Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Ruumishuonekaupunki (synopsis)
QR-Code dieser Seite

Ruumishuonekaupunki (synopsis)

Ruumishuonekaupunki

Luku 1

Dan Jackman istui huoneensa nurkassa piirrellen vihkoonsa. Piirustus esitti isoja hämähäkkejä jotka hyökkäsivät kaikki yhdessä samaan aikaan seittiin tarttuneen avuttoman kärpäsen kimppuun. Musiikki täytti lujaäänisesti koko huoneen ja kun huonetta katsoi tarkemmin, niin se oli itse asiassa synkkä jopa nuoren teini-ikäisen huoneeksi.

Sen joka puolella seinät olivat täynnä lukuisien toinen toistaan kovempien metalliyhtyeiden julisteita, lippuja ja logoja. Lisäksi huoneen lattialla, seinillä, katossa sekä ikkunoissa juoksenteli jos jonkinlaista pientä ja vähän suurempaakin olentoa. Koppakuoriaisia ja torakoita, hiiriä ja rottia. Muutaman mainitakseni. Ja olivatpa ne sitten miten vastenmielisiä tahansa muiden Ruumishuonekaupungin asukkaiden mielestä niin silti ne olivat Danin lemmikkejä. Lemmikkejä joita hän rakasti niin syvästi, että jopa Danin pitkissä ja takkuisissa mustissa hiuksissaan juoksenteli vapaasti edes takaisin noita pieniä kaikenkarvaisia olioita ja ötököitä.

Joku koputti oveen.

"Sisään." Dan tokaisi nostamatta katsettaan piirustuksesta.

***

"Moikka. Sally tässä. Lohikäärmeen tytär." sanoi huoneeseen astunut nuori tyttö. "Mitäs sulle kuuluu, Dan? Onko kaikki ihan hyvin?"

Tyttö oli suunnilleen samanikäinen Danin kanssa. Mikä tarkoittaa vuosissa noin 15-16- vuotiaita teinejä.

Tai ainakin jossain sellaisessa maailmassa jossa sinä hyvä lukija asut. Ja elät ja toimitat joka päiväisiä asioitasi. Mutta, ei täällä. Täällä asiat eivät menneet niin kuin useimmissa muissa maailmoissa ja ulottuvuuksissa, ruumishuonekaupungissa moni asia oli hyvin toisella tavalla. Täällä esimerkiksi asuttiin - no, ruumishuoneissa. Ja, ne eivät olleet mitään mukavia paikkoja, sen verran voin sanoa. Ne olivat hyvinkin inhottavia paikkoja täynnä kaikkea inhimilliselle elämälle synkkää ja vierasta. Ja lisäksi ruumishuonekaupunki löyhkäsi tunkkaiselle kalman hajulle. Sellaiselle johon oli vain pakko tottua jos meinasi hengittää, vaikka ei siihen koskaan tottunut täysin. Se tuntui aina leijailevan jossain nenän lähettyvillä, meni kaupungissa sitten minne vaan.

Mutta, jatketaanpa juuri alkanutta tarinaamme: Sally Lohikäärmeen tytär siis astui juuri Danin huoneeseen.

"Miksi et edes katso minua kun puhun sinulle, Dan? Muistat kai mistä puhuimme viimeksi kun
nähtiin? Vai oletko jo unohtanut senkin asian vaikka se on niin tärkeää meille? Vai, pelkäätkö sinä edelleen Herra Huulta? Kyllä minäkin häntä pelkää, mutta..."

"Mitä herra Huulesta, Sally? En minä häntä pelkää, en todellakaan!" Nyt Dan nosti päänsä piirustuksesta ja katsoi vihaisesti Sallyyn.

"Minusta meidän viime keskustelu nyt vaan oli todella typerä. En tosiaan jaksa uskoa siihen, sehän on ihan älytöntä. Että muka maailmassa olisi jotain muutakin kuin tämä ruumishuonekaupunki! Sehän on täyttä soopaa! Usko jo, hyvä Sally, koko maailma ja maailmankaikkeus on tätä samaa kauheaa kaupunkia alusta loppuun saakka ja lopeta haaveilemasta mistään muusta ja paremmasta, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ei ainakaan muualla kuin juuri sinun haaveissasi! Ja, nyt: minulla on muuta tehtävää, minun täytyy saada tämä piirros valmiiksi ennen kilpailun päättymisaikaa. Ja, Herra Huuli muka pelottaisi minua, pyh pyh!"

"Hyvä on, senkin pelkuri! Minä jätän sinut ja kammottavat elukkasi rauhaan ja en halua enää koskaan nähdä sinua. Hyvästi senkin synkkä ilonpilaaja!"

"Hyvästi surkea tylsimys!" Dan huusi ja heitti kädessään olevan kynänteroittimen Sallyn perään.

Sen jälkeen hän jatkoi piirtämistään. Ja yritti parhaansa mukaan unohtaa äskeisen keskustelun. Ja myös herra Huulen josta kuulemme hetken päästä lisää.

Luku 2

Viimein oli kaikkien odottama piirustuskilpailun palkintojen jakotilaisuus.
Kaupungin pääkadun aukion täytti monen kirjava ja löyhkäävä joukko. Paikalla oli niin suurta ylhäisöä kuin tavallisiakin - No, olentoja kaupungista ja sen syrjäkujilta. Kadut täyttyivät ruoka ja arpakojuista, paikalla oli synkännäköisiä jonglööreitä ja rohkeita tulennielijöitä, lihava nuoralla tanssijanainen jolla oli pitkät käyrät viikset, tikarinheittäjiä jolla oli toisessa silmässä lappu jossa oli keskellä loistava timantti ja lisäksi oli kaikenlaisia kilpailuja ja muutenkin hurjaa menoa kuin itse villissä lännessä. Kaikki uhkuivat ja puhkuivat intoa ja odottivat jännityksellä kuka piirustuskilpailun lopulta voittaisi tänä vuonna. Tämä oli ruumishuonekaupungin joka vuotinen traditio ja siltä odotettiin myös paljon.

Ja mitä tuli itse piirustuskilpailuun, niin kilvan voittaja oli se joka oli piirtänyt kaikkein synkimmän ja kauhimman taideteoksen. Tuomaristossa oli paikalla kaikki ruumishuonekaupungin vähänkin silmäätekevät henkilöt ja tärkeimmistä Kuningas Wergas (joka lopulta päätti kilpailun voittajan) ja hänen läheisin apulaisensa jättiläiskokoinen Herra Huuli.

