että olin juuri nukahtanut, mutta kun lopulta avasin silmäni ja katsoin kelloa se oli jo yksi päivällä. Olin nukkunut noin seitsemän tuntia. Kuulin toisen kolahduksen mikä sekin sattui päähäni. Kun käänsin katseeni keittiöön, näin Deanin siellä kahvinkeittimen vieressä. Hän oli laittanut mukin pöydälle.

Asunnossa tuoksui tuore kahvi ja mikään ei kuullostanut paremmalta heti aamusta kuin kahvinkeittimen porina. Nousin istumaan ja naurahdin tuskissani. Muistelin mitä Caroline oli sanonut silloin vessassa kun olin ollut oksentamassa. Hän oli ollut oikeassa. Minä todellakin toivoin herättyäni kuolemaa. Päätäni särki ja vatsassani pyöri. Pienetkin äänet vihloivat pääni sisällä. ''Anteeksi. Ei ollut tarkoitus herättää.'' Dean sanoi hiljaa keittiöstä.

''Ei se mitään.'' Sanoin. ''Ei täällä sattuisi olemaan särkylääkkeitä?'' Kysyin kun nousin ylös. Kävelin olohuoneen poikki keittiöön varoen astumasta vielä nukkuvien puolienkelten päälle. Dean oli juuri lähdössä keittiöstä kahvikupin kanssa. Hän näytti jotenkin ihmeellisesti siistiltä vaikka oli edellisenä iltana juonut varmaan meistä kaikista eniten.

''Tuossa vasemmassa kaapissa, ylähyllyllä.'' Hän sanoi ja osoitti puoliksi avonaista kaappia. Näytti siltä, että hänkin oli juotunut ottamaan lääkettä. ''Ja ota ihmeessä tuosta kahvia.''

Menin kaapille ja nappasin sieltä yhden särkylääkkeen käteeni. Etsin toisesta kaapista puhtaan mukin, minkä täytin kylmällä vedellä. Sitten vetäisin lääkkeen kurkusta alas. Tyhjensin loput vedet lavuaariin ja kaadoin erittäin vahvan näköistä kahvia mukiin. Näin kahvinkeittimen vieressä kahvipaketin, missä luki tummapaahto. Juuri sitä mitä minä olin juonut jo kaksi vuotta. Olin juonut aikaisemmin tavallista kahvia, mutta jäin siihen niin pahasti koukkuun, että oli pakko siirtyä vahvempaan tavaraan.

Kävelin Luken, Willin ja Carolinen ohitse takaovelle ja astuin Deanin perässä auringonpaisteeseen takapihalle. Etsin katseellani aurinkolasejani, mutta en nähnyt niitä missään. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa missä olin niitä viimeksi käyttänyt. Tai milloin olin ottanut ne pois. Aurinko meinasi polttaa silmiini reikiä, joten kävin pöydän ääreen istumaan selkä aurinkoa päin.

Dean istui vastapäätä hienot mustat aurinkolasit silmillä. ''No. Miltä elämäsi ensimmäinen krapula tuntuu?'' Hän kysyi ja otti huikan kahvia. Minua vähän häiritsi, kun en nähnyt hänen silmiä. En tiennyt katsoiko hän minua vai minun ohitse. Itse pidin katseeni pöydässä.

''Tuntuu siltä, että en juo enää ikinä.'' Sanoin. Sitten huokaisin. ''Vaikka ei se humala pahalta tuntunut.'' Minä olin omaksi yllätyksekseni nauttinut kännissä olemisesta. Olin aina pitänyt alkoholin juomista pahana asiana, mutta nyt olin eri mieltä.

''Älä ota tavaksi.'' Dean sanoi vakavana.

''Siitä ei ole pelkoa.'' Vastasin. Minä olin varmaankin viimeinen ihminen jolle asiasta piti saarnata. ''Olen saanut katsella juoppoja koko elämäni. Minä kyllä tiedän mitä se tekee. Ensimmäisenä naama kurtistuu ja lopulta mätänee kuin tomaatti.'' Sanoin. Yritin vitsailla, mutta huonolla tuloksella. En halunnut miettiä äitini entisiä poikaystäviä heti aamusta.

''Will kertoikin siitä.'' Dean sanoi. ''Meillä kaikilla oli kurja elämä ennen Engeliä vaikka sitä onkin vaikea välillä uskoa.''

