Päätin thedä saman Vampyyrien Juoksulle, minkä aloitin tekemään Demonin Lennolle. Eli tarkoitus olisi parannella tekstiä. Tarinaan en tehnyt suuria muutoksia. Lisäilin vain tekstiä. Tämä on ensimmäinen tarinani ja tahtoisin saada siitä niin hyvän kuin vain pystyn tekemään.
Luku 1
Syntymäpäivä onnittelu laulu raikui kynttilöin ja lyhdyin valaistussa Hamptonin tavernassa. Oli Joshin kaksikymmentäyksi vuotis juhlat ja tavernaan oli kokoontunut noin kahdenkymmenen ihmisen joukko. Lähinnä Joshin ystäviä ja sukulaisia, mutta oli sinne päästetty muutama vanhempi vakioasiakaskin sisään, vaikka olikin yksityinen tilaisuus.
Aaron seisoi laulavien ihmisten takana, jotka olivat muodostaneet ympyrän Joshin ympärille. Aaron katseli ihmisiä ja huomasi olevansa ainut, joka ei laulanut. Hän ei ollut juhlaihmisiä. Kun laulu loppui, oli aika puhaltaa kynttilät, ja kaikki alkoivat taputtamaan. Josh veti syvään henkeä ja puhalsi kynttilät sammuksiin perinteisen juhlakakun päältä. ''Toivo jotain, kulta.'' Kuiskasi Joshin tyttöystävä hänen korvaan hennan punaiset hiukset heilahtaen silmille.
Josh ja Amanda olivat seurustelleet jo muutaman vuoden. Aaron ei käsittänyt miten he jaksoivat toisiaan niin kauan. Aaron itse oli yksinäinen susi. Hän tuli kyllä toimeen muiden ihmisten kanssa, mutta jostain syystä hän tykkäsi olla paljon omissa oloissaan. Tänä iltana hän oli tehnyt poikkeuksen.
Aaron taputti muiden mukana ja hymyili Joshille. Hänen parhaalle ystävälleen. Joshilla oli lyhyt vaalea tukka, joka sojotti koko ajan pystyssä. Hän näytti nytkin siltä, kuin olisi juuri herännyt. Ennen Amandaa Joshilla oli ollut monia tyttöystäviä, ja hän oli ollut suosittu naisten keskuudessa, mutta Amanda oli saanut hänet rauhoitettua.
Josh leikkasi ensimäisenä kolmion muotoisen palan kakusta ja laittoi sen lautaselle. ''Näyttää hyvältä.'' Hän sanoi, ja sitten leikkasi Amanda oman palan kakusta. Sen jälkeen yksi vakioasiakkaista änkesi väkijoukon läpi kakulle.
''Antakaas vähän minullekkin. Kauhea nälkä.'' Asiakas sanoi ja lähtiessään taputti Joshin päätä. Sitten oli Joshin sukulaisten vuoro ottaa kakkua. Sitä kyllä riittäisi ainakin melkein kaikille. Sen verran ison kakun tavernan mukava naistyöntekijä oli heille väsännyt.
Mounica oli nytkin tiskin takana naamallaan leveä hymy. Jokin veti hänessä Aaronia puoleen, mutta Aaron ei oikein tiennyt, että mikä. Hän oli aina tuntenut sen. Ei hän häneen ihastunut ollut, mutta jotain hänessä oli. Mounica katsoi Aaroniin päin hymyillen ja Aaron käänsi nopeasti katseensa kohti Joshia, jonka suu oli täynnä kakkua ja toivoi, että Mounica ei huomannut hänen tuijotusta.
Pari tuntia kakunsyönnin jälkeen Aaron istui tiskillä huppu päässä. Hän tykkäsi peittää valkoiset hiuksensa, sillä hän oli aina pitänyt niitä liian erikoisina. Hän ei ollut ikinä tavannut ketään jolla olisi yhtä valkoiset hiukset, kuin hänellä oli. Aaronin äidin mukaan hän oli perinyt hiukset isältään.
Aaron oli juonut jo kaksi tuoppia ja kolmas oli kesken. Hänellä oli aina ollut huono viinapää ja häneen alkoi iskeä hiprakka. Josh oli ystäviensä kanssa yhdessä pöydässä kauempana juomassa ja pelaamassa tietovisapeliä. Aaron oli kieltäytynyt, sillä se ei ollut mikään uutinen Hamptonin kylässä, että hän ei ollut kaikkein terävin puukko tupessa. Hän oli päässyt koulussa aineet läpi pelkästä säälistä ja tuurista. Josh piti ystäviensä kanssa kovaa meteliä pöydässä, ja he olivat selvästi juoneet jo aika paljon.
Mounica asteli Aaronin eteen tiskin toiselle puolelle. ''Miksi et mene ystäviesi luokse?'' Hän kysyi samalla kun nappasi tiskiltä tuopin jota hän alkoi puhdistamaan liinalla.
''En tiedä.'' Aaron vastasi siihen. Mutta se ei ollut totta. Aaronista tuntui aina siltä, että hän ei kuulunut heidän joukkoon. Jokin heissä oli erilaista. Muut olivat hyviä koulussa ja Aaron taas oli huono. Häntä ei kuitenkaan kiusattu sen takia. Häntä pidettiin vain Hamptonin mustana lampaana ja ehkä hän sitä vähän olikin.
Aaronin isä oli kuulemma lähtenyt sotimaan ennen Aaronin syntymää ja kuollut siellä. Kaikki sanoivat, että hän oli sotasankari. Aaronin äiti taas kuoli keuhkokuumeeseen, kun Aaron oli ollut kuusi vuotias. Noin neljätoista vuotta sitten.
Aaron oli saanut äidiltään tämän kuolinvuoteella kaulakorun. Korussa oli ympyrä jonka sisällä oli lintu. Se oli ainoa muisto äidistä mikä Aaronilla oli ja hän ei ikinä ottanut sitä korua pois kaulastaan.
''Ei vain kiinnosta tietovisat.'' Aaron sanoi ja se oli totta. Hän ei tykännyt näyttää omaa tyhmyyttään muille.
''Ymmärrän.'' Mounica sanoi ja laski nyt puhtaan tuopin tiskille. Sen jälkeen hän lähti kiertelemään ja kyselemään tahtoiko joku lisää juotavaa. Aaron jäi yksin. Hän alkoi tylsistyneenä kuuntelemaan viereisessä pöydässä istuvia vakioasiakkaita. He juttelivat vampyyreistä, ja Aaron kiinnostui. Hän alkoi kuuntelemaan tarkemmin.
Vampyyrit olivat kuulemma hyökänneet Hanttiin ja sen jälkeen Krimloniin. Kahteen Hamptonin läheiseen pikkukylään. ''Heitä ei ole nähty näin lähellä Hamptonia viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen.'' Kakkua hakenut mies sanoi kahdelle kaverilleen.
Mies oli lyhyt ja tukeva, melkein kalju. Hän tykkäsi aina kertoa tarinoita. Mitä pelottavampi sen parempi. Hänen toisella puolella istui lyhyt ja hoikka selvästi juopon näköinen mies. Ja toisella puolella istui isokokoinen lihaksikas nainen. Hänelle ei kannattanut ryttyillä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän pistäisi ison miehen aisoihin.
Aaronin hän kyllä pistäisi palasiksi. Aaron oli normaalin pituinen, mutta hoikka. Hän ei pärjäisi tappelussa voimalla vaan nopeudellaan. Mutta Aaron ei yleensä tapellut. Hampton oli rauhallinen kylä ja ainoat, jotka aiheuttavat ongelmia olivat tavernan jotkut asiakkaat, jotka humalassa riitelivät. Ja hekin riitelivät vain keskenään joten Hamptonissa oli turvallista liikkua myös yöllä. Lisäksi melkein kaikki tunsivat toisensa jotenkin, ja kukaan ei halunnut kenellekkään pahaa.
Joshin pöydästä kuului huutoa. Joku oli saanut oikean vastauksen ja riemuitsi sitä. Aaron otti uuden huikan tuopistaan ja katseli Joshin pöytää hupun alta. Joku oli juuri heittämässä noppaa. Hetken katsottuaan Aaron keskittyi taas vakioasiakkaiden pöytään.
''Luulen, että he ovat matkalla tänne Hamptoniin.'' Tarinankertoja kertoi. Aaron toivoi, että hän oli väärässä. Vampyyrit aiheuttivat vain kaaosta ja kuolemaa. Yksikään ihminen ei selviäisi hengissä, jos joutuisi tekemisiin heidän kanssaan. ''Heidän perässä on kuulemma lauma vampyyrin metsästäjiä, mutta he eivät ole saaneet niitä kiinni.'' Mies jatkoi kertomustaan, selvästi nauttien siitä, että sai kertoa kuumottavia uutisia. ''He ovat ainakin kaksi kylää jäljessä.''
Aaronin keskittyminen katkesi, kun Mounica palasi takaisin kierroltaan ja käveli taas Aaronia vastapäätä. ''Kuuluuko mitään mielenkiintoista?'' Hän kysyi. Näkyikö se niin selvästi, että Aaron salakuunteli? Häntä alkoi hiukan hävettää.
''Vain, että vampyyrit ovat ehkä tulossa tänne.'' Aaron sanoi hiljaa.