Se mistä herra Huuli oli saanut nimestä oli aika ilmeistä jokaiselle joka näki hänet elävänä edessään. Miehen huulet olivat täynnä nuppineuloja rivissä aina yhdeltä laidalta toiselle laidalle asti. Ja, se miten valtavankokoisen Herra huulen isoihin huuliin oli tulleet nuo nuppineulat oli sellainen asia jota edes Herra Huuli ei itse tiennyt. Asiasta liikkui kyllä paljon taruja, epäilyksiä ja huhuja, mutta kenelläkään ei ollut aivan tarkkoja tietoja asiasta. Nuppineulojen salaisuus oli tosiaan säilynyt aina salaisuutena tähän päivään asti ja sellaisena salaisuutena se tulisi pysymäänkin, siltä asia pahasti näytti.

Herra Huuli seisoi kuninkaansa ja mestarinsa Wergasin vieressä. Hän kuiskasi kuninkaan korvaan:

"Minusta Dan Jackmanin piirustus näyttää aika hyvälle...siinä on ehkäpä jopa voittaja-aineksia. Mutta myös Rubinin piirustus on aika - miten sen nyt sanoisin...korkeatasoinen kaikessa kauheassa synkkyydessään. Muut kilpailijat - pyh! - eivät ole yltäneet oikein samalle tasolle. Danin ja Rubinin synkkyys on aivan omaa tasoaan. Ja se on minun vilpitön mielipiteeni herrani."
"Niin. Niin. Molemmat ovat kyllä aika hyviä ja kammottavan kuvottavan lahjakkaita. Se täytyy kyllä myöntää. No, ehkäpä tosiaan valitsen voittajaksi jomman kumman heistä jos sinulla ei ole enää muuta mielessäsi, herra Huuli."

"Hyvä herrani, tehkää niin, tehkää niin. Se olisi minun mielestäni oikein viisasta. Varsinkin kun ottaa huomion kilpailun palkinnon. Pääsyn ruumishuonekaupungin suurimpaan akatemiaan kuvataideoppilaaksi. Ja akatemiassahan on tietäen hyvin korkea opetuksentaso - sen tietää kaikki - ja sen mestarillisimmat oppilaat luovat aina mitä synkimpiä ja karmeimpia taideteoksia teidän iloksenne ja huviksenne mestarini ja kuninkaani. Ja olisi hyvin hyvin ikävää ja valitettavaa jos sinne pääsisi joku joka ei ole sen opiskelupaikan arvoinen. Hyvin valitettavaa kerrassaan herrani."

Dan istui rivissä muiden kilpailijoiden kanssa ja odotti. Suuri osa heistä oli Danin mielestä täysiä surkimuksia ja nollia joista ei ollut oikein mihinkään.

Ja, kun päivä viimein oli ohi ruumishuonekaupungissa, niin kaikki tiesivät silloin, että Dan Jackman oli kuin olikin voittanut kilpailun ja näin ollen pääsi opiskelemaan ruumihuonekaupungin parhaaseen kuvataideakatemiaan.

Luku 3

Ruumishuonekaupungissa oli taas tavallinen keskipäivä. Taivas akatemian yllä oli myös tavalliseen tapaansa erittäin synkkä, tumma ja ruma. Utuiset pilvet kiertelivät koulun valtavien tornien ympärillä kuin ahneet valtavat käärmeet luoden kammottavia varjoja joka puolelle. Koko maisemasta hehkui jonkinlainen uhkan ja vaaran tunne joka saisi vähintäänkin tavallisen ihmisen niskakarvat pystyyn. Toisaalta, ruumishuonekaupungissa ei ollut tavallisia ja normaaleja ihmisiä, joten se sitten siitä.

Dan Jackman asteli nopeasti eteenpäin pitkin akatemian sokkeloisia, koukeroisia käytäviä ja rappusia. Hän liikkui ketterästi ja kiireisesti eteenpäin, hänellä oli tärkeä tehtävä suoritettavanaan ja vain vähän aikaa hukattavanaan.

Juostessaan yhden kulman ympäri joku tuli häntä vastaan ja molemmat kaatuivat käytävälle. Danin kädessä olleet paperiliuskat lehahtivat ilmaan ja laskeutuivat sitten hetken päästä pitkin poikin käytävää.

Mitä hel...pirua?", Dan puuskahti ja alkoi heti keräämään pitkin lattialle lentäneitä papereitaan. Daniin törmännyt mies auttoi myös häntä papereiden keräämisessä ja pyyteli anteeksi ja pahoitteli tilannetta. Dan kääntyi vihaisena mieheen päin.

"Kuinka te kehtaattekin törmätä minuun. Kuka te oikein luulette olevanne. Tehän...tehän...olette. Rubin, sinäkö se olet?"

"Kyllä. Se olen minä Dan. Rubin tässä."

***

Siitä oli pitkä aika kun miehet olivat tavanneet viimeksi ja he kättelivät kunnolla. Rubin nosti vielä yhden karanneen paperin maasta ja oli ojentamassa sitä Danille mutta katsoikin jostain syystä paperiin tarkemmin. Se mitä hän näki oli aivan uskomatonta ja samalla kiellettyä ruumishuonekaupungin kaltaisessa paikassa:

Paperilla oli luonnos uskomattoman kauniista paikasta. Siinä oli kauniita kivisiltoja joiden alla kulki vienosti solisevia puroja, vihreitä ja lehteviä puita, piknikillä olevia ihmisiä jotka joivat viiniä ja söivät ja nauroivat iloisesti ja viettivät kaikin puolin hyvää aikaa yhdessä.

Rubin katsoi vielä hetken Danin luonnosta, kunnes Dan riuhtaisi nopealla liikkeellä piirustuksen Rubinin kädestä.

"Nyt en ymmärrä." Rubin sanoi ollen vielä hämmästynyt. "Tämähän on kaikkia akatemian sääntöjä ja oppeja vastaan. Mitä sinä oikein olet mennyt tekemään, Dan. Mitä sinä oikein..."
"Huolehdi vain omista asioistasi, Rubin. Minun on mentävä nyt. Älä sano kenellekään mitään, vanno se minulle, vanno se minulle, Rubin!"

"Mutta, mutta..." Rubin aloitti, mutta Dan Jackman oli jo poissa. Ja taas pitkä vana kaikenlaisia ötököitä seurasi Danin perässä minne hän sitten mnikään.

Luku 4

Dan istui kammiossaan piirustuspöydän ääressä. Hän katseli sille levittämiään luonnospapereita. Hänen päässään sotivat ja poukkoilevat erittäin ristiriitaiset ajatukset. Kuinka voin tehdä tämän. Tämä ei ole laillista, ei täällä, ei ruumishuonekaupungissa. Ja, hän jatkoi. Minun on hävitettävä nämä, heti pikimmiten. Mutta enhän voi, en voi tuhota näitä, näissä voi olla pelastus, näissä voi olla pelastus minulle ja...