''Sinä näytät tulevan rikkaasta perheestä.'' Sanoin. ''Ei millään pahalla, mutta onko se kurjakin asia?''

''Ei se huono asia ole jos pitää yksinäisyydestä.'' Dean sanoi ja piti pienen tauon. Ihmettelin miten hänen hiukset olivat vieläkin siistillä jakauksella vaikka hän oli juuri herännyt. ''Ihmiset joilla on rahaa eivät voi luottaa kehenkään. Ikinä ei tiedä kuka tahtoo olla ystävä vain siksi koska toisella on rahaa kuin roskaa. Oli helpotus kun tulin tänne ja tajusin, että täällä ei käytetä rahaa. Täällä ihmiset pitävät minusta minuna eikä lompakkona minkä voi heittää pois sitten kun rahat loppuvat.''

''Aa. Ymmärrän.'' Sanoin. En ollut ennen ajatellut asiaa siltä kannalta. Olin aina ajatellut, että mitä enemmän jollain oli rahaa sitä onnellisempi hän olisi. Selvästi olin väärässä.

''Sen lisäksi rikkaiden lapsien vanhemmilla on suuret odotukset lapsistaan.'' Dean jatkoi puhumista. ''En edes muista kuinka usein tuotin pettymyksen ja sain kokea läksytyksen. Yksikin väärä sana illallisella ja sain vyöstä.''

''Okei. Älä kerro enempää. Minua alkaa muuten raivostuttamaan.'' Sanoin, ja Dean naurahti. Hän näytti siltä kuin ei olisi juhlinut koko yötä. Hänen vaatteetkin olivat rypyttömiä. Ne näyttivät juuri silitetyiltä. ''Minkälaisia voimia sinä perit enkelivanhemmaltasi?'' Kysyin. Halusin ajatella jotain muuta kuin elämän huonoja puolia. Vaikka omat voimani olivatkin niitä elämän huonompia juttuja. Toivoin voivani unohtaa asian, mutta silloin kun jotain oppii se jää päähän pysyvästi.

''Älä nyt säikähdä.'' Dean sanoi ja laski kahvimukinsa pöydälle. Sitten hän risti kätensä eteensä. Minun teki mieli sanoa, että ei se voinut minun voimiani kamalampaa olla, mutta pysyin hiljaa. Ajatus sirkuksesta oli vielä päässäni. Sitten Sophia ja Leo kävivät mielessäni, mutta onnistuin jotenkin unohtamaan heidät. ''Minä pystyn lukemaan ajatuksia.'' Dean kertoi, ja yhtäkkiä minulle tuli alaston olo. Aloin ajattelemaan, että mitä minä ajattelin ja toivoin, että Dean ei lukisi mitään noloa minuna ajatuksista. Siitä syntyi epämukava ajatusten kehä. Dean huomasi ahdinkoni. ''Rentoudu. Pystyn lukemaan vain tavallisten ihmisten ajatuksia. Puolienkelten ajatuksia voin lukea vain jos he antavat luvan.'' Hän sanoi rauhoitellakseen minua.

''Okei.'' Sanoin helpottuneena. Mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että pitäisi varoa mitä ajattelee. Olin lukenut kirjasta miten jotkut pystyivät vaikuttamaan toisten mieleen tai ruumiiseen, mutta en ollut odottanut tapaavani ajatustenlukijaa. Olin salaa kateellinen. Kaikilla muilla oli joku hyödyllinen tai muuten vain siisti voima. Minun voimani tuntui enemmän kiroukselta kuin lahjalta.

''Mutta ei se ajatustenluku ole niin hienoa kuin miltä se kuullostaa.'' Dean sanoi.

''Älä vähättele itseäsi.'' Luke sanoi. Hänkin oli ilmestynyt takapihalle. En ollut kuullut hänen askeliaan. Sitten muistin, että hän ja Leo olivat olleet velipuolia. Leonkaan askelia ei kuulunut, koska hän oli tavattoman ketterä ja heillä oli samat voimat. ''Mutta uskon, että se voi olla taakka. Saat kiittää enkelivanhempaasi siitä, että et pysty lukemaan muiden puolienkelten ajatuksia ilman lupaa.'' Hän sanoi ja istuutui Deanin viereen. Hänelläkin oli höyryävä kahvikuppi kädessään.

