Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Ruohovelho osa 3
QR-Code dieser Seite

Ruohovelho osa 3

Selasin kiihdyksissäni kirjaa nimeltä Mystiset kasvit, jonka olin napannut hovilääkärin kirjahyllystä. Olin jo lukenut basiliskipavusta kertovan sivun. Vieressä olevan kuvan kasvi oli näyttänyt lähes yhtä karmivalta kuin sen ominaisuudetkin. Pitkä kapea varsi. Pitkät, ohuet ja sahalaitaiset hieman hyönteisen jalkoja muistuttavat lehdet. Olin saanut kuvasta kylmiä väreitä.
-Jossain sen on pakko olla, tuskailin mielessäni selatessani kirjaa. Sitten nappasi. Löysin sivun, jolla oli kuva pienestä ja sirosta vaaleansinisestä kukasta. Piirroksen alla luki: Elämän pisara.
Haravoin katseellani tekstisivua kunnes löysin etsimäni: ...Parantaa myrkytyksen aiheuttaman halvauksen, toimii lukuisiin eri myrkkyihin kuten ukonhattuun, basiliskipapuun, ...
Seuraavaksi etsin tiedon kasvupaikasta: ... Kasvaa tiheissä ja varjoisissa lehtometsissä, kuten Kuninkaanmetsässä. Viihtyy tyypillisesti tammen juurella...
-Melko tarkka kuvaus kasvista, jota monet pitävät satuna. Toivottavasti tässä on jotain perää, Mietin. Menin kertomaan löydöstä isälleni.

Seuraavana aamuna retkikuntaa Kuninkaanmetsään koottiin kasaan. Sir Mattin lisäksi ryhmään kuului kolme sotilasta. Heistä yksi oli Ern, jonka näkö oli jo täysin entisellään. Kahden muun nimeä en muistanut, mikäli niitä olin koskaan ylipäätään kuullutkaan. Avasin isäni työhuoneen oven ja astuin sisään. Olin päättänyt lähteä retkikunnan mukaan. Esitin asiani isälle. Hän ei suhtautunut siihen kovin suopeasti.
"Ehdottomasti ei!", isä murahti, "Olen jo vaarassa menettää yhden lapsen. En voi riskeerata sinunkin turvallisuuttasi"
"Osaan huolehtia itsestäni. Sitä paitsi, ei minulla ole hätää kun sir Matt on mukana"
"Siltikään ei"
"Minua tarvitaan. Tunnen kasvit parhaiten. Olen paras mahdollisuus löytää elämän pisara", intin..
"Vastaukseni on kaikesta huolimatta edelleen ei"
Kinasimme asiasta kunnes kummankin äänensävy alkoi kohota uhkaavan korkealle. Ylättäen äitini astui huoneeseen. Hänellä oli yllään tyylikäs, mutta hillitty vihreä mekko. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin väsymyksen uurtamat ja melkein yhtä kalpeat kuin ruumiilla. Jostain syystä arvelin, että hän oli kuullut väittelymme ja oli täysin perillä siitä mitä asia koski. Uumoiluni osui oikeaan.
"Anna pojan lähteä", hän sanoi.
"Mutta... etkö ole huolissasi että..."
"Tottakai olen. Mutta jossain vaiheessahan meidän on kuitenkin lakattava holhoamasta lapsiamme", äitini sanoi väsyneellä äänellä.
"Hyvä on sitten, jos kerran välttämättä haluaa lähteä", isäni huokaisi ja mulkaisi minua nyrpeästi.