Dan puuskahti ja huitaisi kädellään pöydällä olevat paperit lattialle.

"Perkele!" hän moitti itseään ja painoi päänsä käsiinsä. "Ei tästä tule mitään, ei yhtään mitään!"

Silloin ovelta kuului vaimea koputus. Hetken päästä ovi aukesi. Siellä seisoi kuninkaan palvelija.

"Kuinka voitte, herra Jackman?" Palvelija kysyi ja jatkoi. "Kuningas kysyy kuulumisianne. Ja hän on myös erittäin kärsimätön. Te olette hänen paras hovitaiteilija ja hän ei ole saanut pitkään aikaa tieltä mitään taideteosta ja hän rupeaa suoraan sanottuna olemaan teidän suhteen hieman, öhöm...malttamaton. Kuningas on määrännyt, että teidän pitää saada uusi ja kammottavan hyvä taideteos valmiiksi korkeintaan viikon sisällä. Ja, jos ette sitä saa aikaiseksi niin...teidät mestataan. Siinäpä siis asiani kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nyt voitte jatkaa sitä mitä olitte tekemässä ja minä poistun. Ja, muistakaa, teillä on viikko aikaa. Vain yksi viikko."

Voi helvetti, Dan ajatteli. Vain viikko aikaa, minun on paras ryhtyä töihin, muuten olen mennyttä, hukassa ja perikadossa. Ja, nämä toiset luonnokset...nämä minä talletan sellaiseen paikkaan, ettei kukaan muu kuin minä löydä niitä koskaan, ei koskaan, eikä ikinään!