''Miksi?'' Minä kysyin. Mielummin minä lukisin ajatuksia kuin näkisin milloin joku oli kuolemassa, mutta en sanonut sitä taaskaan ääneen. Vilkaisin nopeasti Deania siltä varalta, että hän jotenkin onnistui lukemaan ajatukseni, mutta hänen naamansa oli yhä peruslukemilla. Salaisuuteni oli ainakin vielä toistaiseksi turvassa.

''Kuvittele itsesi hänen kenkiin.'' Luke sanoi. ''Tietäisit kaiken mitä muut ajattelevat. Ja jokainen ajattelee toisista pahaa. Jopa parhaat ystävät. En nyt sano, että ne kamalan vakavia asioita on, mutta jos kuulisit jatkuvasti parhaan ystäväsi miettivän, että olet valinnut väärän värisen paidan tänään tai että laitoit liikaa hajuvettä. Tai että hän ei pidä jostain mitä sanoit. Eikö siihen menisi hermot?''

Ajattelin asiaa hetken. ''Kun asian tuolla tavalla ilmaiset, niin olen kyllä samaa mieltä.'' Sanoin. Sitten mieleeni alkoi hiipimään taas pahoja ajatuksia. Olin ehtinyt hetken olla onnellinen, kun olin unohtanut edellisen illan tapahtumat. Mutta Leo ja Sophia palasivat mieleeni. Näin sieluni silmin Sophian roikkumassa rekkitangosta. Jos minä olisin tiennyt silloin, mitä hehku tarkoitti olisin voinut estää häntä tekemästä itsemurhaa. Tuo ajatus masensi minua entisestään. Mielialani laski koko ajan lisää ja ahdistus alkoi taas painamaan kasaan. Join jo viilentyneen kahvin loppuun. ''Minä taidan mennä kotiin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet.'' Sanoin Deanille ja Lukelle. He nyökkäsivät ja sitten moikkasivat, kun menin takaisin asunnon sisään.

Caroline, Will ja Mike olivat vieläkin nukkumassa, mistä olin hyvilläni. Menin eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan kyynelien valuessa poskillani. Tällä kertaa sain kengät jalkaan ilman ongelmia. Kun lähdin kävelemään kotia kohti, päätin kiertää lasten leikkipuiston kaukaa. En todellakaan halunnut nähdä sitä paikkaa uudestaan.

Mietin, että olisi mukava käydä katsomassa Sophian hautaa. Tiesin, että se tuntuisi pahalta, mutta voisin sanoa hänelle hyvästit vaikkei hän sanoja kuulisikaan. Tai ei sitä tiedä, jos hän vaikka kuulisikin sanat Taivaaseen. Oman mielenrauhan takia sen halusin tehdä. Mutta ensin päätin käydä kotona ja sitten kirjastossa.

Olin kotona vartissa. Kävin pikaisesti kylmässä suihkussa ja vaihdoin vanhalta viinalta haisevat vaatteet pesuaineen raikkaisiin. Täytin pesukoneen ja pistin sen päälle. Söin nopeasti aamupalaksi pari leipää ja yhden banaanin. Sitten lähdin kirjastoon. Ajattelin, että jos joku tietäisi varmuudella mitä hehku tarkoitti se olisi kirjastonhoitaja. Hän oli varmasti lukenut satoja kirjoja vuosien aikana. Minä olin jo melkein varma siitä mitä hehku tarkoitti, mutta sisälläni paloi vielä pieni toivon kipinä siitä, että olin väärässä ja Leon ja Sophian kuolemat olivat sattumaa.

Vähän ajan päästä astuin valtavaan kirjastoon sisään. Olin vieläkin hämmentynyt siitä miten erilaiselta kirjasto näytti ulkoa ja sisältä päin. Menin suoraan tiskille. Silmälasipäinen nainen istui tiskin toisella puolella tuolissa ja luki kirjaa. Hän kohotti katseensa minuun, kun heitin paksun ja painavan lainaamani kirjan tiskille. ''Löysitkö etsimäsi?'' Hän kysyi hymyillen.

