Pimeyttä. Sakeaa mustaa savua. Kurjuutta, ahdistusta ja pelkoa. Savun keskeltä pilkottivat valkoiset linnun kasvot. Mustina tuijottavat isot silmät.
"Herää Vail! Herää!"
Hento valkea valo pimeyden keskellä.
"Vail sinun täytyy herätä!"
-Caera?
Sokaisevan kirkas valonvälähdys. Vail avasi hätkähtäen silmänsä. Hän makasi multaisessa maassa ja hänen päänsä yläpuolella levittäytyi puunlatvojen muodostama lehtikatos ja sitä peittävät hämähäkinverkot. Aamuauringon ensimmäiset säteet alkoivat hiljalleen pyrkiä latvuston lävitse. Vail häkeltyi. Muistikuvia ryöpsähti päähän ja hän ymmärsi olleensa tiedottomana monta tuntia. Viimeksi oli ollut ilta. Tunto palasi hänen kehoonsa ja kauhukseen hän huomasi, että hänen päällään hääri sadoittain hämähäkkejä, jotka punoivat ohuita seittisäiketä kiinni hänen vartaloonsa. Vail nousi inhosta huudahtaen istualleen ja huitoi hämähäkkejä päältään ja nyhti seittiä vaatteistaan. Hän hypähti seisomaan ja puisteli loput hämähäkit pois päältään. Sitten hän tunsi ihoaan vasten kuinka moni eksynyt otus vaelsi hänen lahkeidensa ja paitansa sisällä ja alkoi raivokkaasti hypellä ja ravistella vaatteitaan. Saatuaan vapaamatkustajat vaatteistaan hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Hänen toverinsa makasivat maassa ja heidänkin päällään parvi hämähäkkejä kehräsi seittiään. Myös Hämäränhäntä makasi kyljellään maassa. Hevosen päällä vipelsi valtaisa armada pikkuotuksia. Kaikki näyttivät hengittävän. Vail muisti valtaisaan seittimyttyyn käärityn kauriin ja häntä puistatti. Jos hän ei olisi herännyt, heille olisi käynyt samoin. Vimmoissaan Vail hätisteli hämähäkkejä toveriensa päältä sekä potki ja talloi karkuun pyrkiviä otuksia, kuitenkin varoen visusti astumasta mustavalkoisten sienten muodostamien kehien sisälle.
-Se siitä kaikkien elävien olentojen kunnioittamisesta, hän ärjyi mielessään.
Saatuaan hämähäkit hätistettyä, hän tiedosti kehossaan olevat kymmenet kutisevat puremat, jotka eivät tosin olleet hyttysen pistoa kummoisempia. Vielä oli yksi ongelma. Kuinka hän saisi muut tajuihinsa?
Vail kumartui Meian viereen ja alkoi penkoa tämän vyöllä roikkuvia kangaspussukoita.
-Mustia massapalloja, ei. Entäs tämä... ei, Vail mutisi mielessään käydessään läpi pussukoiden sisältöä.
Lopulta hän löysi jotain lupaavaa. Pienen lasipullon, jonka sisällä oli kirkasta nestettä. Pullon kyljessä luki: yleisvastamyrkky.
-Kannattanee kokeilla, Hän tuumasi.
Varovasti Vail tuki Meian syliinsä puoli-istuvaan asentoon. Sitten hän irrotti pullosta korkin, raotti Meian suuta ja tiputti sinne muutaman pisaran nestettä. Vähään aikaan yhtään mitään ei tapahtunut. Sitten Meia alkoi hitaasti raottaa silmäluomiaan ja hetken päästä jo katseli Vailia hämillään. Kankeasti tyttö nousi istualleen ja katseli silmät suurina ympärilleen.
"Mitä oikein tapahtui?"
"Nuo sienet alkoivat suihkuttamaan jotain kaasua ja meiltä meni taju. Luulenpa, että Caera pelasti meidät palauttamalla minut tajuihini. Muuten olisimme uinuneet ties kuinka kauan ja luultavasti päätyneet hämähäkkien ruoaksi"
Meia värähti hieman viimeisen lauseen kohdalla, mutta totesi sitten vakaalla äänellä:
"Tosiaan. Noidankehät"
Vail ojensi Meialle vastamyrkkypullon.
"Osaat luultavasti annostella tätä paremmin kuin minä"
"Todennäköisesti. Hyvä että hoksasit penkoa tavaroitani"
"En olekaan mitään puupääainesta", Vail naurahti. Sitten hän vakavoitui ja sanoi: "Mitenköhän me pääsemme tästä kuiville? Noita sienirenkaitahan on joka paikassa"
"Luulenpa, että saatamme olla turvassa. Sienten myrkkyvarastot lienevät nimittäin tällä hetkellä tyhjillään"
Meia nousi seisomaan ja käveli erään sienikehän luokse.