Seuraavat viikot Dan työskenteli sulkeutuneena kammioonsa kuumeisesti aamusta iltaan ja yritti parhaansa mukaan saada aikaiseksi mahdollisimman kammottavan ja kauhean maalauksen. Jotta kuningas olisi tyytyväinen ja säästäisi hänen henkensä.
5 Luku
Oli kuningas Wergasin audienssin päivä ja Dan seisoi kuninkaan saliin johtavan oven takana yksin.
Ja peloissaan.
Jopa yleensä Danin ympärillä pyörivät torakat, rotat ja muut olennot pelkäsivät. Sen pystyi päättelemään siitä, kuinka yli puolet niistä oli poissa ja jääneet Danin kammioon odottamaan kovakohtaloista ystäväänsä. Hän oli kuitekin viimein saanut aikaiseksi kuninkaalle taideteoksen ja toivoi kaikella toivomisellaan, että kuningas ilahtuisi hänen maalauksestaan. Viimein oven takaa kuului kolinaa ja ovi aukesi hitaasti ja majesteettisesti. Samalla kuin yksi torakka meni nopeasti Danin kasvojen poikki, Dan näki kuninkaan salin perällä valtaistuimellaan ja astui hieman epäröiden saliin sisään. Kuninkaan palvelija johdatti Danin kuninkaan luokse.
***
"Siinä sinä siis olet!” Kuningas jylisi. “Minulla ei ole koko päivää aikaa, joten sinun on paras näyttää minulle nyt heti jotain hyvää. Ei, korjaan itseäni, sinun on paras näyttää minulle jotain loistavaa, vain paras on kyllin hyvää minulle, poikaseni!”
Dan ryki kurkkuaan hermostuneesti, ryhdisti pukuaan ja avasi viimein kansion jossa taideteos oli. Sieltä luikerteli ulos muutama torakka ja koppakuoriainen lisää. Hän näytti ja antoi maalauksen kuninkaan apurille, uskolliselle herra Huulelle, miehelle joka ei koskaan poistunut kuninkaan rinnalta. Tai, jos poistuikin, niin sitä tapahtui erittäin harvoin ja silloinkin herra Huuli oli yleensä toimittamassa kuninkaan kiireisiä ja erittäin verisiä asioita. Tappamassa tai kiduttamassa jotakin surkeaa ja epäonnista olentoa.
Kuningas katseli maalausta pitkään ja harkitusti. Mies oli selvästikin suuri taiteentuntija ja imi itseensä kaikki maalauksen viivat, piirteet,tunnelmat ja vivahteet. Lopulta mies puhui jylisevällä äänellä nostaen samalla käsiään ylös ja alas:
“Tämä on hyvä. Tämä on eittämättä erittäin hyvä. Pidän siitä miten olet saanut maisemaan niin uhkaavan tunnelman, kuinka nuo kidutetut tuolla vasemmassa alalaidassa suorastaan huutavat loputtomia tuskia ja kipujaan, kuinka tuo synkkä pyövelihahmo kiduttaa uhriaan säälimättä. Mutta, tässä on kyllä yksi kohta mistä en pidä, en sitten ollenkaan! Kuinka olet voinut mennä tekemään tuonne horisonttiin vuorten takaa juuri nousemassa olevan auringon? Mitä olet oikein mennyt tekemään? Jos et olisi hovini paras maalaaja niin teloittaisin sinut alta aika yksikön ja heti! Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi? Antaa kuulua sinä senkin, sinä senkin...”
“Minä. Öhöm. Minä olen tehnyt pahan virheen, herra kuningas...se ei toistu enää. Koskaan. Lupaan sen nöyränä palvelijanasi, herrani! Se ei toistu enää koskaan!”
Kuningas oli hetken hiljaa. Kuiskutteli herra Huulen kanssa jotain mistä Dan ei saanut selvää. Viimein kuningas katsahti tulisesti takaisin Daniin.
“No, niin. Saat anteeksi tämän kerran. Mutta, muista: tämä ei saa toistua enää koskaan. Ja, todellakin tarkoitan: EI KOSKAAN!”
Kuningas katseli vielä hetken Dania paksujen kulmakarvojensa alta ja puhui sitten:
“Sovitaan niin, että sinulla on vielä yksi uusi mahdollisuus. Viikon päästä. Siiheksi sinulla pitää olla jotain erikoisen hyvää minulle tai tosiaan teloitutan sinut armotta. Voit poistua nyt, ole hyvä ja mene menojasi, poika.”
Dan huokaisi syvään. Hän huokaisi toisen kerran syvään. Hänen henkensä oli säästynyt. Ainakin toistaiseksi. Ryhdistytyään Dan poistui kuninkaan salista ja juoksi eteenpäin akatemian pimeitä ja sokkeloisia käytäviä kunnes pääsi kammioonsa ja lukitsi oven visusti perässään.
6. Luku
Oli Keskiyö. Dan istui kammiossaan maalaustelineen edessä märkä sivellin kädessään. Rotat ja koppakuoriaiset, hiiret ja torakat juoksivat ympäri lattiaa, Danin vaatteita ja hiuksia seinällä lepattavan soihdun välkkyvässä valossa. Dan oli taistellut ja tuskastellut uusimman maalauksensa kanssa viimeiset kaksi päivää yhteen menoon nukkumatta ollenkaan ja nyt hän katsoi taideteostaan synkkänä ja murheissaan. Hän painoi päänsä syvälle käsiinsä.
Dan tiesi nyt totuuden maalaamisestaan. Hän ei enää pystynyt tekemään kuninkaalle tai kenellekään muullekaan maalauksia. Ei ainakaan sellaisia missä aiheena piti olla pahuus. Tai rumuus. Tai epätoivo. Tai lika ja saasta.
Hän katsoi tarkemmin edessään olevaa maalausta joka oli vielä hieman keskeneräinen ja märkä paikoitellen. Tämä on hyvä, hän tuumi. Tämä on itseasiassa loistava, parasta mitä olen koskaan maalannut. Mutta, ei, ei, en voi koskaan näyttää tätä kuninkaalle tai herra Huulelle. En koskaan, tai silloin olen viimein kuollutta miestä. Tämä täytyy tuhota niin, ettei siitä jää jälkeäkään ja minun täytyy ruveta maalaamaan kuninkaalle uutta ja mahdollisimman synkkää taulua, niin minun täytyy tehdä, ei ole muuta tietä!
Silloin kammion ovelta kuului vaimea koputus.
“Kuka siellä?” Dan kuiskasi hiiren hiljaa käsi suunsa edessä. Oven takaa kuului rapinaa ja sitten oli taas hiljaista. Seuraavaksi oven alta työntyi huoneeseen kirjekuori. Dan tuijotti sitä ilme välillä kirkastuen, välillä synkistyen. Hän käveli varovaisesti ovelle.
“Mitä tämä nyt oikein on” poika tuumi hiljaa soperrellen, otti kirjekuoren maasta ja repäisi sen auki. Sen sisällä oli kultainen, pimeässä loistava avain, lyhyt kirje sekä piirustus joka näytti kartalta. Kirje oli kirjoitettu kauniilla käsialalla ja haisi huumaavalle tuoksulle jonka Dan tunnisti jotenkin tai jostain. Tuoksu oli selvästi hänen menneisyydestään. Dan ei vaan saanut päähänsä missä oli viimeksi haistanut tuon kauniin parfyymin häivähdyksen.
Hän luki kirjeen.
“Hyvä herra Dan Jackman! Lähestyn teitä vilpittömästi ja pyydän teidän apua. Uskon, että te olette poikkeus! Millä tarkoitan sitä, että kuten kaikki muut ruumishuonekaupungin asukkaat jotka uskovat, että täältä ei ole pois pääsyä, niin te taas uskotte, tai ainakin epäilette, että sittenkin ruumishuonekaupungin rajojen ulkopuolella on jotain...jotain mitä emme ole ennen nähneet...ehkä jotain kaunista.”
Dan keskeytti lukemisen ja mietti lukemiaan sanoja. Mistä tämä nainen oikein puhuu? Mitä hän tarkoittaa sillä, että täältä on pois pääsy? Ja poispääsy mihin? Ja, mitä on tuo kauneus josta hän puhuu, onko se sitä mistä olen viime aikoina nähnyt unia ja mielikuvia, siitäkö hän puhuu, voisiko olla niin että...
Dan jatkoi kirjeen lukemista.
“Pidemmittä puheitta, tulkaa siis tapaamaan minua seuraavana keskiyönä tähän samaan aikaan. Teille on kartta tässä kirjeessä joten noudattakaa sitä ja avain jonka myös saitte sopii jokaiseen lukkoon matkallanne luokseni. Odotan innolla näkemistänne!
Terveisin, Sally Lohikäärmeen tytär!”
Dan ei voinut kuin tuijottaa kädessään olevaa kirjettä. Ja sitä tosiasiaa, että hän ja Sally Lohikäärmeen tytär olivat olleet tuttuja jo ennen Danin pääsyä ruumishuonekaupungin taideakatemiaan. Ja, nyt hän tiesi myös missä oli ensimmäisen kerran haistanut tuon oudon parfyymin.