Muutama tunti myöhemmin hyvästelimme linnan väen ja kuljimme ulos portista hevosten selässä. Matkaa Kuninkaanmetsään oli reilut muutaman kymmentä kilometriä länteen. Leveä hiekkatie vei kohtuullisen lähelle metsää, joten matkanteko sinne asti tulisi sujumaan melko tehokkaasti. Vaaleanharmaa pilviverho peitti aurinkoa, mikä oli miellyttävää, sillä muuten aurinko olisi porottanut läkähdyttävästi niskaamme ja vesileilien sisältö olisi vähentynyt huomattavasti nopeampaa tahtia. Hiekka pöllysi hevosten kavioiden alla. Ern mulkaisi aina välillä minua kylmästi, muttei sanonut mitään. Hän oli selvästi edelleen nyreissään pirunyrttijauheen saamisesta silmiinsä, joskaan ei ollut kertaakaan sen seurauksena osoittanut mitään avointa vihamielisyyttä. Ratsastin sir Mattin vierelle.
"Keneltä Mirjam oikein osti sen korun?" kysyin.
"Se oli joku pulleahko huppupäinen heppu, jonka lähes koko naama oli tuuhean punertavan ruskean parran peitossa", sir Matt vastasi.
"Sen on täytynyt olla Meea Jonintytär valeasussa", uumoilin kuvitellen kuinka tämä olisi voinut vaikka työntää kaapunsa alle viljasäkkejä ja liimata naamaansa hevosen häntäjouhia.
"Nyt kun sanoit, niin hänen äänensä vaikutti tosiaan vähän turhan pehmeältä karvaiseksi ukoksi. Se nainen vaikuttaa todellakin olevan vaarallinen", sir Matt totesi.
"Todellakin", vastasin.

Olimme noin puolimatkassa kun aurinko tuli esiin pilvien takaa, ollen nyt keskipäivän lakipisteessään. Lämpö alkoi heti tuntua niskassa, eikä mennyt kauaakaan kun olimme jo hikisiä ja jouduimme ottamaan runsaat kulaukset vesileileistä. Varsinkin sir Matilla täytyi olla tukalaa haarniskansa sisällä. Kun sitten viimein saavuimme Kuninkaanmetsän laitaan, olivat vesivarantomme vähentyneet huolestuttavasti. Onneksi metsän varjoon päästessämme veden tarve tulisi vähenemään huomattavasti. Poikettuamme hiekkatieltä ja saavuttuamme Kuninkaanmetsän lehtikatoksen varjoihin jouduimme hidastamaan hevosten vauhtia, sillä maassa kiemurteli muhkuraisia juuria johon nämä saattaisivat kompastua. Maasto oli onneksi tasaista, mutta metsä oli tiheän lehtikatoksen seurauksena melko hämärä. Elämän pisara ja muut täällä viihtyvät ruohonjuuritason kasvit selvästi pärjäsivät vähällä valolla.
"Tähyilkää tammia", ilmoitin, "Kasviopuksen mukaan elämän pisarat viihtyvät niiden juurella"
Suurin osa puista oli leppiä, pihlajia tai lehmuksia. Vielä emme olleet ehtineet nähdä yhtäkään tammea tähän mennessä.

Jonkin aikaa kuljettuamme, kuulimme yllättäen omituista ääntä. Aivan kuin joku olisi itkenyt. Hitaasti kuljimme äänen suuntaan ja saavuimme lopulta metsäaukealle. Aukealla oli matala, litteähkö kivenjärkäle, jonka päällä istui joku. Menimme lähemmäksi. Kivellä istui nuori, mustahiuksinen nainen, joka itki lohduttomasti. Hänen ihonsa oli sen verran tumma, että arvelin hänen juuriensa olevan jossain muussa, eteläisemmässä valtakunnassa.
Sir Matt laskeutui hevosen selästä ja meni tytön luokse.
"Mikä hätänä neito hyvä?", Hän kysyi
Tyttö kohotti yllättyneenä katseensa ja katseli meitä hetken silmät suurina. Sitten hän alkoi jälleen nyyhkyttää.
"Pikkuveljeni on eksynyt metsään enkä löydä häntä millään. Hän on kovin arka, enkä tiedä miten hän pärjää itsekseen", tyttö sopersi.
Sir Matt laski suuren kämmensä tytön olkapäälle.
"Me autamme sinua etsimään veljeäsi. Löydämme hänet kyllä", hän vakuutti.
"Voi kiitos", tyttö kuiskasi suoden varovaisen hymyn.
Osa minusta halusi väittää vastaan, sillä mitä nopeammin löysimme elämän pisaran, sitä parempi Mirjamille, mutta en voinut olla tuntematta myötätuntoa tuota poloista ja hänen eksynyttä veljeään kohtaan, joten hillitsin kieleni. Lohduttauduin ajatuksella siitä, että basiliskipavun aiheuttama myrkytys levisi hyvin hitaasti, joten Mirjam ei olisi hengenvaarassa vielä moneen päivään. Sitä paitsi, samallahan kuitenkin saattoi tähyillä elämän pisaroita. Siispä lähdimme auttamaan tätä lohdutonta neitokaista hänen veljensä etsinnässä.