Katsoin hehkua hänen ympärillä. Se oli keltaista. Huomasin pelkääväni, että vastaan tulisi joku joka hehkui punaisena. Mietin, että mitä minä siinä vaiheessa voisin tehdä? Menisinkö hänen luokse ja sanoisin, että tiedoksesi sinä kuolet pian? Se ei tuntunut hyvältä idealta. Sitten mietin oliko mahdollista pelastaa joku joka hehkui punaisena vai oliko siinä vaiheessa toivo jo menetetty?

''En.'' Vastasin. Harkitsin pitkään, että kysyisinkö kirjastonhoitajalta hehkusta vai en. Minua pelotti, että hän levittäisi tietoa ympäri Engeliä. Tietoa, että puolienkelten kaupunkiin oli saapunut friikki. Tarkastelin häntä hetken ajan. Hän vaikutti todella rauhalliselta ja kypsältä naiselta. Ehkä hän ei alkaisi juoruamaan.

''Onko mielelläsi jotain?'' Hän kysyi ystävälliseen äänen sävyyn, ja silloin tein päätökseni.

''Osaatko kertoa, että onko puolienkelin mahdollista nähdä milloin joku on kuolemassa?'' Kysyin nopeasti puhuen ja kirjastonhoitajan silmät pyöristyivät.

''Mitä sinä sanoit?'' Hän sanoi ja hymy oli hävinnyt hänen kasvoilta.

''Kysyin, että voiko puolienkeli nähdä muista, että he ovat kuolemassa?''

''Et kai sinä vain...?'' Hän aloitti, mutta lopetti lauseen kesken. ''Älä sano enää sanaakaan! Lähde pois!'' Hän sanoi selvästi kauhuissaan ja nousi tuolista ylös. Hän alkoi pakittamaan pois päin minusta katse tiukasti silmissäni.

''Miksi?'' Kysyin ihmeissäni. ''Onko se mahdollista?''

''Sinä et voi kertoa kenellekkään!'' Hän sanoi. ''Sinä et saa...''

''Kerro onko se mahdollista?'' Sanoin uudestaan.

''Ky- Kyllä.'' Kirjastonhoitaja sanoi ja hän näytti siltä, että hän voisi purskahtaa itkuun. ''Jätä minut rauhaan. Äläkä kerro kenellekkään muulle asiasta.'' Hän vinkaisi ja kääntyi ympäri. Sitten hän hävisi kirjahyllyjen sokkeloon.

''Tule takaisin!'' Huusin hänen perään. Toivoin näkeväni väärin, sillä näytti siltä, että hänen ympärillä oleva hehku olisi vaihtanut väriä. Näin vilauksen punaista hänen hävitessä hyllyjen väliin, mutta en ollut asiasta satavarma. Hän oli jo hävinnyt näkösältä ennen kuin ehdin nähdä kunnolla. Ehkä häneen osui jostain valoa ja näin väärin. Ainakin toivoin niin.

Minun teki mieli repiä silmät päästäni. Minä todellakin näin milloin joku oli kuolemassa. Ei kirjastonhoitaja olisi muuten järkyttynyt niin pahasti. Mutta sitä en tiennyt, miksi se oli niin kamala asia, että hän lähti minua karkuun melkein itkien.

Palasin hämmentyneenä takaisin kotiini. Istuin muutaman tunnin kattoterassilla rypien itsesäälissä. Pidin itseäni kummajaisena. Luonnonoikkuna. Kieltämättä teki mieli hakea muutama olut Engelin torilta. Ryyppy tekisi nyt hyvää. Sitten tajusin mitä ajattelin. Aloin rypemään itsesäälissä kahta kauheammin. Join yhtenä iltana ja nyt teki mieli vetää kännit heti uudestaan.

Kävin hakemassa jääkaapista mehua ja join sitä terassilla istuen. Kuvittelin että se oli terästetty viinalla. Katselin keskuspuistoa minkä omenapuun juurella istui porukka puolienkeleitä. Puolienkeleitä jotka olivat normaaleja. Minä olin friikki jopa puolienkelten kaupungissa. Miksi kirjastonhoitaja oli sillä tavalla mennyt paniikkiin? Oliko hehkun näkeminen tosiaan niin kamala asia?

Päätin lähteä käymään Sophian haudalla. Ensin minun pitäisi vain pyytää Carolinea tai jotain muuta lähtemään mukaani. Olin jutellut puolet matkasta Sophian kanssa, kun olimme tulleet hautaamasta Leota. En painanut reittiä mieleeni. Enkä halunnut eksyä metsään. Asiat olivat jo muutenkin menneet tarpeeksi mönkään. Se että en löytäisi illaksi takaisin kotiin olisi jo liikaa.