''No. Se on vain ajankysymys. Heitä ei ole näkynyt täälläpäin pitkään aikaan.'' Mounica sanoi ja otti taas uuden tuopin jota alkoi putsaamaan.
''Siitä on viikko, kun vampyyrit olivat Krimlonissa. Luulen, että he hyökkäävät tänne ylihuomenna tai sitä seuraavana yönä.'' Kuului viereisestä pöydästä. ''Kannattaa lukita ovet ja laittaa lankut ikkunoihin. Vaikka ei se vampyyrejä paljon hetkauta.'' Mies sanoi vakavana.
''Entäs valkosipulit oven yläpuolelle?'' Nainen kysyi.
''Ha! Sipulit. Se on vain urbaani legenda. Ei se mitään auta. Ainoa heikkous vampyyreillä on aurinko.''
Aaron hymyili itsekseen. Luulisi kaikkien jo tietävän, ettei valkosipuli auta mitään. Ehkä hän ei ollutkaan kylän tyhmin ihminen hän ajatteli. ''Onko sinulla turvavarusteet kotona?'' Mounica kysyi Aaronilta. Hänkin oli kuunnellut vakioasiakkaita.
''On mulla jotkut halvat.'' Aaron vastasi. ''Onko sulla?''
''Ei ole.''
''Mitä meinasit sitten tehdä jos vampyyrit hyökkäävät?'' Aaron kysyi, ja Mounica veti tummat suorat hiuksensa korvan taakse.
''Kyllä minä pärjään.'' Hän sanoi hymyillen. Aaron ihmetteli miten helppoa oli jutella Mounican kanssa. Hän ei tuntenut itseään ulkopuoliseksi. Hän mietti vieläkin mikä Mounicassa oli erilaista. Ei hän ulkoapäin vaikuttanut yhtään sen erilaisemmalta kuin Aaronkaan, mutta jokin heidän sisällään oli erilaista. Aaron vaistosi sen, joka kerta kun jutteli edes vähän Mounican kanssa.
''Voisit tulla minun luokseni yöksi.'' Aaron sanoi ja toivoi, että Mounica ei ymmärrä väärin. Hän vain naurahti.
''Kyllä minä pärjään.'' Hän sanoi. ''Älä minusta ole huolissasi.''
''Okei.'' Aaron sanoi ja päätti antaa asian olla. Ehkä Mounica osasi pitää puolensa. Olihan hän tavernassa töissä, missä joutui käsittelemään hankalia ihmisiä. Vaikka vampyyrit olivatkin vähän eri sarjaa, kuin tavalliset känniääliöt.
Aaron alkoi taas kuuntelemaan vakioasiakkaiden pöytää, mutta nyt he juttelivat hevosista ja matkustamisesta. Siitä kumpi oli mukavampaa istua satulassa vai kopissa jota hevonen vetää. Ei sen enempää Vampyyreistä.
Aaron mietti mitä tekisi jos vampyyrit ylihuomenna hyökkäisivät. Hän menisi varmaan kellariin itkemään ja toivomaan, että ne eivät löydä häntä. Hän ei keksinyt muutakaan ja päätti, että oli jo juonut tarpeeksi, kun tyhjensi kolmannen tuoppinsa. ''Nähdään myöhemmin.'' Hän sanoi Mounicalle, joka hymyili ja moikkasi.
Aaron meni Joshin pöydän luokse onnittelemaan synttärisankaria vielä kerran, ja Josh pyysi Aaronia vielä jäämään, mutta häntä oli alkanut väsyttämään. Hän lähti kotiin päin ja jätti muut juhlimaan.
Aaron heräsi seuraavana päivänä hirveään päänsärkyyn. Hän makasi sängyllään liikkumatta ainakin kymmenen minuuttia. Hänellä oli hirveä olo. Noustessaan istumaan hänen vatsassaan alkoi pyöriä. Hän ei ollut ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka pystyivät juomaan litroittain olutta saamatta hirveää krapulaa. Hän itse sai krapulan jo muutamasta tuopista.
Hän istui vielä hetken sängyn reunalla ja muisteli edellistä iltaa ja sitä kuinka mukava oli jutella Mounican kanssa. Toivottavasti Josh ei pahastunut, kun Aaron lähti niin aikaisin kotiin. Hän kyllä tiesi, että Aaron ei pitänyt tilaisuuksista missä oli paljon ihmisiä.
Sitten Aaron mietti vampyyrejä. Olikohan se totta mitä vakioasiakas oli sanonut. Se että vampyyrit olivat hyökänneet Hanttiin ja Krimloniin ja olivat matkalla Hamptoniin. Jos hän oli oikeassa vampyyrit hyökkäisivät Hamptoniin huomenna tai ylihuomenna.
Aaron nousi ylös liian nopeasti ja häntä alkoi huippaamaan. Vai johtuiko se siitä, että hänellä oli krapula. Hän ei jäänyt miettimään sitä sen enempään vaan astui ulos huoneestaan rappusille mitkä veivät alakertaan. Hän hoiperteli ne alas.
Hänen talonsa oli kaksikerroksinen. Alakerrassa oli olohuone ja keittiö. Eteisen vierestä lähti rappuset yläkertaan missä oli vain yksi huone ja se oli heti rappusten yläpäässä.
Talo ei ollut suuri, mutta tarpeeksi iso yhdelle ihmiselle. Aaron oli ennen asunut siinä talossa äitinsä kanssa. Silloin Aaron oli nukkunut yläkerrassa ja Aaronin äiti oli nukkunut alakerrassa olohuoneessa. Keittiöön mahtui juuri ja juuri tekemään ruokaa. Sinne mahtui kerralla kaksi ihmistä ja keittiön ikkunasta näki mukulakivitielle, minkä varrella oli muitakin taloja.
Aaronin talo oli kylän toiseksi pienin, ja jos hän oikein oli ymmärtänyt niin Mounica asui pienimmässä kylän toisella puolella. Aaron ei ollut ikinä käynyt siinä talossa. Josh sen sijaan asui yhdessä suurimmista taloista Hamptonin torin laidalla Amandan kanssa. Aaron oli käynyt siinä talossa vain kaksi kertaa, mutta oli selvää että se oli yksi hienoimmista taloista koko kylässä.
Aaron meni keittiöön ja availi kaappeja. Hän etsi yrttejä mistä saisi tehtyä päänsärkyyn auttavaa teejuomaa. Kaapit huusivat tyhjyyttä. Kello oli jo paljon, mutta Aaron ehtisi hyvin käydä torilla myöhemminkin pimeällä.
Hän avasi toisen kaapin oven ja otti sieltä leipäpussin. Siellä oli yksi kannikkapala jäljellä. ''Hyvä.'' Aaron sanoi äänessään sarkasmia. Hänen pitäisi ostaa myös leipää. Hän avasi kolmannen kaapin ja huomasi, että kaikki ruoka oli loppunut. Hän kirosi hiljaa itsekseen. Hän ei vielä jaksanut lähteä torille vaan meni olohuoneen sohvalle makoilemaan.
Aaron havahtui hereille kuultuaan jonkun huutavan ulkona. Hän nousi ylös ja käveli suoraan keittiöön. Hän katsoi ikkunasta ulos ja näki siellä kolme ihmistä. Kaksi tönivät ja yrittivät kutittaa kolmatta. ''Lapset.'' Aaron sanoi.
Hän ei oikein pitänyt lapsista. Ei hän vihannut niitä, mutta ei oikein pitänytkään heistä. Hän oli itse ollut lapsena villi tapaus, mutta täytettyään kahdeksantoista hän rauhoittui. Hänellä oli tapana käydä varastelemassa tavaroita toisten takapihoilta ja tykkäsi heitellä talojen ikkunoihin omenoita. Muutaman kerran vahingossa rikkoikin ikkunan heitettyään omenan liian lujaa.
Nykyään Aaron kulutti aikansa lukemalla ja itsekseen asioita mietiskelemällä. Silloin tällöin hän kävi Joshin kanssa kahvilla tavernassa, mutta ei hirveän usein. Vaikka Aaron viettikin paljon aikaa itsekseen, ei hän silti ollut yksinäinen tai onneton. Hän nautti omasta seurasta.
Mounicaa oli Joshiakin mukavampi nähdä tavernassa. Aaron yritti aina saada tapaamisen siihen aikaan, kun Mounica oli töissä. Aaron ei tuntenut häntä hirveän hyvin, mutta Mounica oli aina hirveän mukava hänelle. Muutaman kerran Aaron oli saanut ilmaisen kahvinkin.
Oli yleisesti tiedossa, että Aaron ei ollut hirveän rikas. Hänellä ei ollut ikinä uusia vaatteita ja hän osti tavernassa aina halvimman juoman mitä löytyi. Rahaa hänellä oli, sillä hän oli saanut äidiltänsä perinnön, mutta hänen pitäisi käyttää rahoja huolella etteivät ne loppuneet kesken.
Aaron ei ollut töissä. Hän oli kyllä yrittänyt töiden tekemistä, mutta se ei ikinä oikein sujunut. Hän teki mokia jatkuvasti ja työnantajat eivät jaksaneet katsella Aaronia hirveän kauan. Hän siis tyytyi elämään ilman töitä. Ei se häntä hirveästi haitannut, sillä hän piti siitä, että sai olla paljon itsekseen.
Luku 2
Tuli jo myöhä, ja Aurinko oli jo laskenut, kun Aaron päätti lähteä torille. Se oli jo varmaan tyhjillään asiakkaista. Aaronia ei haitannut pimeys. Itseasiassa hän piti siitä. Silloin hän oli huomaamaton ja hän pystyi kulkemaan kaduilla ilman, että kukaan tunnisti häntä ja tuli juttelemaan hänen kanssaan. Hän käveli yleensä huppu päässä. Hänet tunnisti liian helposti täysin valkoisista hiuksista. Ne melkeinpä hohtivat pimeällä.
Aaronin äiti oli muuttanut Hamptoniin viimeisillään raskaana ja Aaronin isä oli jo lähtenyt sotimaan. Aaronin äiti oli kertonut muille tämän sankarillisuudesta. ''Sinullakin on suuria saavutuksia edessäsi.'' Aaronin äiti oli sanonut Aaronille ennen kuolemaa. Aaron ei oikein uskonut sitä. Hän oli vain normaalia huonompi elämän perus askareissa, kuin muut. Hän oli Hamptonin musta lammas. Ei kuullostanut hirveän suurelta saavutukselta.
Hän käveli pimeyden turvin huppu päässä torille. Sinne ei ollut pitkä matka, sillä Hampton oli pieni kylä. Vain muutaman talon ohitse ja käännös. Taas muutaman talon ohitse ja käännös. Sitten hän oli perillä.
Matkan varrella hän näki muutaman nauravan ihmisen kävelevän hänen ohitseen. Hamptonissa harvoin näki surullisia ihmisiä. Kaikki olivat rentoja ja nauttivat elämästä vaikka heillä ei ollutkaan hirveästi rahaa tai muuta turhaa tavaraa.
Aaron meni ensimmäisenä ostamaan yrttejä. Myyjä oli vanha nainen päällään kuivan nurmikon värinen kaapu. Hän oli aina välillä vähän sekaisin päästään. Kukaan ei tiennyt johtuiko se vanhuudesta vai joistakin yrteistä. Hän puhui välillä yksin äänille mitä muut eivät kuulleet. Aaron oli saanut muutaman kerran alennusta autettuaan häntä kantamaan suuria yrtti laatikoita paikoilleen. Vanha nainen ei itse siihen pystynyt. Homma aiheutti hoikalle Aaronillekin ongelmia. ''Mitä saisi olla?'' Nainen kysyi Aaronilta ja hymyili hänelle. Aaron yritti hymyillä takaisin, mutta pistävä yrttien haju sai hänet virnistämään.
''Lahomatria kolme grammaa.'' Hän sanoi nenäänsä nypristäen. Sen kuullessaan vanha nainen kaivoi pöydän alta suuren lasipurkin. Se oli puolillaan täynnä vihreitä nuppuja. Lahomatria oli yleisin kipulääkkeeksi tarkoitettu kasvi. Tarjolla olisi myös Murmuraa, mutta siitä seurasi hirveä väsymys. Aaron otti pienen paperipussin vastaan. Pussissa oli kolme grammaa lahomatria. Aaron oli tyytyväinen ja maksoi pussin kolikoilla. Hänen päänsärkynsä oli jo laantunut, mutta häiritsi silti vielä. Hänen pitäisi odottaa, että pääsisi kotiinsa keittämään juomansa.
Seuraavaksi hän meni leipää myyvän miehen luokse. ''Mitä?'' Mies tokaisi. Aaron ajatteli, että hän ei varmaankaan pitänyt työstyään. Hän oli luultavasti kyllästynyt seisomaan pöydän takana jakamassa leipää.
''Kaksi pussia ruisleipää.'' Aaron sanoi puoliksi huvittuneena vähän alle kolmekymppiselle miehelle. Miehellä oli siilitukka ja hän näytti olevan väärässä paikassa. Hän näytti enemmän työmieheltä, kuin myyjältä paksuine käsivarsineen.
Leivät saatuaan Aaron meni lihatiskille ja osti naudanlihaa nuorelta lihakauppiaan tyttäreltä. Aaron oli ollut samalla luokalla tytön kanssa vuosia sitten, mutta tyttö oli kuulemma alkanut saamaan kotiopetusta, koska ei pärjännyt luokassa. Aaron oli ollut ehkä vähän ihastunut tyttöön aikoinaan. Olivathan he molemmat olleet surkeita koulussa ja Aaronista oli tuntunut, että he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin muut. Tytöllä oli oliivinruskea iho ja pitkät tummat kiharat hiukset.
Aaron otti lihat kassiinsa ja jatkoi matkaa kohti hedelmäkojua. Sieltä hän osti muutaman banaanin ja vähän sipulia. Hän meinasi naurahtaa muistaesssaan naisen kommentin valkosipuleista, mutta onnistui olemaan nolaamatta itseään. Se ei ollut ikinä hyvä merkki jos joku julkisella paikalla nauroi tai puhui itsekseen. Sillä tavalla saisi itselleen tärähtäneen maineen. Niin kuin vanha yrttien myyjä oli saanut.
Lisäksi Aaron otti kasviksia. Hän aikoi tehdä lihakeittoa kunhan vain pääsisi takaisin kotiin. Aaron laittoi hedelmät ja kasvikset myös kassiinsa ja toivotti myyjälle hyvät illan jatkot.
Torilla käynti oli ollut yllättävän mukavaa. Tori oli ollut melkein tyhjillään. Useimmiten ihmiset kävivät siellä auringon paistaessa, mutta Aaron piti pimeydestä. Se oli yksi syy miksi häntä pidettiin hieman erilaisena. Aaron ei ollut tavallinen Hamptonilainen jonka mielestä kaikki sujui aina hyvin. Aaron tiesi, että välillä elämä saattoi kusta nilkoille.
Hän lähti kävelemään kohti torin laitaa ja torin laidalla hän kääntyi vasemmalle. Hän lähti kävelemään laitaa pitkin kohti kujaa mitä pitkin hän pääsisi kotiinsa. Kujalle oli noin satametriä. Silloin Aaron näki kaksi täysin mustiin pukeutunutta miestä edessään viidenkymmenen metrin päässä. Miehillä oli huput päässä. Toinen miehistä näytti lihaksikkaammalta ja toinen hoikemmalta. He olivat lähes saman pituisia keskenään ja he seisoivat suuren punaisen talon edessä selkä Aaroniin päin.
Aaronia alkoi kuumottaa. Jokin miesten olemuksessa sai hänet varuilleen. Yleensä ihmiset Hamptonissa olivat rauhallisia ja heistä huokui rentous, mutta nämä miehet olivat jäykkiä kuin rautakanki. Aaron oli aikeissa kävellä heidän ohitseen ja katsoa tarkemmin keitä he olivat sillä he eivät näyttäneet tutuilta. Mutta lähdettyään kävelemään heitä kohti, miehet lähtivät myös kävelemään.
Miehet kävelivät samaan suuntaan kuin mihin Aaronkin käveli. Keitä he oikein olivat? Selvästi he eivät olleet Hamptonista. Aaron piti viidenkymmenen metrin välimatkan heistä ja päätti seurata heitä. Meni hetki ennenkuin Aaron tajusi, että miehet lähtivät seuraamaan yksin kulkevaa naista. Naisella oli hopeinen kiiltelevä mekko päällään ja vaaleat hiukset hienolla kampauksella. Aivan kuin hän olisi tulossa juhlista. Tai menossa.
Miehet eivät voineet suunnitella mitään hyvää. Aaron oli siitä varma. Miehet eivät vilkuilleet ympärilleen vaan pitivät katseensa naisessa. Aaron piti etäisyyttä heistä. Hän ei halunnut paljastaa, että seurasi heitä.
Nainen kääntyi pienemmälle kujalle torin laidalla. Seuraava kuja olisi johdattanut Aaronin talolle päin, mutta nainen kääntyi edellisestä. Meni kymmenen sekuntia ja miehet sukelsivat kujalle naisen perään. Aaron nopeutti vauhtiaan ja hölkkäsi talon nurkalle ja vilkaisi kujalle. Kujan molemmilla puolilla oli pitkiä rivitaloja. Ne olivat puurakennuksia, jotka oli maalattu tumman ruskeiksi. Ovet taloissa olivat punaisia. Muutamassa ikkunassa oli valot, mutta sisälle ei näkynyt, sillä verhot olivat kiinni.
Miehet seurasivat naista vieläkin vähän matkan päässä. Aaronin teki mieli huuta ''Juokse!'', mutta päätti olla hiljaa. Aaronilla oli etunaan vain yllätys. Nainen pysähtyi äkisti ja kääntyi vasemmalle. Hän meni yhden rivitaloasunnon ovelle ja alkoi kaivamaan jotain laukustaan kivirappusilla.
Luultavasti omia kotiavaimiaan. Miehet saavuttivat naista ja olivat jo melkein hänen kohdallaan, kun Aaron lähti juoksemaan kujaa pitkin kohti miehiä. Hän ei voinut antaa miesten tehdä mitään pahaa naiselle.
Aaron heitti ruokaostoksensa viereiseen puskaan ja valmistautui tappeluun. Hän ei ollut hyvä siinä, mutta hän voisi houkutella miehet kimppuunsa ja johdattaa heidät pois naisen luonta. Hän voisi johdattaa miehet tavernalle missä Aaronilla olisi riittävästi taustatukea. Miehet eivät voisi mitenkään pärjätä Hamptonin tavernan asiakkaille.
Aaron oli kuitenkin liian hidas. Hoikempi mies ehti naisen luokse ennenkuin Aaron ehti miesten luokse. Hoikka mies käänsi naisen ympäri väkivaltaisesti ja nappasi tätä kaulasta kiinni ja nosti ilmaan. ''Aikamoinen saavutus tuollaiselta rimpulalta.'' Aaron ajatteli.
Nainen yritti huutaa, mutta ilma ei kulkenut miehen käden puristuksen alla joten kuului vain rahinaa. Aaron oli melkein heidän luonaan, mutta ei ollut vieläkään tarpeeksi nopea. Mies painoi suunsa naisen kaulalle ja nainen alkoi huutamaan ja rimpuilemaan entistä lujempaa.
Aaronia kuvotti tilanne. Nainen ei selvästikkään halunnut, että mies koskee häneen sillä tavalla. Aaron nopeutti vauhtiaan. Lihaskimppu vain nauroi ja katseli vierestä. Hänen naurunsa loppui kuitenkin lyhyeen, kun Aaron vihdoin ja viimein pääsi heidän luokseen.
Aaron tönäisi lihaskimpun sivuun kaikilla voimilla ja kääntyi sen jälkeen hoikemman miehen kimppuun. Aaron otti häntä harteista kiinni ja vetäisi kaikin voimin. Mies ei hievahtanutkaan. Aaron henkäisi hämmästyksestä ja alkoi aavistella pahaa. Hän kääntyi katsomaan miestä jota tönäisi. Hän oli vieläkin siinä nauramassa. Hän ei ollut liikahtanut senttiäkään vaikka Aaron oli tönäissyt kaikilla voimillaan. Sitten Aaron katsoi miestä silmiin ja henkäisi kauhusta. Silmät loistivat kirkkaan punaisina illan pimeydessä.
Mies oli kalju ja näytti noin kolmekymppiseltä, mutta Aaron aavisteli, että hän oli ainakin kolme kertaa sitä vanhempi. Lihaskimppu ojensi kätensä Aaronia päin ja nosti hänet paidan kauluksesta ilmaan. Aaron yritti rimpuilla, mutta ei päässyt irti otteesta. ''Kas kas. Mitäs meillä täällä on.'' Lihaskimppu sanoi. ''Haistatko sinäkin tämän, Brandom?''
Aaron ei voinut uskoa omaa typeryyttään. Tietenkin miehet olivat vampyyrejä. ''Brandom?'' Mies kysyi nyt kovemmalla äänellä. Hoikempi mies päästi naisen kaulasta irti. Hän kääntyi katsomaan Aaronia ja Aaron näki tämän veriset suupielet ja terävät kulmahampaat. Vampyyri nuuhkaisi ilmaa ja hänen simänsä alkoivat loistamaan entistä kirkkaampana.
Brandom päästi irti naisesta ja nainen luhistui kivirappusille. Nainen huusi ja itki ilmeisesti tuskasta ja järkytyksestä. Hänen kaulansa oli verinen. ''Oi. Haisee herkulliselle.'' Brandom sanoi ja otti hupun päästään. Hänellä oli pitkät tummanruskeat sekaisat hiukset. Aaronin teki mieli tarrata hiuksista kiinni ja vetäistä niin lujaa kuin pystyisi, mutta päätti olla kokeilematta mitä kävisi. ''Jaetaanko Tom?'' Brandom kysyi lihaskimpulta. ''Vai pitäisikö viedä johtajan luokse?''
''Haisee kyllä herkulliselle. Viedään johtajalle.'' Tom sanoi.
''Miksi te minut johtajan luokse viette?'' Aaron kysyi kauhuissaan. Ei kai häntä muuteta. Aaron ei ikimaailmassa tahdo muuttua tappajaksi. Häntä kadutti se, että oli lähtenyt pelastamaan naista. Jos hän olisi tiennyt, että vastassa oli kaksi vampyyriä, hän ei olisi koettanut onneaan.
''Et haise ihmiseltä.'' Tom sanoi katse porautuneena Aaronin silmiin.
''Johtaja on käskenyt meitä tuomaan kaikki ei-ihmiset hänen luokseen.'' Brandom sanoi.
''Mutta minähän olen ihminen.'' Aaron sanoi.
''Älä valehtele!'' Tom huusi niin, että sylkeä lensi muutama tippa Aaronin kasvoille.
''En valehtelekkaan.'' Aaron sopersi paniikissa. Mitä he oikein selittivät? Aaron oli ihminen.
''Valehteletpas. Haiset valkealle noidalle.'' Tom sanoi silmät kiiluen.
Nyt on kyllä käynyt väärinkäsitys Aaron ajatteli. Vaikka hän onkin pienestä pitäen salaa toivonut osaavansa taikoa, hän ei ole ikinä taikonut. Salaa hän oli toivonut sen takia, koska noitia kammoksuttiin. Heitä pelättiin, koska he olivat voimakkaita. Jopa valkeita noitia yritettiin sillointällöin polttaa roviolla, vaikka he olivatkin hyviä, mukavia, hyväntahtoisia ja rauhaa haluavia noitia. Pelkän pelon vuoksi heidät yritettiin polttaa. Useimmiten kukaan ei siinä kylläkään onnistunut.
''En minä ole noita.'' Aaron sanoi. ''Voin vaikka vannoa äitini haudan kautta, että en ole ikinä taikonut.''
''Väitätkö, että hajuaistimme valehtelee?'' Tom kysyi korottaen äänensä.
''E-e-en.'' Aaron sopersi. Hän ei halunnut suututtaa vampyyrejä. Hän yritti keksiä keinoa päästä karkuun, mutta hänen mahdollisuutensa olivat mitättömät. Hän ei pystyisi juoksemaan karkuun. Ei pysty tappelemaan vastaan. Turha edes yrittää huutaa apua. Kukaan ei tulisi auttamaan nähtyään kaksi vampyyriä.
Aaronin alkuperäinen suunntelmakin oli turha. Hän oli kyllä onnistunut saamaan miehet kimppuunsa, mutta vampyyrejä karkuun ei juosta. ''Mitä johtajanne tahtoo ei-ihmisistä?'' Aaron kysyi.
''Hän tahtoo heidän verta. Ei-ihmiset maistuvat kolmekertaa mehukkaammille.'' Brandom sanoi huuliaan lipaisten. Aaronia alkoi jo vähän heikottaa. Päänsärky ei enää vaivannut vaikka se olikin vielä päässä.
''Okei sitten. En taistele vastaan. Tiedän, että se olisi turhaa.'' Aaron sanoi ja sen kuullessaan Tom laski hänet takaisin maanpinnalle. Aaron katsoi naista maassa. Nainen oli ollut hiljaa jo hetken ajan. ''Onko hän kuollut?'' Aaron kysyi ääni väristen.
''Kyllä. En imenyt häntä kuiviin, mutta myrkkymme tappaa ihmisen.'' Brandom sanoi. Häntä ei selvästikkään vaivannut se, että oli juuri tappanut viattoman naisen. Aaron sen sijaan tunsi vihaa vampyyriä kohtaan. Mutta ei tarpeeksi. Enemmän häntä pelotti.
''Lähdetään.'' Tom sanoi ja kääntyi ympäri. Aaron pysyi kauhusta kankeana paikoillaan ja Brandom tönäisi häntä niin lujaa, että Aaron meinasi lentää selälleen.
''Liikettä niveliin. Ei meillä ole koko yötä aikaa.'' Hän sanoi, ja Aaron havahtui pelostaan sillä sekunnilla, kun Brandom tönäisi häntä. Aaron yritti lähtä juoksemaan karkuun. Hän lähti juoksemaan kohti toria niin lujaa kuin pääsi, mutta ei päässyt pitkälle, kun jokin kolahti häntä takaraivoon ja kaikki pimeni.
Luku 3
Aaron heräsi taas hirveään pääkipuun. Hänen päätään jomotti ja tuntui siltä kuin joku olisi hakannut häntä vasaralla takaraivoon. Hän ei ihmettelisi vaikka joku olisi hakannutkin. Aaron ei tiennyt mikä häneen oli iskenyt. Viimeinen asia minkä hän muisti oli se, kun hän juoksi vampyyrejä karkuun ja jokin kolahti hänen takaraivoon.
Hän avasi silmänsä ja niihin kirposi muutama kyynel. Hän suoristi selkänsä ja nousi istumaan ryhdikkäämmin. Hän puoliksi roikkui käsistään ja kun hän katsoi päänsä yläpuolelle, hän näki kätensä kahleissa. Hän oli roikkunut niistä ja se oli aiheuttanut veren vuotoa ranteista.
Hän yritti katsoa ympäristöään. Hän näki sumeasti eteensä. Hän erotti epäselvästi ympärillään seinät ja edessään oviaukon missä ei ollut ovea. Sieltä kumpusi valoa hämärämpään huoneeseen, missä hän itse oli.
Hän räpäytti muutaman kerran saadakseen kyynelet pois silmistään ja sen jälkeen hän näki seinät paremmin. Ne olivat kiveä. Sieltä täältä valui vettä epätasaisia kiviseiniä pitkin maahan pieninä noroina ja ne muodostivat pienen lätäkön huoneen nurkkaan. Oliko hän luolassa?
Oikealla puolella oli seinään kiinnitetty soihtu, joka paloi ja loi valoa. Aaron toivoi soihdun olevan lähempänä sillä hän tärisi kylmästä ja soihdun tuoma lämpö helpottaisi oloa. Mutta soihtu oli kolmen metrin päässä Aaronista. Hän oli keskellä huonetta ja nojasi istualteen luolan takaseinään. Ainakin Aaron oletti olevansa luolassa. Se selittäisi kylmän ilman ja epätasaiset seinät. Ei hän ainakaan missään talossa ollut, minkä joku oli joskus rakentanut. Muuten seinät olisivat tasaisemmat ja niissä ei valuisi vettä.
Hänen ranteisiin sattui. Kahleet olivat aivan liian tiukalla ja Aaron näki, että hänen ranteistaan valunut veri oli jo kuivunut. Aaron mietti, kuinka kauan hän oli ollut siellä. Oliko yö vai päivä? Oliko hän ollut siellä minuutteja vai tunteja? Hän ei tiennyt, mutta oliko sillä loppujen lopuksi mitään väliä. Hän oli vankina ja luultavasti päätyisi vielä vampyyrien johtajan välipalaksi.
Aaron yritti vetäistä käsiään kahleista irti, mutta äännähti vain tuskasta, kun haavat aukesivat uudestaan. Nyt verta valui taas ranteesta käsivarrelle ja sieltä kainaloon. Aaron yritti olla itkemättä ja onnistui siinä vain vaivoin. Mitä hän oli ajatellut lähtiessään miesten perään. Hän oli juuri edellisenä iltana kuullut, että vampyyrit olivat tulossa Hamptoniin ja silti hän oli yrittänyt leikkiä sankaria.
Näkisikö hän enää ikinä Joshia. Tai Mounicaa. Ovatkohan he huomanneet, että Aaron oli kadonnut? Tuskin. Ei ollut erikoista, että Aaron oli yksin jossain muutamankin päivän putkeen. Aaron saattoi lukittautua omaan taloon pitkiksikin ajoiksi kerrallaan. Silloin tällöin Josh oli tullut hänen oven taakse tarkistaakseen, että Aaron oli vielä hengissä.
Aaron katseli oviaukosta toiseen huoneeseen. Se oli selvästi tätä huonetta suurempi ja siellä oli paljon enemmän soihtuja. Siellä näkyi myös paljon liikettä. Aaron laski kuinka monta vampyyriä näki oviaukosta. Ainakin viisi. Kaksi naista ja kolme miestä. Häntä lähimmäisenä oli ilmeisesti pariskunta jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni. Mies oli valtava ja näytti ihan painijalta. Hänellä oli vaalea siilitukka ja pyöreät, mutta miehekkäät kasvot. Naisella taas oli lyhyt piikikikäs tummanpunainen tukka ja oli miestä ainakin päätä lyhyempi. Molemmat näyttivät olevan kolmenkympin paikkeilla. Ainakin ulkoapäin.
Lisäksi heidän takanaan näkyi toinen nainen joka piteli kädessään taidokkaasti taottua veistä ja leikitteli sillä. Nainen näytti Aaronin ikäiseltä pitkine vaaleine hiuksineen. Jos Aaronin pitäisi sanoa, kuka vampyyreistä näytti vaarallisimmalta, hänen täytyisi sanoa, että hän. Jokin hänen silmissään oli pelottavaa.
Hänen takanaan oli selvästi veljekset. Saman pituiset keskenään ja kasvoiltaankin saman näköiset. Heillä molemmilla oli tummat keskipitkät hiukset sekaisin. Aaron huomasi, että toinen veljeksistä katseli häntä ja vilautti tälle hymyn. Aaronin oli pakko katsoa nopeasti pois päin.
Äänien perusteella vampyyreitä oli luolassa ainakin kymmenen ellei reilusti ylikin, ja joku piti puhetta suuremmassa huoneessa. Luultavasti heidän johtajansa. Hänen äänensä oli sihisevä ja hän puhui oudosti. Selvästi murretta, joka ei ollut tältä vuosisadalta.
''Me olemme metsästäjien edellä. Meillä ei ole mitään hätää.'' Johtaja sihisi muille, ja ääni sai Aaronin värähtämään. Se oli kammottava. Koko tilanne oli kammottava, ja Aaronin teki mieli vajota maan alle piiloon. Mitä hän oli ajatellut? ''Tom ja Brandom kävivät eilen Hamptonissa tarkistamassa onko siellä metsästäjiä.'' Johtaja jatkoi. ''Ja meidän kaikkien iloksi voimme todeta, että he eivät ole vielä löytäneet tänne.'' Muutama vampyyri mumisi jotain tyytyväisen kuuloisena ja osa naurahti.
Brandom ja Tom. Aaron muisteli heidän kirkkaanpunaisia loistavia silmiään. He olivat siis vain tarkistus reissulla. Pahin oli vielä edessä. Toivottavasti Hamptonin kyläläiset olivat varautuneet vampyyrien hyökkäykseen. Vaikka Aaron kylläkin epäili, että sellaiseen ei paljon varauduta. Vampyyrit pistäisivät ovet palasiksi vaikka niissä olisi kuinka monta turvavarustelua.
Aaronin tilanne oli kylläkin sitäkin huonompi. Hän oli vankina ainakin tusinan vampyyrin luona. Häntä syytettiin valkeaksi noidaksi, vaikka hän ei ollut ikinä taikonut. Hänen tietääkseen hänen suvussaankaan ei ollut yhtäkään noitaa. Ei valkeaa eikä pimeää. Tosin hän ei ollut ikinä tavannut yhtäkään sukulaistaan äidinsä lisäksi. Mutta silti. Ei Aaronilla ollut taikavoimia. Hän oli varma siitä.
''Me käymme kyläläisten kimppuun tänä yönä. Kun aurinko laskee me lähdemme liikkeelle.'' Johtaja sanoi kuuluvasti. Oli siis päivä. Se ei kyllä Aaronia auttanut mitenkään. Hän alkoi tosissaan jo toivoa, että olisi noita. Ehkä hänen sitten onnistuisi karata sillä aikaa, kun vampyyrit olivat Hamptonissa. ''Meillä on täällä vieras.'' Johtaja sanoi nyt hiljempaa. ''Hän väittää olevansa ihminen, mutta tekin varmasti haistatte hänet tänne asti. Hän on valkea noita.'' Moni vampyyri mumisi myöntävästi mitä Aaron ei käsittänyt. Ei hän ollut noita!
''Haistan hänessä myös jotain pimeää. Siksi hän saattaa olla vaarallinen. Olkaa varovaisia hänen lähellään.'' Nyt Aaron oli entistä enemmän ihmeissään. Haistaa jotain pimeää? Oliko tämä joku vitsi. Aaronia alkoi jo melkein naurattamaan koko tilanne. Ensin hän haisee valkealle noidalle ja nyt hänessä on myös jotain pimeää. Hänen teki mieli huutaa ''haistakaa paska'', mutta päätti olla hiljaa.
''Käyn jututtamassa häntä. Odottakaa te tässä.'' Johtaja sanoi vampyyri laumalleen. Aaron ei ole ikinä ollut niin kauhuissaan. Hän päätti esittää nukkuvaa ja painoi leukansa rintaa vasten ja sulki silmänsä. Sitten hän kuunteli melkein mitättömiä askelten ääniä jotka lähestyivät häntä.
Johtaja pysähtyi Aaronin eteen ja kyykistyi. ''Turhaan esität nukkuvaa.'' Hän sanoi sihisten hiljaa. ''Kuulen sydämmen lyöntisi ja vaistoan, että olet peloissasi. '' Aaron kirosi mielessään ja avasi silmänsä. Sitten hän nosti katseensa maasta.
Johtaja näytti keski-ikäiseltä pieneltä mieheltä. Hänellä oli siisti harmaa keskijakaus ja silmät keltaisemmat kuin aurinko. Hänellä oli päällään tummanharmaa siisti puku. Vaikka Aaron oli kauhuissaan, hänen oli myönnettävä, että vampyyrien johtajan silmät näyttivät kauniilta hämärässä. ''Mikä sinä olet?'' Johtaja kysyi Aaronilta. Aaron päätti olla hiljaa ja ei vastannut. Hänestä tuntui, että ihan sama mitä hän sanoisi vampyyrit olivat jo päättäneet hänen kohtalon. Aaron oli ihminen ihan sama mitä vampyyrit sanoivat. Syntyi pitkä painostava hiljaisuus.
Johtaja ei kysynyt uudestaan vaan keskittyi nyt Aaronin kaulakoruun. ''Olen nähnyt tälläisen aikaisemminkin.'' Hän sanoi ja otti korun käteensä. ''Yhdellä pienellä valkoisella noidalla Branksissa.''
''Mitä sitten?'' Aaron kysyi. ''Tuollaisia koruja myydään varmaan aika monessa paikassa.''
''Ehkä.'' Vampyyri sanoi taas ihan hiljaa, ja hiljaisuus sen kuin vain venyi. Se oli painostavaa ja Aaronista tuntui, että hänen hengityksensä kuului kilometrin päähän. ''Tai sitten ei.'' Johtaja sanoi korottaen äänensä takaisin puheen tasolle. ''Ehkä tälläisiä koruja tekevät vain valkeat noidat.''
''En ole valkea noita, ja tuon korun on varmasti tehnyt vain joku tavallinen korumyyjä.'' Aaron sanoi ja johtaja alkoi hymyillä.
''Mistä olet tämän korun saanut?'' Hän kysyi.
''Äidiltäni.''
''Milloin?''
''Kun olin kuusivuotias. Ennen äitini kuolemaa.'' Aaron kertoi ja nyt johtaja hymyili entistä leveämmin.
''Sinä et siis todellakaan tiedä.'' Hän sanoi ja kuullosti kammottavalta. Ja näytti siltä vielä enemmän hymyillessään. Aaron vilkaisi nopeasti vampyyrin kulmahampaita. Oli vain ajan kysymys milloin ne uppoisivat hänen kaulaan, ja hän kuolisi verenhukkaan. Tai sitten vampyyrin myrkkyyn, mikä oli edellisen illan perusteella todella kivuliasta.
''Tiedä mitä?'' Aaron kysyi. Mitä peliä johtaja oikein pelasi? Tämä oli varmasti, joku vampyyrien peli mitä he tykkäsivät pelata uhriensa kanssa.
''Ei sillä ole väliä. Kuolet kuitenkin viimeistään huomenna aamulla.'' Johtaja sanoi ja nousi ylös. ''Brandom ja Tom pitävät vahtia sillä aikaa, kun me käymme kylässäsi.''
Aaronilla nousi pala kurkkuun ja hän nielaisi kuuluvasti. Toivottavasti Mounica ja Josh pysyisivät turvassa. Mounica osasi varautua vampyyrien tuloon. Hän oli kuullut mitä tavernan vakioasiakkaat olivat puhuneet, mutta Josh oli ollut pelaamassa tietovisapeliä. Hän oli luultavasti täysin tietämätön asiasta.
Ennen kuin johtaja poistui paikalta tämä nuolaisi valuvaa verta Aaronin käsivarrelta. ''Odotan innolla, että pääsen kunnolla käsiksi sinuun.'' Hän sanoi vinosti hymyillen ja poistui huoneesta.
Aaronilla oli nälkä. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Eikä edellisenä yönä vaan oli viimeksi syönyt kakkua Joshin syntymäpäivillä. Hänestä tuntui siltä, että taju lähtisi pian. Hänellä oli myös jano ja hän katseli valuvaa vettä seinillä vesi kielellä.
Vampyyrit eivät olleet vielä lähteneet vaikka oli kuulemma tullut jo pimeä pari tuntia sitten. He vain juttelivat suuremmassa huoneessa. Aaron ei edes yrittänyt kuunnella mitä he puhuivat. Hänellä oli kamala olo. Kun hän oli pari kertaa meinannut mennä tajuttomaksi, hän huusi vampyyreille. ''Saisinko hieman vettä?''
Kaikki vampyyrit hiljenivät ja muutama jonka Aaron näki oviaukosta oli kääntynyt katsomaan häntä päin. Oli hiljaista, ja Aaronia alkoi hävettää. Sitten lisää hiljaisuutta. Kun Aaron oli tajuamassa kuinka hölmö hän oli, vampyyrit alkoivat nauramaan.
Aaronin teki mieli lyödä itseään. Tietenkään he eivät tuo vettä. Mitä hän oli taas kuvitellut? Ei hän ollut heidän vieras vaan vanki. Aaron nieli pettymyksen ja katseli huoneen nurkassa olevaa pientä vesilätäkköä. Jos hänen kätensä eivät olisi kahleissa hän voisi juoda siitä, mutta sekin jäi vain haaveiluksi.
Tuntia myöhemmin vampyyrit alkoivat tehdä lähtöä. ''Tulemme takaisin ennen auringon nousua.'' Heidän johtaja sanoi kuuluvasti toisesta huoneesta, niin että Aaron varmasti kuuli.
''Me vahdimme häntä. Älä huoli. Ei hän karkaa.'' Tom vakuutteli johtajaansa ja asteli oviaukolle Aaronin eteen. Brandom seurasi perässä ja nyt he olivat kumpikin selkä Aaroniin päin ovensuussa. He mahtuivat juuri ja juuri molemmat samaan aikaan oviaukolle. Aaron oli jo niin epätoivoinen, että hän ei jaksanut välittää. Hän olisi siinä koko yön.
Kahlittuna, nälkäisenä ja janoisena.
Ehkä hänen onnistuisi puhumaan jompikumpi vahdeistaan ympäri tuomaan hänelle juotavaa. Mutta Aaron ei ollut kovin toiveikas. Molemmat seisoivat kuin patsaat liikkumatta. Kumpikaan ei näyttänyt edes hengittävän. Miksi he hänelle juomista toisivat?
Loput vampyyrit lähtivät luolasta kova äänisesti. Jotkut tanssivat ja hakkasivat rintaansa huutaen hävyttömyyksiä ja osa taas tyynesti. ''Heitä on moneen lähtöön.'' Aaron ajatteli. Paljon eri ikäisiä ja kokoisia miehiä ja naisia. Aaron näki juuri ja juuri tunnelin suun Brandomin ja Tomin takaa, mitä kautta vampyyrit poistuivat luolasta. Nyt hänen onnistui laskea kuinka monta heitä oli. Hän laski kuusitoista johtajan, Brandomin ja Tomin lisäksi. Hampton oli tuhoon tuomittu. Kuinkahan moni kyläläinen oli varautunut hyökkäykseen?
Pari tuntia vampyyrien lähdön jälkeen Aaronin jano sen kuin vain yltyi. Nyt hänen kurkkuun jo sattui, ja hänen takamuksensa oli puutunut. Hän pystyi vain vaivoin vaihtamaan kannikkaa millä istui. Hän katseli vieläkin vesilätäkköä huoneen nurkassa. Lopulta Aaronin oli pakko kääntää katseensa pois, sillä se oli vain kidutusta katsoa sitä.
Brandom ja Tom olivat seisseet paikoillaan oviaukolla koko ajan. Eikö heidän jalkansa väsyneet, Aaron ihmetteli. Hän mietti myös omaa kotikyläänsä. Minkähänlainen kaaos siellä oli. Miten Mounica ajatteli selvitä, kun hänellä ei ollut edes turvavarusteita kotonaan. Josh varmaankin pärjäsi. Hänellä oli luultavasti kylän parhaimmat turvavarustelut. Aaronin jano alkoi jo häiritsemään hänen mietiskelyäänkin. ''Saisinko vähän vettä. Edes pienen tilkan?'' Aaron aneli Brandomilta ja Tomilta.
Tom kääntyi jäykästi ympäri ja katsoi Aaronia kuin halpaa makkaraa. ''Ole hiljaa tai saat uuden iskun takaraivoosi.'' Hän sanoi ja kääntyi taas selin Aaroniin. Aaron ei yllättynyt yhtään. Mutta siitä Aaron yllättyi, kun Brandom kääntyi ympäri ja katsoi Aaronia melkein säälivästi. Melkein. Sitten hän katsoi Tomia. Ja sitten taas Aaronia.
''Minä käyn hakemassa hänelle vettä.'' Hän sanoi Tomille ja Tom katsoi häntä kuin tärähtänyttä.
''Kaikin mokomin.'' Hän sanoi oudolla äänensävyllä. ''Emmehän me halua hänen kuolevan ennen kuin johtaja pääsee häneen käsiksi.'' Hän lisäsi perään ja kääntyi katsomaan Aaronia. Hänellä oli todella ikävän näköinen hymy kasvoillaan. Aaron ei pystynyt katsomaan häntä silmiin. Aaron oli salaa kiitollinen Brandomille siitä hyvästä, että hän käy hakemassa hänelle vettä.
''Kiitos.'' Aaron sanoi hiljaa, kun Brandom lähti kävelemään suuremman huoneen läpi kohti luolan suuta. Hetken päästä hän hävisi tunneliin joka johti ulos.
Kun Brandomin askelten ääniä ei enää kuulunut Tom kääntyi ympäri ja käveli Aaronin eteen. Aaron jäykistyi kauhusta. Mitä Tom meinasi tehdä? Ei kai hän aikonut kiduttaa häntä. Tom kyykistyi Aaronin kanssa samalle tasolle ja katsoi Aaronia silmiin. Tällä kertaa Aaron katsoi kauhuissaan takaisin. ''Älä pelkää poika.'' Tom sanoi. ''En aio tehdä sinulle pahaa. Jätän sen homman johtajalle.'' Hän sanoi tyynesti.
''Miksi et sitten seiso patsaan lailla tuolla ovella?'' Aaron kysyi ja yritti keksiä mitä Tom halusi. Tom ojensi kättään ja oli ottamassa Aaronin kaulakorua käteensä. Aaron yritti vetäistä itseään kauemmaksi ja hänen haavansa aukesivat uudestaan. Verta alkoi valua hänen käsivartta pitkin.
Tom vetäisi kätensä kauemmaksi ja nuuhkaisi ilmaa. Hänen punaiset silmänsä loistivat pari sekuntia normaalia kirkkaampana. ''Omituista tuo valkeiden noitien veri.'' Hän sanoi. ''Se on kuin huumetta meille. Se saa voimamme suuremmaksi ja nopeudemme nopeammaksi. Mutta vain väliaikaisesti. Sääli, että johtaja ei ole antelias ja anna meidän muiden nautiskella.''
Aaronin teki mieli huuta, että hän ei ollut noita. Mutta miksi Tomin silmät olivat loistaneet kirkkaampina hetken ajan. ''Outoa.'' Aaron ajatteli.
''Tekisi mieli syödä sinut. Mutta johtaja suuttuisi ja en tiedä mitä hän tekisi.''
''Anna palaa vaan.'' Aaron sanoi uhmakkaasti. Hän tiesi, että Tom ei tekisi sitä. Vampyyrien oli pakko totella mitä heidän luojansa oli käskenyt heitä tekemään. Kaikki tiesivät sen. Siksi kovin moni ei halunnut muuttua vampyyriksi. Vaikka vahvuus, nopeus ja ikuinen elämä houkuttelisikin, niin se ei ollut sen arvoista, että olisi jonkun orja. Tom otti Aaronin korun käteensä ja Aaronin sisällä leimahti vihan liekit. ''Näpit irti!'' Hän huusi. Hän ei tiennyt mistä tämä rohkeus kumpusi, mutta hyvältä se tuntui.
''Kuulin, kun juttelitte johtajan kanssa tästä korusta.'' Tom sanoi katsellen sitä tarkoin. ''Sait sen kuolleelta äidiltäsi?'' Hän sanoi kysyvästi.
''Kyllä.''Aaron sanoi. ''Anna sen olla!'' Hän rimpuili välittämättä kivusta ranteissaan.
''Ei. Taidan ottaa sen itselleni muistoksi.'' Tom sanoi ja vetäisi korun Aaronin kaulalta. Jos Aaron oli äsken suuttunut, niin nyt hän oli raivoissaan. Hän heitteli haukkumasanoja ja kirosanoja jatkuvalla syötöllä rimpuillessaan maassa.
Tom nousi seisomaan ja nauroi vain. Hän käveli takaisin oviaukolle ja käänsi selkänsä Aaronille. Aaron oli unohtanut nälän ja janon tunteen kokonaan. Ainut mitä hän nyt tunsi oli syvää raivoa vampyyriä kohtaan.
Hänen ranteensa olivat tulessa ja kipu levisi jo kämmeniin ja sormenpäihin. Mutta siitä huolimatta hän vain jatkoi rimpuilua. Hän ei välittänyt esineistä yleisesti, mutta äidiltänsä saama koru oli rakas. Ainut esine mistä Aaron välitti. Se oli ainoa muisto äidistä mikä hänellä oli.
Aaronin katse oli nauliutuneena Tomin takaraivoon, kun hän veti käsiään erilleen ja yllätyksekseen kädet irtosivat kahleista. Aaronin kädet olivat vapaat. Hän katsoi ylöspäin kahleisiin ja näki, että ne hohtivat oranssinpunaisina aivan kuin ne olisivat sulaneet.
Aaron ei ollut uskoa silmiään. Miten kahleet olivat voineet sulaa yhtäkkiä? Hän tunsi käsissään lämpöä ja sitten hän katsoi niitä ja henkäisi säikähdyksestä. Hänen kätensä olivat tulessa. Kirjaimellisesti ilmiliekeissä. Aaron ihmetteli, että miksi häneen ei sattunut. Tuntui vain, että kädet olivat lämpöisemmät kuin yleensä. Hän tunsi liekkien kuumuuden kasvoillaan samalla kun nousi seisomaan ottamatta katsettaan käsistään.
Ne todellakin olivat tulessa. Kirjaimellisesti liekeissä. Aaron naurahti. Oliko hän oikeasti noita? Mutta, miksi juuri nyt? Ei hän ole ikinä ennen taikonut.
Hän ei ehtinyt vielä kunnolla tajuta mitä oli tapahtumassa, kun jokin tarrasi häntä kaulasta kiinni ja nosti ilmaan. Tom. Hän oli kuullut Aaronin naurahtavan ja oli kääntynyt ympäri. Nyt hän kuristi Aaronia ja Aaronista tuntui, että kaula menisi poikki, jos hän puristaisi yhtään kovempaa.
Vaistomaisesti Aaron nosti palavat kätensä Tomin naamalle ja hänen posket alkoivat palamaan Aaronin käsien alla. Sitten Aaron työnsi vielä peukalonsa vampyyrin silmiin ja katseli kuinka Tomin koko naama oli nyt tulessa.
Tom huusi niin lujaa, että huuto kuului varmasti ulos asti. Vähän ajan päästä hänen ote löystyi ja Aaron tipahti takaisin maan tasalle jaloilleen. Tom kaatusi maahan ja muuttui yhdeksi isoksi tuhkakasaksi. Aaron ei ehtinyt liikahtaakkaan, kun toisesta huoneesta kuului huutoa. ''Mitä siellä mesotaan?'' Brandom huusi ja juoksi oviaukolle kädessään kulho täynnä vettä.
Hänen silmänsä pyöristyivät nähdessään Aaronin vapaana kahleista ja nähdessään Tomin tuhkat maassa. ''Mitä helvettiä?'' Brandom kysyi ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään Aaron potkaisi tuhkakasaa ja tuhkat lensivät Brandomin naamalle. Brandom tiputti vesikulhon maahan ja heitti kätensä naamansa eteen, mutta liian myöhään. Tuhkaa ehti mennä hänen silmiin.
Aaron käytti tilaisuuden hyödyksi ja hyppäsi kädet ojossa Brandomin kimppuun. Mutta hänen kätensä eivät enää palaneetkaan vaan olivat taas aivan normaalit. Brandom lensi selälleen törmäyksen voimasta yhä silmiä hieroen. Aaron nousi ylös ja lähti juoksemaan toiseen huoneeseen, mutta tajusi pian, että juokseminen oli turhaa. Heti kun Brandom saisi tuhkat pois silmistään hän juoksisi Aaronin kiinni alle sekunnissa.
Aaron pysähtyi kolmen metrin päähän oviaukosta minkä alla Brandom yhä makasi ja hieroi silmiään. Aaron alkoi ravistelemaan ja heiluttelemaan käsiään siinä toivossa, että saisi ne taas tuleen. Mutta tulta ei syntynyt. Hän näytti vain typerältä.
Brandom nousi seisomaan ja kääntyi Aaroniin päin. Hänen kasvoillaan oli murhaava ilme. Silloin Aaron vetäisi kätensä taakse ja heilautti ne eteen päin. Vampyyrille ei käynyt mitään, mutta oviaukon ylle sen sijaan syntyi halkeama. Brandom katsoi yllättyneenä ylös halkeamaan, kun se jatkoi matkaa ja muodosti vampyyrin pään päälle ympyrän. Siinä samassa katosta lohkesi iso kivenjärkäle joka putosi Brandomin päälle.
Maa tärähti, ja Aaron seisoi paikoillaan shokissa. Mitä juuri tapahtui Tekikö Aaron itse sen halkeaman vai oliko se vain tuuria? Hän tärisi ja vilkaisi käsiään ja sitten halennutta kattoa. Sitten taas käsiään ja taas halennutta kattoa. Sitten hän alkoi nauramaan hysteerisesti.
Luku 4
Hetken naurettuaan Aaron alkoi taas ajatella järjen kanssa. Hän oli polttanut kahleet auki käsillään ja sen jälkeen polttanut myös vampyyrin hengiltä. Ehkä vampyyrit olivat oikeassa ja Aaron oli oikeasti noita. Hän ei kylläkään meinannut uskoa sitä todeksi, mutta muutakaan selitystä ei ollut. Hän ei ollut tuntenut tuskaa silloin, kun hänen kädet olivat tulessa. Hän oli raivostunut Tomin otettua hänen kaulakorun pois kaulalta. Oliko suuttumus laukaissut hänen voimat?
Aaron ei tiennyt mistä se johtui ja päätti pähkäillä sitä myöhemmin. Vampyyrit olivat tulossa jossain vaiheessa vielä takaisin luolaan, ja Aaronin olisi parempi olla kaukana siitä paikasta silloin. Hän kiipesi suuren kivenjärkäleen yli pienempään huoneeseen missä hän oli ollut kahleissa. Hän katsoi kahleita nyt uudestaan ja ne olivat selvästi sulaneet ja kovettuneet omituiseen asentoon.
Aaron potki Tomin jäännöksiä niin kauan kunnes näki korunsa tuhkan seassa. Sitten hän kyykistyi ottamaan sen käteen. Hän mietti kuinka kauan oli vielä auringonnousuun ja laittoi korun kaulalleen. Siitä oli ehkä vähän päälle pari tuntia kun vampyyrit olivat lähteneet ja he olivat odottaneet muutaman tunnin pimeän jälkeen. Eli Aaronilla oli noin kolme tuntia aikaa ennen kuin vampyyrit palaisivat takaisin luolaan.
Aaronilla oli heikko olo. Hän muisti että ei ollut juonut tai syönyt pitkään aikaan, joten hän meni pienemmän huoneen nurkalle ja kyykistyi juomaan pienestä lätäköstä. Vesi näytti puhtaalta ja Aaron uskalsi juoda sitä. Seuraavana aamuna sen sitten tiesi oliko vesi puhdasta vai ei.
Juotuaan janon pois, Aaron kiipesi kiven päälle uudestaan ja jäi sen päälle istumaan selkä pienempää huonetta päin. Hän katseli suurempaa huonetta. Se oli ainakin kaksikymmentä metriä leveä joka suuntaan. Soihtuja oli seinillä kahden metrin välein ja luolassa oli valoisaa.
Oikealla puolella ei ollut mitään, mutta vasemmalla puolella oli pöytä. Ja pöydän päällä oli jotain mikä vei Aaronin kaiken huomion. Aaron ei nähnyt kunnolla, mikä se oli, mutta hän lähti kuin hypnositoituna kävelemään sitä päin. Hän unohti olevansa luolassa ja unohti että vampyyrit olivat tulossa pian takaisin. Unohti nälän ja heikon olonsa. Hän käveli lumoutuneena pöytää kohti. Hänen katseensa oli nauliutuneena johonkin pöydällä. Hän ei nähnyt, että mihin, mutta tunsi jonkin vetävän itseään kohti pöytää. Aaron ei pannut vastaan vaan käveli rauhassa suoraan eteenpäin.
Kun hän pääsi pöydän luokse, hän näki sen päällä jonkinlaisen kiven. Tummanharmaan ja soikion. Vetikö tämä kivi Aaronia puoleen? Aaron ei ollut varma, joten hän kosketti kiveä sormensa päällä. Siinä samassa Aaron tunsi sähköiskun iskevän sormenpäähän ja tunne jatkoi matkaa käsivartta pitkin kohti rintaa ja päätä. Aaron tipahti iskun voimasta polvilleen ja sulki silmänsä.
Hän näki sielunsa silmin mustan savuavan suuren portin. Ainakin kuusimetriä korkean ja kolmemetriä leveän, ja sen takana lenteli lohikäärmemäisiä olentoja. Noin viiden sekunnin päästä Aaronilta lähti taju.
Aaron heräsi kylmältä kiveltä. Hän oli tipahtanut maahan sähköiskun voimasta, ja hän ei voinut kuin ihmetellä mitä hän oli oikein nähnyt? Ei lohikäärmeitä ole ollut olemassa ainakaan kolmeentuhanteen vuoteen. Aaronin täytti taas pieni kauhu. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana?
Pieni kauhun poikanen kasvoi Aaronin sisällä hänen tajutessaan, että vampyyrit saattoivat tulla takaisin hetkenä minä hyvänsä. Hän nousi nopeasti ylös ja nappasi kiven pöydältä. Hänen koskiessaan kiveen hän tunsi sen voiman kulkevan sormenpäitä pitkin käsivarteen, mutta taju ei onneksi lähtenyt tällä kertaa. Hän laittoi kiven taskuun ja samalla hetkellä, kun hän päästi kivestä irti, voiman tunne hävisi. ''Mikä kivi tämä oikein on?'' Hän ihmetteli. Hän päätti murehtia sitäkin myöhemmin. Hänellä oli kiire poistua luolasta.
Aaron lähti juoksemaan kohti tunnelia, mistä pääsi ulos. Ei mennyt kauaa, kun hän oli tunnelin kohdalla ja hän juoksi sen läpi. Tunneli oli noin viisitoistametriä pitkä juuri sopivan kokoinen ihmiselle kulkea. Hän kulki niin nopeaa vauhtia kuin pystyi.
Tunnelista astuttuaan ulos Aaron näki hämärästi, että luolan vierellä oli molemmin puolin kaksi muutakin luolaa. Aaron muisti tämän paikan. Hän oli ollut lapsena Joshin kanssa monta kertaa leikkimässä näissä luolissa. Kylään oli noin tunnin kävelymatka. Juostessa menisi vähän alle neljäkymmentä minuuttia, ja sen enempää miettimättä Aaron lähti juoksemaan. Hän juoksi suorinta tietä kohti kylää ja hän onnistui kuin onnistuikin juosta kaatumatta pilkkopimeässä metsässä.
Kun luola oli kaukana takana, hän jatkoi vieläkin matkaa vaikka olikin hengästynyt. Noin puolituntia juostuaan Aaron alkoi kävellä. Hän oli lähellä kylää, hän tiesi sen. Aurinko nousisi pian, mutta vampyyrit pystyisivät silti puikkelehtia puiden tuomien varjojen alla metsässä. Aaron tajusi myös, että hetkenä minä hyvänsä he tulisivat Aaronia vastaan. Hän kaartoi hieman vasempaan jonkun matkaa, jotta ei törmäisi suoraan vampyyreihin. Hänellä oli hiki, ja paita oli tarttunut selkään kiinni tiukasti. Koru pomppi hänen kaulalla, kun hän jatkoi vielä vähän matkaa vasemmalle. Hän ei todellakaan halunnut törmätä vampyyreihin uudestaan.
Kun hän oli viiden minuutin kävelymatkan päässä Hamptonista, hän kuuli ääniä oikealta puolelta. Hän pysähtyi paikoilleen ja meni puskan taakse piiloon. Hän katseli pusikon läpi ja näki seitsemäntoista vampyyriä kävelemässä luolaa kohti. Osa vampyyreistä kantoi mukanaan ruumiita. Aaron ei nähnyt oliko ne eläviä vai kuolleita, mutta ajatteli, että tuskin vampyyrit kuolleita ruumiita kantoi.
Aaron pidätti hengitystä, sillä vaikka vampyyrit olivat ainakin sadanmetrin päässä, heillä oli loistava kuulo ja hajuaistikin tarkka kuin mikä. Aaron pysyi paikoillaan eikä edes räpäyttänyt silmiään vaan katseli, kun vampyyrit kävelivät eteenpäin. Jos Aaron ei olisi mennyt sivummalle, hän olisi juossut suoraan niiden syliin.
''Pidetään kiirettä. Aurinko nousee näillä minuuteilla.'' Johtaja sihisi laumalleen. Hän kulki etummaisena ja ei kantanut ketään. Hän kai antoi toisten tehdä raskaat työt puolestaan. Aaron laski, että noin seitsemällä vampyyrillä oli ruumis olalla, ja Aaron alkoi voida huonosti. Hänen teki mieli lähteä pelastamaan uhrit, mutta se olisi itsemurha. Aaron ei voinut kuin katsoa sivusta, kun vampyyrit lahtivät juoksemaan. Ei mennyt montaa sekuntia, kun he olivat poissa näköpiiristä. Jopa ruumiit sylissään vampyyrit pystyivät juoksemaan älyttömän nopeasti.
Aaron odotteli vielä hetken ennen kuin lähti jatkamaan matkaa. Nyt hän uskalsi jo hölkätä ja ei mennyt kauaa, kun hän saapui kylän laidalle. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja katsoi horisonttiin. Hän näki, että aurinko alkoi nousta. Hän oli turvassa. Kylään vampyyrit eivät enää pääsisi, sillä siellä ei ollut varjoa paljon yhtään.
Aaron käveli helpottuneena teitä pitkin kotiovelleen. Matkanvarrella hän näki taloja joiden ovet olivat rikottu ja joissain taloissa oli ikkunatkin rikki. Yhdessä ikkunassa näytti olevan verta. Aaron toivoi, että Josh ja Mounica olivat selvinneet yöstä. Hän menisi käymään heidän molempien luona heti, kun oli saanut ensin vähän nukuttua ja saanut juotua lahomatriateetä. Hänen takaraivossaan jyskytti vieläkin kipu. Hän söisi sen jälkeen, kun oli nukkunut. Sitten hän muisti kiroten, että oli heittänyt ruokakassinsa puskaan. Hänen pitäisi käydä torilla herättyään.
Aaron huokaisi nähdessään kotiovensa. Tietenkin se oli rikottu. Ovi roikkui ylemmästä saranasta vinksallaan ja tippui, kun Aaron avasi sen. Eteinen näytti normaalilta, mutta olohuoneeseeen päästyään Aaronilta päästyi muutama kirosana. Sohva ja tuolit oli rikottu ja maljakot heitelty pitkin seiniä.
Kaikki kasvit olivat maassa multakasojen päällä. Keittiön kaapeista oli heitetty kaikki mausteet ja astiat lattialle. ''Voi vittu, mikä siivo!'' Aaron huudahti vihaisena. Mikä vielä voisi mennä vikaan?
Hän meni yläkertaan ja äännähti turhautuneesti nähdessään sänkynsä. Sen patja oli revitty riekaleiksi ja tyynyt silpottu lattialle. Aaron kävi istumaan patjan päätyyn turhautuneena ja kaatusi siitä selälleen. Hän ei edes tajunnut kuinka väsynyt oli. Ei mennyt kuin hetki, kun hän näki painajaisia luolasta ja vampyyreistä.