Tyttö oli esitellyt itsensä Ailetaksi. Hänen eksynyt veljensä oli nimeltään Larr.
"Et taida olla kotoisin täältä päin?", sir Matt tiedusteli tytöltä.
Tämä nyökkäsi.
"Tulimme tänne kaukaa etelästä. Minä, veljeni ja isäni. Äitini kuoli jo kun olin lapsi. Lähdimme koska maassamme ei ollut enää turvallista asua sen jälkeen kun rahvas kansanosa nousi kapinaan yläluokkaa vastaan. Isäni kuoli matkalla tulehtuneeseen haavaan, eikä minulla ole enää muita kuin veljeni", Aileta kertoi surumielisesti.
Nyökkäilimme kaikki myötätuntoisesti. Huolestuttavia kirjeitä ja kuulopuheita monien etelän maiden levottomasta tilanteesta saapui vähän väliä.
"Miten ja milloin oikein eksyitte toisistanne?", kysyin.
"Se tapahtui viime yönä. Heräsimme susien ulvontaan ja kuulimme niiden lähestyvän, joten lähdimme juoksemaan pakoon ja hukkasimme toisemme", Aileta kertoi tuskaisella äänellä.
Yritin saada ääneeni mahdollisimman lämmintä ja rohkaisevaa sävyä, "Osaatko kertoa missä päin metsää se suurinpiirtein tapahtui?"
"Sanoisin että tuohon suuntaan", tyttö osoitti tulosuunnastamme katsottuna etuviistoon oikealle.

Metsä alkoi hämärtyä entisestään laskevan auringon tunkiessa säteitään yhä vähemmän paksun lehtikatoksen lävitse. Olimme hajaantuneet tasaisin välein leveäksi rintamaksi ja kuljimme eteenpäin huudellen pojan nimeä.
"Larr! Larr!"
Tähyilin samalla ympäristöstä tammia ja haravoin katseellani maasta pilkahduksia sinisestä kukasta. Tarkistin aina välillä, että minulla oli edelleen näköyhteys vasemmallani kulkevaan Erniin ja oikealla muodostelmassa olevaan sir Mattiin, jonka hevosen selässä oli nyt myös Aileta. Vaelsimme pitkään samaan suuntaan Larrin nimeä tuloksetta toistellen ja pimeys alkoi jo hiipiä metsän ylle.
"Pakko sytyttää soihdut jos aiomme jatkaa!", huudahdin.
Puiden seasta kiiri myöntäviä vastauksia. Kaivoin satulalaukusta soihdun ja tulukset. Kiilasin soihdun reisieni väliin ja iskin tulusraudalla piikiveä. Muutaman yrityksen jälkeen sain kipinän tarttumaan soihdun päähän kiedottuun, öljyssä liotettuun kangasrättiin. Puhalsin varovasti ja soihdun pää leimahti palamaan. Katselin sivuilleni. Muidenkin soihdut syttyivät pian halkomaan valollaan orastavaa pimeyttä.