Seuraava päivä koitti ja kului hitaasti. Dan katseli seinällä olevaa kelloa ja tuskasteli. Viimein päivä kääntyi iltaan ja kello lähenteli puolta yötä. Dan avasi kammionsa oven lyhty kädessään ja lähti seikkailemaan pitkin akatemian edelleen sokkeloisia käytäviä. Viimein hän saapui määränpäähän. Lyhdyn valossa hän katsoi ovessa lukevaa tekstiä.
“Terve muukalainen tai tuttu, täällä asuu Sally, lohikäärmeen tytär"
Dan koputti vaimeasti oveen ja kun siihen ei heti vastattu hän koputti uudelleen. Kaiken karvaiset ötökät juoksentelivat edelleen joka puolella Danin ympärillä ja Sally avasi oven raolleen. Hän katseli Danin taakse pimeään käytävään, otti Dania kaavun hihasta kiinni ja veti miehen sekä joka puolella olivat ötökät perässään asuntoonsa. Ovi sulkeutui heidän perässään.
Sally oli pukeutunut mustaan kokovartalo huntuun joka peitti suurimman osan hänen sirosta vartalostaan ja kasvojensa edessä hänellä oli tumma maski. Vain hänen eloisat silmänsä näkyivät ja Danin mielestä ne olivat kauneimmat silmät mitä hänen oli koskaan nähnyt. Vaikkakaan hän ei sanonut sitä Sallylle. Sally myös katsoi suoraan Danin kasvoihin ja hänen mielestä ne olivat myös kauniit, erittäin kauniita vaikka Dan poika olikin. Ja vaikka niissä juoksi ja kiemurteli edes takaisin nuo jo nyt tutut kaikki monen kirjavat ötökät. Myöskään Sally ei kertonut havaintoaan Danille ja pienen hetken he katselivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Vain muutama lyhyt loi valoa ja varjojaan huoneeseen.
“Dan. Minä, ööh.” Sally mietti sanojaan. “Minä kutsuin sinut tänne tietystä syystä. Kuulin eräältä henkilöltä, että...”
“Anna minä arvaan, sinä tarkoitat tuolla henkilöllä Rubinia.” Dan keskeytti hetkeksi ja jatkoi vihaisemmin.
“Te kaksi tiedätte salaisuuteni ja tietenkin aiotte nyt kertoa kaiken kuninkaalle ja herra Huulelle. Minä arvasin sen. Minähän arva - “
“Tuo ei ole reilua, Dan! Eikä se edes ole totta. Meillä on Rubinin kanssa ihan muut asiat ja suunnitelmat mielessä, kuin kuninkaalle ja herra Huulelle sinun vasikoiminen. Päinvastoin, me aiomme karata ruumishuonekaupungista ja tarvitsemme sinun apua ja otamme sinut mukaamme, Dan!”
Dan yllättyi Sallyn sanoista. Ja haukkoi henkeään. Pienen hetken hän mietti nuoren tytön sanoja mielessään ja tunnusteli ja käytti sisäistä ääntään - intuitiotaan - havaitakseen puhuiko nainen totuuden sanoja vaiko valheita.
“Te siis uskotte siihen myös.” Dan sanoi viimein.
“Kyllä Dan. Me uskomme myös siihen. Uskomme, että ruumishuonekaupungista on mahdollista päästä pois. Pois jonnekin kauas ja jonnekin jossa on aina lämmin ja valoisaa ja...”
“Kyllä. Asia on aivan niin kuin mielikuvissani ja näyissä joita olen nähnyt viime aikoina ja jotka olen salaa tallentanut maalauksiin ja piirustuksiin joita kenenkään ei pitänyt nähdä koskaan. Ei koskaan. Voiko se olla totta, onko ruumishuonekaupungista todellakin mahdollisuus päästä pois, karata ja kadota kuninkaan ja herra Huulen tavoittamattomiin. Se kuulostaa niin hyvälle, että se ei vain voi olla totta."
“Mutta se on. Se on Dan totta. Tai niin me ainakin Rubinin kanssa uskomme ja toivomme.”
Silloin joku koputti oveen. Se oli Rubin joka asui huoneeseen. Sally sanoi Danille Rubinin kuunnellessa:
“Ja nyt, Dan. Nyt sinun on aika kertoa meille sinun näyistäsi kun Rubinkin on paikalla. Kerro meille niistä kaikki, ne voivat olla ratkaiseva avain meidän kolmen pakoon.”
Dan teki työtä käskettyään.
Hän kuvaili aluksi salaista, ruumishuonekaupungin syvissä kätköissä piilevää valtavaa tunnelia joita vartioi suuri hirviö jolla oli kolmetoista päätä ja kaksitoista kättä ja joka oli kooltaan jopa melkein herra Huulen veroinen. Lisäksi Dan kuvaili näkyjään sieltä mitä hän kutsui Valon maaksi, kuinka siellä oli kultaisia hiekkaisia rantoja ja indigon-sinisiä meriä, kauniita uskomattoman erilaisia ja erivärisiä puita, kuinka lämmin ja virvoittava tuuli leikki ympäri ihmisiä, kuinka ruoho taipui leikkisästi tuossa tuulessa ja kuinka aurinko nousi aina aamuisin horisontista ja laskeutui päivän jälkeen taas horisonttiin lepäämään hetkeksi ennen seuraavan päivän kutsua. Sally ja Rubin olivat haltioissaan ja ensimmäistä kertaa elämässään - he kaikki kolme - tunsivat rinnassaan pienen, mutta silti elähdyttävänä tunteen jota voisi kutsua yksinkertaisella sanalla toivo.
7. Luku
Dan, Sally ja Rubin eivät haaskanneet aikaa ja niin he olivat jo seuraavan päivän keskiyönä pakomatkallaan kohti Auringon maaksi kutsumaansa paratiisia.
He kokoontuivat tasan keskiyöllä Rubinin pienen mökin pihalla ja jokaisella oli selässään reppu. Reppu jossa oli kaikki tarpeellinen sekä asiat ja esineet jotka he tahtoivat välttämättä ottaa mukaan matkaansa. Lisäksi jokaisella oli pieni liekehtivä soihtu ja Rubinilla sen lisäksi ikivanha kompassi. Rubin sulki takanaan mökkinsä oven, sanoi sille hyvästinsä ja katsoi kerran kompassiaan ja niin he kolme seisoivat seuraavaksi Rubinin mökin takapihalla. Rubinin pienessä puutarhassa josta alkoi surullisen kuuluisa ja pelkoa herättävä autiometsä nimeltään Velhon kynsi.
Velhon kynsi oli tunnettu siitä, että siellä asui, no, kuuluisa velho ja hänen kaksitoista hirviömäistä alaistaan. Velhon alaiset olivat olentoja jotka olivat velhon maagisen taian alaisia kätyreitä ja palvelijoita. Ja, metsä Velhon kynsi oli myös tunnettu siitä tarusta, että jokainen joka uskalsi astua jalallaan kyseiseen metsään joutui vastakkain velhon ja hänen käskyläisten kanssaan.
Ja joskus jos velho oli armeliaalla päällä hänen kaksitoista alaistaan vain raatelivat ja kiduttivat metsään eksyneitä ja veivät heidän takaisin ruumishuonekaupunkiin, mutta jos velho taas oli pahalla tuulella, niin silloin metsän vieraat kuolivat ja joutuivat rajan taakse velhon hallitsemiin muihin maailmoihin ja ulottuvuuksiin kärsimään vähintään ikuisuudeksi, ehkä jopa pidemmäksikin aikaa. Dan ja kumppanit tiesivät nämä tarut ja sadut ulkoa, koska niitä oli kerrottu heille pienestä pitäen ruumishuoneiden kaiuttimien kautta karmaiseviksi yötarinoiksi ja pelotteeksi.
“No, niin.” Sally sanoi. “Eiköhän aloiteta matkamme. Dan, mene sinä edeltä. Rubin ja minä tulemme aivan sinun kannoilla.”
“Selvä.” Dan tokaisi yksi kantaan ja asui vanhalle metsään johtavalle polulle jossa oli pieni puinen ovi ja jonka vieressä oli palanen lahonnutta punaista aitaa.
He kävelivät jonkin aikaa jonossa polkua pitkin syvemmälle metsään ja pikku hiljaa he alkoivat menettää jännittyneisyyttään ja rentoutuivat hieman. Kaikki metsästä kertovat tarinat alkoivat tuntua heistä liioitelluilta ja nyt he astelivat lyhtyjen valossa syvemmälle metsään huojentuneina ja helpottuneina. Rubin jopa vihelteli jotain vanhaa runoa kävellessään joukon viimeisenä. Se meni jotenkin näin:
Kun kuulin tarun metsästä,
niin olin aina pelästyä,
mutta metsä ei ollutkaan,
vaatinut varautumaan,
ja leikkiä oli kaikki vaan.
Viimein matkalaiset tulivat pienelle metsäaukiolle jossa oli vanhan nuotion jäänteet. Hetken he pyörittivät päitään. Sitten Sally tokaisi:
“No, kai tämä meille kelpaa. Kun yökin on tulossa. Ja väsyttää. Tai ainakin minua väsyttää, en tiedä teistä muista.”
“Kyllä meitäkin väsyttää, Sally.” Dan ja Rubin totesivat yhteen ääneen ja Dan jatkoi. “No, minä menen tuohon makaamaan, entäs te. Ja mitä mieltä olet, laitetaanko nuotio palamaan, kyllä täällä on paljon kuivaa puuta ympärillä joten saamme sen varmaan palamaan.”
“Minusta se ei ole hyvä idea.” Sally sanoi.
“Ei minustakaan.” Rubin lisäsi.
“No, kaksi vastaan yksi, mikä tarkoittaa, että ei sitten laiteta nuotiota. No, hyvää yötä, minä ainakin kä...”
Danin lauseen katkaisi valtava metsästä kuuluva huuto. Ja valitus. Se oli jotain aivan selkäpiitä karmivaa ja hetkeen kolmikko ei tiennyt olenkaan mitä tehdä.
Viimein Rubin puhui kuiskaten.
“Olen kuullut jostain - en nyt muista tarkalleen mistä -, että nuo tuolla tai siis tarkoitan täällä metsässä asuvat eläimet ja hirviöt pelkäävät valoa, koska ne ovat aina asuneet täällä pimeässä metsässä ja niiden silmäät eivät ole tottuneet valoon. Tosin, eivät meidänkään silmämme ole tottuneet kovin suureen valon määrään koska myös ruumishuonekaupungissa ainut valo tulee joko taivaalla olevasta kuusta tai sitten meidän lyhdyistä ja soihduista. Mutta, me olemme kuitenkin tottuneet valoon, edes hieman noita petoja enemmän, koska myös tämä autiometsä on niin umpeen kasvanut, ettei tänne näy edes kuun valo.”
Dan, Sally ja Rubin menivät etsimään kuivaa puuta nuotiona sytykkeeksi ja pienen hetken päästä vanhassa nuotiossa paloi tuli.
Kaikki kolme nukahtivat pian ja joka ikinen heistä näki synkkiä painajaisia jotka loppuivat vasta aamulla kun he heräsivät. Tosin, toisin kuin normaalissa maailmassa, heitä ei herättänyt mikään ihana aamuauringon valo, koska sellaista ei ollut, vaan he heräsivät vain siihen, että he olivat nukkunet tarpeeksi. Sen minkä painajaisiltaan olivat pystyneet. Ja kuun valo oli ainut mikä siivilöityi heikosti käppyräisten puun oksien takaa taivaalta.
8 Luku
Kumppanukset olivat taas kävelleet pitkään Velhon kynnessä, tällä kertaa Rubinin johdolla jolla oli kompassi kädessään ja varma tunto siitä, että he kulkivat oikeaan suuntaan. Sitten he saapuivat taas metsäaukealle, tällä kertaa kuitenkin todella paljon suuremmalla kuin millä he olivat yön nukkuneet. Kaikki kolme näkivät aukion perällä jonkinlaisen valtavan ja yksinäisen tornin joka meni puiden ohi taivaalle korkeuksiin.
Seuraavaksi kuului todella massiivinen ääni joka kuulosti siltä, että joku olisi puhaltanut isoon vaskitorveen. Pahaenteinen ääni kulki läpi metsän ja tuntui kolmikosta jatkuvan ikuisuuden ajan. Viimein se kuitenkin päättyi ja tuli hiljaista. Mutta, sitä hiljaisuutta kesti vain hetken. Seuraavaksi maa alkoi täristä kolmikon jalkojen alla. Tuntui kuin heitä kohti astelisi tuhat jättiläistä ja itse asiassa se ei ollut edes kaukaa haettu ajatus. Heitä kohti tosiaan asteli jonkin sortin jättiläisiä, tarkemmin sanottuna kaikki kolmetoista velhon apuria.
“Jos tämä on meidän viimeinen hetki, niin haluan sanoa teille, että rakastan teitä syvästi.” Rubin puhui melkein itkuisella äänellä.
“Samoin. Kyllä minäkin tykkäsin teistä. Ja jopa sinun kaikenkarvaisista ystävistä, Dan.” Sally jatkoi.
Silloin Dan tunsi jonkinlaisen itseään suuremman voiman sisällään. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään vastaavaa, mutta oli joskus hyvinä hetkinä aavistellut jonkin sellaisen olemassa olosta. Jonkin itseään korkeamman voiman.
“Nyt kuulkaa!” Dan huusi ystävilleen. “Me emme antaudu nyt. Me pistämme hanttiin ja taistelemme tämän tarinan loppuun saakka. Kuulkaa minua nyt Sally Lohikäärmeen tytär ja Rubin. Me Taistelemme nyt!”
Silloin heidän ympärillään rysähti useita kertoja.
Metsän puita katkesi ja kaatui heidän ympärillään ja lenteli ilmassa ja kaatui maahan. Matkalaiset näkivät puiden yli ja läpi tulevat kaikki kaksitoista velhon iljettävää hirviötä. Ne olivat kooltaan niin suuria ja pelottavia, että Dankin hiljeni täysin ja nielaisi syvään. Heidän loppunsa näytti todellakin viimein tulleen.
Samassa aukiolla olevan tornin etuovet lensivät apposen auki ja itse suuri Velho astui sieltä aukiolle. Samalla Velhon kaikki kaksitoista hirviötä asettui asemiin velhon taakse ja ympärille tarkasti harkittuun muodostelmaan.
Velho puhui ilkeällä äänellä nojaten toisella kädellään taikasauvaansa.
“Te olette tulleet pahaan paikkaan matkaajat. Tämä metsä ei ole mikään huvipuisto missä juostaan ja mennään niin kuin halutaan. Tämä on minun synkkä valtakuntani, tämä on minun maailma ja te olette nyt mennyttä miestä ja naista!”
“Emmekö voisi sopia tätä, hyvä Velho? Meistä ei ole mitään harmia sinulle ja valtakunnallesi. Joten jos vain voisimme...” Dan puhui ja yritti samalla olla mahdollisimman rohkea ja tuntea uudelleen saman voiman sisällään minkä oli hetki sitten tuntenut.
“Kuulkaa näitä hölmöjä, hirviöni! Kuinka he kehtaavat! Kuinka he kehtaavatkin! Murskatkaa heidät, tuhotkaa heidät, tappakaa heidät!”
“No niin. Sen on nyt menoa.” Rubin sanoi yllättävän rohkealla äänellä. “Oli mukava tuntea teidät ja toivon teille todella...”
Silloin tapahtui jotain ihmeellistä.
Jotain maagista.
Ja jotain täysin odottamatonta.
Metsän siimeksistä kohti aukiota juoksi itse herra Huuli. Ja jo muutenkin uskomattoman näyn viimeisteli se, että herra Huulen valtava pää oli metsän puita ylemmällä ja näytti siltä kuin päätön jättiläinen olisi juossut heidän luokseen. Kukaan aukiolla ei silti uskonut näkemäänsä vaikka sen näkikin omilla silmillään. Viimein Herra huuli pysähtyi kuin tuhat höyryjunaa niin että maa meni rullalle hänen allaan ja kyykistyi polvilleen niin, että pystyi näkemään muut aukiolla ja puhua heille.
“Tänään velho. Tänään ei ole sinun onnen päiväsi. Minä en anna sinun tuhota heitä. En tänään, koska tänään minäkin olen nähnyt heidän laillaan valon. Valon joka loistaa jokaiselle joka sen haluaa nähdä."
“Kimppuun! Käykää kimppuun!” Velho huusi hirviöilleen naama raivosta vääristyneenä. “Tappakaa heidät! Tappakaa heidät kaikki!”
Se mitä seuraavaksi tapahtui oli yksinkertaisesti verinen taistelu. Herra Huuli hyökkäsi pelottomana vastustajiensa kimppuun, huusi, heitteli ja repi ja ravisteli ja raapi velhon hirviöitä. Puita kaatui ja lenteli ympäri aukiota, hirviöitä kaatui maahan ja nousi maasta, ruumiinjäseniä irtosi ja repesi, verta roiskui haavoista ja kovaa kamppailua kesti aina velhon viimeiseen otukseen asti. Ja, viimein, viimein herra Huuli seisoi aukiolla voittajana veren valuessa hänen isoilta huuliltaan ja ympäri raadeltua kehoa. Hän oli tosiaan kukistanut kaikki velhon ilkeät apulaiset. Ainoat elossa olijat aukiolla olivat Dan, Sally, Rubin, herra Huuli ja itse velho.
Silloin velho yritti jotain epätoivoisesti.
Hän suuntasi taikasauvansa kohti herra Huulta ja manasi jotain jollain tuntemattomalla kielellä jota muut eivät aukiolla ymmärtäneet. Herra Huuli otti kuitenkin voiton tästäkin tilanteesta. Hän nappasi velhon sauvasta kiinni ennen kuin velho kerkesi noitua hänet. Sitten herra Huuli yksinkertaisesti nosti velhon sauvasta ylös puun rajaan, aukkoon joka johti metsän puiden yläpuolelle ja taivaalle. Se oli velhon loppu, taivaalla oleva kuun valo nimittäin käristi velhon hetkessä siihen paikkaan ja toisen hetken päästä aukiolle satoi puuaukosta tuhkaa joka oli hetkeä aikaisemmin ollut velho.
“Huh, sepäs oli vasta jotain. Mutta, kuinka, kuinka sinä herra Huuli...”
“Kuinka minä siis olen teidän puolella enkä - sanotaan nyt vaikka - teitä vastaan?”
“Niin. Sen minäkin haluaisin kuulla.” Dan sanoi.
“Minä myös.” Rubin toisti perässä.
Herra Huuli katsoi kolmikkoa pitkän hetken. Sitten hänen rautaisille huulilleen nousi suuri hymy ja mies puhui iloa äänessään.
“No, oli tavallinen päivä ja minä olin kuninkaan asioilla ja menossa itseasiassa sinun huoneeseen Dan. No, niinpä minä menin hakemaan sinua kuninkaan puheelle ja astuin kammioosi. Ja, en tiedä teitkö sen tyhmyyttäsi ja vaiko unohditko asian muuten, mutta näin kammiossani sinun maalauksia ja piirustuksia. Maalauksia ja piirustuksia Valon maasta. Ja, tämä voi kuulostaa lapselliselta, mutta silloin koin jonkinlaisen suuren oivalluksien. Näin ensimmäistä kertaa edessäni asioita jotka olivat...no, kauniita.”
“Ja?” Sally sanoi.
“Ja, mitä?” Herra Huuli ihmetteli.
“No, näit Danin huoneessa kauniita maalauksia, mutta mitä muuta tapahtui?”
Herra Huuli hieroi hieman sänkistä leukaansa ja kertoi miten oli istunut ikuisuudelta tuntuvan ajan Danin maalauksien edessä ja kuinka oli sen jälkeen päättänyt löytää Danin ja saada puhua hänen kanssaan kauniista asioista ja siitä miten Dan voisi opettaa jopa häntä - paatuneista paatuneita - näkemään asiat eri valossa. Myönteisessä valossa. Ja, koska herra Huuli on Herra Huuli, ja koska akatemia on täynnä korvia ja silmiä, hän sai kuulla kolmikon päätöksestä lähteä etsimään pois pääsyä ruumishuonekaupungista. Ja, nyt oltiin tässä ja että tästä lähdettäisiin eteenpäin nelistään, ei kolmistaan. Nyt Herra Huuli todellakin liittyisi Valon maan etsijöiden pieneen joukkoon. Dan, Sally ja Rubin olivat luonnollisesti haltioissaan tästä loistavasta tilanteen muutoksesta.
Eipä aikaakaan kun nelikko jatkoi matkaansa eteenpäin läpi hiljaisen autiometsän. Ja, Rubin lauloi iloisena joukon viimeisenä samaa runoa jota oli laulanut jo aikaisemmin.
Kun kuulin tarun metsästä,
niin olin aina pelästyä,
mutta metsä ei ollutkaan,
vaatinut varautumaan,
ja leikkiä oli kaikki vaan.
9 Luku
Dan, Sally, Rubin ja herra Huuli saapuivat metsästä pimeälle aukiolle.
Aukion täytti pitkä ruohomeri joka liikkui pahaenteisesti edestakaisin tuulessa ja jossa oli pieni polku jossa oli pitkospuut. Ruohikon joukossa oli siellä täällä sinisiä – ei auringon – vaan kuunkukkia. Ne loistivat yöhön synkkää sinistä pimeyttään ja olivat tunnettuja myrkyllisyydestään. Ja, lisäksi, pitkällä ruohomeren takana näkyi jonkinlainen kukkula joka oli niin jyrkkä, että sitä olisi mahdoton kiivetä ylöspäin.
Dan otti varovaisesti ja tunnustellen ensimmäisen askeleen ja astui sitten pitkospuille. Muut seurasivat perässä ja he jatkoivat eteenpäin polulla, kunnes viimein tulivat ruohoalueen loppuun. Siellä heitä odotti todellinen yllätys.
Kukkulassa pitkospuiden loputtua he näkivät suuren, noin muutaman metrin levyisen ja korkuisen pimeän tunnelin. Löyhkäävän tunnelin.
Rubin nosti pimeässä lyhtyään ja katsoi ihmeissään edessään näkyvään ihmeeseen. Siinä se oli, tunneli vapauteen.
”Kuka menee ensimmäiseksi?” Dan kysyi muilta rottien ja koppakuoriaisten ja torakoiden juostessa edes takaisin hänen päällään ja ympärillään.
”No, minä se en ainakaan ole.” Herra Huuli totesi.
”Kuinka niin et, herra Huuli? Tehän vain menette ja...”
Dan aloitti, mutta lopetti saman tien, koska se mitä herra Huuli oli todennut oli nyt niin ilmiselvää heille kaikille. Herra Huuli oli vain yksinkertaisesti liian suurikokoinen ja iso jotta olisi mahtunut tunneliin. Tunneliin meneminen ei vaan yksinkertaisesti onnistunut häneltä.
Herra Huuli kääntyi pois päin muista ja painoi päänsä käsiinsä. Dan, Sally ja Rubin kävelivät Huulen luokse ja halasivat häntä. Tai oikeammin hänen jalkojaan. Hetken päästä Huuli puhui möreällä äänellä.
”Te olette parhaita ystäviä mitä minulla on koskaan ollut. Ja, samalla myös ensimmäiset ystävät mitä minulla on ollut. Menkää, menkää te vapauteen, menkää kun vielä voitte! Hyvästi ystäväni, hyvästi!”
”Voi hyvin, Herra Huuli!” Sally huusi ja Dan ja Rubin yhtyivät huutoon samalla kun lähtivät juoksemaan kohti pimeää tunnelia. ”Voi hyvin, Herra Huuli” he huusivat ja juoksivat.
Aikansa juostua he kokivat taas yllätyksen.
He näkivät tunnelissa lyhtyjensä valossa tiiliseinän. Ison, paksun ja umpeen muuratun tiiliseinän. He olivat päätyneet umpikujaan josta ei ollut muuta tietä kuin takaisin päin kohti Ruumishuonekaupunkia.
”Perkele!” Sally huusi. ”Perkele, perkele, perkele! Me olemme umpikujassa ja meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin todetta tappiomme ja kääntyä ja mennä takaisin ruumishuonekaupunkiin.”
Silloin Dan tunsi taas tuon korkeamman voiman läsnä olon. Se tuntui hänen vartalossaan kuin sen läpi olisi kulkenut tuhat volttia sähköä ja sellaista voimaa mitä hän ei ollut ennen kokenut. Dan huusi muille.
”Ei. Me emme luovuta nyt! Ei nyt kun olemme näin lähellä! Auttakaa minua, auttakaa Sally ja Rubin!”
Dan potkaisin tiiliseinään, mutta mitään ei tapahtunut. Dan potkaisi uudestaan seinää, mutta mitään ei tapahtunut. Silloin Sally ja Rubin yhtyivät Danin puuhaan ja hetken päästä he kaikki potkivat, löivät ja tönivät tiiliseinää. Ja, ihme ja kumma, mutta tiiliseinä alkoi antamaan periksi, siihen rupesi tulemaan pieni aukko ja murtumia. Viimein Dan keskitti kaiken voimansa ja potkaisi niin lujaa keskelle seinää kun vain ikinä pystyi.
Tiiliseinän keskelle tuli suuri aukko. Aukosta loisti tunneliin valoa. Sellaista auringon valoa mitä Dan, Sally ja Rubin eivät olleet koskaan eläessään nähneet.
Kaikki kolme änkeytyivät vuoroteleen aukosta ulos ja toiselle puolelle tunnelia. Kun kaikki olivat ulkona, paikassa joka kylpi auringon valossa jotkut koputtivat heitä olkapäille. Dan, Sally ja Rubin kääntyivät katsomaan ja heidän edessään seisoi kaksi erittäin pitkää ja erittäin laihaa mistä haarniskan sisällä ja molemmilla oli pitkä ja terävä keihäs kädessään.
”Sitä tullaan tänne niin kuin Ruumishuonekaupungista.” Toinen laihoista ja pitkistä vartijoista sanoi.
”Aivan niin, niin minunkin silmät näkevät Booz.”
”Kyllä kyllä. Näin asia on, Oooz.”
”Kyllä.”
Silloin Sally puuttui peliin. ”Te olette ilmeisesti tämän tunnelin vartijat. Olenko oikeassa?”
”Olette kyllä, pieni neito. Vai mitä, Booz, eikö hän olekin oikeassa?”
”Kyllä, Oooz. Kyllä hän on oikeassa.