"Peitä suusi ja nenäsi paidankauluksella", hän sanoi Vailille ja painoi oman hihansa kasvojaan vasten. Sitten hän astui varovasti noidankehän sisälle. Sienistä pöllähti vain pieni vihreä pilvi, joka ylsi hädintuskin puolisääreen.
"Aivan kuten arvelinkin", Meia totesi hymyillen.
Hän ryhtyi juottamaan kullekin taintuneelle matkakumppanille pari pisaraa vastamyrkkyä. Kun kaikki olivat taas tajuissaan ja kuulleet miltei joutuneensa hämähäkkien ravinnoksi, matkaa jatkettiin.
Meia otti paikan joukon johtajana, uusiin loihtijoiden ansoihin törmäämisen varalta. Se oli muutenkin luontevaa, sillä hän varmisti aina välillä kompassiaan katsomalla, että he olivat edelleen menossa oikeaan suuntaan. Hämähäkkien alueen loputtua, metsäkin kävi pian selkeästi avarammaksi ja helppokulkuisemmaksi. Myrkyn jäänteet kuitenkin painoivat vielä matkalaisten vireystilaa alaspäin ja he raahustivat eteenpäin uupuneina ja uneliaina, mikä johti useaan läheltä piti -tilanteeseen maassa kiemurtelevien petollisten juurakoiden kanssa. Vähän matkan kulkemisen jälkeen, heidän päänsä alkoivat jo selkiytyä. Lisäksi he tulivat lopulta sellaiseen osaan metsää, jossa kasvoi enimmäkseen nuorempia puita. Niiden juuret eivät tunkeneet yhtä hanakasti maanpinnan yläpuolelle. Hämäränhäntä hirnahti.
-Ehkä se innostui maaston muuttumisesta helppokulkuisemmaksi, Vail naurahti mielessään.
Koko päivä kului eteenpäin vaeltaessa, ilman sen kummempia tapahtumia. Meia johdatti joukkoa, tarkistellen kompassistaan, että heidän kulkusuuntansa pysyi oikeana, sekä tehden välillä havaitsemisloitsuja, siltä varalta että he saattaisivat saada seuraa. Lopulta aurinko oli laskenut ja pimeys laskeutunut metsään. Retkikunta leiriytyi yöpymään pienelle metsäaukealle. Aukean keskelle kasattiin nuotio. Vail kaivoi esiin tulukset ja ryhtyi sytyttämään nuotiota. Hän iski ja iski piikiveä ja tulusrautaa toisiaan vasten, mutta kipinät eivät vain suostuneet tarttumaan lehdistä ja kepeistä vuolluista lastuista kasattuihin sytykkeisiin.
"Annas kun minä", Meia sanoi. "Ignita pyros", hän lausui ja sytykekasa leimahti liekkeihin.
"Nyt kyllä leveilet", Vail tuhahti.
"Enpäs. Älä viitsi olla noin hapan", Meia mutristi huuliaan ja teeskenteli loukkaantunutta.
Nuotio paloi iloisesti ja pian liekit antoivat tilaa hehkuvalle hiillokselle. Uupuneet ja nälkäiset matkalaiset paistoivat tikunnokkaan työnnettyjä juureksia hiilloksen lämmössä. Lähinnä porkkanan ja punajuuren paloja, joista tuli kuumennettuna oikein maukkaita. Ruokailun aikana kerrottiin tarinoita ja vitsejä. He nauroivat yhdessä, etenkin kun väsymyksen takia naurupyrskähdykset olivat tavallistakin herkemmässä. Jopa Teor tuntui hetkeksi unohtavan kalsean, elämään kyllästyneen asenteensa. Kun he olivat syöneet, sovittiin vahtivuoroista. Vail sai ensimmäisen vahtivuoron. Muut kävivät makuulle maahan ja kääriytyivät viittoihinsa. Ei mennyt kauakaan kun jo kaikki Vailia lukuun ottamatta näyttivät vaipuneen uneen. Hän katseli taivaalle. Lehtikatos oli tässä osassa metsää paljon harvempi ja rikkonaisempi, kuin sillä alueella, jonka läpi he olivat aiemmin taivaltaneet, joten tähtitaivaan saattoi nähdä selvästi. Jostain kuului hiljaisuutta halkovia kahahduksia, kun jokin kookas lintu lennähti puusta toiseen. Vailin ei tarvinnut kauaa arvuutella mikä lintu oli kyseessä, sillä korahtava rääkäisy paljasti eläimen korpiksi. Jostain kauempaa alkoi kantautua vaimeaa mustarastaan laulua. Vail keskittyi kuuntelemaan. Linnun visertävä ääni miellytti häntä. Vail istui katselemassa tähtiä, kunnes valpastui huomatessaan liikettä silmäkulmastaan.
"Sopiiko liittyä seuraan? En oikein saa unta", Meian kuiskaus kuului hämärän keskellä.
"Kaikin mokomin", Vail hymähti.
Hetken he istuivat hiljaa ja puhuivat sitten lyhyesti päivän tapahtummista. Meia vaikutti tavanomaista harvasanaisemmalta.
"Painaako jokin mieltäsi?", Vail kysäisi.
"No jaa. Lähinnä pyörittelen uhkakuvia päässäni. Jos jotenkin joudumme tilanteeseen, jossa vastassamme on useampi kokenut noita tai velho, olemme aika pulassa."
"No toivotaan sitten, ettei niin käy."
"Toivoa sopii."
He istuivat taas hetken hiljaa katsellen taivasta, kunnes Meia totesi olevansa riittävän väsynyt mennäkseen nukkumaan. Vail jäi katselemaan itsekseen tähtiä siihen asti, että arvioi hoitaneensa vahtivuoronsa. Sitten hän herätti Dorrenin. Suuri miehenköriläs murahti unisesti, noustessaan istuvaan asentoon. Vail asettui pitkäkseen maahan ja nukahti melkein samantien, sillä hän oli viettänyt sen verran matkamiehen elämää, että oli tottunut nukkumaan hyvinkin epämukavilla alustoilla ja vieraissa ympäristöissä.
Vail havahtui ja katseli ympärilleen. Aamuhämärä oli jo hiipinyt yön pimeyden tilalle. Arren ja Amana olivat valveilla ja juttelivat hiljaa. He alkoivat nauraa, yrittäen tehdä sen kuitenkin niin vaimeasti, etteivät muut heräisi. Sitten Amana kietoi käsivartensa Arrenin kaulaan. Arrenin käsi, joka poikkeuksellisesti ei ollut verhottuna jyhkeään metalliseen hanskaan, hakeutui Amanan lanteille. Vail tuijotti yllättyneenä, kunnes tiedosti ettei se ollut erityisen kohteliasta. Hän vetäytyi takaisin makuulle ja teeskenteli nukkuvaa. Lopulta muutkin ryhmän jäsenet alkoivat hiljalleen havahtua, ja Arren ja Amana lopettivat suosiolla herkän hetkensä. Matkalaiset keräilivät kamppeitaan ja Dorren potki multaa hiilloksen päälle. Elar kävi hakemassa Hämäränhännän joka torkkui seisaaltaan vähän matkan päässä puun vieressä. Retkue jätti leiripaikan taakseen ja jatkoi matkaa Meia edelleen etunenässä.
"Miten pitkä matka niille raunioille vielä on?", Meian takana kulkeva Marach kysäisi.
"Sanoisin, että noin kolmekymmentä kilometriä", Meia arveli.
Jossain vaiheessa Vailista alkoi tuntua jotenkin omituiselta. Siltä kuin heitä tarkkailtaisiin. Tunne voimistui, eikä hän saanut ravistettua sitä pois mielestään. Silmäkulmastaan hän näki näkökenttänsä rajoilla liikahduksen. Vail käännähti nopeasti katsomaan. Hän ehti silmänräpäyksen varautua hyökkäykseen, mutta tajusikin hetimmiten, että liikkuja olikin ollut vain matalalla puun oksalla istuva korppi. Korppi tuijotti häntä yönmustilla silmillään. Vailia puistatti, vaikka hän tiesi että korppeihin liittyvä taikauskoinen pelko oli pitkälti aiheetonta ja liittyi lähinnä niiden älykkyyteen ja haaskansyönnin sekä kokomustan värityksen tuomiin synkkiin mielikuviin. Siltikin, korpin läpitunkeva ja herkeämätön tuijotus tuntui melkolailla karmivalta.
Taivallettuaan likipitäen puolet Meian arvioimasta jäljelläolevasta matkasta, he pysähtyivät lepäämään. Vail istahti lahoavan kannon päälle, leikkasi puukolla siivun juustoa kuivan leivänkannikan päälle ja alkoi järsiä sitä.
"Veteni on jo melkein lopussa", Stefanos harmitteli heilutellen leiliään.
"Minulla on vielä melkein puolet jäljellä", Marach naurahti.
"No sinä oletkin tarponut hiekkadyyneillä koko ikäsi. Olet niinkuin ne ka.. kaa. Mitä ne ovat ne muhkuraselkäiset otukset, joilla te ratsastatte. Ne jotka pärjäävät tosi vähällä vedellä?"
"Kameleita"
"Aivan niin kameleita, niinhän se olikin"
Muut naureskelivat hiljaa kaksikon sananvaihdolle. Vailin nauru lopahti. Jokin tuntui olevan pielessä. Hän aisti sen. Vail vilkaisi Meiaa. Tämänkin ilme oli muuttunut yllättäen huolestuneeksi.
"Saamme seuraa!", Meia huudahti.
Vesileilit ja eväät tipahtivat maahan ja aseisiin tartuttiin. Siinä samassa tiheästä pensaikosta syöksyi valtava örisevä olento.