Puolentunnin kuluttua koputin Miken asunnon ovea. En tiennyt olivatko muut vielä siellä vai olivatko he lähteneet koteihinsa siistiytymään. En tiennyt, että missä muut asuivat joten ainoa vaihtoehtoni oli tulla hänen asunnolle. Sisältä kuului muutama kolahdus, kuin joku olisi kaatunut ja sitten ovi aukesi. Edessäni seisoi Mike joka oli juuri laittamassa paitaa päälleen. Ehdin nähdä vilauksen hänen vatsalihaksista ja katsoin nopeasti ylöspäin. Kirosin mielessäni sen henkilön joka keksi punastumisen. ''Hei.'' Sanoin hieman normaalia korkeammalla äänellä. ''Onko täällä muita?'' Kysyin.

''Ei. Miten niin?'' Mike kysyi ja väistyi oven edestä, jotta minä pääsisin sisään, mutta minä en mennyt. Seisoin tumput suorina kiviportailla.

''Ei ku ajattelin käydä Sophian haudalla, mutta en muista reittiä hautuumaalle.'' Sanoin kiitollisena, kun sain jotain muuta ajateltavaa kuin Miken vatsalihakset.

''Minä voin lähteä kanssasi.'' Hän sanoi ja hävisi hetkeksi syvemmälle asuntoon. Seisoin paikoillani ja kuulin pienempiä kolahduksia asunnosta. Kun hän tuli takaisin hän oli selvästi laittanut deodoranttia. Tuoksu oli raikas, mutta miehekäs. Sitten hän laittoi kengät jalkaan ja lähdimme kävelemään keskuspuistoa kohti.

''Kuinka sinä voit?'' Hän kysyi kun astuimme marmoritieltä puiston hiekkatielle. ''Olit aika järkyttynyt silloin kun Sophia... No kyllä sinä tiedät.''

''Minä voin ihan hyvin.'' Valehtelin. Todellisuudessa minulla oli tällä hetkellä ristiriitainen olo. Toisaalta olin onnellinen, kun sain aloittaa uuden elämän Engelissä ja minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni kavereita, mutta Sophian kuolema oli surullinen tapaus. Ja minua pelotti oma voimani. Kirjastonhoitaja oli kauhistunut kullessaan siitä ja hän oli käskenyt minua pitämään suuni kiinni asiasta. Olin koko ajan vainoharhainen, että vastaan kävelisi punaisena hehkuva puolienkeli. Mutta en uskaltanut avautua asiasta.

''Oletko varma?'' Mike kysyi. ''Jos haluat puhua jostain niin minä voin kyllä kuunnella.''

''Kiitos.'' Sanoin. ''Mutta minä voin ihan hyvin.''

Sitten Mike käveli hiekkatien vieressä olevan ruusupuskan luokse. Hän katseli sitä hetken surullisen näköisenä ja nappasi sitten siitä kirkkaan punaisen ruusun käteen. Hän nuuhkaisi sitä. ''Siskollesiko?'' Kysyin ja kävelin hänen viereen. Minä nappasin viereisestä puskasta valkoisen ruusun.

''Joo.'' Mike vastasi. ''Siitä on nyt kaksi vuotta kun Leo tappoi hänet.''

''Kuinka sinä voit?'' Kysyin, kun näin hänen silmien kimaltelevan.

''Hyvin.'' Hän sanoi. ''Miten niin?''

''Sinä tapoit eilen illalla henkilön jota vihasit luultavasti eniten tässä koko maailmassa.'' Sanoin ja sitten tajusin että kyselin taas henkilökohtaisia asioita. Mikä minuun oli mennyt? Olin muutamassa päivässä muuttunut tunnistamattomaksi.

''Minä voin ihan hyvin.'' Hänkin sanoi, mutta näin hänen empivän ensin. Ehkä hänkään ei pitänyt avautumisesta.

''Tule mennään.'' Sanoin hänelle ja me kävelimme suuren omena puun ohitse metsään. Minun kädessä oli valkoinen ruusu ja Miken kädessä punainen. En osannut edes kuvitella minkälaista olisi menettää kaksoissisar. Minulla ei ollut edes tavallista siskoa tai veljeä. En tiennyt miltä perheenjäsenen menetys tuntui.

Tällä kertaa painoin reitin hautuumaalle mieleeni, ja taas linnut lauloivat korkealla puissa surullista sävelmää. Mieleeni tuli hautajaiset ja urut mitkä soivat, kun arkkua kannettiin kirkon poikki. Vaikka lintujen viserrys olikin kaukana uruista. Pian saavuimme hautuumaalle ja Mike meni suoraan Rosen haudalle ja minä etsin katseellani Sophian hautaa. Se oli Leon haudan vieressä.

Kävelin Sophian haudan luokse ja näin kuinka Mike otti kuivuneen ruusun Rosen haudan edestä ja laittoi tuoreen tilalle. Minä polvistuin Sophian haudan eteen ja laskin valkoisen ruusun hautakiven päälle. ''Olen pahoillani.'' Kuiskasin. Sitten kosketin hautakiveä, mikä ei ollut yhtä kylmä kuin Leon hautakivi oli ollut. Sophian hauta oli lohduttavan lämmin. ''Nuku rauhassa.''Sanoin hiljaa, ja olin lähellä itkua.

Silloin metsästä kuului kiljumista. Sydämmeni pomppasi kurkkuun. Se oli sydäntäsärkevä kirkaisu. Selvästi joku oli kauhuissaan. Etsin katseellani Mikeä joka oli kuullut hänkin kiljumisen. Hän juoksi viereeni ja näytti valppaalta. Huuto oli kuulunut siitä suunnasta mistä me olimme juuri tulleet. Kuului toinen kirkaisu ja me lähdimme juoksemaan ääntä kohti. Minä juoksin suoraan eteenpäin ja hyppäsin kahden pusikon välistä. Mike kiersi puskat, mutta hän oli minua nopeampi ja oli vieressäni taas pian.

Jatkoimme matkaa melkein pimeässä metsässä. Minä juoksin ja Mike näytti enemmän hölkkäävän. Kuului kolmas kirkaisu jostain paljon lähempää. Kuka ikinä siellä kiljuikin, niin hän ei voinut olla kaukana. Hyppäsin taas kahden pusikon välistä ja kun juoksin vielä pari metriä eteenpäin kompastuin johonkin mikä oli maassa. Lensin ainakin puolitoista metriä eteenpäin ja tömähdin mahalleni maahan. ''Oletko kunnossa?'' Mike kysyi tullessaan viereeni.

''Kyllä. Minä vain kompastuin.'' Sanoin. Nousin ylös ja olimme lähdössä juoksemaan suuntaan mistä äänet olivat kuuluneet, mutta sitten takanamme kuului rohinaa. Me molemmat pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ympäri. Siinä puolentoista metrin päässä meistä makasi joku. Joku joka hehkui punaisena.

Harppasin hänen vierelle ja polvistuin. Katsoin blondia naista jonka silmät näyttivät hiukan normaalia suuremmilta silmälasien takana. Se oli kirjastonhoitaja. Hänen suupielestään valui verta ja se kupli, kun hän yritti hengittää. Kun laskin käteni hänen vatsalle tunsin jotain lämmintä ja märkää käteni alla. Silloin näin hänen vatsassa törröttävän puukon. Puukon kahva oli tehty jostain mikä näytti luulta. Kirjastonhoitajan kasvoilla oli pelokas ilme. Hän nosti kätensä ja osoitti minun taakseni. ''Hän.'' Kirjastonhoitaja sanoi heikosti. Sitten näin kuinka punainen hehku alkoi hiipumaan.

''Älä nukahda! Pysy hereillä!'' Minä huusin, ja kuulin kuinka Mike lähti juoksemaan suuntaan mihin kirjastonhoitaja oli osoittanut. ''Kuka tämän teki sinulle?'' Kysyin ja ravistelin häntä hieman, jotta hän ei nukahtaisi.

''Hän...'' Kirjastonhoitaja sanoi ja sitten hänen päänsä valahti sivulle ja punainen hehku katosi. Minä katsoin hänen pelokkaita kasvoja hetken. Sitten liikuin hänestä hieman kauemmaksi ja istuuduin sammalelle. Hautasin kasvoni verisiin käsiini. Mieleeni alkoi hiipimään ajatuksia. Ajatuksia mitkä syyttivät minua siitä, että kirjastonhoitaja kuoli. Minä olin käynyt hänen luona ja sen takia hänen hehku oli muuttunut punaiseksi.

Mike tuli takaisin hengästyneenä. ''Onko hän kuollut?'' Hän kysyi ja yritti tasoittaa hengitystään.

''Kyllä.'' Minä sanoin ja Mike kirosi kovaan ääneen.

''Mitä täällä tapahtuu?'' Hän sanoi osoittamatta kysymystään kenellekkään. ''Tämä on jo kolmas kuolema parissa päivässä.''

''Löysitkö tai näitkö metsässä ketään?'' Kysyin ja menin taas polvilleni kirjastonhoitajan viereen. Tarrasin puukon kahvasta kiinni ja vetäisin sen irti. Sitten pyyhin verisen terän kirjastonhoitajan paitaan. Laitoin puukon taskuuni. Kuka ikinä puukon omistikin, päätin palauttaa sen. Hän saisi maksaa teostaan.

''En.'' Mike sanoi. ''Kuka ikinä tuon tekikin, hän on nopea.'' Hän sanoi ja nosti ruumiin voimillaan ilmaan. ''Käydään hautaamassa hänet.''

Tunnin kuluttua minä olin taas kotona suihkussa. Pesin veret pois käsistäni ja kasvoistani. Suihkun jälkeen istuin terassilla ihmetellen, että kuka kirjastonhoitajan oli tappanut. Ja miksi. Liittyikö se jotenkin minuun? Hän oli hehkunut keltaisena, mutta sitten kun kysyin häneltä, että pystyikö puolienkeli näkemään jos joku oli kuolemaisillaan, hän oli alkanut hehkua punaisena.

Olin niin uppoutunut mietteisiini, että kun kuulin asuntoni ovelta ääniä nappasin luukahvaisen puukon pöydältä käteeni valmiina survaisemaan sen henkilöön joka oli ovella. Havahduin kuitenkin nopeasti. Ei kukaan pääsisi asuntooni ellen avaisi itse ovea hänelle. Kävelin ovelle ja näin maassa valkoisen muistilapun. Otin sen käteeni ja luin. ''Tule huomenna kello 12:00 Engelin keskuspuistoon. Odotan sinua omenapuun luona. Terveisin isäsi.''

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Hehku - Osa 2 2018-05-10 09:39:46 iBOB
Arvosana 
 
3.5
iBOB Arvostellut: iBOB    May 10, 2018
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tässä kuvataan hyvin nuorten välistä vuorovaikutusta ja heidän ajatusmaailmaansa. Juonen jännitys pysyy yllä ja mysteeri tihenee. Kuvittelin aluksi punaisen hehkun tarkoittavan, että puolienkelin vanhempi on langennut enkeli kuten lucifer, mutta kuoleman ennustaminen on myös kiehtova idea. Hyvää pohdintaa siitä, mitä todella merkitsisi omata voimia kuten ajatusten luku tai tietää milloin ihmiset kuolevat. Kaikkihan me kai joskus leikittelemme ajatuksella, että meillä olisi supervoimia mutta harvoin silloin tulee pohdittua niin syvällisesti, että moinen voima voisi yhtä hyvin olla kirous kuin siunaus. Käsittelet hyvin synkkiä ja syviä teemoja, kuten kuolema, päihderiippuvuus, masennus ja itsemurha. Ehkä toisinaan tulee vähän vaikutelma, että hahmot toipuvat ikävistä kokemuksista oudon nopeasti, mutta näiden kokemusten vaikutus heidän tunnemaailmoihinsa on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, joten vaikutelma on kutakuinkin realistinen.

Sanojen taivuttaminen, etenkin omistusmuodoissa,tuntuu välillä unohtuvan. Seurauksena on puhekielinen vaikutelma, joka kuulostaa kaunokirjallisessa tekstissä kököltä, ellei satu olemaan osa repliikkiä.
esim.
väärin: oikein:
Ihmettelin miten hänen hiukset.. ...hänen hiuksensa
näin kyynelen valuvan hänen poskella. ....hänen poskellaan
Ehdin nähdä vilauksen hänen vatsalihaksista.. ...hänen vatsalihaksistaan..

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS