Vampyyrien Juoksu - Osa 2 (Paranneltu Versio) Hot

Luku 5

Aaron heräsi ahdistukseen ja hänen sydämensä takoi lujaa. Hän ei saanut kunnolla henkeä. Hän hikoili ja tuntui kuin joku painava olisi istunut hänen rinnan päällä. Hän oli nähnyt painajaista vampyyrien johtajasta. Johtaja oli upottanut terävät kulmahampaansa Aaronin kaulaan ja sen jälkeen jättänyt hänet kitumaan luolan lattialle. Aaron oli kiemurrellut tuskissaan maassa ja lopulta hän oli kuollut vampyyrin myrkkyyn.
Sitä ennen hän näki unta palavista vampyyrin kasvoista hänen käsien alla. Aaron oli haistanut palaneen lihan hajua ja meni tovi ennen kuin hän tajusi, että se oli unta. Lopulta, kun hän avasi silmänsä, hän huomasi, että oli turvassa kotonaan. Hän katseli ikkunasta ulos ja huomasi, että ulkona paistoi aurinko korkealla ja hän näki muutaman linnun lentävän ikkunan ohi. Siitä huolimatta hän joutui hokemaan itselleen, että ei ollut mitään hätää. Vampyyrit eivät enää pääsisi kylään. He palaisivat auringossa.
Aaronia jomotti yhä takaraivoon. Hän kosketti sitä kädellään ja tunsi kuivuneen veren valkoisilla hiuksillaan kuhmun päällä. Hän nousi istumaan sängyn reunalle ja rauhoitteli itseään. ''Kaikki on ihan hyvin.'' Hän sanoi itsekseen. ''Selvisit hengissä.''
Hetken rauhoiteltuaan hän käveli vaatekaapille. Se oli sentään jätetty koskemattomaksi, mikä oli hyvä juttu, sillä kaapin perällä oli Aaronin rahat piilossa mustassa kangaspussissa. Aaron nappasi sen vierestä puhtaat vaatteet ja vaihtoi ne päälleen. Hän laittoi ylleen tummanvihreän t-paidan ja beiget löysähköt housut.
Ottaessaan ihmeellisen kiven likaisten housujen taskusta, Aaron tunsi sen voiman taas kädessään. Hän heitti kiven nopeasti sängylle, sillä pelkäsi menettävänsä tajun jos piti kiveä liian kauan kädessä. Samaan aikaan Aaroniin iski pieni kauhunpoikanen hänen tajutessaan, että hän oli varastanut vampyyreiltä. Mitä hän oli oikein ajatellut ottaessaan kiven mukaansa? Mitä hän kivellä voisi edes tehdä? Ja miksi se oli kutsunut häntä luokseen?
Saatuaan uudet housut ja uuden paidan päälleen Aaron laittoi kiven nopeasti taskuun. Hän muisteli palavia käsiään ja alkoi heilutella niitä siinä toivossa, että näkisi ne taas tulessa, mutta mitään ei tapahtunut. Hän jatkoi sitä vähän aikaa ja minuutin kuluttua lopetti. Hän alkoi epäilemään, että tapahtuiko viime yö oikeasti. Oliko hän oikeasti noita ja tehnyt liekit itse? Vai näkikö hän nyt unta ja oli vielä oikeasti luolassa?
Hetken pähkäiltyään, hän meni alakertaan ja sieltä sotkuisen olohuoneen läpi takaovelle. Hän poistui ovesta takapihalle ja käveli saunarakennukselle, joka oli takapihan oikealla laidalla. Sekin oli jätetty rauhaan ja Aaron oli kiitollinen siitä. Oli tarpeeksi kettumaista, että hänen talonsa oli sotkettu. Aaronilla olisi pitkä siivous sessio edessä, mutta ensin hän ajatteli pestä veret pois hiuksista.
Hän meni saunan puolelle ja otti kauhan käteensä. Kauhalla hän otti ämpäristä vettä ja kaatoi vedet päänsä päälle. Toisella kädellä hän pesi takaraivosta kuivuneet veret pois. Hänen paitansa kastui, mutta hän ei välittänyt siitä, sillä aurinko kuivattaisi sen pian. Ja kylmä vesi kasteli väsymyksenkin pois.
Pestyään hiuksensa hän meni takaisin taloon ja jäi katselemaan olohuoneen sotkua. Kaikki hänen kasvinsa oli heitelty päin seiniä, ja maassa oli multa kasoja siellä sun täällä. Keittiön kaapitkin oli tyhjennetty lattialle, ja sohvakin oli rikki. Sen jalat oli katkottu oikealta puolelta ja se oli kallellaan.
Aaron meni keittiöön ja nosti maasta ylös leipäpussin missä oli se yksi kannikkapala jäljellä. Hänen mahansa murahti. Hän ei ollut syönyt pitkään aikaan mitään ja päätti lähteä torille samantien. Hänellä oli huono olo ja huippasi jo. Hän astui eteisestä pihalle oviaukosta, josta ovi oli aikaisemmin pudonnut saranoiltaan.
Ensimmäisenä Aaron huomasi, että ulkona ei liikkunut paljon ihmisiä, mikä oli outoa, sillä yleensä Hamptonissa ihmiset liikkuivat ulkona auringon paistaessa. Sisällä ei ollut paljon mitään tekemistä, ja lapsetkin pomppivat mielummin ulkona, kuin leikkivät puisilla nukeilla sisällä.
Mutta tänään ulkona ei näkynyt kuin muutama ihminen ja hekin olivat säikyn oloisia, mitä Aaron ei kylläkään ihmetellyt. Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että melkein joka neljänteen taloon oli isketty. Ulkona ei näkynyt ruumiita ja Aaron oletti, että ne oli siivottu sillä aikaa, kun hän oli ollut nukkumassa. Hampton näytti aavemaiselta, kun ulkona ei liikkunut ihmisiä ja talot olivat hyökkäyksien jäljiltä osittain tuhoutuneita.
Muutaman mutkan kautta Aaron saapui torille. Siellä ei ollut ketään. Kojut olivat tyhjillään ja osa niistä oli levitelty pitkin torin pihaa. Aaron huomasi, että kaikki kojut missä myytiin ruokatarvikkeita oltiin tuhottu, ja ihmisiä siellä ei näkynyt. Kaikki olivat ilmeisesti omissa kodeissaan järkyttyneinä piilossa.
Aaron kirosi hiljaa sitä, että ei saanut ostettua ruokaa. Sitten hän muisti heittäneensä ruokaostoksensa pusikkoon läheisellä kujalla ja päätti käydä tarkistamassa löytäisikö edellisen illan ostokset sieltä. Aaronilla oli koko ajan epämukava tunne siitä, että häntä tarkkailtiin. Hän oli luultavasti saanut traumat edellisen vuorokauden tapahtumista. Aaron käveli nopeasti kujalle ja katsoi ovea minkä edessä nainen oli kuollut. Kiviportaat olivat tyhjillään muutamaa kynttilää lukuunottamatta. Joku oli ilmeisesti löytänyt naisen ruumiin ja laittanut kynttilät palamaan muistoksi.
Aaron alkoi etsiä puskista ruokakassiaan ja löysi sen parissa minuutissa. ''Kerrankin joku meni hyvin.'' Aaron ajatteli. Hän ei vieläkään uskonut todeksi tapahtumia. Ei varsinkaan sitä, että hän oli taikonut itsensä vapaaksi kahleista ja pudottanut kiven järkäleen luolan katosta vampyyrin päälle. Aaron päätti kokeilla sytyttää kätensä tuleen uudestaan heti kun pääsisi takaisin kotiin ja oli saanut juotua lahomatria teetä. Hänen pitäisi myös syödä. Ehkä hän oli liian nälkäinen taikoakseen. Myös Mounica ja Josh kävivät hänen mielessään, mutta hän oli liian nälkäinen lähteäkseen heidän luokse nyt. Aaron toivoi vain parasta ja toivoi, että he olivat turvassa.
Aaron käveli pika vauhtia takaisin kotiinsa ja teki puuhellaan tulet heti kun pääsi keittiöön. Hän sytytti tärisevin käsin kuivat puupalikat tulitikuilla. Sitten hän puhalsi muutaman kerran jotta liekit syttyisivät kunnolla tuleen ja sen jälkeen hän etsi lattialta kattilan ja ehjän mukin. Kattilan hän laittoi liedelle, mikä alkoi lämmetä pikkuhiljaa.
Siinä menisi hetki ennen kuin hella lämpenisi tarpeeksi, joten Aaron päätti mennä lepäämään sohvalle, mikä oli kallellaan. Hän kävi makaamaan siihen pää ylöspäin ja jalat alas päin, mutta hän alkoi valua lattialle, sillä sohva oli sileä ja liukaspintainen. Hän kirosi ja nousi seisomaan. Hän katseli olisiko olohuoneessa ehjää tuolia minkä voisi laittaa sohvan alle, mutta kaikki kolme tuolia oli rikki.
Aaron päätti mennä yläkertaan lepäämään. Vain hetkeksi. Ei menisi kauan, kun hän saisi tehtyä lahomatria teetä. Hän asteli rappuset ylös raskain askelin ja huoneeseensa päästyään hän kävi sängylle makoilemaan ja sulki silmänsä.

Aaron näki unia missä hän heitteli tahdon voimalla isoja kiviä kohti vampyyri laumaa. Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, mutta siitä huolimatta vampyyrit väistelivät kiviä sukkelasti ja ei mennyt kauaa kun ensimmäinen hänen ikäinen vaalea hiuksinen nuori nainen oli veitsi hänen kurkulla. Aaron heräsi epämukavaan tunteeseen, kun vampyyrin veitsi viilsi hänen kurkun auki.
Sitten kuului narahdus, ja vaistomaisesti Aaron avasi silmänsä. Hän nousi istumaan ja hänen sydämmensä alkoi taas takomaan. Hän tunsi vieläkin unen vampyyrin veitsen kurkullaan ja hänen oli pakko koskettaa kaulaansa tarkistaakseen, että siinä ei ollut mitään erikoista. Hän tunsi vain äidiltänsä saadun korun. Sitten hän alkoi kuuntelemaan tarkemmin ja kuuli hetken päästä toisen narahduksen alakerrasta. Joku oli astunut toistamiseen eteisen rikkinäisen lankun päälle. Kuka siellä oli? ''Ei kai vampyyrit tulleet takaisin?'' Aaron ajatteli kauhuissaan.
Hän nousi seisomaan ja käveli makuuhuoneen aukinaisen oven taakse piiloon. Hän pysyi siinä liikkumatta ja hengittämättä, mutta se tuntui turhalta, sillä hän oli varma, että kuka tahansa voisi kuulla hänen sydämmen takomisen talon ulkopuoleltakin. Aaron pelkäsi jo pahinta ja epätoivo alkoi raastamaan hänen sisintään. Tulivatko vampyyrit hakemaan kiveä takaisin? Aaron katsoi ikkunasta ulos ja näki siellä auringonlaskun. Aurinko oli vielä taivaalla eli talossa ei voinut olla vampyyrejä. Epätoivo laantui hiukan ja Aaron sai kerättyä rohkeutta poistuakseen huoneesta rappusille.
Hän käveli niin hiljaa kuin pystyi. Askel askeleelta alas kohti eteistä. Samaan aikaan hän kuunteli niin tarkkaan kuin pystyi, mutta ei kuullut enää mitään. Oliko taloon tullut mies tai nainen poistunut takaoven kautta takapihalle? Kuka taloon oli tullut ja miksi? Aaron jatkoi hiljaista kävelyä ja kun hän oli puolessa välissä rappusia, hän kuuli yhtäkkiä nyyhkytystä. Joku itki hänen olohuoneessa. Aaron oli hämillään. Kuka muka tulisi hänen taloonsa itkemään? ''Olen pahoillani Mary.'' Kuului naisen ääni olohuoneesta, ja Aaron pysähtyi äkisti paikoilleen rappusten alapäähän. Mary? Hänen äitinsä nimi oli Mary. Miksi nainen oli pahoillaan?
Aaron kurkisti seinän taakse olohuoneeseen. Hän ei ehtinyt nähdä kunnolla kuka siellä oli, sillä se joku meni juuri takaovesta takapihalle. Aaron näki vain vilauksen vaaleasta vaatteesta ja sitten ovi sulkeutui. Hän keräsi loputkin rohkeuden rippeensä ja päätti mennä katsomaan kuka siellä oli. Hän käveli olohuoneen poikki tällä kertaa yrittämättä olla hiljaa. Hän asetti kätensä takaoven kahvalle, jonka läpi ei nähnyt sillä verhot olivat kiinni ja Aaron ei jaksanut avata niitä. Hän avasi oven, veti syvään henkeä ja astui takapihan terassille.
Siinä samassa jokin kolahti hänen rintaan ja hän lensi vielä auki olevasta takaovesta takaisin olohuoneeseen. Hän liukui lattiaa pitkin niin kauan kunnes kolahti seinään huoneen toisella puolella. Hän tunsi takaraivossaan vihlaisun ja hänen näkö sumeni hetkeksi. Hän oli ihmeissään siitä, mikä häneen oikein iski. Se oli tapahtunut liian nopeasti. Hän oli vain juuri ja juuri ehtinyt nähdä kuuden metrin päässä valkoiseen mekkoon pukeutuneen naisen hänen takapihallaan.
Aaron jäi siihen lattialle istumaan ja pitelemään päätään sillä tuntui kuin se olisi halkeamaisillaan. Kuinka monta iskua hän voisi vielä ottaa ennen kuin pää oikeasti halkeaisi? Sitten hän kuuli kun takaovi aukesi. Aaron nosti katseensa ovelle ja näki hämärässä valossa valkoiseen mekkoon pukeutuneen naisen, mutta kasvoja hän ei nähnyt. Oli liian pimeää. Nainen käveli hitaasti häntä kohti ja parin metrin päässä nainen voihkaisi. ''Oi Aaron. Olen pahoillani!'' Hän sanoi ja harppasi itsensä Aaronin vierelle. Nyt Aaron näki naisen kasvot ja pitkät tummat hiukset. Se oli Mounica. ''Luulin sinun olevan joku muu.'' Hän sopersi nopeasti.
''Ei. Minä se vain olin.'' Aaron sanoi ja yritti olla itkemättä. Muutama kyynel oli kirvonnut hänen silmiinsä iskun voimasta. Hän katsoi Mounican kauniita kasvoja ja näki kuivuneet kyynelet tämän poskilla.
''Miksi sinä itkit?'' Aaron kysyi uteliaana.
''Luulin, että sinut on tapettu tai vielä pahempaa. Viety pois.'' Mounica sanoi, ja Aaronia kosketti se, että Mounica oli itkenyt hänen takiaan.
''Olen ihan kunnossa.'' Aaron sanoi. ''Pientä päänsärkyä lukuunottamatta.'' Hän lisäsi ja yritti naurahtaa, mutta ei oikein onnistunut siinä. Hänestä tuntui kuin huumorintaju olisi taottu hänen päästään pois.
''Kun näin tämän talon tässä kunnossa ja sinua ei näkynyt missään, pelkäsin jo pahinta.'' Mounica sanoi ja näytti helpottuneelta.
''Olin yläkerrassa lepäämässä.'' Aaron sanoi ja yritti nousta ylös, mutta häntä alkoi pyörryttämään. Hän kävi takaisin lattialle istumaan. ''Voisitko katsoa onko hella jo lämmennyt? Tarvitsen lahomatria teetä.'' Aaron pyysi. ''Takaraivoni on kokenut kovia viime aikoina.''
Sanomatta sanaakaan Mounica käveli keittiöön ja otti ruokakassista pienen paperipussin, mistä hän otti pienen nupun lahomatriaa. Sitten hän laittoi sen ehjään mukiin ja kaatoi viereisestä ämpäristä vettä kattilaan, jonka hän laittoi liedelle lämpenemään. ''Ei pitäisi mennä kauan kun vesi jo kiehuu.'' Hän sanoi Aaronille keittiöstä.
''Kiitos.'' Aaron sanoi. Hän oli kiitollinen Mounican avuliaisuudesta.
''Missä sinä oikein olit viime yönä?'' Mounica kysyi tullessaan takaisin Aaronin viereen. ''En usko, että ainakaan tässä talossa. Muuten sinut olisi tapettu tai viety pois.''
''Kyllä minut vietiinkin. Mutta ei eilen.'' Aaron sanoi. ''Minut vietiin toissayönä.''
Mounica näytti kauhistuneelta. ''Miten selvisit hengissä?'' Hän kysyi ällistyneenä.
''Miten sinä heitit minut ilmaan kuuden metrin päästä?'' Aaron kysyi. Hän oli varma siitä, että Mounica oli tehnyt taikoja. Muuta selitystä ei ollut. Yksikään ihminen ei pystyisi heittämään ketään niin kauas, vaikka Aaron olikin hoikka ja kevyt. Ja sen lisäksi Aaron oli nähnyt Mounican kuuden metrin päässä takapihalla. Hän ei ollut tönäisy etäisyydellä.
''Miten niin kuuden metrin päästä? Olin aivan sinun vierelläsi, kun tönäisin sinua.'' Mounica sanoi. ''Löit pääsi pahasti ja et ajattele selvästi.'' Hän lisäsi nähdessään Aaronin epäuskoisen ilmeen.
''Älä valehtele.'' Aaron sanoi. ''Olen aivan varma, että olit kauempana ja ei millään pahalla, mutta et näytä niin vahvalta, että pystyisit heittämään minut huoneen toiselle puolelle.''
Mounica punastui. ''Ulkonäkö voi pettää.'' Hän sanoi.
''Pah. Olen satavarma, että olet noita.'' Aaron sanoi vakuuttuneena asiasta.
''Älä hölmöjä puhu.'' Mounica sanoi siihen, juuri kun keittiöstä alkoi kuulua kiehuvan veden ääniä. Mounica nousi ylös ja meni keittiöön. Sen jälkeen hän kaatoi vettä mukiin missä oli se pieni lahomatria nuppu ja asetti lattialta noukitun lusikan mukiin. Hän toi sen Aaronille ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aaron tunsi helpotuksen tunteen, kun hän nuuhki mukista nousevaa höyryä ja tunsi jo senkin helpottavan jomotusta takaraivossa. Juoma oli vielä liian kuumaa juotavaksi joten hän vielä sekoitteli sitä lusikalla ja odotteli. ''Kerrotko miten selvisit hengissä?'' Mounica kysyi ja istuutui Aaronin viereen.
''Se on omituinen juttu.'' Aaron sanoi ja alkoi miettiä miten muotoilisi asiat järkevästi. ''Ensin yritin pelastaa yhden naisen kahden miehen kynsistä, mutta miehet olivatkin vampyyrejä. Juuri minun tuuriani.'' Hän sanoi. ''He sanoivat, että haisen ihan valkealle noidalle ja että he veisivät minut heidän johtajan luokse.'' Aaron kertoi ja vilkaisi Mounicaa. Hän näki tämän ilmeestä, että Mounica ymmärsi jotain mitä Aaron ei itse ymmärtänyt. Siitä huolimatta Aaron jatkoi tarinaansa. ''Yritin karata heidän luontaan ja sain vain iskun takaraivooni siitä hyvästä ja heräsin luolasta kahlittuna seinään.''
''Miten pääsit vapaaksi ja karkuun?'' Mounica kysyi.
''Vampyyrien lähdettyä kylään asiat menivät oudoiksi.'' Aaron sanoi. ''Minua jäi vahtimaan kaksi vampyyriä. Tom ja Brandom. Sain Brandomin hakemaan minulle vettä, ja sillä aikaa, kun hän oli hakemassa sitä, Tom kääntyi ympäri ja tuli luokseni.'' Aaron kertoi ja toivoi, että Mounica uskoisi mitä seuraavaksi tapahtui. Ja toivoi, että Mounica ottaisi asian hyvin vastaan eikä juoksisi heti kertomaan kylän vanhimmille, että Aaron oli noita. Hänet luultavasti poltettaisiin hengiltä, jos tieto pääsisi kulkemaan Hamptonissa.
''Tom varasti koruni, ja jouduin raivon valtaan.'' Aaron jatkoi. ''Rimpuilin kahleissa kuin mikäkin hullu ja yhtäkkiä käteni vapautuivat niistä.'' Aaron sanoi ja katseli Mounican ilmettä. Hän näytti taas siltä, kuin olisi ymmärtänyt jotain, mitä Aaron ei itse ymmärtänyt, joten Aaron jatkoi tarinaansa. ''Kun katsoin ylöspäin näin, että kahleet olivat sulaneet ja käteni olivat liekeissä. Sen jälkeen Tom hyökkäsi kimppuuni ja poltin hänet hengiltä.'' Aaron ei tiennyt uskoiko hän enää itseäänkään, mutta Mounica näytti ymmärtävän mitä tapahtui ja Aaron oli hyvillään siitä, että hän ei näyttänyt pelkäävän tai vihaavankaan Aaronia.
''Mitä sitten tapahtui?'' Mounica kysyi. Hän näytti siltä kuin ei olisi ikinä ennen kuullut yhtä kiinnostavaa tarinaa. Aaronin oli pakko myöntää, että se mitä hänelle tapahtui oli kuin suoraan tavernan tarinankertojan tarinoista.
''Sitten Brandom tuli takaisin vesikulhon kanssa ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään juoksin häntä päin ja kaadoin hänet.''
Nyt Mounica näytti ensimmäistä kertaa epäuskoiselta. ''Kaadoit vampyyrin. Tuosta noin vain?''
''No en tuosta noin vain. Potkaisin Tomin tuhkat hänen silmilleen.''
''Nerokasta.'' Mounica naurahti.
''Heh. En ole siitä ihan niin varma.'' Aaron sanoi. ''Mutta kuitenkin sen jälkeen lähdin juoksemaan karkuun, mutta tajusin, että juokseminen oli turhaa, joten pysähdyin ja käännyin ympäri. Brandom oli yhä oviaukon alla, kun yritin saada käteni uudestaan tuleen. En onnistunut siinä vaan sen sijaan Brandomin yläpuolelle syntyi halkeama joka pudotti suuren kiven järkäleen hänen päälle. Ja sitten...'' Aaron vaikeni. Hän oli ollut aikeissa kertoa omituisesta kivestä, mutta jokin hänen päässään sanoi, että ei kannattaisi. Hän ei halunnut kertoa kivestä minkä löysi. Ei portista minkä oli nähnyt, eikä lohikäärmemäisistä olennoista portin takana. Hän ei oikein tiennyt miksi, mutta hän päätti olla kertomatta. ''Sitten ei mitään.'' Hän sanoi. ''Lähdin vain juoksemaan takaisin kohti kylää.'' Aaron kertoi ja otti ensimmäisen huikan lahomatria teetä, Se lämmitti hänen sisuksiaan ja lämmin tunne virtasi kipeisiin paikkoihin ja puudutti ne. Aaron ei voinut kuin huokaista hyvän olon tunteesta. ''Et näytä säikähtäneeltä tai vihaiselta.'' Hän sanoi Mounicalle.
''Miksi minä siltä näyttäisin?'' Mounica kysyi.
''Koska olen noita, ja noitia pelätään ja vihataan.'' Aaron sanoi hieman alakuloisesti. Toisaalta hän toivoi, että hän olisi oikea noita, mutta siinä tapauksessa hänen olisi pidettävä voimansa salassa. Hän ei voisi kertoa kenellekkään, että pystyi luomaan tulta käsillään tai loihtia halkeamia kiveen.
''En minä sinua pelkää. Enkä vihaa.'' Mounica sanoi ja hymyili Aaronille.
''Kerro totuus. Oletko sinäkin noita?'' Aaron kysyi yhä varmana asiasta.
Mounica katsoi ympärilleen kuin tarkistaakseen, että talossa ei ollut muita. ''Kyllä olen.'' Hän sanoi ja Aaronin olo helpottui entisestään. Hän oli iloinen siitä, että ei ollut hullu. Tai ainut noita kylässä. Hän otti uuden huikan teetä ja nautti lämmön ja puutumisen tunteesta.
''Tiesin sen.'' Hän sanoi iloisesti. ''Olen aina vaistonnut, että meissä kahdessa on jotain erilaista. En vain ole ennen tajunnut, että mitä.'' Hän sanoi. Aaronin oli vaikea peittää riemunsa. Hän oli oikea noita. Hän oli salaa toivonut sitä melkein koko elämänsä. Hän oli aina ihaillut valkeita noita, sillä he olivat hyväntahtoisia olentoja. Ja nyt hän sai kuulla olevansa itsekkin sellainen. Mutta sitten Aaron muisti mitä vampyyrien johtaja oli sanonut aikaisemmin luolassa. ''Vampyyrien johtaja sanoi haistavansa myös jotain pimeää minussa.'' Aaron sanoi. ''Osaatko kertoa siitä mitään?'' Hän kysyi, ja Mounican ilme synkkeni.
''Kyllä. Mutta se ei ole mikään iloinen tarina.'' Mounica sanoi vakavana. ''Oletko varma, että tahdot kuulla sen nyt?'' Hän kysyi.
''Kyllä.''
''Okei.'' Mounica sanoi ja huokaisi. ''Sinä olet puoliksi valkea ja puoliksi pimeän noita.''
''Onko se pahakin asia?'' Aaron kysyi säikähtäneenä. Hän oli aina tiennyt olevansa Hamptonin musta lammas, mutta ei ikinä nähnyt itseään mitenkään pahana ihmisenä. Ja jos jotkut olivat pahoja niin pimeän noidat. He tahtoivat nähdä maailman palavan.
''Se vähän riippuu.'' Mounica sanoi. ''Se riippuu siitä, kuinka paljon annat pimeydelle valtaa.''
''Mitä tarkoitat?'' Aaron kysyi huolissaan.
''Pimeän voimat voivat olla oikukkaita. Ne saattavat lumota käyttäjänsä ja pistää heidät tekemään kamalia asioita.'' Mounica kertoi. ''Mutta minulla ei ole paljon kokemusta pimeän noidista. Olen kuullut vain huhupuheita.''
''Olivatko vanhempanikin noitia?'' Aaron kysyi vaikka oletti jo tietävänsä vastauksen.
''Kyllä. Äitisi oli valkea noita ja isäsi oli pimeän noita.'' Mounica kertoi. ''Äitisi jätti valkeat noidat pimeän noidan vuoksi, mikä teki hänestä petturin, ja isäsi jätti pimeän noidat äitisi vuoksi, mikä teki hänestäkin petturin.''
Aaron oli aavistellut sitä. Siitä lähtien, kun hän oli tehnyt taikoja hän oli olettanut, että hänen vanhempansa olivat noitia. Ainakin toinen heistä, mutta ei kuvitellutkaan, että jompikumpi heistä olisi pimeän noita. Aaron otti uuden huikan teetä turruttaakseen oloaan. ''Äitini kertoi minulle, että isäni oli sotasankari.'' Aaron sanoi. ''Eikö se ole totta?'' Hän kysyi.
''Ei ole. Isäsi oli pimeän noidista julmin. Kuulin äidiltäsi, kun löysin hänet, että Jonathan oli manipuloinut häntä vuosia ja hankkinut puoliverisen noita lapsen itselleen. Isäsi olisi tehnyt sinusta hänen väkevimmän aseen jos olisi ollut hengissä sinun syntyessäsi. Hänet kuitenkin tapettiin ennen sitä ja hyvä niin. Sinusta olisi tullut vaarallisin ja voimakkain noita pitkään aikaan jos isäsi olisi kasvattanut ja kouluttanut sinut.''
Aaron ei ollut uskoa korviaan. Hänestä voimakkain noita pitkään aikaan. Hän oli tehnyt taikoja vain kaksi kertaa elämänsä aikana. Ei kuullostanut hirveän voimakkaalta. ''Miten isäni tapettiin?'' Hän kysyi.
''Äitisi ei kertonut. Hän kertoi vain, että näki sen omin silmin.''
''Mutta miten hän on voinut kertoa sinulle tuollaista, kun olet samanikäinen kuin minäkin.'' Aaron kysyi ihmeissään.
Mounica naurahti. ''Olen sinua viisikymmentä vuotta vanhempi.'' Hän sanoi, ja Aaronin leuka tipahti lattiaan. ''Me noidat emme vanhene samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Me lakkaamme vanhenemasta noin kaksikymmentä vuotiaina jos tahdomme. Ja yleensä noidat tahtovat sitä.''
''Eli olit äitini ystävä?'' Aaron kysyi.
''Kyllä. Olimme erittäin hyviä ystäviä aikoinaan, kunnes äitisi katosi. En halunnut uskoa, että hän karkasi pimeän noidan vuoksi, joten lähdin etsimään häntä. Luulin että hänet oltiin kidnapattu. Minulta meni melkein kymmenen vuotta löytää hänet.'' Mounica kertoi ja hänen äänestään kuului kaipuu. ''Kun vihdoin löysin hänet, hän oli viimeisillään raskaana ja isäsi oli jo tapettu. Oli minun ideani tuoda sinut ja äitisi Hamptoniin. Itse muutin perässä vasta kolmevuotta sitten kun sinä aloit tulemaan siihen ikään, että sinun oli aika kuulla totuus.''
''Miksi et kertonu näitä asioita minulle silloin?'' Aaron kysyi.
''Koska olit vielä niin nuori ja villi. Odotin, että rauhoittuisit tarpeeksi ensin. Olen pahoillani.'' Mounica sanoi. ''Jos olisit tiennyt et olisi ehkä joutunut vaaraan.''
''No. Ei sille enää mitään voi.'' Aaron sanoi. ''Kunhan opetat minua nyt.''
''Sinun täytyy ensin levätä. Ja meidän täytyy siivota tämä talo.'' Mounica sanoi, ja Aaronin mieliala laski hiukan. Hän inhosi siivoamista. Maailmassa oli ainakin miljoona muuta asiaa mitä hän tekisi mielummin.
''Yksi asia minua häiritsee.'' Hän sanoi. ''Miksi en ole taikonut ikinä aikaisemmin. Miksi se tapahtui juuri, kun jouduin vaaraan?''
''Se johtuu äitisi antamasta korusta.'' Mounica sanoi, ja Aaron katsoi korua ihmeissään.
''Miksi äitini antaisi minulle korun mikä estää minua taikomasta?''
''Koska lapsena noidat tekevät vahingossa taikoja jatkuvasti. Kuusivuotiaana taidot heräävät ja ne eivät ole hallinnassa. Äitisi ei voinut ottaa sitä riskiä, että kukaan näkisi sinun tekevän taikoja. Etenkään pimeitä taikoja. Äitisi oli viisas, kun antoi korun sinulle. Hän kai tiesi, että se olisi sinulle tärkeä ja et ottaisi sitä ikinä pois.'' Mounica sanoi hymyillen.
''Niin kai'' Aaron sanoi. Hänellä oli paljon sulateltavaa. Hänen äitinsä oli petturi ja hänen isänsä julma pimeän noita. Ja Aaron oli ilmeisesti jotain siltä väliltä. Hän kulautti loput jäähtyneestä lahomatria teestä ja nousi seisomaan. Kipu takaraivossa oli jo melkein hävinnyt kokonaan. Mounica käveli sohvan luokse ja nosti kätensä sen yläpuolelle. Samalla hetkellä sohva alkoi väristä ja katkenneet puujalat kiinnittyivät takaisin paikoilleen. Sohva oli ehjä. ''Vau. Miten sinä tuon teit?'' Aaron kysyi ihmeissään.
''Taikuuttaa voi käyttää myös parantamiseen ja rakentamiseen. Se ero valkeilla ja pimeän noidilla on.'' Mounica sanoi. ''Näytät riutuneelta. Milloin viimeki olet syönyt?''
''Siitä on jo aikaa. Minun oli tarkoitus tehdä lihakeittoa.'' Aaron sanoi.
''Minä voin tehdä sen. Lepää sinä sohvalla. Oli varmaan rankka kokemus joutua vampyyrien vangiksi.'' Mounica sanoi Aaronille joka hoiperteli nyt ehjälle sohvalle. Aaron istuutui varovasti, sillä hän pelkäsi sohvan hajoavan, mutta se kesti hänen painonsa yhtä hyvin kuin ennenkin. Mounica hävisi keittiöön ja sieltä alkoi kuulua paperipussin ääniä, kun Mounica otti tavaroita sieltä pois. Aaron rentoutui sohvalla, mutta ei nukahtanut. Hän mietiskeli kuulemiaan asioita.

Luku 6

Aaron haisteli tuoreen ruuan tuoksua vesikielellä makuuhuoneen sohvalla, ja se haisi taivaalliselta. Hän oli odottanut ikuisuudelta tuntuvan ajan sitä, että saisi ruokaa. Hän makasi velttona toinen käsi roikkuen sohvan reunan yli, kun Mounica tuli keittöstä olohuoneeseen. ''Tuossa ole hyvä.'' Mounica sanoi ja ojensi lautasellisen lihakeittoa Aaronille. Odottaminen oli ollut tuskaa, mutta nyt hän vihdoinkin saisi ruokaa napaan.
''Kiitos.'' Aaron sanoi ja ryhdistäytyi kunnolla istumaan. Hän otti höyryävän lautasen käteensä ja laski sen polvelleen. Hän tunsi lievää polttelua, mutta ei välittänyt siitä. Lahomatria tee teki tehtävänsä ja turrutti polttelun. Aaron otti lusikallisen keittoa ja puhalteli siihen ennen kuin laittoi suuhunsa. ''Hyvää.'' Hän sanoi syötyään ensimmäisen lusikallisen ja sen jälkeen hän alkoi syödä nopeasti. Hänen kitalakensa paloi, mutta kipu hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin. Kiitos lahomatrian. Aaron kyllä tiesi, että ei kannattaisi ahmia, mutta hänellä oli niin kova nälkä, että järjen ääni hävisi jonnekkin.
''Eipä kestä.'' Mounica sanoi ja meni kahden rikkinäisen tuolin luokse. ''Sinulla on varmasti paljon kysyttävää.'' Hän sanoi ja korjasi tuolit nostamalla kätensä niiden päälle. Aaron katseli kuinka tuolin osat värähtelivät ja kiinnittyivät sitten omille paikoilleen.
''Onhan minulla.'' Hän sanoi. ''Mutta sulattelen vielä kuulemiani asioita.''
''Et kai ole vihainen?'' Mounica kysyi varovasti laittaessaan toisen tuolin pöydän eteen, Aaronia vastapäätä.
''En ole.'' Aaron vastasi. ''Hämilläni vain.''
''Uskon sen.'' Mounica sanoi ja näytti helpottuneelta. Sitten hän istuutui tuolille. Aaron jatkoi syömistä ja hänen olonsa helpottui jokaisella lusikallisella. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänelle tuli hyvä olo. Hän osasi taikoa. Tai ainakin pystyi taikomaan. Hänen teki mieli heittää äidiltänsä saatu koru pois, mutta jokin esti häntä. Hän oli liian kiintynyt siihen. Se oli roikkunut hänen kaulallaan neljätoista vuotta.
Jos Aaron olisi tiennyt, että hän pystyi taikomaan ja jos hän olisi opetellut taikomaan, hän olisi voinut pelastaa naisen silloin siellä kujalla. Aaron ei olisi ikinä joutunut vampyyrien vangiksi ja hän ei olisi ikinä varastanut vampyyreiltä. Aaronin oli pakko vilkaista ikkunasta ulos. Aurinko oli jo laskenut, ja Aaron meinasi mennä taas paniikkiin. Oli luultavasti vain ajan kysymys milloin vampyyrit tulisivat takaisin kylään hakemaan kiven takaisin. ''Milloin opetat minua taistelemaan?'' Aaron kysyi. Hän oli varma siitä, että siitä olisi hyötyä lähitulevaisuudessa, mutta Mounica katsoi häntä melkein tylysti.
''Ensin sinun on opittava hallitsemaan voimiasi.'' Hän sanoi ja Aaronin innostus hiipui. Pitäisikö hänen kertoa kivestä Mounicalle? Mitä hän tekisi jos kuulisi, että Aaron oli varastanut omituisen kiven vampyyreiltä? Ei. Aaron päätti pitää tiedon itsellään. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa Mounicaa.
''Minulla on paljon opittavaa.'' Aaron sanoi melkeinpä itsekseen. Noitien voimat alkoivat kehittymään kuusi vuotiaina, ja Aaron oli kaksikymmentä vuotta vanha. Neljätoista vuotta jäljessä.
''Kyllä sinä vielä opit. Meillä ei ole mihinkään kiire. Kunhan pidät voimasi salassa, niin meidän ei tarvitse lähteä mihinkään.'' Mounica sanoi.
Loput ruuasta Aaron söi hitaammin. Häneltä meinasi lähteä ruokahalu kokonaan, kun hän tajusi, että vampyyrit luultavasti tulisivat takaisin Hamptoniin. Hän söi loput ruuat väkisin, ja kun hän oli saanut syötyä lautasensa tyhjäksi, hän nousi sohvalta ylös ja meni keittiöön. Hän laittoi lautasen lavuaariin ja katsoi ikkunasta ulos mukulakivitielle. Vampyyrit voisivat hyökätä uudestaan Hamptoniin nyt, kun aurinko oli laskenut. ''Opeta minulle yksi taistelu liike.'' Aaron pyysi.
''Miksi sinulla on noin kova vimma oppia taistelemaan?'' Mounica kysyi ihmeissään.
''Ei syytä.'' Aaron valehteli nopeasti ja palasi takaisin sohvalle.
''Ennen kuin opetan sinulle mitään meidän täytyy siivota tämä talosi.'' Mounica sanoi reippaasti. Aaronia ei oikein huvittanut, mutta meni silti Mounican avuksi. He siivosivat olohuoneen niin, että Mounica korjasi esineet ja Aaron laittoi ne paikoilleen. Multakasat Aaron nosti ylös harjalla ja rikkalapiolla ja kaatoi ne takaisin ruukkuihin, mitkä Mounica oli korjannut taikuudella. Sen jälkeen Aaron asetteli kukkaset ja muut kasvit takaisin multaan. Heiltä meni noin puolituntia saada olohuone siistiksi.
''Noniin.'' Mounica sanoi iloisesti. ''Eihän ollut paha homma.'' Hän sanoi katsellen Aaronin masentunutta ilmettä.
''Ei ollut. Mutta onko meidän pakko siivota tämä koko talo tänään. Itsekkin sanoit, että meillä ei ole mikään kiire.'' Aaron yritti, mutta Mounica oli jo päättänyt siivota koko talon.
''Älä ala laiskottelemaan. Vastahan me päästiin alkuun.'' Mounica sanoi ja Aaron tuhahti vastaukseksi. Seuraavaksi he menivät keittiöön ja siinä olikin sitten paljon enemmän hommaa. Mounica joutui yksitellen korjaamaan joka ikisen astian minkä löysi lattialta ja ennen sitä hän joutui vielä etsimään ja kokoamaan astian palaset yhteen kasaan ennenkuin pystyi korjaamaan ne. Aaron laittoi astioita takaisin hyllyyn. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja työn tekeminenkin auttoi saamaan vampyyrit pois mielestä. Aaron katseli kuinka Mounica laittoi käden astioiden päälle ja kuinka palaset alkoivat värähdellä ennen kuin lensivät omille paikoilleen.
Aaron ei vieläkään oikein tiennyt mitä ajatella siitä, että hän oli noita. Oliko se hyvä vai huono asia? Salassa hänen kuitenkin pitäisi pitää piilevät kykynsä. Hän ei halunnut kuolla roviolla. Aaron mietti mitä Josh sanoisi jos näkisi Aaronin ja Mounican tekemässä taikoja. Josh vihasi noitia. Se oli kaikkien tiedossa. Muuan pimeän noita oli tappanut hänen äitinsä, kun hän oli ollut vielä pieni. Heidän koko perheensä oli ollut matkalla Basilissa, suuressa kaupungissa. Kotiin päin tullessaan heidän kimppuun oli hyökännyt pimeän noita Basilin rajalla, missä oli vaarallinen alue. Siellä asui kaikkein köyhimmät kaupunkilaiset ja siellä ei ollut vartijoita kaduilla vahtimassa ja pitämässä kuria. Pimeän noita ryösti Joshin ja hänen perheensä. Kaikki muut selvisivät vähillä vammoilla paitsi Joshin äiti. Hän kuoli tapahtuma paikalle. Oli siis selvää, että Josh vihasi noitia yli kaiken.
Aaron säpsähti kuullessaan huutoa ulkoa. Ensimmäisenä hänen mieleen tuli vampyyrit. Hän pudotti pitelemänsä mukin lattialle ja se hajosi. Hän kääntyi ympäri ikkunalle ja jäi kuin transsissa katselemaan kauhuissaan tielle. Aaron ei hievahtanutkaan, ja Mounicakin lopetti astioiden korjaamisen. Hän tuli Aaronin vierelle ja katsoi Aaronia ymmärtäväinen ilme kasvoillaan. ''Ymmärrän, että sinua pelottaa. Minäkin olisin kauhuissani jos olisin kokenut saman minkä sinä koit.'' Hän sanoi, mutta Aaron ei edes kuunnellut mitä hän sanoi vaan keskittyi kuuntelemaan ulkoa kuuluvia ääniä. Aaron ei nähnyt ketään. ''Ole ihan rauhassa vain. Ei vampyyrit hyökkää samaan kylään kahta yötä peräkkäin.'' Mounica sanoi. ''Se olisi liian vaarallista heille. Muuten vampyyrien metsästäjät saisivat heidät kiinni.'' Mounica yritti rauhoitella Aaronia, jonka sydän hakkasi lujaa. Lopulta Mounica tuuppasi Aaronia ja Aaron havahtui.
''Niin kai.'' Hän sanoi. Normaalissa tapauksessa Mounica olisi luultavasti oikeassa, mutta hän ei tiennyt, että Aaron oli varastanut kiven vampyyreiltä. Tuo omituinen kivi mistä virtasi outo voiman tunne, kun siihen koski.
Mounica laskeutui takaisin kyykkyyn korjaamaan astioita. Aaron seisoi vielä hetken ikkunan edessä ennen kuin hänkin meni takaisin hommiin. Tällä kertaa Aaron ei saanut vampyyreitä pois mielestään. Onneksi hänellä oli helppo homma ja hänen ei tarvinnut keskittyä, kun hän laitteli astioita hyllyille.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin keittiökin oli valmis, ja Aaron oli valmis lepäämään, mutta Mounicalla oli vielä hommia heille. Hän meni eteiseen ja osoitti pudonnutta ovea. ''Nostappa tuo paikoilleen.'' Hän sanoi, ja Aaron teki työtä käskettyä. Hän sai juuri ja juuri nostettua painavan oven oikealle korkeudelle. Hän oli liian hoikka nostelemaan suuria painoja. Kun ovi oli paikoillaan Mounica nosti kätensä saranan kohdalle ja kuului kolahdus kun sarana korjaantui. Hän teki saman myös alemmalle saranalle ja ovikin oli nyt korjattu. Jäljellä oli enää yläkerran huone. Aaron sai suostuteltua Mounican pitämään tauon ja he menivät olohuoneeseen. Aaron istui tällä kertaa tuolille ja Mounica sai mennä sohvalle lepäämään. Hän oli kuluttanut paljon voimiaan taikomalla.

He juttelivat niitä näitä noin puolituntia. Aaron pyysi vähän väliä Mounicaa opettamaan hänelle taikoja. Vaikka ihan perus esineiden liikuttelua. Mounica oli vastahakoinen, mutta lopulta häneltä meni hermot ja hän suostui siihen. Hän kävi hakemassa mukin keittiöstä ja asetti sen olohuoneen pöydälle. ''Okei. Ensiksi sinun pitää ymmärtää, että et liikuttele itse esinettä vaan liikuttelet ilmaa sen ympärillä.'' Mounica kertoi ja näytti esimerkkiä. Hän näytti keskittyneeltä ja hän nosti kättään hieman ylöspän. Muki leijaili kymmenen senttimetrin korkeudella pöydästä.
Aaron nousi seisomaan ja yritti itse samaa. Hän kuvitteli ilman mukin ympärille ja nosti kättään. Mitään ei tapahtunut. Sitten hän kuvitteli pienen pyörremyrskyn mukin alle, ja mitään ei vieläkään tapahtunut. Silloin Mounica käveli Aaronin luokse hymyillen ja otti häneltä kaulakorun pois kaulasta. Mounica laski sen pöydälle. Aaron ei edes muistanut koko korua. Hän tunsi itsensä tyhmäksi. ''Kokeile uudestaan.'' Mounica sanoi rohkaisevasti.
Aaron mietti taas pienen pyörremyrskyn mukin alle ja heilautti kättään. Muki singahti valtavalla nopeudella seinään päin ja hajosi tuhanteen pikku palaseen. ''Oho.'' Mounica sanoi. ''Yleensä menee viikkoja ennen kuin kukaan onnistuu heittämään tavaroita noin valtavalla nopeudella.'' Hän sanoi, ja Aaron tunsi pienen ylpeyden poikasen sisällään. Hän ei ollut ikinä oppinut mitään niin nopeasti. Nyt hänen pitäisi vain saada esine hallintaan. Mounica kävi hakemassa uuden mukin sillä edellinen oli mennyt liian moneen palaseen, jotta sitä voisi korjata. ''Yritä nyt vähän hillitä itseäsi tai sinulta loppuu mukit kesken.'' Mounica sanoi, ja Aaron yritti uudestaan.
Tällä kertaa Aaron ei kuvitellut pyörremyrskyä vaan ilma lautan mukin alle. Hän nosti sitä varovasti ja muki alkoi värähdellä. Aaron lisäsi vähän tehoa ja muki lensi puolenmetrin korkeuteen ja tippui pöydälle. Se hajosi, ja Mounica korjasi sen nopeasti sillä se ei mennyt yhtä moneen pieneen osaan kuin edellinen muki.
Aaron yritti kolmannen kerran ja tällä kertaa hän sai mukin leijumaan. Mounica taputti iloisesti ja kehui Aaronia. Aaron ei voinut kuin olla ylpeä itsestään. Hän oli oppinut jotain ja nopeasti. Hän leijutteli mukia ylös ja alas leikitellen sen kanssa, kunnes heidän takaansa kuului tömähdys. Aaronin keskittyminen herpaantui ja muki tippui pöydälle. Hän kääntyi ympäri ja hänen sydämmensä heitti voltin. Eteisessä seisoi Josh suu auki. Hänen ilmeensä perusteella hän näki mitä Aaron oli ollut tekemässä. Hän näytti kauhistuneelta ja säikähtäneeltä. Tömähdys oli kuulunut kun hän oli pudottanut painavan näköisen paperikassin lattialle.
Aaron ei tiennyt mitä sanoa. Hänenkin suu oli auki. He eivät olleet laittaneet ovea lukkoon. ''Mikä typerä virhe.'' Aaron ajatteli, ja Mounicakin oli sanaton. Hiljaisuus kesti varmaan minuutin, ja sitten Josh kääntyi ympäri ja käveli ulko ovelle. Ennenkuin Aaron tajusi mitään hän lähti Joshin perään. Kun hän astui ulko ovesta pihalle hän näki Joshin juoksemassa kauempana kadulla kohti kylän vanhimpien taloa kuun valossa. Tai ainakin Aaron oletti hänen juoksevan sinnepäin. Aaron otti jalat alle ja lähti juoksemaan Joshin perään. Toivottavasti hän saisi hänet kiinni ennen kuin Josh paljastaisi kaikille, että hän osasi taikoa.
Aaron juoksi minkä jaloista lähti. Hän huomasi, että taivaalla loisti taysikuu ja taivaalla ei ollut pilven pilveä. Hän oli kymmenen metrin päässä Joshista ja hän näki Joshin vilkuilevan olkansa yli vähän väliä mikä hidasti hänen vauhtiaan. Aaron saisi hänet pian kiinni. Se oli aina ollut selvää, että Aaron oli heistä kahdesta nopeampi. Viisi metriä.... kolme metriä.... metri... Ja Josh pysähtyi kuin olisi törmännyt seinään. Aaron onnistui juuri ja juuri pysähtymään ennen kuin törmäsi häneen. Josh näytti hengästyneeltä ja hän näytti kalpealta kääntyessään ympäri. Hän astui muutaman askelen kauemmas Aaronista. ''Minä luovutan.'' Hän sanoi. ''Olet minua nopeampi.''
''Minä voin selittää.'' Aaron sanoi vaikka oikeasti hänellä ei ollut mitään hajua mitä hänen pitäisi sanoa tälläisessä tilanteessa ihmiselle joka vihaa noitia yli kaiken. Aaronin hilpeys oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Nyt häntä jo vähän pelotti.
''Sinä olet noita.'' Josh sanoi kovaan ääneen.
''Shhh. Hiljempaa.'' Aaron sanoi nopeasti. Hamptonissa uutiset kulkivat nopeammin kuin rutto, ja jos joku kuulisi heidän keskustelun se olisi Aaronin loppu. Hänet yritettäisiin polttaa roviolla. ''Sain itsekkin tietää vasta tänään.'' Aaron sanoi. ''En ikinä tekisi kenellekkään mitää pahaa. Kai sinä sen tiedät.''
Josh katsoi Aaronia pitkään. Hän näytti vieläkin säikähtäneeltä. ''Miten se on mahdollista?'' Hän kysyi.
''Äitini antama koru on estänyt minua tekemästä taikoja kaikki nämä vuodet.'' Aaron kertoi. ''Usko pois olen aivan yhtä yllättynyt ja säikähtänyt kuin sinäkin.''
''Ei siltä näyttänyt olohuoneessasi. Sinulla näytti olevan hauskaa.'' Josh sanoi syyttävästi. Tuohon Aaron ei osannut vastata. Hänellä tosiaan oli ollut hauskaa. Jos he vain olisivat lukinneet oven niin tätä ei olisi tapahtunut.
Aaron laskeutui polvilleen ja risti kädet eteensä. ''Minä rukoilen. Älä kerro kenellekkään.'' Hän sopersi, ja Josh katsoi nyt Aaronia melkein säälivästi.
''Sait siis oikeasti tietää vasta äsken? Et ole valehdellut minulle koko ikääsi?'' Josh kysyi.
''Kyllä. Sain juuri tietää. En ikinä valehtelisi sinulle.'' Aaron sanoi ja hänestä alkoi tuntua jo, että Josh olisi hänen puolellaan.
''Mutta kai sinä tiedät, että en voi sietää noitia. En vaikka se olisi paras ystäväni.'' Josh sanoi, ja Aaron näki, että hän pidätteli kyyneliä.
''Jos kerrot vanhimmille niin...'' Aaron aloitti, mutta ei keksinyt mitään järkevää loppuun.
''Niin mitä? Uhkailetko minua?'' Josh kysyi ja kyynelet hävisivät hänen silmistään ja kauhu palasi takaisin.
Nyt hän sen teki. Meni uhkailemaan parasta ystäväänsä. ''Mikä tollo!'' Aaron ajatteli. ''En minä sinulle ikinä mitään tekisi. Toivottavasti tiedät sen. Minut poltetaan hengiltä jos kerrot minusta.'' Aaron sanoi ja nyt oli hänen vuoronsa olla kauhuissaan. Hän ei keksinyt mitään kamalampaa tapaa kuolla kuin hengiltä palaminen. Paitsi ehkä hukkuminen.
Aaron nousi seisomaan. Mitä hän voisi tehdä? Josh selvästi pelkäsi häntä. Miten hän saisi hänet vakuuttuneeksi siitä että Aaron ei tahtonut mitään pahaa. Hän otti askelen Joshia päin, ja siinä samassa Josh nappasi maasta ison kiven. ''Askelkin vielä niin heitän sinua tällä.'' Hän melkein huusi sanat suustaan.
Aaron otti toisen askelen. ''Ei Josh kiveä uskalla heittää.'' Hän ajatteli. Sitten hän otti vielä kolme askelta lisää ja Josh heitti kuin heittikin kiven Aaronia päin. Aaron nosti vaistomaisesti kädet päänsä päälle ja adrenaliini alkoi virtaamaan hänen suonissaan. Tajuamatta mitä hän teki, hänen kätensä syttyivät tuleen. ''Voi ei! Ei julkisella paikalla!'' Aaron kauhistui ja alkoi heluttelemaan käsiään peloissaan siitä, että joku näkee hänet. Mitä enemmän hän käsiä heilutteli sitä suuremmiksi liekit syttyivät, ja hänen käsistään lenteli lieskoja ympäriinsä, mitkä sytyttivät melkein viereisen nurmikon palamaan.
Aaronin pitäisi rauhoittua, mutta miten hän sen tekisi kun kaikki meni päin persettä. Hän lopetti käsien heiluttelemisen ja piti käsiä aloillaan kylkiensä vieressä. Hän nosti katseensa katsoakseen Joshia, mutta ei nähnyt häntä enää edessään.
Josh oli lähtenyt juoksemaan ja hän oli jo kaukana. Aaron näki hänet. Hän oli ainakin kahdeksankymmenen metrin päässä, ja Aaronin teki mieli huutaa hänen peräänsä, mutta pelkäsi että joku kiinnittäisi häneen huomiota ja näkisi palavat kädet. Ainut vaihtoehto oli lähteä uudestaan Joshin perään, mutta tälläkertaa hänellä oli liian pitkä etumatka. Josh ehtisi vanhimpien luokse ennen kuin Aaron ehtisi hänen luokse.
Sitten tapahtui jotain mitä Aaron ei osannut odottaa. Kauempana missä Josh näkyi jo melkein pienenä pisteenä liikahti jotain muutakin.
Jokin mikä liikkui salaman nopeasti. Aaron vetäisi kauhuissaan henkeä ja huusi ''Josh varo!'' Mutta hän oli liian kaukana. Josh ei mitenkään voinut kuulla. Aaron katsoi avuttomana, kun salaman nopeasti liikkuva vampyyri hyökkäsi Joshin kimppuun. Ei mennyt kuin muutama sekunti ja Aaron erotti epäselvästi kuinka Joshin pää vedettiin irti ruumiista ja Aaronin käsien liekit sammuivat.

Luku 7

Mitä tapahtui?
Voiko näin käydä?
Aaron ajatteli epätoivoisesti.
Hänen kätensä eivät enää olleet liekeissä, mutta ei ollut enää Joshilla päätäkään. Aaron tippui polvilleen maahan. Hänestä tuntui taas siltä, että hän ei saanut kunnolla henkeä. Hänen parhaan ystävän pää revittiin irti, ja hän ei voinut tehdä asialle mitään. Aaron mietti vain, että jos Josh ei vain olisi säikähtänyt ja lähtenyt juoksemaan karkuun, Aaron olisi voinut suojella häntä. Syyllisyys alkoi painamaan Aaronia kasaan. Jos hän ei vain olisi nähnyt Aaronin tekevän taikoja. Jos vain...
Mutta jossittelu ei nyt auta. Vampyyrit hyökkäsivät uudestaan kylään. He etsivät Aaronia ja omituista kiveä. Syyllisyys alkoi tuntua entistä raskaammalta Aaronin tajutessa asia. Josh kuoli hänen takiaan. Ja hän kuoli juosten parasta ystäväänsä karkuun. Aaron nousi vaivoin ylös ja katsoi vielä hetken ajan tien päätyyn missä Joshin eloton ruumis makasi täydenkuun valossa. Hän näki vampyyrin seisomassa ruumiin vierellä ja vampyyri ilmeisesti tarkasteli kuka siinä oli. Hän ei ollut vielä nähnyt Aaronia, joten Aaron lähti juoksemaan takaisin kotitalolleen päin.
Hän työnsi syyllisyyden ja surun sivuun ja antoi tilaa selviytymisvaistoilleen. Jos hänellä edes sellaisia oli. Hän juoksi niin lujaa kuin pystyi ja toivoi, että vampyyri ei nähnyt häntä. Aaron itse ei nähnyt eteensä kunnolla sillä kyynelet yrittivät täyttää hänen silmänsä. Hän pääsi kuitenkin pian kotiovelleen ja meni siitä nopeasti sisään. Ensimmäisenä hän meni olohuoneeseen etsien Mounicaa, mutta ei nähnyt häntä siellä. Eikä nähnyt häntä keittiössäkään. Silloin yläkerrasta kuului kolahdus. Aaron juoksi eteiseen, ja sieltä rappuset ylös yläkertaan ja melkein törmäsi Mounicaan astuessaan omaan huoneeseensa.
Mounica oli alkanut siivoamaan Aaronin huonetta sillä välin, kun Aaron oli ollut poissa. Mounica äännähti säikähtäneesti, kun hän huomasi Aaronin. ''Mitä kävi?'' Hän kysyi huolestuneena nähdessään Aaronin vimman.
''V- Vampyyrit.'' Aaron sai sanotuksi. Hänellä oli vieläkin vaikeuksia hengittää. Juokseminen ei ollut auttanut asiaa yhtään. ''Vampyyrit tulivat takaisin.'' Hän sanoi kovaan ääneen.
''Mitä sinä oikein puhut?'' Mounica kysyi, ja Aaronia alkoi melkein ärsyttämään se kuinka rauhallinen Mounica oli tässä tilanteessa.
''Näin kuinka... Näin kuinka vampyyri tappoi Joshin.'' Aaron sanoi. ''Repi häneltä pään irti.''
Nyt Mounicakin näytti säikähtäneen. ''Mutta miksi? Miksi he tulisivat takaisin?''
''En tiedä.'' Aaron valehteli. Hän ei vieläkään tahtonut kertoa kivestä Mounicalle. Osittain siksi, että syyllisyys painoi häntä. Jos hän ei olisi varastanut kiveä vampyyreiltä, vampyyrit eivät olisi tulleet takaisin ja eivät olisi tappaneet Joshia.
''Tappoivatko he hänet oikeasti?'' Mounica kysyi ja istuutui sängylle minkä patja oli nyt ehjä. Toinen tyynyistä oli vielä riekaleisena sängyn päädyssä.
''Kyllä. Menetin voimieni hallinnan ja käteni syttyivät tuleen. Josh säikähti sitä ja hän lähti minua karkuun. Hän juoksi suoraan vampyyrin syliin.'' Aaron kertoi, ja Mounica piiloutui käsiensä taakse.
''Miten tämä on mahdollista?'' Hän kysyi ilmeisesti ei keneltäkään.
''Meidän olisi pitänyt laittaa ovi lukkoon ennen kuin aloimme harjoitella.'' Aaron sanoi ja istuutui nojaamaan vaatekaappiin. Hän alkoi vetämään ilmaa keuhkoihinsa raskaasti. Jokainen henkäys sai hänet entistä pahempaan mielentilaan.
''Tämä ei ole sinun vikasi.'' Mounica sanoi laskien kätensä pois kasvojen edestä, ja Aaron näki hänen itkevän.
''Mutta minua karkuun hän lähti.'' Aaron sanoi ja syyllisyys alkoi musertamaan häntä. Hän painoi leuan rintaan ja sulki silmänsä.
''Minä en ymmärrä miksi ihmeessä he tulivat takaisin.'' Mounica ihmetteli ääneen. Aaron kyllä tiesi minkä takia, mutta ei kertonut. He istuivat viisi minuuttia ihan hiljaa sanomatta mitään toisilleen. Aaron ei itkenyt, mutta häntä kuvotti ja hänen teki mieli oksentaa. Hän sai kuitenkin pidettyä ruuan sisällään. Joka kerta kun hän sulki silmänsä, hän näki Joshin kaempana ja vampyyrin repimässä hänen päätään irti.
Sitten jossain vaiheessa Aaronin päässä alkoi kulkea taas järki. Vampyyrit tulivat kylään hänen takiaan. Kuinka kauan menisi ennen kuin he löytäisivät hänet? He luultavasti tutkivat joka ikisen talon kylästä. Oli siis vain ajankysymys kunnes he saapuisivat tämän talon kohdalle. Aaron nousi seisomaan. ''Minne sinä menet?'' Mounica kysyi heiveröisesti.
''Menen laittamaan turvavarusteet paikoilleen.'' Aaron sanoi. ''Voit joko itkeä täällä tai auttaa minua.'' Hän sanoi ehkä vähän turhankin tylysti, mutta ei tarkoittanut sitä niin. Mounica nousi ylös hieroen silmiään ja he menivät yhdessä alakertaan.
Aaron oli laittamassa lankkua etuoven eteen, kun hän kuuli oven takaa ääniä. ''Tutkikaa te tämä talo minä menen viereiseen'' Joku sanoi, ja Aaron tajusi tuhlanneensa liikaa aikaa yläkerrassa istuskellen. Hän ei ehtinyt tehdä mitään muuta kuin juosta olohuoneen pöydän viereen, kun ovi paukahti auki ja se roikkui taas vain ylemmästä saranasta. Aaron näki korunsa pöydällä ja laittoi sen nopeasti taskuun. Tapahtui mitä tahansa hän ei halunnut luopua siitä. Koru oli hänelle tärkeä.
Aaron oli lähdössä juoksemaan takaovelle, kun hän kuuli Mounican kiljaisevan. Aaron pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki yhden vampyyrin pitelevän Mounicaa aloillaan eteisessä. Vampyyri oli napannut Mounican kädet tämän selän taakse ja piti niitä lukossa. Pystyisikö Mounica taikomaan kädet selän takana? Aaron ei tiennyt miten noitien voimat toimivat, mutta vierähti ainakin minuutti ja mitään ei tapahtunut. Aaron päätteli, että Mounica ei pystynyt taikomaan tai sitten hän ei vain halunnut taikoa. Ehkä hän ei halunnut paljastaa olevansa noita vaikka vampyyrit varmasti haistaisivat sen hänestä.
''Täällä se poika on!'' Vampyyri huusi ulko ovesta ulos, ja Aaroniin iski pieni paniikki. Kuinka monta vampyyriä talon ulkopuolella oli? Yhdestä he olisivat vielä voineet selvitä. Korkeintaan kahdesta, mutta jos heitä oli useampi ulkona, peli oli pelattu.
''Juokse!'' Mounica kiljahti. Aaron ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei voinut jättää Mounicaa omilleen. Oli oltava jokin keino pelastaa hänet. Aaron ei voinut katsoa sivusta, kun toinenkin hänen ystävänsä tapettiin.
''Ei.'' Aaron sanoi ja yritti ryhdistäytyä. ''Se on minun vikani, että he tulivat takaisin kylään.'' Hän sanoi, ja Mounica katsoi häntä ihmeissään. Mutta Aaron ei vieläkään tahtonut selittää. Ei hän edes voisi kun talossa oli vampyyri. Mounican ja häntä pitelevän vampyyrin takaa alkoi kuulua askelten ääniä ja ovesta änkesi eteiseen kaksi vampyyriä lisää. Mounicaa pitelevä vampyyri joutui siirtymään Mounicaa pidellen olohuoneeseen, jotta muut vampyyrit pääsisivät taloon sisään. Hänellä oli huppu päässä, mutta Aaron näki hupun alta pitkät ruskeat hiukset, jotka olivat kiharalla ja silmät jotka loistivat kirkkaan punaisina hämärässä huoneessa.
''Missä se kivi on?'' Kysyi eteiseen saapunut Aaronin ikäinen vampyyri jolla oli keskipitkät tummat hiukset sekaisin. Aaron tunnisti hänet toiseksi veljeksistä jotka Aaron oli nähnyt luolassa ollessaan kahleissa. Vampyyri hymyili ilkikurisesti.
''En tiedä mistä kivestä te puhutte.'' Aaron sanoi ja yritti pitää äänensä vakaana. Jostain syystä Aaron ei halunnut antaa kiveä takaisin. Ja sitäpaitsi hän oli jo kuollut. Vampyyrit eivät jättäisi häntä henkiin vaikka hän ei olisikaan varastanut kiveä.
''Mistä kivestä he puhuvat?'' Mounica kysyi Aaronilta, ja Aaron laittoi käden taskuun ja puristi kiveä nyrkissään. Hän tunsi sen voiman kulkevan kädessään ja päästi nopeasti irti. Nyt ei ollut oikea aika menettää tajua. Vampyyrit näkivät Aaronin laittavan käden taskuun ja puristavan jotain sillä kolmas vampyyri joka oli tullut eteiseen astui askelen lähemmäs Aaronia. ''Kivi on hänen taskussaan.'' Naisvampyyri sähähti. Hänellä oli pitkät vaaleat suorat hiukset.
''En tiedä mistä kivestä te puhutte.'' Aaron sanoi, ja kaikkien kolmen vampyyrin naamat menivät irveeseen.
''Älä valehtele poika.'' Rääkäisi Mounicaa pitelevä vampyyri.
''Varastitko sinä heiltä jotain?'' Mounica kysyi kauhuissaan. ''Oletko hullu?''
''Oletko itse, kun et tee mitään?'' Aaron tiuskaisi takaisin. Hän oli varma, että Mounica pystyisi pääsemään vapaaksi jos vain tahtoisi. Aaron ei osannut tehdä mitään. Ainut mitä hän osasi tehdä oli liikutella esineitä. Pieniä esineitä ja se ei paljon auttanut.
''Anna se kivi tänne tai raapaisen tytön kaulan auki.'' Mounicaa pitelevä vampyyri sanoi, ja Aaron näki tämän etusormen kynnen pitenevän ainakin kolme senttiä ja pääty muuttui teräväksi. Sillä saisi helposti vedettyä kaulan auki.
''Ei minulla ole mitään kiveä.'' Aaron väitti vieläkin vastaan. ''Etkä sinä häntä tapa. Johtajanne on käskenyt teitä tuomaan kaikki ei-ihmiset hänen luokseen. Elävänä.'' Aaron sanoi ja vampyyri alkoi hymyilemään.
''Meillä on hiukan eri käskyt tänä yönä. Kiitos sinun kun varastit kuukiven.'' Sitten se tapahtui. Mounica menetti malttinsa ja vampyyrit saivat tuta hänen raivonsa. Aaron ei ollut uskoa silmiään. Mounica syttyi tuleen. Kokonaan tuleen. Päästä varpaisiin. Aaron tunsi liekkien lämmön keskellä olohuonetta. Hän astui muutaman askelen taaksepäin ja oli kompastua sohvan kulmaan. Samaan aikaan Aaron näki Mounicaa pitelevän vampyyrin syttyvän tuleen. Hän huusi ja huusi tuskasta ja hetken päästä muuttui tuhkaksi. Mutta Mounica ei sammuttanut liekkejä. Hän oli yhä tulessa. Hänellä ei ollut aikomustakaan sammuttaa liekkejä. Kaksi muuta vampyyriä olivat myös nyt keskellä olohuonetta ja katsoivat Mounicaa, joka oli ilmiliekeissä.
Aaron katseli kuinka liekit levisivät Mounican ympärille, ja olohuoneen ja eteisen välinen oviaukko oli tulessa. Seinät paloivat. Aikoiko Mounica polttaa koko talon maantasalle? Aaron ei jäänyt katselemaan sitä vaan juoksi takaovelle ja meni siitä ulos takapihalle. Hän juoksi kuuden metrin päähän talosta ja kääntyi ympäri katsomaan kuinka koko talo syttyi tuleen.
Vampyyrit olivat seuranneet Aaronia ja he seisoivat viidenmetrin päässä toisistaan. Aaron ei olisi edes nähnyt heitä niin pimeällä, jos talo ei olisi ollut tulessa. Kuu oli hävinnyt pienen pilven taakse. ''Ystäväsi on täysi sekopää.'' Vampyyri kaksonen sanoi, ja Aaron alkoi olla samaa mieltä. Ei Mounican olisi koko taloa tarvinnut polttaa. Aaron katseli tajuamatta mitään kuinka hänen kotinsa paloi. Mitä Mounica oli oikein ajatellut? Selviäsikö Mounica tuosta palosta hengissä? Olivatko valkeat noidat tulenkestäviä? Nyt, kun Aaron ajatteli asiaa niin hän ei ollut koskaan saanut palovammaa. Ehkä sen takia noidat oli melkein mahdotonta polttaa roviolla. He selvisivät siitä aina jotenkin.
Aaron oli yksin kahden vampyyrin kanssa hänen takapihallaan. Meni hetki tajuta kuinka pahassa liemessä hän oli. Tulisiko Mounica hänen avuksi?
Molemmat vampyyrit katselivat Aaronia nälkäisen näköisinä. ''Anna se kivi meille.'' Naisvampyyri sanoi ääni sihisten. ''Tai joudumme ottamaan sen väkisin.''
Aaron ei osannut taistella. Mitä hän voisi tehdä? Juosta saunarakennukselle joka oli kuuden metrin päässä hänen vasemmalla puolellaan. Tai juosta oikealle puolelle puskan läpi naapurin takapihalle. Ei. Hän ei ollut tarpeeksi nopea. Hänen pitäisi pelata aikaa siihen asti, että Mounica tulisi avuksi. ''Mikä on kuukivi?'' Hän kysyi. Sen kuullessaan Mounica oli menettänyt malttinsa, ja Aaron ihmetteli, että miksi.
''Varastit kiven, mutta et tiedä mikä se edes on.'' Naisvampyyri sanoi selvästi halveksuen. ''Olet typerämpi kuin aluksi luulimme.''
''Sinun ei tarvitse tietää mikä se on. Se kuuluu meille.'' Velipoika sanoi ja astui askeleen lähemmäs Aaronia.
''Nyt olisi oikea aika sytyttää kädet tuleen.'' Aaron ajatteli, mutta hän ei tiennyt miten se onnistuisi. Velipoika näytti siltä, että hän oli lähdössä syöksyyn kohti Aaronia, kun pimeän takapihan valaisi kirkas valo ja velipojan takaraivo alkoi savuttamaan. Hän putosi polvilleen ja oli koskettamassa takaraivoaan, kun kauhu levisi hänen kasvoilleen. Sitten hän muuttui tuhkaksi.
Mounica oli astunut takaovesta takapihan terassille, ja Aaronin olo helpottui tuhat astetta nähdessään hänet. Talo hänen takanaan oli ilmiliekeissä ja savu nousi korkealle taivaalle. Kuinka kauan menisi, että loputkin vampyyrit näkisivät liekit pimeällä ja tajuaisivat Aaronin olevan palavan talon luona? Mounica käveli Aaronin vierelle ja nyt siinä oli kaksi noitaa vastaan yksi vampyyri. Naisvampyyri ei näyttänyt enää niin rohkealta, mutta silti hän lähti syöksyyn kohti Mounicaa. Mounica oli varautunut siihen ja hän ampui paineaallon vampyyriä kohti. Aalto osui vampyyriä rintaan ja tämä lensi monta metriä taaksepäin terassille. Jäi siihen liikumattomaksi, mutta ei kuollut.
Mounica katsoi Aaronia raivoissaan. ''Sinä varastit heiltä kuukiven!'' Hän raivosi. Aaron ei osannut sanoa mitään. ''Oletko tärähtänyt? Vampyyrit eivät koskaan jätä sinua rauhaan!'' Mounica huusi, ja Aaron oli yhä sanaton. ''Mitä oikein ajattelit?'' Mounica kysyi.
''En mitään. Minä en ajatellut yhtään mitään.'' Aaron sanoi. ''Tuntui kuin kivi olisi vetänyt minua puoleensa ja jouduin johonkin transsiin.''
''Se johtuu siitä, että kuukivessä on pimeää taikuutta.'' Mounica sanoi rauhoituttuaan vähäsen. Hän oli vieläkin selvästi vihainen Aaronille.
''Miksi poltit taloni?'' Aaron kysyi. Hän oli liian yllättynyt ollakseen vihainen. Hän tunsi yhä palon kumuudeen poskessaan.
''Poltin sen, koska sinua jahdataan nyt. Et voi jäädä tänne.'' Mounica sanoi vakavana. ''Ja sen takia, että vampyyrit eivät saa sinusta vainua. Jos he sen saavat he pystyvät jäljittämään sinua monien kymmenien kilometrien päähän.'' Hän kertoi, ja Aaronin sisällä muljahti jotain. Hän ei voisi jäädä kotiinsa ja häntä jahdattiin, koska jokin omituinen kivi oli saanut hänet varastamaan vampyyreiltä. Ja minkälaista pimeää taikuutta kivi sisälsi? Aaron oli aikeissa kysyä, kun hän näki sivusilmällä vampyyrin nousevan ylös terassilla. Vaistomaisesti Aaron kuvitteli saunan seinää nojaavan lapion ympärille pyörremyskyn. Sitten hän heilautti kättään kohti heitä päin juoksevaa vampyyriä ja lapio lensi valtavalla nopeudella vampyyrin otsaan.
Vampyyrin juoksu päättyi kahteen takaperin volttiin ja hän lensi suoraan Aaronin jalkojen juurelle, mutta ei vieläkään kuollut. Aaron potkaisi vampyyriä päähän. ''Vitun vampyyrit! Pilasivat kaiken!'' Aaron huusi ja potkaisi vielä kerran.
''Meidän täytyy lähteä täältä.'' Mounica sanoi ja esti Aaronia potkaisemasta kolmatta kertaa.
''Mutta minne me menisimme?'' Aaron kysyi. Epätoivo raastoi häntä. Hän ei ollut ikinä käynyt Krimlonia kauempana ja se oli kahdeksankymmenen kilometrin päässä Hamptonista.
''Me tarvitsemme jostain hevosen.'' Mounica sanoi. Hän ei vastannut Aaronin kysymykseen.
''Tuossa naapurissa on tallissa yksi hevonen. Voimme ottaa sen.'' Aaron ehdotti. Mounica ei ehtinyt vastata, kun Aaron huusi tuskasta. Hänen nilkassaan alkoi tuntua polttelua. Aaron katsoi maahan ja näki vampyyrin purevan häntä. Kauhu valtasi Aaronin kokonaan. Hän kaatusi taaksepäin ja tömähdettyään maahan hänen käsiensä kohdista alkoi syntyä halkeamia.
Halkeamat levisivät Aaronin ja vampyyrin ympärille. Vampyyri ilmeisesti tajusi mitä oli tapahtumassa, sillä hän päästi irti Aaronin nilkasta ja aikoi nousta ylös, mutta ei ehtinyt. Halkeama muodosti ympyrän heidän ympärilleen ja maa alkoi tippua. Heidän alleen syntyi rotko. Vampyyri putosi sinne ensin ja oli vetää Aaronin mukanaan, mutta Mounica ehti napata Aaronin käsistä kiinni ja veti hänet turvaan.
Aaron ei ehtinyt olla kiitollinen, kun hänen nilkassaan tuntuva polte voimistui. Kipu alkoi levitä puremakohdasta sen ympärille. Se levisi hitaasti mutta varmasti ja teki kipeää. Aaron ei edes tajunnut, kun Mounica nosti hänet ylös ja alkoi raahaamaan kohti naapurin pihaa. Kivun levitessä rintaan se tuntui jo siltä kuin joku olisi tökkinyt jääpiikeillä nahan alle. Viimeinen asia minkä Aaron tajusi oli tunne kuin joku olisi työntänyt jääpuikon hänen sydämmeensä.

Luku 8

Aaron heräsi linnun lauluun. Hän ei uskaltanut avata silmiään vielä. Joka paikkaan pisteli aivan kuin hänen koko ruumiinsa olisi puutunut. Hän tunsi makaavansa jollain pehmeällä ja hänen kasvoissaan tuntui lämpöä. Muuten hänellä oli jäätävä olo. Hän yritti liikkua, mutta pistely oli liian voimakasta. Hän sai vain vaivoin nostettua käden kaulalleen ja tunsi tutun korun kaulallaan. Miksi se siinä oli? Olivatko vampyyrit saaneet hänet vangikseen? Suojeliko joku itseään laittamalla korun hänen kaulalle? Oliko hän kuollut? Vampyyrien myrkky oli hengenvaarallista ihmisille. Oliko hän helvetissä?
Hän avasi silmänsä. Ei. Hän oli metsässä ja näki sivusilmällään vieressään kaatuneen puun juuret. Muuta hän ei nähnyt sillä hän ei pystynyt liikuttamaan päätään. Lämpö kasvoilla tuli auringosta, joka paistoi puunlatvojen väleistä. Sen tajutessaan Aaron tunsi helpotuksen tunteen. Hän ei ollut muuttunut vampyyriksi. Vaikka nyt kun Aaron muisteli tarinoita niin vampyyriksi muuttuminen ei tapahtunut puremalla tai vampyyrien myrkyllä vaan verellä. Vampyyrin verta pitäisi juoda ja sitten hän oli kuullut myös jotain siitä että pitäisi nukkua maan alla, mutta se tuntui jo kaukaa haetulta. Tosin minkään ei pitäisi enää Aaronia yllättää.
Koko kroppaa pisteli sietämättömästi. Johtuiko se vampyyrin myrkystä? Oliko se ohimenevää? Aaron kauhistui ajatuksesta. Mitä jos hän ei enää ikinä pystyisi liikkumaan? Mitä jos hänestä tuli lopullisesti rampa? Silloin hänen takanaan kuului oksan napsahdus kun joku astui sen päälle ja se meni poikki. ''Mounica?'' Aaron kysyi lievästi hätääntyneenä. Hänellä oli avuton olo, kun ei pystynyt liikkumaan. Jopa pienet suun liikkeet pistelivät häntä. Hän yritti kääntää päätään, mutta ei onnistunut siinä. Kukaan ei vastannut ja Aaron alkoi mennä pieneen paniikkiin. Kuului toinen napsahdus jostain paljon lähempää, ja Aaron varautui pahimpaan, mutta sitten hän näki Mounican kyykistyvän hänen ylleen.
''Heräsithän sinä viimein.'' Mounica sanoi iloisesti.
''Kyllä.'' Aaron sanoi helpottuneena. ''Kuinka kauan olin tajuttomana?'' Hän kysyi. Hänellä oli sellainen olo kuin hän olisi nukkunut kokonaisen vuorokauden.
''Melkein kaksi päivää.'' Mounica vastasi. ''Pelkäsin jo, että et selviä puremasta.''
''En tiedä selvisinkö. En pysty liikkumaan. Koko kroppaani pistelee.'' Aaron sanoi.
''Se johtuu varmaankin myrkystä.'' Mounica arveli. ''En ole ennen nähnyt kun sekaveristä noitaa puree vampyyri.''
''No. Kerta se on ensimmäinenkin.'' Aaron sanoi ja yritti olla hymyilemättä. Hetken hän jo pelkäsi joutuneensa uudestaan vampyyrien vangiksi. Aaron kuuli hevosen hirnahtavan ja Mounica nousi ylös. ''Sinä sait sen hevosen sieltä naapurista.''
''Joo. En olisi mielelläni varastanut, mutta meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Kun olimme lähdössä kuulin muiden vampyyrien tulevan talolle. Heitä oli kokonainen lauma siellä.'' Mounica kertoi, ja Aaron ajatteli taloaan ja hän muisti kuinka Joshin pää revittiin irti. Kaikki meni päin helvettiä vampyyrien saavuttua Hamptoniin. Olikohan Joshin ruumis jo löydetty? Olivatko vampyyrit jättäneet loput kyläläiset rauhaan tajuttuaan missä Aaron oli? Aaron toivoi sitä. Hän ei kestäisi sitä syyllisyyden määrää, jos he tuhosivat koko kylän hänen takiaan. Joshin kuolema harteilla oli jo liikaa.
Syyllisyyden lisäksi Aaronilla ei ollut enää kotia. Se oli palanut poroksi rahoineen päivineen. Elämästä oli tullut sata kertaa vaikeampaa kerta heitolla. Aaron oli nyt karkulainen. Vampyyrit eivät jättäisi häntä ikinä rauhaan, koska Aaron oli varastanut heiltä kuukiven. Tuo omituinen kivi joka sisälsi pimeää voimaa ja veti Aaronia puoleen. ''Miksi kuukivi vetää minua puoleensa?'' Hän kysyi Mounicalta joka oli ruokkimassa hevosta.
''Kuukivessä on voimakasta pimeyden voimaa ja niin on myös sinussa. Vain pimeän noidat pystyvät käyttämään sitä.'' Mounica kertoi. Aaron ei vieläkään uskonut, että hänessä oli suurta voimaa. Tosin nyt kun hän muisteli hän oli tehnyt rotkon vampyyrin ja itsensä alle. Hän oli melkein itsekkin pudonnut sinne ja olisi pudonnutkin ilman Mounicaa. Hän ymmärsi nyt miksi Mounica oli laittanut korun hänen kaulalleen. Aaron ei hallinnut voimiaan. Hän oli mennyt paniikkiin ja sen takia melkein tappanut itsensä.
''Sinun täytyy opettaa minua hallitsemaan voimiani.'' Aaron sanoi. Hän ei ollut vielä kertaakaan käyttänyt pimeän voimiaan, mutta ei halunnut ottaa sitä riskiä, että hän tekee tuhoja jos ei osaa hallita niitä. Hänen olisi harjoiteltava myös niiden käyttöä.
''Kyllä minä opetan. Vaikka sinun itse täytyykin se oivaltaa loppujen lopuksi. Sinulla on rauhaton mieli. Sinun täytyy opetella rauhoittumaan.'' Mounica sanoi ja palasi Aaronin vierelle. Hän otti laukustaan vesipullon ja kaatoi vettä Aaronin suuhun. Aaron ei ollut edes tajunnut kuinka janoinen hän oli. Nyt kun hän sai vettä suuhunsa hän tajusi, että hänen suu oli rutikuiva. Hän ei ollut huomannut sitä kaiken sen pistelyn keskeltä.
''Kiitos.'' Hän sanoi. Hänen olonsa helpottui huomattavasti juotuaan vähän. Pistely ei hävinnyt, mutta lieveni. Aaron hypisteli korua kaulallaan. ''Oletko varma, että sait eksytettyä vampyyrit kannoiltamme?'' Aaron kysyi. Hänellä oli epämukava olo, kun hän ei pystynyt liikkumaan. Hän olisi helppo maalitaulu vampyyreille.
''Kyllä. Laukkasimme ainakin setsemän tuntia siksakkiin täällä metsässä. He eivät mitenkään olisi voineet pysyä perässä elleivät he sitten ole saaneet vainua. Mutta jos he olisivat sen saaneet he olisivat jo kimpussamme.'' Mounica kertoi. ''Meillä ei ole toistaiseksi mitään hätää.'' Aaron luotti Mounican sanaan ja uskoi, että he olivat turvassa. Ainakin toistaiseksi. ''Kävin myös laittamassa varoituslangan viidensadan metrin päähän joka suuntaan. Kuulemme kyllä ajoissa jos joku tännepäin tulee.'' Mounica kertoi. ''Mutta nuku sinä vain jos nukuttaa. On varmaan rankkaa kokea vampyyrin pureman vaikutukset.''
Aaronin ei tehnyt yhtään mieli nukkua. Hänen teki mieli tehdä jotain, mutta hän ei pystynyt mihinkään. ''Miksi minä selvisin hengissä? Eikö vampyyrien myrkky ole tappavaa ihmiselle?'' Hän kysyi. Hän muisteli kuinka nainen oli huutanut tuskasta kivirappusilla Hamptonissa ja kuinka hän oli sitten hiljentynyt ja kuollut.
''Sinä olet noita. Et ihminen. Ja valkeille noidille myrkky on hengenvaarallista, mutta pimeän noidat ovat immuuneja sille. Olet puoliksi kumpaakin joten et ole täysin immuuni, mutta se ei ole tappavaakaan.'' Mounica sanoi. ''Näköjään se on sekaverisille lamaannuttavaa.''

Aaron oli makuullaan vielä ainakin kolme tuntia. Pistely lieveni pikku hiljaa. Lopulta hän pääsi istuma asentoon. Hän katseli ympärilleen ja näki, että he olivat leiriytyneet kaatuneen puun juurelle. Heidän ympärillä oli puskia, jotka muodostivat ympyrän heidän ympärilleen. Kukaan ei pystyisi näkemään heitä puskien läpi. Kuuleminen oli eri juttu, mutta jos Mounica kerran oli laittanut varoituslangan he kyllä kuulisivat jos joku tulisi kuuloetäisyydelle. ''Voitko kertoa enemmän voimistani. Mitä minä pystyn tekemään?'' Aaron pyysi. Tähän mennessä hän oli sytyttänyt kätensä tuleen ja tiputtanut kivenjärkäleen luolan katosta. Sen lisäksi hän oli liikutellut esineitä koskematta niihin ja tehnyt rotkon omalle takapihalleen.
''Sinä pystyt hallitsemaan neljää luonnon elementtiä. Tulta, vettä, maata ja ilmaa.'' Mounica kertoi. ''Oletkin jo saanut maistiaisen tulesta ja maasta, kun sytytit kätesi tuleen ja kun teit rotkon takapihallesi. Ilmaa olet jo hallinnut sujuvasti liikuttamalla esineitä. Oli muuten hieno temppu, kun heitit sen lapion vampyyriä päin.'' Mounica sanoi ja hymyili.
Neljä luonnon elementtiä. Aaronista tuntui, että hän pystyisi mihin vaan. Kunhan vain ensin opettelisi hallitsemaan niitä elementtejä. ''Pystyvätkö kaikki noidat hallitsemaan niitä?'' Aaron kysyi.
''Kyllä kaikki valkeat noidat. Pimeän noidat eivät pysty. En osaa oikein kertoa mitään pimeän noitien voimista, kun en ole sellaiseen ikinä ennen törmännyt, mutta olen kuullut, että he tekevät erilaisia taikoja.'' Mounica kertoi, ja Aaronia alkoi hiukan pelottamaan, kun hän ei tiennyt minkälaisia voimia hänellä oli neljän luonnon elementin lisäksi. Ehkä ne joku päivä paljastuvat vielä.
''Sitten kun pystyn taas liikkumaan opetatko minua sytyttämään käteni tuleen?'' Aaron kysyi. Tuli oli tähän mennessä pelastanut hänet kaksi kertaa. Ensin luolassa ja sitten kun Mounica oli syttynyt tuleen. ''Ja pystyvätkö kaikki noidat syttymään kokonaan tuleen?''
''Ei pysty. Jokaisella noidalla on yksi tietty voima voimakkaampi kuin muut voimat. Minulla se sattuu olemaan tuli elementti.'' Mounica kertoi, ja Aaron alkoi miettimään mikä olisi hänen voimakkain voima.
''Pystyvätkö kaikki noidat tekemään rotkoja?'' Hän kysyi.
''Ei pysty. Pelkästään he joiden luonnon elementti on maa.'' Mounica sanoi.
''Eli onko minun elementtini sitten maa?''
''Kyllä se saattaa olla.'' Mounica vastasi. ''En ole ennen tavannut tai kuullutkaan edes sekaverisestä noidasta. En tiedä päteekö heihin samat luonnon lait.''Aaron toivoi, että hänen voimakkain voima olisi valkealta puolelta eikä pimeän puolelta. Mutta hän ei jäänyt sitä nyt murehtimaan. Hän ei edes tiennyt minkälaisia pimeän voimat olivat.

He juttelivat vielä pari tuntia kunnes Aaron pystyi taas liikkumaan. Heti huomattuaan pystyvänsä seisomaan ja liikkumaan Aaron pyysi Mounicaa opettamaan häntä tekemään tulta. ''Se on ihan yksinkertaista.'' Mounica kertoi. ''Sinun täytyy vain kuvitella lämpöä käsiisi.'' Hän näytti esimerkkiä ja hänen kätensä syttyivät liekkeihin. Sitten hän veti toisen käden taakse ja heitti kädestään tulipallon puuhun.
Aaron otti kaulakorunsa pois ja laittoi sen taskuun. Tällä kertaa Aaron muisti ottaa sen pois. Hän kuvitteli lämmön käsiinsä, mutta mitään ei tapahtunut. Kolmannella yrityksellä hän sai kätensä tuleen. Hän tunsi lämmön kädessään ja hänkin veti käden taakseen. Hän heitti tulipallon samaan puuhun mihin Mounicakin oli heittänyt. Siihen jäi vain musta savuava jälki. ''Kui siistiä.'' Aaron sanoi innoissaan.
Hän teki saman vielä kolme kertaa kunnes puu syttyi tuleen. Hän oli menossa puuta kohti sammuttamaan tulen, kun Mounica pysäytti hänet. ''Anna kun minä.'' Hän sanoi ja sulki silmänsä. Aaron katseli kuinka mitään ei tapahtunut ja hän alkoi epäillä, että Mounica pelleili hänen kanssaan, mutta sitten hän näki, kun maasta alkoi nousta vettä. Pienenä norona vesi nousi maasta metrin korkeuteen ja nousi siitä vielä korkeammalle. Mounica avasi silmänsä. Hän näytti keskittyneeltä. Paljon enemmän keskittyneemmältä kuin tulta tehdessään. Sitten Mounica työnsi kädet eteenpäin ja vesinoro lensi palavaan kohtaan puuhun, ja se jäi savuttamaan, kun tuli sammui.
Aaron katseli ihmeissään vierestä. ''Minäkin haluan kokeilla.'' Hän sanoi.
Aaron sulki silmänsä ja alkoi kuvittelemaan vettä maan alle. Hän kuvitteli maan alaisen lammen. Vai kuvitteliko hän? Hänestä tuntui enemmän siltä että hän vaistosi lammen. Ehkä noidilla oli jonkinlainen tutka päässä ja he pystyivät vaistoamaan veden jopa maan alta. Hän alkoi nostamaan lampea ajatuksenvoimalla ylöspäin kohti maan pintaa. Hän tunsi kuinka maa alkoi vajota. Maan alta nousi vettä ja maa laskeutui alaspäin. Hetken Aaron jo säikähti, että hän oli tekemässä rotkoa heidän alleen, mutta sitten hän tunsi veden jaloissaan. Vesi oli ainakin kaksikymmentä senttimetriä korkealla ja Aaron innostui. Hän nosti vettä voimakkaammin ja hän kuuli ympäriltään kuinka vesi nousi monen metrin korkeuteen ja heidän päälleen satoi vettä.
Mounica huusi vieressä, että lopeta, mutta Aaron ei tahtonut lopettaa. Hän avasi silmänsä ja näki, että hän oli tehnyt kolmemetriä syvän kuopan joka täyttyi vedellä koko ajan. Hän oli tehnyt kokonaan uuden lammen maan päälle.
Mounica otti Aaronin korun hänen taskustaan ja heitti sen Aaronin kaulalle. Siinä samassa vesi lakkasi nousemasta ja vesisade loppui. ''Oletko hullu!?'' Mounica huusi. ''Yritätkö hukuttaa meidät?''
Vesi alkoi imeytyä takaisin maan alle. Vesi oli noussut Aaronin polviin asti. Katkennut puu oli pystyssä kuopan reunaa vasten. Puskat olivat kuopan reunoilla ja näyttivät kärsineiltä. ''En.'' Aaron sanoi. ''Minä vain innostuin vähän.''
''Taikuus ei ole leikin asia. Et saa innostua tuolla lailla. Sinun pitää käyttää järkeä taikoja tehdessäsi.'' Mounica ripitti Aaronia.
''Okei pyydän anteeksi. En enää leiki taikuudella.'' Aaron sanoi ja toivoi, että Mounica rauhoittuisi.
''Etkä ota korua kaulaltasi pois ilman minun lupaani.'' Mounica sanoi. ''Otat sen pois vain kun harjoittelemme. Ja harjoitellessamme käytät järkeä etkä innostu kuin pikkulapsi. Käykö?'' Mounica oli raivoissaan.
''Sovittu.'' Aaron sanoi.