”No hyvä. Joten jos teille siis sopii, niin me tästä sitten jatkammekin matkaa.” Sally sanoi vartijoille ja Dan sekä Rubin nyökkäilivät hyväksyvästi.

”Hei, odottakaas hetkinen!” Oooz niminen vartija huusi ja Booz jatkoi. ”Emme me voi päästää teitä tänne valon maahan ihan noin vain. Vai mitä, Oooz. Emmehän voi?”

”No, toisaalta, Booz. Mehän löimme vetoa tästä asiasta jo joskus useampi sata vuotta sitten.

Sanoit silloin kun olimme vartioineet tätä tunnelia noin kuusisataa vuotta, että jos joku tulee tästä läpi pariin sataan vuoteen, niin sinä tarjoat minulle toisen tupakan kahdeksaan sataan vuoteen ja että jos sen jälkeen joku tai jotkut tulevat tunnelista niin, että me päästämme heidät menemään vapaasti.”

”Mitä hemmettiä me sitten olemme enää tehneet täällä nuo muutamat kaksisataa vuotta jos kuitenkin päästämme tunnelista tulijat vapaasti menemään? Sitä hittoa minä vaan kysyn, Oooz?”

”No, Booz, täytyyhän meidänkin jossain olla ja koska tämä nykyinen maailmankaikkeus missä olemme toimii sellaisilla säänöillä, että jokaisen on tosiaan oltava jossain tai muuten hän muuttuisi ei miksikään. Ja, tiedän kyllä hyvin Oooz, että sinä, että ole tottunut tällaiseen koska tulet muista maailmoista ja ulottuvuuksista, mutta näin asia nyt vaan on ja se meidän täytyy hyväksy Oooz.

”Joten me voimme mennä?” Rubin kysyi varovasti. Ja Oooz ja Booz kääntyivät komikon puoleen.

”Joo. Toki. Menkää vaan, vai mitä Oooz?”

”Juu. Eipä se mua haittaa. Menkää vaan!”

Loppu




Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Ruumishuonekaupunki (synopsis) 2017-12-07 21:30:25 iBOB
Arvosana 
 
3.0
iBOB Arvostellut: iBOB    December 07, 2017
Top 500 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Mielenkiintoinen maailma. Kurjuuden ja kauneuden vastakkainasettelu on perin mustavalkoinen, mutta kenties toimiva juuri sellaisena.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS