Tarinani on fantasia-scifiä, joten tarkasta scifi-fysiikasta kiinnostuneille pätkä tulee olemaan pettymys. Viittaan sille kintaalla.
Kursivointi ei toimi Kirjoittaja.fissä. Tarinassa on lukuisia osuuksia, jossa kursivointi selkeyttäisi luetun ymmärtämistä. Sääli.
__________________________________________________________________________________________________
VIIDAKKOKANSAN ASTEROIDI
Luku 1
Katherine Mason painoi päänsä tyynyyn, väänsi jalkansa kippuraan ja käpertyi peittonsa uumeniin. Hän yritti olla kuulematta sireenin ulvontaa ja yritti olla näkemättä hätävalojen hehkua. Avaruusaluksen toisen kannen kahdenhengen hytti, joka oli hänen ja Berryn käytössä, oli pimeä ja hiljainen, mutta oviaukosta kantautui Beckin kiroilua ja konetykin säksätystä. Tulituksen rikkoi ainoastaan Gerren plasmakanuunan jyrähdys, joka vavisutti Naja-najan rakenteita.
Isä oli järjestänyt avaruusmatkan hänen kolmannentoista syntymäpäivänsä kunniaksi, kun tämä oli palveluksen takia aina poissa. Hän oli ollut innoissaan päästessään Omans Athenen avaruuskeskuksen kymmentuhat henkisestä sijaiskodista, jossa tähtialusten upseeriston lapset kävivät koulua ja elivät. Se oli tuulinen paikka, jossa käytiin kääntymässä ja muutettiin muualle. Lukuvuoden alussa hän näki tuhannet kasvot ja lukuvuoden lopussa nuo kasvot olivat kadonneet. Mutta isän rakas viesti oli saapuessaan pelastanut hänet alakulosta ja harmaudesta. Kuukauden päivät hän oli makoillut puiston ruohikossa ja kuvittellut, miltä tuntuisi seurata isän salaista työtä, ajelehtia avaruudessa ja kokea ehkä hieman seikkailuakin. Päässä oli pyörinyt kaikenlaista jännittävää, mutta ei tällaista šokkia.
Terävä pamaus löi korvat lukkoon, ja hän putosi päistikkaa lattialle peittoineen päivineen. Onneksi lattia otti pehmeästi vastaan. Avaruusalukseen noustessaan isä oli ylpeänä esitellyt kuinka sisämateriaali oli elastista Direct eXperience -muovia, jossa ei ollut teräviä kulmia ja että muovi latasi siihen koskevat sähkölaitteet. Silti jokin esine putosi kipeästi hänen päähänsä. Hän repi peiton ympäriltään ja haparoi vetistä lattiaa vesihöyryssä. Päässä jyskytti, polvessa tuntui säteilevää kipua ja korvissa pauhasi niin että sattui, mutta hän ei halunnut itkeä ja antaa periksi. Sormet haroivat lattiaa yhä epätoivoisemmin, kunnes ne osuivat lieriönmuotoiseen, metalliseen esineeseen: hänen hologrammikaukoputkeensa.
Hän kömpi pystyyn ja tajusi vasta silloin kuinka paljon lattialla oli vettä. Isku oli puhkaissut seinään reiän, ja vaikka hätäjärjestelmä oli automaattisesti tilkinnyt ulkoseinän vuotokohdat nanosementillä, kuumaa vettä ryöppysi sisäseinän putkistosta hytin lattialle. Vuotokohdan yläpuolella oli iskusta rikkoutunut seinäpaneli, jonka takana pilkotti sekasotkuinen punos sähköjohtoja. Päävirtakaapeleista kuului voimakasta surinaa ja välistä näkyi sähkönsinisiä paukahteluja. Hytissä haisi voimakas otsoni, minkä sensoridatalinkki varoitti tarkoittavan sähkövikaa ja välitöntä vaaraa. Hänen avaruusuniformunsa oli läpimärkä. Pelko kylmäsi hänen ajatuksiaan. Hän tunsi alkavansa itkeä, mutta muisti samassa Momamban hengitysharjoituksen ja sulki silmänsä. Hän veti keuhkot täyteen vesihöyryä ja puhalsi syvään. Uusi henkäisy ja hermostunut puhallus. Hän toisti saman muutamaan kertaan ja tunsi rauhoittuvansa. Isän täytyi saada tietää sähkövioista ja vedestä! Mutta hän seisoi keskellä hyttiä paikoilleen jähmettyneenä. Taistelun alettua isä oli käskenyt hänen juosta hyttiin, eikä hän sen koommin ollut poistunut sänkynsä lämmöstä. Hän ei myöskään halunnut nähdä taistelua eikä kohdata Beckiä kasvotusten. Mutta entä jos vesi kohoaisi ja osuisi kipunoiviin sähköjohtoihin? Vesi ylettyi miltei nilkkoihin asti, ja kosteus poltteli varpaita!
Hän kiipesi sängylle, kuivasi jalat ja sujautti ne avaruuskenkiinsä, jotka Gerre oli tulostanut asevaraston 3D-printterillä Inna Richin avaruusmallistosta. Kengät eivät olleet hänen ainoat teetetyt asiat, sillä noustessaan seisomaan huuruisesta peilistä heijastuivat hänen kalpeat, symmetriset kasvonsa. Mikään kasvoissa tai muuten kolmetoista-vuotiaassa kehossa ei ollut satunnaisen biologista. Kaksi vuotta sitten hän oli ottanut hiusten geenikasvatuksen ja nyt hiukset ylettyivät lanteille saharanruskeana vyyhtenä kuin urosleijonan harja.
Hologrammikaukoputki kiilteli kosteana käsissä. Hän päätti kuivata sitä varovaisesti lakanoiden ympäri. Se oli isän lahja avaruusmatkalle, minkä läpi hän oli päivittäin tiirannut tähtiä, planeettoja, Cerberusta ja muita sota-aluksia. Aparaatin hienoutena oli sen kokospektrinen vahvistinjärjestelmä, joka osasi ladata akut kuparia muistuttavasta ulkopinnasta. Hän piti siitä paljon. Kuinka ihmeessä samaan metalliseen lieriöön oli saatu tungettua huipputekniikkaa ja ikivanhoja perinteitä? Mutta hän ihailisi kaukoputkea myöhemmin, ensin oli löydettävä isä. Rintakehässä tuntui yhä tykytystä, mutta pelko ei enää saanut jalkoja lamaamaan kiinni lattiassa. Kiitos Momamba!
Hän astui korkean kynnyksen yli kuivaan käytävään, joka hohti lattiatason hätävalossa. Hän kuljeksi ohjaamon suuntaan. Seinien elementit olivat dynaamisen elegantteja aaltokuvioita, ilmavia kuin purskeltua purkkaa, jota oli venytetty erilaisiin muotoihin. Valaistus ja varjot olivat niin taidokkaasti sommiteltuja että kiireessäkin hänen oli hidastettava ällistelemään kuinka käytävä näytti joka askeleella eri kulmista käsin kuin muuttuvalta taideteokselta. Mutta mitä muuta oli odotettavissa miljardöörin huviavaruusalukselta?
Katherine pysähtyi tykkipatterin kohdalla ovensuuhun ja jäi tuijottamaan kuinka Beck Rasset istui asejärjestelmän tuolilla ja puristi liipasinta. Hänen silmänsä siristivät konetykin repivästä säksätyksestä ja valon välähdyksistä, jotka jättivät ohjainpanelien nappularivistöt varjoihinsa. Beckin körmyniska kiilteli hiessä, ja hihaton paita oli väärinpäin. Armeijan sukka repsotti oikeassa jalassa, ja vasemman jalan proteesi oli paljaana. Tosin ne olivat seikkoja, joihin puntattu kolmekymppinen ei kiinnittänyt mitään huomiota.
Beck vilkaisi ovelle, jolloin Katherinen nenään leyhähti isän eilinen viski.
”Hae Ivan, se saatanan telekoordinaattori, ratkomaan jännitepiikkejä ja virtavajeita!”
Katherine väisti toljotuksen ja tuijotti ääneti monikulmaisesta ikkunasta avaruuteen, jossa käytiin tulitaistelua. Ainoa onni oli se, ettei Naja-naja lentänyt taistelun kiivaimmassa sykkeessä. Hän tiesi, että hänen pitäisi avata suunsa ja kertoa välittömästi vesivuodosta. Mutta Beckin silmien tuijotuksessa suu ei vain avautunut.
”Hei! Älä toljota siinä kuin aukaistu melooni. Juokse jo—hae Ivan tai tämä tykitys loppuu tähän!”
Beck pyörähti tuolilla ja liipaisin painui pohjaan. Säksätys ja valonvälke alkoivat uudestaan.
Eilisessä illanistujaisissa Beck oli kehunut kuinka päivitetty RE7-AT-konetykki ampui kuusikymmentätuhatta sykäystä minuutissa, mikä kuulosti Katherinesta hirvittävältä määrältä ammuksia. Beck oli sanonut, että tulinopeus oli Rebbon Eastwestin standardia, mutta hän epäili Beckin puheita. Hän oli antanut Naja-najan tekoälyn ladata silmiensä verkkokalvolle dataruudun, joka mainitsi konetykin ampuvan neljätoistatuhatta sykäystä minuutissa. Niinpä Beck oli väärässä ja hän oikeassa. (Tietysti oli selvää, että sotilaat oppivat vanhanaikaisesti, eikä heillä ollut datamuistisiruja, koska vihollisen vakoilu- ja urkintalaitteet olisivat saaneet ne sekaisin.) Beck oli ei myöskään vaikuttanut vieläkään selvältä. Tykkimies oli ottanut eilisestä kaiken irti ja hoilottanut kovaäänisimpänä yömyöhään—sikäli kun avaruudessa oli öitä.
Katherine oli tottunut arvioimaan aikaa katsomalla avaruusaseman ikkunasta Auringon sijaintia Maahan nähden. Hän oli ehtinyt kehittynyt taitavaksi, mistä jopa Omans Athenen filosofit olivat kiitelleet häntä. Toisaalta he unohtivat, että hän näki kellon jatkuvasti oikeassa silmäkulmassaan jos halusi. Avaruudessa hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vertailupistettä, joten hänen oli kysyttävä kelloa Naja-najalta. Kun hyökkäyksestä kertova summeri oli pärähtänyt soimaan ja hän oli säpsähtänyt hereille, oli tekoäly rauhallisesti ilmoittanut kellon olevan standardiaikaa 5:02 ja että lähialueella taisteltiin. Kymmenentuhannen kilometrin säteellä avaruudessa käytiin tulitaistelua yhtä tähtiristeilijää, kahtakymmentä fregattia ja kuuttakymmentäneljää hävittäjää vastaan.
Sano vedestä Beckille, sano vedestä Beckille, hän hoki mielessään mutta ei saanut suutaan avatuksi. Toisaalta miksi hän edes välitti tiesikö Beck vesivuodosta vai ei? Beck oli armahdettu rikollinen, joka voisi listiä hänet kuin torakan. Miksi hän sitten seisoi siinä eikä sanonut mitään?
Hän tuijotti huumaantuneena kuinka Beckin valojuovasarja yritti grillata väistelevää vihollishävittäjää, joka oli saanut peräänsä toisenkin tiedustelufregatin. Vihollishävittäjä oli miltei vieressä: hieman yli sadan kilometrin päässä. Naja-najan laski tarvittavan ennakon samalla kun ampujan tehtäväksi jäi arvailla, mihin suuntaan hävittäjä väistäisi. Juuri kun Beck oli saamassa olkapäähänsä uuden viivan merkiksi tuhotusta vihollishävittäjästä, konetykin säksätys lakkasi ja pyörivä syöttörumpu jämähti hiljaiseksi.
”Ei helvetti! Nyt se hajosi”, Beck ärähti ja löi kämmenpohjalla plasmansyöttöpanelia, jonka heijastepinnan kello pysähtyi aikaan 9:28:42. ”Unohda äskeinen. Haen hänet itse paikalle!”
Beck hyppäsi vapaasti liikkuvan asejärjestelmän tuolilta, marssi hänen ohitseen käytävälle ja paukutti nyrkillä vastapäistä ovea.
”Gerre! Gerree! Joudut ampumaan ilman minua. Gerre? Nukutko siellä?”
Katherine oli varma, ettei Gerre voinut kuulla kuulosuojaimiensa ja datasensorilinkin ilmoittaman äänineutraloidun, 240-millimetrisen grafeenirakenneoven takaa. Eikä Gerre tulisi muutenkaan avaamaan ovea, sillä ensimmäinen tykkimies oli pahimmanlaatuinen hedonisti, jonka heijastepinta pauhasi taisteluviihdesarjoja, perunalastut lentelivät ja vatsa hyllyi.
Beckin tajuntaan eivät Gerren tavat näyttäneet muistuvan, vaan avaruussotilas potkaisi ovea, joka ei antanut tippaakaan periksi. Samassa Gerren plasmakanuuna jyrähti aivan kuin potku olisi saanut tykkimiehen liikettä. Beckin parahdus kuului hieman vähäisemmässä mittakaavaassa.
Typerys! Katherine ajatteli. Vain typerys potkaisee paljain jaloin panssariovea.
Beck koikkelehti tiehensä ja puristi oikeaa jalkaansa, jonka sukka oli valahtanut puolitiehen.
”Tuhoutukoon tämä saatanan rakkine, saatana! Ivan! Ivaa-aan!”
Jos jonkun pitäisi tuhoutua, se olisi Beck eikä Naja-naja. Mutta Katherine oli taistelusta niin järkyttynyt että jäi tuijottamaan ikkunan takaista välkettä. Se muistutti läksiäisillan ilotulituksesta ja vihdoin toteutuneesta kaipauksesta ja odotuksesta. Tähtiristeilijä Cerberus oli viikko sitten lähtenyt standardiaikaa aamulla 9:07 Omans Athenen avaruuskeskuksesta ketterä Naja-naja sen kymmeniä aluksia nielevässä ruumassa. Matka oli sujunut hyvin, Katherinella oli ollut paljon uutta ja innostavaa katseltavaa. Mutta hän tajusi, että nuo avaruudessa sinkoilevat herhiläiset ja leimahdukset eivät olleet ilotulituksia. Viimeisetkin epäilykset karisivat, kun hän nosti hologrammikaukoputkensa silmilleen. Hänen silmänsä levisivät, kun Cerberukseen osui. Näkymä oli hirvittävä: Tähtiristeilijästä irtosi kokonainen patteristo tykkitorneja ja lautasantenneja. Kylkeen repesi railo, joka oli ainakin huoneosaston syvä, kolme korkea ja ylettyi tähtiristeilijän päästä päähän. Ahdistava äänettömyys sai kaukoputken rajaaman näkymän muistuttamaan ikivanhaa 3D-elokuvaa, jonka ääniraita oli mykistetty.
Kyyneleet kihosivat silmiin ja hän oli alkaa itkeä, mutta onneksi hän kuuli Beckin palaavan takaisin. Hän pyyhki huomaamattomasti kyyneleensä. Hän ei ollut lapsi enää, hän muistutti itselleen, koska avaruusaluksissa, etenkin tälläisissä sota-aluksissa, ei ollut lapsia.
”Tiesin jo UA-201 Naja-najan huoltoraporttia kuitatessa, että mekaanikot unohtavat jotakin oleellista”, Ivan Koreovni sanoi pyyhkäistessään Katherinen ohitse ja kyyristyessään asejärjestelmän kimppuun. ”Naja-naja on sisältä helmikunnossa, mutta helvetti kun tässä pitäisi sotiakin. Näissä vehkeissä on rutosti tyyppivikoja: esimerkiksi nämä Ups Wraps -pikaliitännät eivät ole mistään kotoisin. Liian höttöistä kamaa. Katso tätä paskaa, kaikki kiinnikkeet rikki!”
Muutaman kiskaisun jälkeen sähköpanelin suojalevy rävähti irti. Sen takaa paljastui räkillinen piirilevyjä. Telekoordinaattori pyyhkäisi hikeä silmäkulmastaan ja oikaisi silmälaseja, josta heijastui jos jonkinnäköistä dataa. Poikittain kammattu hius oli niin harvaa, että päälaki näytti kauempaa kaljulta.
”No niin, täällähän vilkkuu. Vika on A2-lohkossa. Sinä ylikuormitit taas virtapiirit.” Telekordinaattori riuhtoi irti keltamustaa piirilevyä, josta kohosi haituvainen savua. ”Ei niillä järki leikkaa. Kuka on saanut päähänsä integroida virransyöttöön kommunikaatiopiirin? Sitä minä vaan kysyn, häh?”
”Ei helvetti, Cerberukseen osui!” Beck huudahti ja tuijotti hirvittävää näkyä. Mies hypähti asejärjestelmän tuolille, ja sormet lensivät heijastepinnalla, jossa vilisi etäisyyksiä, koordinaatteja ja muuta taktista informaatiota.
”Saatanan saatana, anna minun näyttää rotanläjille kuinka tämä kobra sylkee myrkkyä!” Beck huusi. "Ei saatana! Nyt on taas yksi perässä!”
Katherine tuijotti jähmettyneenä heijastepintaa, johon ilmestyi datakortti hyökkäävästä vihollishävittäjästä. Tästä he eivät selviäisi, he kuolisivat pian!
”Äkkiä nyt", Beck huusi. "Älä räpellä hienosäätöjen kanssa. Korjaa niin että toimii."
”Korjaan korjaan, jos saan varaosia! Anna minulle ehjä RUFS-piiri”, Ivan ähisi ja tutki rikkoutunutta piirilevyä. Otsarypyt syvenivät entisestään, kun Beck riuhtoi auki seinän kymmeniä vetolaatikoita.
”Et sinä noin sitä löydä. Avaa oven viereisin, kolmanneksi ylin vetolaatikko.”
Beck repäisi laatikon auki ja sai käteensä piirilevyn. ”Tätäkö kaipaat?”
”Äh. Keltamustalla värikoodattu, ei se punainen. Siellä on varmasti niitä; tarkistin ennen lähtöä.”
Beck kirosi ja jatkoi varaosalaatikon tonkimista, jolloin telekoordinaattori viimein huomasi hänet.
”Katherine. Mene takaisin hyttiisi.”
”En voi! Siellä on vettä ja seinästä paistaa sähköjohtoja!”
Datalasien kirkastama katse tutki häntä päästä varpaisiin. Laseista peilautui hänen säikähtyneet silmänsä ja märkä uniformunsa sekä Space Race Juniorin logo. Isä oli sanonut, että Ivan Koreovni oli alansa parhaita ja että professorilla oli tiedustelualuksista vankka kokemus. Vuosikymmeniä sitten professori oli rakentanut ryhmänsä kanssa modifioidun tiedustelualuksen, josta oli noussut jopa pienoinen sensaatio. Katherine piti melkein tuosta kaavamaisesta datanörtistä, joka muistutti hieman huuhkajaa ja joka osasi poikkeuksetta korjata kaikki käsiin osuvat sähkölaitteet. Hän piti miehestä, melkein.
”Etsi sitten intiaanibiologi, mikä hänen nimensä nyt olikaan? Naewatha? Narwatha? Nak… Nakwatcha. Etsi Nakwatcha tai Momamba", Ivan sanoi. "Mutta älä mene ohjaamoon: isälläsi on selkä vääränä töitä.”
Ivanin ryppyiset kädet työnsivät hänet ystävällisesti mutta määrätietoisesti käytävään. Lätsis.
”Kuinka he voivat muka auttaa?” Katherine marisi.
”En tiedä, mutta mene nyt.”
Ovi lävähti hänen edessään kiinni ja paineistui.
Lätsis! Miksi ei häntä koskaan kuunneltu? Hän vilkaisi hämmästyneesti jalkoihinsa. Vettä—sitähän valui täälläkin! Hän tunsi kuinka epätoivo kivisti rinnassa. Hän olisi voinut näyttää kuinka käytävällä virtasi valtoimenaan ja Ivanin olisi pakko uskoa häntä, mutta nyt se oli myöhäistä. Panssarioven takominen olisi ajan hukkaa. Isän täytyi saada tietää tästä! Hän lähti kulkemaan seinän vierustaa pitkin. DX-muovin loistokkaat panelikuvioinnit olivat tiessään ja lattiatasovalot loistivat himmeästi käytävällä; Naja-naja säästi energiaa kaikin tavoin. Käytävä oli aavemaisen hiljainen ja hän tunsi välitöntä halua päästä takaisin tykkitorniin, joka oli sentään täynnä ääniä ja elämää. Syvenevä pimeys pisti jalat liikkeelle. Hän kuuli askeleidensa loiskeen nopeutuvan ja sydämensä sykkeen kiihtyvän, kunnes käytävä kääntyi ja hän nousi kopisten pari porrasaskelmaa keskiaulaan.
Aulassa oli kaksi ledipanelein neliöityä alueetta: A–B-kansien väliset gravitaatioportaat ylös ja alas. Sininen oli ylösnousulle ja punainen alastulolle. Tekoäly osasi muokata painovoimaa siten, että ylimmän A-kannen lattia-aukkosta astuva alastulija laskeutuisi höyhenenkevyesti B-aulan punaiselle neliölle. B-aulan siniseen neliöön astuva ylösmenijä puolestaan sinkoutuisi kattoaukon kautta A-kannelle. Hän oli kieltäytynyt käyttämästä gravitaatioportaita, sillä hän pelkäsi, että insinöörit olisivat saattaneet tehdä laskuvirheen, koska alusta ei varmasti oltu suunniteltu hinteliä tyttöjä varten. Laskuvirheen takia teköäly saattaisi sinkauttaa hänet kattoon, jolloin hän rämähtäisi päistikkaa takaisin alakannelle.
Niinpä hän kiipesi kalkattavia kierreportaita yläkannelle, ryntäsi käytävään ja pysähtyi ohjaamon ovelle. Täällä hän olisi turvassa vedeltä—ellei painovoimageneraattori sammunut. Viimeisen tunnin aikana painovoima oli temppuillut ja nostanut hänet avuttomasti leijumaan hytissä, kun Peter ohjasi Naja-najaa ja yritti kaikin keinoin harhauttaa vihollishävittäjiä. Jos painovoima katoaisi uudestaan—se oli todellinen mahdollisuus, hän ajatteli kauhuissaan—vesipisarat alkaisivat leijua ja vettä olisi pian kaikkialla. Kosketus päävirtakaapeleihin saattaisi aiheuttaa oikosulun tai kärventää heidät elävältä!
”Naja-naja, ole kiltti! Päästä minut ohjaamoon!”
Ovi ei kuitenkaan hievahtanut. Tekoäly ilmoitti kärsivällisesti, ettei Katherine Masonilla ollut oikeuksia ohjaamoon. Oliko isä määrittänyt oikeudet uudestaan? Hän tutki sydän pamppailleen ovea, joka näytti kuitenkin yhtä vankalta kuin tykkitornien ovet alhaalla. Momamba, hänen oli löydettävä Momamba! Hän juoksi yläkannen käytävää vastakkaiseen suuntaan, ohitti portaat, oikaisi kuntosalin ja oleskelutilan poikki ja saapui hengästyneenä autenttisen valkoiseen keittiöön.
”Onko kaikki hyvin, tyttö? Kuulostat kalpealta.”
Katherine hätkähti kumea miesääntä, sillä mataluudessaan se kuulosti paholaiselta. Mutta hänen huolensa oli turhaa: keltapukuinen, keskellä keittiön lattiaa istuva mies oli spiritualisti Momamba. Mies oli 198-senttinen korsto ja istui lotus-asennossa punaisella tata-matolla silmät kiinni.
”Olen kunnossa, mutta Naja-naja ei ole”, Katherine vastasi huohottaen. ”Alakerta tulvii ja seinässä on rikkinäisiä sähköjohtoja. Me kuolemme kaikki sähköiskuihin jos en pääse kertomaan isälle!"
”Rauhoitu tyttöseni”, Momamba sanoi verkkaisella äänellä. "Kuuntele itseäsi, hengitä syvään. Tunne kuinka kehosi rauhoittuu. Silloin tiedät mitä tehdä."
Mies hymisi mantraa, jota Katherinen sensoridatalinkki ei pystynyt määrittämään. Sitten Momamba nosti käsiään silmät yhä kiinni ja löi pieneen kelloon. Auraalinen värinä soi pitkään keittössä. Kuten aikaisemminkin ääni sai Katherinen pään tunteemaan oudolta, kuin koko huone väreilisi aaltomaisina leviävinä kehinä. Mies nousi verkkaisesti yhä silmät kiinni puuhelminauha kalisten ja silitti kultalankaista kaapua ja oikoi pepa-hattua, jotka kumpainenkin maksoivat omaisuuksia.
”Ei nyt Momamba, ei ole aikaa harjoitella. Alhaalla on vettä!”
"Aina on aikaa kääntyä itseen. Anna itsellesi mahdollisuus. " Momamba seisoi vielä hetken silmät kiinni. Sitten suu avautui rauhallisesti. ”Naja-naja osaa ilmoittaa vesivauriosta isällesi."
”Mutta entä jos se ei sähkövian takia pysty siihen? Mitä sitten? Sinun täytyy uskoa minua! Minä...”
"Katherine, mikä hätänä?" Tulija oli Nakwatcha. Keittiön takainen ovi oli raollaan ja pimeydestä paistoi laboratorion UV-valoa ja koeputkissa kasvavia kasveja. Nakwatchalla oli höyryävä teekuppi kädessä. "Otatko teetä? Se helpottaa oloa."
Uskoivatko nämä kaksi outoa henkilöä, että hän pelkäsi taistelua? ”Teidän täytyy uskoa minua!”
”Hän on isäsi—mihin sinä meitä tarvitset?”
"Naja-naja ei päästä minua ohjaamoon", hän tajusi sopertavansa. "Ole kiltti ja avaa silmäsi."
Järkälemäinen mies pysyi ääneti ja silmät kiinni. Kivinen ilme oli tyyni ja varma.
"Miksi luulet, että meillä on pääsy ohjaamoon?" Momamba kysyi.
"Eikö teillä ole pääsyä? Täytyyhän teillä olla!"
Nakwatcha laski teekupin pöydälle. "Momamba, etkö näe, että hän ei ole valmis kuutentelemaan."
Hän oli aikomaisillaan sanoa, että vaikka Ivan ja Beck eivät olleet uskoneet häntä, Nakwatchan ja Momamban kuuluisi kuunnella häntä, mutta vaisto sanoi ettei sillä ollut merkitystä. Hän ei ollut varma miksi, mutta jostain syystä hänellä oli pakottava tarve saada spiritualisti liikkeelle. Hän otti Momamban vahvasta kädestä kiinni ja tunsi palan nousevan kurkkuun. Mitä tapahtuisi jos hän ei onnistuisi? "Momamba kiltti, tarvitsen sinua."
Spiritualisti tarrasi hänen hinteläästä kädestä kiinni ja Katherine tunsi kuinka varmalta ote vaikutti. Vasta nyt hän tajusi tärisevänsä pelosta ja siksi oli vetäistä kätensä pois miehen kosketuksesta, mutta päätti toisin. Kosketus oli läheinen ja lämmin ja hän tunsi samassa rauhoittuvansa.
"Näetkö mitä hiljentyminen saa aikaan: ei ryntäilyä, ei värisevän lehden kieppumista. Ainoastaan aito, varma Katherine", Momamba sanoi ja hymyili ja avasi kultaiset silmänsä. Kuten kaikilla Ak-Ahrin spiritualisteilla, myös Momamballa oli laserleikatut, säihkyvänkultaiset silmät. Mies nousi, oikoi vaateensa laskoksia ja taputti Katherinea olalle. Piti taas kättä pitkään olalla niin että Katherine tunsi varmuuden ja lämmön siirtyvän kehoonsa.
"Momamba kiltti, ja Nawatcha... alhaalla on vettä ja sähköongelmia. Minä todella puhun totta."
Katherine ei ollut varma luottiko spiritualisti hänen sanaansa, aavistiko tämä jonkin olevan pielessä vai oliko miehellä ilmiömäinen kuulo. Joka tapauksessa mies vihdoin nyökkäsi.
"Kuten sanot, Katherine, alakerrassa on pahoja ongelmia. Mutta ongelmamme on moninainen: meidät on Nakwatchan kanssa käsketty pysyä poissa ohjaamosta. Isäsi Raymond Mason oli asiasta hyvin tiukka, jos tulisimme häiritsemään saisimme seuraavalla avaruusasemalla luvan poistua Naja-najalta lopullisesti."
"Mutta tämä liian tärkeää... emme ehkä koskaan pääse avaruusasemalle, jos emme mene kertomaan vesivauriosta. Tämä on minun pyyntöni päästä ohjaamoon. Kyllä isä ymmärtää, pyyntö tuli minulta eikä teiltä. Momamba, Nakwatcha...?"
"Puhut hyvin, Katherine. Meidän on mentävä", Ak-Ahrin spiritualisti sanoi ja vilkuili ympäri keittiön seiniä, aivan kuin mies vaistoisi oudoilla kyvyillään kuinka lähellä aluksen tuhoutuminen saattoi olla. "Meille myös kuuluu saada vaikuttaa siihen, voitammeko me lopulta tämän taistelun vai etsimmekö rauhaa tähtien takaa. Mennään sitten."
”Odottakaa hieman", Nakwatcha sanoi. "Otan hieman purtavaa mukaan ja vettä kenttäpuolloihin, jos paineistus tippuu liikaa eikä hanat enää toimi.”
He odottivat hetken ja lähtivät. Katherine kulki edeltä ja tunsi suunnatonta halua juosta, mutta hän pakottautui odottamaan takana harppovaa Momambaa ja Nakwatchaa. He kulkivat oleskelutilan ja kuntosalin poikki ja hiljensivät portaiden kohdalla ja saapuivat ohjaamon grafeiiniovelle.
Momamba seisahtui oven eteen. "Naja-naja. Avaa meille ovi."
"Raymond Masonin käskystä en saa tehdä niin. Teidän on puhuttava hänen kanssaan."
"Ohita käsky: pääavain-a4: ASG-235-AJ", Momamba sanoi tyynesti. "Avaa ohjaamoon vievä ovi edestämme."
Katherine kuunteli vierestä. Hän painoi koodin mieleensä.
"Selvä. Aiempi käsky kumottu pääavaimella-a4."
Ohjaamoon ovi aukesi ja he sulloutuivat sisälle. Katherine tunsi, että hänen täytyi kulkea edessä niin että näyttäisi, että päätös ohjaamoon tulemisesta oli hänen ideansa eikä spiritualistin tai intiaanibiologin. Silti hän oli tyytyväinen tuesta, kun Momamba piti rauhoittavasti kiinni hänen olkapäästään. Nakwatcha jäi ohjaamossa kauemmaksi taktiikkapöydän tasolle, tosin tämä näki varmasti miltei kaiken minkä Peter ja Berrykin ohjaamon pääheijastepinnalta, joka peitti kokonaisuudessaan Naja-najan etutuulilasin. Edessä leimusi kaksoistähti, jonka valo oli miltei sokaisevaa aktiivilasin takanakin ja siellä täällä näkyi tarkennettuja avaruusaluksia, omia ja vihollisia.
Katherine seisahtui arasti isänsä taakse, joka vaikutti kiireiseltä ja poissaolevalta. Tämä ei istunut komentotulissaan taaempana vaan käveli ees taas kädet selän takana ja puhuessaan pysähtyi ja heiluttamaan käsiä. Ohjaamon yötunnelmavalaistus oli päällä ja taistelu avaruudessa oli pahasti meneillään.
”Huh huh, äskeinen tilanne oli todella paha. Onneksi vihollisen tähtiristeilijä vetäytyy", Berry sanoi tähtikartturin tuolista. "Tekiköhän vihollinen taktisen mokan?”
”Älä huokaise vielä helpotuksesta: tutkassa näkyy vielä kolmisenkymmentä vihollishävittäjää”, Raymond Mason, Katherinen isä sanoi jännittyneellä äänellä.
Berry kääntyi pilottituolissaan katsomaan isää. ”Väitätkö, että Cerberus ei voi selvityä? Heitätkö kaiken toivon hukkaan?”
”Berry, mihin se voisi laskeutua?" isä sanoi ja osoitti heijastepinnan zoomausta. "Kaikki data siinä näytöllä: tässä kaksoistähtijärjestelmässä on neljä kaasujättiläistä ja loput asteroideja. Katso tuota kylkeä: paineistus poissa ja Cerberus menettää jatkuvasti happea. Sisällä on tukalat oltavat ilman taistelua ja tulipaloakin. He tarvitsevat ilmaa ja painestuksen, ja pian. Puhumme minuuteista, maksimissaan tunnista, emme päivistä.”
Ohjaamoon tärkein heijastepinta oli tarkentunut Cerberukseen ja kuva oli tuhansia kertoja tarkempi kuin hologrammikaukoputken läpi katsottuna. Katherine ei tiennyt juurikaan tähtiristeilijöistä, mutta jopa hän ymmärsi kuinka pahasti tähtiristeilijä oli revennyt. Hän näki leijuvia pieniä hahmoja, jotka leijuvat tähtiristeilijän vierellä. Hän tiirkisteli tarkemmin, kunnes hän tajusi mitä ne olivat ja käänsi pahoinvoivasti päätään. Avaruudessa leijui jäätyneitä ihmisiä, paineen imaisemia Cerberukselta.
Berry kuljetti sormea apupilotin tuntoherkän heijastepintan datarivejä pitkin laservalon tanssiessa sormenpäissä. ”Lähin asutettu planeetta on Haugellon. Se on yli neljän valovuoden päässä", Berry ilmoitti. "Olet oikeassa, tuossa kunnossa tähtiristeilijä ei voi luoda madonreikää, eikä aluksen nopeus riitä edes heliovaipan ulkopuolelle. Suora matka Haugellonille kestäisi vuosikymmeniä heidän aikaansa."
”Niinhän minä sanoin. Yritä silti saada Cerberukseen yhteys. Kahdeksan varajärjestelmää ei voi mennä yhtäaikaa solmuun.”
”Yritän todellakin”, Berry sanoi ja syventyi heijastepinnan datavirtaan.
”Isä, minulla on tärkeää asiaa.”
”Ei nyt, Katherine.”
"Vihollinen on takana", Peter ilmoitti keskittyneenä ohjainpuikkoihin.
"Sain Cerberuksen hätäviestin", Naja-najan tekoäly ilmoitti kaiuttimista. "Vihollisen häirintälaiteet sekoittavat. Heijastevideo on liian häiriöinen, että siitä saisi selvää. Luen kryptatun tekstiviestin ääneen.
”Kaikille — laivueen aluksille", tekoäly ilmoitti äänellä, joka kuulosti kuin puhuja olisi todella ollut Cerberuksen Mathias Bassenberg, laivueen komentaja, joka oli pitänyt puheen kaikille Omans Athenen avaruuskeskuksesta lähteville miehistöälle. "Cerberus irtautuu taistelusta. Toistan Cerberus irtautuu taistelusta. Käsky muille aluksille: Saattakaa Cerberus turvallisesti asteroidi SHX-5803:lle ja vastatkaa tarvittaessa vihollistuleen. Asteroidilla havaittu ilmakehä ja otolliset elinolosuhteet. Laskeudumme viipymättä—schsastfa234ge325asf—moottorit pahasti vaurioituneet—gse345suogoh235ho2i345o."
"Vihollinen jammaa lähetystä", Berry ilmoitti tuijottaessaan näyttöönsä. "Emme saaneet koko viestiä Cerberukselta."
"Yritä vielä", isä sanoi. "He lähettävät viestiä uudestaan."
Peter huokasi. ”Mutta mikä ihmeen asteroidi, jossa on ilmakehä? Mikä se sellainen on?”
"Tässä!" Berry sanoi. ”Cerberukselta lähetettiin juuri datakartta asteroidista. Odota. Tuon sen nähtäväksi. Lentologissa lukee, että siinä—katso tätä graafia!"
Ohjaamon suureen heijastepintaan rävähti täyteen kolmiulotteisia leikkauskuvia asteroidista. Katherine kumartui isän takana lähemmäksi. Hänen mielestään asteroidi muistutti hieman kuorimatonta maapähkinää. Asteroidia ympäröi omituinen, kellertävä voimakenttä.
Isä kumartui lähemmäs. ”Asteroidi SHX-5803. Pisimmältä kantiltaan 556 kilometriä, kapeimmalta keskikohdaltaan 183 kilometriä ja massa… Sehän on asteroidiksi supermassiivinen! 0,9 g:n painovoima on miltei sama kuin Maassa ja Sartenissa. Asteroidissa on oltava todella kehittynyt painovoima-generaattori, kun se on muotopuolena noin vakaa. Otollinen ilmakehä ja kaikki. Lyön tuhannesta kultakeleenasta vetoa, että se on asutettu.”
”Voi olla, mutta datakartta ei kerro elollisista havainnoista", Berry sanoi. "Ilmeisesti Cerberuksella on skannaus kesken. Laitan myös spektrografianalysaattorin rullaamaan. On hyvä saada vertailuarvoja. Tosin tässä menee tovi. Pinta-analyysi vie 168 minuuttia.”
”Anna pyöriä. Tarvitsemme asteroidista niin paljon tietoa kuin mahdollista”, isä sanoi ja käveli Peterin selän taakse ja naputti tuolin selkämystä. ”Missä se vihollisalus on?”
”Se on yhä tiukasti kannoilla, mutta se—hitto, nyt se tulittaa! Väistän—!”
Peter kiskaisi ohjaimista ja Naja-naja kääntyi äkkijyrkästi oikealle kohti SHX-5803-asteroidia. Sarja valojuovia lensi jostain takaa ja katosi etuhorisonttiin kaksoistähtien kirkkauteen. Käännös oli niin aggressiivinen, ettei gravitaatiovakautin ehtinyt pehmentää kaarrosta. Isä horjahti ja tarrasi Peterin pilottituoliin rystyset valkeina. Nakwatcha kaatui puomeja vasten ja Katherine tunsi lentävänsä kohti lattiaa. Puolessa välissä ilmalentoa Momamban väkivahva käsi sai hänestä otteen ja piti hänet pystyssä. Painovoima katosi hetkeksi, jolloin he leijuivat ohjaamossa. Gerren plasmakanuuna jyrähti taas.
Kaikki kääntyivät tuijottamaan taktista heijastepintaa, jonka kuva peilasi Gerren asejärjestelmän näkymää. Heijastepinnassa välähti leimahdus ja takana kärkkyvä vihollishävittäjä räjähti kappaleiksi. Katherine tunsi huojennuksen aallon vatsassaan. Hän ei kuolisikaan vielä.
”Täysosuma!” Isä huudahti ja tuuletti kädet nyrkissä ja taputti Peteriä olkapäähän. "Erinomaisesti väistetty."
Isä vilkaisi toista heijastepintaa ja painoi keskusradion nappia. ”Hienoa työtä, Gerre ja Beck! Ammuitte alas lähisektorin viimeisen. Tutka kertoo eikä valehtele: vihollinen juoksee lipettiin minkä kerkeää!”
”Niiden on syytäkin, mikäli he mielivät selvitä elossa”, kuului Beckin voitonvarma julistus keskusradiosta. ”Joko me tai ne, ja me ei koskaan! Kuningaskobra sähisee ja rankaisee!”
”Kiitos kapu. Ovat kai saaneet plasmasta tarpeekseen”, Gerre vastasi rauhallisemmin. ”Muuten, et kai pane pahaksesi jos painun katsomaan Assault Night Show’n loppuun? Viimeinen jakso jäi pahasti kesken.”
Keskusradiosta kuului Beckin huutonaurua. ”Ei helvetti! Etkö tässä ollut riittävästi räiskettä? Meidän pitäisi vaihtaa tykkitorneja että saisit ampua sarjatulta. Vaan odota tunti, Gerre, ja uutiskanavat alkavat lähettää ’suoraa lähetystä’ sodastasi. Sitten voit kelata sitä ees ja taas!”
”Olen tykkimies”, Gerren ääni kuului keskusradiosta jokseenkin vakavana. ”Tykkimies ampuu, nukkuu ja rentoutuu. Ja nyt tykkimies on ampunut ja tahtoo vapaalle.”
”Aivan niin, aivan niin!” Beck jyrähti ja jatkoi hörötystä. ”Ei mutta hei, Raymond. Tänään voit kai korkata sen Muierserin, jota olet vuosia säilyttänyt vitriinissä ja josta olet puhunut yleviä. Eilinen ilta jäi puolitiehen. Kurkkua suorastaan karhaisee pelkkä ajatus ilman aamuhömpsyjä.”
”Ilman muuta”, isä vastasi hymyillen keskusradioon. ”Olette kestitykset ansainneet ja eiköhän Cerberuksella ole tiedossa lisää. Tate keksii varmasti käyttöä antiloopinpihveille, joita olen jemmannut pakkasessa—mutta vasta sitten kun Cerberus on saatettu turvallisesti asteroidille. Ja pirskeet voidaan luonnollisesti järjestää vasta kun kaukotutkassa ei ole näkynyt vihollishavaintoja vähintään 48 tuntiin.”
”Ei mutta hei—sinähän puhut nyt kahden ellei kolmen päivän tauosta!”
Isä nauroi keskusradioon. ”Näin se menee pojat, mutta tämän pelin hengen te hyvin tiedättekin. Painukaahan punkkiinne ottamaan unta palloon; minä hoidan tämän aamun.”
Isä hymyili poissaolevasti Katherinen suuntaan eikä tämä huomannut hänen kärsimätöntä askellustaan. Katherine ei ymmärtänyt kuinka isä sieti Beckin röyhkeyttä ja Gerren vetelyyttä. Isällähän oli valta potkia miehiä pihalle ja ottaa kunnollisia tilalle jos niin halusi. Mikä näissä kahdessa oli niin poikkeuksellista?
Isä kumartui mikrofonin puoleen, vaikka niin ei olisi tarvinnut tehdä. Isä ei koskaan muistanut, että ohjaamon mikrofonit toimivat, vaikka puhuja seisoi ohjaamon nurkassa ties miten päin tahansa.
”Ai niin, Ivan, melkein unohdin. Tarvitsen sinua ohjaamossa. Tule tänne kun saat Beckin konetykin korjattua. Täällä on pieniä sähkövikoja. Ei muuta.”
”Isä, minulla on asiaa”, Katherine aloitti painokkaasti, mutta isä ei edes vilkaissut.
”Ei nyt Katherine.”
”Selvä pyy, Mason”, kuului Ivanin hyväntuulinen vastaus keskusradiosta. ”Tulen sinne. Täällä alkaa olla valmista.”
”Isä, tämä on tärkeää!” Katherine sanoi ja veti painokkaasti hihasta. ”Alakerassa on vettä!”
”Mitä?" Isä katsoi häneen pöllämystyneesti kenties ensimmäistä kertaa. "Missä on vettä?”
”Tyttäresi sanoo, että alakansi tulvii”, Momamba sanoi. ”Ja minä uskon häntä.”
Isä tuijotti hetken Momambaa. Katherinen sensoridatalinkki ilmoitti isän kasvojen ilmaisevan epäluottamusta ja ärsytystä.
Samassa ohjainlaitteistosta kuului sähköinen zziiiuuuuhhhh, ja heijastepinnat ja ohjauspanelit rävähtivät pimeäksi. Sitten ne käynnistyivät automaattisesti uudestaan, mutta tällä kertaa ledirivistöt paloivat kirkkaanpunaisina.
”Ohjaintoiminnot katkesivat! Ydinhallintajärjestelmä buuttaa!” Peter huusi. Pilotti hypähti tuolilta ja ryntäsi sähköpäätauluille ja kirosi vuolaasti. ”Vihollisen tulitus osui meihin pahemmin kuin luulin: jossakin kriittisessä solmussa on oikosulku!”
Isä rämäytti kätensä keskusradion napille: ”Seis!”
Ääni kajahti ympäri Naja-najan käytäviä. Isä näytti huojentuneelta. ”Seis. Kaikki kuulolla: Odottakaa siellä missä olette. Älkää missään nimessä kävelkö alakansien käytäville. Meillä on vesivuoto ja sähkövikoja. En halua, että kukaan käräyttää hiuksiaan.”
”Tykkitornien käytävällä on melkoinen tulva”, kuului Ivanin käheä vastaus keskusradiosta. Äänessä ei ollut enää voitonriemua. Telekoordinaattorin puhe kuulosti Katherinesta pikemmin paksulta ja väärältä. ”Pelkään pahoin, että varoitus tuli liian myöhään, Mason”, Ivanin sanoi ja yskäisi tukahtuneesti. Taustalta kuului Beckin kiroilua. ”Gerre on kuollut.”
Isän silmät levisivät. ”Mitä? Kuinka? Mitä tapahtui?”
”En tarkkaan ottaen tiedä. Hän makaa käytävässä veden keskellä”, Ivan sanoi. Telekordinaattorin ääni kaikui monotonisesti kaiuttimista. ”Palovammoja on ainakin päässä ja kaulassa. Pää on vedessä eikä hän liikahda vaikka kuinka huudan. Hän on kuollut, Mason.” Oli hetken hiljaista. Sitten Ivanin ääni tuntui kantautuvan kauempaa, kunnes tekoäly voimisti äänenvoimakkuutta. ”Täällä on rutosti sähkövikoja. Käytävän sähkölaitteet lyövät kipinää ja—haistan savun katkua. Luulen, että alimmalla kannella palaa.”
”Näetkö missä?” Isä kysyi ja tuijotti ohjaamon heijastepintoja, joissa vilisi virheenkorjausohjelman algoritmeja. Yksikään heijastepinta ei ollut tilassa, missä Katherine oli tottunut ne näkemään. ”Naja-najan sisäsensorit ovat pimeinä, joten olemme sokeita. Osaatko sanoa missä palaa? Ja varo sitä vettä!”
”Ainakin jossain ruumaan ja asehuoneen suunnalla, uskoisin", Ivan vastasi ja puhe kuului selvästi lähempää. "Käytävästä kulkeutuu terävää katkua ja katonraja on mustanaan savua. Täällä on pilkkopimeää; ilmeisesti valaistusjärjestelmä on haukannut vettä”, Ivan vastasi rauhattomasti. Oli taas hetken hiljaista. ”Kurkotin ovelta ja erotin toisenkin toisen ruumiin. Luulen…”
Ohjaamon kuusi ihmistä—hän, isä, Peter, Berry, Momamba ja Nakwatcha—olivat ääneti melkein minuutin. Sähköpäätaulu vilkkui ja tekoäly ilmoitti ääneen tekemiään komentoja. Ainoastaan Berry ja Peter koskettelivat heijastepintojen näppäimistöjä ja yrittivät kiireenvilkkaa käynnistää hallintajärjestelmiä.
Isä raotti keskusradiota. ”Niin? Ivan?”
”Luulen, että se on Tate.”
Katherine painoi käden suunsa eteen ja hänen silmänsä alkoivat kostua kyynelistä. Ilosilmäinen kokki oli matkan alusta lähtien ollut hänelle kiltti, ja miehen ruoka oli voittanut sata–nolla kaikki sijaiskodin keinotekoiset pöperöt.
”Hitto. Se on todella Tate, tunnistan hänen kyökkitakkinsa missä vaan. Hiton hitto”, Ivan vastasi. Oli hetken hiljaista. ”Anteeksi, minun täytyy sulkea ovi. Vesi kohoaa ja tulvii pian kynnyksen yli. Olemme Beckin tykkitornissa.”
”Selvä… Ivan ja Beck, teljetkää ovi ja pysykää siellä", isä sanoi. "Oli onni, että ette astuneet käytävälle. Naja-najan putkistoissa ei ole niin paljon vettä että voisitte hukkua sinne, mutta pelkään sähköiskuja. Kaikille muillekin tiedoksi: ilmoitan heti kun olemme saaneet katkaistua alakannen sähköt. Loppu.”
”Selvä. Loppu.”
Isä peruutti taaksepäin ja lysähti komentotuolille ja hautasi kädet hiuksiinsa, jossa näkyi ripaus harmaata. Yleensä iloiset kasvot näyttivät huolten ja murheiden painamilta. Isä rykäisi ja avasi suutaan sanoakseen jotakin, mutta vilkaisi Katherineen ja napsautti suunsa kiinni.
Samassa hälytyssummeri alkoi ulvoa ja ohjaamon kaikki varoitusvalot syttyivät palamaan. Tekoäly alkoi hokea virheraportteja ja tekemiään korjausalgoritmejä. Katherine seurasi painovoimageneraattoria ohjaavaa heijastepintaa, joka vilkutti kriittistä virhettä ja energiavajetta. Samassa Katherine tunsi jalkojensa irtoavan lattiasta ja alkavansa leijua.
”Ei ole totta! Ohjausjärjestelmä ei lähde käyntiin!” Peter huudahti. Pilotti löi turhautuneesti nyrkkinsä heijastepinnan läpi, jolloin kosketuspinnan resistiivisyys katosi. Kun nyrkki palasi takaisin, kosketustoiminnot palasivat toimivaksi. ”Naja-naja ei vastaa mihinkään! Järjestelmä läväyttää kriittistä virhettä ja gravitaatiovakautin on poissa pelistä.”
”Ei hemmetti, katso Peter! Olemme törmäyskurssilla kohti asteroidia!” Berry huusi ja käänteli apukuskin ohjainta edestakaisin mutta ilmeisen turhaan. ”Alus putoaa kuin kivi!”
"Minä tiedän, minä tiedän! Naja-naja jatkaa samalla liikevektorilla ellen saa jarrumoottoreita toimimaan."
Isä asteli Berryn selän taakse. "Kuinka paljon meillä on aikaa ennen kuin osumme asteroidin suojakenttään?"
”Ehkä kolmekymmentä minuuttia—ei, kahdeksantoista!”
Katherine vapisi kauttaaltaan. Kaikki oli hänen syytään! Jos hän olisi juossut suoraan komentosillalle, isä olisi ehtinyt varoittaa Tatea ja Gerreä, korjata viat ja pysäyttää veden tulvimisen. Mutta hän oli hidastellut keittiössä ja nyt he olivat tuhon omia…
”Berry, pue Katherinelle ja itsellesi avaruuspuku ja ota hänet syliisi. Käytä heittoistuinta ennen kuin törmäämme asteroidiin. Te muut, vyöttäkää itsenne taktiikkapöydän tuoleihin”, isä sanoi taakseen vilkaisematta. Muut ilmeisesti tarkoittivat Momambaa ja Nakwatchaa.
Isä ui painottumuudessa Katherinen luokse, kahmaisi hänestä kiinni ja potkaisi heihin jaloilla vauhtia. He leijuivat Berryn luokse. Isä kiskoi ohjainpanelin vetolaatikosta avaruuspukua ja heittoistuimen lisävaljaita ja alkoi sitoa kiinnityshihnoja Berryn pilottituoliin.
”Haluan jäädä tänne missä sinä olet”, Katherine tajusi sopertavansa, kun Berry puki hänen päälleen avaruuskävelyn kestävää painepukua. ”En halua pudota ja kuolla…”
”Ei tule kuuloonkaan! Sinä olet paremmassa turvassa Berryn laskuvarjossa kuin täällä. Etkä sinä kuole avaruuslaskuvarjohyppyyn. Berry on taitava ja osaa liidättää sinut turvaan.”
”Miksi et sitten itse hyppää?”
”Katherine. Jonkun on jäätävä ohjaamaan Naja-najaa.”
Hän halusi sanoa vastaan, mutta tunsi äänensävyn: vastaväitteille ei ollut sijaa. Isä työnsi hänet Berryn syliin ja napsautti lisävaljaat kiinni pilotti-istuimeen, sysäsi Berrylle valopistoolin ja jonkin mustan, litteän kotelon ja täytti reisitaskut hätäisesti karkkipatukoilla. Berry taisteli Katherinen paineistetun kypärän kanssa.
”Voi tätä hiusten paljoutta! Tämä harjas ei millään mahdu kypärään!”
”Leikkaa ne pois!”
”Ei ei, ei ei ei”, Katherine vaikersi ja tunsi alkavansa itkeä.
”Älä nyt ala vollottaa”, isä sanoi. ”Leikkaa hänen hiuksensa.”
”Leikkaan mutta millä?” Berry tivasi. ”Saksethan ovat keittiössä! Ei niitä ole aikaa hakea!”
Isä tuijotti mitään näkemättömin silmin ulos ohjaamosta ennen kuin hän taas terästyi. ”Siinä tapauksessa laita hänelle pelkästään happinaamari päähän.”
”Mitä?” Berry tiuskaisi ja kuulosti järkyttyneeltä. ”Silloinhan niska ja kaula jäätyvät pudotuksessa. Hän kuolee ilman paineistettua kypärää!”
”Eikä kuole”, isä vastasi kiven kovaan. ”Katherinella on kehittynein prototyyppikeho, jonka ihmiskunta on valmistanut. Galactic Watchissa on ladattavia kokemuksia, jossa jotkut idiootit, joilla on samanlainen keho kuin tyttärelläni, heiluvat avaruudessa pelkästään happinaamarit päässä, shortsit jalassa ja saamarin leit kaulassa ja pelaavat helvetti golfia! Katherinella ei ole mitään hätää.”
Katherine tunsi kuinka tähtikartturi epäröi hetken kahden vaiheilla. Sitten tämä asetti hänen kasvoilleen kevyen happinaamarin. Kiinnityshihnat alkoivat automaattisesti kiristyä.
”Herra Mason, tässä. He tarvitsevat juomavettä.”
Momamba piteli käsissään kahta kenttäpulloa. Isä katsoi pitkään pitkin nenänvarttaan spiritualistia ja kenttäpulloja, mutta sitoi ne lopulta vyölenkkeihin. He saivat isältä ohjeet siitä kuinka heidän pitäisi laskeutumisen jälkeen etsiä Naja-najan putoamispaikka ja ampua valopistoolilla aina kolmen tunnin välein korkealta paikalta, niin että pelastuspartio olisi mahdollista lähettää toiseeenkin suuntaan.
Katherine painoi hologrammikaukoputkensa kokoon ja työnsi sen vyölaukkuun. Hän risti kätensä rintaansa vasten—kuten Omans Athenen oppitunneilla oli opetettu—ja puristi heittoistuimen valjaita rystyset valkeina. Isä rutisti häntä kömpelösti ja taputti olkapäälle. Sitten isä ui painottomuudessa komentotuolille ja kuulutti keskusradioon:
”Jos joku on tässä metakassa onnistunut nukkumaan ja sattuu heräämään katon rajasta, onnea hänelle. Mutta nyt on kaikkien aika kiinnittää turvavyöt. Putoamme rytinällä ja alastulo on rankka. Onnea matkaan!”
Samassa Naja-naja vavahti, kun se läpäisi asteroidia ympäröivän kellertävän suojakentän ja syöksyi tiheään ilmakehään. Eteen levisi uskomaton näky ja Katherine unohti välittömästi epätoivonsa, kun tuulilasin heijastepinta zoomasi näkymää lähemmäs. Hän erotti rakennusten kohoavan sadepilvien, usvaverhon ja tummanvihreän kasvuston keskeltä. Muinainen kaupunki levittäytyi silmänkantamattomiin asteroidin äärilaidoille saakka.
”Ei voi olla totta”, isä huudahti. ”Sehän on yhtenäistä kaupunkia!”
”Kaikki tuo vihreys—siellä on sademetsää!” hän kuuli Nakwatchan äänen jostain takaa.
”Katsokaa! Tuolla on Cerberus!”
Katherine näki äärivasemmalla liekehtivän tähtiristeilijän. Se putosi savuhäntäisenä kohti asteroidia ja törmäsi sademetsän keskellä olevaan laaksojärveen massiivisen lässähdyksen saattelemana. Järvessä välähti räjähdys ja törmäyskohta peittyi mustaan savupilveen.
”Katherine, me selviämme tästä, olen varma siitä”, isä huusi komentotuolilta. ”Tuolla on ilmaa, vettä ja elämää. Luota minuun ja luota Berryyn. Olet tyttäreni ja teen sinusta vielä komentajan. Sinä selviät kyllä takaisin kotiin.”
”Mutta minä en halua olla komentaja, kun minä—”
”Älä pelkää”, Berry kuiskasi kypärävisiirin takaa. "Pääsemme turvallisesti alas, minä lupaan sen.”
Berry kurkotti eteenpäin ja painoi nappia, joka sulki apupilotin puoleisen ohjaamon grafeenilasin suojiin. Naistähtikartturi kietoi kädet hänen ympärilleen. Katherine tunsi yhtäaikaista kauhua ja kiihtymystä tuijottaessaan kuinka maisema läheni lähenemistään, kunnes:
”Nyt mennään! Kolme, kaksi, yksi—!”
Apupilotin puoleinen tuulilasi räjähti ilmaan. Katherine tuskin kuuli räjähdyspanoksia, kun heittoistuimen rakettimoottorit sinkauttivat heidät g-voimilla kaukaisuuteen. Heidät ympäröi totaalinen hiljaisuus eivätkä vaatteet värähtäneet lainkaan, vaikka heidän täytyi pudota asteroidia kohti hirmuisella nopeudella. Hän hytisi purevassa kylmyydessä ja tunsi kaulansa ja takaraivonsa kangistuivan. Oliko isä väärässä? Eikö hänen kehonsa pitänytkään painevajausta ja kylmyyttä loitolla? Sensoridatalinkki ilmoitti kuitenkin, että vaikka rasitus oli suunnaton, keho kykeni ylläpitämään elintoimintoja vielä tunnin ilman pysyviä vaurioita. Aikaa kului. He värjöttelivät heittoistuimessa ja tuijottivat uskomatonta maisemaa, mutta yhtäkkiä kuuma ilmavirta alkoi pauhata korvissa. Hän tunsi Berryn puristavan otteen ja erotti hulmuavien hiustensa kätköistä yläpilvien välissä loistavan kaksoistähden, ja näki vilahduksen jostain tummanvihreästä ja harmaanruskeasta maasta alapuolellaan, mutta sitten hänen päässään heitti ja tajunta sumeni.
_________________________________________________________________________________________________
Jatkotarina kertoo Katherine Masonista, hänen isästään Raymond Masonista, tähtikartturi Berrystä, pilotti Peteristä, telekoordinaattori Ivanista, avaruussotilas Bekistä, spiritualisti Momambasta ja intiaanibiologi Nakwatchasta heidän laskeutumisestaan muinaiselle viidakkoasteroidille ja heidän pyrkimyksistään päästä sieltä elävänä takaisin.
Valitettavasti en ole ehtinyt kirjoittaa tarinaa loppuun—saa nähdä kirjoitanko koskaan ja jos kirjoitan, julkaisenko sitä täällä vai missä.