Kaikkien saatua sytytettyä soihtunsa jatkoimme etsimistä. Jonkun aikaa kestäneen vaeltelun ja huutelun jälkeen, pimeyden yhä tihetessä, olimme jo luopumaisillamme toivosta. Sitten jostain äkisti vastattiin huutoihimme.
"Apua! Auttakaa!"
"Se on Larr", Aileta ilmoitti kiihtyneenä.
"Larr missä olet! Minä täällä Aileta!"
"Olen täällä! Tulkaa auttamaan!", kajahti ääni etuviistosta oikealta.
Kiirehdimme äänen suuntaan ja löysimme Ailetan veljen. Mutta hän ei ollut yksin. Nuori poika oli painautuneena paksua puunrunkoa vasten. Häntä kierteli muriseva suurikokoinen susi. Tunsin kylmiä väreitä. Ihme että hän oli vielä hengissä. Yön synkkyydessä oli vaikea sanoa varmasti, mutta arvelin pojan olevan suurinpiirtein itseni ikäinen. Susi kääntyi katsomaan meitä pimeässä kiiluvilla silmillään. Se ei ollut säikähtänyt lähestyvien kavioiden kopsetta, eikä osoittanut meidät nähtyäänkään mitään perääntymisen merkkejä. Hevoset hirnahtelivat hermostuneesti.
"Ihan rauhassa Halla. Kyllä tämä tästä", kuiskailin rauhoittavasti hevoselleni.
Sir Matt laskeutui haarniskastaan huolimatta vuosien kokemuksen tuottamalla sulavuudella alas hevosen selästä. Hän veti miekkansa tupesta ja lähestyi petoa. Otus murisi paljastaen suuret terävät hampaansa. Sir Matt eteni pelottomasti miekka ja soihtu kohotettuina. Peto näytti valmistautuvan hyökkäykseen. Sir Matt leikkasi ilmaa edessään napakoilla miekan sivalluksilla ja piti soihdun suunnattuna eläintä kohti. Onneksi hänellä oli haarniska. Hetken muristuaan ja selvästi mittailtuaan tilannetta, susi tuli siihen tulokseen että oli viisaampi perääntyä ja luikki metsän kätköihin.
Aileta hyppäsi hevosen selästä ja ryntäsi veljensä luokse. He halasivat tiukasti.
"Minä niin pelkäsin sinun puolestasi", Aileta sopersi.
Lopettettuaan veljensä halaamisen Aileta meni sir Mattin luokse.
"Kiitos. Olitte todella urhea", tyttö sanoi ja antoi ritarille suukon suoraan huulille.
Sir Mattin häkeltynyt ilme soihdun valossa oli vertaansa vailla.

Päätimme leiriytyä loppuyöksi. Sytytimme nuotion ja keräännyimme sen ympärille.
"Noniin. Me neljä..", sir Matt viittasi itseensä ja kolmeen sotilaaseen, "..Jaamme ajan auringonnousuun asti vahtivuoroihin. Randel voi vaikka aloittaa ja herättää Toddin noin kahden tunnin sisällä. Todd herättää sitten minut ja minä vuorostani Ernin. Kysyttävää?"
"Minä voin kyllä myös osallistua", Aileta ilmoitti.
"Neiti hyvä. Olette kokeneet kovia ja tarvitsette lepoa", sir Matt totesi ykskantaan.
"Mutta..."
"Minä vaadin"
"Hyvä on", Aileta huokaisi, mutta soi sir Mattille vienon hymyn.
Kävimme kaikki nukkumaan, paitsi Randel joka jäi valveille istumaan nuotion ääreen. Minun oli vaikea nukahtaa, sillä päässäni pyöri uhkakuvia suuresta sudesta ja sen mahdollisista tovereista väijymässä yön varjoissa. Lopulta väsymys vei voiton ja vaivuin tiedottomuuteen uhkaavasta vieraasta ympäristöstä ja muhkuraisesta sekä epämukavan kovasta alustasta huolimatta.

Havahduin unesta, jossa minua jahtasi lauma susia. Jäin paikalleni makaamaan hiljaa ja yritin nukahtaa uudestaan, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Pimeys oli jo kuihtunut aamuhämäräksi. Raollaan olevien silmäluomieni välistä näin jotain odottamatonta. Todd ei istunut vartiossa yksin sillä myös Aileta oli hereillä ja nämä kaksi juttelivat kuiskaten. Sitten yllättäen Aileta kiepautti itsensä Toddin syliin ja suuteli tätä. Makasin hiljaa paikallani katsellen häkeltyneenä ja hieman kiusaantuneena kuinka kaksikko hyväili ja suuteli toisiaan. Lopulta Aileta irrottautui sotilaan syleilystä.
"Menen nyt takaisin nukkumaan", hän kuiskasi hiljaa ja kömpi sitten omalle paikalleen makaamaan. Todd jäi istuskelemaan vartioon. Erotin nuotion valossa hänen tyhmän näköisen virneensä. Aika kului enkä edelleenkään saanut unta. Lopulta Todd nousi ja käveli oikealla puolellani nukkuvan sir Mattin luokse.
"Herätkää. Sir Matt. On teidän vuoronne vartioida", sotilas kuiskasi napakasti ja ravisteli sir Mattia olkapäästä.
Muutaman yrityksen jälkeen hän tajusi ettei saanut sir Mattia hereille.
"On siinä unikeko. Herätän sitten Ernin tässä välissä, jotta ritari rohkea saa kauneusunensa", Todd puuskahti itsekseen. Hän herätti Ernin ja asettui sen jälkeen pitkäkseen nuotion lähelle. Pian hän jo kuorsasikin.
-No on sinuakin kyllä unenlahjoilla siunattu, ajattelin.
Vilkaisin syrjäsilmällä Erniä, joka istui paikallaan kuin patsas lahoavan puunrungon päällä aavistuksen muita kauempana nuotiosta. Yllätyksekseni huomasin, että Aileta ei nukkunutkaan vaan oli noussut istualleen. Hän vilkaisi ympärilleen kuin aavistaen, että häntä tarkkailtiin. Teeskentelin nukkuvaa. Tytöllä oli kädessään jotain mikä näytti olevan pikkuinen lasipullo. Hän otti siitä pienen kulauksen. Mitähän sekin mahtoi olla? Sitten Aileta nousi ja käveli Ernin luokse. He vaihtoivat muutaman sanan, jonka jälkeen tyttö istui sotilaan viereen puunrungolle. Jonkin aikaa he juttelivat hiljaa. Mitä oikein oli tekeillä? Vielä häkeltyneempi olin kun Aileta nosti jalkansa Ernin syliin ja kietoi kätensä tämän kaulaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Aileta oli kevytkenkäinen viettelijätär. Mutta sitten paljon huolestuttavampi ajatus pulpahti mieleeni. Yritin luoda mielessäni mahdollisimman tarkan kuvan Ailetan kasvoista hetkeltä jolloin olimme tavanneet hänet. Tein järkyttävän havainnon, joka antoi selityksen myös pienelle lasipullolle.
Ponnahdin pystyyn huutaen: "Ei! Seis!"
Kompuroin yllättyneen kaksikon luokse.
"Mikä piru sinua riivaa Dan!?", Ern sähähti.
Jossain muussa tilanteessa olisin muistuttanut hänelle, miten linnanherran poikaa puhuteltiin. Nyt kuitenkin vain poimin Ernin vesileilin maasta ja kaadoin sen sisällön Ailetan päähän.
"Lopeta!", tämä kirkui.
"Oletko menettänyt viimeiset järjenrippeesi!?", Ern ärähti.
Sitten hän kuitenkin kalpeni katsoessaan Ailetaa. Pieniä vanoja mustaa ja ruskeaa väriäainetta valui pitkin tämän kasvoja. Eipä ihme ettei tämä ollut kivellä itkiessään vuodattanut kunnolla kyyneliä.
"Meea Jonintytär. Eipä ole ilo tavata", sanoin kylmästi.

Jatkuu

















Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Ruohovelho osa 3 2018-02-15 18:03:15 Marinka
Arvosana 
 
3.0
Marinka Arvostellut: Marinka    February 15, 2018
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Mielenkiintoinen teksti ja hyvät välit olit jättänyt joten tämän jaksoi lukea loppuun asti.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS