Vanhojen maailma: vuodelta nakki ja kivi Hot

1.Luku

Dan heräsi metsän keskeltä. Sylki oli liimannut havunneulasia kiinni hänen poskeensa. Hän punnersi itsensä istuvaan asentoon ja katseli kummissaan ympärilleen, samalla pyyhkien kasvojaan hihaansa. Puiden latvojen välistä siivilöityi auringonsäteet, jotka ei aivan ylettäneet maahan asti. Ilma seisoi ja multa tuoksui vahvasti. Oli aivan hiljaista, tuntui kuin ympäröivä metsä olisi pidätellyt hengitystään. Dan kuuli kuitenkin oman hengityksensä, jopa sydämensä sykkeen. Yllään hänellä oli grafiitin harmaasta kankaasta tehdyt haalarit, joissa oli vetoketju edessä. Ei taskuja. Hänellä ei ollut mitään muuta, kuin yllään pitämänsä omituinen vaatekappale. Ei edes kenkiä.
Dan nousi seisomaan, vapiseville jaloilleen. Havunneulaset pistelivät jalkapohjia ja takertuivat varpaiden väleihin. Hänellä oli hienoinen parransänki ja hänen hiuksensa oli ajeltu. Dan tunnusteli karheaa päätään, ihmetellen mitä helvettiä mahtoi olla tekeillä? Missä hän oli?
Mihin tahansa hän katsoi, hän näki vain massiivisia puiden runkoja. Missään suunnassa ei ollut mitään sivilisaatioon viittaavaa, vain metsää. Maassa ei näkynyt edes jalanjälkiä, joita seurata. Oli totaalinen arvoitus miten hän oli metsään joutunut. Dan lähti kävelemään satunnaisesti valitsemaansa suuntaan, katsellen varuillaan ympärilleen. Aikansa harhailtuaan jostain leijaili savun tuoksu, jota kohti hän lähti. Dan kirosi ääneen jalkojaan, ne eivät tuntuneet tottelevan ja päässä pyöri.
Dan, nimensä hän sentään muisti, vaikka edellisestä illasta ei mitään muistanutkaan. Tuntui aivan kuin krapula olisi jyskyttänyt päässä, vaikkei vanha alkoholi haissut eikä maistunut suussa. Lihakset tuntuivat veteliltä ja liikkuminen oli vaikeaa.
Dan hoippui eteenpäin välillä ääneen kiroten, kun oksa tai jokin muu terävä sattui kipeästi paljaaseen jalkaan. Dan seisahtui kuulleessaan rasahduksen. Metsän hiljaisuus sai äänen kuulostamaan laukaukselta ja hän tiedosti ettei ollut enää yksin.
Dan seisoi vaiti paikoillaan ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Aurinko oli jo lähtenyt vaipumaan mailleen ja valo tuli hieman viistosta luoden pitkiä varjoja. Dan avasi ääntään yskäisemällä nyrkkiinsä. Kurkku tuntui kuivalta ja ääni oli käheä. ”Haloo, onko siellä joku!?” Dan värähti äänensä voimakkuutta hiljaisuudessa. Vastausta ei kuulunut, mutta pientä rapinaa kuului jälleen. Se sai Danin varmistumaan siitä, että varjoissa lymyili joku. Dan huusi suuntaan, josta oletti rapinan kuuluneen. ”Olen tainnut hieman eksyä! Kuuletko!? Miten täältä pääsee pois!?” Dan naurahti hermostuksissaan, kuuliko hän vain omiaan. Ei, nyt hän erotti liikettä, joka sai kaikki ihokarvat nousemaan pystyyn. Liike ei ollut ihmismäistä.
Varjoista astui esiin hitaasti sutta muistuttava olento. Olennolla oli leveä pää ja rinta yhtä lihaksikas kuin pitbullilla. Turkki oli selkärangan kohdalta pystyssä ja muistutti irokeesia. Peto hymyili leveästi paljastaen valkoiset hampaansa ja lähestyi matalalta muristen. Välimatkaa petoon oli enää vain kymmenisen metriä, kun Dan kääntyi ja lähti juoksemaan henkensä edestä. Hänen jalkansa eivät totelleet lainkaan ja pian peto oli kuronut välimatkan umpeen. Olento oli saanut Danin kiinni ja pyyhkäissyt jo valmiiksi heiveröiset jalat alta, lähettäen Danin epätoivoiseen syöksyyn kohti maankamaraa.
Dan kääntyi mahaltaan ympäri ja lähti peräytymään ryömien takaperin, yrittäen epätoivoisesti päästä suuren koiran saavuttamattomiin. Olento haukahteli, ulvoi, ja näykki Danin jalkoja. Sen oransseissa silmissä näkyi voiton riemu ja leuka vaahtosi kuolasta. Dan laittoi silmät kiinni ja lausui nopean rukouksen, vaikkei uskonnollinen mies ollutkaan.
Olennon haukahdukset ja äänteet saivat omituisen ymmärrettävän muodon hänen korvissaan. Kuin se olisi puhunut. Dan vinkaisi, -se kuulosti samalta kuin koiranpentu olisi ulvaissut, pitäen edelleen silmiään kiinni ja jatkaen epätoivoista takaperin ryömimistään.
Tuntui kuin maailma olisi jähmettynyt hetkeksi paikoilleen. Pysähtynyt vain käynnistyäkseen uudelleen, metsästä kantautuvien äänien voimasta. Dan avasi silmänsä, vain todetakseen ettei hänen edessään enää ollut mitään. Hän ei voinut uskoa onneaan, peto oli luovuttanut ja lähtenyt karkuun lähestyviä ääniä. Vain jäljet maassa todistivat hänen kamppailustaan. Äänet tulivat yhä lähemmäksi, Dan erotti tulen kajon puiden välistä. Hän nousi sydän rinnassa jyskyttäen seisomaan, pyyhkien haalariensa takaosaa rauhoitellen samalla itseään. Hän oli selviytynyt.
Dan valmistautui kohtaamaan tulijat ja piti katseensa suunnassa josta he pian saapuisivat. Dan erotti selviä ihmishahmoja, jotka saapuivat puiden kehystämään pieneen aukioon, nousi ylös ja lähti hymyillen heitä kohti. Dan ehti astua vain yhden askeleen tuntiessaan repivän kivun rinnassaan. Hän katsoi hämmästyneenä rintaansa ilmestyneen pienen metallisen tangon päätä ja kaatui kyljelleen kivun lamauttamana. Dan kierähti nähdäkseen mikä tai paremminkin kuka häneen oli iskenyt. Hän oli varma, että tulijat olivat ihmisiä. Dan ei kyennyt ymmärtämään, miksi häntä oli ammuttu. Hän näki miehen ja naisen, molemmat kantoivat taljajousta. He lähestyivät kyyryssä ja selvästi varuillaan, pidellen nuolta valmiina jousen jänteellä. Toisesta suunnasta lähestyi soihtuja kantava ja ääntä pitävä ryhmä. Dan ymmärsi, että he metsästivät. Toinen ryhmä ajoi saalista kohti kuolemaansa. He olivat erehtyneet, he olivat pitäneet häntä metsäneläimenä, saaliina. Dan yritti saada sanan suustaan ja nosti päätään puhuakseen. Hän ehti nähdä nahkaisen mokkasiinin kiihdyttävän vauhtia ja peittävän hänen näkökenttänsä kokonaan. Pimeys ja hiljaisuus kietoivat hänet lohduttavaan syleilyyn.













3.Luku

”...Sano minun sanoneeni, ettei siitä metsästä ole ikinä tullut mitään vaaratonta, saati hyvää.” Mies sanoi.
”No, kertahan se on sitten ensimmäinenkin. Ettekö tosiaankaan huomanneet ketä poika muistuttaa?” Nainen vastasi. ”En voi käsittää että menitte haavoittamaan häntä.”
Dan liikautti kättään ja säpsähti kivusta. ”Simeon mene hakemaan clarien. Vieraamme taitaa heräillä.”
Danin jokaista lihasta ja niveltä särki. Lisäksi nuolen aiheuttama vamma tykytti ikävästi lähettäen kivun aaltoja koko ylävartaloon. ”Kuinkas potilas voi?” Nainen kysyi ja jatkoi, ”nimeni on muuten Dora.”
”Dan, minusta tuntuu kuin olisin jäänyt kuorma-auton alle.” ”Seeeelvä” Dora vastasi kohottaen kulmiaan. ”Katsotaanpas sitä haavaa, minkä lapset aiheuttivat. Olen todella pahoillani heidän käytöstavoistaan, siitä miten jouduit kohdelluksi. ”
”Ei se mitään, oikeastaan he pelastivat minut ennen kuin erehtyivät luulemaan minua saaliiksi.” Dan sanoi.
Dora raotti yrtti haudetta, joka peitti haavaa ja joutui hämmästymään. Haava oli käytännössä jo ummessa, vaikka välikohtauksesta ei ollut kulunut kuin alle vuorokausi. Samassa sisään astui nuori, tummahiuksinen nainen, jonka Dan tunnisti toiseksi metsästäjistä. ”Olen niin pahoillani, luulin sinua... Joksikin muuksi. Jäljitimme petoa, joka oli tappanut karjaa.” Nainen sanoi heti nähdessään Danin olevan valveilla.
”Rose” Dora sanoi. ” Ei nyt. Vieraamme tarvitsee lepoa ja hoitoa. Anteeksi pyynnöt joutavat odottamaan”. Vanhempi nainen, Dora, ehti puuttumaan ja seurasi kuinka tummahiuksinen nainen kääntyi kannoillaan ja katosi ovesta ulos. Dan pisti merkille, ettei nainen, Rose, esittänyt ainoatakaan vastaväitettä vanhemmalle naiselle.
Dan tuli äkkiä tietoiseksi olevansa peitteen alla alasti, sitä kuitenkaan sen enempää häpeilemättä. Huone oli hämärä, vaikka oven karmien välistä muodostui selkeä valokiila. Ovi avautui jälleen. Tällä kertaa sisään asteli nainen perässään mies, joka oli ollut paikalla Danin herätessä. Naisella oli päällään vaaleasta, ehkä pellavasta valmistettu kaapu, jonka huppu roikkui rennosti selässä. ”Clarien, hyvä kun saavuit.” Dora sanoi ja jatkoi, ”Simeon voit poistua, kiitos”. Mies nyökkäsi ja peruutti vaiti takaisin ovesta. Dan päätteli molemmilla naisilla olevan arvovaltaa muiden silmissä.
Dora päivitti, potilaan tilanteen Clarienille. ”Nuori mies on nimeltään Dan. Haava on jo melkein parantunut, mutta ilmeisesti kärsii aivotärähdyksestä, koska puhuu sekavia.”
Clarien oli herttaisen näköinen vanha nainen, jonka kasvot säteilivät karismaa. Hän ei tuntunut välittävän Doran päivityksestä vaan aloitti heti kyselemään Danilta. “Millä asialla nuorukainen mahtoi näillä kulmilla liikuskella? Matkavarusteiden ja kenkien puutteesta oletan sinun kohdanneen vastoinkäymisiä.” Clarien tuli lähemmäksi ja raotti sidettä vastausta odottamatta. “Näin pikaista paranemista en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Ainakaan ilman kykyä, vaikka hauteet tehokkaita ovatkin.” Dora hymähti vastaukseksi. Naisen eleistä huokui ´minähän sanoin´.
“Oletan, että matkalainen saadaan vaatetettua ja jalkeille tunnin kuluessa. Hänen oma vaatetus tulee polttaa. Saata hänet suorinta tietä luokseni. Minulla on muutama kysymys, jotka haluan esittää hänen kanssaan kahden kesken.” Nainen katsoi tiivisti Doraa kuin varmistaakseen, että tämä oli ymmärtänyt. Dora nyökkäsi ja Clarien lähti matkoihinsa, valkoisen kaavun helmat liehuen.
Dora hävisi toiseen huoneeseen, palaten pian vaatenippu käsissään. “Clarien on valkoinen sisar. Hän päättää meidän yhteisössä asioista. Tai ainakin sanoo viimeisen sanan, jos niin tarvitaan. Toin sinulle veljeni vanhoja vaatteita. Olet suurinpiirtein samaa kokoa, sovita päällesi.” Dora asetti vaatenipun sängyn päätyyn ja katseli hetken nuorukaista. Laski sitten katseensa ja lähti kovasti käytettyä ovea kohden. “Odotan ulkona että saat pukeuduttua rauhassa.”
Dan nousi vuoteen reunalle istumaan, katsellen ympärilleen ja mietti miksei mökissä näyttänyt olevan sähköä eikä muitakaan nykyajan mukavuuksia. Vaatteet olivat valmistettu pehmeästä nahasta housuja lukuun ottamatta, jotka olivat karkeasta paksusta kankaasta tehdyt. Kengät sopivat kuin hansikas käteen Danin noustessa sängyltä ja venytti varovasti aristavaa kroppaansa. Olo tuntui kaikesta huolimatta paremmalta kuin aikaisemmin. Levänneeltä, Dan tuumi.
Dan oli sokaistua astuessaan ulos. Hän varjosti kädellä silmiään, antaen katseen kiertää linnun laulun täyttämässä kylä idyllissä. Kylä oli kuin keskiajalta repäisty, kivestä muuratut asumukset olkikattoineen. Risuaidat ja tiiviksi tampattu hiekkatie. Näytti aivan kuin hän olisi keskellä ei mitään. Ei sähköpylväitä, ei mitään merkkiä nykyajasta. Ei edes lautasantennia. Hänen täytyi olla jossain uskonnollisessa yhteisössä. Se selittäisi miksi Dora oli kutsunut Clarienia valkoiseksi sisareksi.
Ilmassa tuoksui tuore leipä, mikä sai Danin vatsan ääntelemään. Hän tiedosti ettei muistanut milloin olisi viimeksi syönyt.
Taloja oli kymmenkunta pienen kukkulan ympärillä. Kukkulan laella oli kivestä rakennettu jylhän näköinen pieni linnoitus, jota kiersi kivestä muurattu aita. Muiden rakennusten pihat olivat aidattu puisilla seipäillä.
Noin puolen tusinaa ihmistä oli kerääntynyt pienen pihapolun päähän, missä isompi hiekkatie vei niin kukkulalle, kuin kylästä poiskin. Tie vaikutti olevan tämän kylän ainoa.
Kellään ihmisistä ei ollut merkkivaatteita, eikä muitakaan nykyajan muotiasusteita. Ei puhelimia, jotka olivat kuin käden jatke Danin maailmassa. Dan lähestyi Ihmisiä. Dora erkani joukosta ja tuli miestä vastaan. “Kunnon vaatteet näyttävän pukevan sinua, Dan. Veljeni ei niitä enää tarvitse joten saat pitää ne.” Dora hymyili.
“Kiitos. Onkohan minun mahdollista käyttää puhelinta? Jos tarkkoja ollaan, niin en tiedä edes missä maassa olemme.” Dan naurahti, tarkoittaen jälkimmäisen vitsiksi.
“Olet tainnut lyödä pääsi pahasti. Sinun onneksesi olemme kuningaskunnassa etkä päässyt harhailemaan metsässä pidemmälle.” Dan nosti kulmiaan, ja oli aikeissa kysyä missähän niistä, ja mitä nainen tarkalleen ottaen tarkoitti 'kuningaskunnalla'. Dora ei kuitenkaan antanut Danille aikaa kysyä vaan sanoi. “Nyt meidän on mentävä, Clarienia ei sovi odotuttaa.”
Kukkulan laelle päästyään Dan huomasi sen olevan silmänkantamattomiin korkein kohta alueella, jota hallitsi vihreät pellot. Peltojen keskellä kulki mutkitteleva joki, joka hävisi metsään. Se alkoi kylän toisella laidalla, arviolta noin kilometrin päässä. Metsä johon Dan arvatenkin oli jo tutustunut. Missään ei näkynyt linkkimastoja, ei sähköjohtoja, autoteistä puhumattakaan. “Taisit olla tosissasi siitä kuningaskunnasta?” Dan pohti ääneen ja kiirehti naisen perässä kivisen muurin läpi, joka läheltä katsottuna oli noussut reilusti yli kahden metrin.
”Tottakai olen oikeassa.” Dora tokaisi topakasti ja jatkoi matkaa vauhtiaan hiljentämättä.
Pienen linnoituksen ovella seisoi vartiossa vanha mies, joka nojasi harteelle ylettyvään keihääseen. Miehellä oli yllään liivi joka muistutti nykyaikaista luotiliiviä ja vyöllään suuri revolveri. Muuten asuste noudatteli pitkälti yhteisön yleistä pukeutumiskoodia. Askeettista, mikään asuste ei näyttänyt siltä, että niitä olisi valmistettu tehtaassa liukuhihnalta.
Dan käveli Doran perässä suurehkoon kaikuvaan tilaan, jonka päädyssä oli suuri takka. Tilaa reunusti molemmilla puolilla kiviset portaat, jotka johtivat ylempään kerrokseen. Yksi yläkerran ovista oli auki ja sieltä kuului puhetta.
“Clarien ottaa sinut vastaan huoneessaan.” Dora osoitti kohti avonaista ovea.
Dan nousi portaat ja astui huoneeseen, jota reunustivat tupaten täyteen pakatut kirjahyllyt. Valoa huoneeseen antoi päädyn koko seinän kokoinen ranskalainenparveke. Huonetta hallitsi suuri pöytä, jonka päälle oli levitetty karttoja. Huoneessa oli kaksi naista. Dan oli ehtinyt molemmat jo tavata.
“Rose jätä meidät kahden ja sulje ovi perässäsi.” Clarien ei pyytänyt, vaan komensi tiukka ilmeiseisti Rosea. Rose kiirehti ulos ja hymyili Danille vinosti poistuessaan huoneesta kuin tietäen jotain jota Dan ei vielä tiennyt.
Dan katsoi pöydälle levitettyä, mustekynällä tarkasti piirrettyä, keskeneräiseltä vaikuttavaa suurta karttaa. Kartassa oli kirjotusta joka ensisilmäyksellä vaikutti olevan Danille tuntematonta kieltä. Teksti kuitenkin tarkentui ja Dan sai sanoista selvän. Häntä hieman huimasi. Dan otti yhdestä pöytää ympäröivistä tuoleista tukea. Clarien katsoi nuorukaista tarkoin ja pyysi häntä istuutumaan. “Ensinnäkin tervetuloa Myllynkylän hallintorakennukseen. Myllyä meillä ei vielä toistaiseksi ole, mutta aikanaan se tulee kuvaamaan tätä kylää hyvin.” Clarien hymyili.
“Olemme aivan kuningaskunnan kartoittaman alueen reunalla. Raja siirtyy sitä mukaa kun saamme metsää hakatuksi.”
Dania alkoi hieman puistattamaan, ja hän kysyi “Voisitko kertoa, että mikähän kuningaskunta nyt mahtaa olla kyseessä ja mikä päivämäärä nyt on? Viimeisin muistikuvani ajoittuu myöhäiseen syksyyn, ja nyt on pikemminkin myöhäinen kevät.” Dan puuskahti.
Clarien katsoi vaiteliaana Dania pitkään, ennen kuin aloitti kertomalla. “Meillä on selkeät toiminta ohjeet sen varalle, että löytyy harhailija joka on tullut kartoittamattomalta alueelta. Eivätkä ne tarkoita muukalaisen vaatettamista ja vammoista huolehtimista. Kuten olemme sinulle tehneet. Sen edelle ajaa kuitenkin toinen ohje jonka takia istut edessäni.” Clarien totesi ja palasi Danin esittämään kysymykseen.
“Kevät tosiaan on pitkällä, ja Kuningaskunta nyt vain on Kuningaskunta. Minua kuitenkin enemmänkin kiinnostaa mitä sinä voit kertoa minulle itsestäsi?” Dan kohotti harteitaan ja antoi niiden laskeutua. Haava ei tuntunut enää edes etäisesti kipeältä.
“Tulen Suomesta.” Clarien nousi tuolistaan ja kääntyi kirjahyllyn puoleen. Hän antoi kätensä vaeltaa nahka- ja puukantisten kirjojen selkämyksillä. “Suomesta? Olen lukenut siitä, vanha nimi. Oletko aivan varma?” Hän kysyi.
“Tottakai olen varma.” Dan tuhahti. “Ja sitä paitsi puhumme samaa kieltä, joten olettavasti olen jopa Suomessa. Onko tämä jotain pilaa...?”Clarien keskeytti jollain vieraalla sointuvalla kielellä joka hiljalleen alkoi selkiytyä Danin mielessä “...on ennustettu, ja silloin kansat kerääntyvät yhden lipun alle ja nousevat kaikkea tunnettua ja tuntematonta pahaa vastaan...” Dan nosti kädet ohimoilleen ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.
“Kuka on ennustanut?” Dan kysyi. Yllätyksekseen samalla sointuvalla kielelllä kuin Clarien. Nainen valitsi kirjan hyllystä ja istuutui pöydän ääreen, hymyillen Danille leveästi. Clarien avasi kirjan, joka näytti vanhalta kuin taivas. Sivut olivat kellastuneet ja sanoista tuskin sai selvän, mutta Dan huomasi sen olevan tuttua englantia. Nainen aloitti kertomaan. “Ennustuksen alkuperää ei tiedetä, mutta se on pääpiirteittäin jokaisen pakko opetella jo lapsena.” Henkilökohtaisesti olen aina ollut skeptinen asian suhteen. Varsinkin kun kaikki edelliset valitut ovat osoittautuneet huijareiksi ja typeryksiksi.” Clarien jatkoi profetiaansa. “...Ja taivas aukeaa luoden päivän pimeyteen, luoden miehen, luoden johtajan. Hän yhdistää kansat ja vaientaa pelon huudon kuiskaukseksi.” Clarien sanoi, samalla kun etsi etusormeaan apuna käyttäen kirjan sivuilta jotakin. “aa.. Tässä Suomi, n. 6 miljoonaa asukasta, pääkaupunki Helsinki...” Clarien sulki kirjan ja katsoi Danin silmiin.
“Tämän verran tiedetään. Eurooppa hävisi noin kuusisataa vuotta sitten. Suurinpiirtein kaikki suuret asutus keskittymät pommitettiin maantasalle. Sadan vuoden ajan miltei kaikkialla oli säteilevää pölyä, joka suodatti hyvin tehokkaasti auringonvalon. Ne onnekkaat jotka selvisivät ensi-iskusta, huomasivat nopeasti ettei sähköttä ja ruuatta ollut helppoa, saati turvallista. Luonto otti vallan ihmisen edistyksestä hyvin nopeasti. Sairaudet ja mutaatiot piinasivat. Ihmiskunta ja maailma joutui ikäänkuin luomaan nahkansa uudelleen, ja tämän luomistyön jälkeen ihminen ei ollut enää ravintoketjun huipulla. Eikä ole vieläkään, vaikka paikka paikoin sivistys on jo ottanut harppauksia eteenpäin. Olemme edelleen riistaa ja jokainen päivä on lahja.” Clarien tutkiskeli puhuessaan Danin kasvoja. Etsi merkkejä petoksesta, mutta hämmästyi nähdessään ettei mitään merkkiä näkynyt. Mies oli yhtä ihmeissään tarinasta kuin Clarien oli miehestä.
“Tiivistettynä voisin sanoa, ettei ihminen ole aivan ennallaan.” Clarien tuijotti edessään olevaa kirjaa. Kirja nousi vavahdellen ilmaan ja sujahti paikalleen hyllyyn. Dan nousi liian nopeasti seisomaan, raskas tuoli kaatui rymähtäen lattiaan.
“Mitä tuo oli!?” Dan huudahti.
”Evoluutio on tuonut ihmiselle joukon kykyjä. Parantumisen lahja minulle onkin tuttu, vaikken noin vahvana sitä ole kellään nähnyt, mutta uuden kielen oppiminen noin nopeasti on jotain aivan uutta.”
“Ainoa asia mikä sinut pelasti metsässä, oli asusi jonka jokainen kyllä tunnistaa. Profetiasta on olemassa myös kuva, lasitaulu, missä valittu kuvataan harmaassa puvussa. Olin myös tunnistavinani kasvosi, heti kun näin sinut.”
“Katsos, Dan. Näinä aikoina tarvitsee olla erityisen varuillaan. Ihminen ei ole ainoa joka on oppinut uusia temppuja. On muodonmuuttajia, mutantteja ja säteilyn surkastamia eläviä kuolleita, Viallisia. Ja sitten on Kapinallisia ja seonneita maageja. Näiden kanssa meidän on tultava toimeen. Ja toimeen tulemisella tarkoitan, että se joka ensimmäisenä tappaa, jää yleensä eloon. Kuningaskunta ei vielä ole kuin satakunta vuotta vanha, mutta se on tehnyt hyvää työtä tappamisessa.”
Dan nosti kaatuneen tuolin ylös, “eli minä olen kuusisataa vuotta vanha profeetta, jonka pitäisi johtaa kansaa. -Todellako? Selvä juttu! Kuulostaa helpolta, koska voin aloittaa?” Dan naurahti epäuskoisena, samalla kun asteli hermostuneena edestakaisin, katsellen syrjäsilmin hyllyjä ja Clarienia. “En minä tiedä mitään johtamisesta. Itseasiassa en minä tiedä mistään mitään!” Dan parahti.
”Tuntuu kuin kaikki tämä olisi vain kammottavaa painajaista josta en kykene heräämään.” Dan sanoi vaisusti.
“Sinun on mentävä pääkaupunkiimme Kings Towniin tapaamaan Kuningasta. Hän kyllä tunnistaa mikä sinä olet, tai et ole, Dan.” Clarien sanoi, käveli miehen vierelle ja otti häntä käsi taipeesta kiinni, johdattaen Danin huoneen avonaiselle seinälle.
Parvekkeelta näki kauas. Hiekkainen tie halkoi pelto maisemaa ja johti kohti laaksoa. Aurinko oli korkealla ja lämmitti kasvoja. Pelloilla näki siellä täällä ihmisiä hoitamassa viljelyksiä, selässään puunkuoresta punottuja koreja. Muutama hevonenkin oli saanut auran peräänsä ja auttoi muokkaamaan maaperää sopivammaksi.
“Tiedän, että tässä on paljon sulateltavaa. Olen kasvanut tässä maailmassa ja edelleen on asioita joita on vaikea uskoa. Kuten esimerkiksi sinä, joka nyt seisot vierelläni. Aikaisemmin en pitänyt profetiaa kuin tarinana. Satuna jolla annetaan ihmisille toivoa ja jotain mihin uskoa silloin kun tuntuu ettei toivoa ole. Kasvonpiirteesi ja kaikki on kuin suoraan satoja vuosia vanhasta kuvasta. En voi sivuuttaa näkemääni, vaikket sinä uskoisikaan itseesi.”
Clarien kääntyi ja pyysi Danin mukaansa katsomaan pöydälle levitettyä karttaa. Kartta oli suuri, noin kaksimetriä korkea ja kolmemetriä leveä. Siihen oli piirretty teitä ja mustat pisteet kartassa kertoivat asutuksesta. Kartan ala-reunassa oli kuvattu mylly ja piste, tämän kylän merkiksi.
”Lähin kaupunki sijaitsi noin 300-kilometrin päässä pohjoisessa”, Clarien selitti ja siirsi sormeaan kartalla.
”Tämä alue tässä on ylänköä. Metsästä virtaa joki seudulle ja se tekee tästä maasta viljavaa ja korvaamattoman arvokasta kuningaskunnalle.” Clarien jatkoi kartan esittelyä ja kertoi Danin määränpääksi, arviolta tuhannen kilometrin päässä sijaitsevan pääkaupunki Kings townin. Kings town olisi kaikkea muuta kuin tämä paikka. Se olisi iso ja turvallinen. Kaiken uuden tieteen ja koulutuksen, uuden kultturin ja taiteen keskittymä. Asukkaita paikassa oli jo kymmeniä tuhansia. Matka sinne uudessa maailmassa ei tulisi kuitenkaan olemaan helppo. Reitin varrelle osuu takuu varmasti monia vaaroja.
“Vanhojen karttojen mukaan olemme Ranskassa lähellä Dijonia. Määränpää taas on lähellä Berliiniä. Ne nimet ovat historiaa ja tuskin kukaan niitä nimiä enää tunteekaan. Ne ovat menettäneet merkityksensä,ja ainoastaan muistuttavat tuhosta, jonka kaikki kuningaskunnassa haluaisivat jo unohtaa.”
“Olen jo alkanut valmistella matkaasi. Olen laittanut viestejä eteenpäin ja pyytänyt saattueta turvaksesi. Ensin kuitenkin sinun on matkattava lähimpään kylään, jossa on varuskunta saadaksesi matkalle kunnollisen vartion. Seuraksesi en voi päästää kuin Rosen ja yhden vartijan. Rose ilmoittautui itse vapaaehtoiseksi. Lisäksi matkaan lähtee vanki, emme voi pitää häntä täällä. Matkaatte vaunuissa Kaivoskylään ja siitä eteenpäin Kuninkaan vartioston saattelemana Kings towniin.”
Dan oli aivan pyörällä päästään. Tuntui kuin aikaa olisi kulunut vain hetki siitä kun hän vielä tilasi noutoruokaa ja matkusti autolla kaikki, itse autoa lyhyemmät matkat. Iltaisin hän katseli elokuvia tai olisi pelannut pelejä tietokoneellaan. Dan päätti leikkiä mukana, mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä. Syöksyä parvekkeelta kuolemaan tai alkaa voivottelemaan tapahtanutta, ei siihen hän ei ryhtyisi.
Clarien johdatti Danin ulos huoneesta ja alakerran halliin. Halliin oli saapunut noin kolmisenkymmentä miestä ja naista. Pari lasta juoksenteli pöytien välissä. Väki oli kerääntynyt paikalle syömään, ja arvatenkin tuijottamaan suu auki 'profeettaa', luvattua josta jo kiersi paljon huhuja. Muutamat naiset jakoivat suurista olkikoreista leipää ja hedelmiä. Simeon hämmensi suurta mustaa valurautaista pataa, joka oli asetettu avotakkaan liekkien päälle.
Padasta nousi lumoava tuoksu. Puheensorina ja äänet hiljenivät kyläläisten huomatessa Danin. Pieni saparohiuksinen tyttö likaisessa mekossa riiputti nukkeaan ja haki turvaa äitinsä mekon helmasta, kaksikon kävellessä tilan keskelle. Clarien osoitti Dania ja lausui väelle.
“Mukavaa että melkein kaikki ovat saapuneet spontaanisti pienelle tauolle tänne kukkulalle. Pienessä yhteisössämme harvoin tapaa matkalaisia ja vielä harvemmin yhtä salaperäistä muukalaista kuin Dan tässä.” Clarien piti pienen tauon puheessaan ja jatkoi sitten.
”Vakuutan kuitenkin että hän on kuninkaan asialla. Dan oli toimittamassa viestiä kaivoskylään, kun hänet ryöstettiin ja hän harhaili hiukan sivuun reitiltään. Onneksi löysimme hänet ja hän yhä voi toimittaa tietonsa perille, eli asiassa ei ole mitään mystiikkaa. Ei myöskään profetioita, kuten jotkut virheellisesti saattavat luulla. Toivottavasti olette varanneet ruokaa riittävästi myös vieraallemme.” Yleisöstä kuului hyväksyvää muminaa ja väki silmin nähden rentoutui. Dan katsoi silmät pyöreinä Clarienia ja ihmetteli kuinka sujuvasti nainen oli yleisölleen valehdellut.
Clarien nojautui Danin puoleen ja kuiskasi. “Juoruja emme nyt kaipaa. Saapumisestasi asti on kiertänyt huhu valitusta ja jotkut tahot saattavat yrittää estää sinun pääsysi kuninkaan luo. Mitä pienempi ryhmä asiasta tietää, sitä turvallisempaa se kaikille on. Pyytäisin että esität mukana sen pienen hetken, kun olet vieraanamme.”
Simeon toi kulhollisen muhennosta, ja pieni tyttö kantoi omenan sekä palan leipää Danin eteen. Pieni tyttö jäi tuijottamaan Dania suu auki, Dan hymyili tytölle ja nyökkäsi kiitokseksi. Tyttö juoksi hihittäen pois.
Dan oli nälästä heikko ja ahtoi viipymättä höyryävän muhennoksen suuhunsa. Se oli herkullista, riistasta ja juureksista valmistettua. Leivässä oli rapea kuori ja sisältä se oli kuohkeaa. Danista tuntui kuin se olisi ollut paras ateria vuosisatoihin, mitä se saattoi hyvinkin olla, ottaen juuri kuulemansa asiat huomioon.
Ruokailun jälkeen ihmiset siistivät pöydät, keräten astiat takaisin koreihin, ja lähtivät kukin tahoillensa. “Maistuiko ruoka?” Clarien kysyi vastausta odottamatta. “Rose on varmasti saanut jo valmistelut tehtyä, eikä ole hyvä viivytellä lähtöä yhtään pidempään.” Dan lähti seuraamaan Clarienia linnan pihalle. Pihamaalla odotti pressulla peitetty vaunu, kuin suoraan villinlännen elokuvasta. Kuskin pukilla istui Rose, joka lepuutti rennosti jalkaansa vaunun reunan päällä. Rose oli kääntynyt juttelemaan vaunun vierellä seisovalle miehelle. Huomatessaan kaksikon mies suuteli Rosea poskelle, nyökkäsi tervehdyksen Clarienille ja lähti kiirehtien alas kylään johtavaa tietä pitkin. Rose pyysi Dania kiipeämään vierelleen, heillä olisi pitkä matka taitettavaan ja olisi hyvä päästä lähtemään pikimmiten.
Kiivettyään pelkääjän paikalle Dan vilkaisi taakseen vaunuihin ja näki kyydissä vanhan sotilaan joka esittäytyi kersantti Oddiksi. Oudon näköinen hän olikin viiksissään ja sekalaisessa varustuksessaan. Kyydissä oli myös pieni tummatukkainen ja silmäinen, noin parikymppinen mies jolla oli lempeät kasvot ja pysyvältä näyttävä virne. Miehen käsissä oli kahleet jotka aika oli patinoinut hieman vihertäviksi. Vaunu heilahti liikkeelle, harmaan hevosen vetämänä.

















4.Luku

Hiekkatie oli näyttänyt huomattavasti tasaisemmalta kuin se todellisuudessa oli. Kuivuneiden vesilammikoiden jättämät kuopat ja isommat irtokivet saattoivat kärryn epämukavasti heilahtelemaan. Istumisesta jäykistyneet lihakset kaipasivat lepoa jo muutaman tunnin matkan teon jälkeen. Päivä alkoi taittua illaksi. Laskeva aurinko värjäsi horisontissa näkyviä tummia pilviä punaisellaan. Pääskyjen huudot kaikuivat ilmassa niiden saalistaessa hyönteisiä ravinnokseen. Rose veti hevosen suitsista ja pysäytti vaunun luonnon muovaaman suojaisan kielekkeen viereen, tai siltä se Danista ensin näytti. Tarkemman tarkastelun jälkeen Dan huomasi sen olevan sortuneen alikulkutunnelin puolikas. Ikivanhat graffitit kuulsivat lika kerroksen alta. Maisema oli muuttunut muutenkin alas laaksoon saapumisen jälkeen. Siellä täällä oli vihreän sammalpeitteen alle jääneitä kumpareita.
“Kraateri.” Sanoi Odd.
“Mitä?” Dan kysyi.
”Tämä oli ennen kaupunki.” Odd jatkoi, ”sodan jäljet näkyvät edelleen. Kumpareet ovat sortuineita rakennelmia, luonto on ottanut jälleen vallan niistä.” Odd murahti omille sanoilleen hyväksyvästi ja lähti taluttamaan Samia kielekkeen tarjoamaan suojaan. Dan jäi seisomaan paikalleen ja katseli suu auki näkymää. Hän yritti sijoittaa näkymään kaupungin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Luonto oli vallannut kaiken takaisin.
“Minun pitää irrottaa hevonen vaunuista ja antaa sille ruokaa. Dora jätti sinulle vaunuihin varusteita. Voisit katsastaa ne ja auttaa Oddia keräämällä nuotioon puuta. Älä harhaile kovin pitkälle.” Rose huudahti. Dan hätkähti irti ajatuksistaan ja kiersi vaunujen taakse. Dan katsoi vaunuihin perälaudan yli nähden viitan ja vyön, jossa roikkui noin puolen metrin pituinen miekka tupessaan. Dan laittoi viitan päälleen ja vyötti miekan lanteilleen. Viitan sisäpuolelle oli ommeltu taskuja, ja Dan löysi viestin yhdestä niistä. “Veljeni matkustusviitta ja miekka pölyttyisivät suotta kotonani. Hän luultavasti olisi ylpeä jos käyttäisit ja kantaisit kunnialla niitä.” Allekirjoituksena Dora.
Dan tapaili miekan kahvaa ja veti miekan vyöltään. Sen terä kiilteli hiipuvassa valossa. Miekka tuntui Danista kevyemmältä kuin näytti, heilautti sitä hieman ja laittoi takaisiin tuppeen. Hän oli tottumaton miekan käsittelijä, muttei antanut mokoman pikkuseikan häiritä. Jos hän törmäisi uudelleen petoon joka oli hänet melkein saanut saaliikseen, hän käyttäisi sitä. ”Tökkää, terävällä päällä.” Dan sanoi itsekseen. Niin oli sanottu yhdessä hänen lempisarjoistaan.
Dan loi silmäyksen ympärilleen ja lähti keräämään kuivia oksia ja juuria, joita luonto oli kohteliaasti jättänyt sinne tänne. Ei aikaakaan kun koossa oli sylin täydeltä sytykkeitä heidän pieneen leirinuotioonsa. Dan palasi muiden luo ja laski nipun käsistään, Oddin ja Samin viereen.
Rose oli saanut puettua hevoselle ruokapussin. Se tuntui ääntelevän tyytyväisenä kaura palkinnolleen. Lieka oli sidottu maasta törröttävään ruosteiseen putkeen, joka ilmeisesti joskus oli toimittanut liikennekyltin virkaa. Tuli leimahti Oddin napsauttaessa sormiaan, pieneen kota muotoon aseteltuun puuryppääseen. Dan hätkähti tahtomattaan. Hän mietti miten ikinä tulisi tottumaan tälläiseen todellisuuteen, jossa kaikki mitä hän ennen oli pitänyt mahdottomana, olikin arkipäivää.
He istuivat nuotion vierellä ja nauttivat tulen rätinästä ja sen suomasta lämmöstä. Nuotio oli laitettu suojaman seinää vasten. Sam istui lähimpänä nuotiota. Hän hymyili ilkikurisesti ja sanoi Oddille. “Luulin että minut piti toimittaa kuulusteltavaksi vasta sadonkorjuun jälkeen. Ei sillä että olisin halunnut yhtään pidempään istua yksinäni paikassa, jota tyrmäksi kutsutte.” Odd hiljensi Samin pelkällä katsellaan. ”Okei, ollaan sitten hiljaa, mutta kellari se lähinnä oli. Kaikkea muuta kuin tyrmä.” Sam jupisi itsekseen hiljaa.
Rose ja Dan juttelivat keskenään, tai oikeastaan Rose puhui ja Dan kuunteli. Rose oli johdatellut näennäistä keskustelua, joka oikeastaan oli vain monologi, kohti Danin aikaa. Dan huomasi naisen olevan erittäin kiinnostunut ajasta ennen maailmanloppua. Dan rentoutui hieman ja kertoi naiselle mitä oli aiemmin tehnyt. Hieman liioitellen tosin, tuntui kuin Rose olisi uskonut kaiken mitä Dan sanoi. Roboteista ja lentävistä autoista. Dan huomasi, että myös vanki ja herra Odd, olivat keskittyneet kuuntelemaan häntä. Dan tuli tietoiseksi liioittelustaan ja vaikeni hetkeksi. Hiljaisen hetken katkaisi pimeydestä kantautuva karmaiseva ääni. Kaikki neljä hypähtivät pystyyn ja seisoivat jännittyneinä kuunnellen jokaista risausta ja rasausta, mitä pimeydestä kantautui. Odd oli nykäissyt salaman nopeasti revolverin käsiinsä ja haravoi katsellaan pimeyttä, revolveri roikkui rentona miehen jalkaa vasten. Rose piteli joustansa valmiudessa. Dan pisti merkille kuinka nopeasti Rose ja Odd olivat valmiina puolustamaan henkeään mahdollista uhkaa vastaan ja tunsi itsensä hiukan avuttomaksi pienen miekkansa kanssa, joka vielä roikkui hänen vyöllään.
Odd potki nuotion sammuksiin, ja hetken aikaa he olivat pimeässä kuunnellen hengitystä pidätellen yön ääniä. Tuntui kuin aikaisemmin laulaneet sirkatkin olisivat nyt hiljenneet ja piiloutuneet uhalta joka yössä odotti. Kuun sirppi valaisi maisemaa, luoden varjoja jotka tuntuivat olevan alati liikkeessä. Ympäristössä tosin näytti oikeasti olevan liikettä. Eläimellisiä huudahduksia kuului joka puolelta, ja ne tuntuivat lähestyvän. Ainoa jonka kasvoilla ei näkynyt pelkoa tuntemattomasta oli Odd, joka viittoi muita jäämään paikoilleen. Hän puhui hiljaa ja rauhallisesti, “lauma petoja äänistä päätellen. Painautukaa seinää vasten, ne näkevät huonosti. Jos pysytte liikkumattomana, ne eivät välttämättä näe teitä ollenkaan. Yritän johdattaa ne muualle, niitä tuntuu olevan merkillisen paljon.” Odd irrotti hevosen lieastaan ja lähti taluttamaan sitä pois päin leiripaikasta. Sopivan etäisyyden päässä hän kuiskasi hevosen korvaan olevansa pahoillaan mutta toivotti silti onnea, “Osaat kyllä kotiin tästä, älä vain pysähdy.” Odd viilsi pienen haavan hevosen lapaan ja läimäytti sen matkoihinsa. Hevonen hirnahti ja lähti laukkaamaan kylää kohti.
Odd oli valinnut paikan hyvin. Häntä ei päästäisi yllättämään, aivan päinvastoin. Hän taistelisi ja torjuisi lauman koiraeläimiä helposti, olihan hänellä yllätysetu puolellaan. Hän ei joutunut odottamaan kauan, pedot olivat vainunneet veren. Pian hän näki varjoista ilmestyvän pedon joka kulki neljällä raajalla, nenä maassa etsien jälkiä jostain saaliiksi kelpaavasta. Odd otti olennon tähtäimiinsä. Tuki revolveria vasempaan kyynervarteen, ja kun oli varma osumastaan laukaisi. Yötä halkoi korviahuumaava jyly jonka kaiku jatkoi matkaansa kauas yöhön. Laukaus oli ollut hyvä, eläin kuoli heti. Odd avasi revolverin rullan, poisti hylsyn ja korvasi sen uudella, kuten oli tehnyt tuhansia kertoja aikaisemminkin. Pimeydestä alkoi kuulua viiltävää valitusta yhä useammasta suunnasta, Odd ei ollut ikinä kuullut näin usean olennon yhtä aikaista laulua. Hetken hämmennyksen jälkeen Odd hymyili, näin sen kuului loppua. Ei missään jumalan hylkäämässä rajamaassa, toimettomana kuin vanha puutarhatonttu. Viiteen vuoteen ei kerta kaikkiaan mitään toimintaa, Odd oli jo pelännyt kuolevansa nukkuessaan. Sitten alkoi tapahtua. Ilmestyi kapinallinen ruoka varkaisiin, sitten 'profeetta', nyt tämä saattokeikka joka huipentuisi kuolemaan asti käytävään taisteluun. Oddin hymy hyytyi tajutessaan, että oli saattanut tehdä kammottavan virheen peittäessään hajunsa viiltämällä hevosta. Jos petoja olikin liikaa. Jos hän ei kykenisikään tappamaan petoja, ne seuraisivat varmasti hevosta kylään. Hän aikoi tehdä kaikkensa.

*
Yötä halkoi laukaus. Se hiljensi kaikki muut äänet ja sai Danin hätkähtämään. Hetken hiljaisuus, jonka jälkeen eläimellinen kuoro täytti yön. Kuulosti kuin ilmahälytys olisi käynnistynyt, ujeltanut ilmoille viestin, että olisi syytä hankkiutua piiloon.
“Nyt meidän on todellakin mentävä.” Sam sanoi. Hän hieroi ranteitaan. Kahleet, jotka nyt lojuivat jossain lähistöllä olivat jättäneet painaumat Samin ranteisiin. Mies olisi nähtävästi milloin vain pystynyt irrottamaan ne käsistään. Dan katsoi Rosea, ja Rose katsoi molempia miehiä takaisin epävarmana siitä, miten heidän kuuluisi toimia. Rose oli kohottanut jousensa osoittamaan Samia rintaan.
“Tähän me emme voi jäädä, kuolisimme varmasti. Sitä paitsi tunnen tämän paikan kuin omat taskuni. Olin suunnitellut lähteväni muutenkin yön aikana.” Sam sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys.
“Tästä ei ole pitkä matka tunneleihin. Siellä olemme aivan varmasti turvassa.” Sam lähti hitaasti kävelemään kädet ylhäällä, tuijottaen Rosea silmiin kuin haastaen tämän ampumaan. Rose laski jousen kädestään ja hätkähti äänien käydessä yhä villimmiksi.
He juoksivat peräkkäin hieman kyyryssä Sam edellä näyttäen suuntaa ja Rose viimeisenä. He käyttivät jokaista kohdalle osuvaa varjoa hyödykseen ja piilottelivat niissä sen hetken, että saivat varmistettua oliko tie todellakin vapaa.
Pimeydestä vastaan asteli olento, joka heidät nähdessään nousi kahdelle jalalle ja valmistautui karjuen hyökkäämään heidän kimppunsa. Ellei veitsiä olisi ilmestynyt Samin hihoista, se olisi varmasti aikeessaan onnistunutkin. Nyt veitset törröttivät pedon ruumiista toinen keskellä rintaa ja toinen kurkussa. Sam nappasi vauhtia hiljentämättä veitsensä ja kadotti ne takkinsa sisään. Kaikki olivat hengästyneitä, kun Sam viimein pysähtyi.
Sam etsi sammalen seasta kahvaa, jonka pian löysikin. Naamioitu liukuovi lähti hiljaa väistymään sivuun. Oven takaa paljastui tunneli. Sisäänkäynti oli niin hyvin piilotettu, ettei sitä huomaisi ellei tietäisi mitä etsi. Yössä kuului pauketta, nopea sarja, jonka jälkeen laskeutui karmiva hiljaisuus. He kuulostivat hetken ja astuivat tunneliin kun petojen villi ulvonta alkoi kantautua kauempaa.
Turvassa. Sam antoi hengityksensä tasaantua ja kaivoi tunnelin suulla seisovasta vanhasta, ruosteisesta, kahdensadan litran öljytynnyristä soihdun. Sormia napsauttamalla myös Sam sai kepin päähän kiedotun rätin roihahtamaan liekkeihin. Sam viittoi jokaista ottamaan soihdun ja sytytti ne sitten omastaan. Sam johdatti heitä syvemmälle maan alle, sinne minne tunneli heitä vei.
Kosteus ja ummehtunut, miltei multainen ilma haisi betonisessa tunnelissa, jonka seinien pienistä halkeamista tihkui pisaroita. Vesi kerääntyi maahan pieniksi puroiksi. Purojen virtauksesta päätellen he kulkivat kokoajan syvemmälle maan alle. Lattia vietti kuitenkin niin loivasti ettei sitä ilman veden virtausta olisi huomannut. Sam selitti tämän tunnelin olevan erityisen pitkä, se oli suunniteltu hätäuloskäynniksi, mutta toimi kuulemma aivan hyvin hätäsisäänkäyntinäkin. Rose pyöritti vitsille päätään, hymyili lähes huomaamattomasti, mutta hymyili kuitenkin.
Matkattuaan noin puolen tunnin ajan he saapuivat suurempaan valaistuun tilaan, jossa valo tuli sähkölampuista. Dan kuuli agrekaatin päpätyksen jossain kauempana. Sam huhuili ja levitti kätensä esitelläkseen paikan Roselle ja Danille. Tämä tässä on maanalainen kaupunki, ihan oikea kapinallisten pesä. Ihmisten jotka haluavat vain elää elämäänsä palvelematta jotakin joka on kruunannut itsensä kuninkaaksi. Jotakin kuningaskuntaa, joka luo enemmän sekasortoa kuin siltä saa vastineeksi.
He hylkäsivät soihtunsa sitä tarkoitusta varten tarkoitettuun vesitynnyriin. Nuori poika hölkkäsi tulijoita vastaan. Hän oli liannut itsensä konerasvalla ja hänellä oli työkaluvyö kupeellaan. Se ei estänyt poikaa kapsahtamasta Samin kaulaan. “Sam!! Luulin että en enää näkisi sinua.” Poika tuijotti heitä epäluuloisesti ja lausui. ”Keitä ystäväsi on?” Sam esitteli heidät toisilleen. Poika oli nimeltään Wrench. Hän oli mustaihoinen ja kiharahiuksinen. “Ei ranskalainen, vaan kuten työkalu.” Poika sanoi hyvän tuulisena.
“Luulin että sähköä ei enää olisi, eikä muutakaan korkeampaa teknologiaa.” Rose potkaisi Dania nilkkaan vaientaen hänet. Kaikki tuijottivat nyt Rosea ja Wrench aloitti “Sähköä ei voida viedä pinnalle. Se ei toimi siellä. Jokin tuntematon käräyttää kaikki laitteet ylijännitteellä. Kuten kaikki varmasti tietää. Täällä maan alla kaikki taas toimii kuten pitää. Kukaan ei tiedä mistä se johtuu, niin nyt vain on. ”Wrench oli nuori, noin neljäntoista vuoden ikäinen ja hintelä poika. Hän oli joutunut epäsuosioon Veljeskunnassa, jossa opetettiin tiedettä ja joutui potkituksi ulos koulusta. Kadulta hänet värvättiin ryhmittymään joita kapinallisiksi kutsutaan. He itse kutsuivat itseään vastarinnaksi. Poika oli liittynyt riemulla, sillä hän oli nähnyt kuningaskunnan nurjan puolen, tietäen ainakin minkä vuoksi taistelisi. Ihmiset jotka koettiin alempi arvoiseksi tai heillä ei ollut muutakaan yhteiskunnallista statusta, tapasivat vain katoamaan. Yhtenä päivänä heitä ei vain ollut. Huhut kertoivat että kuninkaan sotilaat keräsivät ihmiset pois eikä heitä enää sen koommin nähty. Missään.
Luultavasti sama kohtalo olisi odottanut poikaa. Täällä hän sai katon pään päälle. Toisinsanoen paljon kattoa, olivathan he melkein 30 metrin syvyydessä maan alla. Wrench sai tehdä sitä mitä rakasti. Leikkiä sähkön kanssa, rakentaa ja korjata kaikenlaisia laitteita. “Et tule uskomaan silmiäsi mitä olen saanut lähdettyäsi aikaan.” Poika sanoi Samille kun he kulkivat peremmälle tunneleissa. Harvat vastaan tulevat ihmiset olivat aseistettuja. Dan pani merkille heidän olevan paljon paremmin varustautuneita kuin kylän väki, vaikkeivat näyttäneetkään sotilailta. Jotkut kantoivat sotilaskiväärin näköistä asetta, olallaan hihnassa roikkuen. Toisilla oli saman kaltainen miekka vyöllään kuin Danilla. Muutamalla taisi olla revolverikin aivan kuin Oddilla oli ollut.
He saapuivat paljon suurempaan tilaan, mikä oli monessa tasossa. Dan tunnisti paikan heti, maan alle rakennetuksi parkkihalliksi. Ihmisillä oli telttoja, merikonteista tehtyjä yksiöitä ja puolikkaissa tynnyreissä paloi tuli. Selkeästi näki että ihmiset asuivat täällä. Wrench johdatti heidät pienempään käytävään ja sieltä valvonta huoneeseen. “Vau!” Sam vihelsi ja katsoi ruutuja joissa osassa näkyi vihertävää valvontakamera kuvaa. ”Kaikki sisäänkäynnit ovat nyt valvonnan alla. Teidätkin huomattiin heti kun olitte saapuneet tunneliin. Siitä tiesin tulla vastaan. ”
Huoneeseen saapui jalkapuoli mies. Kävelykepistä tukea hakien hän pyysi saada jutella tulijoiden kesken rauhassa. Wrench ja kaksi valvomon työntekijää tekivät miehelle kunniaa ja poistuivat käytävään. “Sam!” Mies sanoi. “Pelkäsin etten näkisi sinua enää.” Mies levitti kätensä halaukseen ja taputti Samia miehekkäästi selkään. Jälleen näkemisen riemu huokui molemmista miehistä.
“Joo, amatöörimainen virhe koitui kohtaloksi, jäin vangiksi Myllynkylässä. Muuthan ilmeisesti palasivat tyhjin käsin takaisin? Tein virheen hakiessani ruokaa uudestaan. Vanha sotilas oli virittänyt ansan ja jäin rysän päältä kiinni. Olisi pitänyt arvata kun jokin on liian hyvää ollakseen totta... ja niin edelleen. Joka tapauksessa heillä on kauraa, juureksia , kuivattua lihaa, juustoa ja hedelmiä samassa varastossa. Ehdin pari säkillistä täyttämään ennen kuin, jostain tyhjästä ilmestyi kymmenkunta kyläläistä. He eivät selkeästi olleet tyytyväisiä, että heidän vaivannäkönsä katoaisi parempiin suihin. He antoivat kyllä kyytiä.” Sam nosti paitaansa ja näytti suuria mustelmia kyljissään. ”Luita ei onneksi murtunut. Kerrankin kylän virkavalta saapui paikalle oikeaan aikaan ja isommilta vammoilta vältyttiin.” Sam sanoi, pientä happamuutta äänessään.
Vanhempi mies pyöritteli päätään, luoden katseen jalkoihinsa. “Muut eivät koskaan palanneet. Ajattelimme että te kaikki olette jääneet lauman saaliiksi. Lauma saapui noin viikko sitten, kolme päivää lähtönne jälkeen. Siitä asti emme ole pystyneet käymään pinnalla kuin keskipäivän aikoihin kun lauma on lepäämässä yön saalistusta varten. Ne ovat kaivaneet muutaman tunnelin suulla, ilmeisesti hajujen houkuttamina, mutta muuten olemme olleet täällä aivan turvassa.”
“Keitäs nämä ystäväsi ovat?” Mies kysyi.
Sam esitteli heidät uudestaan. ”Rose on metsästäjä, lähti saattamaan Dania tässä varuskuntaan. Minun piti virua putkassa syksyyn asti kunnes sadonkorjuu valmistuisi ja ruokatarvikkeita tultaisiin hakemaan. Eli Dan tässä on kuningaskunnalle joku merkittävä henkilö, koska häntä lähdettiin saattamaan välittömästi.” Dan katseli jalkoihinsa sanomatta mitään vastaan.
Mies esitteli itsensä Jeromeksi. Hän paljastui Samin isäksi ja tämän tukikohdan johtajaksi. Hän oli taistellut kuninkaan joukoissa loukkaantumiseensa asti ja huomasi nopeasti miten jalkapuolta sotilasta kohdeltiin, -kuin saastaa. Osat olivat vaihtuneet nopeasti, kunnioitetusta halveksuttavaksi. Häntä tultiin eräs ilta hakemaan ja hänen vaimonsa epäonnekseen avasi oven.
Miekan terä lävisti hänet varoittamatta oviaukkoon. Vaimoni ehti huutamaan varoituksen, ja jalkapuolenakin Jerome oli taistellut poikansa puolesta. Onnistuen pakenemaan Samin kanssa. Huoneistoa ilmeisesti tarvitsi joku jolla oli molemmat jalat tallella ja pystyi paremmin palvelemaan kuningasta. Hoitamaan hänen likaiset työnsä, kuten Jerome nykyään ajatteli.
“Kerroin tämän vain siksi että tietäisitte mitä silmien avautuminen minulle maksoi. Vaimoni ja toisen jalkani. Silti tunnen itseni onnekkaaksi ettei minulta viety poikaani. Minun historiani vastarinnan parissa yltää parinkymmen vuoden taakse.”
Rose liikehti levottomana ja yritti sisäistää kuulemaansa. Hän oli omasta mielestään kuningaskunnalle arvokas henkilö. Hän metsästi ruokaa ja oli viljelijöiden turvana rajaseudulla. Hänet oli lapsena adoptoinut Dora ja Simeon. Simeon ja Doran veli oli opettanut hänet ampumaan jousella, miekkailemaan ja jäljittämään riistaa. Hänellä ei ollut maagisia kykyjä, mutta sen minkä hän voimassa miehille hävisi hän voitti nopeudessa ja sitkeydessä. Hän oli selviytyjä. Ja sitä taitoa tarvitiin erämaassa enemmän kuin mitään. “Minun pitää palata kylääni, he tarvitsevat minua nyt enemmän kuin koskaan. Jos lauma lähtee sille suunnalle ne silpovat kaikki. Minun on pakko päästä varoittamaan heitä.” Rose sanoi.
Jerome nyökkäsi. Oli totta että kylässä asui viattomia uudisraivaajia, joiden hän ei sallisi joutuvan petojen hampaisiin. “Me autamme minkä voimme Rose. Mutta meidän pitää pystyä luottamaan sinuun ettet paljasta sijaintiamme. Kuningas murhaisi meidät kaikki säälimättä, jos tietäisi mistä meidät löytää.” Mies sanoi.
“Sam mene sanomaan miehille, että vapaaehtoisia tarvitaan. Pyrimme lähtemään kun keskipäivä koittaa. Sitä ennen teidän on levättävä.”
Jerome ohjasi Rosen, ja Danin takaisin parkkihalliin, näytti heille vapaan huoneiston, joka oli vanha työmaaparakki. Parakin ikkunoissa oli teräsverkot, kuin sattumalta. Heidät vangittaisiin ja mietittäisiin mitä heille tehtäisiin.
Parakin sisällä oli kaksi vuodetta, pöytä ja tuolit. Ikkunoita kehystivät verhot, oikein kodikasta. Ovi naksahti heidän perässään ja Danin koittaessa kahvaa se ei liikahtanutkaan. Heihin ei selvästikään luotettu, mutta ei näitä ihmisiä siitä moittiakaan voinut. Epäluuloisuudella säilyy hengissä.
Unta ei kauaa tarvinnut odotella. Dan heräsi myöhemmin virkeänä tietämättä kuinka kauan oli nukkunut. Huoneessa oli hämärää, parakissa ei ollut sähkövaloja. Valoa kuitenkin tuli ikkunasta. Dan istahti pöydän ääreen ja huomasi pöydällä vesikannun ja samaa sarjaa olevan juomalasin. Hän täytti itselleen lasillisen huomatessaan kynttilän pöydällä. -“Miksi ei.” Dan mietti ja napsautti sormiaan kynttilän sydämen päällä. Kymmenkunta kertaa yritettyään Rose mumisi unisena jotain peukaloiden amputoimisesta. Dan lopetti napsuttelun.
Dan keskittyi vesilasiin ja joi lasillisen tyhjäksi, yrittäen selkeyttää tilannettaan, ja mitä hänen kuuluisi tehdä. Johtajaa ei kukaan tuntunut tarvitsevan, kuulemansa mukaan täällä niitä jo oli tarpeeksi. Kumma ettei maailmanloppukaan hillinyt ihmistä elämään rauhassa. Danin ajatukset poukkoilivat, hän oli ymmärtänyt eläimien karjuntaa, vaikka kieli olikin alkukantaista. Lauma oli surrut menetettyjä tovereitaan ja juhlinut villisti revolverimiehen surmaa. Dan tiesi, ettei Odd ollut selviytynyt. Kaikki heistä tosin aavistivat, mutta Dan tiesi. Se oli aivan eriasia.
Hän katsoi nukkuvaa Rosea, ja huomasi hänen olevan kaunis. Hänellä oli luonnostaan kihartuvat ja kauniisti laskeutuvat hiukset, jotka näyttivät siltä kuin niiden eteen olisi tehty valtavasti töitä. Dan aavisti, ettei nainen panostanut ulkonäkönsä eteen, hän oli luonnostaan kaunis. Rose avasi silmänsä ja Dan käänsi nopeasti katseensa ja yritti juoda tyhjästä lasistaan, melkein tipauttaen sen.
“Ei ole kohteliasta tuijottaa nukkuvaa.” Rose sanoi terävästi. Danin poskia kuumotti oven avautuessa. Rose oli ilmeisesti havahtunut tulijaan. Oven avautuminen kuitenkin pelasti Danin enemmältä itsensä nolaukselta ja päästi hänet kiperästä tilanteesta. Tulija oli Sam mukanaan tarjotin jossa oli kaksi kulhollista puuroa. “Tiedän, että on väärin kohdella teitä kuin vankeja. Silti emme voi ottaa riskiä, että lähtisitte omin päin harhailemaan.” Sam aloitti. “Päivä on noussut ja toivon että saitte levättyä. Meillä on täällä juoksevaa vettä, jos tahdotte peseytyä.”
Dan tahtoi. Hänellä oli vieläkin haiseva haude rinnassaan. Kun molemmat olivat saaneet aamiaisensa syötyä Sam näytti Danille suihkutilat, Rose sai oman esiliinansa nuoresta tytöstä nimeltään Margaret. Dan laskosti vaattensa pinoon ja antoi veden pyyhkiä matkustuksen pölyt vartaloltaan ja lyhyistä hiuksistaan, ne sentään eivät enää tuntuneet niin karheilta. Hän muisteli elämäänsä. Työ tehtaassa, laskujen maksut ajallaan, miten hän odotti pelien tai elokuvien julkaisuja. Hän alkoi tajuamaan ettei enää pystyisi palaamaan entiseen elämäänsä.
Hän tarkasteli vartaloaan ja huomasi miten lihasten ääriviivat piirtyivät hänen ihoaan vasten. Hän ei ikinä ole ollut näin hyvässä kunnossa. Jopa hänen aistinsa tuntuivat terävimmiltä. “Uusi maailma, uusi minä.” Hän sanoi ääneen, sammutti suihkun ja kuivasi itsensä. Sam kantoi alusvaatekerrastoa ja heitti sen Danille. “Siitä on varmasti iloa.” Se oli säilöttynä myyntipakkaukseen. “Majapaikkamme keskus sijaitsee vanhan kaupustelukeskuksen alla. Täällä on varastoituna vaikka mitä hienoa.” “Kauppakeskus.” Dan sanoi.
“Oli mikä oli. Pukeudu niin mennään kuuntelemaan isääni. Hän aikoo pyytää vapaaehtoisia saattamaan Rosea takaisin kyläänsä, he ovat päässeet jonkunlaiseen sopimukseen.”
Tila jossa Jerome piti puhetta oli kirkkaasti valaistu, korkea, auditorio mallinen ratkaisu. Puhe kantoi helposti huoneen takaosaan asti. Rose seisoi Jeromen rinnalla katse yleisöön suunnattuna ja kädet puuskassa. Rose oli vakuuttanut yhteisön, ettei hän kertoisi paikasta, ja luvannut pienimuotoista kaupan käyntiä Myllykylän kanssa vastineeksi avusta. Kaikki olivat huolissaan pedoista, jotka saalistivat kaikkea millä nyt sattui olemaan syke. Vapaaehtoisia oli tarjoutunut niin miehistä kuin poikasista, joilla tuskin sänki leukaan kasvoi. Jeromen oli helppo valita miehistä kolme kokeneinta soturia ja yhden naisen jolla oli parantamisen kyky.
Heidän noustessa tunnelia pitkin soihdun valossa, Dan kyseli Samilta kyvyistä joita ihmisillä oli, ja miten ne olivat ilmaantuneet. “Niitä on ollut jo muutaman sukupolven ajan ihmisillä. Jos vanhemmilla on ollut lahja, se on yleensä periytynyt. Harjoittelemalla oppii vahvemmaksi. Itse osaan käyttää tulta ja siirtää esineitä. Sen takia käytän veitsiä. Niitä on helppo hallita kyvyllä. Kuningaskunnan melkein joka soturi osaa hallita tulta ja siirtää esineitä, kuningas on valikoinut sotureiksi niitä jotka ne taitaa.” Sam kertoi.
“Miten magia tai kyvyt sitten ilmenee?” Dan jatkoi.
“Se alkaa yleensä lapsena, mutta senhän sinä varmasti tiedätkin. Minulla ne huomattiin kun sytytin perhe illallisella pöytäliinan tuleen.” Sam vastasi.
“Pääkaupungissa on kouluja ja veljeskuntia maageille. Kaikkia ohjataan kykyjensä mukaan. Jotkut ymmärtävät tekniikkaa, toiset parantamista, joku kuulemma osaa lukea ajatuksia. Minä olin soturin lapsi. Minut olisi varmasti otettu soturien veljeskuntaan jos isäni ei olisi haavoittunut, tai he olisivat onnistuneet tappamaan hänet myöhemmin. Olin liian nuori silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Koulutukseni olisi alkanut vuoden tai kahden päästä. Isäni opetti minua kun olimme maanpaossa. Hänellä oli onneksi tietoa mistä alkaa etsimään kapinallisia, ja liityimme heihin. Se riittäköön minusta. Mikä sinun tarinasi on?” Sam vuorostaan kysyi.
Dan mietti mitä kysymykseen vastaisi ja ajatteli olla avoin. “Äh, se normaali. Heräsin metsässä pukeutuneena kuin astronautti, sen jälkeen minua ammuttiin jousella ja sain kuulla olevani valittu tai mikälie. Minua kuulemma tarvitaan kovasti, yhdistämään kansat ja suojelemaan pelolta. Olen noin kuusisataa vuotta vanha, ja mikä hauskinta, kaikesta tästä ei ole kuin pikkaisen toista vuorokautta.” Sam pysähtyi arviomaan kuulemaansa ja rupesi nauramaan, otti pari juoksu askelta kiriäkseen Danin kiinni ja taputti häntä olalle sanoen “No, se on oma asiasi jos olet päättänyt olla kertomatta.”
He saapuivat tunnelin päähän ja vapauttivat ovea pitävän lukituksen. Kirkas päivän valo muodosti erilaisen maiseman. Nyt Dan huomasi selvästi raunioituneen infrastruukturin kaiken kasvillisuuden alla.
He seurailivat omia jälkiään, kulkivat samaa reittiä kuin yöllä juostessaan turvaan henkensä hädässä. Rose ja kolme vapaaehtoista miestä levittäytyivät edelle, ja haravoivat maastoa mahdollisen vaaran varalta. Miehillä oli poliisien ja vartioiden käyttämät luotiliivit ja käsissään kiväärit. Matkaa kylään oli arviolta puolen päivämatkan verran ja heidän olisi matkattava varoen. Dan sai kuulla vapaaehtoiselta naiselta, että pedot yleensä kulkivat viiden tai kuuden yksilön kokoisissa laumoissa, joten heidän kohtaamansa lauma oli ennen kuulumattoman iso. Nainen oli noin kolmenkymmenen ikäinen, siro, aasialaisen näköinen nainen. Häntä kutsuttiin Josieksi, vaikka oikealta nimeltään oli Yoshiko.
Josie kertoi voivansa parantaa melkein mitä tahansa pelkällä kosketuksella. Irronneille raajoille hän tosin ei mitään voinut, vaikka joskus taisteluissa niitäkin tuli vastaan. Dania puistatti naisen suhtautuminen sotavammoihin kuin ne olisivat joka päiväisiä Josien elämässä. Dan ei tiennyt vaikka niin olisikin.
Josie kantoi selässään japanilaista miekkaa. Hän kertoi sen olevan “Tokubetsujūyō”. Että se oli erityinen, periytynyt hänen suvussaan.
He eivät löytäneet jälkeäkään kuolleista pedoista tai Oddista. Vaunut olivat samalla paikalla kuin he olivat sen illalla jättäneetkin.
Matka sujui olosuhteisiin nähden kepeissä tunnelmissa ja nopeasti, ottaen huomioon että tie vietti kokoajan ylöspäin. He haistoivat palaneen ennenkuin saapuivat ylängölle. Horisontissa kohosi savua kylän suunnalta. Kevyt tunnelma hävisi kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Rose näytti järkyttyneeltä eikä kukaan halunnut kohdata hänen katsettaan. “Meidän on kiirehdittävä.” Rose sanoi. “He tarvitsevat apua.” Seurue oli väsynyt kokopäivän taivallettuaan, mutta vaihtoivat silti kevyeen juoksuun. Päivä alkoi muuttua jo hämäräksi kun he pääsivät kylään, tai mikä vielä eilen oli ollut kylä.
Tuli oli päässyt irti melkein jokaisessa talossa ja ruumiita oli keräytynyt tien varteen. Missään ei näkynyt merkkiäkään elämästä. “Jos täällä on selviytyjiä, he ovat linnoituksessa.” Rose sanoi.
He lähtivät nousemaan kukkulalle johtavaa tietä pitkin. Täällä oli enemmän petojen ruumita kuin ihmisten. He pääsivät linnoituksen muurille ja huomasivat ovien olevan murrettu auki. Synkkyys kasvoi Rosen mielessä suuremmaksi ja kyynelten läpi hän loi silmäyksen hävitykseen. Sam otti Rosea olkapäästä kiinni, ja pidätteli häntä kun seurueen aseistautuneet miehet heittäytyivät oven pieliä vasten. Yksi heistä ryntäsi edeltä ja alkoi tulittaa hämärään. Juhla-aterialle keräytyneet lauman rippeet lakosivat nopeasti, yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutuessaan.
Kaikki astuivat linnoitukseen sisälle. Ennakko odotuksetkaan, eivät saaneet Dania valmistautumaan näkyyn joka sisällä odotti. Raudan ja ruudin haju roikkui paksuna ilmassa, raajojen kappaleita oli joka paikassa. Näytti kuin ihmiset olisivat joutuneet tehosekoittimeen, lopputulos oli sama. Seiniä päällysti veri ja sisälmykset. Pedot olivat repineet ihmisiä hurmiossa. Dan huomasi lattialla pienen nuken, joka oli värjäytynyt verestä ja poimi sen ylös.
Hän ei pystynyt jäämään sisälle ja astui pihalle. Danista tuntui kuin hän ei olisi saanut vedetyksi happea. Hän käveli muurille ja lysähti istumaan sitä vasten, pää jalkojensa välissä. Hän puristi nukkea rintaansa vasten.
Sam käveli ulos ovesta ravistaen hieman päätään. Kyläläiset olivat ilmeisesti yrittäneet hakeutua turvaan linnoitukseen. Yksikään ei ollut selviytynyt hengissä. Rose juoksi ovesta pihamaalle ja järkytyksestään huolimatta hänen silmissään oli toivon kipinä. “Dora ja Simeon ei ollut heidän joukossaan. Minun täytyy löytää heidät. Meidän täytyy tarkastaa ympäristö eloonjääneiden varalta.” He suuntasivat takaisin kylään. Doran talo oli palanut, mutta muutama talo oli pysynyt ehjänä. He kävivät taloja läpi ja löysivät vain lisää ruumita. Viimeinen rakennus oli hevostalli ja varasto. Sen suuret ovet olivat auki ja sisällä rakennuksessa oli verijälkiä. Ihmeekseen he huomasivat osassa pilttuissa hevosia jotka ääntelivät hermostuksissaan. Sam silitti yhden mustan oriin turpaa ja puheli tälle rauhoittavasti. “Täällä, tulkaa tänne!” Rose huusi “Hakekaa Josie! Löysin Doran, hän on elossa!”
Sam lähti juosten hakemaan Josieta. Dan juoksi Rosen luo tallin perälle. Peräseinää vasten istui Dora verissäpäin mutta elossa. Hän silitti sylissään makaavaa Simeonia hiuksista, Simeon ei hengittänyt. Huoneessa oli kolme revittyä petoa ja alaston mies, joka liikettä huomatessaan vaikeroi, pahasti loukkaantuneena.
Rose oli kumartunut Doran viereen ja nyyhkyttäen vakuutteli että kaikki kääntyisi paremmin päin, heillä oli mukanaan parantaja. Dan käveli varuillaan alastoman miehen luokse. Jokin miehen olemuksessa varoitti Dania ja hän paljasti miekkansa. Miehen silmät avautuivat. Silmien väri oli kirkkaan oranssi vaikka ne olivatkin kivusta sameat. “Sinä, sinä olet tärkeä.” mies murisi. Rose kuuli miehen ääntelyn ja nosti jousensa aikeinaan lopettaa peto. Dora kuitenkin esti häntä ampumasta. “Ainoa syy eloon jäämiseeni on tuo olento.” Dora sai ääni väreillen sanotuksi. Rose katsoi miestä valppaana ja kääntyi takaisin naisen, hänen ottoäitinsä puoleen.
Muu seurue saapui kiirehtien talliin. Josie riensi Doran luokse ja kävi hänen vammansa läpi. Päässä oli vain pieni haava, ja muutama katkennut kylkiluu. Ottaen huomioon hävityksen, se oli vähäistä mitä Dora oli joutunut kokemaan. Josie puhalsi pään haavaan sen sulkeutussa äänettömästi, ja asetti kätensä Doran kylkiä vasten. Josie kääntyi maassa makaavan miehen puoleen, ja sävähti. “Tuohon olentoon en aio kykyjäni tuhlata. Se on vaarallinen.” Josie tavoitteli miekkaansa, kun Dora toisti huomattavasti selkeämmällä äänellä ,että olento oli pelastanut hänet repien muut pedot kappaleiksi. Dan yritti ymmärtää näkemäänsä. Oranssit silmät muistuttivat häntä kohtaamisesta metsässä. Josie epäröi, punnitsi kuulemaansa hetken, ja käveli miehen luokse. Josie asetti kätensä miehen verestä kiiltävälle iholle. Mies sävähti kosketusta, ja vaipui sitten uneen. Rose, ja Dora keskustelivat vaimeasti. Muiden huomio oli kiinnittynyt mieheen, joka vingahteli hieman nähdessään unta. Joku ehdotti, että he sitoisivat miehen ennen kuin se heräisi. He kaikki olivat sitä mieltä, että niin olisi parasta.
He yöpyivät tallissa. Aamun mennessä he olivat saaneet selville, että hevonen joka oli vetänyt heitä kuljettavaa vaunua, oli tullut edellisenä yönä vauhkona kylään. Simeon ja Dora olivat hoitaneet hevosta kun kaikki sai alkunsa. Lauma suuria petoja hyökkäsi. Dora ja simeon lukittautuivat talliin, muiden kyläläisten juostessa kukkulalle hakemaan turvaa linnoituksen suojista. Talliin murtautui petoja ja Simeon oli saanut surmansa noustessaan vain heinähanko kädessään kolmea petoa vastaan. Irokeesi turkkinen peto oli yllättäen tullut kuin tyhjästä ja kamppailut muita petoja vastaan, Dora oli saanut osansa kun neljä valtavan kokoista olentoa oli käynyt taisteluun pienessä tilassa.
Puolustautumaan kyenneitä kyläläisiä oli liian vähän ja petoja liian paljon. Se oli yksinkertainen totuus. Dora suri Simeonia ja muita kyläläisiä. Hän ei tuntenut vihaa. Pedot olivat tehneet vain sen mitä verenhimoiset olennot nyt yleensäkin tekivät.
Mies oli herännyt ja puhui ihmismäisemmin. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden ikäinen ja hänellä oli punertavan ruskea irokeesi kampaus. Muutkin kuin Dan ymmärsivät nyt hyvin hänen puheensa. Kaikki olivat kerääntyneet yhteen ja toipuivat edellisen yön kauhuista. Palaneen puun haju kulkeutui vielä ulkoa sisätiloihin. Mies oli muodonmuuttaja. Hän kertoi kuinka oli ollut metsästämässä ja törmänneensä Daniin. Hän oli ollut aikeissa repiä miehen kurkun auki ja juoda tämän veren. Kulku heidän maillaan luvatta vaatisi hinnan mies sanoi, kuin se olisi ollut arkipäivää Dan ajatteli.
Hän oli keskeyttänyt aikeensa kuullessaan Danin anovan hänen kielellään, sanoi ettei kukaan syönyt omaa rotuaan. Kaikki katsoivat Daniin. Dan nosti harteitaan ja levitti käsiään. Mies jatkoi kuitenkin tietävänsä, ettei Dan ollut muodonmuuttaja, mutta uskoi hänen auttavan rotuaan. He olivat kyllästyneet piileskelemään ja elämään ajojahdin kohteina. Mies pelkäsi että kaikki inhimillisyyden rippeet katoaisivat heistä joutuessaan luonnon armoilla jatkuvasti olemaan saalistajia, mutta parempi sekin kuin joutua saalistetuiksi.
Hän kertoi miten oli seurannut Dania kylään, jonka jälkeen oli lähtenyt seuramaan vaunua. Hän oli hukannut jäljet, yöllä taistelun alettua. Hän oli kuitenkin seurannut ihmisen hajua ja törmännyt maagiin, joka oli saanut surmansa hänen leuoissaan. Maagi oli yrittänyt tunkeutua hänen mieleensä, mutta muodonmuuttajaa ei pysty ohjailemaan kuin yksinkertaisempaa mieltä.
Mies painoi katseensa maahan sanoessaan että oli hänen syytään, että kylä kohtasi tuhonsa. Maagin ote laumasta oli katkennut tämän viimeiseen hengenvetoon ja lauma oli suunnannut ilmeisesti haavoittuneen eläimen perään. Mies oli lähtenyt heti lauman perään, muttei kyennyt estämään tuhoa. Mies kertoi myös itsestään, esittäytyi heimonsa alphaksi ja nimekseen jotain m´keam. Sam kutsui häntä sitten Mikeksi. Ja niin muodonmuuttajalla oli nimi jolla hänet ihmisten parissa myöhemmin tunnettaisiin, sillä hänen hyväkseen laskettaisiin Doran henki ja todennäköisesti kaikkien tukikohdassa asuvien henki. He eivät enää aikoneet surmata miestä.
Sam ajatteli kuinka hänen isänsä oli kertonut laumasta miten ne olivat yrittäneet kaivautua tunneliin ja ymmärsi nyt miten kuningaskunta olisi murhannut heidät. Heillä ei olisi ollut mitään toivoa selviytyä tunneleissa. Siihen mahdollisuuteen olisi varauduttava jatkossa. Jos maagit olivat keksineet miten petoja ohjailtaisiin, he olisivat pulassa.
Mike pyysi Dania lähtemään kansansa pariin. Heidän olisi nähtävä Dan omin silmin ja sanoi että he olisivat halukkaita auttamaan vastarintaa taistelussa kuningaskunnan kasvavaa uhkaa vastaan. Dan hymyili miettiessään tähtien sota elokuvaa. Wookieiden armeijasta olisi varmasti apua sodankäynnissä, olihan pelkästään yhdestä karvanaamasta ollut korvaamaton apu Han Sololle taistelussaan impeurimia vastaan.
He vapauttivat Miken ja antoivat hänelle housut ja paidan. Kenkiä hän ei suostunut käyttämään. Kaikkia käsipareja tarvittiin ruumiiden raivauksessa. Haaska lintuja oli kerääntynyt mässäilemään raatojen parissa. Dora oli vaatinut että kaikki kuolleet olisi kerättävä ja järjestettävä heille polttohautaus. Heillä meni kaksi kokonaista päivää jälkien raivauksessa. Kun he olivat saaneet jäljet päällisin puolin siistittyä ja kaatuneet kerättyä kasaamiensa heinien päälle, he sytyttivät rovion. Koko kylä yhteisö ja kolmisenkymmentä suurta susieläimen ruumista kerättyinä yhteen.
Dan oli pitänyt löytämäänsä nukkea, kylässä viettämänsä ajan lähellään, oli pessyt tämän ja kohdellut sitä kuin muistoa omasta rakkaastaan. Nyt hän heitti nuken rovioon tuntien surua menetetyistä ihmishengistä, eritoten pienen sotkuisen tytön puolesta. Rose ja Dora halasivat toisiaan molempien kyynelehtiessä. Sam, Dan ja Josie olivat kerääntyneet muiden taistelijoden kanssa heistä hiukan etäämmälle, antaen Roselle ja Doralle tilaa surra lähimpiensä menetystä. Mike katsoi tulta hiljaa. Ilmassa tuoksui palavan lihan ja karvan sekoitus. Heistä kukaan ei tulisi unohtamaan täällä koettua tragediaa. Se tulisi yhdistämään heitä loppu elämänsä ajan.
*
Sam kävi läpi Josien kanssa Claran huoneiston. He löysivät lähetettyjen kirjeiden kopiot ja kuningaskunnan muun kirjeenvaihdon. Ne olisi toimitettava hänen isälleen karttojen ja muiden tärkeänä pitämiensä kirjojen kanssa. Hän löysi Dania koskevat kirjeet, ja mitä enemmän hän luki, sitä vaikeampi hänen oli lukemaansa uskoa. Hän otti kirjeen mukaan ja lähti etsimään Dania. Dan lastasi ruokatarvikkeita vankkureihin jotka vastarinnan taistelijat ottaisivat mukaansa lähtiessään. “Et sitten vitsaillutkaan. Isäni uskoo tarinaan syvästi. Hän on aina sanonut ´ettei vielä ole epätoivoisimmat ajat koska valittu ei ole saapunut, joten leuka pystyyn, voisimme olla pahemmassakin pulassa´.”
Dan katsoi Samia huokaisten “En täysin edes tiedä mitä minulta odotetaan. Kansaa johtamaan mutta ketä vastaan? Kuningas haluaa minut. Mike haluaa minut. Ilmeisesti sitten isäsikin haluaa minusta palasen. Olen täysin johdateltavissa. Minä en täysin edes tiedä kuka on paha ja kuka hyvä. Olen kallistumassa teidän puolellenne, mutta mitä se tarkoittaa? Sotaa? En jaksa uskoa että kuningas vaan istuisi katselemassa kun yhdistän kansoja joita vastaan hän sotii.”
Rose oli kuunnellut keskustelua lähistöltä ja käveli miesten luo. “Minä haluan kuninkaan ja maagit vastuuseen tapahtuneesta, siitä mitä he täällä aiheuttivat. Jos voidaan sanoa että kokemus avasi silmät, niin tähän tilanteeseen se sopii kuin nenä päähän.”
“Uskon että meidän on tartuttava Miken tarjoukseen ja lähdettävä käymään hänen heimonsa parissa.” Sam sanoi.
Seuraavana päivänä he olivat saaneet kerättyä kaiken tarvitsemansa vaunuihin. Sam viihdytti Doraa ja kolmea miestä taikomalla hihastaan ruusun, ja näyttämällä vanhalla kolikolla sorminäppäryystemppuja. He olivat saaneet lastattua kahteen vankkuriin yltäkylläisesti ruokaa, yrttejä lääkkeitä varten, käskynhaltijan kirjanpidon ja karttoja. Sam antoi miehille lisäksi kirjoittamansa kirjeen isälleen toimitettavaksi, sillä he olivat sopineet, että Dora ja kapinalliset palaisivat tarvikkeiden kanssa tukikohtaan. Sam, Rose, Dan ja Josie lähtisivät Miken mukaan metsään. Dorasta olisi kapinallisille suuri apu. Heikon parantamisen lahjan lisäksi naisella oli huomattavan suuri kokemus yrttien käytöstä lääkityksessä. Vankkurien eteen oli valjastettu hevoset, yksi kumpaankin. Vaunut lähtivät naristen matkaan jättäen muun porukan katsomaan niiden heiluvaa menoa.
Seurue oli satuloinut neljä hevosta. Mike kieltäytyi ratsusta, mikä oli hyvä, koska ne olivat viimeiset hevoset. Hevoset eivät olleet kovin tottuneita satuloihin, tai ylipäätään siihen että niillä ratsastettiin. Ne olivat työhevosia, tottuneet vetämään auraa tai muuten työskentelemään vetotehtävissä. Dan ei ollut koskaan aiemmin ratsastanut, mutta huomasi sen sujuvan hyvin.
He lähtivät Miken osoittamaan suuntaan ja ratsastivat naisten jättäytyessä hieman miesten jälkeen. He olivat ehtineet jo ystävystyä, ja Rose jaksoi jo naureskella Josien kertomuksille hauskoista edesottamuksista mitä hän parantajana oli joutunut tekemään. Josiekin oli saanut tarpeekseen vääryydestä kuninkaan palveluksessa ollessaan, ja hakeutunut kapinallisten seuraan. Hänet oli otettu valkoisena sisarena ilomielin vastaan.
Ryhmä saapui metsän rajaan, jonka tasainen reuna oli kuin muuri joka erotti ylängön metsästä. Puut oli karsittu siistiin riviin, jotta kylästä näkisi heti, jos metsästä saapuisi jotain pellolle. Kauriit ja muut ruuan perässä olevat metsän asukit olivat helppo ruoan lähde metsästäjille, joiden harvemmin tarvitsi lähteä hakemaan saalista kauempaa.
Puut siivilöivät valoa tehden metsästä satumaisen kauniin. Korkeat männyt suodattivat valoa udun omaisesti, ja saivat siitepölyn kimmeltämään ilmassa. He taittoivat matkaa Danin jutustellessa hiljaa hevosensa kanssa. Se oli kovin jännittynyt uusista maisemista. Se ei ollut nähnyt ikinä näin paljon puita, kertoili kuinka jaksaisi kantaa Danin ihan minne hän halusi, ja kuinka sillä oli uudet kengät. Dan hämmästeli kykyään keskustella eläimen kanssa, muttei oikein keksinyt yhteistä juteltavaa. Dan tyytyikin vastailemaan yksi sanaisesti ratsunsa kanssa. Danilla oli ollut ystävä joka oli nimennyt kissansa koiraksi ja koiransa kissaksi. Hän ei aikonut kutsua hevostaan muuksi eläimeksi, eikä hevonenkaan keksinyt itselleen nimeä, joten Dan aikoi kutsua hevostaan värinsä mukaan harmaaksi. Hevonen hirnahteli tyytyväisenä nimelleen.
Matkustaminen metsässä sujui helposti. Aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut ja eikä näköesteitä suorien puunrunkojen lisäksi. Valoisaa aikaa oli vielä jäljellä kun Mike pysäytti seurueen ja pyysi heitä odottamaan, kunnes hän tulisi noutamaan heitä. Se sopi, ja seurue laskeutui ratsailtaan syöden evääksi ottamia hedelmiä ja leipää. Punaposkinen omena kelpasi Harmaallekin, ja se rouskutti sen lisää pyytäen. Kaurat tosin saivat kelvata lopun nälän tyydyttämiseksi kun laidunnettavaakaan ei ollut tarjolla. Sam kyseli Danilta miten arki oli sujunut entisaikaan? Dan kertoi pääpiirteittään uskonnosta, rahasta miten se vaihtoi omistajaan palveluita vastaan, ja ylipäätään normaalista elämästä jota työssä käyvä kansa vietti. Kaikki kuuntelivat, vaikka heille oli jäänyt perintönä tietoutta vanhoista ajoista kirjojen ja tarinoiden muodossa. He luokittelivat raamatun samaan kastiin kuin Tolkienin Tarun sormusten herrasta, ja naureskelivat miten joku pystyi olemaan liukkaan hihnan vieressä päivästä toiseen. Muutaman päivän takaiset kauheudet ei muistunut hetkeen kenenkään mieliin. Sam yritti opettaa Danille kuinka tulta taiottiin, ja hetken Danista tuntui kuin olisi saanut kipinän aikaiseksi sormiaan napsautellen. Rose oli puolestaan kiinnostunut Josien miekasta jota hän kutsui katanaksi.
Mike saapui mukanaan nainen jonka hän esitteli puolisokseen. Naisella oli mustat hiukset ja muodonmuuttajalle ominaiset kirkkaanvihreät silmät. Hän oli pukeutunut vaaleaan kietaisu mekkoon joka istui naiselle häkellyttävän hyvin. Nainen tarkasteli seuruetta ja käveli sitten Danin luo, puhuen korkealta soinnikkaalla kielellä, joka oli oiva vastakohta Miken murinaan. “Mieheni puhui sinusta korottaen sinut korkeaan arvoon. Nimeni varmaan käännettäisiin suurin piirtein Minervaksi.” Nainen sanoi. Dan muisteli minervan olleen tuttu, jostain antiikin rooman mytologiasta, hän yhdisti sen kuitenkin pieneksi pöllöroduksi. Minerva kertoi profetian olevan tuttu myös muodonmuuttajien keskuudessa, olivathan he aikoinaan eläneet ihmisten joukossa. Heitä oli hyljeksitty ja pelätty. Jotkut olivat muututtuaan eläytyneet pedon rooliin, ja unohtaneet miten ollaan ihmisiksi. Se oli enemmänkin ongelmana nuorilla muuttujilla joilla oli kyky muuttua joksikin vahvaluonteiseksi eläimeksi, kuten Mike pystyi. Harjoittelu tosin oli avain tähänkin taitoon. Mike sanoi että osa eläimestä ei lähde muuttujasta koskaan pois. Se on koko ajan taka-alalla myös ihmismuodossa.
Seurue talutti ratsujaan syvemmälle metsään. He huomasivat saapuneensa kallion juurelle. Kallio oli kuin jättimäinen kivenlohkare kohottautuen puiden latvojen yläpuolelle. Puita yhdistivät riippusillat ,ja runkojen ympärille korkealle oli rakennettu tasanteita. Välimatkaa kylään ei ollut kuin puolen päivä matkan verran. Paljon väkeä oli saapunut tuijottamaan tulokkaita. Lähes kaikki olivat pukeutuneet erittäin kevyesti. Naisilla oli läpikuultavia vaatteita, ja miehillä ylä ruumis paljaana. Heillä oli maalauksia kasvoissaan, ja silmät hehkuivat yliluonnollisesti. Kaikki katsoivat äänettömästi toisiaan, aika tuntui pysähtyneen. Lopulta Mike puhui. “Kuten kerroin, löysin luvatun. Hän liittää meidät jälleen ihmisrotuun ja voimme jälleen kulkea saman arvoisina maan päällä.” Dan muisteli ihmisten historiaa, ja kuinka alkuperäisasukkaita oli yleensä kohdeltu. Hän arveli aiemmin kuulemansa ja kokemansa perusteella, että menisi pitkä aika ennenkuin muodonmuuttajat ja ihmiset alkaisivat sekoittumaan. Hän voisi kuitenkin sen saada alulle. Mike nyökkäsi Danille merkiksi että Dan puhuisi väelle.
“öhm, hei!” Dan aloitti ja kirosi mielessään. Olisi ollut miljoona parempaa tapaa aloittaa puhe. “Nimeni on Dan, elin ennen maailman loppua. Siitä on ilmeisesti noin kuusisataa vuotta. On olemassa ennustus, johon minun pitäisi kasvaa. Kuulemani mukaan yhdistän kansat taistelussa pahaa vastaan ja kansojen apua silloin tulen myös tarvitsemaan. Olen täällä tänään pyytämässä teiltä apua taistelussa. Pyydän teitä taistelemaan ihmisten rinnalla sortoa vastaan. Paha on ottamassa vallan maailmassa ja pahin teko mitä hyvät voivat tehdä on olla tekemättä mitään. Pyydän teitä rinnalleni taisteluun.”
Väki hajaantui kuka minnekkin. Mike sanoi sen olevan hyvä juttu. He miettivät mitä haluavat. Haluavatko säilyttää tämän, vai lähteä paremman elämän perään. Koko joukkio siirtyi kallioon louhittuun, osittain luonnon muovaamaan suureen luolaan. Sisäänkäynti oli viistottain, luolansuun näki vasta kohdalta. Luolaan antoi valoa useat tulet, jotkut ruuan laittoon tarkoitettuja, jotkut vain antamaan valoa tai lämpöä. Luolaan oli rakennettu tiilitaloja. He olivat polttaneet savea rakentaakseen itselleen hieman yksityisyyttä, Mike kertoi.
Luolan keskellä oli isompi nuotio jota ympäröi pitkänmalliset penkit. Mike ohjasi seurueen penkeille. Vanha, jo kumarassa kulkeva mies lupasi sukia hevoset ja pitää niistä huolta vierailun ajan. Mike kertoili enemmän asutuksen historiasta, ja miten oli saanut alulle tämän heimon ja kaltaisiensa yhdistämisen. Kertoi ettei tämä ollut ainoa yhteisö. Sanoi olevansa huolissaan ainoastaan betastaan, suuresta miehestä joka ottaa ruskean karhun muodon. Hän ei ollut paikalla kun saavuimme, luultavasti on lähtenyt kalastamaan joelle. Karhua oli kohdeltu erityisen kaltoin. Hänet oli kahlehdittu kiertävän ihmisjoukon toimesta ja esitelty voitonmerkkinä, status symbolina. Päivittäiset rankaisut olivat tälle miehelle tuttuja. Hän ei tulisi helpolla hyväksymään ulkopuolisia, mutta hänen hyväksyntä olisi pakollinen, jotta koko heimo seuraisi Dania. Muutama rohkeampi paikallinen liittyi nuotion ympärille kuuntelemaan kun seurue tutustui toisiinsa paremmin. Keskustelu oli hyväntuulista ja kepeää. Ei murehdittu tulevaisuudesta, vaan oltiin hetkessä.
Dan huomasi jokaisella muodonmuuttajalla olevan omanlainen ääni ja puheen intonaatio. Jokaisen muuttujan eläinhahmoa arvaili välittömästi puheen kuullessaan. Ehkä eniten harhaan Danin arvaus meni nuoren naisen kohdalla joka puhui matalalta ja käheästi. Hänen eläinmuotoaan Dan olisi veikannut ilvekseksi, tai muuksi kissaeläimeksi. Naisen eläinhahmo oli rotta. Kävi ilmi, että pienemmät eläimet olivat huomattavasti paremmin sopeutuvia niukkaan ravintoon, ja pystyivät piiloutumaan uhattuna helposti pienimpäänkin koloon tai rakoon. Koko päivän ravinnon tarpeeseen rotalle riitti hyvin esimerkiksi omena, ja kunhan ravinnon antoi imeytyä, se ravitsi vaikka muuttuisi takaisin ihmisen hahmoon.
Heille osoitettiin huoneet. Samille ja Danille oma, naisille omansa. Huoneita ei oltu kalustettu sen kummemmin. Vuoteina toimi olkipatjat joiden päälle oli asetettu turkiksia niin peitteeksi, kuin suojaamaan ihoa pisteleviltä oljilta. Vaikka ilma kallion sisällä oli kostea, se ei kuitenkaan mennyt luihin ja ytimiin. Olosuhteet olivat oikein mukavat, Dan ajatteli. Seurue tutustui muuttujiin, ja he opettelivat toistensa tapoja. Josie auttoi heimoa kyvyllään mihin kykeni, monella oli vanhoja vammoja. Vaikka muuttujat rakentavatkin itsensä joka kerta hahmoa vaihtaessaan uudestaan, se ei paranna heidän vammojaan. Kuten mies joka oli kokenut linnunhahmossaan siipirikon, hänen solisluu oli murtunut. Josie pystyi parantamaan hänet ja mies halasi kiitokseksi.
Yhteiselo sujui kitkattomasti. Rose lähti metsästämään heimon metsästäjien kanssa. He metsästivät aina eläin hahmoon muuttuneina. Koiraeläin oli yleinen hahmo metsästäjillä. He olivat sävähdyttävä näky muuttuessaan eläimiksi. Kuusi miestä matalalta muristen ja venytellen jäseniään suden muodossa.
Sam viihtyi ikäisensä naisen kanssa. Naisella oli tuuheat punertavat hiukset, ja kullan hohtoiset silmät. Sam yritti tehdä naiseen vaikutuksen silmänkääntö- tempuillaan ja akrobaattisilla kyvyillään. Lopulta siihen oli riittänyt, Sam aivan omana itsenään. Naista kutsuttiin Foxiksi. Ei liioin punertavien hiustensa vuoksi, vaan kyvystään muuttua ketuksi. Dan ajatteli heidän olevan oikein sopiva pari. Muutaman illan jälkeen Dan sai nukkua yönsä yksin.
Mike opetti Dania käyttämään miekkaa, ja hämmästyi kuinka nopeasti mies omaksui taidon. Jopa Josie oli vaikuttunut Danin sulavasta liikkumisesta, kuinka miekka sulautui osaksi miehen kättä, ja auttoi Dania muutamassa pienessä jutussa jotka voisivat osoittautua myöhemmin elintärkeiksi.
Iltaisin he olivat ottaneet tavaksi kerääntyä nuotion ääreen, söivät riistaa ja kertoilivat tarinoita itsestään. Dan kuunteli tarinoita ja koitti niiden myötä saada paremman otteen nykyisestä maailmasta. Karhu ei ollut vieläkään palannut. Hän kuulemma saattoi viettää pitkiäkin aikoja retkillään, ei kuitenkaan kuukautta pitempään koskaan. Hänen lähdöstään oli kulunut jo kaksi viikkoa. Viikon pidempään kuin Dan seurueineen oli paikalla viettänyt.
Eräänä iltana Dan käveli hieman kauemmaksi heimon asutuksesta. Hän löysi suojaisan metsälammen, jota kehysti kaislat ja lumpeen lehdet, osa rannasta oli kuitenkin raivattu. Dan ajatteli pulahtavansa virkistävälle iltauinnille ja oli juuri aikeissa riisua saappaat jalastaan, kun silmäkulmastaan näki liikettä. Dan nousi ylös ja katsoi ripeästi lähestyvää hahmoa. Mustaan hupulliseen viittaan pukeutunut hahmo kiristi tahtiaan lähestyen Dania. Dan ei tunnistanut saapujaa ja oli aikeissa vetää miekkansa esiin, hahmon kädessä olevasta esineestä singahti säkenöivä valo. Dan tunsi lihastensa jäykistyvän ja menetti vartalonsa hallinnan. Hahmo peitti vartalollaan Danin näkökentän, ja hän tunsi kivun kaulassaan. Dan näki kirurgin veitsen, skalpellin, häntä oli viilletty.
Mies, Dan tunnisti sen äänestä, kertoi olevansa pahoillaan. “Se oli pakko tehdä heti.” mies sanoi. Dan makasi edelleen viittansa päällä kykenemättä liikkumaan ja järkyttyneenä miehen kaivaessa jonkin esineen kaapunsa kätköistä ja operoi tekemänsä haavan kanssa. “Sain sen poistettua.” mies sanoi pidellen outoa pientä metallista sylinteriä sormiensa välissä. Mies kertoi sen olevan varotoimi joka asennetaan jokaiseen “agenttiin”. Se oli yhdistetty lähetin ja räjähde, siltä varalta ettei kaikki sujunut heidän mielensä mukaan. “Sinä Dan olet minun mestarityöni. Poika jota minulla ei koskaan ollut.”
“Minulla ei ole paljon aikaa, mutta sinä olet turvassa.” “Nimeni on Lucas Ruff. Olen mies joka pyysi sinua nousemaan helikopteriin kuusisataa vuotta sitten. Olen korkea arvoinen upseeri joka on yhdessä muiden vanhojen kanssa vastuussa uudenmaailman järjestyksestä. Toisin kuin sinä, olen ollut valveilla koko ajan.” Ruff antoi hupun valahtaa selkäänsä, ja paljasti kammottavan näköiset kasvonsa. Miehellä ei ollut silmäluomia ja iho oli vetäytynyt, paljastaen kellertävän rivin hampaita. “Aika ei ole kohdellut minua yhtä hyvin kuin sinua poikani, älä pelästy. En ole tullut tänne vahingoittamaan sinua.” Dan pakotti katseensa mieheen silmiin ja oli tunnistavansa jotain hyvinkin lempeää miehen katseessa. Dan tunsi järkytyksestään huolimatta olevansa turvassa.
Ruff auttoi Danin istumaan, ja poltti Danin haavan umpeen laserpointteria muistuttavalla esineellä. “Teknologia on kehittynyt aikojen saatossa valtavasti. Olemme seuranneet ihmiskunnan taivalta kiertoradalta, ja meillä on sormemme pelissä sen kehityksessä niin hyvässä, kuin pahassakin.” Dan kuunteli miehen selitystä. Selvästi tällä oli paljon mielellään. ”Ihmiskehoilla on kuitenkin rajoituksensa, ja meidän aikamme alkaa tulla päätökseen. Olemme leikkineet jumalaa. Hyvistä aikeistamme on tullut irvokkaita, ja erimielisyys keskuudessamme on repinyt meitä.”
“Sinä Dan olet minun perintöni ihmiskunnalle. Muutos jonka se ansaitsee. Olen parannellut kehoasi ja mieltäsi kaikin käytettävissä olevin mahdollisin keinoin. Sinuun on kasvatettu paranneltu hermosto. Pystyt käyttämään kaiken aivokapasiteettisi antaen sinulle kyvyn “maagisiin” taitoihin. Olet vahvempi, nopeampi ja pystyt parantamaan itsesi lähes kaikista vammoista. Oikeastaan vain mielikuvituksesi on rajana.” Ruff katseli hermostuneena ympärilleen samalla kun antoi selontekoaan, Dan ei pystynyt kuin kuuntelemaan miestä. Vaikka tunto raajoihin oli palautunutkin, hän vain istui paikallaan. “Profetia on meidän työtämme. Komposiittilasista valmistetut tabletit ovat työkalu millä olemme muihin sivilisaatiohin lähettäneet agentteja varmistaen, että olemme saaneet nukketeatteri hallituksen. Ihmiset ovat itse nostaneet 'valitun' johtoon, antaen meille rajattomat mahdollisuudet ohjailla heitä. Mies jota kutsutaan kuninkaaksi, on yksi meistä, vanhoista. Täällä profetiaa ei ole ollut tarve laittaa täytäntöön.”
“Aikoinaan, kun projektia valmisteltiin, meillä oli kunnianhimoinen suunnitelma paremmasta maailmasta missä ihmiset ja luonto eläisivät rinta rinnan. Oli vain aloitettava puhtaalta pöydältä. Uusi kylmäsota ja sekasorto oli lähtölaukaus projektille, joka oli vain harvoille ja valituille. Maahan jääneitä selviytyjiä autettiin salassa. Heille tehtiin kokeita ja paranneltiin heitä melkein samoin kuin sinua, ei läheskään yhtä kattavasti tosin.” Ruff katseli Dania ihaillen aikaansaannostaan. “Jälkeenpäin he eivät muistaneet mitään. Kokeidemme ja parannusten ansiosta he pystyivät selviytymään karussa maassa, siirtäen työmme tulosta jälkipolville.”
“Muuttujat ja maagit ovat onnistuneiden kokeidemme tulosta, evoluutio jonka ihmiskunta tarvitsee. Aikaa ei ole, minua on varmasti alettu jo etsimään. Kun muut tajuavat minun olevan maassa se on minun loppuni. Erimielisyytemme johtuvat siitä ettemme ole yksimielisiä siitä milloin on aika lopettaa. Meidän ei olisi pitänyt sekaantua politiikkaan ja yhteiskuntaan muuten kuin siinä tapauksessa, jos se johtaisi sekasortoon ja epäjärjestykseen. Nyt me olemme enää vain luomassa sitä. Orjuuttamassa kansoja. Tehden kaikkemme, että kohta olemme taas samassa pisteessä mistä lähdimme. Olen salassa työskennellyt parissasi ja parannellut sinua entisestään. Jo se antaisi minulle maanpetturin leiman. Lähetin sinut tänne niin ettei kukaan huomannut ja nyt sain poistettua sinusta terminaatio- ja seurantalaitteen mitä en voinut aluksessa tehdä aiheuttamatta hälytystä.” Ruff huokaisi sanojensa päätteeksi.
“Joka tapauksessa olen pahoillani että laitan kaiken toivoni sinuun. Se ei ole kevyt taakka kantaa. Olen varma että vanhat välttävät suoraa konfliktia maan väestön kanssa viimeiseen asti. Suunnitelmani onkin, että käytät jo olemassa olevaa suunnitelmaa ihmisten, kansan hyväksi ja teet maailmasta paremman paikan elää. Otat paikkasi valittuna ja teet tästä irvokkaasta kuningaskunnasta kansakunnan, joka työskentelee oman etunsa eteen ilman kenenkään ohjailua.”
“Ihmiskunta on aina tuominnut rotuerottelun ja kansanmurhat. Mielestäni yksi kerta riittää, vaikka se olikin maapallon kannalta pakko tehdä. Nyt jos se sallitaisiin, se olisi ilman minkäänlaista kunniallista päämäärää. Ainoastaan vallan takia. Dan minun täytyy kertoa sinulle kuninkaasta. On tärkeää että...” Miehen kasvot vääristyivät tuskasta ja hän puristi Dania hartioista. Viimeisiksi sanoikseen hän sanoi “Minut löydettiin.” Kaapu valahti maahan entisen upseerin jäännöksien pölähtäessä ilmaan, jättäen Danin jälleen kerran ihmettelemään näkemäänsä ja kuulemaansa. Dan nousi jalkeille, poimi kaavun jonka taskuissa oli jonkinlainen lamautin, skalpelli ja laserkynältä vaikuttava esine. Hän lähti taakseen vilkuillen juoksemaan kohti heidän väliaikaista asuinpaikkaansa. Dan puristi vaatetta käsissään ja pujotteli puiden välistä kohti kalliota.



















5.luku

Komentaja katseli, näytöllään juoksevia lukuja, vakoilusatelliitin lähettämää kuvaa, ja paikannustietoja. Paljon informaatioa, muttei mitään käyttökelpoista. Hän paiskasi raivoissaan pitelemänsä kämmentietokoneen lattiaan, ja huusi muille huoneessa olijoille käskyjä. “On saatava selville mitä Ruff puuhasi ennen lähtöään ja minne hän meni!” Mies karjui.
Joku vanhoista sanoi Ruffin tuhonneen tutkimustyönsä tulokset tarkkaan, muttei vielä osannut sanoa saataisiinko mitään pelastettua, jotta tiedettäisiin minkä parissa mies oli viimeaikoina puuhaillut.
Eversti Ruff oli ollut vastuussa biomekaniikan kehityksestä ja parantelusta. Hän oli suunnitellut keinotekoisen hermoston ihmisruumiseen antaen parannellulle keholle uskomattomat kyvyt. Kaikki aluksesta lähetyt agentit olivat hänen työnsä tulos. Niitä oli lähetty seitsemän, kaikkiaan kymmenestä. Nyt yksi oli kadonnut jäljettömiin, ja viimeiset kaksi oli tehty toimintakyvyttömiksi. Vanhasta euroopasta oli kantautunut huolestuttavaa tietoa että yksi valittu olisi havaittu rajamailla Ranskassa. Vääriä havaintoja oli tehty aiemminkin mutta mies aavisteli, ettei tämä ollut väärä. Se selittäisi kadonneen agentin, muttei sitä miksi Ruff oli miehen lähettänyt. Ruff oli viimeaikoina kritisoinut heidän työtään sanoen, että heidän pitäisi antaa ihmiskunnalle vapaat kädet ilman heidän ohjaustaan. Totta oli se, etteivät he pitkäikäisyydestään huolimatta olleet ikuisia, eivätkä täten voineet ohjailla uutta maailmaa loputtomiin. Sairaudet olivat jo kaataneet osan heistä. Vaikka heidän solunsa uusiutuivat lähes loputtumiin, iän tuomaa rappeutumista ei pystynyt lykkäämään monista yrityksistä huolimatta kokonaan.
Hän oli komentanut miehistöä käymään läpi aluksen ja satelliittien toiminnat siltä varalta, että Ruff olisi tehnyt jotain järjestelmille. Heillä oli vakoilusatelliittien lisäksi järjestelmiä millä saatiin tuhottua sähköjärjestelmät maan pinnalta aiheuttaen niihin ylijännitteitä ja tuhoamalla virtapiirit. Näin estettiin ihmisten toimet turvautua vanhaan teknologiaan, pakottaen heidät luomaan uutta. Sähkö laiskistaisi ihmiset ja ajaisivat heidät toistamaan vääjämättä vanhat virheensä. Moni ajetteli sen olevan liian holhoavaa, mutta se oli toiminut erittäin tehokkaasti tähän asti. Ihminen oli evoluution tuottamien kykyjensä myötä paljon parempi versio vanhasta. He eivät tulisi tarvitsemaan tietokoneita laskutoimenpiteisiin. He pystyisivät siihen ilman teknologisia apuvälineitäkin, kunhan saisivat kulttuurinsa jälleen kukoistamaan. Maahan oli heidän epäonnistuneiden kokeidensa myötä jäänyt vielä niin kutsuttuja “no go zoneja”. Myöskään kaikkea säteilyä ei oltu saatu vielä putsattua. He olivat kehittäneen tavan puhdistaa säteilyä pommittamalla saastuneita alueita matala energisellä säteilyllä, mikroaalloilla, saadeen säteilyn kiihtymään sellaiseen tilaan että se kulutti itsensä loppuun ja muuttui vaarattomaksi. Työ oli kuitenkin hidasta.
Järjestelmissä ei havaittu merkkejä peukaloinnista. Seitsemän agentin signaalit näkyivät eri puolilla maapalloa, ja aluksen kaikki elämää ylläpitävät järjestelmät toimivat kuten kuuluikin.
Kahdeksan aluetta maapallolla, joissa asuivat viimeiset ihmiset, kaiken kaikkiaan noin seitsemän miljoonaa. Väkiluku oli kasvanut vähitellen vuosisatojen kuluessa, ja he saattoivat jo huokaista helpotuksesta. Heidän työnsä oli pelastanut maapallon syövältä, joka oli ihmiskunta liikakansoituksineen, ja luonnonvarojen holtiton tuhlaus. Nyt oli aika rakentaa jotain uutta ja kestävää. Hän varmistaisi että vanhat virheet eivät toistuisi, ja ohjaisi ihmiskuntaa kestävämpään kehitykseen kuin nukkemestari marionettejaan. Hänen olisi pikimmiten saatava yhteys maanpäälle lähetettyyn vanhaan, kuten he itseään kutsuivat. Hän poistui valvonta huoneesta. ja lähti kävelemään tuttuja käytäviä kohti huoneistoaan.
Ovi suhahti hänen perässään kiinni, ja hän istuutui vanhalle nahkaiselle tuolille jota oli paikkailtu useasta kohdin. Hän naputteli tietokoneen näytölle salasanansa, ja näyttö kirkaistui luoden hämärään huoneeseen lisää keinotekoista valoa. Hän antoi koneelle äänikomennon, ja hetken odotettuaan sai yhteyden kenraali Josef Kaplaniin, kuninkaaseen. Kuningas kertoi miten työt maassa etenivät. He olivat jo jonkin aikaa puhdistaneet kansaa ei- kelvollisesta aineksesta.
Ihmisistä joilla ei ollut riittäviä perinnöllisiä vahvuuksia. Joiden aivotoiminta ei ollut kiihtynyt evoluution seurauksena, eikä täten omannut mitään erityisiä kykyjä jotka vahvistaisivat ihmiskuntaa entisestään. Kuninkaan mielestä heikkous lisääntyisi jos sen annettaisiin kasvaa rauhassa. Mies ei täysin allekirjoittanut Kaplanin toimia, mutta he olivat antaneet hänelle vapaat kädet johtaa euroopaksi kutsuttua maanosaa. Muiden kansojen asioihin hänellä ei ollut lupa puuttua. Tulevaisuus näyttäisi olisiko Kaplanin tiukoista toimista enemmän hyötyä, tulisiko tämän maanosan ihmisistä vahvempia. Jos heillä olisi resursseja keinotekoisesti saada superihmisiä enemmän aikaiseksi, kuten agentit, hän tekisi niin, mutta nyt ainoa vaihtoehto oli antaa luonnon ottaa oman aikansa. Kaplan uskoi lujasti metodiinsa rodun jalostukseen. Mies kertoi kenraalille eversti Ruffin petoksesta, ja sanoi Ruffin aktivoineen agentin hänen alueellaan. Vanhat eivät puuttuisi suoraan asiaan, vain varoittaisivat kuningasta jotta tämä tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin. Miehet lopettivat keskustelunsa muodollisiin tervehdyksiin. Vanha mies otti pöytänsä laatikosta pullon erittäin vanhaa Jack Danielssia, kaatoi sormenmitallisen lasiinsa ja kulautti sen kerralla huulettomaan suuhunsa. Hän ei henkilökohtaisesti pitänyt Kaplanista. Kaplan oli riidanhaluinen ja kova tahtoinen. Kaplan oli kuitenkin siellä, missä ei aiheuttaisi heille ongelmia.















6.luku

Dan törmäsi suoraan ison miehen rintaa vasten laskeutuen takamuksilleen. Suuri koura nappasi Dania niskasta kiinni ja nosti hänet jaloilleen. “Taidat olla se josta täällä nykyään kovasti kohistaan. En olisi kuvauksista päätellen arvannut sinua noin pieneksi ja hinteläksi.” mies nauroi. Miehellä kulki vasemmassa poskessaan silmän yli korkealle otsaan ulottuva arpi. Hänen silmäänsä peitti silmälappu, joka oli Danille tutumpi kuvauksista merirosvoista. Papukaijaa ja puujalkaa miehellä ei tosin ollut.
Miehen ainoassa silmässä oli kova katse. Hänenkin silmänsä hehkui, vaikka väriltään se oli tummanruskea. Se olisi ilman hehkua voinut olla aivan hyvin kenen tahansa silmä. Leukaa peitti parta joka entisestään toi mieleen merimiehen. Miehen ääni oli tullut syvältä, ja se herätti vaistomaisen kunnioituksen miestä kohtaan. Mies, jonka Dan arvasi Karhuksi, oli saapunut.
“Minun täytyy löytää muut. Äsken tapahtui jotain merkityksellistä.” Dan sanoi näyttäen kädessään pitämäänsä vaatemyttyä. “Meillä kahdella on asioita selvitettävänä.” Karhu sanoi. “En voi seurata ketään joka ei ole seuraamisen arvoinen. Puolet kansastani on samaa mieltä kanssani, vaikka Mike puolestasi on kauniisti puhunutkin. Jos sinä todella olet valittu, sinä pääset ohitseni enkä minä voi asialle mitään.” Mies sanoi lähettäen Danin ilmaan. Dan pyöri yhtenä jalkojen ja käsien sekamelskana puunrunkoa vasten. Isku vei Danilta ilmat keuhkoista, ja hän yritti saada henkeään kulkemaan. Dan sai todistaa edessään muodon- muutosta joka ei ollut heikkovatsaisille. Henkeään yhä haukkoen Dan nousi ylös ja sai rohkeutta juuri äsken tapahtuneesta keskustelusta. Hän olisi vahvempi, kuin miltä näytti.
Karhun mielessään kuvittelema kohtaaminen ei sujunut kuten hän sen oli suunnitellut. Hän oli suunnitellut ottavansa pojalta luulot pois ja lähettävänsä ihmissaastan takaisin kaltaistensa luo häntä koipien välissä. Poika oli kaiken järjen vastaisesti noussut ensi iskusta ylös, ja heitti häntä kohden yhä kädessään pitelemänsä vaatekappaleen. Vaate kietoutui hänen päänsä ympärilleen, estäen näkemästä, jonka jälkeen hän tunsi kuinka hänen selkäänsä hypättiin. Karhu nousi takajaloilleen ja yritti ravistaa kyytiläisen selästään. Kädet puristivat tiukasti hänen kaulaansa, ja vaate esti häntä hengittämästä. Hän puuskutti kuumaa ilmaa kangasta vasten. Henki ei kulkenut ja Danin kädet puristivat koko ajan tiukemmin.
Dan nousi karhun selästä, joka muuttui hänen silmiensä edessä takaisin ihmishahmoon. Dan heitti alastoman miesvartalon peitteeksi miehen käyttämän, muutoksessa revenneen lanne- vaatteen. Olennoilla oli varmasti valtava tarve neuloille ja langalle, hän ajatteli adrenaliiniryöpyn jäljiltä täristen. Dan nosti kaavun ja katsoi kuinka Karhu alkoi palailla tajuihinsa. Hän ei jäänyt odottamaan oliko mies saanut tarpeekseensa, vaan suuntasi kalliota kohti.
Saapuessaan perille ensimmäiseksi hän näki Rosen “Mitä on tapahtunut?”, Rose kysyi huomatessaan Danin, joka näytti kuin aaveen nähneeltä. Rose oli juuri ollut harjoittelemassa jousella ampumista maalitauluun, joka oli piirretty pystyyn kuolleeseen parimetriseen kantoon. Dan oli kamppailun jäljiltä likainen, ja hiki juovitti hänen kasvojaan. Dan halusi löytää muut, Samin ja Miken ennen kaikkea. Hän kertoisi kohtaamistaan kaikille samanaikaisesti välttyäkseen kertaamiselta, sillä hän arvasi että tätä tarinaa hän joutuisi kertomaan kyllästymiseensä asti. “Tavataan nuotiolla. Olisitko kiltti ja etsisit Samin tai Miken?” Dan jatkoi kohti luolaa tuntien selässään muuttujien kirkkaat katseet.

Sam juoksi nuotiolle seurassaan Fox ja Rose. Sam ja nuori muodonmuuttaja tuntuivat olevan erottamattomia. Ei aikaakaan kun Mike ja Josiekin oli saapunut paikalle. Dan aloitti kertomuksensa odottamattomasta kohtaamisestaan lammella, kertoen siitä kaiken, lukuun ottamatta vanhojen huijausta profetiaan liittyen. Ja jatkoi tapaamiseen Karhun kanssa, jättäen siitä kaiken fyysisen pois. Kertoen miehen säikäyttäneen hänet, ja että he olivat jutelleet vakavasti. Hän esitteli löytämiään esineitä pitäen skalpellin itsellään. Sam halusi lamauttimen Wrenchille tutkittavaksi, ja Josie osoitti kiinnostustaan pieneen laserkynään, mutta antoi sen takaisin hänelle hyödyttömänä. Kaikki kuuntelivat kertomusta hiljaisuuden vallitessa ja selvästi sulattelivat uutta tietoa jota Dan heille oli kertonut.

Paikalle oli saapunut paljon muodonmuuttajia. Jopa Karhukin oli yleisössä. Sam ja Rose tunsivat Danin jo kyllin hyvin tietäen, ettei Dan kertonut kaikkea. He tulivat Danin perässä hänen huoneistoonsa, ja vaativat häntä kertomaan mitä hän tarinastaan oli muuttanut. Sam kertoi profetiasta kuulemansa tiedon, ja miten Karhun kanssa kohtaaminen oli sujunut. Mike astui huoneeseen, ja pahoitteli että oli salakuunnellut. Hänkin oli arvannut Danin jättäneen jotain kertomatta. Hän tunsi Karhun kyllin hyvin tietääkseen ettei jässikän kanssa vain keskusteltu hyvässä hengessä ja sivistyneesti. Mike sanoi että Dan oli tehnyt hyvin muuttaessaan tarinaa, saaden Karhun pitämään maineensa, eikä pitänyt soveliaana että profetian tätä versiota kerrottaisi tämän huoneen ulkopuolella kuin pakosta. He kaikki olivat tästä yhtämieltä.

He palasivat Danin siistiydyttyä nuotiolle ja söivät keskustellen vanhoista, kuninkaasta ja miten heidän tulisi toimia. Mike oli jo aiemmin sanonut ettei hänen heimonsa ollut ainoa muodonmuuttaja ryhmittymä. Hän lähettäisi viestinviejät, kaikki lentämään kykenevät yksilöt mukaan luettuna puolisonsa Minervan, pyytämään kaltaisiaan ryhtymään vastarintaan. Yhdistämään voimansa taistelussa kuningaskuntaa ja kokoajan pienenevää elinympäristöä vastaan. Hän oli aiemmin jutellut Karhun kanssa, ja koko heimo olisi Danin takana.

Sam kertoi kapinallisten vastarinnasta joka nyt saisi entistä enemmän aikaan kun valittu taistelisi heidän joukoissaan. He olivat yhtämieltä siitä, että heidän tulisi kerätä armeija ja ajaa kuninkaan joukot takaisin pääkaupunkiin, ja keräten samalla vapaaehtoisia taistelemaan joukoissaan. He päätyivät ratkaisuun jossa Josie jäisi muodonmuuttajien joukkoon, ja vain muutama muuttuja suuntaisi Samin isän johtamaan turvapaikkaan.
Mike taputti käsiään yhteen, ja sanoi heillä olevan syy riemuun. Hänen äänensä kumisi kallion seinistä kun hän julisti aikojen olevan muuttumassa. Olisi aika kääntää uusi sivu historiassa, ja sen alkamista ei hitto vie jätettäisi juhlimatta, varsinkin kun kaikki vielä oli paikalla. Jälkeenpäin olisi aika laittaa suunitelmat alulle.
Muodonmuuttajat osasivat järjestää kunnon juhlat, se Danin oli pakko myöntää. Heillä oli vahvaa tislattua alkoholia. Musiikin loivat yksikieliset lyömäsoittimet. Ne näyttivät Danista jousipyssyiltä pingottuneen kielensä ansiosta, joka veti soittimen rungon kaarelle. Kaareen oli kiinnitetty kovasta hedelmän kuoresta valmistettu kaikukoppa. Mike sanoi niiden olevan berimbau- soittimia. Naiset ja miehet soittivat soittimiaan, ja isorumpu loi taustarytmin. Soitto ja laulu oli hypnoottista, alkukantaista. Dan kuuli erikielillä laulettuja tarinoita. Viina virtasi, ja ihmiset nauroivat ja tanssivat.
He tanssisivat tänä yönä niin kauan kun jalat kantaisivat. Miehet ja naiset muodostivat pareja. Dan ei ollut uskoa silmiään kun Josie haki vastahakoisen Karhun tanssimaan. Ihmismuodossaankin tämä oli jättikokoinen, ja Josien päälaki ylettyi vain hänen rintaansa. He ilmeisesti kaikesta huolimatta viihtyivät hyvin keskenään. Toisin kuin Sam ja Fox, Josie ja Karhu muodostivat erittäin epäsuhtaisan parin.
Illan kuluessa Dan kuten muutkin olivat jo vahvasti päihtyneet. Liikkeet olivat hidastuneet, ja askel ja puhe tapailevaa. Rose yllätti Danin ottaen häntä kädestä kiinni, ja johdattaen hänet kauemmaksi muista. “Säikähdin sinun ilmettäsi aiemmin. En edes tiennyt kuinka paljon sinä olet alkanut merkitä minulle, vaikka emme ole tunteneetkaan vasta kuin hetken.” Rose sanoi kun he olivat päässeet kallion ulkopuolelle.
Yö oli lämmin, ja kuu valaisi kuin olisi keskipäivä. Rose halusi jaloitella ja pyysi Dania näyttämään lammen joka oli toiminut näyttämönä hänen ja Lucas Ruffin tapaamiselle. He kävelivät jutellen juhlista ja heimon tavoista. Rose palasi aikaisempaan elämään kertoen poikaystävästään joka oli myös ollut metsästäjä. Hän oli kuollut kylässä tapahtuneessa verilöylyssä. Hän sanoi etteivät he olleet rakastavaisia, mutta silti hän jollain tasolla piti häntä läheisenään. He olivat olleet enemmän kuin vähän liian läheiset sisarukset.
Dan kertoi ettei hänellä koskaan ollut pitkää suhdetta. Hän oli perheensä ainoa lapsi. Kertoen alkoholisti isästään, ja äidistään joka joutui tekemään kaiken perheen eteen. Rose pujotteli puiden ympäri laulaen laulua jota laulettiin elonkorjuun aikaan, naisesta jonka mekko ja hiukset olivat heinissä, mutta silti niin siveä. Laulu kertoi myös miehestä joka oli miehekkäin kaikista mutta niin pieni sieltä. Dan nauroi, hän viihtyi hyvin naisen seurassa. Rose kuunteli vihreät silmät säkenöiden kun Dan tapaili tuttua laulua vaihtaen sanat niin että Rosekin ymmärsi.

She's got a smile that it seems to me
Reminds me of childhood memories
Where everything
Was as fresh as the bright blue sky

Now and then when I see her face
She takes me away to that special place
And if I stared too long
I'd probably break down and cry
Rose suuteli miestä poskelle ja kääriytyi hänen kainaloonsa heidän jatkaessaan matkaa lammelle. Saavuttuaan perille Dan taitteli viittansa heille alustaksi, ja he istuutuivat. Kuunnellen heinäsirkkojen ja jossain kaukana huhuilevan pöllön ääntä. Ilmapiiri oli taianomainen. Rose valitti kuumuuttaan, ja aikoi käydä vilvoittelemassa pyytäen Danin liittymään seuraansa. Dan antoi katseensa vaeltaa Rosen vartalolla heidän riisuutuessaan vaatteistaan. Rose kahlasi alasti lampeen polvia myöten ja syöksyi kylmään veteen. Dania oli äkisti alkanut kuumottaa, ja hän juoksi suoraan jääkylmään lampeen. Rose nauroi Danin järkyttynyttä ilmettä, ja roiski käsillään lisää vettä Danin päälle, ikäänkuin hän ei olisi vielä tarpeeksi kylmissään. He antautuivat suudelmalle ja olivat juuri aikeissa nousta ylös jatkamaan toisiinsa tutustumista, kun tuttu ääni keskeytti heidät.
“Jotkut ovat tainneet saada saman idean kuin me!” Sam huudahti. Rose kiljaisi, ja juuri saapunut pariskunta nauroi hieman humalaisen kuuloisina. “Emme katsele jos vaikka päätätte nousta ylös.” Fox sanoi kikatellen. “Meillä on mukanamme lämmikettä jos emme vain häiritse.” Rose nousi lammesta varmistaen etteivät tulijat katselleet. Dan katsoi harmistuneena Rosen muodokasta vartaloa samalla kun nousi lammesta. He kuivasivat itsensä Danin viittaan, ja pukivat päälleen. Sam ja Fox liittyivät seuraan hyväntuulisina ja humalassa kuin ankat. He istuivat vuorostaan Samin mukanaan tuomalle viltille, ja paransivat maailmaa. Sam ja Fox roikkuivat toisissaan kiinni, kun Rose ja Dan tyytyivät vain hymyillen vaihtamaan merkityksellisiä katseita, ja juoden vahvaa juomaa. He viihtyivät toistensa seurassa.
Yö oli jo muuttunut pimeäksi kun salama halkoi taivasta tuoden sateen mukanaan. He keräsivät tavaransa, ja lähtivät yhä hyvissä tunnelmissa kohti kalliota. Sade kiihtyi, ja he vaihtoivat juoksuksi omiin jalkoihinsa kompuroiden. He palasivat kalliolle. Yö oli melkein vaihtunut aamuksi ja väki oli jo vähitellen siirtynyt nukkumaan. Muutama sinnikäs vielä valvoi ja keskusteli hieman liian kovaan ääneen nuotion ympärillä. Musiikki oli vaimennut, ja ulkona jylisevä ukkonen ja sateen ropina rummuttivat kalliota. Dan ja Rose jakoivat vuoteen. Sam ei ollut Foxin tavattuaan viettänyt öitään Danin seurassa. Laitettuaan vaattensa kuivumaan ja kömmittyään turkisten alle he olivat aivan liian väsyneitä muuhun. Dan piteli Rosea sylissään, ja heidän vartalonsa loi lämpöä unen ottaessa omansa.






7.luku

He heräsivät harmaaseen aamuun. Sade jatkui tasaisena muodostaen luolan lattialle pieniä puroja. Rose oli noussut ylös ennen Dania, ja mies heräsi yksin edellisillan mukavat muistot mielessään. Hänellä oli pukeutuessaan vaikeuksia saada housun kaulustaan kiinni. Nuotion yläpuolella oli suuri noesta mustunut kattila, kaurapuuron tuoksusta ei voinut erehtyä. Se oli ollut jokapäiväinen tapa aloittaa aamu täällä. Petoeläimiksi muuttujat eivät, Karhua ja Mikea lukuunottamatta, syöneet puuroaan. He aloittivat päivänsä mieluummin jollain lihaisammalla. He olivat sopineet lähtevänsä pienenä ryhmänä tukikohtaan. Mukaan lähtisi Josieta lukuunottamatta ihmiset. Muuttujista mukaan lähtisi Mike ja Fox. Hän ei kuuleman mukaan pystyisi eroamaan kumppanistaan viimein kun tämän oli löytänyt. Sam virnuili kuin idiootti katsoessaan naista. Dan tahtomattaankin ajatteli saisivatko he kerralla kokonaisen pentueen, siinä kohtaa hymy varmasti hyytyisi. He eivät muutenkaan olleet nähneet lapsia heimon parissa viettämänään aikana. Lapset ja nuoret kuulemma pidettiin turvallisuussyistä erillään kun eläimen vaistot olivat vahvoina, varsinkin nyt kun oli ulkopuolisia. Dan ei tiennyt kumpia suojeltiin, mutta arvasi sen olevan heille parempi. Hevosista kolme olivat valmiiksi satuloitu, ja Harmaa hyppelehti riemuissaan Danin nähdessään.
Seurue oli saanut mukaansa turkiksia, taljat oli kuulemma ihan normaalien eläimien joiden kantaa oli syytä välillä harventaa. Yhden hevosen he jättäisivät Josielle, jos ja kun tulisi tarvetta siirtyä. Ilmeisesti Karhu oli edellispäivän seurauksena muodostanut uuden mielipiteen ihmisistä pitäen kättään Josien hartialla heidän hyvästellessään lähtijät. Mike ja Fox valitsivat eläinmuodon jättäen vaatteensa hevosten kannettaviksi. Sam oli kiintynyt jopa kettuun joka häntä keikkuen loikki mutaisessa maastossa lammikoita väistellen. Mike puolestaan rymisteli menemään vedestä piittaamatta.
Dan oli uudessa elämässään saanut suunnan, ja hänellä oli nyt tarkka päämäärä. Nyt hän tiesi mikä oli. Hän kasvaisi kuvitelmien mukaiseksi valituksi ja loisi rauhan rotujen välille. Sitä ennen hänen kuitenkin oli käytävä kuningasta vastaan. Dan ei tiennyt miten sen tekisi, mutta tekisi kaikkensa saavuttaakseen sen. Hän muisti sanonnan ”Si vis pacem, para bellum.” joka tarkoitti jos haluat rauhan, valmistaudu sotaan.
Matkan teko sujui hitaammin pehmeän maan takia. He saapuivat päivän aikana autioituneeseen kylään, josta oli tullut vain rasti karttaan vähän aikaa sitten. Rose katseli tuttuja maisemia kaihoisasti, miettien palaisiko tänne enää koskaan. Uusi rakkaus kuitenkin piristi hänen mieltään, Danin ratsastaessa Harmaalla hänen vierellään. Se hyöty yhä jatkuvasta sateesta oli ettei hiekka pölissyt. Se kuitenkin loi ankean värin päivään. Edellisen illan juomingit olivat verottaneet kaikkien voimia, ja he pysähtyivät hevostallilla syömään kuivattua lihaa ja ruokkimaan hevoset.
Muodonmuuttujat eivät palanneet ihmismuotoihinsa tauon ajaksi. Fox riensi Samin syliin hakemaan rapsutuksia. Yhteistä kieltä heillä ei ollut, joten Dan joutui harmikseen tulkkaamaan heidän lepertelyään. Aikansa tulkattuaan Dan kyllästyi hellittelyyn sanoen. “Joka tapauksessa, Fox sanoi löytäneensä oikein mukavan kettu- uroksen pellolta, ja tuli vain jättämään hyvästit sinulle, ajatteli sen olevan kohteliasti sinua kohtaan.” Dan heitti. Fox murahti Danille mielenosoituksellisesti, Sam vain nauroi. ”Jos haluatte keskustella kuinka kauniit silmät, ja suuret korvat sinulla onkaan, niin olkaa kilttejä ja tehkää se niin, etteivät muut kuule tai joudu tulkkaamaan.”Dan selitti.
Heidän saatuaan syötyä ja hieman vetristeltyä jäseniään, he jatkoivat matkaa. Harmaalla tuntui olevan loputtomasti asiaa. Lätäköistä, ja siitä miten mukavaa oli sateessa taittaa matkaa. Mikesta se jaksoi valittaa, miten se haisi pahalta, eikä ollut turvallista kulkea moisen pedon kanssa yhtämatkaa. Dan rauhoitteli hevosta sanomalla, että Mikesta tuntui varmasti samalta, eikä tulisi hevosta syömään hajun takia. Harmaa loukkaantui, ja sanoi huolehtivansa tuoksustaan piehtaroimalla mudassa silloin kun siihen pystyi. Se oli kuulemma tarkka hygieniastaan.
He jatkoivat ratsastustaan iltaan saakka, ja lähtivät laskeutumaan jo tutuksi tullutta rinnettä kohti määränpäätään. Ketun häntä vilahteli heidän edellään Miken kuljeskellessa kauempana jonkin mielenkiintoisen hajun perässä. Oli jo yö kun he saapuivat tunnelin suulle. Se oli yhtä hyvin peitossa kuin aikaisemminkin, eikä sitä erottanut ympäristöstään, kuin jos sen sijainnin tiesi. Sam tiesi tarkasti. Hän oli viettänyt paikalla hyvän osan elämästään, ja mielsi vanhan maanalaisen tunnelin kodikseen. Yhdystunnelit olivat aikoinaan liittäneet sairaalan ja kauppakeskuksen sekä muita rakennuksia yhteen.
Muuttujat ottivat ihmishahmon ja pukeutuivat. He eivät olleet hämillään alastomuudesta, mutta Rose ja Dan tunsivat myötähäpeää senkin edestä. Heidän katseensa kohtasivat kun he yrittävät löytää muuta katseltavaa. Sam avasi tunnelia peittävän oven levälleen, ja he sytyttivät soihdut pimeyteen. Dan melkein onnistui sytyttämään omansa, saaden kepin hieman savuamaan. Hän kuitenkin tyytyi sytyttämään yhdessä muiden kanssa tulen Samin soihdusta, jolle tulen teko tuntui olevan arkipäivää. He lähtivät laskeutumaan kohti tukikohtaa. Harmaa sanoi, ettei maanalainen maailma ollut hevosia varten ja nakkeli hermostuksissaan niskojaan.
Tervetulokomitea oli heitä vastassa kun he saapuivat ensimmäiseen isompaan tilaan. Sähkövalo oli kirkas tunnelin hämärän jäljiltä, ja muuttujat joutuivat siristelemään silmiään. Jerome oli tullut poikaansa vastaan nähdessään valvontakameroista heidän saapumisensa. Hän tunnisti nyt välittömästi muuttujat, ja sanoi “Vaikka Dora kertoikin tapaamisesta, ja Samin lähettämä kirje varoittikin ennakkoon teistä, minun täytyy pyytää väki koolle ennenkuin he näkevät teidän silmänne.” Osoittaen sanansa Mikelle ja Foxille. Sam piti kättä suojelevasti Foxin harteilla. Jerome katsoi paria ja hymyili heille hyväksyvästi. Jerome esitteli itsensä Mikelle ja Foxille tervehtien muita tulijoita muutamalla kohteliaalla sanalla.
He jäivät odottamaan Jeromen pyynnöstä. Harjasivat hevoset, tarkastivat niiden kaviot ja antoivat niille ruokaa, ennenkuin ne vietäisiin kaltaisiensa pariin. Sam ja Fox kuhertelivat keskenään, Mike pomputteli seinää vasten löytämäänsä tennispalloa. Dan oli aikeissa kysyä haluaisiko tämä leikkiä nouda leikkiä, mutta hyllytti sitten ajatuksen, terveydelle vaarallisia kysymyksiä mappiin. Sen sijaan hän aikoi yllättää Rosen halaamalla häntä, kun nainen vielä askarteli hevosten parissa. Rose säpsähti kosketusta, mutta nojautui sitten rennosti miehen syliin. Dan suuteli Rosen niskaa, ja ajatteli miten kuitenkin kaikista paikoista ja tilanteesta huolimatta, tämä tuntui jotenkin oikealta, kuin palaset alkaisivat pikku hiljaa loksahtaa paikoilleen.
Wrench saapui paikalle polkien polkupyörää, muille kuin Danille se oli aivan uusi näky. He kerääntyivät pyörän ympärille katsomaan sitä. Dan huomasi, että normaalit pyörän kumit oli korvattu sulattamalla kumia vanteen päälle ja hiottu pyöreiksi. Toimii se noinkin hän ajatteli. Se oli kuluneen näköinen Trek maastopyörä. Wrench esitteli sitä kuin uutta, jota se heille olikin. “Hauska nähdä että pyörä on keksitty uudelleen” Dan naurahti käyttäen kulunutta sanontaa, muut kuittasivat lauseen olankohautuksin.
Yhdystunnelista alkoi kuulua ääniä ja pian Jerome ontui esiin mukanaan Dora ja muita tukikohdan asukkaita, joista osa otti hevoset mukaansa. Toimettomat jäivät ihmettelemään vastasaapuneita. Rose ryntäsi Doraa vastaan ja vanha nainen oli silmin nähden liikuttunut lämpimästä jälleen näkemisestä. Jerome tarkasteli Dania ja Mikea tarkasti, ja sanoi heidän tarvitsevan keskustella. Hänellä oli paljon uutta tietoa kuningaskunnan projekteista, joita oli saanut käskynhaltijan papereista. Lisäksi hänen täytyi saada kysellä odottamasta avusta, jota he saisivat Mikelta ja kaltaisiltaan, mutta se olisi seuraavan päivän asialistalla. Nyt heidät ohjattaisiin lepäämään ja syötettäisiin, jos he niin tahtoisivat. Hän oli jo repinyt suurimman osan ihmisistä valveille keskeyttäen heidän unensa.
Sam nakkasi Wrenchille saamansa tainnuttimen kertoen mitä se sai aikaan, ja pyysi tätä tutkimaan olisiko siitä heille mitään apua. Dan kaiveli viittansa taskuja antaen laserin Wrenchille pyytäen tätä tutkimaan senkin. Wrench sujautti työkaluvyöhönsä molemmat esineet, ja lähti iloisena polkemaan työpisteelleen suurennuslasien ja muiden teknisten apuvälineiden sekaan.
Mike ja Dan majoitettiin samaan tilaan kuin hänet oli aiemmin majoitettu Rosen kanssa, sillä erotuksella ettei huonetta lukittu tällä kertaa. Dan olisi mieluummin nukkunut jonkun vähemmän meteliä pitävän seurassa. Mike kuorsasi ja murisi unissaan. Aamulla heidät saateltiin yhteiseen ruokailutilaan. Paikalla oli paljon ihmisiä jokaisesta ikäluokasta. Mike ja Dan istuutuivat pitkänmallisen pöydän äären, jossa jo istui tuttuja hahmoja. Dora hymyili merkitsevästi Danille, ja Rose punastui huomatessaan äitinsä ilmeilyn. Dan hymyili takaisin nyökätessään tervehdyksen.
Wrench kertoi kuinka oli aloittanut tutkimaan tainnutinta ja kokeillut sitä itseensä maaten loppuyön työpisteensä lattialla. Hän kertoi jatkavansa sen parissa nyt hyvin levänneenä, vaikka päätä hieman kivistikin sen osuessa lattiaan. Sam keskusteli isänsä ja Foxin kanssa. Jerome ilmeisesti kertoi Foxin mielestä jotain hauskaa sattumusta, se ei tosin saanut Samia aidosti nauramaan mukana. Dan söi puuronsa kysyen olisiko saatavilla kananmunia, munakas olisi loistavaa vaihtelua nyt jo tutuksi tulleelle mauttomalle kaurapuurolle. Olihan niitä, se ei olisi kuin järjestely kysymys. Aamu jatkui suihkulla ja Samin kattavammalla tukikohdan esittelyllä.
Se oli valtava. He olivat tehneet paljon töitä raivaten tunneleita ja saaden koneellisen ilmanvaihdon toimimaan ,mitä ilman he eivät pystyisi oleskelemaan maan alla. Tulen teko oli rajoitettu vain tietyille alueille. Sam kierrätti heitä näyttäen generaattorihuoneen, josta tukikohta sai sähkönsä. Se toimi dieselillä jota heillä oli valtavasti. Sairaala oli varautunut pitkään sähköttömään kauteen isolla polttoöljysäiliöllä, joka oli ollut piripintaan täynnä, ja sisällä parkkihallissa oli toiminut huoltoasema. Heillä oli mennyt aikansa saada polttoaine toimimaan, mutta Wrench oli lisännyt siihen jotain mikä palautti sen ennalleen pitkästä varastoinnista. Oli pumppuhuone minkä koneistoon oli tehty muutoksia mahdollistaen puhtaan veden saannin, ja suuri lämminvesivaraaja. Heillä oli toimiva viemäröinti. Wrench ja muut teknikot ei tosin olleet saaneet selville minne käytetty vesi päätyi, mutta se toimi, joten he eivät ajatelleet mokomaa sen enempää. Heidän perustarpeensa ilman ja veden osalta oli toistaiseksi turvattu.
Dan sai oman luotiliivin mutta aseesta hän kieltäytyi. Rose ei huolinut kumpaakaan jousi riitti hänelle, ja liivi vain haittaisi hänen liikkuvuuttaan. He olivat päässeet sotilaiden siipeen kuten Sam paikkaa nimitti. Sinne oli tehty eräänlainen ampumarata, joka oli kovassa käytössä. Dan tunnisti ruudin hajun, se toi hänelle mieleen viettämänsä uudet vuodet, Dan oli aina pitänyt raketeista. Harjoitustila maagin kyvyn omaaville oli seiniltään hieman mustunut. Yhdessä huoneessa oli harjoitusmiekkoja seinustalla, ja toisella seinustalla kokoseinän kattava peili. Dan päätti viettää siivessä niin paljon aikaansa kuin kykeni. Hän aikoi olla valmiina kun taistelun aika koittaisi.
Eläintilat olivat suuret. Heillä oli häkkikanala ja lehmiä, hajusta päätellen myös porsaita. Eläimiä hoiti pääsääntöisesti hieman vanhemmat ihmiset, mukanaan pieniä lapsia. Näin oli huolehdittu myös päivähoidon tarpeesta kätevästi. Hevosilla oli pilttuunsa, ja taisi jossain vilahtaa koirakin.
Dan tapasi suuren pitkäkarvaisen kissan. Sen tehtävä oli yhdessä muiden kissojen kanssa pitää tuholaiset erossa varastoidusta viljasta ja rehusta. Ennenkuin asukkaat olivat päättäneet torjua rotta ongelmaansa hankkimalla muutaman kissan, oli arkipäivää nähdä vilaukselta rottia. Niiden jätökset pilasivat kaiken, ja hajua oli vaikea kestää. Loukuttamalla napattuja villikissoja oli tuotu tunneleihin, ja täällä ne olivat elementissään. Huuruksi esittäytynyt vaalea kissa oli toisenpolven kissoja ja tottunut hyvin ihmiseen. Se pyysi rapsutuksia, muttei liian lujaa. Hieman silitystä, muttei saanut liata hänen turkkiaan. Puski saapasta merkaten hänet jo tavatuksi ja mukavaksi, hajupostia muille kissoille, kissa sanoi. Huuru kertoi myös olevansa ensimmäisenluokan rotanmetsästäjä, joita arvostettiin erityisen paljon kissojen keskuudessa. Pelkästään yhden päivän aikana se oli napannut vain toista tassuaan käyttäen parikymmentä rottaa. Dan arveli kissan olevan pahemman luokan patologinen valehtelija. Dan rapsutteli kissaa vielä hetken ennenkuin he jatkoivat kierrostaan. Kissa maukaisi perään, jos he sattuisivat löytämään kalaa niin etsisivät hänet käsiinsä. Dan lupasi hieman huvittuneena.
Lääkintätiloissa he tapasivat Doran, joka oli asettunut asumaan tänne Josien lähdettyä. Tilaa oli riittämiin ja sairaalan varastoista oli löytynyt varusteita. Dora sanoi yrttitietämyksensä osittain turhaksi, koska lääkkeitä ja sidetarpeita riitti yllinkyllin heidän tarpeisiinsa. Heidän terveyskeskuksessaan oli muutama vakituinen asukas, vanhuksia elämänsä ehtoo puolella. Silloin tällöin tuli käymään laastaroinnin tarpeessakin oleviakin, mutta pääosin oli rauhallista. Dora oli toiminut hänen ikäisensä naisen apuna osastolla, ja he tulivat hyvin toimeen keskenään. Dora ohjasi Danin sivummalle ja piti miehelle puhuttelun. “Teillä taitaa Rosen kanssa olla hieman säpinää”. Nainen tökkäsi hymyillen Dania kylkeen, se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys, ja jatkoi. “Rose pitää sinusta paljon. Hän pelkää antaneensa itsestään väärän kuvan, että hän olisi kevytkenkäinen. Hän tarvitsee elämäänsä jotain pysyvää. En tiedä oletko sinä sopivin vaihtoehto sellaiseen mutta voitko luvata pitää hänestä huolen.” Rose vilkuili naisen ja Danin suuntaan hieman jännittyneen oloisena. “Jos meillä vain on yhteinen tulevaisuus.” Dan huokaisi katsoen Doran olan yli Rosea. “Aika näyttää, aika näyttää.” Dora sanoi vinkaten Danille silmää.
Kierros jatkui valvontaosastolle. Monitoreissa ei sillä hetkellä näkynyt liikettä, ne loivat silti maagisen värityksen tilaan siihen tottumattomalle katselijalle. Siellä oli myös ennalta käyttämätön selli seinään kiinnitettyineen lavereineen, jos sille joskus tulisi tarvetta. Mike murahteli näkemäänsä tyytyväisenä. He jatkoivat matkaa Jeromen huoneistoon, jossa tehtiin yleensä käskynjako. Paikalla oli Jeromen lisäksi kolme muutakin arvovaltaisen näköistä miestä.
Seinälle oli kiinnitetty iso kartta, jonka Dan tunnisti Clarien käyttämäksi. Siihen oli lisätty merkintöjä. Myllynkylän kohdalle oli piirretty rasti. Karttaan lisättiin heimon sijainti Miken avustuksella. Jerome ei tehnyt kaikkia päätöksiä yksin, Mike oli tervetullut neuvostoon päättämään suunnitelmasta joka heidän täytyisi luoda. Jerome oli lukenut kirjeet, ja jutellut Samin kanssa tietäen Danista saman kuin poikansakin. Kirjeistä oli paljastunut kammottavia asioita kuningaskunnan projekteista. Clarienia oli pidetty erittäin hyvin informoituna. Maagi joka oli pitänyt laumaa otteessaan, oli ollut naisen vastuulla. Niiden oli tarkoitus etsiä vastarintaa. Kuninkaalla oli ollut aiheellinen huoli että piileskelisimme maan alla.
Kuningas myös rakentaa raiteita niillä olisi tarkoitus valmistuttuaan siirtää nopeasti joukkoja. Työvoimana he käyttävät orjia, ihmisiä jotka palvelevat ruoka-annosta vastaan lähes tauotta. Se selitti mihin kuninkaan joukot olivat ihmisiä keränneet. Jerome ei joutunut koskaan tekemään tätä työtä. Hän oli sotinut mutantteja ja muita viallisia vastaan kuningaskunnan laajentuessa. Jerome ei täysin ymmärtänyt miten raiteet toimisivat valmistuttuaan. Dan selitti miten aiemmin junat olivat toimineet, miten ne olivat mullistaneet rahtiliikenteen ja yhdistäneet maiden etäisimmät kolkat toisiinsa.
Jerome näytti entistä huolestuneemmalta jakaessaan tietoja mitä käskynhaltija oli heille tahtomattaan jättänyt. Maagit olivat yrittäneet hallita zombeja, mutantteja ja muita viallisia kuten heitä yleisesti kutsuttiin armeijassa. Viallisilla ei vaikuttanut olevan lainkaan mieltä mihin tarttua ohjaillaakseen niitä. Mutantit ja muodonmuuttajat taas mieleltään liian vahvoja. Petoeläimiin se oli onnistunut, niillä ilmeisesti on luontainen halu seurata vahvempaansa. Mike nyökkäsi kuulemalleen.
Clarienin täytyi olla yllättynyt lauman saapumisesta, eikä tiennyt miten niihin suhtautua, ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Sama kohtalo tosin olisi odottanut meitä jos he olisivat onnistuneet, Jerome jatkoi. Tiedonannon jälkeen neuvosto kokoontui. Jerome pyysi Dania ja Mikea jäämään, toivoen muiden löytävän jotain yleishyödyllistä puuhaa. Sam lupasi auttaa etsimisessä.
Neuvosto keskusteli miten muuttujia käytettäisiin hyödyksi. Todettiin, että muuttujat saisivat toimia tiedustelijoina ja toimittaa viestejä vastarinnan välillä. Dan puhui kohtaamisestaan vanhojen kanssa jättäen vanhojen suunnitelman valituista kertomatta. Jerome ja Mike tämän tosin tiesivätkin, muut kolme miestä valpastuivat ja heidän ryhtinsä nousi sitä mukaa mitä Dan sai itsestään paljastetuksi. He pyörittelivät päätään vanhojen osallisuudesta maailmanloppuun, ja miten he yhä yrittivät ohjailla jäljellä olevaa. Heidän vihansa kuningasta kohtaan kasvoi entisestään. He sopivat käyttävänsä Dania “keppihevosenaan” jolla värväisivät joukkoihinsa lisää miehiä ja naisia.
Yksi miehistä vastasi tiedustelusta, ja yhdessä Miken kanssa he siirtyivät muualle. Toinen miehistä oli huollosta vastaava, ja toimi yhdessä Wrenchin ja muiden tekniikkapuolen porukan kanssa. He vastasivat siitä, että kaikki toimi tukikohdassa, ja keksivät jatkuvasti vanhaa ja uutta. Heidän piireissään oli valtava tohina uuden teknologian myötä jonka tulokkaat olivat tuoneet ja kiirehti takaisin jatkamaan työtään.
Kolmas mies vastasi ruuasta ja keräilystä. Hän oli hieman tukeva ja punakka, vaiteliaan oloinen mies. Dan kysyi mieheltä munakkaasta, ja he keskustelivat ruokaresepteistä. Dan kertoi pizzasta, ja mies osoittautui kiihkeäksi kulinaristiksi ja varsin puheliaaksi. Mies kertoi armeijan marssivan vatsallaan, ja kaikenlainen vaihtelu ruokalistaan oli tervetullutta ja suotavaa. Häntä kutsuttiin vain Cheffiksi. Jerome joutui hoputtamaan miehen ulos.
He jäivät kahdestaan huoneeseen. Dan hämmästyi kuinka paljon Jerome muistutti poikaansa. Eleet ja olemus olivat kuin yhdestä puusta. Hän loi luottavaisen olon pelkällä läsnäolollaan. He puhuivat Danin roolista, ja hänen kyvystään keskustella kaikkien puhumaan kykenevien eläinten ja rotujen kanssa, kielestä piittaamatta. Jerome nauroi katketaakseen Danin ja Harmaan keskustelusta kuullessaan ja pyyhki kämmenselällä kyyneliä silmäkulmastaan. Dan kysyi miten voisi päästä harjoittelemaan miekan käyttöä, ja magiikka kiinnostaisi häntä erityisesti. Jerome lupautui henkilökohtaisesti opastamaan häntä. He keskustelivat vanhoista, ja kuinka kuningaskunta oli lähtenyt suistumaan raiteiltaan. He myös puhuivat Danin kasvavasta roolista ja valitun merkityksestä. Jos kuningas olisi vähemmän vaikuttava, he voittaisivat kuningaskunnan puolelleen ilman ensimmäistäkään uhria.
Illalla oli kaikkien mielestä juhla-ateria... Cheff oli tarttunut toimeen ja loihtinut koko varuskunnalle pizzaa. Se oli rapeaa reunoistaan ja täytetty suolaisella makkaralla, juustolla ja tomaatti- kastikkeella. Dan ei ollut maistanut yhtä hyvää pitsaa vaikka oli elänyt pikaruuan keskellä koko elämänsä.
Rose ja Dora jakoivat huoneiston joka sijaitsi sairaalalla. Uusille tulijoille järjestettäisiin tilat parkkitasoilta sitä mukaa kun niitä rakennettiin, ellei halunnut teltassa asua. Huoltomiehet yrittivät järjestää savea. Tilat tiilen polttoon heillä oli sairaalan pohjakerroksen krematoriossa, jossa oli poltettu aiemmin sairaalan biovaarallista jätettä. Wrench oli saanut idean Miken kertoessa heidän reseptinsä tiilien valmistukseen. Samalla he saisivat tuettua vanhan parkkihallin kerroksia.
Sam jakoi huoneensa Foxin kanssa. Se oli järjestetty läheltä hänen isänsä tiloja, eikä hänen tarvinnut majoittua yleisissä tiloissa. Aiemmin se oli tuntunut Samista väärältä, mutta hänen isänsä yritti kasvattaa hänet jatkamaan hänen työtään. Pitämällä pojan mahdollisimman lähellä, antaen silti tälle itsenäisyyttä ja vastuuta omasta huoneistostaan, palveli tätä tarkoitusta hyvin.
Kaikki nuoret viettivät aikaansa keskenään, milloin he seurasivat Danin harjoituksia tai osallistuivat niihin. Milloin kulkivat tiedustelijoiden mukana, tai metsästivät jäniksen. He kävivät ratsastamassa ja kalassa. Viettivät aikaansa tutustuen ja raunioita tutkien. Dan oli osoittanut hallitsevan niin tulen teon, kuin esineiden siirtelynkin. Dan oli niitä harvoja jotka osasivat yhdistää taidot kammottavan tuhovoimaisella tavalla. Jerome kielsi Dania hokemasta Kamehameha mantraansa kun mies harjoitteli kykynsä parissa, siihen tulisi suhtautua vakavasti. Niin miekkailussa kuin painissakin, Dan oli omaa luokkaansa. Danilla oli pohjana hieman Brazilian Jiu Jitsu tunteja, yhdistettynä ne kasvaviin voimiinsa hän oli aikalailla niskan päällä kokoajan. Ei aikaakaan kun Dan huomasi joutuvansa kertaamaan liikkeitään yhä kasvavalle soturi määrälle. Kaikki halusivat oppia tehokkaita kuristus- ja lukkoliikkeitä.
Kesä kului, syksy saapui. Heidän joukkonsa oli paisunut noin tuhanteen. Tiedustelijat olivat värvänneet ihmisiä, ja jopa muutama maanpakoon lähtenyt sotilaskarkurikin vannoi valan vastarinnalle. Danista levitettiin huhuja, ja ne saivat ihmisten yleisen kannan lopulta kääntymään vastarinnan hyväksi. Kuningas vastasi kiristämällä otettaan ulkonaliikkumiskielloilla ja kuoleman- rangaistuksilla petturuudesta. Jokaiseen kylään jossa toimi käskynhaltija, rakennettiin hirttolava ja sitä myös käytettiin. Pelottelu toimi valitettavan hyvin heitä vastaan, mutta vahvisti vastarinnan moraalia. Jos heidän joukoissaan vielä joku olisi epäröinyt kuninkaan pahuutta, se olisi ollut tyhmyyttä. Jotkut valtakunnan asukkaista sanoivat tiukentuneiden otteiden olevan Danin ja vastarinnan syytä, toiset ymmärsivät kuninkaan mielipuolisuuden paremmin. Kansa oli jaettu kahtia. Puolesta tai vastaan.
He olivat kesän aikana tehneet tuhotöitä raiteiden rakentamista vastaan, mutta olivat lopettaneet sen huomatessaan kuninkaan joukkojen piiskaavan orjiaan entistä lujemmin. Sen sijaan he olivat saaneet muutamia vapautetuiksi, ja hoitivat näiden vammat ja yrittivät saada heitä lihomaan muutaman kilon. Kuningas oli vastannut lisäämällä joukkoja, ja vapautusyrityksetkin jouduttiin lopettamaan.
Harjoitukset, rutiinit ja arkiaskareet olivat pitäneet ryhmän nuoret kiireisenä. Rose oli muuttanut Danin uuteen huoneeseen, joka oli valmistettu samaa tapaa noudattaen kuin huoneet kalliossakin. Erona oli kuitenkin Wrenchin asentama valaistus ja Danin haalimat kalusteet. Pelkkien olkien sijasta sänkynä oli kahdelle ihmiselle riittävä rungollinen sänky, johon oli löytynyt vanha joustinpatja jonka Dan oli päällystänyt nahalla. Lopputulos oli oikein miellyttävä, ja patjasta oli tullut heidän kahden lempi paikka, kahdessakin mielessä.
Heimo oli lähtenyt liikkeelle kalliosta, jättäen vanhat ja keskenkasvuiset pitämään huolta asutuksestaan. Heidänkin joukkonsa oli kasvanut viestin viejien värvättyä jokaisesta tunnetusta heimosta sotilaita. Karhu johti heitä rinnallaan Josie, jonka vatsa kertoili iloisesta perheuutisesta. He eivät olleet aikailleet perheen perustamisen kanssa. Mike liittyi heimonsa pariin ja tyytyi toimimaan yhdyshenkilönä heimon ja neuvoston välillä, hän oli ikävöinyt puolisoaan. He pitivät majaa kovia kokeneessa kylässä, päivämatkan päässä tukikohdassa, aloittaen paikalla elonkorjuun vastarintataistelijoiden auttaessa ja ryhmien totutellessa toisiinsa.
Dan oli saanut johdettavakseen pienen ryhmän johon aluksi kuului kuusi sotilasta. Ryhmitystä jouduttiin kuitenkin muuttamaan Rosen saatua tahtonsa läpi ja liityttyä ryhmään. Tämän jälkeen Sam oli joutunut menemään isänsä puheille, koska Fox halusi kuulua samaan joukko-osastoon Rosen kanssa. Lopulta ryhmän koon pysyessä samana Dan joutui jakamaan vastuun Samin, Rosen ja Foxin kanssa. Tämä kuitenkin kävi Danille hyvin, kaikki pelasivat loistavasti yhteen. Ydinryhmän ulkopuoliset, jos näin voitiin sanoa, olivat Ben ja Jerry. Dan yritti muistaa mistä nimet häntä muistuttivat, muttei osannut yhdistää niitä mihinkään. He olivat kaksoset ja yhtä mustia kuin Wrenchkin. He olivat ajelleet päänsä kaljuiksi ja olivat ruumiinrakenteeltaan siroja. Kaksosilla oli telepaattinen yhteys jonka Dan välillä kuuli. Veljekset toimivat yhdessä tarkkaampujaparina, ja heillä oli valtava 50-kaliiberinen kiikarikivääri. He toimivat saumattomasti yhteen, kun toinen kertoi hiljaa mielessään kiikaroimansa kohteen, toinen kiväärin osumalla käytännössä tuhosi sen.
Luodin tuhovoimaa pystyy kuvittelemaan kaavalla, jossa kaliiberi tarkoittaa yhtä tuumaa joka on 2,54 senttiä ja etuliitteen tarkoittavan prosentti kokoa jolloin 50-kaliiberia tarkoittaa 50% tuumasta.
Vastarinnan tarkoituksena oli levittäytyä lähemmäksi, ja vallata alueita ennen talven tuloa. Talvella ei voitu siirtää joukkoja tehokkaasti, jolloin he saisivat aikaa vahvistaa asemiaan, ja saada tukevan jalansijan valtaamissaan kylissä. Heidän tukikohtansa kohteena oli Kaivoskylä, joka sijaitsi heistä lähes kolmensadan kilometrin päässä. Kyläläiset louhivat rautamalmia, jota pääkaupungissa kulutettiin nopeammin kuin sitä kerettiin vuorista lohkomaan. Kylässä oli myös suurehko varuskunta, jossa palveli satoja miehiä. He tekivät noin sadankilometrin säteellä partiointeja ja pysäyttivät matkustajia, pyytäen heiltä matkustus asiakirjoja joita tuli käyttää kiristyneiden sääntöjen vuoksi. Ne keillä ei papereita ollut, otettiin kuuleman mukaan kiinni ja joko hirtettiin esimerkiksi kapinallisuudesta, tai tuomittiin pakkotyöhön.
Talven tuloon oli arvioitu olevan enää pari viikkoa kun neuvosto päätti ryhtyä toimeen. He olivat tarkkailleet Kaivoskylää jo pidemmän aikaa muodonmuuttajien avustuksella, ja tiesivät sotilaiden ja asukkaiden lukumäärän vain muutaman yksilön heitolla. Kylässä asui vakituisesti noin tuhat asukasta joista suurin osa oli työläisiä ,ja noin kolmesataa sotilasta. Tiedusteluista huolimatta he eivät tienneet tarttuisivatko kyläläiset aseisiin heitä vastaan.
Dan ryhmineen oli saanut tehtäväkseen turvata isomman joukon saapumisen iskuetäisyydelle kaupungista. Neuvosto oli valinnut paikaksi helposti puolustettavan tasanteen, jonne olisi kaupungista hyökättävä ylämäkeen. Mahdolliset hyökkääjät olisivat valmiiksi jo uupuneita, ja olisivat helpommin torjuttavissa. Muodonmuuttajalinnut olivat jo aikaisemmin katkaisseet kylän lintupostin. Kylästä ei tulisi linnuntietä lähtemään ensimmäistäkään avunpyyntöä. Suunnitelmia oli tehty pitkin kesää, ja noin tuhannen vastarintataistelijan kokoinen armeija tulisi valtaamaan kylän. Kyse oli vain siitä mikä hinta siitä jäisi maksettavaksi.
Fox puikkelehti syksyisessä maisemassa edellä ja pysähtyi välillä nuuskuttamaan, milloin nenä taivasta kohden milloin maata. Ben ja Jerry tarkkailivat ratsastavien hahmojen kulkua haravoiden kiikareillaan horisonttia. Ryhmä liikkui kuin käärme. Fox edellä kulkien, Dan, Sam ja Rose ratsastaen välissä, kun Ben ja Jerry antoivat tulitukea perästä. Aina kun ratsastajat kulkivat liian pitkälle, jompikumpi kaksosista lähettivät Danin suuntaan ajatuksen pysähtyä. Dan oli opetellut kaksosten avustuksella sieppaamaan ja lähettämään viestejä. Samkin alkoi päästä jyvälle, tosin hän ei saanut kuin etiäisiä. Kyky oli vaikea oppia. Tarkka-ampujat kiirehtivät hieman ryhmän edelle, ja sama toistui. Näin toimiessaan heitä oli vaikea yllättää. Joku rohkeampi olisi voinut sanoa mahdoton, mutta kannatti mieluummin katsoa kuin katua. He olivat matkanneet kolme päivää kun he kohtasivat kuninkaan partion. Viisi miestä pukeutuneena luotiliiveihin ja ratsain. Kaikilla oli vyöllään revolverit ja parilla selässään kiväärit. Fox oli havainnut heidät ensin. Se oli juossut takaisin kertoakseen Danille uusista hajuista kehottaen heitä piiloutumaan. He kaartoivat polulta syrjään ja maastoutuivat. Hevoset olivat opetettu käymään makuulle ja ne tottelivat hienosti. Heidän oli määrä estää partioita saavuttamasta pääjoukkoja keinolla millä hyvänsä. Se tarkoitti, että tänään vuotaisi veri.

Miesjoukko suuntasi suoraan kohti seuruetta. He olivat nähneet tuoreet jäljet polulla ja olivat valppaina. Rose oli kiertänyt pensaiden suojassa miesten tulosuuntaan ja ampui takimmaista miestä nuolella tarkasti lapojen väliin. Kahdelta ensimmäiseltä mieheltä puolestaan katosivat päät punaiseen pölähdykseen, ja kolmannen kaulaan osui tarkasti Samin käyttämä veitsi.Kiväärin jylähtäessä kaukaisuudessa, Dan juoksi jäljelle jääneen miehen ratsun alta viiltäen satulavyön tarkasti auki. Skalpellilla, johon oli tehty paremmin sotilaskäyttöön soveltuva kahva, tönäisten sotilaan satuloineen päivineen maahan. Danille oli muodustunut omituinen tunneside veitseen.
Koko toimituksen alusta loppuun oli kulunut vain muutama sekunti. Mies anoi armoa selällään, päättömät ratsumiehet valuivat velttoina maahan. Dan kuulusteli miestä kysyen milloin he olivat lähteneet, millä asialla ja milloin heitä odotettaisiin takaisin.
Kävi ilmi että he olisivat leiriytyneet näille main pariksi päiväksi, ja olisivat jatkaneet sitten takaisin varuskuntaan. Dan ajatteli sen olevan hyvä, joukkoa ei odotettaisi ennenkuin he pääsisivät perille. He olivat sitoneet miehen ja tämä jäisi ratsujen ja matalaan hautaan saateltujen ystäviensä seuraksi odottamaan vastarinnan pääjoukkoa. Rose juotti miehelle juomaa joka saisi tämän lihakset lamaantumaan, jotta tälle ei tulisi kiusausta lähteä omin toimin harhailemaan. Dan selitti hevosille miten toimia ja nämä suostuivat odottamaan uusia ratsastajia, vastarinnan ratsuväki kasvaisi.
Matkaa kylään olisi jäljellä noin sata kilometriä, ja tiet olisivat tästä eteenpäin parempia mutta myös tarkemmin vartioituja. He olivat varautuneet tähän ottamalla tapaamansa partion liivit, jotta heidät kaukaa nähtynä kuviteltaisiin partiomiehiksi. Loppumatka sujui ilman välikohtauksia ja he pääsivät määränpäähänsä. Dan määräsi kaksoset tähystyspaikkaan, ja toistaiseksi vasta pakon sanelemana saisivat ampua. Kaikki tähyilivät näkymättömistä kylään, siihen johtavaa tietä ja kaivosta. Kylä oli paljon isompi kuin Dan oli ajatellut sen olevan. Rakennukset oli valmistettu muuraamalla kivistä ,joita rinteillä riitti. Katoista hän ei ollut varma, mutta arveli ettei niihin oltu käytetty olkia, vaan ne olisivat tiilikattoja. Kauempana näkyi avolouhos josta nousi paljon savua, tuuli kantoi työn ääniä. Kaupunkia kiersi muurit joiden päällä mahtui kulkemaan. Siinä oli myös teräksestä valmistettu ristikkoportti. Dan huokasi tajutessaan, ettei valloituksesta tulisi helppo jos he joutuisivat käymään suoraan taistoon. Hän oli kuitenkin onnellinen ettei vallihautaa ja krokotiilejä ainakaan vielä oltu kaivettu esiin. He vetäytyivät syömään kuivalihaa, ja yrittivät kaivautua hieman jäiseen ja kovaan maahan, että olisivat edes hiukan tuulelta suojassa. Tulta he eivät uskaltaneet sytyttää. Yöt he nukkuivat tiivisti saman turkin alla, lukuunottamatta kaksosia. Ben ja Jerry olivat löytäneet hyvän tähystyspaikan eivätkä halunneet poistua sieltä. He pärjäisivät kyllä, ja varoittaisivat jos jokin muuttuisi.
Kesti vielä kaksi vuorokautta kun pääjoukko saapui. He olivat onnistuneet matkaamaan ilman hälytyksiä, ja aikoivat jo samana yönä vallata kylän. Suunnitelma vaikutti hyvältä. Muodonmuuttajat avaisivat portit yöllä päästäen muut sisään. He yrittäisivät saada mahdollisimman paljon vankeja sotilaista, ja koittaisivat avata heidän silmänsä talven aikana. Dan tapasi Miken ja Karhun. Heidän motivaationsa oli korkealla. ja muuttujat olivat maalanneet kasvonsa valmistautuen omalla tavallaan yönkoitokseen. He tarinoivat soturien legendoista aina ennen taistelua, uskoen saavansa osan legendaa liittymään taisteluun. Tällä kertaa ei kuitenkaan pidettäisi ääntä kuten normaalisti.
Ihmiset valmistautuivat eri tavoin. Osa nukkui rauhassa viittansa tai turkiksien välissä, jotkut teroittivat aseitaan tai öljysivät kivääreitään. Dan rauhoitteli joitain miehiä jotka olivat menossa ensimmäiseen taisteluun. Heidät tunnisti maanisesta katseesta. Jotkut heijasivat päkiöidensä varassa ja puhelivat hiljaa itsekseen. Danista tuntui ajoittain siltä että olisi voinut liittyä seuraan. Perhoset vatsassa saivat jännityksen aallon välillä kulkemaan varpaista niskaan asti. Dan tapasi Jeromen yhdessä muiden kanssa ja sai ohjeet yölliseen operaatioon. Hän jakoi ohjeet mielessään kaksosille. Hänellä olisi vielä aikaa odotteluun, sen ajan hän haluaisi viettää Rosen kanssa turkisten sisällä vain pidellen naista. Ja niin he tekivätkin.
Tuuli puhalsi ja kantoi talven ensimmäisiä lumihiutaleita värjäten maisemaa vaaleaksi. Taivaalla oli muutama pilvi, tähdet näkyivät selvästi ja kuu loi maisemaan varjoja. Näky oli kuin mustavalkoisesta valokuvasta kun muuttujat lähtivät matkaan. Miehet kyyristyivät harjanteen partaalle valmiina ryntäämään muurille heti kun vartijat olisi saatu raivattua.








8.luku

Mies katseli mustan kaapunsa varjosta aikaansaannostaan. Kaunis goottilainen arkkitehtuuri oli kukoistuksessaan ja räystäillä vartiota pitivät jos jonkinlaiset kivestä veistetyt otukset. Kengän- pohjat kopisivat vasten kivettyä jalkakäytävää, ja läheisestä myyntikärrystä leijaili kastanjan tuoksu. Suihkulähteestä oli katkaistu vesi ettei pakkanen vahingottaisi maanalaisia vesiputkia, pieni virtaus sinne jätettäisiin jäätymisen estämiseksi.
Mies nappasi pussin paahdettuja herkkuja kärryistä, myyjä kumarsi sanomatta sanaakaan. Hän oli pukeutunut kuninkaallisen maagin kaapuun eikä tulisi siten millään tavalla häirityksi. Hän käveli pitkin kaupunkia ja katseli ihmisiä heidän kiirehtiessään askareissaan. Mies hymyili katsoen ihmisvilinää samalla nauttien kastanjoistaan. Hänen mielestä toimettomuus oli syntiä ja ihmisluonnon vastaista. Vaikka hän oli unohtanut jo aikaa sitten miten ihmisenä eletään.
Miestä askarruttivat asioiden saamat käänteet. Ne ärsyttivät häntä samalla tavalla kuin joku olisi puhunut ruoka suussaan tai mässyttäisi sitä. Hän ei ollut huolissaan, vaan oli jo tarttunut toimeen. Hän oli ahkera, ei hetkeäkään toimettomana, aikataulut, säännöt ja lait, olivat hänen käsikirjoitustaan. Hän jatkoi kierrostaan, ja katsoi kuinka viimeisen päälle hienoissa univormuissaan kulkevat kuninkaanpartion miehet marssivat virheettömästi ja pitivät moraalin korkealla. Suurelle aukiolle tullessaan hän huomasi kuinka joku oli juuri saamassa maksimaalista rangaistustaan, varmasti aiheesta. Hän oli mielissään kuinka säntillisesti hän oli saapunut paikalle hetkeäkään turhaan hukkaamatta.
Mies kiirehti väkijoukon läpi joka antoi tietä tulijalle kuin tällä olisi rutto. Mies pysähtyi eturiviin eikä edes huomannut pudottaneensa herkkupussinsa. Hän oli vaatinut ettei tuomittujen kasvoja saisi peittää, jotta kaikki näkisivät kuka oli toiminut valtakuntaa vastaan. Uhrin ystävät ja perhe saisi samalla oman häpeä rangaistuksensa. Tämä oli kuitenkin syynä pienempi, hänen oma tarpeensa oli käskyn takana. Hän halusi nähdä kuinka tuomittujen silmistä katoaisi elämä. Sitä hän oli tullut tänään katsomaan eikä joutunut pettymään kun hirttolavan luukku paukahti auki.
Hän oli onnensa kukkuloilla kun kapinallissian niska kesti pudotuksen ja jäi hitaasti tukehtumaan liian lyhyeen köyteen. Mies heilutti jalkojaan epätoivoisesti. Miehen silmät pullistuivat päästä, hänen ruuminsa painon kiristäessä silmukkaa. Kuningas huohotti nautinnosta ja hänen etumuksensa oli pullistunut. Kaapu peitti hänen miehuutensa ja irvokkaat huulettomat ja silmäluomettomat kasvonsa. Josef Kaplan ei ollut saanut pitää nenäänsäkkään taudin, jota ikääntymiseksi kutsuttiin, runnellessa hänen ruumistaan.
Kosmeettisista vaivoistaan huolimatta Kuningas tunsi saanensa juuri riittävästi virtaa esityksestä. Hän olisi valmis suunnittelemaan valtakuntaansa vaivaavaa vitsausta vastaan. Hän oli alkanut rakentamaan kaupunkiaan jo sata vuotta sitten, eikä luopuisi vallasta helpolla.
Mies kulki hieman ripeämmin takaisin palatsille kuin oli sieltä tullessaan kulkenut. Hän tapaili Wagnerin Ride of the Valkyrie teosta, jossa valkyriat juuri saattelivat kuolleita sankareita Valhallaan. Viheltämään hän ei enää pystynyt, joten tyytyi hyräilemään hiljaa. Palatsin vartijat eivät reagoineet mitenkään hänen kulkiessa avonaisista porteista palatsin pihamaalle. Portit olivat aina auki kun hän ei ollut palatsissa, hänen ollessa paikalla ne kuitenkin pidettiin suljettuna. Hän mietti mihin oli laittanut kastanjansa muttei niitä sen enempää kaipaillut. Hänen täytyisi johtaa upseereitaan ja saada jo pitkään kaivattua informaatiota. Hän oli saanut kesän alussa erittäin epämieluisan puhelun taivaalta, eikä hänen yrityksensä saada tietoa mitättömästä paikasta nimeltä Myllynkylä ollut onnistunut. Nyt jos hänelle ei olisi antaa kaivattua tietoa olisi aika nimittää uusia upseereita ikävästi luotamme poistuneiden tilalle.
Selonteko alkoi kuten se oli aina alkanutkin. Kuningas tunnisti jokaisen upseerin ja yhdyshenkilön, olihan hän heidät itse nimittänyt. Silti hän pakotti pitämään nimenhuudon, eikä puhutellut ketään nimellä. Hän käytti arvonimiä kuten majuri, kapteeni tai maagi. Kaplanin mieliala oli noussut aluksi entisestään, rataa oli saatu rakennuttua kesän aikana vastoinkäymisistä huolimatta tavoitteisiin asti. Jo ensi kesänä kulkisi juna mantereen poikki. Veturien rakennuksessakin oli edistytty, ne olivat höyrykäyttöisiä ja tarvitsivat toimiakseen valtavasti hiiltä, kuten ne oli teollistumisen aikakaudella aiemminkin tarvinneet.
Maagit olivat muodostaneet erittäin tehokkaan yksikön, joka ohjaili aiemmin ihmisille vaarallisia villipetoja. He pystyivät käyttämään laumoja lukemattomilla tavoilla. Muodostaakseen terroria omiin kansalaisiin ja jäljittääkseen kapinallisia. Pedot olivat jopa osoittautuneet sotilaskäyttöön käyviksi, rajamaita oli saatu tehokkaasti siivottua viallisista. Maagikaan ei tuntunut väsyvän lauman hallinnasta, kun kyvyn kerran oli oppinut se kävi vaivattomasti.
Kaplanin tunnelman latisti tieto että lähes kaikkiin läntisiin kuningaskunnan osiin oli menetetty yhteys. Yrityksistä huolimatta viestit eivät olleet menneet perille enää noin kuukauteen, eikä mitään tietoa ollut kertoa mikä katkoksen oli aiheuttanut. Viikko sitten lähetetyistä joukoista huolimatta ei näin pian saanut informaatiota. Joukkojen liikkuminen tulisi olemaan hidasta talven saapumisen jälkeen. Hän kaipasi menneitä, miten tieto oli liikkunut nopeasti ja kaikki tieto oli vain muutaman klikkauksen päässä.
Ilmasto oli vuosisatojen aikana muuttunut. Napajäätiköt olivat vallanneet itselleen lisää elintilaa. Joidenkin Vanhojen tutkijoiden mukaan maapallon vaappuminen oli rauhoittunut napajäätiköiden painon lisääntymisen myötä, ja tehneet vuodenajoista ennustettavampia.
Oli miten oli, talvet olivat nykyään ankarampia, kylmiä ja runsaslumisia. Niihin oli varauduttava hyvin, ja pakkasjakson aikana liikkuminen saattoi olla hengenvaarallista tavalliselle ihmiselle. Hänen sotilaillaan oli kaikilla tulen teon kyky ja pystyivät raivaamaan helposti lunta syrjään, he pystyisivät pitämään huolen itsestään.
Kuningas mietti olisiko kapinalliset niin runsasjoukkoisia ja määrätietoisia, että he kykenisivät käymään laajamittaiseen hyökkäykseen häntä vastaan. Niin oli oletettava, olisi typerää olla varautumatta pahimpaan. Yksi upseereista nosti esille saman ajatuksen, mies ei ollut tyhmä, mutta röyhkeä hän oli tuomalla esiin ajatuksen joka saattaisi murentaa heidän joukkojensa moraalin.
Kaplan käski miehen kerätä kolmensadan miehen kokoinen armeija maageineen, ja lähteä välittömästi katsomaan niin kauas etelään kunnes meri tulisi vastaan. Perustavan rannikolle uuden asutuksen, ja hän odottaisi raporttia ensivuoteen mennessä. Olisi ollut haaskausta tappaa mies niille jalansijoilleen, silti Kaplanin teki mieli kuristaa miehestä elämä ja katsella hänen silmiinsä kun ne lasittuisivat. Hän värähti ajatuksesta. Kuningas kysyi ”Olisiko kellään muulla yhtä loistavia ajatuksia?”, mutta kellään ei ollut.
Hän kertasi käskyt, sotilaita ja maageja oli värvättävä lisää. Ikärajaa laskettaisiin vuodella tai jopa kahdella, niin koulutuksen aloittamisessa, kuin aseisiin tarttumisessa. Raiteiden rakentaminen keskeytettäisiin talven ajaksi, ja resursseja suunnattiin valheellisen valitun löytämiseksi ja tämän vangitsemiseksi. Oli luultavaa tämän piileskelevän kapinallisten kanssa. Hän odottaisi tietoja partioilta heti kun niitä oli antaa, hän kirosi mielessään jos hän vain olisi aloittanut raiteiden rakentamisen aikaisemmin talven tuomaa ongelmaa joukkojen siirtelyssä ei olisi. Hänen pitäisi kovettaa itseään entisestään, sen hän myös päätti tehdä.
Kokous oli päättynyt. Muiden poistuttua mies laskosti kaapunsa tarkasti siihen tarkoitetulle selkänojattomalle istuimelle. Hän avasi suuren mustan pianon, flyygelin kannen joka peitti koskettimia. Piano oli säilynyt maailmanlopusta yllättävän kevyin vaurioin ja se oli kunnostettu hänen toiveitaan noudatten. Mies haki koskettimista korkean nuotin ja istuuntui pianon ääreen. Palatsin sisätilat täytti Mozartin piano concerto no:21:n sävelet.






9.luku

Mike juoksi pitkin muurin harjaa hampaat veressä ja aistit tylsinä tappamisesta. Peto miehessä nautti tappamisesta pelottavan paljon. Muuttujat olivat tehneet työnsä ja onnistuneet avaamaan kylän, tai pikemminkin kaupungin portit, vastarinnan taistelijoille. He olivat hoitaneet hommansa nopeasti, tehokkaasti ja ennen kaikkea hälytystä aiheuttamatta. Vastarintataistelijat juoksivat avonaisesta portista kaupunkiin ja levittäytyivät asutuksien oville pääjoukon suunnatessa kohti varuskunta parakkeja.
Varuskunnalla oli omat muurinsa, pitäen sotilaat yhtä lailla sisällä, kuin ulkopuoliset ulkona. Muuria korkemmalla seisoi vartiotorneja, joiden vartijat olivat viimein havainneet kylän kaduilta ja kujilta lähestyvän vaaran. Vuoren rinteiltä kaikuna soiva sireeni, joka kampea pyörittämällä ilmoitti lähestyvästä vaarasta herätti myös kaupungin asukkaat. Heidät oli havaittu.
Ensimmäinen laukaus ammuttiin. Se kaatoi ratsailla olleen vastarinta taistelijan, osuen säälittömän tehokkaasti suoraan otsaa, tämän huutaessa käskyjä vastuullaan oleville sotilailleen. Kuolema, sen turhuudesta huolimatta aiheutti ainakin sen, että ratsuista luovuttiin nopeasti. Hevoset jätettiin peloissaan ihmettelemään veristä näytöstä.
Tulipallot loivat yöhön välkehtivän taustavalon. Ne lennättivät taistelijoita puolin ja toisin liekehtivinä, tai onnekkaiden vain savutessa hieman. Muuria kehystävät tornit paloivat pian kuin jätkänkynttilät, kaatuen tulen järsiessä niiden tukirakenteet. Muuriin oli taikuudella räjäytetty noin kymmenen metrin levyinen aukko josta sotilaat kiirehtien levittäytyivät varuskunnan pihalle, jossa oli tilaa pitää loputtomia järjestäytymisharjoituksia.
Yöunilta herätetyt, huonosti varustautuneet kuninkaan sotilaat alkoivat hylkäämään mukaansa tarttuneita kivääreitä ja revolvereja, nostaen kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. Vastarintataistelijat käyttelivät Wrenchin valmistamia tainnuttimia, jotka tosin nyt vaativat kontaktin kohteeseensa, silti tehokkaasti lamauttaen kuninkaan sotilaat. Joku tekniikasta enemmän tietänyt kertoi alkuperäisessä tainnuttimessa olleen tavattoman korkeaa teknologiaa. Sitä ei oltu onnistuttu kopiomaan, kuuleman mukaan alkuperäisessä oli hyödynnetty ”valokapselointia”, joka terminä oli täysin vieras Danillekin. Sähkölataus vangittiin valon sisälle ja se vapautti sähkön osuessaan johonkin mitä valo ei läpäissyt.
Ilmassa tuoksui sähkö, ja tukahtuneet ähkäisyt täyttivät yön vastarinnan tainnuttaessa vankejaan. Se oli välttämätöntä, sotilaiden osatessa kanavoida tulta he olisivat vaarallisia aseistautumattominakin. Meteliin havahtuneet asukkaat pyrkivät ulos asumuksistaan mukanaan jotain kättä pidempää, heidät kuitenkin ohjattiin hellästi takaisin. Vastarinnan pyytäessä asukkaita odottamaan sisällä että vaara tilanne olisi ohi. Useimmat tottelivat ilman väkivaltaa, loput tottelivat väkivallan jälkeen. Sinä yönä ei kuollut ainoakaan kylän asukas.
Aamun mennessä varuskunnasta oli tehty vankileiri, aseet olivat kerätty talteen ja upseerit erotettu sotilaista. Muodonmuuttajat vartioivat. Heidän silmiensä alkukantainen hehku sai rohkeimpienkin karkumatkaa suunnittelevien aikeet muuttumaan. Kylä joka osoittautui erittäin elinvoimaiseksi oli säilynyt ehjänä lukuunottamatta aivan varuskunnan lähellä olevia taloja, joihin kuninkaansotilaiden harhautuneet tulipallot olivat aiheuttaneet vaurioita. Ainoatakaan eläintä ei ollut vahingoitettu. Hyökkäys oli ollut onnistunut. Vain viisikymmentä miestä oli kuollut kuninkaan joukosta ja puolet vähemmän vastarinnasta.
Dan halasi Rosea katsellen rinteiden välistä nousevaa aurinkoa ja suudellen naista päälaelle. Rose oli taistellut yhdessä ryhmän muiden jäsenten kanssa Danin rinnalla. He eivät olleet aivan eturintamassa, vaan ehtivät varuskunnan pihalle ensimmäisten jo antautuessa. Vastarinnan parantaja käveli Dania kohti tarjoten palveluksiaan, Dan ohjasi eleellä vanhan naisen toisaalle. Aamu oli kylmä ja raikas, kerrasto piti kuitenkin pahimman kylmyyden pois Danin iholta, Rose piti loput.
Kun varuskunta oli saatu kukistettua kävi ilmi että ihmiset olivat pääsääntöisesti olleet vain orjatyövoimaa. Heitä oli valvottu niin muurilta käsin kuin tarkkailtu pöytäpuheita. Ainoa keino välttää rangaistus oli tehdä työnsä nurisematta ja ylistäen kuninkaan tarjoamaa suojaa. Jotkut alkoholista rohkaistuneet ja olosuhteita kritisoineet kyläläiset oli ruoskittu. Joku oli jopa hirtetty jotta kuninkaan määräämää hirttolavaa päästäisiin kokeilemaan käytännössä. Kyläläisiä ei ollut vaikea saada liittymään vastarinnan puolelle, viimeistään kuullessaan Danista heidän taistelutahtonsa oli huipussaan.
Entiset työntekijät valvoivat mielellään töitä louhoksella, jossa kuninkaan sotilaat viettivät nyt päiviään. Taikuuden käyttö oli heiltä kielletty. Niskuroinnista rangaistiin yhtä kevyesti kuin heitä itseään oli rangaistu. Kolmipäinen ruoska viuhahti tiuhaan liian ylpeäksi käyneen vangin suuntaan, osuen selkään tai jaloille. Töitä tehtiin nyt, jotta vangeilla olisi muuta puuhaa kuin tehdä suunnitelmia. Upseereita pidettiin hereillä ja heitä kuulusteltiin taukoamatta. Varuskunnan kirjanpito otettiin talteen ja sen varat. Uusia kauheuksia ja tavallisen kansan kaltoinkohteluita paljastui kokoajan enemmän. Kuninkaansotilaat olivat kuin heidät olisi aivopesty, ja niin taisi ollakkin. Nuorimmat oli otettu armeijan riveihin jo lapsina, ja heidät oli opetettu ylenkatsomaan ihmisiä joille ei ollut kehittynyt mitään uusia kykyjä, tai ne olivat niin heikkoja ettei niillä ollut käytännön merkitystä.
Jerome oli järkyttynyt miten ennen niin kunniallinen ammatti oli muuttunut noudattamaan sadistisen kuninkaan jokaista mielenoikkua. Hän ei tiennyt miten itse olisi pystynyt palvelemaan joukossa, jos hän ei olisi menettänyt jalkaansa.
Neuvostosta oli jäljellä vain Mike ja mies joka vastasi aikaisemmin tiedustelusta tukikohdassa. Muut olivat jätetty pyörittämään arkea tukikohtaan, josta nyt oli huoltoyhteys Kaivoskylään. Mies oli rakenteeltaan urheilullinen, eikä jo korkea ikä näkynyt hänestä ulospäin harmaita hiuksia lukuunottamatta. Sotilaat pitivät Artsista, joka nimestään huolimatta ei ollut pisaraakaan taiteellinen. Dan oli otettu Samin kanssa mukaan neuvonpitoon jossa päätettiin kylässä tehtävistä muutoksista, ja siitä milloin tulisi lähettää tiedustelijoita ja viestejä muihin vastarinnan tukikohtiin. Tähän mennessä jokainen tukikohta olisi jo aloittanut hyökkäyksen kuningaskuntaa vastaan.
Tiedustelijat lähtivät viestiensä kanssa matkaan neuvonpidon jälkeen.
Hyökkäyksestä oli kulunut viikko, ja talvi oli saapunut. Varuskunnan muurit oli rakennettu uusiksi, ja kylän arki oli asettumassa uusiin uomiinsa.
Dan ja hänen ryhmänsä oli pyydetty asumaan kylässä toimivaan majataloon, heiltä ei huolittu rahaa. Korvauksena kävi vastarinnan tarjoama suoja, ja muut tarvikkeet joita jaettiin tarvitsijoille. Varuskunnan alueella oli tilaa yllinkyllin vaikka sinne oltaisiin tuotu koko tukikohdan väki. Paikka oli joskus ollut kuningaskunnalle erittäin tärkeä raja-asema ja sotilashenkilökuntaa oli vähennetty sitä mukaa kun raja oli siirtynyt kauemmaksi ja kylä oli jäänyt sisämaahan.
Majatalo oli kolmekerroksinen. Alin kerros oli koko talon kokoinen avoin tila. Ylempiä kerroksia, jotka oli lohkottu huoneiksi, esti antautumasta maan vetovoimalle teräspalkit jotka sojottivat pystyssä pöytien lomassa. Majatalossa oli pitkä taidokkaasti veistetty baaritiski, elävää musiikkia ja lämmin tunnelma, joka oli nyt paljon vapautuneempi kuin aikaisemmin oli ollut. Sinne oli mukava tulla pakoon kylmää ja punomaan kapinallisten juonia.
Dan oli löytänyt vanhan shakkipelin ja opetti sitä kaikille halukkaille, heitä riitti. Danin yllätykseksi kaikista ihmisistä Rose osoittautui parhaaksi pelaajaksi, tai ainakin oppi pelin nopeimmin. Ei aikaakaan kun Dan joutui kaatamaan kuninkaansa luovutuksen merkiksi. ”Harjoittele vain kaatamaan kuningas.” Rose vitsaili.
Vankien joukossa kulki vastarintaan liittyneitä entisiä kuninkaan sotilaita jutellen kaikkien kanssa joilla jotain kysyttävää oli. Kävi ilmi että monelta oli silmät auennut jo aikaisemmin mutta ryhmäpaine oli ajanut heitä jatkamaan kauheuksia. Upseerit olivat rankaisseet sotilaita jotka kyseenalaistivat kuninkaan määräykset. Moni oli valmis taistelemaan vastarinnan riveissä, kysymys oli ainoastaan pystyikö heihin luottamaan, kaikkia ei vannotut valat sitoisi. Heillä ei ollut ainoatakaan ihmistä joka pystyisi lukemaan mieliä. Kuningaskunnalla kuulemma nykyään oli, tai sitten se oli taidokasta bluffia. He joutuisivat luottamaan intuitioonsa kun päättäisivät vankien kohtalosta.
Aika kului hitaasti, tai siltä Danista ainakin tuntui. Kylä oli rakennettu tiiviisti ja kaikki tunsivat toisensa. Dan ei pystynyt ottamaan paikassa askeltakaan kun joku jo oli ylistämässä häntä ja toivovansa Danin tekevän kuninkaalle mitä mielikuvituksellisempia asioita. Dania askarrutti etenkin ihmisten lukumäärä jotka toivoivat Dania tunkemaan erittäinkin suuria esineitä kuninkaan takapuoleen. Dan sanoi tekevänsä parhaansa, ja kertoi kysyjän olevan erittäin tervetullut auttamaan toimenpiteessä.
Dan ei muistanut että talvet olisivat hänen aikanaan olleet yhtä runsaslumisia kuin ne nyt olivat, vaikka he olivat paljon etelämmässä kuin Dan oli asunut. Ihmiset tekivät paljon enemmän yhdessä asioita kun tietokoneita ja muita tekniikan saavutuksia ei ollut. Lumesta oli sen jatkuvasta luomisesta huolimatta ihmisille paljon iloa.
He kuluttivat aikaa ryhmänä paljon. Laskettelivat, rakensivat lumesta ukon silloin tällöin ja jopa innostuivat lumisotasille. Sam tosin huijasi lumisodassa, hänen tarkkuutensa oli liian ”taianomainen”. Fox vihjasi Samin nukkuvan pian yksinään ja hänen tarkkuutensa herpaantui silmiinpistävästi. Kaksoset viihtyivät omissa oloissaan, eikä heitä aina saanut mukaan ”Joutavaan ilakointiin” kuten he asian ilmaisivat. Varuskunnasta löytyi niin paljon suksia ja sauvoja ettei kukaan enää ihmetellyt sitä miksei rinteellä kasvanut puita. Vaikka ne olikin valmistettu muualla ja tuotu tänne. Niistä oli partioille korvaamaton apu, kun he lakanaan verhoutuneena suihkivat tiedustelemassa hyökkäyksen varalta. He tiesivät että kuningas ei jättäisi kylän menettämistä kostamatta. Olisi vain ajan kysymys milloin kuninkaan joukot saapuisivat. Toivottavaa oli että kuningas joutuisi jakamaan joukkonsa niin moneen ryhmään, että vastarinnalla olisi mahdollisuus puolustautua.
Dan ja Sam olivat kehitelleet suunnitelmaa että väärentäisivät ryhmälleen matkustusasiakirjat varuskunnan käskynhaltijan huoneesta löytämiensä tarvikkeiden avulla, ja suuntaisivat edeltä tiedustelemaan pääkaupunkiin,miten asianlaidat todellisuudessa olivat. He esittivät suunnitelmansa niin ryhmälle kuin neuvostollekkin, ja lopulta olivat yhtämieltä että se kannatti toteuttaa. Jerome oli aluksi yhdessä Artsin kanssa ajatusta vastaan, mutta tulivat vakuutteluista toisiin ajatuksiin. Dan olisi paremmassa piilossa Kings townissa kuin täällä. Sitäpaitsi Danille oli kasvanut hiukset ja pieni parta. Mies ei muistuttanut juurikaan haalarihahmoista nuorukaista. Kuninkaan joukot eivät osaisi yhdistää Dania profetiaan. Dan ja ryhmä palaisivat keväällä takaisin ja kertoisivat mitä olivat saaneet selville.
He matkustaisivat mahdollisimman kevyesti, ottaisivat käsitöinä tehtyjä veitsiä ja turkiksia valuuttaa jonka he olivat takavarikoineet varuskunnasta ja esiintyisivät kauppiaina. Ryhmä muodonmuuttajia oli jo matkannut edemmäs valtakuntaan siten, että muodostivat väliasemia etulinjan kanssa, se nopeutti vastarinnan keskinäistä viestittelyä. He olivat saaneet tietoa kahdesta muusta onnistuneesta hyökkäyksestä, kolmannesta ei oltu saatua vielä viestiä, se oli pohjoisin kylä minkä he olivat valinneet kohteeksi. Dan muisteli että se olisi sijainnut vanhaan aikaan Belgiassa Englannin kanaalin välittömässä läheisyydessä, muttei ollut aivan varma. Välimatkakin saattoi selittää, ettei viestiä oltu vielä saatu mutta jopa jokainen tunti mikä kului kertoili omaa tarinaa hyökkäyksen epäonnistumisesta.
Dan ryhmineen aikoi ottaa määränpääkseen lähimmän tälläisen väliaseman ja suunnata siitä suoraan valtakunnansydämeen.
Danin lähdöstä kiersi huhu, ja suuri joukko oli saapunut saattamaan heitä kun he taluttivat hevosiaan lumihangessa. He olivat ottaneet sukset mukaan ja jokaisella oli ratsu, myös Foxilla joka hukkuisi lumihankeen kettu hahmossaan. Jopa hevosilla oli vaikea kulkea lumenpaljouden takia, mutta se helpottuisi heidän päästyään alavamme maalle missä tuuli oli puhaltanut lunta kinoksiin, tai niin he ainakin toivoivat.
Mike toivotti heille onnea ja varoitti ryhtymästä mihinkään mihin hän ei ryhtyisi. Se ei tosin poistanut juurikaan mitään muuta kuin ryhtymisen vegaaniksi, Dan ajatteli. Jerome halasi pitkään Samia ja katsoi tätä pitäen hartioista kiinni. Fox sai saman käsittelyn. Jeremy piti miniästään kovasti. Rose arvatenkin haikaili Dora, mutta yksinäiseltä poislähdöltä pelasti Josie, joka kasvavan vatsansa kanssa oli tullut käymään kaupungissa yhdessä Karhun kanssa toivoen nähdä tuttujaan. Tuttuja oli kaupunki täynnä vielä heidänkin lähdettyään. Rose ilahtui näkemisestä paljon ja taputteli Josien vatsaa, naisten nauraessa ja kertoillessa vielä viimeisimmät juorut. Ryhmän piti lähteä yhtämatkaa mutta kaksoset olivat saaneet yleisöstä tarpeekseen ja olivat lähteneet jo edeltä. Niin he jättivät vastarinnan ydinjoukon hallinnoimaan ja vastaamaan puolustuksesta Kaivoskylässä.
Maisema oli henkeä salpaavaan kaunis. He olivat sitoneet satuloihin köydet joista hevoset vetäisivät heitä suksilla maastossa. Kulku ei ollut nopeaa koska hevosten täytyi olla erityisen tarkkaavaisia lumen alle hautautuneista kivistä ja koloista. Dan uskoi että osaisi parantaa, muttei tiennyt osaisiko parantaa mitään niin vakavaa kuin murtuma. Kyvyissä tärkeintä oli keskittyminen, ja se että uskoi täysin siihen mitä oli tekemässä. Hän osasi kanavoida tulen niin isoksi että joutui lopettamaan kesken peläten satuttavansa itsensä. Pystyi leijuttamaan painavia esineitä, tai kuten oli sanonut painavaksi esineeksi tuolia millä Rose istui, ja joutui myöntämään ettei se niin painava esine tainnut ollakkaan. Lumen kanssa oli helppo olla tekemisissä. Sitä pystyi liikuttamaan, ja sitä pystyi sulattamaan ja muovaamaan, lisäksi sen avulla oli helppo naamioitua.
Harmaa kertoi ”Lumen olevan jokseenkin pelottavaa, ja toivoisi sen palaavaan taivaalle muiden pilvien joukkoon” Danilta kesti hetken sisäistää mitä Harmaa tarkoitti ”Ei lumi palaa taivaalle, se sulaa pois.” Dan korjasi.
Harmaa sanoi tietävänsä ”Lumen olevan pilviä. Sillon kun sataa, niin näkyy pilviä ja niistä putoilee palasia. Ja sitten kun pilviä ei näy ei putoile palasia. Ja oliko Danilla muka jotakin tietoa mikä todistaisi ettei näin ollut. Sitäpaitsi lumi kun katoaa, niin se vain menee takaisin taivaalle, pilveksi.” Dan toivoi, että olisi joskus kouluaikaan saanut repiä tälläisen teorian kappaleiksi mutta tyytyi kehumaan Harmaata miten älykäs, ja kuinka aukottoman teorian se oli saanut kehitettyä. Loppupäivän Harmaa oli tyytyväinen, eikä lumi pelottanut sitä niin paljon.
Ensimmäisenä päivänä he olivat saaneet kuljettua noin nelisenkymmentä kilometriä. Se oli olosuhteet huomioon ottaen pitkä matka. He sulattivat lumeen pyöreän kaistaleen, ja antoivat reunojen jäätyä ennen kuin muotoilivat päälle kuvun. Iglu oli iso ja siellä oli tilaa jopa ratsuille. Kaksosetkin saapuivat paikalle. Heillä kävi tuuri ja sulattaessaan lunta he sattuivat sulattamaan kaatuneen puun rungon samalla. He saivat leikattua sen kolmeen osaan ja sytyttivät pölkyn keskeltä palamaan.
Ja niin oli lämmityskin järjestetty. Savu leijaili kattoon jätetyn aukon läpi, ja talvinen taivas loi kauniin näkymän. He söivät eväitään ja rupattelivat päivän tapahtumista maatessaan kuka viitallaan, kuka turkiksen päällä. Rupattelut vaihtuivat vähän jännittävämpiin keskusteluihin heidän tulevasta matkastaan. Kukaan muu kuin Sam ei ollut käynyt Kings townissa, ja Samkin oli ollut aivan pikkupoika silloin. Iglussa oli sen verran hämärää että pariskunnat, lukuunottamatta kaksosia jotka kävivät samantien untenmaille, käyttivät tilannetta hyväkseen ja harrastivat hiljaa liikuntaa turkiksiensa välissä.
Seuraavana päivänä he olivat heränneet kun aurinko oli jo ohittanut lakipisteensä. Pakkasta oli kymmenkunta astetta vaikka aurinko lämmittikin mukavasti. Näytti kuin joku olisi levittänyt valtavalla koneella joka paikkaan glitteriä hangen kimaltaessa auringon valossa. Kaikkien motivaatio oli korkealla kun he jatkoivat matkaa hevosten hinaamina.
Illansuussa he pääsivät jo välietapilleen, muodonmuuttaja ryhmä oli tehnyt kodin vanhaan raunioituneeseen drive- in ravintolaan. Sen kyljet oli jo aikoja ennen lumen tuloa hautautuneet pölyyn ja kaikkeen mitä tuuli oli kasannut seiniä vasten. Se oli osattu kaivaa esiin luultavasti aivan äskettäin kun joku oli kiinnittänyt siihen vähän enemmän huomiota. Luultavaa oli kultaisten kirjaimien herättäneen huomion, sillä niiden ympäriltä oli kaivettu paljastaen Danille tutun logon. Dan muisti sosiaalisesta mediasta miten hyvin nämä hampurilaiset saattaisivat kestää aikaa. No, kuuttasataa vuotta ne eivät kestä hän ajatteli nähdessään hampurilaisia muistuttavia ruskeita kikkareita. Täältä oli lähdetty vauhdilla. Fox muuttui ketuksi, ja hänet jouduttiin pakolla repimään pallomerestä pois.
Muodonmuuttajat olivat mukana välittämässä viestejä vastarinnataistelijoille. Tästä ei ollut kumpaakaan kylään pitkä matka linnulle. Dan ryhmineen oli käyttänyt matkaan kaksi vuorokautt, kun linnulla matkassa kestäisi noin neljä tuntia suuntaansa. Pienempien lintujen lentonopeus oli vain noin 40 kilometriä tunnissa. Isompien lintujen lentonopeus olisi jopa tuplat siitä. Muuttuja, mies, oli lyhyt ja hieman pyöreä, ja mielessään Dan ajatteli miehen muistuttavan hieman talipalloa. Jos mies jokus pukeutuisi vihreään verkkopaitaan yhdennäköisyys olisi ilmeinen. Mies oli talitiainen eikä Dan voinut uskoa. Kokoeroa oli valtavasti. Se ei kuitenkaan ollut uskon asia näin nyt asiat vain olivat, uskoi Dan sitä, tai ei.
He eivät olleet toimittaneet tai saaneet toimitettavaksi yhtään viestiä hiljaisesta kylästä. He olivat alkaneet kutsuakin paikkaa aavekaupungiksi, toivoen tietenkin samalla ettei se olisi aivan nimensä veroinen. Mies, jota Dan ei aiemmin ollut heimonsa parissa viettämästään ajasta huolimatta tavannut, kertoi olevansa aivan länsi rannikolta kotoisin ja hieman etelämpää. Dan aavisteli miehen heimon olevan portugalin suunnalta. Heillä oli muuttujia jotka tarvitsivat vettä. Mies ei kertonut enempää, eikä heistä kukaan kysellyt, jopa Fox kohotti tiedon kuullessaan kulmakarvoja miehelle.
Hampurilaisravintola toimi täydellisenä tuulensuojana kylmältä, palvelukin oli yhtä nopeaa kuin ennen. Ei valittamista kertakaikkiaan. He nukkuivat yönsä epämukavilla istuimilla. Ne oli joskus aikoinaan olleet mukavat, nyt niistä oli hävinnyt täytteet ja päällinen lähes olemattomiin. Aamulla he valmistautuivat pidemmällä matkalle kohti Kings Townia. Muodonmuuttajat kertoivat ettei mitään hälyttävää ollut näkynyt, lukuunottamatta kaukana idässä kulkevaa noin viidensadan miehen suuruista sota- joukkoa, joka keräsi mennessään petoja laumaksi. Tästä oli lähetetetty viestejä ja heitä seurattiin etäältä.
He jatkoivat aamulla kulkuaan pohjoiseen. Horisontti oli pääpiirteittäin tasainen ja kulku oli nopeaa. Siellä täällä kasvoi pieniä puistikoita, ja maisema antoi tunteen heidän kulkevan järven jäällä. Hevosia juoksutettiin ja välillä kävelytettiin jotta ne jaksaisivat matkata koko päivän. Illalla he rakensivat tuulensuojan itselleen.
Kolme päivää oli matkattu tuulessa ja pakkasessa, kun he saapuivat valtavien raunioiden äärelle. Kokonaan sortuneita ja joitain vielä puoliksi pystyssä sinnitteleviä rakennuksia oli ryhmässä silminkantamattomiin. He näkivät lumessa paljon jälkiä. Aluetta partioitiin säännöllisesti. Ryhmä keskusteli ottaisivatko he riskin kohtaamisesta partion kanssa näyttäen heille paperinsa, kiertämällä kaupungin, vai kulkevan kaupungin läpi leiriytymällä raunioihin yön ajaksi. He päättivät olla vielä toistaiseksi kokeilematta asiakirjojaan, suunnaten raunioihin. Kaksoset peittivät heidän jälkensä taikuutta käyttäen noin kilometrin matkalta.
Raunioituneiden rakennusten välissä kulkien Danin niskavillat nousivat pystyyn. Hän sai aavistuksen että joku tarkkaili ryhmän kulkua. Hän kertoi tunteestaan ryhmän muille jäsenille ja he jatkoivat kulkua paljon valppaammin, tarkkaillen varjoja liikkeen varalta. Tuuli puhalsi raunioiden välissä vihellellen, puuskissa aina kun he saapuivat risteys alueelle. Kaupunki itsepintaisesti noudatteli neliökaava toteutusta näinkin pitkän ajan jälkeen.
Oli jo hämärää heidän saapuessaan läheltä katsottuna valtavan rakennuksen juurelle. Se oli valmistettu teräksestä ja lasista, noudattaen Danin mittapuulla nykyaikaista arkkitehtuuria. Se oli kestänyt aikaa hyvin. Jotkut laseista näyttivät olevan vielä ehjiä, ja itse rakennus oli hieman kallistunut kuin pisassa sijaitseva vielä vanhempi monumentti. Dan aavisteli sen käyneen pitkälleen jo aikaa sitten.
He päättivät yöpyä rakennuksessa. Sisään aulaan saapuessa lumi oli vallannut lattian samoista rikkinäisistä ovista mistä ryhmä astui sisään. Lumessa ei näkynyt kuin heidän jälkensä, silti heistä kaikista tuntui kuin he eivät olisi yksin. Aulan keskellä oli neljä hissiä joiden ovet oli väännetty auki paljastaen ainakin kolmen maanalaisen kerroksen tiputuksen. He eivät aikoneet jäädä maantasalle, vaan suuntasivat romun ja lumen seassa kohti rappusia. Hevoset he joutuivat jättämään pitkinhampain alakerrokseen, peittelivät ne ja antoivat jäistä kauraa pusseissa syötäväksi. Harmaa hyräili jännittyneenä syöden kauroja. Se ei pitänyt paikasta. Kumpa he eivät olisi koskaan lähteneet kotoa Myllynkylästä, se ajatteli.
Ryhmä ohitti ensimmäisen ja toisen kerroksen, valitsivat kolmannen, huomasivat sen olevan liian vetoinen ja suuntasivat kerroksen ylemmäksi. Neljäs kerros vaikutti lupaavalta. Siellä ei tuntunut jäätävää läpivetoa. Paikka olisi kylmä mutta turkikset lämmittäisivät heidän untaan. Rakennuksesta oli alimmistakin kerroksista mahtava näköala ympärille. Se taisi olla korkein rakennus raunioiden joukossa, vaikka siellä täällä törröttikin entisiä pilvenpiirtäjiä.






Luku 10

Rauniot olivat entinen suurkaupunki, jossa oli kukoistuksen aikaan asunut liki miljoona ihmistä. Sinne osunut ydinkärki ei ollut räjähtänyt, vaan oli edelleen jossain maakerrosten alla säteillen. Vanhojen ensimmäiset kokeet sijoittuvat juuri tälläisiin paikkoihin minne oli jäänyt paljon ihmisiä. Heidän hyvät aikeet, ydinlaskeumaa vastaan rokottaminen, oli mennyt karmealla tavalla pieleen. He olivat siepanneet muutaman ihmisen alueelta ja ruiskuttaneet näihin ensimmäistä versiota muunnellusta kantasolurokotteesta johon oli sekoitettu normaalia flunssa virusta, jotta rokotetut levittäisivät sitä edelleen normaalin nuhataudin tavoin pisaratartuntana. Hetken se näytti toimivankin. Ihmiset saivat suojan säteilyä vastaan. Säteily tosin muutti rokotteen toimintaa ja sai aikaan korkean kuumeen vaurioittaen kantajan aivoja. Ihmiset jäivät kehojensa vangiksi muunneltujen kantasolujen pitäessä kehoa elossa. Vialliset olivat kammottava näky. Ne muistuttivat edelleen ihmistä. Laihoja kuin luurangot, vaeltaen raunioissa etsien jotain suuhunpantavaa. Niillä oli kokoajan nälkä. Ne viihtyivät varjoissa ja metsästivät ryhmissä. Ryhmissä vallitsi tietty nokkimisjärjestys, ja jokainen kunnioitti kaupungin johtajaa. Kaltaistaan, mutta paljon tukevampaa kalpeaa hahmoa.
Toisin kuin vanhat ja nykyiset maanasukkaat luulivat, he eivät olleet aivottomia zombeja. Heillä oli irvokkaasta ulkomuodosta ja laahavasta tepastelusta huolimatta olemassa alkukantainen äly joka saattoi olla teräväkin jos jokin ongelma piti ratkaista ruokaa saadakseen. He olivat Danin tavoin vuosisatoja vanhoja, ja niin kauan elossa pysyäkseen täytyi omata keinoja selviytyä. Ne eivät tienneet keitä joskus olivat olleet, eikä se niitä kiinnostanutkaan. NÄLKÄ Oli ainoa asia mikä ne sai liikkeelle. Ryhmä viallisia oli seurannut varjoista pientä matkustusjoukkoa. Ne kertoilivat löydöstä eteenpäin kaltaisilleen.
Ne eivät saalistaneet rauniokaupunkinsa ulkopuolella. Niille riitti sinne harhautuneet eläimet ja kaikki mihin hampaat pystyivät kaupungin sisällä. Myös puut ja kasvit kelpasivat. Tekstiilitkin olivat kelvanneet, ei niitä kylmä tai kuuma vaivannutkaan. Sitäpaitsi ne eivät pärjänneet aukeilla paikolla. Ilman suurta ryhmää ja ahtaita tiloja ne olivat helppo saalis. Silloin tällöin joku kuitenkin harhaili pois muiden joukosta, eikä enää palannut. Kukaan ei tosin kaivannut. Olipahan muille enemmän syötävää.
Kuninkaan joukotkin olivat jättäneet ne rauhaan. Rauniokaupunkia tosin valvottiin ettei vialliset lähtisi vaeltamaan suurin joukoin. Ne pysäytettiin väkivalloin aina ja heti nähtäessä. Jos he olisivat tienneet kaupungissa lymyilevistä tuhansista viallisista, he olisivat polttaneet sen maantasalle. Varjot olivat turva, ja tietämättömyys siunaus niiden olemassa ololle.
Silloin tällöin kaupunkiin eksyi matkalaisia. Jos he olivat onnekkaita, he eivät huomanneet mitään outoa. Ja olivat onnistuneet lähtemään kaupungista ennenkuin ne olisivat saaneet matkalaiset piiritettyä.
Tällä kertaa onni oli niiden puolella. Kuola valui pitkinä rimpsuina niiden leuoista ja kasvava murina täytti entisen Deutche Bankin, tornitalon alakerran. Ne haistoivat hevoset ennen kuin näkivät ne. Hevoset olivat hermostuneita, ja pitivät ääntä repien liekojaan. Tämä ateria oli kuin olisi syönyt seisovasta pöydästä. Hevosten vielä yrittäen kauhuissaan potkia nälkäisiä otuksia kimpustaan, ne syötiin viimeiseen suupalaan asti.


















11 luku

Dan heräsi hätkähtäen. Karmiva huuto kaikui hänen päässään. Kaksoset olivat heränneet myös ja katsoivat hädissään ympärilleen, yrittäen totutella silmiään vähäiseen valoon. Rakennuksessa oli hiiren hiljaista, tuulen vaimeaa suhinaa lukuunottamatta. Dan herätti muut unestaan ja kertoi jonkin olevan pielessä. Kaksoset olivat aistineet jotain selittämätöntä myöskin. He alkoivat laittaa kamppeitaan matkustamista varten kasaan, ja kuulostelivat yötä. Yössä kuului vaimeaa ääntä. Kaikki olivat valppaina, uni oli pyyhkiytynyt mielistä. He hakeutuivat porraskäytävään ja kuulivat äänet selkeämmin. Jotain oli tulossa heitä kohti pimeydestä. He lähtivät vaistomaisesti kulkemaan ylöspäin, yrittäen nähdä kaiteiden välistä mitä heillä oli vastassa sitä kuitenkaan näkemättä. Äänet vaimenivat hiukan sitä mukaa kun he kiipesivät. Ainakin he olivat nopeampia. Fox yritti estellä Samia joka halusi nähdä mikä heitä vastaan oli tulossa. Sam jättäytyi hieman jälkeen ja kurkisteli pilkkopimeässä. Kenellekkään ei tullut mieleenkään käyttää voimiaan valonluomiseksi.
Kesti aikansa kun sam näki oven avautuvan kerrokseen hänen alapuolellaan, ja tunsi kuinka hänen sydämensä otti muutaman ylimääräisen lyönnin. Ovesta kulkenut olento oli karmaisevin näky minkä hän koskaan oli nähnyt. Verettömän näköinen, kylmästä sininen olento, kulki ovesta muiden kaltaistensa jatkaessa kiipeämistä kohti talon ylempiä kerroksia. Niitä oli paljon. Sam lähti hiljaa kiirehtien kumppaniensa luo. Hän sai muut kiinni pimeässä, hoputtaen heitä jatkamaan matkaa. Matka kuitenkin katkesi pian romuun joka tukki porraskäytävän estäen heidän kulkunsa.
He palasivat alemmas ja koittivat ensimmäistä ovea joka tuli vastaan. Kahva oli jumiutunut, eikä ovi hievahtanutkaan. Sam yritti kahvaa uudelleen pakokauhun kasvaessa, äänet tulivat lähemmäksi. Muut tunkeilivat Samin takana ja toinen kaksosista, heistä ei pimeässä saanut selvää, ryntäsi ovea päin irroittaen sen karmeiltaan. Käytävän äänet hiljenivät kuin olennot olisivat kuulostelleet mistä rymähdys oli kuulunut. Ryhmä juoksi ovesta sisälle vain huomatakseen että talosta oli pyyhkiytynyt osa tätä kerrosta pois. Tuuli tarttui heidän vaatteisiinsa kun he juoksivat etsien jotain turvaa olennoilta, jotka kohta tulvisivat heidän peräänsä.
He olivat juosseet portaita korkealle. Maahan oli varmasti sadan metrin pudotus. Täällä ei ollut minkäänlaista turvaa. Kaksoset olivat hylänneet kantamuksensa, ja olivat nostaneet oven takaisin aukkoon. Sitä ei kuitenkaan saatu enää lukittua vaan kaikki alkoivat etsiä mitä saivat käsiinsä vahvistaaksen sitä. Lopputulos oli kelvollinen mutta se ei pitäisi heitä turvassa loputtomiin. Sam yritti kuunnella oven takaa kantautuvia ääniä, arvioden heidän mahdollisuuksiaan taistella tietään ulos sitä kautta, tai ylipäätään takaisin sisään. Tänne he lopulta jäätyisivät, tai kuolisivat nälkään ja jäätyisivät. Dan taiteili reunalla ja katseli pudotusta puistellen päätään. Seinä oli liian sileä ja pudotusta liikaa. Sekin mahdollisuus oli pois luettava. He palasivat oven luo. Sen takana oli jo jotain joka yritti murtautua heidän luokseen. ”Meidän on pakko pitää olennot poissa”, Sam sanoi ääni väristen. Sam kuvaili muille tarkasti mitä oli äsken nähnyt.
He eivät silti täysin tienneet mitä heillä oli vastassa. Aamu alkoi kajastaa horisontissa, kun Dan huomasi hissit. Heidän olisi pakko yrittää kiertää tunkeilijat sitä kautta. Dan väänsi hissin ovet auki miekkaansa apuna käyttäen ja joutui pettymään, kaapelit olivat poissa. Muut tajusivat Danin aikeet, ja rupesivat vääntämään ovia auki, eikä aikaakaan kun heillä oli valittavanaan jopa kaksi mahdollista ulospääsyä tilanteesta. Ainakaan he eivät kuolisi tälle tasolle. Pudotus oli melkoinen heidän katsellessaan hissikuiluun. Hissikaapeleita oli kaksin kappalein jäljellä mutta he huomasivat helpomman tien.
Yhdellä seinällä oli huoltotikapuut jota pitkin he lähtivät laskeutumaan. Tuntui kuin he olisivat laskeutuneet iäisyyden pimeässä ahtaassa kuilussa. Aina välillä joku hissin ovista oli antanut periksi ajalle ja oli joko tipahtanut kuiluun, tai repsotti hieman vinottain. Tällaisista kerroksista kuului ääniä kuin joku olisi liikkunut pimeässä. Kaikki tiesivät ettei vaikutelma pettäisi, pimeydessä kulki olentoja etsien heitä.
Yllättäen Danin jalat osuivat maahan, he olivat päässeet pohjalle. Danin rinnankorkeudella oli ovet joista he pääsisivät ulos. He yrittivät avata ovia äänettömästi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Metalli kirskahti metallia vasten heidän levittäessään ovet auki. Kaikki yrittivät kiivetä ovista samanaikaisesti mutta lopulta he menivät hyvässä järjestyksessä, Danin auttaessa Rosea kiipeämään viimeisenä ulos kuilusta.
Dan piteli kädessään tulipalloa, ja jonkun onnistui onkia puunpala mihin he sytyttivät tulen. He olivat saapuneet samanlaiseen suureen paikoitustilaan joka oli tukikohdassakin. Täällä ei kuitenkaan ollut telttoja, eikä mikään kielinyt että paikkaa olisi käytetty pitkään aikaan. Siellä täällä oli vanteilleen vajonneita autoja joita päällysti paksu pölykerros. Missään ei näkynyt liikettä. Pölyyn jäi jalanjäljet heidän kulkiessaan eteenpäin hallissa etsien ulospääsyä. Tömähdys säikäytti heidät. Se oli kuulunut hisseiltä, yksi olennoista oli tipahtanut selälleen kuilunpohjalle. Kaikki palasivat katsomaan olentoa joka kaikesta päätellen oli kuollut, ja kauhistelemaan sen ulkonäköä. Se oli vielä karmeamman näköinen kuin Sam oli kuvaillut. Rose kiljahti olennon avatessa silmänsä. Se alkoi pitää kurluttavaa ääntä ja kohotti käsiään heidän suuntaan. Sam heitti veitsensä olennon otsaan, ja kirosi raukkamaisuuttaan käydä hakemassa sitä. Hän haki sen kuitenkin lopulta, pyyhkien sen terän reittänsä vasten ja sujauttaessa sen takaisin takkinsa sisään.
He kulkivat varuillaan. Dan huomasi erkaantuvan tunnelin jonka varjoissa ensin näytti olevan pieni tyttö jolla oli nukke kädessään, tai sen vaikutelman Dan sai. Hän meni katsomaan tarkemmin, muttei nähnyt ketään. Seinään oli kuitenkin maalattu jotain. Dan pyyhkäisi likaa kädellään ja seinästä erottui sanoja. Helpotuksesta huokaisten hän tavasi sanat Metro ja taunussalange. Teksti ei kyvystä huolimatta täysin avautunut, mutta Dan ymmärsi mitä metro tarkoitti, ulospääsyä. Hän selitti sen muillekkin hieman toivoa äänessään. Hisseiltä päin alkoi kantautua tasainen tömähtely. He tiesivät viallisten aiheuttavan sen.
Käytävä oli pitkä ja kapea. Tasaisin väliajoin vastaan tuli sivuun käännettyjä verkko- ovia, joissa oli harva ristikko. He kiihdyttivät vauhtia taaksensa vilkuillen, kuin he jotain näkisivät pimeydessä. Tila avartui ja he saapuivat vanhalle asemalle. Metrovaunu odotti sameine ikkuinoineen ja haalistuneen näköisenä laiturilla, kuin se olisi odottanut aamun työmatkalaisia ovet aukinaisina. He juoksivat laiturin päässä odottavia portaita kohti kuin se olisi maratoonin maali, yläpäästä hohtavan päivänvalon kannustamina. He pysähtyivät kuin seinään nähdessään lohduttoman näyn. Olentoja parveili portaita alaspäin heidän suuntaansa jonkun isomman olennon huutaessa käskyjä kuola roiskuen. Heitä takaa ajaneet olennot syöksyivät laiturille heidän takanaan.
Dan ampui tulipallon kohti olentoja raivaten niitä kuin keiloja. Kaksoset ravistelivat olentoja seiniin kuin räsynukkeja, heitellen heitä voimillaan syrjään. Fox muuttui ketuksi, ja Sam nosti hänen kantamuksensa ja vaattensa mukaansa. Rose yritti etsiä katseellaan pakotietä ja huomasi avonaiset metron ovet. Juna ei ollut pysähtynyt kokonaisuudessaan laiturille, vaan sen toinen pää oli mennyt jo ahtaaseen tunneliin tukkien sen sivuiltaan. ”Tulkaa tänne!” Rose huusi. ”Tunneliin!”
He juoksivat junan sisällä Dan edellä. Ohjaamonkoppi räjähti tulimeressä olemattomiin, ja he juoksivat sen läpi hidastamatta raiteille. Olentoja vastaan oli turhauttavaa taistella. Vaikka olisi osunut varmasti kuolettavasti olennot nousivat pystyyn ja jatkoivat kulkuaan kivusta välittämättä. ”Viallisia todellakin”, Dan puuskahti. Olennot tunkivat samasta aukosta perään liekkien vielä nuollessa vaunun eristeitä. ”Katto!”, Rose huusi. Kaksoset alkoivat välittömästi ohjata tulipalloja kattoa vasten. Danilta kesti hetken tajuta ennenkuin ymmärsi. Katosta ropisi jo kiveä olentojen niskaan ja lattia tärisi kun Dan liitti voimansa mukaan. Katto lähti hitaasti romahtamaan, paljon pidemmältä matkalta kuin he ollivat ajatelleet, ja juoksivat paineaallon siivittäminä syvemmälle tunneliin. He olivat saaneet hetken hengähdystauon. Tuhansia kiloja soraa heidän ja nälkäisten olentojen väliin. Maassa lojui siellä täällä lahoja ratapölkyn kappaleita. He saivat halkaistua niistä sopivia paloja soihtuihin. Fox haisteli ilmaa ja yritti saada selville mistä raikas ilma tuulahteli tunneliin, heidän jatkaessa eteenpäin hämärässä. Soihtujen valo heijasti heidän varjonsa seinille kun he kävelivät pimeässä. Dan suri mielessään Harmaan kohtaloa pyyhkien silmäkulmaansa. Hän arvasi ettei olennot olleet aikailleet hevosten parissa. Jännittynyt tunnelma lisääntyi heidän kuullessaan jostain edestäpäin ääniä kuin soraa olisi potkittu raiteisiin. Fox luikahti sivummalle ja tuli kiihtyneenä räksyttäen takaisin. Se oli huomannut pienen sivutunnelin joka loppui oveen. Ryhmä suuntasi ovelle joka ei ollut lukittuna. Se johti pukuhuoneen tapaiseen tilaan missä oli peili altaan yläpuolella, wc-koppi ja korkeita lokeroita vaihtovaatteille. He kasasivat sisäänpäin aukeavan oven eteen lokeroita, kiilaten oven kiinni.
Joukkio levähti hetken. Fox oli pelastanut ryhmän löydöllään, siitä he olivat varmoja. Fox muuttui takaisin ihmismuotoon ja halasi alastomana Samia. Läpsähdys kaikui huoneessa Danin pidellessä poskeaan. Hänen katseensa oli ajattelematta harhautunut naisen alastomaan vartaloon. Kaikki paitsi Dan repesivät nauramaan miehen yllättyneelle ilmeelle. Jopa Rose nauroi käsiään lanteillaan pitäen. Heidän tukala tilanteensa ei ollut vielä ohi mutta episodi sai sen purkautumaan hermostuneeseen nauruun. Sam ojensi Foxin kantamuksen takaisin ja nainen puki päälleen virnistäen leveästi saamastaan huomiosta. Ele kuumotti entisestään Danin poskia ja hän lähti kohti huoneen perällä olevaa ovea.
Dan raotti ovea varovasti nähdäkseen mikä odotti sen toisella puolella. Ovi aukesi sisäänpäin ja Dan oli laskea alleen kun sisään kaatui jotain. Hän hyppäsi taaksepäin tulipalloa kädessään pidellen ja huokasi helpotuksesta. Ovea vasten oli saanut joku viimeisen lepopaikkansa, luiden kalistessa huomioliivein peitetyssä vanhassa haalarissa. ”Meinaa vähän hermot olla pinnassa.” Dan sanoi ryhmälle, heidän hymyillessä jo toista kertaa Danin kustannuksella. Tila oli pieni betonirumpu, josta johti betoniin valetut rautaiset tikapuut ylös. Päivänvalo ylsi puoleen väliin, valaisten noin kymmenenmetrin pituisen betonisen kaivon. Dan lähti kiipeämään ylöspäin ja kokeili työntää valurautaista kantta ylöspäin. Se oli painava. Jokin piteli kantta paikallaan eikä Dan oikein saanut voimiaan kohdistettua tasapainoitellen tikapuilla. Lopulta hän, tukien hartiansa seinää vasten, sai kannen työnnettyä pois paikaltaan. Se vaati valtavasti voimaa, ja jopa rauta joka hänen jalkojensa alla oli vääntyi ponnistuksessa.
Hän nousi kirpeään pakkasilmaan, Hän tunnisti paikan joksikin huoltohallin tapaiseksi. Ruoste maalasi hallin runkoa, ja hallin katossa olleet ikkunat olivat romahtaneet alas ja päivänvalo tulvi lumiseen halliin. Liikettä ei näkynyt. He eivät olleet olentoja lukuunottamatta törmänneet yhteenkään elolliseen otukseen. Halli oli hiljainen lopun ryhmästä ryömiessä ulos kaivosta. Kantta oli kiilannut painava teräksinen tukipalkki joka ei enää kannatellut hallin painoa. Katto oli painunut alaspäin ja näytti siltä kuin se sortuisi hetkenä minä hyvänsä. Heidän onnekseen se hetki ei ollut vielä. Mies oli arvatenkin livennyt kuilussa ja kuollut pääsemättä takaisin ylös, Dan arveli miehen kohtaloa. He kiipesivät raunioden lomassa kurkistaen ulkopuolelle. Vähän matkan päässä lumessa kulki viallisia, kuin teini-ikäisiä raahustaen vailla määränpäätä. Tornitalo näkyi jo noin kilometrin päässä. Sen ulkopinnasta valo heijastui muistuttaen sen entisestä loistosta. Rose sanoi sen olevan kaikesta huolimatta kaunis omalla tavallaan. Niin se olikin, vaikka oli meinannut muodostua heidän hautamonumentikseen.
Kaupungista oli silti päästävä jotenkin pois herättämättä viallisten huomiota. Kaksoset askartelivat kantamuksensa parissa ja kasasivat kiväärinsä. Se ei koskaan ollut kaukana sieltä missä he olivat. Tottunein ottein, pienten metallisten kilahdusten saattelemana, se oli koossa. Jerry oli kaivanut kiikarit ja kiirehti katsomaan niiden läpi maisemaa. Ben kiirehti perässä kivääriään kantaen. He nousivat piilostaan viallisten mentyä, ja lähtivät suunnistamaan auringon mukaan kohti itää. Aurinko jäi heidän taakseen. He arvelivat pääsevänsä kaupungista nopeimmin ulos suuntaa, mihin olisivat joka tapauksessa jatkaneet matkaansa.
Kaupunkia halkoi joki johon oli rakennettu joskus levennykset. Jäätyneen joen reunassa oli täydellistä kulkea näkymättömissä. He suuntasivat jokea mukaillen, katsellen kokoajan valppaina ympärilleen ja yrittivät tähyillä vastapuolen reunoja viallisten varalta. Joki kulki kiemurrellen kokoajan kohti koillista. Rauniokaupungin pikkuhiljaa jäädessä taakse he nousivat levennykselle. Dan huomasi kauempana tutun mutta haalistuneen ja osittain romahtaneen keltasinisen tavaratalon siluetin. He ottivat sen kiintopisteekseen, ja lähtivät kulkemaan jo hieman pystympänä. Kiirehtien kauemmas kauhuista joiden keskelle olivat joutuneet.
Ilta oli alkanut vaihtua jo yöksi, pimeä laskeutui nopeasti tähän vuodenaikaan, kun he arvelivat saanensa riittävästi välimatkaa asettuakseen yöpuulle. Taivas oli pilvetön, ja he näkivät kuunvalossa taakse jääneen kaupungin korkeimpien rakennusten ääriviivat. Paikka johon he olivat päättäneet leiriytyä oli lehdettömien puiden keskellä. Puiden oksat kannattelivat urheina lumen painoa ja antoivat matkalaisille suojan. Tänä yönä ei sytytettäisi tulia ja nukuttaisiin vuorotellen. Sam suri ääneen ratsuaan ja muut yhtyivät suruun. Se oli kohdannut heitä kaikkia.
Uni oli katkonaista ja aamulla kaikki haukottelivat kilpaa. Varpaat ja sormet nenänpäätä myöten olivat jäässä. Talvi todellakin koetteli heitä. Lumessa rämpiminen oli raskasta. Heidän suksensa olivat jääneet ratsujen luo yhdessä ylimääräisten turkisten ja muun kauppatavaran kanssa. Matkustusasiakirjat olivat onneksi tallessa. Ben ja Jerry juoksivat kauempana lumessa etsien aina vaistomaisesti maaston korkeinta kohtaa. He huomasivat lähestyvän partion ja kuiskuttivat sen Danin mieleen.
”Seis! Millä asialla?!” Vanhempi sotilas huusi ratsun selästä, nuorempien sotilaiden katsoessa epäluuloisesti likaista joukkoa. Partiot liikkuivat tavanomaisesti viiden sotilaan ryhmissä. Fox vältteli miesten katsetta nojautuen Samia vasten. ”Kaupustelijoita!” Sam huusi vastaan partion lähestyessä ryhmää järjestäytyen sen ympärille, estäen heitä etenemästä. Eivät he sen puoleen olisi pystyneet juosta ratsuja karkuunkaan. Dan kaiveli reppuaan etsiessään lupakirjaa samalla kun selitti heidän joutuneensa pulaan kaupungissa. ”Menetimme ratsumme ja kaiken kauppatavaran viallisten hyökätessä kimppuumme.”
Kersantiksi esittäytynyt mies tarkasteli seuruetta ja nousi ratsultaan katsomaan Danin esittämää asiakirjaa. ”Vai Kaivoskylästä.” Mies sanoi katse kiertäen joukkiossa. ”Ikävä kyllä teidän täytyy lähteä mukaamme.”Kersantti sanoi laittaen lapun taskuunsa.
Danista tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Foxin nostaessa katseensa kersantin katse pysähtyi Foxin kullanhohtoisiin silmiin. Kaikki lähti liikkeelle kuin klappitaulu olisi pamahtanut edeltäen sanoja, kamera, kuvaus, käy! Sam veti naisen taaksensa kun sotilaat kohottivat aseitaan. Sam huusi, ja hänen käsiinsä oli ilmestynyt veitsi hänen kohotessa ilmaan kuin hidastetussa otoksessa. Kaksi miestä tipahti ratsujensa selästä tuplalaukauksen kaikuessa kuin yksi ilmassa. Samin veitsi osui miehistä lähimpään. Dan sai otteen kersantiksi esittäytyneestä miehestä ja painoi häntä maahan. Rose vielä hapuili nuolta jousensa jänteelle kun viimeinen viidestä miehestä laukaisi aseensa ja katsoi jäljelle jääneellä silmällään epäuskoisesti taivaalle kaatuessaan veitsi silmässään alas hevosensa selästä. Maailma kiihdytti takaisin normaaliin rytmiin Danin lyödessä painikaveriaan nyrkilllä naamaan niin voimakkaasti kuin ikinä sai lyötyä. Mies jäi tajuttomana makaamaan hankeen. Ratsut käyskentelivät levottomina asioden saamalle käänteelle. Dan nousi ylös ja katsoi muita. Sam kääntyi Foxin puoleen sanoen, ”Kaikki hyvin. En antaisi sinulle käydä mitään, ikinä.” Dan näki ruman tahran levittäytyvän Samin selässä. Verta putoili pisaroina puhtaalle lumelle repalaisen turkiksen läpi. Sam huojahteli ja vaipui polvilleen lumeen Foxin juostessa tukemaan miestä. Hätäännys näkyi naisen silmissä. ”Ei Sam. Ei nyt.” Nainen sai sanotuksi kyynelten lomasta, ja auttoi Samin hellästi makaamaan hankeen. Kaksoset juoksivat kohti ryhmää ja Rose piteli joustaan suu kauhusta auki, antaen jousen vaipua käsistään. Fox silitteli miesystävänsä hiuksia ja nyyhkytti. Hän katsoi epätoivoisesti Dania. ”Ole kiltti, tee jotain.” Nainen sanoi heijaten miehen päätä sylissään. ”Tehkää jotain, auttakaa!”. Nainen jatkoi tunnekuohun vallassa. Kaksoset saapuivat ryhmän luo, toisen heistä repien Samin takkia auki. Rinnassa oli revolverin luodin sisäänmenoreikä. Ben pyöritti päätään nähdessään vamman. Luoti oli varmasti repinyt mennessään keuhkon, Sam ei selviäisi. Dan yritti keskittää mielensä haavaan. Hän ei oikeasti osannut parantaa tälläistä mutta painoi kämmenensä haavan päälle, siitä ei varmasti haittaakaan olisi. Sam katsoi viimeisillä voimillaan Foxia ja painoi silmät kiinni, ”Anteeksi.” Sam sanoi.






Luku 12.

Kalpea hahmo tärisi raivosta. Se yritti saada ajatuksiaan kasaan, NÄLKÄ.
He olivat näyttäytyneet ja silti saalis oli päässyt niiden kynsistä. Se oli saartanut ne. Se oli haistanut niiden pelkonsa. Se oli etsinyt heitä kaksi yötä. Se oli päästänyt ne pakenemaan. Ei ollut merkitystä miten paljon he käyttelivät taikojaan, lopulta he päätyisivät anelemaan armoa, turhaan, NÄLKÄ.
Ne olivat olleet ovelia ja sortaneet tunnelin. Ne olivat kehdanneet piiloutua ja lähteä levittämään tietoa niistä. Niiden oli pakko saada kiinni heidät. Se keräsi kaltaisiaan kokoon, nälkäisiä laihoja otuksia silmänkantamattomiin. Sen oli pakko lähteä kaupungista, se ei voisi jäädä enää varjoihin odottamaan. Sille ei ollut käynyt koskaan näin, se tunsi jotain melkein kuin, ei, NÄLKÄ.
Ei, sen olisi pakko lähteä perään. Jäljet oli löytynyt, se saisi saaliin kiinni seuraamalla niitä. Ei tarvitsisi kuin kävellä jälkien perässä, helppoa. Ei vaikeaa. Ne lähtivät liikkeelle hahmon erottuessa korkeampana joukossa. Niitä kulki raunioiden laidasta laitaan. Tässä kaupungissa ei ollut enää mitään elävää niiden lisäksi, ja nyt nekin lähtisivät pois. Se tunsi jotain liikuttavaa niiden kävellessä pois, ei, nälän se tunsi. Se oli pohjimmiltaan kuitenkin ainoa mitä se kykeni tuntemaan.



Luku 13.

Jeromen rintaan koski. Hän joutui ottamaan tukea seinästä. Hän veti happea pidellen sitä sisällään, tuntien kivun helpottavan hieman. Vanhamies pyöritti päätään, kroppa ei oikein tunnu pysyvän perässä, Jerome ajatteli. Viime aikoina yöuni oli jäänyt vähälle, tilanne oli kuitenkin helpottamassa. Kylään oli saatu oma kyläneuvosto joka hoiti itsenäisesti asioitaan. Oli kulunut viikko lasten lähdöstä, Jerome ajatteli Samia hymy huulillaan. Hänen onneaan kun oli löytänyt rakkauden. Isien virheet tunnetusti kostautuivat lapsille ja hän oli yrittänyt viettää poikansa kanssa niin paljon aikaansa kuin pystyi. Onneksi hän sai kokea myös rakkauden kuten itse oli kokenut vaimonsa kanssa. Omituinen nostalginen hetki meni ohi Miken tullessa vastaan. On saapunut kirje, ”huonoja uutisia Jerome”, Mike sanoi.
Rannikolta oli saapunut tiedusteluraportti koskien paikallista vastarintaryhmää. Se oli pohjoisin ryhmä, josta ei ollut aikaisemmin mitään tietoa. Talvi ei ollut hidastanut rannikkoa hyväksikäyttänyttä kuninkaan armeijaa ja heidän joukkonsa olivat varautuneita ongelmiin.
Hyökkäys oli epäonnistunut surkeasti. Pääjoukko oli teurastettu kesken matkan kohteeseen. Ilmeisesti vankejakin otettiin, sillä kuninkaan joukot osasivat kävellä suoraan vastarinnan tukikohtaan, joka sijaitsi merenalisen käytävän huoltotunneleissa. Sillä suunnalla ei ole ainuttakaan vapaata tai elävää vastarintataistelijaa, Mike lisäsi kuin levittäessä suolaa haavoihin.
Jeremyn äskeinen onnellinen, kaihoisa olo oli mennyttä. ”Meidän täytyy ottaa selvää kuinka paljon kuningas on saanut tietää. Oletettavaa on sen vanhan paskiaisen tietävän nyt kaiken” Jeremyn sanoessa Mike nyökytteli tapansa mukaan, vastaten lähettäneensä lisää lintuja suunnalle ja muutenkin pohjoiseen. Talvi piti yhä otteensa, heillä olisi vielä aikaa. Yhä useampi vangeista oli siirtynyt vastarintataistelijoiden joukkoon, heitä siirrettiin pienissä joukoissa side silmillä tukikohtaan. Tarkoituksena saada aikaan vaikutelma että he olisivat paremminkin valmistautuneet. Jatkuva sähkövalo ja peseytymisvalmiudet saattoivat olla joillekkin jotain minkä puolesta taistella. Kaikki eivät Daniin uskoneet, tai häneen ja vastarintaan. Jeremy toivoi ettei kukaan enää ainakaan kuninkaaseen uskonut.
Jeremy oli tavannut Karhun ja Josien aikaisemmin ja mietti nyt heitä, pariskunta jäi hyvin mieleen. Karhussa tuntui olevan jotain samaa kuin hänessä itsessään. He tulisivat hyvin toimeen. ”Vakaumus, ” Jerome ajatteli ääneen. Se miehestä huokui. Karhu antaisi henkensä vakaumukselleen, sille mihin uskoi aivan kuin Jeromekin. Aluksi se varmasti olikin ollut heimo, nyt Karhu laittaisi perheensä kaiken edelle. Josie oli miehelle varmasti haaste. Jerome ei ollut tavannut ikinä yhtä vahvatahtoista naista. Oli kuin Josie olisi kompensoinut siroa olemustaan vuoren kokoisella itseluottamuksella. Jerome ontui hieman, kyläläisiltä saatu keppi poisti painetta jalan tyngästä. Wrench oli valmistanut hänelle tekojalan alumiinista ja osista mitä oli sairaalan varastoista löytänyt. Se ajoi asiansa. Jerome suunnisti varuskunnalle, vastaan käveli kyläläisiä askareihinsa kiiruhtaen. Hän oli menossa kuulustelemaan jo tutuksi tullutta miestä. He olivat keskustelleet niin tästä hetkestä, menneestä kuin tulevastakin.
Majuri oli toiminut käskynhaltijana ja hänet haluttiin muiden upseerien ohella hirteen. Jerome tiesi heidän vain totelleen käskyjä mutta olisivat voineet osoittaa myötätuntoakin heikommilleen. Kyläläisten takia he kaikki täällä olivat, ei kaivoksen kuten itsepintaisesti kuninkaansotilaat väittivät.
”Päivää” Jerome aloitti, ja paukautti kepillä pöytää. Miehen säpsähtäessä huppu päässä. ”Päivää” vastasi majuri. ”Hyvä muistat käytöstavat, se helpottaa jatkoa.” Upseereille ei näytetty päivänvaloa. Aina kun heitä kuljetettiin selleiksi muutetuista varuskunnan maanalaisista kerroksista, heille laitettiin säkki päähän ja kiristettiin siten ettei vanki pystynyt mistään päättelemään vuorokauden aikaa. Heitä tervehdittiin aina sanomalla päivää ja valvotettiin, ajantaju hävisi. Tällä keinolla saatiin viikko tuntumaan kuukaudelta. Aika yleensä parantaa, tässä se toimi täysin päinvastoin. Se sai vahvimmankin miehen murtumaan. Jerome ei tehnyt tätä mielellään. Upseerit olivat kuitenkin erittäin hyvin informoituja ja joku saattaisi tai varmasti vielä puhuisi sivu suunsa. ”Raiteet, mikä tarkoitus ja miksi niin kiire?” Jerome aloitti.
”En tiedä.” Keppi paukahti pöytään ja majuri hypähti tuolillaan. ”Miehistö vahvuus ja kuinka pitkälle itään on levittäydytty?” En tiedä.” Keppi paukahti. ”Mikä ajaa kuningasta?” ”Hulluus, se sitä ajaa.” mies nyyhkytti. ”En tiedä”. Mies jäi odottamaan paukahdusta, sitä ei tullut vaan ovi sulkeutui jättäen miehen yksin istumaan.
Tällä kertaa ainoastaan kyseltiin ei keskusteltu. Epätietoisuus kaikesta luo turvattomuutta. Ei rutiineita. Rutiinit luovat tottumusta, tottumus valheellisen turvallisuuden tunteen. Vielä ei ollut aika turvallisuudelle, vielä ajettiin epätoivoon päin. Jerome tiesi sen olevan tarkkaa työtä. Jos vei kidutuksen liian pitkälle toivo hävisi, ja avain kaiken onnistumiseen oli antaa viimeinen oljenkorsi. He tarttuisivat siihen kuin hukkuva.
Kasvon ilmeiltään mukavasta ja luottamusta herättävästä miehestä ei olisi ikimaailmassa uskonut hänen pystyvän tälläiseen työhön. Eikä Jeromekaan olisi kuvausta sadistista allekirjoittanut. Hän halusi ajatella sen olevan pakko, eikä hän missään nimessä siitä nauttinut.
Vanhamies kulki keppiin nojaten ja tervehti hymyillen jokaista vastaantulijaa. Hänen kulkunsa oli hieman vaappuvaa. Jeromen palatessa majataloon kipu rinnassa, tarkalleen keuhkon kohdalla, puristi häntä. Hän tarvitsisi ryypyn.













14.luku

Pitkä mies seurasi katseellaan omituista seuruetta. Hän oli ylpeä kyvystään sulautua ympäristöön. Hän oli tutkinut matkoillaan erilaisia eläimiä, ja harjoitellut muokkaamaan itseään samoin, kuin pieni matelija osasi tehdä. Vaaran uhatessa se vaihtoi väriään mukautuen taustaansa vasten. Samoin kuin moni muukin tutumpi eläin vaihtaa turkkinsa väriä talveksi. Kettu oli punainen ja makasi miehen päällä, jota veti hevonen alkeellisen näköisessä kelkassa. Ryhmässä oli myös vahva maagi, hänen kaltaisensa. He näyttivät kiireisiltä. Kaikista paitsi joukon naisesta huokui taikuus. Hän ei aivan tiennyt mikä sai mielenkiintonsa heräämään. Oliko se vuodenaikaan nähden väärän värinen eläin. Vai heidän päättäväinen kulkunsa. Se saattoi olla myös miehen kyky jutella ratsulleen. ”Kaikkihan nyt eläimelle osaa jutella.” Mies nauroi omalle sukkeluudelleen. Tämä kuitenkin näytti ihan aidosti keskustelevan hevosensa kanssa. Se oli varmasti koko yhtälö, mikä ratkaisi sen, miksi hän halusi jutella matkalaisten kanssa. Uusi kyky olisi tervetullut. Hän ei ollut pahantahtoinen, hän luultavasti näytti pelottavalta ylväissä vaatteissaan. Ja olihan hän aina muita pidempi. Viisampikin hän oli.
Hän alkoi vaivuttaa hevosia uneen, jutteli niille mielessään. Suostutteli niitä. Hän ei ymmärtänyt niiden puhetta, mutta tiesi miten niille piti jutella. Hypnoosiksi sitä oli kutsuttu, tämä oli vain paljon voimakkaampaa. Hevoset oli helppo kohde, se oli nopeaa. ”Lopeta.” Kaikui hänen mielessään. Hänen keskittymiskykynsä herpaantui. Tottakai maagi oli kuullut hänet, hevoset tosin olivat jo pysähtyneet, ja mies käveli heidän eteensä, ja irroitti verhoutumis loitsustaan.
Dan oli kuullut miten hevosille kuiskuteltiin. Ensin hän oli luullut kuulevan omiaan, mutta hevoset alkoivat hidastaa miehen muminan kiihtyessä hänen korvissaan. Hän pakotti mielessään miestä lopettamaan. Hevoset pysähtyivät, ja heidän edessään seisoi tähän asti näkemistään ihmisistä eriskummallisin hahmo, jolla oli matala ääni. ”Tulen rauhaisin aikein, oi matkalaiset”. Mies aloitti omaperäiseen sävyyn kädet levällään. ”Ajattelin kutsua teidät tee- kutsuille.” Mies jatkoi käsiään heilutellen. Rosella oli nuoli jo jänteellä, se ei vain oikein toiminut. Jousen varsi oli muuttunut yhtä notkeaksi kuin jännekkin, ja nuoli kiemurteli kuin käärme hänen otteessaan. Benin ja Jerrynkin yritys torjua uhkaa muodostui mahdottomaksi. He eivät löytäneet aseitaan mistään, vaikka ne olivat paikallaan vyöllä. ”Ei ole tarvetta olla peloissaan, vaikka ulkomuotoni onkin vaikuttava.” Mies lausui hiukan korkeammalta, ja elehti käsillään näyttäen asuaan.
Dan ei voinut hämmästyksestään huolimatta kuin hymyillä, ja hieman puisteli päätään. Tällä miehellä oli totisesti näyttävä sisääntulo hallussaan. Mies oli pukeutunut kuluneeseen kylpytakkiin, jonka helmat heiluivat sivuilla. Hihat olivat aivan liian lyhyet, ja huppuun oli ommeltu lisuke, kuin esittääkseen korvaa. Siinä varmasti piti olla toinenkin, mutta se puuttui. Miehen tyylitajusta kertoi myös nahkainen lentäjänlakki ja värikkäät bermuda shortsit. Kenkiä miehellä ei ollut lainkaan, tämä ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan kylmää.
”Antakaahan anteeksi minulle huonot käytöstapani. Aloitetaanpa esittäytymisellä. Nimeni on Edward ja olen valtavan kyvykäs, ennen hovissakin arvostettu velho.” Mies kumarsi ja hymyili pakotetun näköisellä hymyllään toiveikkaan odottavasti.
”Arvoisa velho, nimeni on Dan, ja tässä on matkaseurueeni,” Dan aloitti muodollisesti. ”Valitettavasti joudumme hylkäämään tarjouksenne. Joukossamme on haavoittunut, ja olemme viemässä häntä hoitoon.”
”Mutta Dan, tottakai haavoittunut toverinnekin on tervetullut.” Edward väisti Danin kieltäytymisen.
”Joudumme valitettavasti jatkamaan matkaa mitä pikimmin. Arvostan kutsuasi kovasti.” Dan muotoili.
”Harmi,” Edward sanoi. ”Tietenkin olisin katsonut mitä kykenisin tekemään ystävänne hyväksi, mutta jos teidän on mentävä, niin teidän on mentävä, ymmärrän sen oikein hyvin.”
Fox muutti muotoaan, ja puuttui keskustelun kulkuun. ”Osaatko parantaa?” Alaston nainen kysyi silmät kyynelistä kosteina.
”Olen velho.” Edward sanoi loukkaantuneena. ”Miksen osaisi? Vaikka en jänistä osaakaan hatustani taikoa, niin kuin legendaariset taikurit, niin perusasiat osaan kyllä. No, joka tapauksessa toivotan teille hyvää matkaa sitten.” Edward sanoi, ja kumarsi. Mies ei tuntunut pitävän ketun muuttumista mitenkään erikoisena eikä hätkähtänyt alastomuutta kuten useimmat miehet.
”Tulisimme mielellämme mukaasi, jos pystyt vilkaisemaan Samia.” Dan sanoi.
”Hyvä, se on siis sovittu. Seuratkaa minua.” Edward kääntyi, ja lähti tallustelemaan lumessa jälkiä jättämättä. He lähtivät seuraamaan Edwardia, Dan mietti mitä tästä voisi seurata. Häntä oli varoitettu seonneista maageista, muttei tiennyt mitä mies aikoi.
”Voin vakuuttaa, etten ole millään lailla seonnut,” Edward huusi kylpytakin liepeet lepattaen hänen johtaessa joukkoa. Dan mietti jos tämä ei ollut seonnut, niin seonneet ne vasta joukkoa olivatkin.
He kävelivät miehen perässä siksakkia, välillä näkivät omia jälkiään. Lopulta saapuivat huvilan kokoiselle metsämökille, joka oli rinteeseen rakennettu, siten ettei sitä valtavan lumimäärän takia ollut helppo huomata puiden lomasta. Se oli hyvin piilossa, mutta sieltä oli helppo tarkkailla alas laaksoon. Danista tuntui kuin he äskettäin olisivat olleet laaksossa, muttei huomannut kiivenneensä näin korkealle. Edward selitti heti ”Etsin ensin jälkiäni ennenkuin muistin etten jätä jälkiä, niin tulimme sitten suoraan tänne.”
”Sovitaanko Edward ettemme lukisi toistemme ajatuksia.” Dan huokaisi. ”Toki.” Edward kaivoi paperia ja kynän kylpytakkinsa taskusta sopimusta varten. ”Tai antaa olla.” Dan sanoi. Edward jäi katsomaan Dania, näyttäen hieman murjottavalta, laittoi sitten paperin ja kynän takaisin taskuunsa.
He astuivat mökkiin hieman epäröiden. Takka leimahti humahtaen liekkeihin, ja mies puuhasi jotain vanhanmallisen puulieden parissa. ”Tee pitää valmistaa perinteisesti pannussa hauduttaen.” Mies hymyili vinkaten silmää seurueelle. Kaksoset olivat asettaneet Samin takan viereen. Fox oli pukeissa, ja kuiskaili nukkuvan Samin korvaan. ”Tjaa, vilkaistaanpa sitten.” Edward käveli Samin viereen. Samin takki aukesi itsestään ja mies vain seisoi vierellä silmät kiinni, keikkuen varpaillaan. ”Joo-o, pala puuttuu. Hänet on jo parannettu, pikkaisen kiihdytin toipumista, mutta menee päiviä, sanoisinko viikon, ennenkuin hän herää. Oikein hyvin parannettu. Sinäkö sen teit?” Edward kysyi Danilta.
Dan pyöritti päätään. ”En oikein tiedä mitä tein. Sain verenvuodon loppumaan, ja yritin mielessäni kuvitella minkälainen hänen pitäisi olla.” ”Oikein!” Edward huudahti paukauttaen kädet yhteen. ”Juuri niin, pelastit hänen henkensä, silti pala puuttuu keuhkosta. Ehkä olisit voinut kuvitella sen paremmin, tai sitten se ei ollut enää tehtävissä, en tiedä.”
He istuivat lattialla tyynyillä, ja joivat teetään. Edward katsoi virnistäen, kysyvästi jokaista, joka siemaisi juomaansa. Kaikki kehuivat vuolaasti teen makua. Jostain käveli musta kissa, ja käveli keskelle joukkiota. Dan tervehti kissaa. Kissan silmät avautui ammolleen, kun se huomasi Danin puhuvan. ”Viimein joku joka ei ole sekaisin.” kissa sanoi. Se puski Danin polvea, Danin istuessa risti istunnassa tyynyllä. ”Sinähän voisit purkaa lumoukseni.” Kissa sanoi rapsutuksia kerjäten. ”Minkä lumouksen?” Dan valpastui. ”Noh vuosia sitten menin juomaan tämän seinähullun miehen keitoksia, ja siitä asti olen joutunut pesemään kielelläni oman pers...” Kissa ei kerennyt lausettaan sanomaan loppuun, kun Dan pomppasi ylös sylkien teet suustaan. ”Magus perkele!” Edward huusi. Kun luki Danin ajatukset.
”Voin vakuuttaa, ettei teessä ole mitään vikaa.” Edward sanoi hätistäen kissaa matkoihinsa. ”Se on aina oikea kiusanhenki. Se tonkii yrtit purkeistaan, jos jotain koittaa kasvattaa, ja tiputtelee tavarat pöydiltä.” Kissa nuoli tassuaan sopivan matkan päässä selvästi virnuillen. Edward katsoi sitä palava tuike silmissään. Hän kuitenkin heltyi pian hymyyn. Dan nauroi jo järkytykselleen, ja selitti seurueelle mitä oli tapahtunut. Rose purskautti teen nenästään.
”Anteeksi hieman tungetteleva kysymykseni, mutta saisinko hieman opiskella kykyäsi?” Edward sanoi osoittaen kysymyksen Danille.
”Miten, kai se käy?” Dan sanoi epäröiden. ”Juttele hieman kissalle, niin tutkin miten se tapahtuu.” Edward haki kissan syliinsä, ja asetti kätensä Danin takaraivolle. ”Aina se jaksaa roikottaa, ja pitää loputtomia monologejaan. Ei koskaan kuuntele mitä sille sanon.” Magus valitti. Dan hymyili otukselle, sillä tuntui olevan luonnetta. Edward hymyili, ja suipisteli huuliaan samalla. ”Ahaa, niin se siis käy. Tästä oli suuri apu, kiitos. Olkaa kuin kotonanne.” Mies paineli ovesta ulos.
He jäivät lattialle istumaan. Lämpö teki raukeaksi ja he kävivät maaten. Fox meni Samin viereen makaamaan, ja lauloi tälle kauniisti. Laulun sanat kertoivat kaipuusta, kuinka nainen odotti soturi miestään kotiin pitkältä matkalta. Pitkän koettelemuksen paineet purkaantuivat ja uni otti vallan.
Aiemmin he olivat olettaneet aluksi Samin kuolleen. Jerry hakkasi kiväärin perällä kersantiksi esittäyneen miehen tohjoksi, ainoastaan Ben sai miehen lopettamaan. He kaikki itkivät. Fox vakuutti, ettei Sam ollut kuollut, ja he rakensivat tälle kelkan hevosen perään. He ottivat paperit takaisin, ja veivät hevoset. He käytännössä ratsastivat vailla päämäärää, silti kuitenkin Kings Townia kohden. He tiesivät, että olisivat saaneet apua Samin vammoihin sieltä, vaikka olisivat itse joutuneet pulaan. Heillä ei ollut mitään suunnitelmaa naamioida Foxin katsetta. Ehkä suunnitelmaa ei oltu mietitty aivan loppuun asti.
He olivat jo kerenneet asettumaan taloksi. Rose oli metsästänyt kauriin, ja se oli muhentumassa liedellä. Oli kulunut kaksi päivää, kun Edward oli lähtenyt ovesta, sanomatta minne oli menossa. Mies saapui takaisin hieman hämmentyneen näköisenä seurueesta. ”Aivan, totta tosiaan.” Mies aloitti. ”Muistelinkin, että jotain jäi kesken. Ehdin jo aivan unohtaa, että minulla oli vieraita.” Mies jatkoi hieman hiljempaa osoittaen sanat Danille. ”Kävin tuossa puhelemassa linnuille, etpä arvaa mitä pikkulinnut lauloivat.” Edward käveli liedelle, ja kurkisti pataan. ”Oijoijoijoi. Tuoksuupa hyvälle. En edes muista milloin viimeksi söin jotain, mutta tuskinpa siitä pitkä aika on.” Mies hieroi vatsaansa.
”Tosiaan kertookapa hieman itsestänne niin tutustutaan.”Edward sanoi, heidän syödessä lattialla tyynyjen päällä istuen. ”No...”kerkesi Ben aloittamaan. ”Et sinä.”Edward sanoi ruoka suussaan ja osoitti Dania haarukallaan. Dan aloitti omasta ajastaan, ja jatkoi kuinka oli saapunut metsään. Miten oli lävistettynä kohdannut ensimmäistä kertaa Rosen ja miten olisi matkustanut King's towniin. Kertoi käänteestä, vastarinnasta, ja muodonmuuttajista. Sodasta, ja rauniokaupungista, Samin haavoittumiseen asti. Dan ei jättänyt kertomuksesta mitään pois. Kertoi jopa vanhojen huijauksesta profetian kanssa ja kuinka täällä oli suunnitelma muuttunut kuninkaan ottaessa vallan.
Edward kuunteli hiljaa elehtien, ja nyökkäilen. ”Siitä tulikin mieleen. Tapasin ystäviänne tuossa taannoin. Olivat hiukan tohkeissaan teistä, ajattelivat tulla moikkaamaan.” ”Muutin hieman jälkiä ja ne jatkoivat matkaansa suoraan.” Edward kertoi kuinka tuhannet jääpuikot marssivat tiiviinä rivistönä.
”Kyllä se vanha despootti ne hoitelee. Jos ei, niin ainakin ansaitsevat toisensa.”Edward totesi.
”Taitaa olla tapojen mukaista minunkin vähän esittelevän itseäni.” Edward sanoi, ja jatkoi. ”Hyvistä tavoista on syytä pitää kiinni näinä aikoina.” Edward kertoi kuinka oli matkustanut meren yli katsomaan eläimiä ja kasveja. Harmitteli ettei ollut tavannut Dania aikaisemmin, jotta olisi kyennyt hiukan kyselemään asiosta eläimiltä. Hän kertoi kuinka siellä oli valtavia kissapetoja, ja huoneen kokoisia harmaita otuksia. Kissat pitivät sielläkin rapsutuksista, mutta piti varoa hampaita. Niillä oli kuulemma vähän rajummat leikit, jos käänsi selkänsä väärässä paikassa. Hän kertoi kuinka oli tavannut muitakin muodonmuuttajia. Muita ihmisiä. Heidän kieli oli ollut helppo oppia, koska ajatukset ihmisillä sentään oli universaaleja. Tiesi muistakin profetioista, oli nähnyt toisen taulun. Siinä tosin valittuna oli nainen, eikä suinkaan Dan. Kuuli tämän profeetan olevan jo maanpinnalla. Hän kertoi kasveista ja jättiläisistä meressä. Kertoi vuorista jotka syöksivät tuhkaa taivaalle. Kertoi kaikesta näkemästään matkoilla ja toivoi lähtevänsä vielä meren yli joskus hieman eri suuntaan, länteen.
Edward kertoi miten oli aikoinaan ollut kuninkaan apuna, melkein satavuotta sitten. Kuinka King's town oli saanut alkunsa. Hän ei ollut kestänyt kuningasta kauaa, tällä kun oli outo tapa haluta päättää kaikista asioista itse. Suuruuden hullu kuningas oli. Edward sanoi kuinka oli opettanut kaltaisiaan löytämään itsestään taidot, ja miten oli perustanut maagien killan. Yhtenä päivänä hän vain kertakaikkisesti sai tarpeekseen, ja meni pyytämään hiukan lomaa. Kuningas ei sitä antanut, niin hän päätti käskeä kuningasta unohtamaan koko jutun, eikä ikinä enää muistaisi Edwardia. Eikä varmasti muisti kuulemma palautuisi.
Hän kertoi kuinka oli itse parisataa vuotta vanha, eikä näyttänyt kuin nelikymppiseltä. Eikä siitä varmaan enää paljoa rypistyisi, kun jo kuolisi pois. Hän ymmärsi luontoa, ja luonnon tuli kuolla pois, jotta se pystyisi uudistumaan. Hän piti hetken taukoa, ja sanoi ”Olen ollut mukana auttamassa kuningasta valtaan. Kansa ei miehestä pitäisi, jos naamiot putoisivat. Joten autan kansaa saamaan uuden johtajan.” Ainakin olisi hetkeksi tekemistä. ”Ai niin, tosiaan pikkulinnut lauloivat joukosta joka matkustaa etelään. He eivät ole kaukana, ja liikkuvat hitaasti. Pitäisi käydä hieman katsomassa millä asialla ovat.” Edward sanoi.
He olivat keskustelleet koko päivän. Edwardilla, joka piti velhoksi kutsumisesta, oli valtavasti tarinaa, ja sitä olisi riittänyt vielä pitkäksi aikaa. Hän kuitenkin muuttui viimeisen kommentin jälkeen hajamielisen näköiseksi, ja havahtui vasta kun Rose kommentoi hänen hienoa asuaan.
”Edward, asustasi... Olisiko mahdollista sitä vaihtaa, tai edes pitää kaapua sidottuna kiinni.” Rose kehotti. ”Mahtava idea!” Edward huudahti, ja lähti ovesta.












15.luku

Kuningas katseli naista. Hän oli kuin olikin kiihottunut. Nainen oli ollut likainen ja haiseva. Se oli ollut tekemässä halveksuttavaa, mutta välttämätöntä työtään. Sotilaille oli pakko olla viihdykettä, jotta tekisivät hommansa hyvin. Saisivat ajatuksensa muualle tappamisesta, ja pystyisivät vaihtamaan vapaalle silloin, kun eivät olisi tekemässä työtään. Alkoholi, uhkapelit ja naiset. Ne olivat vain välttämätön keino pitää sotilaat kaupungissa kurissa. Antaa tunne, että he itse päättäisivät elämästään, vaikka todellisuudessa he eivät olisi kuin lauma luolaihmisiä ilman hänen ohjaustaan.
Hän oli hakenut naisen majatalon edestä, joka oli sotilaiden suosiossa. Hän halusi itse hakea huoransa, pukeutuneena kaapuun, joka peitti hänen ulkokuorensa. Hän oli sanonut kuninkaan tarvitsevan viihdykettä, eikä näin sanoessaan ollut valehdellut. Vaikka hän ohjaili, ja päätti ihmisten kohtaloista, hän kuitenkin oli sanojensa mittainen mies. Hän antoi naiselle kultaa ja hopeaa, joka oli varustettuna kuninkaan kuvalla. Hänen nuoren version piirteet näkyivät kolikon toisella puolella sivusta päin kuvattuna. Toiselle puolelle oli painettu kaksipäisen lohikäärmeen kuva. Raha oli välttämätön. Sille jolla sitä oli loputtomasti , oli valtaa päättää kuka söi, ja kuka ei. Paljon parempi kuin pelkkä kiitos, tai vaivalloisesti hankittava muu tarpeellinen, jota joutui vaihtamaan saadaakseen itsensä elätetyksi. Sillä sai ostettua kaikkea mitä halusi valtakunnan rajojen sisällä.
Nainen valikoitui nuoruutensa ja uhkean ulkomuotonsa takia. Kaplania oli pian alkanut ärsyttää naisen jatkuva kälätys, ja kikattaminen. Se oli humalassa, kuningas alkoi tosissaan närkästyä. Hän oli määrännyt naisen kylpyyn, hajusuolojen ja saippuan pariin. Hän oli katsellut naisen yrityksiä näyttää haluttavalta, kun se riisuutui kylpyään varten. Hän oli asettanut viinirypäleitä kulhoon, ja suuret kyntteliköt loivat pehmeän valon kylpytilaan. Pukeutumissermin päälle hän oli asettanut naiselle uudet vaatteet, läpinäkyvän mustan silkkisen yöpaidan. Hän käski naista pukeutumaan siihen kun oli saanut itsensä puhtaaksi, ja sanoi kuninkaan odottavan häntä viereisessä huoneessa kun oli valmis. Hän meni hämärään sängylle, huoneessa oli valtava pylvässänky, ja siinä oli katos josta roikkui verhot. Hän kiinnitti toisen puolen verhot syrjään,a jäi odottamaan alaston vanha riutunut ruumiinsa paljaana. Nainen oli tullut paljon paremman näköisenä takaisin, tuoksuen puhtaalta ja raikkaalta.
Kuningas käski naista sulkemaan silmänsä, ja nousi ylös laittaaksen sille siteen silmille. Hän oli vielä jokseenkin vetreä,eikä hänen kätensä tärissyt kun sai sidottua siteen naiselle. Hän ohjasi naisen sängylle, ja pyysi tätä riisuuntumaan ja kiihottamaan itseään. Kuningas katsoi toimitusta vierestä, muttei se saanut hänessä enää aikaan kuin ärtymyksen. Kuningas pyysi naista poistumaan, se otti siteen silmiltään ja sävähti, alkoi nauramaan ja pilkkasi hänen velttona riippuvaa elintään. Mies raivostui, huoneen kaikki kynttilät syttyivät palamaan, ja ne valaisivat huoneen epäluonnollisen kirkkaasti. Kaplan käski naista tukkimaan turpansa, mutta se vain jatkoi,eikä poistunut riittävän nopeasti. Mies löi naista käyttäen kämmenensä rysty puolta. Hän ei lyönnyt riittävän kovaa, nainen vain sylkäisi halveksuen hänen kallisarvoiselle antiikki matolle. Se oli melkein tuhat vuotta vanha, ja siihen oli tehty käsityöläisten toimesta virheitä tarkoituksella. Osoittaen sillä, että se todellakin oli ilman koneita sidottu. Lyönti aiheutti kuitenkin sen, että jotain nytkähti hänen jalkojensa välissä.
Se yritti mennä kylpyhuoneeseen, kuningas oli kuitenkin nopeampi, ja tarttui naisen pitkiin mustiin hiuksiin kiinni, ja paiskasi tämän voimalla sängylle. Nainen huusi ja rimpuili, ei nauranut enää, ei. Hän alkoi kuristaa naista pitäen toisella kädellä naista hiuksista kiinni. ”Naurattaako, katso minua!” Ei kuulunut kuin korinaa, sen yrittäessä epätoivoisesti vetää vielä edes hiukan happea. Mies oli kiihottunut, ja raiskasi naisen pystymättä kuitenkaan laukeamaan. Hän veti kaapunsa ylleen, ja katseli naista hetken, ennenkuin lähti raahaamaan tätä nilkasta sen pään kolahtaessa lattiaan. Mies pelkäsi naisen sotkevan mattoaan entisestään, ja kiiruhti ulos huoneesta. Hän jätti sen alastomana käytävälle, ja lähti tutkimaan karttojaan, ja tekemään tärkeää työtään.
Kaplan tarkasteli karttojaan. Hän katseli erityisellä mielenkiinnolla ”salaista projekti” karttaansa. Se oli tarkkaa työtä, ja hän oli itse sen piirtänyt. Rautatie kulki pitkälle itään, tarkalleen venäjän siperiaan. Hän oli joskus nuorukaisena päässyt tutustumaan salaiseen maanalaisen bunkkeriin, johon hän oli kuskannut jo pitemmän aikaa materiaalia. Hän ei missään vaiheessa aikonut tyytyä osaansa, johtamaan mitätöntä maanosaa. Pimeässä ilman sähkövaloja ja korkempaa teknologiaa.
Kaplan ei ollut samaa mieltä sähköstä, kuin muut vanhat. Jos hän vain olisi saanut enemmistön puolelleen, ei hänen täytyisi tehdä näin vaivaannuttavaa ja hidasta työtään. Hän oli kuitenkin ylpeä täällä aikaan saadusta kehityksestä, ja eritoten keräämästään armeijasta, mitä piti täällä lähellään. Hänen omat lapsensa. Hän ottaisi heidät mukaansa kun tulisi aika toteuttaa suunnitelmat loppuun. Hän mietti kuinka pitkälle tieteen harjoittajat olivat päässeet projekteissa, ja kuinka paljon olisi valmista. Milloin olisi aika paljastaa kortit, ja kaapata lopullisesti valta. Hän ei aivan vielä ollut siihen kuitenkaan valmis.

















16.luku

Komentaja oli raivoissaan. Hän tunsi miten otsasuoni tykytti hänen katsellessaan tietokoneensa näyttöä. Eversti Ruffin tiedostoista oli paljastunut paljon enemmän kuin hänen pelkkä tutkimustyönsä. Tiedostoista paljastui toinen ”neuvosto” heidän keskuudessaan, se oli Kaplanin johtama. ”Se perkeleen runkkari.” Mies sanoi, ja ajatteli, kuningas, vialla päästään. Aikoi tehdä kaikista heidän töistään turhia.
Kaplan oli ohjaillut vuosikymmenten ajan resursseja, ja korkeampaa teknologiaa maahan, ohi kirjanpidon, ja kaiken kulunvalvonnan. Ruokaan ja juomaan ei oltu koskettu, mutta kaikkea muuta elintärkeää oli hävinnyt. Hän ilmeisesti oli junaillut oman karkoituksensa jo satavuotta sitten. Mies ei vain tyytynyt olemaan vallassa omalla alueellaan, vaan tahtoi kaiken vallan. Komentaja kirosi tyhmyyttään. Virhettä että lähetti Kaplanin pois ulottuviltaan. Mies oli jo aiheuttanut eripuraa aluksessa, ja ajatteli pääsevänsä tästä kätevästi eroon lähettämällä tämän maahan. Tiedostoista kävi myös ilmi joidenkin tiedemiesten aikojen saatossa lähteneen. He eivät olleetkaan kuolleet palveluksessa, kuten oletettiin. Ilmeisesti Kaplan tarvitsi heitä jossain puuhissaan.
Ei niinkään Kaplanin petturuus ja vehkeilly suututtanut komentajaa, vaan se, että hän oli ollut niin sinisilmäinen, ettei ollut huomannut sitä. Tarvittiin joku bittinikkari kaivamaan se datan seasta, ja nyt petturuuden todisteet olivat hänen edessään. Hän mietti miten edetä saamiensa tietojen pohjalta. Ne eivät olleet kuitenkaan täydelliset, arvatenkin aluksessa joku muukin oli vielä Kaplanin joukoissa. Se oli varmaankin syy miksei Ruff ollut lähestynyt häntä tiedoillaan. Hän oli aavistuksen pöyristynyt ajatuksesta, ettei eversti ollut luottanut häneen. Hän oli pitänyt miehestä, ja hänen petoksensa oli harmittanut häntä enemmän kuin oli luullut. Tämä kuitenkin osaltaan selitti miehen toimia. Nyt kuitenkin Ruff oli kuollut, ja Kaplan elossa. Kaplanille uskolliset piti saada savustettua esiin, ja vasta sen jälkeen olisi Kaplanin aika. Miehestä piti päästä lopullisesti eroon. Hän kaatoi lasiinsa hieman viskiä, ja alkoi sanelemaan tietokoneelle. Hän laati sisäisen muistion Kaplanin petturuudesta, ja otti yhteyden tiedonvalvontaan estämään kaikki tulevat, ja menevät linjat maahan, jättäen valheellisen kanavan auki. Lähetti muistion, ja alkoi odottamaan saalistaan kärsivällisesti.












17.luku

Sam oli herännyt unestaan. Häneen koski valtavasti, ja henki ei tahtonut kulkea. Mies oli kuitenkin nälkäinen, ja jaksoi jo ihmetellä missä olivat. Fox kertoi hänelle Edwardista, ja kuinka olivat hänet tavanneet. Hän kertoi kuinka Dan oli parantanut hänet. Tapahtumista oli kuusi päivää. Sam sai syötäväkseen hieman lientä, ja valitti että tarvitsee jotain kiinteää ruokaa. Fox kuitenki kielsi sen vielä häneltä, hellästi, mutta kuitenkin niin, ettei vastaväitteitä tarvittu. Sam nukahti uudelleen.
Edward ei ollut vielä palannut. Dan mietti tulisiko mies enää ollenkaan takaisin. Seuraavana yönä mies kuitenkin palasi mukanaan hämmentynyt kuninkaan upseeri. Edward oli hakenut hänet teltasta kesken unien, kysymättä lupaa. Velho oli tarkaillut joukkoa tarkkaan, ja päätellyt miehen olevan johdossa. Hän oli odottanut otollista hetkeä, ja päättänyt toimia.
Upseeri oli noin kolmenkymmenen, ja nuori asemaansa nähden, olihan hän sentään arvoltaan kapteeni ja sotilasmäärältään komppanian vahvuisen yksikön johdossa. Joten hänen täytyi olla pätevä. Edward istutti miehen keskelle lattiaa teekuppi kädessään. Hänen nimensä oli Mark, Kapteeni Mark. Mies näytti täydellisen poissa olevalta, ja mies ilmeisesti pohti näkiköhän unta, koska Edward marssi miehen luo, ja läimäytti tätä korvalliselle. ”Noh, mitäpä itse veikkaat?” Mies ei ollut saamastaan kohtelusta tyytyväinen, mutta tyytyi sanomaan, ettei varmasti uneksinut.
Kävi ilmi, että hänet oli komennettu etelään, ja perustamaan varuskunta, käytännössä karkoitettu. Hän oli ollut komentavassa upseeristossa, ja käynyt keskustelua itse kuninkaan kanssa. Kertoi tuoneensa ajatuksiaan ilmi, ja kuningas oli päättänyt lähettää hänet muualle. Mies ei allekirjoittanut kuninkaan mielivaltaa, muttei uskaltanut nousta tätä vastaankaan. Mark ei ollut ehtinyt toimia pitkään kuninkaan neuvostossa, mutta sinä aikana kun hän siinä oli ollut, hän aluksi kunnioitti kuninkaan toimia. Myöhemmin kuningas oli alkanut käyttää silmitöntä väkivaltaa, ja muuttunut. Upseeri ajatteli miehen olleen vain hirvittävän vastuun alle musertunut, mutta aiempien aikaansaannosten takia mies vielä oli vallassa, ja armeija totteli tätä. Olihan kuningas rakentanut Kings townin, ja tehnyt yhteiskunnalle valtavasti hyvää. Nyt Markilla ei ollut muuta kuin käskynsä.
He kyselivät kuninkaan joukoista ja suunnitelmista. Rautateistä ja ihmisistä, jotka eivät ilmeisesti vain kadonneet, vaan rakensivat niitä. Mies vastaili mihin osasi, ja oli pahoillaan ihmis- kohtaloista, mutta yritti vakuuttaa, kenties itseäänkin, että uhraukset olivat tarpeen.
Sam oli jo jalkeilla, ja istui nauttien omaa teetään, kuunnellen miestä joka oli aivan samanlainen kuin hän itse. Ei mikään hirviö joksi hän oli kuvitellut kaikki kuninkaalle läheiset. Oli totta, että mies oli ollut mukana toteuttamassa kauheuksia. Silti, Sam ajatteli, jos asiat eivät olisi menneet niinkuin ne olivat, hän voisi istua siinä miehen sijasta. Sam kertoi miehelle vastarinnasta, ja muodonmuuttajista. Mark kuunteli keskeyttämättä ja vakavana. Nähdessään nyt Foxin uusin silmin ,mies tunnisti naisen muodonmuuttajaksi, ja hänen kasvoillaan kävi pieni irvistys. Se ei käynyt kuin hetken, mutta kertoi omaa tarinaansa siitä ,mitä mieltä sotilaat muodonmuuttajista oli.
Mies pyöritteli päätään pahoillaan, ettei pystyisi ainakaan heti liittymään vastarintaan. Hänellä oli vastuullaan kolmisensataa sotilasta, jotka eivät hyväksyisi suorilta käsin takinkääntöä. He olivat nuoria, ja vielä kunnianhimoisia, ja unelmoivat taisteluista. Hän ei aikonut hyökätä kenenkään kimppuun, ei olisi hyökännyt vaikkei olisivat tavanneetkaan. Hänellä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja muuta kuin toteuttaa kuninkaan käsky. Hän voisi istuttaa joukkoihin ajatuksen kapinasta, muttei tiennyt miten nopeasti se itäisi. He kättelivät lopuksi, ja Edward lupasi saattaa miehen takaisin. Edward kertoi miehelle rauniotuneesta satamakaupungista johon itse vielä palaisi. Siellä oli jotain mille Edward vielä arveli tulevan käyttöä, tai ainakin hänellä itsellään sille tulisi käyttöä. Edward kuiskutti miehen korvaan, jotta tämä perille päästyään alkaisi valmistelemaan suunnitelmaansa.
He poistuivat yöhön, ja Edward palasi melkein samantien. Dan oli juuri kysymässä oliko mies unohtanut jotakin. ”En, saatoin vain miehen teltalle ja tulin takaisin.” Dan pyysi sopimus paperin ja he sopivat etteivät lukisi toistensa ajatuksia.
Aamu hämärä oli juuri alkamassa, hetki jolloin yönpimeys alkoi väistyä valon tieltä. Se oli kaunis hetki. Dan ja Rose olivat istuneet lopun yötä kahden mökin hirsisellä terassilla ja joivat kuumaa teetä jota Dan ajoittain lämmitti heille kyvyllään pannussa. He eivät huomanneet eroa oliko tee valmistettu perinteisellä vai vähän maagisella tavalla, mutta olivat alkaneet pitää siitä joka tapauksessa. He olivat istuneet kääriytyneenä turkiksiin, ja katselleet tähtiä, ja pohtineet miten pystyisivät jatkamaan suunnitelmaansa, Sam oli vammautunut, eikä pystynyt käyttää toista kättään kunnolla. Hengittäminenkin tuntui olevan vaikeaa ja kivuliasta. Sen lisäksi vialliset olivat lähteneet vaeltamaan kohti Kings townia, heidän määränpäätään. Tuntui kuin he olisivat vain sotilaita suurella shakki laudalla. Paljon suuremmat asiat tuntuivat nyt liikkuvan, Edward oli kuvaillut viallisten määrää tuhansiksi. Miten Kings Town pystyisi puolustautumaan sellaista vastaan, olisi varmaa ettei kaupungin muurit yksin pysäyttäisi sellaista määrää, eivätkä nämä otukset olleet hitaita kuten yleisesti luultiin. He olivat juosseet tosissaan niitä pakoon, eivätkä olisi pysyneet vauhdissa pitkään. Loppupelissä vain tuuri oli pelastanut heidät hevosten kohtalolta, ja tuuri oli tuntunut loppuvan Samin haavoittumiseen. Vai oliko se jatkunut Edwardin myötä, sitä eivät rakastavaiset tienneet.
Sam asteli terassille kainalossaan Fox tukien miestä. He hymyilivät toisilleen, ja suutelivat ,ennen kuin huomasivat Rosen ja Danin. ”Huomenta.”Dan huikkasi. ”Huomenta, täällähän te olette. Oletteko valvoneet koko yön?” Dan myönsi valvoneensa, Rose painautui lähemmäksi miehen rintaa, ja sulki silmänsä.
Aurinko oli korkealla. Muut olivat jättäneet pariskunnan rauhaan ja antaneet nukkua väsymyksen pois. Kaksoset olivat kalibroineet kivääriään ja ampuivat kohdistus laukauksia jossain kauempana. He olivat asentaneet aseeseen vaimentimen, ja sen ääni ei kantanut kauas, lumen vaimentaessa sitä entisestään. Sam paranteli itseään Foxin hellässä huomassa, ja Edward teki mitä nyt velhot sattumoisin saattoivat tehdä, Dan ei tiennyt. Musta kissa saalisti päästäistä joka epäonnekseen oli jättänyt hajujäljen Maguksen löydettäväksi.
Edward saapui omalaatuisella kävelytyylillään vaappuen. Kädet leväillään, kuin kylpytakki olisi ollut liian pieni, mitä se olikin, ainakin hihojen pituudesta päätellen. ”Olen hieman miettinyt suunnitelmaanne. En tiedä onko siitä mitään apua vastarinnalle käydä vähän katselemassa paikkoja, mutta minusta olisi oikein mukavaa käydä vähän vilkaisemassa mitä Kings townissa on saatu lähtöni jälkeen aikaan. Osa joukostanne on kuitenkin haavoittunut, ja pienempi ryhmä olisi parempi. Jos mahdollista, Dan, menisimme vain kahdestaan.” Rose puuttui keskustelun kulkuun sanoen ettei Dan lähtisi mihinkään ilman häntä.
Dan epäröi, ”Miten pääsisimme viallisten ohi? Ja mitä sanoisimme, jos edes pääsemme kaupunkiin. En osaisi yksin eläytyä rooliini kauppiaana, ja asiakirjoihin on kirjattu meidän olevan vaeltava kauppiasseurue, sinusta puhumattakaan. Vaatetuksesi antaisi meidät heti ilmi.”
”Hmm, loistava huomio, vaatetukseni tosiaan on aivan liian hieno. Minulla on kylläkin tallella jossain vanha maagin kaapu, kunhan vain muistaisin mihin panin sen. Minä huolehdin kyllä siitä, että saamme kulkea rauhassa, ja vialliset pystymme kyllä kiertämään. Niistä ei pienelle joukollemme ole vaaraa.” Edward häipyi jonnekkin ilmeisesti etsimään kaapuaan. Se olisi varmasti huikea parannus miehen ulkoasuun.
Rose etsi ystäviään, ja löysi Samin ja Foxin jaloittelemassa mökin lähistöltä. Sam oli keskittyneen näköinen, ja selkeästi häntä sattui kävely. Fox kuitenkin kannusti miestä, eikä antaisi hänen päästä helpolla. Nainen aikoi saada puolisonsa kuntoutettua keinolla millä hyvänsä. Rose kertoi keskustelustaan Edwardin kanssa, ja pahoitteli kun näki pettymyksen Samin kasvoilta, ”Olen pahoillani tapahtuneesta. Tiedän etten kykenisi lähtemään, enkä varmaan vielä vähään aikaan, mutta on väärin, että joudutte yksinään asettamaan itsenne sellaiseen vaaraan.” Rose painotti Edwardin pitävän heidät turvassa.
He eivät enää nähneet kaksosia ennen lähtöään. Sam kuitenkin kertoisi heille Edwardin suunnitelmasta, ja hyvästelisivät heidän puolestaan. Edward oli löytänyt mustan kaapunsa, ja huokui jotain todella pelottavaa. Kuin kaapu olisi määritellyt hänet. Hän istui ylväänä laina ratsunsa selässä, ja malttamattomana odotti, että Rose saisi hyvästeltyä pariskunnan. Lopulta he lähtivät ilman kantamuksia matkaan. Rose oli jättänyt jousensa, jota ilman Dan ei muistanut naista nähneensä kovin usein. He ratsastivat koko päivän, ja seuraavan yön. Välillä vaikutti heidän päässeen aukioiden yli todella nopeasti. Edward myönsikin käyttäneensä taikuutta vauhdittaakseen matkustusta. Lumi oli tallottu tasaiseksi kovaksi matoksi, ja heidän kulkunsa oli vaivatonta.
He saapuivat seuraavan päivän aamuna perille. Kings townin massiiviset muurit piirtyivät korkeina horisontissa. Kaupunkia piiritti valtava joukko viallisia, jotka vaihtelivat asentoaan levottomina jalalta toiselle. Ne olivat saapuneet aikaisemmin, ja pitivät kaupunkiin etäisyyttä. He olivat juuri kiväärin kantaman ulkopuolella. Heidän edessään oli muutama kuollut olento, kuin lauma olisi määrittänyt turvallista etäisyyttä muureihin. Vialliset näyttivät siltä, kuin ne olisivat odottaneet jotain. Dan ei tiennyt mitä, mutta arvasi että viallisilla riittäisi kärsivällisyys odottaa niin kauan kuin olisi tarve.
Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että taikuus oli läsnä, kun Edward taikoi heidän eteensä selkeän portaalin ,josta piirtyi hieman epäselvästi talojen reunustama kuja. He astuivat sisään, ja huomasivat olevansa kapealla kujalla ratsuineen. Kujalla kipitti rotta etsien piilopaikkaa,tullessaan yllätetyksi kesken ruuan hakunsa. Se juoksi ruuantähde suussaan kapeaan rakoon, joka johti arvatenkin talon välipohjaan, tai seinän väliin. Ihmisiä ei näkynyt, jostain kuitenkin kantautui puheen sorina. Se kaikui talojen välissä tehden äänestä vaikeasti paikannettavan. Dan ja Rose lähtivät seuraamaan Edwardia, joka talutti hevostaan, kuin olisi taluttanut hevosta joka päivä kaupungin kapeilla kujilla. He saapuivat leveälle aukiolle, jossa oli suihkulähde, ja puut reunustivat sitä luoden tyylikkään ja avaran tilan kaupungin sydämeen. Paikalle oli kerääntynyt kaupungin asukkaita, jotka vaativat toimia piirityksen päättämiseksi. Sotilaat pitivät joukkoa aisoissa estäen heitä ylittämästä tiettyä rajaa, joka oli noin viidenmetrin kaistale kuninkaan palatsin aidan edessä.
”Kuningas on aina tykännyt ylellisyydestä, nähtävästi on saanut linnansa valmiiksi. Muistan kuinka sitä rakennettiin. Se oli ensimmäisiä projekteja ja mahtipontisin, eikä sitä oltu vielä saatu valmiiksi kun lähdin.” Edward selosti. Häntä ei tuntunut kiinnostavan kaupunkilaisten hätä, vaikka tottakai se Edwardiinkin vaikutti. Velho ei ollut sydämetön, vaan aivan päinvastoin. Hänellä kuitenkin oli muuta mielessään. Hän tahtoi nähdä miten oma aikaansaannoksensa, maagien kilta voi. Velho ohjasi pienen ryhmänsä päättäväisesti sitä kohti. Edward tahtoi uskoa, että hänellä vielä olisi ystäviä maagien keskuudessa, vaikka vanhetessaan heillä tuntui pää pehmenevän, eikä selväjärkisyydestä ollut varmuutta, toisin kuin hänellä. Ystävien apu tulisi joka tapauksessa tarpeen, jotta kuningas saataisiin alas korokkeeltaan.
Kaupungissa oli tekeillä jotain outoa. Aivan kuin sotilaat olisivat valmistautuneet muuttamaan sen sijasta, että valmistelisivat puolustusta. Missään ei rakennettu heittimiä, joita pitäisi olla jo sijoiteltuna pitkin kaupunkia, jotta pystyttäisiin hyökkäämään piirittävää massaa vastaan. Sotilaat ohjasivat nuoria oppipoikia, ja jopa aivan lapsia vaunuihin ,jotka Danista muistuttivat aivan junan karjavaunuja. Seassa oli maagin ja teknikoiden kiltaan kuuluvia, jotka tunnisti kaapujensa väreistä, sekä sotilaita. Kaikki kantoivat jotain pientä käsissään, kuka kirjaa, toinen työkaluja, tai laboratorio välineitä. Edward aikoi saada tietoa kun pääsisi perille.
Ei aikaakaan kun he olivat saapuneet kolmikerroksisen suuren talon pihamaalle. Takorautainen aita erotti rakennuksen pihan kadusta, ja portista kiiruhtivat oppipojat muun joukon perään. Edward ahtautui muun virran joukkoon, ja oppilaat antoivat tietä tunnistaen kuninkaan kaapuun verhoutuneen maagin seurassaan kaksi kansalaista. Jotkut jäivät katsomaan Danin ja Rosen perään. Normaalit ihmiset eivät saaneet tulla alueelle, se oli luvallista vain killan jäsenille. Olihan nyt poikkeuselliset ajat joten he antoivat ryhmän jatkaa kulkuaan, sitäpaitsi maagien mielen oikkuihin ei ollut oppilaalla asiaa puuttua. He pääsivät suureen aulaan. Missään ei näkynyt portaita ylempiin kerroksiin. He näkivät kyllä parven mutta sinne ei johtanut rappusia. Edward katosi, ja ilmestyi parvelle hoputtaen Dania ja Rosea seuraamaan perässä, ennenkuin velho tajusi etteivät he osanneet. Hän loitsi pienen portaalin, josta kaksikko astui ylempään kerrokseen. ”Pieni varotoimi, jottei vähäisemmät kulkisi minne sattuu.” Edward sanoi, ja jatkoi. ”Ylimpään- ja kellari -kerrokseen on vielä vaikeampi päästä, mutta se käy aivan luonnostaan kun opiskelussa on edistetty.” Edward kuitenkaan ei asiaa selittänyt enempää.
He pääsivät aivan liian suurten ovien eteen, jotka olivat varmasti yli kolmemetriä korkeat. Paikassa eivät ilmeisesti normaalit luonnonlait päteneet. Edward kopautti oveen kevyesti, ja se lähti aukeamaan naristen. Edward nauroi, ja sanoi tehneensä ovet nariseviksi ärsyttääkseen muita. He eivät olleet keksineet miten rasvata saranoita, joita ei ollut.
He astuivat luolaa muistuttavaan huoneeseen, kuin se olisi hakattu kallioon. Huoneessa ei ollut lainkaan ikkunoita, ja se oli valaistu taikuudella siten, ettei valon lähdettä pystynyt paikallistamaan. Huoneessa oli kolme mustiin kaapuihin pukeutunutta vanhaa miestä, joiden huput roikkuivat rennosti selässä. Edward nosti korostuneen hidastetusti hupun päästään, ja jyrähti, ettei hänen tilojaan ollut soveliasta käyttää ilman hänen lupaansa. Miehistä kaksi näytti tunnistavan saapujan, sanoessaan, että kuolleilta ei kysytty lupia. He olivat selkeästi ilahtuneita tunnistaessaan tutun hahmon, joka oli saapunut odottamatta. Kolmas näytti siltä kuin haistaisi pahan hajun. Miehen silmät olivat nauliintuneet Daniin ja Roseen. Edward ei ruvennut jutustelemaan niitä näitä, vaan meni suoraan asiaan, ”Mitä täällä tapahtuu? Ettekö ole huomanneet viallisia, vai oletteko päättäneet olla huomioimatta niitä?”
”Kuninkaan määräys, olimme juuri keskustelemassa siitä. Kuningas on antanut käskyn lastata kaikki kiltojen jäsenet junaan, ja valmistautua siihen, ettei takaisin olisi paluuta.” Toinen miehistä jatkoi. ”Emme ole aivan yksimielisiä siitä, että jättäisimme kansalaiset olentojen armoille.” Kolmas mies toipui järkytyksestä jotka Dan ja Rose selvästi läsnäolollaan oli luoneet. ”Meistä ei ole luontevaa jättää kaikkea edistystä mitä olemme saaneet aikaan taaksemme.” ”Toisin kuin sinä Edward, emme pysty matkustamaan pitkiä matkoja, emmekä voi ottaa ketään mukaamme niille.” Edward naurahti, ”Ettekö ole vieläkään oppineet? Kirjoitin siitä jopa oppaan ennen lähtöäni.”
”Uudet lapset osaavat sen jo kyllä. Meihin vanhoihin ei oppi oikein tahdo tarttua niin hyvin, harmillista myöntää.” Edward yritti sisäistää kuulemaansa, ”Ei ole oikein tavallista oppia kykyä nuorella iällä, saati kuljettaa mitään mukanaan.”
”Nämä lapset ovatkin aivan poikkeuksellisia. Heidän molemmat vanhempansa ovat maageja, ja kuningas on pitänyt huolen, että vain näiden jälkeläiset tulevat kiltaan. Puolikkaista tulee sotilaita tai parantajia.” Edward hieroi leukaansa, ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. ”Mikä sai sinut saapumaan kaikista hetkistä juuri nyt, Edward? Ja toit kaksi kiltaan kuulumatonta mukanasi? Olit itse luomassa killan sääntöjä aikanaan.”
Edward havahtui mietteistään, ja levitti kätensä Danin ja Rosen suuntaan, jotka olivat ajautuneet vain kuuntelijan rooliin. ”Tapasin nämä varsin mielenkiintoisat yksilöt aivan tässä lähellä, ja heillä oli kertomus, joka sai minut hieman kiinnostumaan politiikasta. Täällä ilmeisesti harjoitetaan mielivaltaa, ja poikkeuksellisesti totellaan jokaista kuninkaan oikkua.” Edward tuntui kasvavan suuremmaksi mitä pidemmälle lausessaan eteni. Kolmikko osoitti ensimmäisen kerran hieman nöyryyttä ja loivat katseen käsiinsä. Edward selvästi tiesi oman arvonsa ja suoristi ryhtiään entisestään. Kolmikko selitti yhteen ääneen, miten eivät todellakaan allekirjoittaneet kuninkaan toimia, mutteivat voineet tehdä mitään.
”Kuningas kutsuu heitä omiksi lapsikseen, ja manipuloi heitä. Lapset ovat juopuneet kyvyistään ja yrittävät kävellä ylitsemme missä voivat, olemmehan vain puoliverisiä heidän silmissään.” Toinen jatkoi siitä mihin edellinen oli jäänyt. ”Kilta on jakautunut kahteen ryhmään. Poikkeuksellisen vahvoihin nuoriin ja meihin vanhoihin, jotka yrittävät parhaansa ohjata nuoria mieliä tuntemaan myötätuntoa ja rakkautta.” Kolmas vahvisti muiden kertomaa. ”Kuningas on lähettänyt meitä pois sitä mukaa, kun nuorukaiset ovat tarpeeksi vanhoja palvellakseen täysivaltaisina maageina. He ovat vahvempia taidossa jo viisitoista vuotiaina ja yrittävät komennella meitä, oppineita, kuin olisimme vain palvelijoita. Ainoastaan killan omat säännöt ovat estäneet heitä valtaamasta johtoasemia, johon kuten tiedät, ei riitä ainoastaan voima, vaan kokemuksen tuoma tieto.”
”Valitettavaa on, ettei meitä ole jäljellä täällä kuin me kolme.” Edward ihmetteli määrää ja laski päässään. Hänen lähdöstään oli kulunut tarkalleen kahdeksankymmentä vuotta. ”Kuinka kauan kuningas on ohjaillut kiltaa?” Miehet keskustelivat keskenään, ja yksi ilmoitti. ”Viisikymmentä vuotta. Vanhimmat lapset eivät kuitenkaan ole kuin kolmisenkymmentä vuotta vanhoja, jos heitä enää lapsiksi voidaan kutsua. Kaikki muutkin killat ovat saaneet osansa kuninkaan mielivallasta, emme suinkaan ole ainoita jotka ovat joutuneet kärsimään. Tavallisista kansalaisista puhumattakaan. Muutos on kuitenkin ollut hidasta, ja siihen on ikäänkuin ehtinyt tottumaan.”
Nämä miehet tässä olivat varmasti jo satavuotiaita. Edward muisti heistä jokaisen, vaikka nuorin heistä oli ollut vasta lapsi hänen lähdettyään. Kaksi miehistä kuitenkin olivat vahvoja niin kyvyiltään, kuin mieleltäänkin ja olivat olleet pitkään oikeutettuja mustiin kaapuihin. He olivat jääneet johtamaan kiltaa. Heitä ei siten oltu pystytty siirtämään sivuun tai lähettää mihinkään, asemastaan johtuen, vaikka olivat käskynsä kuninkaalta saaneet ja joutuneet niitä noudattamaan.
Edward harmitteli miten oikea kilta oli kutistunut vain kolmeen mieheen, jotka yhä yrittivät vaalia maagien perinteisiä arvoja. Ei ollut mikään ihme, että joidenkin mielenrauha järkkyi tälläisestä pyhäinhäväistyksestä. Edward kääntyi Danin puoleen, ja sanoi tarvitsevan hetken aikaa kaltaistensa kanssa, ja pyysi heitä tutustumaan kirjoihin, joita oli pinoissa pitkinpoikin luolan lattiaa.
Dan selasi kirjoja. Ne oli kirjoitettu omintakeisella tekstillä, joka kuitenkin avautui hänelle nopeasti. Rose ei saanut tekstistä selkoa, joten Dan selitti hänellä pääpiirteittäin mitä ne koskivat. Dan löysi muutaman opuksen taikuudesta, mitkä hän luultavasti lukisi myöhemmin rauhassa, jos saisi siihen mahdollisuuden. Hän sai käsiinsä, kuin kohtalon oikusta, kuvauksen Edwardista, ja maageista yleensäkin. Kirjassa oli tietoa myös muodonmuuttajista, ja kuvaus viallisista, joka ei lainkaan pitänyt paikkaansa Danin omien kokemusten mukaan. Vialliset saattoivat olla kirjoittajan mielestä hyvinkin rauhallisia ja pitäytyivät omissa oloissaan.
Maagit olivat kirjan mukaan tavattoman pitkäikäisiä. He pystyivät ikäänkuin tahdon voimallaan pitämään vanhuudentuomat vaivat loitolla. He eivät olleet kaikki voipia, mutta väkevämpiä kuin muut maan asukkaista. Ihmiset olivat vain ihmisiä. He eivät olleet normaalia pitkäikäisempiä, mutta olivat älykkäämpiä, ja karaistuneempia kuin Danin aikalaiset, ja sen hän Rosessakin oli pannut merkille.
Muodonmuuttajat olivat ilmeisesti siltä väliltä. Älykkäitä kuin ihmiset, ja viritettyjä eläinhahmojensa kyvyillä. Aivan kuten Mikekin oli kertonut, osa eläimestä seurasi mukana, vaikka olikin ihmismuodossa. Pitkäikäisyys riippui aivan eläimen mukanaan tuomista geeneistä. Kuningaskunnan historiasta oli oma lukunsa, kuten kuninkaastakin. Kuninkaasta ei tiedetty paljoa, ei edes nimeä, mutta hän oli ollut mukana kaupungin historiassa aivan alusta asti, yli sadanvuoden ajan. Varmaa tietoa ei ollut, mutta kirjoittaja epäili suhteettoman pitkästä valtakaudesta päätellen hänen omaavan maagin kyvyt. Danin tiedon mukaan kuningas oli yksi vanhoista eikä tiennyt mitään hänen maagisista kyvyistään.
Dan aikoi kysyä asiasta Edwardilta, kun saisi siihen tilaisuuden, hän ei tiennyt vanhoista juuri mitään. Mutta Edward saattaisi tietää kuninkaasta. Rose kyllästyi nopeasti Danin selostukseen, hänelle uutta tietoa kun oli vähän. Rose katseli luolaa, ja näki vanhan pölyisen tuolin, jonka selkänojaa vasten nojasi paljon puhuttu julistus. Rose poimi sen käsiinsä, ja pyyhkäisi hihalla lasin puhtaaksi. Se oli läpinäkyvä. Kuin kahden lasin väliin olisi asetettu kuva Danista, ja teksti, joka sai omintakeisen valkean ja kullan värin, kun sitä katsoi erikulmista. Hän alkoi lukea, ”Totisesti on tuleva aika, milloin epätoivo ja pimeys on suurin. Silloin saapuu joukkoonne valittu, joka asettuu joukkoanne johtamaan, yhdistäen rodut. Ja silloin kansat kerääntyvät yhden lipun alle, ja nousevat kaikkea tunnettua, ja tuntematonta pahaa vastaan.” Ihmisillä ja muodonmuuttajilla oli siitä omat versionsa, yleensä ne olivat pidempiä sepustuksia, mutta tämä oli varmasti alkuperäinen, vaikka se näytti kuin uudelta.
He saivat kuluttaa aikaa täällä pitkään, oli kulunut jo tunteja kun Edward palasi. ”Olen pahoillani. Täällä kulkee aika vain puolta vauhtia, vuorokaudessa välillä tarvitaan enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia. Luola on varmasti kaikkein paras keksinnöistäni. Kuten huomasitte sisäänkäynnin. Jos ovet murrettaisiin väkivalloin, ne rikkoisivat taian, eivät johtaisi mihinkään. Huoneessa sisällä olijat kuitenkin pysyisivät täällä, ja luolasta olisi vallan kaunis näköala ulkoilmaan. Portteihin on pakotettu paljon taikuutta, ja siihen on piilotettu portaali. Hyökkääjät törmäisivät seinään. Sisällä olijat saisivat mukavan matkan, ja pääsisivät hyökkääjän ulottumattomiin. ”Dan, ennenkuin jatkan tästä, aaa..”Edward huomasi Rosen pitelemän taulun,”Tämä on yksi kolmesta alkuperäisestä, ei niinkään sanoma, eikä Danin kuva siinä, vaikka se nyt miehen nähtyään tekeekin vaikutuksen...” Edward pyysi sen Roselta, ja kohdisti tauluun tulen, ympyröi sen salamalla, ja paiskasi lopuksi kallioon. ”Tuo tekee siitä vaikuttavan.” Nosti sen käteensä, tarkasteli ja sitten esitteli sitä. Ei pienintäkään naarmua. ”Se sai aikoinaan aikaan valtavan mielenkiinnon, ja lyhyt rimpsu oli kaikkien opeteltava ulkoa. Sillä tuntui olevan merkitystä.”
”Ymmärrän paremmin kuninkaan toimet sitä vastaan, koska tiedän nyt hänet yhdeksi vanhoista. Hän ei voinut kieltää profetiaa. Siihen uskovat todennäköisesti olisivat syösseet hänet vallasta, jos olisi yrittänyt. Hän lähetti marionettejaan, valheellisia profeettoja. Ne toimivat paremmin. Se oli kuitenkin itsemurhatehtävä. Lisäksi hän joutui julistimaan, että jos oikea valittu saapuisi, niin tottakai hän luopuisi vaadittaessa kruunustaan, ja nosti sen siten korkeammalle kuin omat käskynsä. Hän oli siten saanut absoluuttisen vallan, ja kansan tyytyväisemmäksi. Tämän hetkinen tilanne kuitenkin tuhoaisi kuninkaan.” Edward selosti. Hän sanoi käyvänsä vielä muissa killoissa, jotta saisi kattavamman kuvan, ja toivoi, että majatalo olisi vielä auki hänen palatessaan, ”Voisimme pitää pienen tilanne katsauksen teekuppien äärellä. Koittakaa saada nukutuksi. Luolan perällä on siihen tarkoitukseen oikein sopiva tila.” Edward lähti.
Dan ja rose lähtivät peremmälle luolaan. Siellä oli lämmin talvesta huolimatta, ja valaistus tuntui muuttuvan mielenliikkeiden mukaan. Säikähdys kirkasti valoa, ja pienet hellyyden hetket himmensivät valoa aina tarpeen vaatiessa. Tuntui kuin olisi ollut teatterin lavalla, ja valomies vain tekisi tunnollisesti työtään. Huoneen perällä oli suuri pylvässänky. Oli juuri sopivan lämmin, ja he kävivät riisuutumatta pitkälleen sänkylle. Uni otti vallan nopeasti.






18.luku

Kaikki tuntui menevän päin helvettiä, toissapäivänä saapui valtava joukko viallisia, kuin kerjäläisiä ruokaa vaatimaan. He olivat joutuneet sulkemaan portit ja ampuivat lähestyviä olentoja kunnes ne perääntyivät, mutta vain sen verran että ampuminen oli turhaa. Tänään, ikäänkuin ongelmia ei olisi riittävästi, hänen palvelijansa oli hävinnyt tuhkana ilmaan, kirjaimellisesti. Hän oli poistanut seurantalaitteen itsestään aikoja sitten ja asentanut sen miespalvelijaansa, laite tarvitsi ihmisruumiin lähettääkseen signaalia taivaalle, ja se oli ollut maksettava hinta maahan pääsystä. Komentaja halusi tietää missä hän oli, kai se lohdutti miestä.
Seurantalaite ei ollut poistunut kaupungista kertaakaan. Ja nyt se oli hävinnyt hänen palvelijansa myötä. Se ei oikeastaan ollut pommi, se oli paljon korkeampaa teknologiaa. Lauetessaan se levittäytyi kaikkiin soluihin salamannopeasti ja poltti kaiken pois. Kuningas ei tiennyt miksi se oli laukaistu mutta tiesi että pitkään valmistellut suunnitelmat oli viivyttelemättä pakko laittaa täytäntöön. Hän arveli ettei hänellä enää ollut ensimmäistäkään ystävää avaruusasemalla, he olisivat yrittäneet varoittaa.
Ennenkuin vialliset olivat saapuneet hän oli saanut länsi- rannikolta lupaavia uutisia. Hänen arvelunsa olivat pitäneet paikkansa ja kapinalliset olivat hyökänneet ilmeisesti leveällä rintamalla. Kuitenkin hänen joukkonsa olivat saaneet tuhottua kokonaan yhden pesäkkeen ja tiesivät nyt missä muut olivat. Kapinallisilla oli neljä hyökkäysrintamaa ja yksi oli pyyhkäisty pois, loput saataisiin kevään koittaessa hoideltua pois päiviltä, tai olisi saatu. Aiemmin lähetetyt joukot olisivat riittäneet, hän vältti lähettämästä lapsiaan, vaikka he tehokkaampia olisivatkin. Kaplan tahtoi pitää kaikki lapset lähellään. Tehtäviin hän muutenkin lähetti itselleen epämieluisaa väkeä. Tällä hetkellä käytännössä kaupungin kaikki sotilaat ja maagit olivat hänen lapsiaan.
Kuningas oli kutsunut kaikki kiltojen johtohenkilöt ja upseerit paikalle. Hän oli antanut evakuointi määräyksen, yksikään ihminen ei kuulunut sen piiriin. Ainoastaan hänen omat lapsensa olivat tervetulleita sinne mihin hän oli matkalla, uusi rotu hänen kasvattama.
Toisin kuin vasta viime aikoina rakennetut rautatiet, hän oli ensin rakentanut paljon pidemmän joka yhdisti Kings townin osaan venäjää, tarkalleen siperiaan. Siellä olisi kaikki tarvittava, että ihmiskunta tuotaisiin takaisin moderniin aikakauteen jota hän hallitsisi. Yhdessä vahvemman rodun kanssa joka sen ansaitsi.
Kuningas ei niinkään miettinyt miten kansalaiset tulisivat toimeen hänen lähdettyään, vaan sitä miten hänen taide-esineilleen kävisi. Kaikkea haalimaansa hän ei pystyisi ottamaan mukaan. Kaplan katsoi luultavasti viimeisen kerran kaunista palatsiaan, mutta hän palaisi, tuoden tulevaisuuden mukanaan. Sen lupauksen hän itselleen antaisi ja se pitäisi.






19.luku
Ansa oli lauennut, yksi vanhoista oli yrittänyt lähettää Kaplanille varoituksen salattua linjaa pitkin. He olivat käyneet hakemassa naisen ja vangitsivat tämän. Aluksi nainen oli itsepintaisesti väittänyt olevansa syytön, upseeri kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin hänen uhatessa lähettää tämän avaruuteen valokapselissa. Ikuisuus sellissä mistä ei olisi ulospääsyä oli saanut naisen ilmiantamaan luultavasti kaikki Kaplanin apulaiset, heitä oli kolme. Heistä kukaan ei täysin tiennyt Kaplanin suunnitelmia, mutta sateliittien alas ampuminen oli yksi niistä. Kaplanilla oli jossain vanhaa tähtiensota-aseistusta, ne olivat suunniteltu ampumaan vakoilusatelliitteja. Komentaja tunsi ensimmäisen kerran puoleen vuosituhanteen pelkoa, ei niinkään itsensä puolesta vaan ihmisten. Jos Kaplan saisi vapaat kädet maapallolla se tietäisi ennemmin tai myöhemmin ihmiskunnan loppua se oli varmaa. Hän lähetti kaksi miestä avaruuteen kuten oli naista uhannut ja naisen aurinkoon.
Komentaja pyysi ottamaan isolle ruudulle Kaplanin signaalin. Signaali oli selkeä ja he pystyivät paikantamaan tämän senttimetrien tarkkuudella. Komentaja antoi käskyn terminaatiolle, vuorossa oleva vanha, yksi miehistön jäsenistä ei epäröinyt vaan näppäili tunnukset ja sammutti signaalin. Kaplan olisi mennyttä, olisi otettava selvää olisiko uhka vielä voimassa. Tietojen perusteella vanhoja olisi vielä maapallolla, tiedemiehiä, heidät olisi löydettävä kuten tähtiensota materiaalikin.
Oli aika suunnittella operaatio, uudet asiat saivat vanhoissa tarpeellisuuden tunteen, avaruusaseman väki oikein säteili odotuksesta.

20.luku
Nainen purskahti itkuun nähdessään Edwardin, ”En olisi uskonut näkeväni enää sinua.” He halasivat pitkään molempien pidellessä toisiaan. ”Olen todella onnellinen nähdessäni sinut täällä, ilmeisesti tekin olette lähdössä.”Edward oli saapunut suuren valkoiseen talon eteen jonne kaikilla oli lupa tulla. Aseita ei täällä saanut kantaa.
Rakennus oli jaettu osiin, toinen osa tutki lääketiedettä ja opetti sitä, toisella puolella sitä harjoitettiin, tai harjoiteltiin. Yleensä jos tänne asti pääsi, niin oli tauti tai vamma miten vakava tahansa, täältä myös pääsi poiskin omin jaloin.
Elisabeth oli naisen nimi, hän oli jo reilusti yli satavuotias hieman nuorempi kuin Edward, mutta taas kun taikuus oli vahva, ikä oli vain numeroita. Edward oli tuntenut naisen oikein hyvin. Elisabeth olisi voinut valita kiltansa kuten tekikin maagien pettyessä, hän oli valinnut parantajien killan ja asustaan päätellen johti sitä. ”Mitä teet täällä? Oletko syypää käskyihin?” Nainen löi Edwardia leikillään olkapäähän.
”Mikä kuninkaan on saanutkin käskynsä antamaan voin vakuuttaa ettei millään tekemiselläni ole siihen osuutta, tai välttämättä ei ole.”Edward väisteli. ”Jotain tekemistä minulla saattaa olla noiden kanssa mitkä seisovat muurien takana. Voisitko kerrata mitkä ne käskyt olivat.”
”Kuningas ei perustellut, hän käski kaikkia lapsiaan nousemaan junaan. Itse en ajatellut lähteä, jään pitämään kiltaa pystyssä.” Elisabeth kertoi.
”Voisitko tavata minut myöhemmin majatalossa, lähimpänä kuninkaanpalatsia. Kerään kiltojen johtohenkilöitä, meille taitaa jäädä käsiimme ongelma kuninkaan paettua. En ole käynyt vielä tieteen veljeskunnassa.” Edward sanoi.
”Sieltä ei ole paljon lähtijöitä vain ne jotka osaavat kykyjä ja heitä ei ole paljoa. Se on ainoa kilta minne lapsia ylipäätään jää.” Elisabeth sanoi.
”Tiedän että sinuun voin luottaa. Toin mukanani Valitun.” Edward sanoi katsellen naisen tuttuja piirteitä. Etsien niistä jotakin uutta, muttei löytänyt. Naisen ajatuksia hän ei pystynyt lukemaan, ei ollut koskaan pystynyt, ja osaksi siksi hän naisesta pitikin niin paljon. ”Oikean Valitun.” Edward jatkoi ja jätti naisen seisomaan pihamaalle hänen loittonevaa selkäänsä tuijottaen.
Tieteen kilta oli rakennus jolla tuntui olevan paha monipersoonallisuushäiriö. Se oli poikkileikkaus kaikista opituista ja tunnetuista arkkitehtuuriin muodoista. Sen sivulta kun käveli ja saapui pääovelle se ei muistuttanut lainkaan rakennusta jonka oli sivultapäin nähnyt, tulija jäi väkisinkin miettimään oliko kääntynyt jossain harhaan ja saapunut väärän talon eteen.
Edward ei tuntenut tämän killan johtoa, se oli kuin kaikki ammattilliset koulut olisivat laitettu samojen seinien sisään. Se oli kaiken ihmisten teknologian keskus. Ilman heitä ei olisi käsityöläisiä, ei monimutkaisia rakennelmia ,tämäkin kaupunki voisi olla telttakylä. Edwardin mielestä se oli killoista tärkein. Se edusti ihmistä. Täälläkin oli käynnissä hälinä, vanha mies otti Edwardin vastaan. ”Oletko saapunut lyömään lyötyä?” Mies kysyi.
Edward kertoi ettei ollut, eikä muutenkaan ollut kuninkaan asialla. Ensimmäiset junat olivat jo lähteneet kaupungista auraten aukon epäonnisten viallisten läpi jotka sattuivat raiteilla seisomaan. ”Tulin tapaamaan killan johtoa, on aika yhdistää killat yhden lipun alle, toin mukanani valitun hänet tapaatte myöhemmin majatalossa, jos olet kiinnostunut asiasta?” Mies ilmeisesti nielaisi kielensä kuullessaan Edwardin asian, tiedon omaksumisessa meni hetki ja mies sanoi osallistuvansa. Edward kertoi tarkemmin paikan ja lähti pitkin katuja suunnistamaan takaisin maagien killalle.
Velho ohitti paljon hätääntyneen näköisiä kansalaisia jotka kuitenkin kavahtivat häntä, se sai hänet raivoihinsa. Maagien tärkein tehtävä oli tarjota turvaa ja parempaa elämää ihmisille, ei karkoittaa heitä luotaan. Viimeinenkin juna oli lähtenyt. Kuninkaanlinnan eteen oli jäänyt vielä vanhoja vartiomiehiä pitämään kansalaisten kasvavaa määrää loitolla palatsista. Edward ei voinut antaa asian olla, ei menisi kauan kun helvetti olisi irti ja he alkaisivat tappaa toisiaan. Edward kohottautui korkeammaksi ja sanoi. ”Kuningas on lähtenyt kaupungista jättäen ihmiset oman onnensa nojaan.” Ihmiset hiljentyivät aloittaen kuiskinnan joukossaan. ”Voitte valita tienne, taistella tai antaa muiden taistella teidän puolestanne ettekä siten voi valita kohtaloanne vaan kohtalo valitsee puolestanne. Nyt ei ole aika taistella toisianne vastaan vaan yhdessä.” Edward julisti, ihmiset kuuntelivat nyt hiljaa.
”Kaupunkiin on saapunut Valittu, hän tulee johtamaan teitä kuten on ennustettu. Aseistautukaa puolustamaan kotianne, uhka on meidän ympärillämme ei enää muurien sisällä. Kuningas ei hallitse täällä enää.” Ihmiset hurrasivat, Edward ei tiennyt kummalle, Valitulle vai kuninkaalle. Eikä sillä hänen mielestään ollut väliä hän tiesi nyt että Danin oli aika astua suuriin saappaisiin, toivottavasti mies ei hukkuisi niihin. Ihmiset hajaantuivat ja jättivät sotilaat hämmennyksen valtaan, he eivät selkeästi tienneet kuninkaan hylänneet heidät.
Edward käveli sotilaiden luo, ”Teidänkin on aika valita, joko lähdette kuninkaan perään tai luovutte liiveistänne ja taistelette kaupungin ja itsenne puolesta.” Miehet repivät liivit yltään ja sylkäisivät niille halveksien, vanha siisti mies käveli Edwardin puoleen, ”Oli korkea aika valitun saapua, minä muistan sinut olin vasta poikanen, mutta ihailin maageja, heidän kykyjään. Sinä johdit maageja ja katosit, kukaan ei enää puhunut sinusta, kaikki luulivat sinun joko kuolleen tai seonneen. Puhun omasta puolestani, silti tiedän että vanhat sotilaat taistelevat oikeamielisyyden vuoksi, ei kuninkaan.” Vanha sotilas käveli omiensa pariin, muiden kerääntyessä hänen ympärilleen kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa. Edward jatkoi matkaa, hänellä olisi paljon puhuttavaa nuoren miehen kanssa.
*
Dan heräsi syvästä unesta Edwardin seisoessa sängyn vieressä. Mies oli kuiskannut hänen unensa läpi saaden hänet havahtumaan. Velho viittoi hänet mukaansa. ”Dan, on aika astua esiin ja täyttää profetia. Sinun on aika johtaa kansaa, ensin on saatava ihmiset taistelemaan kaupungin puolesta. Sitten on aika yhdistää kansat kuningasta vastaan, hän on poistunut, mutta on varmaa että hänestä kuullaan vielä.”
Dan hätääntyi, hän oli vielä unesta sekaisin, ”Eivät he minua kuuntele, sinä olet vaikuttava ja he pelkäävät sinua kuunnellen varmasti sinun käskyjäsi.”
”Eivät he käskijää tarvitse, he tarvitsevat johtajaa joka johtaa esimerkillään. Tarvitsevat jonkun joka taistelee heidän vuokseen ja heidän keskeltään. Sinut he tarvitsevat Dan.
Edward selitti kuinka oli ottanut yhteyden lintuihin, aivan tavallisiin pieniin lintuihin. Ei hän voinut huudella vain metsän keskellä. Ei linnut olisi samaistunut häneen. Hänen piti päästä lintujen keskelle joten hän kiipesi lintujen suosimaan puuhun laulamaan ja odotti että linnut saapuisivat. Sen jälkeen he aloittivat vuoropuhelun ja linnut totisesti kertoivat näkemästään ja kokemastaan he hyväksyivät hänet yhdeksi heistä.
Dan ei tiennyt miten lintua esittämällä voisi selvitä puheesta paremmin, ehkä he kivittäisivät hänet kuoliaaksi ja ei tarvitsisi sen enempää leikkiä mukana. Mielikuva velhosta näreen nokassa kuitenkin kohotti hänen mieltään, ehkä kaikki onnistuisi kuten tähänkin asti.
”Nyt sinun on tavattava kiltojen johtajat, he seisovat takanasi kun vakuutat heidät, lasitaulun otamme mukaan muistutukseksi siitä kuka olet.” Edward sanoi. ”Sitten on aika päästä tästä tylsästä vaatekappaleesta ja pukeutua johonkin missä olen edukseni.”
Dan toivoi Edwardin pitäytyvän kaavussa. Rose oli herännyt ja kuuli lauseen loppuosan, hymyillen pyöritti päätään ja haukotteli. ”Aivan ihanat unet, Edward vaatemakusi todella jaksaa hämmästyttää.” Velho nyökkäili päätään onnelisena saamistaan kehuista. He lähtivät tapaamaan killan johtajia.
Kaduilla kuhisi, tuntui kuin koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sotilaiden killan pihalla jaettiin halukkaille aseita. Kivääreitä riittäisi miltei kaikille, mutta kaikille niitä ei luovutettu. Piti olla joku tae että niillä pystyisi ampumaan joten vanhuudesta heikot ja vielä selkeästi lapset ohjattiin auttelemaan jossain muussa. Sotilaat rakensivat yhdessä kansalaisten kanssa heittoaseita, niitä oli varastoituna osissa. Dan toivoi ettei mukana tullut suuren tavaratalon tutuksi tulleita käsittämättömiä ohjevihkosia vaan joku oikeasti osaisi ne kasata. Huoli oli aiheeton, sotilaat osasivat kasata ne vaikka silmät kiinni. Ihmiset hakeutuivat suurelle aukiolle vaistomaisesti odottamaan ohjeita, Dan oli viimeksi nähnyt yhtä suuren kansanpaljouden kun jaossa oli ollut ilmaisia ämpäreitä jossain hänen aikansa suuressa tavaratalossa. He saapuivat majatalon eteen, oven yläpuolella roikkui takorautaisesta pidikkeestä, puusta valmistettu suuri kyltti joka ilmoitti tarjolla olevan ruokaa, juomaa ja sänkyjä. He astuivat sisään savuiseen tilaan joka oli melkein tyhjä, pari juopunutta kinasteli kovaan ääneen kuninkaasta. Takaseinustalla oli väliseinillä erotettuja loosseja, joista yhdestä heilutti heille jo tutuksi tullut maagi mustassa kaavussaan. Tilaa oli kahdeksalle, juuri sopivasti heille kaikille Edwardin jäädessä seisomaan pöydän päätyyn. Dan istui kolmen maagin viereen, pöydässä istui lisäksi kaksi harmaaseen kaapuun pukeutunutta miestä ja yksi valkoiseen kaapuun pukeutunut nainen. Rose istuutui Dania vastapäätä.
He kaikki katsoivat Edwardia, mies piti toisessa kädessään lasitaulua ja velho oli levittänyt kätensä ja jähmettynyt paikalleen kuin kesken lauseen. Hiljaisuutta kesti kiusalliseksi venähtänyt tovi kun seurueen nainen napsautti sormiaan ja Edward havahtui puhumaan. ”Kaikki killat paikalla hyvä, oli sellainen tunne kuin olisin unohtanut jotain tärkeää, mutta se meni ohi. Dan tässä on killat, killat Dan.” Edward esitteli heidät ja kannusti Dania puhumaan.
”Tervehdys kaikille,” Dan nyökkäsi kaikille läsnäolijoille, Edwardin kohdalla kuitenkin tyytyi katsomaan miestä vihaisesti. ”Olen siis valittu,” Dan osoitti lasitaulua. ”En tiedä onko epätoivo ja pimeys suurimmillaan, toivon ettei niin olisi, mutta jos näin on ja ihmiset tarvitsevat alkusysäyksen puolustaakseen itseään niin olen täysin käytettävissä.” Kaikki alkoivat puhumaan saman aikaisesti, valkoiseen pukeutunut nainen kuitenki vaiensi muut. Vaikutti siltä, että nainen olisi vaikutusvaltaisin joukosta. ”Mukava tavata Dan, vaikuttaa todellakin siltä, että pimeys on meidät saartanut. Kuitenkin me emme tarvitse epävarmaa nuorukaista, vaan johtajan joka ajaa kaikkien etua.” Muut aloittivat jälleen puhumaan päälle, hiljentyen kun nainen jatkoi. ”Nyt meidän on kuitenkin käytettävä sitä mitä on saatavilla, sinä et saa näyttää epäröintiä se olisi tuhoisaa. Kaikki ihmiset ovat liikkeellä ja toivovat näkevän vilauksenkin sinusta.”
Maagit sanoivat auttavansa miten voivat, mutta heidän olisi ensisijaisesti koottava rivinsä. Vanhoja maageja oli maanpaossa ja suorittamassa tehtäviä rajamaissa, olisi tärkeää alkaa heti saada tieto tapahtumista liikkeelle. Maagit jäivät silloin tällöin tuijottamaan vieressänsä istuvaa Dania, aivan kuin vasta nyt näkisivät mikä tai kuka mies oli. Edward piti koolle kutsua kiirellisenä, ja miltei komensi miehet tehtäväänsä.
Harmaakaapuiset tieteen killan edustajat kertoivat että heidän työnsä oli pitkäjänteistä eivätkä voineet auttaa piiritys tilanteessa juurikaan, jälleenrakentamisessa he olisivat tehtäviensä tasalla. Vanhempi miehistä, ikäeroa ei ollut juurikaan, mutta selkeästi korkeaarvoisempi kertoi killan seisovan jatkossa Danin joukoissa ilman minkäänlaista varausta. Heillä oli molemmilla iän haalistamat pitkät parrat ja rypyt silmäkulmissa kertoivat ettei miehet yleensä olleet niin vakavina kuin nyt olivat. Edward viittoi myös nämä ihmiset muualle, käskien heitä varautumaan äkkilähtöön ja keräämään kaikki killan jäsenet kokoon.
Valkeaan kaapuun pukeutunut nainen pyysi anteeksi käytöstapojaan ja esittäytyi Elisabethiksi, Edwardin siskoksi. Rose ja Dan katsoivat naista uusin silmin ja huomasivat tuttuja piirteitä hänessä. Edward istuutui Danin viereen ja sanoi näyttäen sormella päätään. ”Unohdin mitä olin sanomassa, jähmetyin. Anteeksi Dan, mutta hoidit tilanteen silti hienosti.” Elisabeth räjähti nauramaan, hänellä oli erittäin tarttuva nauru ja pian Dankin huomasi nauravan tilanteelle. ”Arvasin, yhtä hajamielinen kuin aina ennenkin.” Nainen jatkoi osoittaen sanansa Danille. ”Parantajien kilta seisoo joukossanne, jäljelle jääneet parantajat ovat kaikki liikkeellä ja voimakkaimmat voivat astua tarvittaessa mustiin hetkeksi, kuvainnollisesti tietenkin.” Elisabeth lisäsi lauseen päätteeksi.
”Tiesinkin tämän koolle kutsun olevan vain muodollisuus, silti ilman kiltojen tukea et voisi tehdä mitään kaupungissa. Jotkut ihmiset epäilisivät taustaasi ilman kiltoja.” Edward painoi päänsä alas. ”Unohdin aivan teenkin.” ”Sinä unohtaisit pääsikin ellei se olisi kiinni harteillasi.”Elisabeth kaivoi veistä haavassa. ”Iltaa on vielä jäljellä ja Danin kaikenmuuttava ja historiallinen puhe on edessä.” Edward sanoi ilkurisesti. ”Kiitos, tuntui kuin kaikki paine olisi kadonnut.” Dan kiitti hieman sarkastisesti.
He kävelivät neljästään aivan samalla tavalla kuin kaksi pariskuntaa olisivat olleet kävelyllä. Kaupungin kaasulamput loivat Danista historiallista tunnelmaa ja kivestä veistetyt demonit vartiovat ihmisiä kattojen räystäiltä. Talvi kuorrutti kaiken mihin pystyi tarttumaan, kadut olivat ilmeisesti suolattu, ne pysyivät sulina eikä jäätä ollut muodostunut. Talojen julkisivut olivat taidokkaasti muurattu, paljon kauniimmin kuin kaivoskylän talot. Kaupunki oli kaiken kaikkiaan kaunis, Dan mietti miten niin mätä sydän pystyi luomaan näin kauniin idyllin. Kadut ja kujat olivat tyhjiä tai melkein tyhjiä jossain äiti ohjasi parkuvaa lastaan turvaan. Lapsi hiljeni ja katsoi suoraan Daniin kysyvästi. Dan katsoi vielä perheen puolikkaan perään aivan kuin olisi tunnistanut lapsen Myllynkylän tytöksi nukkensa kanssa, kylmät väreet kulkivat Danin selkäpiitä pitkin. ”Näitkö Rose?!”. Rose kääntyi katsomaan Danin osoittamaan suuntaan, mutta katu oli tyhjä. Kukaan ei ollut nähnyt tyttöä.
He saapuivat kaupungin suurelle aukiolle se oli aivan täynnä ihmisiä. Näin suuresta ihmisjoukosta nousee aistit täyttävä meteli vaikka kukaan ei ääntään tietoisesti korottaisi. Joukkio käveli kansan keskelle, Edward loi kirkkaan valon kuin se olisi taivaalle osoittava spottivalo joka lähti Danista. Laskeutui hiljaisuus joka ei ollut tyhjyyttä, vaan pikemminkin täytti joka paikan. Tuuli itsepintaisesti yritti murtaa sen viheltäen kattojen yli ja kaduilla korostaen sitä kuitenkin entisestään.
Dan veti syvään henkeä, laittoi silmät kiinni ja aloitti. ”Nimeni on Dan. Te tunnette minut Valittuna. Olen saapunut luomaan uskoa teihin itseenne, en tekemään ihmeitä. Kauan sitten kirjoitettiin, että saavun suurimman epätoivon ja pimeyden aikaan. Ne ajat ovat nyt täällä, kuten minäkin. Ainoastaan yhdessä pystymme luomaan valon pimeyteen ja sytyttämään toivon liekin niin kirkkaaksi, että se häätää pimeyden lopullisesti keskuudestamme, eikä kenenkään tarvitse enää pelätä. Vain yhdessä taistelemalla voimme saada jotain aikaan.” Danin äänen liittyessä hiljaisuuteen, tuli tauko kuin sinfonia orkesterin soitossa ja patarumpu aloitti, vain jotta kaikki soittimet liityisivät mukaan. Kansa puhkesi suosionosoituksiin ja rupesivat huutamaan Danin nimeä se kuului varmasti kilometrien päähän.
Edward oli kuitenkin ottanut ohjat tämänhetkisten suunnitelmien parissa ja jakoi ohjeita paikalle saapuneille. Dan piti järjestelyä erittäin hyvänä.
Oli aika kääntää uusi lehti historiassa.


21.luku
Keppi paukahti pöytään, mies hätkähti. “Mikä sinun nimesi on?” “Fred Smith, Majuri.”
“Hyvä haluaisitko vesilasin?”
”Haluaisin, kiitos.” Jerome kaatoi miehelle lasillisen vettä ja tarjosi sitä vangin täriseviin käsiin, hän raotti hieman huppua ja mies sai juotua.
”Mikä tarkoitus raiteilla on?”
”Raiteita on kaivettu maasta, korjattu ja rakennettu jo yli kaksikymmentä vuotta. Kuningas haluaa siirtää joukkojaan levänneenä rannikolta rannikolle. Hän kuitenkin teki valmiiksi yhdet raiteet pitkälle pohjoiseen monta tuhatta kilometriä. Täällä niitä on rakennettu vasta lyhyen aikaa.” Jerome nosti hupun kokonaan miehen päästä. ”Kai tiedät että alemmat upseerisi ovat päättäneet siirtyä vastarinnan puolelle sotilaina? He tekivät sopimuksen tiedoista sen lisäksi, että saivat tietää kuninkaan orjatyö taktiikasta jota osaltasi voit vielä vähän valottaa.”
Huoneeseen antoi verhon välistä hieman päivänvaloa tällä kertaa, mies ei ollut nähnyt sitä viikkoihin ja rupesi hengittämään hiukan katkonaisesti ilmeisesti helpotuksesta.
”Orjatyövoimaa ei enää käytännössä ole, heille on tarkoitus rakentaa muistomerkki.” Mies puhkesi kyyneliin ja tuntui koko sydämestään myötäelävän ihmiskohtaloiden takia. ”Ne oli käskyjä, ihmisistä haluttiin eroon koska heillä ei ollut antaa muuta yhteiskunnalle.” Jerome kaivoi taskumatin taskustaan ja antoi hörpyn miehelle, toivoen alkoholin tuovan edes hiukan lohtua.
”Miesvahvuus?
”Kaiken kaikkiaan kymmeniätuhansia, mutta hänen henkilökohtaisen armeijansa, lastensa, määrää en pysty tarkasti arviomaan. Noin tuhat miestä ja lisäksi satoja vahvoja maageja, ne hirviöt vastaavat useampaa miestä.”
”Sijoittuminen?”
”Luultavasti lapset ovat siellä missä kuningas. Hän pitää heidät lähellään.”
”Pohjoisen radan tarkoitus?”
”En ole aivan varma. Sinne on kuskattu vanhaa teknologiaa joka ei toimi, autonromuja, elektroniikka, terästä, puuta ja ruokaa. Epäilen, ettei kyseessä olisi kaatopaikka vaan pikemminkin joku suunnitelma-B, takaovi.”
”Oletko puhunut totta?” Mies nyökkäsi ja vannoi.
”Muiden sijoittuminen?”
”Tarvitsen kartan.”
”Saat kartan, jos puheesi pitää paikansa ja karttaan ei ilmesty virheitä. Saat tuntuvan neuvottelu edun tuomiosta tai armahduksesta, se ei ole yksinään minun päätettävissäni.”
Mies kiitti vuolaasti, Jerome heitti miehelle koko taskumatin ja pyysi miestä jättämään tyhjän toimitettavaksi hänelle. Tänään hän söisi kunnon ruuan, pääsisi kävelylle ja kuumaan kylpyyn, mutta paras palkinto olisi kunnon yöunet , niin pitkät kuin mies ikinä tarvisi.
Jerome lähti kohti majataloa, hänen rintaansa koski päivä päivältä vähemmän ja tuttu tunne jalassa oli ottanut takaisin päällimmäisen kivun vallan. Miehen mieliala oli korkealla ja hän palasi muistoissaan rakkaimpiensa pariin. Mielessään hän vaali muistoa Lucystä hänen vaimostaan joka oli antanut henkensä kuninkaan takia. Hän ei kuitenkaan miettinyt sitä, vaan kuinka oli tavannut vaimonsa, lapsensa äidin. Kuinka rakastunut oli, kuinka onnellinen. Hänen perheensä oli ollut hänen maailmansa, hän näkisi vielä vaimonsa. Jerome katsoi taivaalle, lähetti lentosuukon ja pyyhki silmäkulmaa, ei surusta vaan onnellisesta muistosta jota oli onnistunut vaalimaan sydämmessään. Katkeruus olisi kalvanut hänet hengiltä, hänellä olisi täydet oikeudet tuntea sitäkin, mutta se ei toisi miehelle mitään.
Jalkapuoli pääsi majatalolle ja istui omaan vakiopaikkaansa josta näki ovelle ja koko salin. Pöydällä oli keskeneräinen shakkipeli ja tarjoilija oli tuomassa päivällistä. Palvelu pelasi vähän liiankin hyvin, Jerome ajatteli. Nainen jäi istumaan seuraksi kunnes Jerome saisi syötyä. Kyseli kaikesta, tukikohdasta, Kings townista ja rajamaista. Jerome vastaili suupalojen välistä ja muisti kehua vuolaasti ruokaa.
Kun hän olisi saanut kartan pitäisi ottaa selvää mihin kuninkaan salaiset raiteet johtivat, sieltä suunnalta jossain vaiheessa olisi tulossa jotain ikävää elleivät he saisi saarrettua tai tuhottua raiteita.
Mike saapui paikalle kartta mukanaan. Hän oli aivan tohkeissaan, majurilla oli ollut kattavat tiedot joukkojen sijoittelusta. Niissä vain ei tuntunut olevan minkäänlaista tolkkua. Kuninkaan joukkoja oli sijoiteltu pois Kings townista erittäin oudosti. Isojakin partioita oli rajamailla ja pienissä kaupungeissa, ikäänkuin poissa jaloista. Näiden tietojen mukaan jos he olisivat hyökänneet syksyllä Kings towniin niin he olisivat olleet tasaväkisiä.
Jerome mietti valehteliko upseeri, mutta jotenkin oli aivan varma ettei mies valehdellut. ”Voisitko lähettää lintuja muutamaan paikkaan varmistaaksesi nämä tiedot, Mike?
”Toki.” Mike poistui. Muodonmuuttaja oli heidän parissaan viettämänä aikana muuttunut paljon hän vitsaili ja puhui luontevasti. Oli saanut painoa ja muutaman ystävän kyläläisten joukosta. Jerome oli pannut muutoksen huomioon muistakin muuttujista ja tunsi itsekin lähentyneensä heidän kanssaan. Hän jopa taisi pitää aidosti useammasta muuttujasta kuin ihmisestä täälläpäin.
Vanhamies nojasi tuolin selkänojaan ja mietti miten Sam voi, kuinka suunnitelma eteni. Toivottavasti he olivat päässeet perille ehjin nahoin ja tarina piti edelleen. Tulisikohan hänestä vielä pappa, mies naurahti ajatukselleen. Todella optimistinen sotilaan aivoitukseksi.
Louhoksella ei enää louhittu, melkein kaikki sotilaat olivat luopuneet kuninkaanliiveistä ja heitä oli hajautettu muiden joukkoon, heidät oli otettu yllättävän hyvin vastaan, mutta olihan heillä muitakin saman taustan omaavia. Taistelu jatkuisi, tällä kertaa he taistelisivat itsensä ja vapauden puolesta, tulevaisuudesta. Oikeudesta olla osa sitä.



22.luku

Velho hoputti ihmisiä parvella eteenpäin. Hän aikoi sijoittaa luolaan niin paljon väkeä kuin saisi ja kyllähän sinne mahtui. Harmaa kaapuisia oli joukossa paljon, myös toinen killan johtohahmoista, nuorempi. Pääasiassa ihmisiä, pari parantajaa, muutama sotilas. Kaikki kantoivat jotain mukanaan, olipa joukossa lihava majatalon pitäjäkin, joka yritti raahata mukanaan kirstullista kolikoita, niitä ei tarvittaisi siellä minne he olivat menossa vaan jokainen maksaisi ylläpitonsa omalla työllään.
Vialliset olivat lähteneet eteenpäin ensimmäisen heittokoneen ammuksen lennettyä ilmaan, se oli oikeastaan ollut vahinkolaukaus köyden katkettua ,hetki siitä kun se oli ladattu ja kohdistettu. Kaupunkia puolusti pääasiassa nyt miliisi, vapaaehtoisista kansalaisista koottu joukko. Heillä oli kyllä tahtoa muttei taitoa ja he käytännössä ampuivat turhaan, tähtäämättä kunnolla. Osuivathan he tietenkin johonkin, kohteita oli niin paljon ettei voinut olla osumatta, mutta vialliset piti tuhota ampumalla päähän. Ne eivät näyttäneet tuntevan kipua.
Edward sai ovet suljettua, valitteli etteivät kaikki mahtuneet. Toiset ottivat sen tyynesti ja pyysivät olla hyödyksi, toiset huusivat ja raivosivat epätoivoissaan, heitä ei ollut paljon. Velho katsoi oviaan. Aikaansaannostaan jonka vuoksi oli nähnyt paljon vaivaa. Luola sijaitsi kaukana, lähi-idäksi oli aluetta historiassa kutsuttu, vaikkei se nyt niin “lähellä” sijainnutkaan. Portti oli luotu paikanpäällä ja muut maagit olivat auttaneet pitämään loitsua yllä kun Edward oli matkustanut takaisin Kings towniin, maagien killan rakennuksesta ei ollut valmistunut kuin kaksi kerrosta siihen aikaan.
Velho oli yhdistänyt portaalin melkein puolivuotta loitsun aloittamisen jälkeen ja uhrannut voimistaan niin paljon, että joutui keräämään voimia seuraavat puolivuotta ennenkuin sai edes tulta sytytetyksi, loitsu oli melkein vienyt miehen mennessään. Ilman sisartaan Edward olisi saattanut menehtyäkin. Nyt hän joutuisi tuhoamaan sen minkä oli ajatellut jättää tuhansiksi vuosiksi hänen jälkeensä, muistuttamaan miehestä. Portit murtuivat loitsusta ja viimeistelemätön tiiliseinä jäi paikalle muistuttamaan niistä. Suurin osa kaupunkilaisista oli kuitenkin pelastettu. He olivat saapuneet luvatun maan tienoille tietämättä sitä itsekkään, eivätkä ymmärtäisikään asian symboliikkaa sitä juurtajaksain selittämättä.
Dan seisoi muurilla, juuri vahvojen porttien yläpuolella ja paiskoi tulta käsistään alapuolella vellovaan olentoarmeijaa kohden. Se oli hyödytöntä, aina silloin tällöin joku repeytyi niin pahasti ettei pystynyt jatkamaan hyökkäystä, mutta yleensä vialliset vain nousivat savuavina ja määrätietoisempina kun kylmyys oli hetkeksi hellittänyt niiden jäsenistä. Muuri vavahteli, Dan ei pystynyt edes aavistamaan, että niin tukevalta näyttävä aikaansaannos pystyisi heilumaan kuin olisi istunut puun latvassa jota tuuli heilutti.
Kaupunkiin oli useita portteja, mutta rakennusvaiheessa muurin oli jätetty irtokiviä porttikonkien yläpuolelle. Nyt viallisten hyökätessä ne oli sorrettu alas sulkien portit niin ettei niistä ollut pääsyä sisään kaupunkiin. Heittokoneiden ammukset halkoivat ilmaa, ammuksina käytettiin tieteen killan valmistamia ruukkuja jotka sytytettiin tuleen. Maaliin osuessaan nämä särkyivät ja levittivät jotakin napalmin tapaista haisevaa öljyä. Ne olisivat olleet tehokkaita jos olisivat osuneet, mutta ainakin ne valaisivat pimenevää iltaa. Muurilla oli pääosin varttunempaa joukkoa, Edward oli suunnitellut lähettävänsä perheet pois kaupungista ja oli siinä ilmeisesti onnistunutkin, Danin nähdessä tutun pitkän hahmon suunnistavan häntä kohti.
Edward katsoi viallisia ja pyöritti päätään, heitä on aivan liian paljon emme pysty enää kuin viivyttämään väistämätöntä. Edwardin lausuessa synkkää toteamustaan, jossain soi torvi merkiksi muurin pettämisestä. Vialliset olivat murtautuneet kaupunkiin. Heidän olisi aika lähteä tai kuolla tänne. Torvi kertoi myös suunnitelman toisesta vaiheesta jossa pyydettiin kansalaisia kokoontumaan kuninkaan palatsin aukiolle. Nimenomaan kaikkia taikomaan pystyviä tarvittiin, mukaan piti ottaa valmiiksi hevoset ja varautua vaeltamaan. Dan huusi miehille ja naisille jotka edelleen tulittivat kivääreillään viallisten joukkoa joka oli alkanut kiertää muuria ilmeisesti ne tiesivät jossain olevan valmis reitti kaupunkiin. Ihmiset kuitenkin vain pyörittelivät päätään ja jatkoivat taistelua he eivät lähtisi kodistaan.
Outoa miten jotkut ottivat vaistomaisesti katastrofin hetkellä vastuun kaikista muista ihmisistä ja antoivat henkensä muiden puolesta, Dan ajatteli.
Edward selitti Danille portin tekemisestä ja matkaamisesta heidän juostessaan kohti aukiota, velho tarvitsisi kaiken avun pitääkseen portin vakaana paikkaan mihin aikoi luoda sen. Dan pystyi auttamaan olihan hän paikanpäällä joskus ollut. Määränpää oli tarkasti piirtynyt velhon mieleen ja oli näköalapaikalla hänen mökistään. Matka oli pitkä ja portista ei voinut tehdä leveää vain miehen ja hevosen kokoinen. Elisabethin olisi matkattava ensin pitelemään porttia auki ja taikomaan kykenevät seuraavaksi vahvistamaan Elisabethia. Jokainen kulkija vaatisi taikojaltaan veronsa se oli uuvuttavinta työtä mitä maagi pystyi tekemään. Täytyi kuvitella kohdepaikka täydellisesti, sen lisäksi lisätä siihen jokainen kulkija, nyt jokainen joka siitä kulkisi lisäisi itsensä maisemaan jotta porttia ylipäätään oli mahdollista pitää auki.
Edward ei tiennyt toimisiko se näin monen kanssa, he olivat sisarensa kanssa jakaneet portin teon, joskus kauan aikaa sitten ja se oli onnistunut silloin hyvin.
Heti paikalle saavuttuaan Edward avasi portaalin ja Elisabeth kulki siitä vakavana ja taatusti tehtäviensä tasalla olevana hevosta taluttaen. Elisabeth astui lumeen, se oli iso muutos kaupungin näennäiseen lumettomuuteen, ilmassa tuoksui männyn ominaistuoksu, vain portaalin humina kuului muuten lumen vaimentamassa maisemassa. Hevonen hirnahti pärisyttäen huuliaan mielettömyydelle jonka oli kokenut. Nainen kääntyi katsomaan portaalin läpi, kaupunki ihmisineen oli vain askeleen päässä. Nainen laski hevosen suitsista irti ja antoi voimansa portaaliin vahvistaen sitä. Portaali kirkastui ja läpi astui toinen valkoiseen kaapuun pukeutunut nainen hevosensa kera, joka viivyttelemättä yhtyi loitsuun.
Dan katseli kuinka ihmiset ja hevoset kulkivat portaalin läpi ilmeettöminä kuin he tekisivät sitä jatkuvasti. Hänellä alkoi olla tukalaa ja tunsi kuinka ote portaaliin ja Edwardiin heikkeni jokaisen matkaajan myötä. Velhon oli oltava tuskissaan, Edwardin kasvoilta valuivat hikipisarat kuin kyyneleet surun murtamalta. Ilme oli äärimmäisen keskittynyt ja silmistä heijastui portaalin luoma aavemainen valo. Kulkijoita oli lopulta yllättävän vähän, aseiden äänet ja huudot saapuivat kokoajan lähemmäs, kun Danin tajuntaan ilmaantui käsky lähteä, Rose oli jäänyt Danin luo ja piteli heidän ratsujaan kun ne levottomina nykivät liekojaan kaiken tapahtuvan pelottamina. Rose astui yhdessä hevosensa kanssa portaalin läpi ja Dan seurasi perässä oman ratsunsa kanssa. Portaali paukahti heidän perässään kiinni jättäen Edwardin kaupunkiin.
Velho oli antanut kaikkensa. Dan toivoi että olisi ehtinyt yhdistää voimansa muihin. Laaksossa rinteen juurella seisoi viimeiset selviytyneet kaupungista, puheensorina kiihtyi kuin he olisivat vasta nyt ymmärtäneet selviytyneensä koettelemuksesta elossa ja tajusivat että matka oli vasta alkanut. Kaupunkiin oli Edwardin ohella jäänyt paljon ihmisiä sitä puolustamaan. Portaalista astuneilla sotilailla oli kaikilla mukanaan perhettä, mutta pääsääntöisesti sotilaat olivat jääneet taistelemaan. Heitä oli yhteensä vain muutama sata. Ihmiset kokivat valtavan takaiskun vain yhdessä yössä.












23.luku
Ne odottivat. Muuriin oli avautunut aukko. Ne luulivat ensin ajan koittaneen, mutta niiden läpi oli tultu jollakin hyvin tutulla, eikä ne mahtuneet. Raunioissa oli paljon sellaisia eikä niitä tarvinnut pelätä. Se oli tullut muurien läpi, silponut ja töninyt niiden joukkoa auratessaan tietään. Muurit sulkeutuivat sen perässä. Ensin se luuli saaliin karkaavan, mutta muurien taakse oli vielä jäänyt saalista eikä se lähtenyt seuraamaan.
Se aisti ihmiset kaupungissa ne kutsuivat niitä syömään. Pian tapahtui jotain mitä se oli vaistomaisesti odottanut, muutos. Ilmassa lensi jotain suoraan niiden keskelle, ammus särkyi levittäen inhottavaa hajuaan. Johtaja tiesi aikansa koittaneen ja antoi käskyn niiden juosta ottamaan se mikä niille kuului. Saalis oli piilossa muuriensa sisällä, muiden niin maukkaiden joukossa. Niiden kärsivällisyys palkittaisiin nyt tai ne lakkaisivat olemasta, joka tapauksessa nälkä tyydytettäisiin.
Muurit eivät olleet kuin hidaste, ne murisivat ja niiden ääneen vastattiin heittelemällä niitä tulella. Se vain vetristi niitä, niillä ei ollut kylmä, mutta kylmä oli kangistanut jäsenet. Ne olivat päättäväisiä vaikka ne harvenivatkin. Olisipahan enemmän ruokaa muille, se ajatteli. Nälkä. Ne pinosivat kuolleitaan muuria vasten ja kohosivat korkeammalle. Ne työnsivät ja raastoivat kynsillään minkä pystyivät, irronneet kynnet kyllä kasvaisivat vahvempina takaisin. Ne pysähtyivät, ne ei päässeet, ne kuolisivat. Johtaja tunsi epätoivon nälkänsä läpi. Kuin epäpyhään rukoukseen olisi vastattu, lauma viestitti muurissa olevasta aukosta. Ne lähtivät kulkemaan muurin viertä kohti saalistaan.
Ruokaa, niin paljon ruokaa se oli kuin olisi saanut peltitölkin vihdoin ja viimein hampaillaan auki ja pääsi maistamaan ihanaa lämmintä ja vielä sätkivää palkintoa. Saalista. Kaaos, minkä vain ne pystyivät luomaan, toi mukavia muistoja, välähdyksiä menneestä sen mieleen. Kuinka se oli kauan aikaa sitten vain siirtynyt saaliista toiseen ja ruokkinut nälkäänsä. Ne huusivat kun niiltä repi raajan irti ja se jatkoi raajaa syöden kohti kaupungin keskustaa missä aisti ihmisiä kerääntyneen.
*
Johtaja kulki jonkun epäonnisen raaja kädessään ja söi siitä isoja paloja, veren valuessa sen leukaa pitkin rinnalle. Muut vialliset levittäytyivät minne pystyivät ja rummuttivat ovia kuin koputtaakseen oliko ketään kotona tai kuin poliisi rummuttaisi ovea tehdessään ratsiaa terroristin kotiin. Kaupunki oli tulessa, veri virtasi kaduilla ja kujilla. Vialliset levittäytyivät kuin muste imukykyiseen paperiin ja jättivät taakseen vain epätoivoa.
*
Se haistoi ne jo, se saisi saaliinsa. Saalis oli peloissaan ja piileskeli, mutta se löytäisi saaliin kyllä, olihan se päässyt jo näin pitkälle. Se näki kuinka saalis astui valoon ja katosi. Se huusi, päästi turhautumisen purkautumaan, muut yhtyivät sen huutoon.
Ei, yksi joukosta oli jäänyt jälkeen ja hoiperteli kaummas niistä kuin siipirikkoinen lintu. Sen täytyisi riittää, muiden aika tulisi vielä kun se keksisi miten päästä valoon. Se hidasti ja antoi mustaan pukeutuneen hahmon johdattaa sitä, jos se veisi muiden luokse. Niin ne aina tekivät, hakeutuivat muiden luokse. Se heitti jo kalutun raajan menemään ja kiihdytti tahtiaan, kun mies suuntasi ison talon pihaan. Nyt se söisi. Mies kuitenkin ehti taloon sisään ja katosi juuri kun se oli saamassa sen kiinni, se maistoi jo saaliin ja se katosi. Johtaja huusi ja rikkoi kaiken näkemänsä, taulu seinältä, lipasto kaikki kelpasi sen raivolle. Ei, se näki saaliin. Saalis oli mennyt ylös, se menisi perässä, jossain oli oltava portaat.

















24.luku
Edward makasi huohottaen toisen kerroksen parvella, hän oli käyttänyt kaiken tahdonvoimansa rippeetkin loikkaan tasanteelle. Velho sattui käymään pitkälleen lattialle tikapuiden viereen ja jaksoi virnistää miten pienetkin hetken mielijohteet saattoivat olla elämän ja kuoleman erottavia päätöksiä. Hän veti ne ainoastaan siksi pois ettei sinne tulisi kiltaan kuulumattomia, sentimentaalinen kun hieman oli, ihmiset olivat käyttäneet niitä päästäkseen luolaan. Hän olisi turvassa ainakin hetken. Edward katsoi kuinka iso kalpea viallinen huusi, riehui ja raastoi kaiken mihin yletti. Jos hänellä olisi ollut yhtään voimia jäljellä hän olisi tappanut olennon, viallinen pysähtyi velhon nähdessään, kallisti päätään ja selvästi arvio näkemäänsä. Edward nousi ylös ja jatkoi eteenpäin. Hän alkoi kerätä voimiaan, siinä vierähtäisi hetki ja hän toivoi ettei otus pääsisi sinä aikana samaan kerrokseen. Se oli ollut kauhistuttava yltäpäältä veressä ja kuolleiden silmien takana jotain päättäväistä.
Hän mietti vaihtoehtojaan, miten pääsisi pois. Hänen olisi saavutettava toiset, kaappikello seinustalla muistutti tikittäen ajan kulusta. Se pysyi ajassa täydellisesti. Se oli entisöity tarkkaan, silti sitä ei tarvinnut vetää, siihen oli lisätty taikuutta. Joku voisi kutsua sitä ikiliikkujaksi.
Olisi toimittava, mitä hän oli tekemässä. Edward puristi käsiään yhteen päänsä sivuilla ja yritti keskittyä kuka oli ja mitä oli tekemässä. Lopulta ajan hän olisi pystynyt laskemaan sekuntien naksahduksista, kolmesataakaksikymmentä. Matkustusportaalin tekeminen teki väsyneeksi ja miltei harhaiseksi, Edward tajusi olevansa pulassa. Hän ei pystynyt keskittymään mihinkään, jopa kello oli vienyt hänen ajatuksensa muualle. Verhoutuminen, Edward kävi istumaan risaisen tiiliseinän viereen ja alkoi sentti, sentiltä muistuttaa enemmän seinää kuin ihmistä. Se oli helppoa. Tai siis normaalisti se olisi ollut. Nyt se oli hidasta, mutta hätiköiden tehdystä ei olisi mitään hyötyä tai olisihan hän ainakin tyylikäs ruoka. Viimeinenkin loitsun punos oli saatu aikaan ja Edward antoi uupumukselle vallan silmien painautuessa väkisin kiinni.
*
Dan joukkoineen olivat toivoneet uuden portaalin aukenevan ja odottivat vielä paikallaan. Rose halasi miestä tutisten tällä kertaa enemmän huolesta kuin kylmyydestä. Elisabeth saapui paikalle ja kosketti Rosea etusormella otsaan. Rosen hartia lysähtivät ja polvet notkahtivat, nainen kuitenkin terästäytyi selkeästi. Dan oli juuri aikeissa sanoa olevansa pahoillaan Edwardin puolesta, naisen sanoessa. “Edward pärjää kyllä, kaikkeen hän ryhtyy ja jossain niistä hän vielä henkensä menettää, mutta syödyksi hän ei alistu.”
“Siis sinäkin osaat lukea ajatuksia?”Dan sanoi. “Naisen intuitio”, ja nosti sormensa ohimolleen napauttaen kahdesti päätään. Rose ja Elisabeth repesivät nauruun, sukkeluudelle. Dan ei nauranut vaan katsoi naisia totisena. “Ei, en osaa. Se on pitkällisen harjoittelun tulos ja kun sille tielle lähtee niin siltä on vaikea pysyä poissa. Jos sitä käyttää liiaksi, jossain vaiheessa ei pysty erottelemaan ajatuksiaan, ne sekottuvat muiden kanssa. Kuvittele maagi joka kyvyn opettelee ja sitten aloitat viettää aikaasi narsististen pikku äpäröiden kanssa ja kuorrutat sen kuninkaalla. Joo, maagit sekosivat ja heitä pystyi auttamaan, mutta ainoa hoito on lähteä ajatusten luota niin kauas kuin pystyy ja välttää kaikkien muiden ihmisten ajatuksia. Onneksi näitä ryhdyttiin pelkäämään muutamien lähestymis yritysten jälkeen ja aloitettiin levittämään tarinaa seonneista maageista.” Nainen jatkoi “Joka ainoa seonnut maagi on alkuperäisen maagien killan jäsen, kysymys kuuluukin ovatko he toipuneet jo tarpeeksi käydäkseen kuningasta vastaan.”
Dan kuuli kuiskauksen päänsä sisällä, kaksoset lähettivät viestiä ja keskustelivat toistensa kanssa mitä tulijoille pitäisi tehdä. He olivat havainneet joukon rinteeltä ja olivat valmistautuneet puolustautumaan. Dan keskitti ajatuksensa heihin ja sai vastaukseksi helpottuneen tervehdyksen. Tunteet heijastuivat aina vastaanottajalle, ne tunsi itse. Dan ajatteli maageja jotka kykenivät myötäelämään pahuuden keskellä ja häntä puistatti, se olisi kamalaa vääristäisi kauniit asiat ja muuttaisivat kammottavuudet mielihyvää tuottaviksi. Dan pohti toimisiko se myös toiseen suuntaan, pystyisi vaikuttamaan taidollaan sellaiseen joka ei taikuuteen kyennyt ja istuttaa pahuus sellaiseen ihmiseen joka ei luonnostaan sitä ollut. Voisiko joku istuttaa hyvyyden pahaan, myötätuntemaan pahuus pois ja antaa rakkaus tilalle.
Dan näki kuinka Sam kiirehti rinnettä alas Fox kannoillaan. Foxin silmät loistivat kullanhohtoisena ja nainen oli pukeutunut turkikseen kuten Samkin. Ihmiset olivat pukeutuneet kevyesti, vaikka heitä oli pyydetty varautumaan talven kylmyyteen. Kaupunkilaisuus karisisi heistä nopeasti eräämaassa, heillä olisi pitkä taival sivistykseen jos tukikohtaa tai kaivoskylää sellaiseksi halusi kutsua, muutos entiseen olisi kuitenkin suuri.
He päättivät odottaa mökillä ja sen läheisyydessä ainakin seuraavaan päivään. Lumesta tehtiin matkalaisille mukavia väliaikaisia asumuksia missä saattoi olla talven tuulelta ja kylmyydeltä suojassa. Onnekkaimmat pääsivät, sisään Edwardin mökkiin, vuoroja vaihdeltiin. Elisabeth kierteli mökissä ja katseli veljensä asuntoa ja tavaroita. Kissa kiehnäsi hänen jaloissaan, kuin aistien omistajansa hänessä. Se kuulemma piti naisesta paljon enemmän. Sai mustat karvansa näyttämämään paljon paremmalta valkoista kaapua vasten tai niin se ainakin kertoi. Elisabeth halusi varmuuden vuoksi kirjoittaa viestin Edwardille.
Päivä tuli ja päivä meni. Edwardista ei kuulunut mitään, he eivät voisi jäädä rinteelle pitkäksi aikaa, tulisi ongelmia ruokkia kaikki ihmiset. Onneksi kaksoset olivat nähneet villisika lauman ja saaneet ammuttua kaksi valtavan kokoista karjua aiemmin. Dan värähti kuulessaan sioista, Dan tiesi niiden olevan säälimättömiä ja vaarallisia ihmiselle. Jos ne tunsivat olonsa uhatuiksi ne hyökkäisivät suoraan päälle, eivät lähtisi karkuun kuten muut saaliseläimeksi miellettävät. Ravitsevaa ja maukasta lihaa ne tosin tarjosivat.
He ottaisivat suunnaksi Kaivoskylän ja päättäisivät sitten miten toimia. Edward oli suunnitelmistaan jotain kertonut ja hänen mukaansa oli suunnattava etelään. Se mukailisi velhon suunnitelmaa jos he tapaisivat vastarinnan. Jerome ja muut tosin odottivat heitä vasta keväällä, Dan toivoi että matka sujuisi hyvin ja nopeasti. Voisi hyvin olla että viivästyksiä tulisi ja kevät olisi jo kun he saapuisivat perille.
*
Edward havahtui rapinaan tai johonkin laahaavaan ääneen, hänen edessään seisoi luurangon kaltainen laiha viallinen, haistellen ilmaa. Se selvästi aisti velhon läsnäolon, muttei aivan kyennyt paikallistamaan tätä. Edward ei tiennyt kuinka kauan oli istunut seinää vasten ja yritti vähän saada verta kiertämään kangistuneissa jaloissaan. Hän nousi varovasti seisomaan, ettei kiinnittäisi viallisen huomiota. Velho tiesi ettei tämä yksilö ollut ainoa kerroksessa ja eteni varoen. Hänen verhouksensa toimi kuten piti, siitä oli helppo pitää kiinni kun sen oli saanut aikaiseksi, enemmän voimia kulutti siitä irti laskeminen, mitä Edward ei aikonut vielä tehdä.
Hän lähti etenemään kohti parvea ja uloskäyntiä rakennuksesta. Hän tiesi ettei pystyisi vielä hetkeen tehdä mitään niin voimia vaativaa kuin portaalia matkaamiseen. Vialliset olivat kasanneet romua ja ruumiita, omiaan, kulkuväyläksi yläkertaan. Aulassa haisi mädälle sen melkein maistoi kun kulki irvokasta portaikkoa pitkin alas ja ovesta pihalle, jos nyt olisi ollut mahdollisuus pestä hampaat, Edward olisi sen tehnyt.
Kaupunkia oli kohdannut tuho, siellä täällä kulki viallisia laahustaen päämäärättömästi, kuin tutustuakseen paikallisiin nähtävyyksiin, niillä ei kuitenkaan ollut oppaita eikä kukaan räpsinyt kuvia, kuten tälläisiä joukkoja oli kuvailtu historian kirjoissa, Edward ajatteli.
Suihkulähteessä virtasi veri tai pieneen virtaukseen oli sekoittunut niin paljon sitä, että se värjäytyi punaiseksi. Kauhun jäljet oli nähtävillä joka puolella. Häneen ei kiinnittetty huomiota ja hän sai verhouksen turvin vaeltaa rauhassa kaupunkia kiertävälle muurille, josta näki niin ulos kaupungista, kuin sai paremman kuvan kaupungin tuhosta. Vaikka mies tiesikin sen täysin menetetyksi hän halusi olla varma ettei missään enää taisteltaisi tai tarvittu hänen apuaan. Savu noroja nousi sieltä täältä taloista joissa oli kamppailtu ja tuli oli päässyt irti, tuli oli tehnyt tehtävänsä yhtä hyvin kuin vialliset tekivät omansa. Molemmat jättivät vain muiston jäljelle.



25.luku

Komentaja katseli kiertoradalla olevalla aluksellaan, suurta näyttöä se näytti vakoilusatelliitin kuvaamaa näkyä Kaplanin johtamasta kaupungista. Pian sen jälkeen kun he olivat lopettaneet miehen, kaupungissa alkoi tapahtua. Ihmiset alkoivat liikehtiä kuin käskystä, valtavista tehdasrakennuksista avautui ovet ja niistä alkoi purkaantua junan vaunuja, ne liitettiin suureen veturiin jonka keulaan oli asennettu lumiaura. Kansa ilmeisesti pakeni johtajansa kuoltua, eikä jäisi puolustamaan kaupunkia, heitä piirittävää etäisesti ihmistä muistuttavaa armeijaa vastaan.
Heidän aluksensa oli suuri. Siinä oli keinotekoinen painovoima ja kaikki nykyajan mukavuudet. Pitkulan mallista runkoa kiersi kehiä, joka ainoa neliömetri oli otettu hyötykäyttöön. Kuntosaleista, farmeihin missä he kasvattivat ruokaa, sairasosastoihin ja tiedemiesten jatkuvassa valvonnassa oleviin laboratorio-osastoihin. Teknologia oli kehittynyt valtavasti heidän lähdettyä maasta, vaikka he olivat myös päivittäneet vanhentunutta teknologiaa nykypäivän vaatimuksiin.
Esimerkiksi suur-yritysten avaruuteen lähettämiä satelliitteja oli muokattu havaitsemaan sähkölaitteet jos sähköä käytettäisiin yhtäjaksoisesti yli viisi minuuttia, ne tähtäisivät kohteeseen ja tuhoaisivat laitteen aiheuttamalla oikosulkuja. Sillä he estivät ihmiskuntaa toistamasta heidän virheitään. Yritykset olivat aiemmin käyttäneet satelliitteja omiin tarkoituksiinsa. Heidän myymiinsä tavaroihin oli asennettu siru ja satelliitti hajotti laitteet säännöllisin väliajoin ajaakseen ihmiset ostamaan uusia. Se oli pirullisesti suunniteltu, ihmiset pakotettiin rekisteröimään laitteet omiin nimiinsä ja heidän ostokäyttäytymistä tarkkailtiin kaikkien etu- ja luotto-korttien välityksellä. Eivät he sellaisen asiakkaan laitetta tuhonneet joka ei ostaisi uutta tilalle, se olisi ollut kertakaikkiaan vain huonoa mainosta. He vaanivat kuluttajaa ja iskivät vasta kun olivat varmoja siitä että takuu oli loppunut ja ihminen ostaisi vastaavan tilalle. Autoissa tilanne oli vielä synkempi, vikavaloja sytytettiin ja osia vaihdeltiin. Oikeastaan vika hävisi kun sen vasta annettiin hävitä. Vaihdettu ehjä osa myytiin seuraavalle. Ihmiset olivat olleet kovin merkki uskollisia ja ostivat yleensä tuttua brändiä. Kapitalismi, raha ja pörssi olivat aikoinaan ohjanneet kaikkea ihmisyyttä. Sitä he kertakaikkiaan halusivat välttää.
Uusinta uutta teknologiaa, tosin sekin oli jo yli satavuotta vanhaa. Valokapselointia, se teki matkaamisesta ja rahdin kuljettamisesta helppoa. Jätti kaikenlaiset raketit ja avaruusautot täysin turhiksi, he olivat purkaneet ja käyttäneet uusiksi niiden materiaalit. Kaikki kierrättettiin. Valokapselointia käytettiin aseissa, tainnuttimissa. Lisäksi se mahdollisti tietokoneen ja vanhankunnon kolmiomittauksen avulla matkaamisen maahan ja takaisin. Sitä oli käytetty viimeaikoina tosin vain rangaistus tarkoituksessa, eikä olisi hetkeen tarkoitus käyttääkään. Heillä oli aluksessa elossapysymiseen kaikki tarvittava. Lisäksi he näkivät tarkasti mitä maanpäällä oli tekeillä.
Aluksessa oli vanhoista koostuva miehistö, kuten he itseään nimittivät, sillä olivathan he vanhoja sitä ei voinut kiistääkkään. Heidän ulkomuotonsa oli muuttunut aikojen saatossa. Iho oli harmaantunut ja kehon karvat olivat kadonneet. Heillä ei ollut silmäluomia eikä kaikilla enää nenääkään, huulet olivat vetäytyneet ja korvalehtiä ei ollut. Silmät olivat pupillien laajentumisesta johtuen mustat ja he alkoivat yhä enemmän muistuttaa vanhojen televisio-ohjelmien kuvausta humanoidesta, ulko avaruudesta tulleista muukalaisista. Komentaja ei ollut kohdannut avaruudessa kuin kaltaisiaan, hän ei uskonut maan ulkopuoliseen älykkyyteen kuin heissä itsessään. Tällähetkellä näytöllä näkyi kuvaa yhdessä nurkassa junasta joka matkusti koilliseen, läpi entisten baltian maiden kohti venäjää. Suuressa kuvassa oli alkanut taistelu, hyökkääjät eivät aiheuttaneet lämpösäteilyä heidät näki pimeässä huonosti kun taas puolustajat näkyivät selvästi. Tietokone yritti kokoajan tarkentaa kuvaa jotta he näkisivät paremmin kokonaisuuden. He kyllä tiesivät mitä hyökkääjät olivat, epäonnistunut koe sitä ne olivat. Silti he eivät tienneet mikä niitä ajoi pois raunioistaan missä ne olivat pysyneet satojavuosia. He eivät myöskään tienneet mihin ne kykenivät. Todella mielenkiintoinen näytös, lähes kaikki aluksessa olivat saapuneet tarkastelemaan tapahtuvaa.
Valtava lämpöjälki katosi kuvasta, kuin läpinäkyvästä astiasta olisi kaadettu läpinäkymättömään. He ihmettelivät mihin ihmiset vain katosivat. Hyökkääjät pääsivät sisään kaupunkiin ja lämpöjäljet hävisivät yhä tiuhemmin. Kaupungin keskustassa oli ikään kuin vanne johon valui ihmisiä, aivan kuin heidän valokapselointiaan olisi käytetty. Valopilkkuja, eli lämpöjälkiä oli alkanut ilmaantua muutaman sadankilometrin päähän sitä mukaa kuin ne kaupungista hävisivät. Lopulta kaupungissa oli vain muutamia pisteitä siellä täällä, ihmiset oli pyyhkäisty noin vain.
He eivät kannattaneet tälläistä evoluutiota. Vaikka olennot olivat olleet ihmisiä, kaikki ihmismäinen käytös niiltä oli kadonnut. Ne olivat kuin tauti. Silti he eivät puuttuneet tapahtumien kulkuun, kaupungissa oli vain murto-osa maapallon väestä, eikä sen menetys suuressa mittakaavassa haitannut merkittävästiihmiskuntaa. Olivathan tapahtumat traagisia, silti he eivät ottaneet tapahtumista vastuuta saati taakkaa omatunnolleen.
Suurelle näytölle oli siirretty kuvaa junasta joka eteni kohti siperiaa. Tietokone kävi koko ajan läpi dataa ja lähikuvaa junasta. He halusivat tietää kuka siellä oli vastuussa ja mihin he olivat matkalla. Tietokoneen nurkassa näkyi satunnaisia ihmisiä, tietokone tallensi kasvoja ja yritti yhdistää titteleitä ja nimiä kasvoihin. Heillä oli kattavat tiedot ihmisten kytköksistä toisiinsa. Tällä hetkellä oli analysoitu kaikkien kuuluvan Kaplanin lähipiiriin, hänen projektiinsa. Hetken vaikutti siltä, että hänen projektinsa oli miehen kuoltua lähtenyt pakoon. Kunnes tietokoneen näyttöön pysähtyi kuva heidän kaltaisestaan, miehellä oli huppu päässä, silti komentaja olisi tunnistanut miehen unissaankin.
Kaplan oli elossa ja jatkoi työtään. Heillä ei ollut mitään keinoa pysäyttää miestä, minne hän ikinä olikaan matkalla. Heidän täytyi vain odottaa. Kenraali, kuningas, millä tittelillä häntä halusikaan kutsua oli huijannut heitä taas. Kuin tietäen että ennemmin tai myöhemmin he päätyisivät tappamaan hänet. Komentajaa kylmäsi ajatus miehen kostosta, hän tunsi miehen. Kaplan ei jättäisi mitään puolitiehen, oli aivan kuin häneen olisi kiteytynyt sanonta ; silmä silmästä, hammas hampaasta.







26.luku

Seurue koostui evakuoiduista ihmisistä, he täplittivät maisemaa suunnatessaan kohti etelää. Kohti kaivoskaupunkia, heidän tämän hetkistä määränpäätään. He kiersivät kaukaa kaikki rauniot ja pysähtyivät vain nukkumaan. Musta kissa istui Danin edessä, kun he ratsastivat pitkin aukeaa laaksoa. Lunta olisi melkein polviin asti umpi hangessa. Hevoset tosin loivat polkua ihmisille jotka olivat vailla ratsua. Kissa kertoili Danille miten matkustaminen näin kauas omasta reviiristään oli haikeaa, mutta uudet tuoksut olivat tervetulleita. Puhtaan turkin merkitykseen kissoille palattiin toistuvasti. Hänen ratsunsa puhahteli kissalle. Niillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta hevonen kuuli kissan jatkuvan pälätyksen. Se ei siitä ilmeisesti pitänyt. Dan ei aikonut nimetä ratsuaan, Harmaan menetys kalvoi miestä edelleen. Eikä tämä ratsu kovin puhelias ollutkaan.
Sam virnuili jälleen ja jaksoi piristää koko seurueen mieltä, hänen vammansa olivat edelleen kipeät, eikä henki kulkenut yhtähyvin kuin ennen välikohtausta, muuten mies oli ennallaan. Fox ja Sam olivat yhtä rakastuneita kuin ennenkin, ehkä jopa entistä enemmän kiintyneitä toisiinsa. Dan katsoi Rosea tämän jutustellessa Elisabethin kanssa. Kaksoset olivat tapansa mukaisesti edellä tarkkailemassa maastoa. Heidän kulkunsa oli sujunut hyvin lukuunottamatta muutamaa nilkan nyrjähdystä, se ei heitä juurikaan haitannut. Heidän seurueessa oli lukuisia parantajia.
Dan oli alkanut nähdä valkokaapuiset killan jäsenet aivan uudessa valossa. He eivät todellakaan olleet vain parantajia. He olivat paljon enemmän kuin maageja, mutta ilman monia vahingoittamiseen tarkoitettuja kykyjä. Kyllä he vahingoittaa osasivat, he vain pidättäytyivät siitä eivätkä turvautuneet maagille ominaiseen käyttäytymismalliin kuin pakon edessä. Sellainen oli tosin tarjoutunut kaupungissa ja he olivat paiskoneet tulipalloja siinä missä muutkin siihen kykenevät.
Harvat harmaa kaapuiset olivat osoittautuneet erittäin hyödyllisiksi, rakentaessaan hevosten perään kelkkoja ja olivat he osanneet valmistaa käyttökelpoisia lumikenkiäkin. Danin mieleen tuli lukuisia insinööri vitsejä heidän käyttäytymisestään ja puheistaan. Nariseva väittely kelkan liukuominaisuuksista ja lujuus laskelma ongelmat saivat Danin puuttumaan puheeseen ja hän ehdotti miehiä tekemään excel taulukon ratkaistakseen kiistelyn. Miehet olivat vain katsoneet Dania hetken ja aloittaneet riitansa uudelleen. Dan lähti silmiään pyöräyttäen paikalta, jättäen insinöörit keskenään.
Sotilaat olivat vakava ilmeisiä miehiä, heissä ei ollut nuoria. Jokainen oli kokenut tappaja, silti heidän kasvonsa sulivat ja pilkahdus myötätuntoista ja rakastavaa persoonaa pilkahti kun he juttelivat vaimoilleen tai lapsille. Lapset olivat kaikki jo nuorukaisia ja tavallisia ihmisiä, sotilas kiltaan näiden lapset eivät olleet kuuluneet. Kaikki pienet lapset olivat joko lähetetty Edwardin luolan läpi tai kuningas oli ottanut heidät mukaansa.
Rose ja Elisabeth tulivat hyvin juttuun, Rose oli luonteeltaan tuttavallinen ja erittäin mutkaton. Danista tuntui kuin olisi tuntenut naisen koko elämänsä ajan, eikä vain alle vuotta kuten he olivat tunteneet.
Seurue oli jo tottunut matkaamiseen ja he tiedustelivat ympäristöään tarkasti, silti he joutuivat väijytykseen kun lumesta nousi valkoisiin lakanoihin pukeutuneita miehiä käsissään kiväärit estäen heidän kulkunsa.
Joukkio oli peittänyt jälkensä hyvin ja heistä ei ollut minkäänlaista ennakko-aavistusta ennenkuin he paljastivat läsnäolonsa. Edes kaksoset eivät olleet heitä huomanneet ja heidät oltiin lyöty maahan edempänä. Pienen erittäin järkyttävän hetken jälkeen he osoittautuivat ystäviksi ja jännitys purkaantui helpotukseen. He olivat matkanneet päiviä ilman minkäänlaista kontaktia ihmisiin. Nyt he olivat jo lähellä määränpäätään, Fox oli tiennyt tarkasti eläinvaistoillaan minne suunnata eivätkä he olleet harhautuneet matkallaan. Kävi ilmi että vastarinta oli tiennyt heistä jo pitemmän aikaa ja he olivat järjestäneet väijytyksen, uusien kuninkaan joukkojen varalle. He olivat päihittäneet kuninkaan hyökkäyskomppanian aiemmin samalla tekniikalla. Moni oli kuollut ja loput karanneet.
Myös muut vastarinnan ryhmät olivat voitokkaasti yllättäneet kuninkaan joukot, kuninkaanjoukot olivat kohdatessa väsyneitä matkaamisesta eivätkä kovinkaan taistelukykyisiä. Joukot olivat olleet puuttellisin tiedoin liikkeellä ja varautuneet täydentämään kohde kyliensä varuskuntia.
Jotkut tunnistivat Danin, toiset Samin. Tunnelma oli erittäin korkealla puolin ja toisin. He matkustivat yhdessä loppumatkan, kahden päivän jälkeen ja kokonaisuudessaan puolentoista viikon matkaamisen jälkeen he saapuivat kaivoskylään. Heitä oli vastassa erittäin suuri joukko. Tieto heidän saapumisestaan oli kantautunut kaikkien korviin ja he halusivat nähdä saapujat, oliko mukana ystäviä tai kenties jopa läheisiä. Suurin osa joutui pettymään, silti jotkut tapasivat tuttujaan ja taisi muutama sisaruskin saada iloisen jälleennäkemisen hetken.
Jerome halasi niin Samia kuin Foxiakin, mies itki ilosta. Kertoi saaneen erittäin pahoja aavistuksia, peläten Samin kuolleen. Karhu ja Josie olivat mukana vastaanotto komiteassa, Rose kiirehti tapaamaan naista ja puhui lapsekkaasti hänen suurelle mahalleen. Dan näki tutun irokeesi tukkaisen miehen kainalossaan Minerva. Muuttujat oltiin hyvin lyhyessä ajassa hyväksytty yhteisöön ja heitä arvostettiin kovina työmiehinä ja naisina. Varuskunnan portit olivat auki, vankeja ei enää ollut. He eivät teloittaneet ketään, vastarinta ei nähnyt siihen lopulta syytä, vaikka jotkut olisivatkin sen ansainneetkin. Jotkut olivat liittyneet osaksi heitä ja jotkut lähteneet maanpakoon.
Sam tutustutti Elisabethin Jeromeen ja varttuneemmat tulivat hyvin juttuun. Jerome kutsui Elisabethin osaksi neuvostoa, pyysi häntä johtamaan parantajia kuten oli tähänkin asti tehnyt. Jerome harmitteli maagien puuttumista, mutta muiden kertoessa tarinaansa ja vakuuttaen Jeromelle että heidän puuttumisensa oli vain väliaikaista. Edward oli ennen katoamistaan antanut maageille selkeät ohjeet ja he liittyisivät runsas lukuisimpina heidän joukkoonsa. Kissasta näkyi vilaus hännästä kun se juoksi pitkin kaupungin katua kääntyen jollekkin sen kujista.
He olivat saapuneet perille. Seuraavan yön he jakaisivat Rosen kanssa kahdestaan, siitä Dan aikoi pitää huolen. Neuvosto kokoontuisi uudelleen seuraavana päivänä ja ottaisi mukaan uusia jäseniä. Päivittäisivät tietonsa ja suunnittelisivat miten edetä tietojensa pohjalta. Kaikki tosin jo tiesivät kuninkaan paenneen. Se sai aikaan vastarinnan keskuudessa juhlatunnelman kun tieto keskuudessa kiiri. Todennäköisesti illalla olisi pienet karnevaalit.

27.luku

Pitkän matkaamisen jälkeen, juna saapui perille. Raiteet täällä oli satojavuosia vanhat ja ne jatkuivat maan alle. Maahan oli auennut suuri portti joka johti viistosti syvälle maan uumeniin. Tunneli oli kilometrien pituinen ja pitkä juna kolisteli sisään, tunnelin luukkujen sulkeutuessa heidän perässään. Tunnelia valaisi sähkövalo ja pääteasema oli kuin joulukuusi kaikkine elektronisine laitteineen. Vastassa oli joukko Kaplanin kaltaisia ja työläisiä jotka olivat perehtyneet nykyajan teknologiaan ja bunkkerin toimintaan.
Joukkion saapumiseen oli varauduttu pitemmän aikaa, silti se tuli kovin äkkiä ja lähes yllätti bunkkerin asukkaat. Majoitustilaa bunkkerissa oli yllinkyllin ja sinne jäisikin vielä tilaa. Bunkkerissa oli juokseva vesi ja sähkö. Lämmitys toimi ja kaikenkaikkiaan Kaplan tunsi ylpeyttä saattaa lapsensa tänne. Pienet lapset ohjattiin nopeasti jaloista pois, mustiin pukeutuneet nuorukaiset kokoontuivat omiksi ryhmikseen ja ihmettelivät teknologiaa ja bunkkerin vaikuttavuutta. Sotilaat järjestyivät ja harvat valkoisiin pukeutuneet seurasivat saapujia tarkkaan oliko pitkä matka aiheuttanut vammoja, kuten oliko kellään pahoja pakkasen puremia jotka vaatisivat hoitoa. Niitä ei ollut, nämä matkustajat eivät kylmästä välittäneet heillä oli omat kykynsä vaikuttaa olosuhteisiin. He olivat Kaplanin luoma super-rotu.
Kaplan liittyi kaltaisiensa seuraan ja vaati päästä kierrokselle jotta tietäisi miten oltaisiin edistytty. Suuressa teollisuus hallissa seisoi lukemattomia mekaanisia panssareita kuin jättiläisiä jotka vain odottivat henkiin herättämistä. Vakiovarustukseen kuului konekivääri ja toisella olalla sijaitseva kranaatinheitin, tähtäys olisi tietokone avusteinen ja virtalähteenä toimi akusto joka oli viimeistä huutoa, kevyt ja lähes ehtymätön. Laitteen ohjaajaksi kaavailtiin sotilasta tai maagia joka opetettaisiin kyvyllään lataamaan panssarin akkua. Ne olivat testattuja ja toimiviksi todettuja, ohjaajien koulutus aloitettaisiin välittömästi ja ne otettaisiin käyttöön heti kun muutamasta pikku ongelmasta olisi päästy eroon. Miehistönkuljetus vaunuja oli enemmän kuin tarvittava määrä heidän käyttöönsä, ne olivat hybridejä ja niillä pystyi matkustamaan myös meressä, ne soveltuivat erityisen hyvin vesistöjen ylittämiseen. Kaplan nauroi kuin mielipuoli hän oli erittäin tyytyväinen näkemäänsä.
Kierros jatkui majoitustilojen ja karjaeläinten kasvattamon läpi kohti bunkkerin sydäntä, komentokeskusta. Se oli rakennettu kuin televisiosta tutun tähtilaivan komentosilta. Kaplan istuutui keskellä lattiaa valkoisesta nahasta päällystetytelle nojatuolille jonka käsinojiin oli sijoitettu näppäimiä ja kosketusnäyttöjä. Ohjaimet tulivat Kaplanille nopeasti tutuiksi ja hän pyysi videoyhteyden luomista ja kuvaa suurelle näytölle. E.T. aikoi soittaa kotiin.
*
”Tervehdys komentaja Kernell.” Kaplan sanoi ivalliseen sävyyn. Komentaja ei vastannut tervehdykseen ja tuijotti halveksien videokuvaa bunkkerista. Kuvan laatu oli erinomainen, valaistus loi sinisen sävyn lähetykseen jota komentaja B.J. Kernell katseli.
”Yrititte tuossa taannoin riistää henkeni?” Kysymys oli retorinen eikä Kaplan odottanutkaan vastausta siihen. Kernell jatkoi vaitioloaan vetäen syvään henkeä ja yritti saada miehen aikeista selkoa. ”Aion olla kunnioittava teitä kohtaan, en aio riistää henkeänne kostoksi.” Kaplan jatkoi yksin puheluaan. ”Minulle riittää tehdä teidät toimintakyvyttömiksi.” Kaplan näppäili nojatuolinsa näppäimiä ja jäi hymyillen katselemaan suurta näyttöä. Kuvaan ilmestyi poikittaisia viivoja ja se sumeni rakeiseksi ennenkuin hävisi kokonaan. Kaplan oli laukaissut useita kiertoradalle ulottuvia ohjuksia jotka hakeutuivat toiminnassa oleviin satelliitteihin. Ne laukaisivat elekromagneettisen pulssin ja tuhosivat niiden virtapiirit. Maapallo olisi kuninkaan otettavissa, eikä kukaan pystynyt häntä enää komennella.
Kuva palasi näyttöön ja komentaja huusi ”Kaplan mitä olette menneet tekemään. Teette kaiken vaivannäön turhaksi! Miksi et pysty ymmärtämään, ettemme enää kuulu ihmiskuntaan.”
Kaplan jyrähti. ”Minä olen ihmiskunta! Minä!” Kaplan nousi ylös tuolistaan ja jatkoi. ”Aion tehdä yhden valtakunnan missä ei ole sotia. Ei, erimielisyyksiä! Yksi kansa, yksi johtaja! Ei uskontoja sotkemassa asioita vain rauha. Te tässä ette ymmärrä! Seuraavan kerran minä otan yhteyttä, ette te! Hyvää loppuelämää.” Kaplan katkaisi yhteyden ja lähti kohti majoitustilaansa, jonne toivottavasti oli jo kannettu hänen Steinway & sons:in valmistama, lähes viisisataa kiloinen flyygelinsä, hän todellakin oli soitto tunnelmissa.







28.luku

Komentaja katseli kiireisesti liikehtivää miehistöään, joka yritti aktivoida aluksen varajärjestelmiä mitä ei oltu käytetty vuosisatoihin. Videolinkki oli aktivoitu ensin ja hän aikoi puhua Kaplanille järkeä, mutta ei pystynyt kuin raivoamaan ja oli menettänyt mahdollisuuden keskustella miehen kanssa. Kaikki, kertakaikkiaan kaikki satelliitit joita he olivat käyttäneet pyyhkäistiin kerralla toimintakyvyttömiksi. Heidän tietokoneensakin oli saanut vaurioita hyökkäyksessä. Alus oli elinkelpoinen eikä heilllä sen puolesta ollut hätää, he eivät vain pystyneet tekemään mitään. He pystyivät ottamaan video yhteyden Kaplaniin, mutteivat tehneet sillä mitään muuta.
Komentaja ei aikonut vain istua avaruudessa kun ihmiskunta ajettaisiin kaaokseen ja pakotettaisiin toteuttamaan Kaplanin maailmankuvaa. Hänen olisi keksittävä miten saisi yhteyden Ruffin lähettämään agenttiin, se olisi alku. Ihmisiä täytyi varoittaa ja antaa heille mahdollisuus puolustautua Kaplania vastaan.
He tiesivät missä Dan Siltala oli viimeksi nähty, heillä oli kaikki tiedot miehestä. Miehessä ei ollut mitään piirrettä miksi hän olisi esiintynyt edukseen ja tullut valituksi ohjelmaan. Hänet oli ilmeisesti värvännyt Ruff hetken mielijohteesta ennen kuin he jättivät maankamaran. Kernellin oli laitettava kaikki toivonsa mieheen ja hänen seuraajiin.
Hän antoi käskyn aloittaa valmistelut, heillä oli aluksessa kamerat ja matkustuslaitteisto oli toimintakykyinen, tietyin varauksin. Matkaan ei voinut laittaa ihmistä. He lähettäisivät tietokoneen keskelle kylää, missä olettivat agentin sijaitsevan. Komentaja piteli käsissään alumiinikuorista kannettavaa tietokonetta, se perustui kvantti teknologiaan, koteloon oli ohjelmoitu lukko mikä reagoisi Danin biotunnisteeseen. Komentaja asetti tietokoneen läpinäkyvään hiilikuitumuoviseen laatikkoon joka oli täytetty iskua vaimentavalla hyytelöllä. Laatikon kanteen komentaja poltti laserkynällään Danin nimen.
Komentaja asetti lattiassa sijaitsevan peilin päälle paketin ja toivoi sen päätyvän ehjänä maahan asti. He yrittäisivät manuaalisesti hajottaa kapselin noin kolmenkymmenenmetrin korkeudella ennenkuin se kohtaisi maanpinnan. Käsiajo oli ainoa mihin heillä oli mahdollisuus ilman satelliitteja, se oli myös syy mikseivät he itse matkustaisi koneella. Oli mahdoton yrittää pysäyttää valonnopeudella kulkeva esine tarkasti ennen maan pintaa, ilman satelliittien antamaa dataa.
Ruffin lähdön jälkeen siirto huoneessa oli kokoajan henkilökuntaa ja ohjelmaa muutettu siten ettei sitä pystynyt käynnistämään ilman vähintään kahta miehistön jäsentä, sekä jokaisesta käynnistyksestä lähtisi viesti komentajalle. Niin olisi pitänyt olla alusta lähtien, kaikelta tältä oltaisiin vältytty, Kernell ajatteli.
Kirkasvalo välähti ja kietoi paketin sisäänsä. Se lähti valonnopeudella kohti kylää ja aukeaa sen keskellä.
*
Taivas kirkastui kuin olisi tullut keskipäivä. Siinä ei ollut muuten mitään kummallista kuin se että oli lähes keskiyö. Valtava paukaus järisytti kattotiiliä rakennuksista, keskelle varuskunnan pihaa oli ilmestynyt pakkasessa höyryävä läpikuultava paketti jonka kulma repsotti hieman. Muodonmuuttaja katseli pääkallellaan eriskummallista esinettä, naisen sieraimet liikkuivat kun hän yritti päätellä oliko yllättävä laatikko vaarallinen. Lähistöllä liikkuneet paikalliset alkoivat kerääntyä paikalle, joku tulijoista tunnisti kirjaimet muovisen laatikon kyljestä, se oli osoitettu valitulle.
Dan oli juuri nukahtanut Rose vierellään kun oveen koputettiin. Dan havahtui kiirelliseltä kuulostavaan ääneen vasta, kun oveen lyötiin varmasti jo kaksin käsin. Tulija oli nuorukainen joka alkoi selittämään tapahtunutta hämmästyksestä suurin silmin. Poika pääsi selityksessään loppuun ja Dan veti nopeasti vaatteet päälleen ja suukotti peiton alle jäänyttä Rosea huulille.
Jerome tutki laatikkoa, avasi sen ja nosti alumiini salkun käsiinsä käännellen ja tarkastellen sitä joka puolelta. Salkussa oli kahva ja se näytti aivan yhdeltä kappaleelta, saumoja siinä ei näkynyt. Dan saapui parahiksi paikalle ja Jerome ojensi salkun miehelle. “Se on osoitettu sinulle, Dan.” Mies totesi. Dan otti salkun vastaan ja katseli sitä, se näytti paljon painavammalta kuin oli, tuskin kilon painoinen, eikä se helissyt kun sitä ravisti. Pinnassa oli jokin suorakaiteen muotoinen noin sentin leveä ja kaksi senttiä korkea kuoppa. Dan tunnusteli kuoppaa sormellaan ja veti kätensä nopeasti pois kuin jokin olisi pistänyt. Dan huomasi veritipan sormensa päässä ja imaisi sormeaan. Salkusta kuului naksahdus ja siihen ilmestyi halkeama, kuin vasta nyt täysin muistuttaen sitä mitä he olivat sen olettaneetkin olevan. Se oli salkku ja nyt siinä oli avausmekanismi. Dan raotti sitä hieman ja tunnisti näppäimistä sen olevan kannettava tietokone.
Jerome tulkitsi Danin ilmeestä, miehen tietävän mikä esine oli, sanoen. “Olisi parasta jos tutkisimme hiukan yksityisemmin saapunutta esinettä, eikö vain?” Dan nyökkäsi ja he lähtivät kohti Jeromen huoneistoa joka sijaitsi varuskunnan hallintorakennuksessa.
Dan asetti tietokoneen pöydälle, avasi sen, käänsi ympäri ja sai sen oikeinpäin. Näppäimistön yläreunassa oli pieni pyöreä painike jota Dan painoi. Näyttö välähti päälle ja siihen ilmestyi kuvaa hahmosta joka istui varjoissa. “Tervehdys, Dan Siltala.” Kuului laitteesta, ääni kuulosti aivan hänen isältään ja Dan tahtomattaan säpsähti. Ääni oli matala ja rahiseva kuin ketjussa tupakoivan. “Minun nimeni on komentaja Kernell.” Puheessa tuli tauko kuin mies olisi halunnut nimen painuvan kuulijoiden mieleen. “Epätavallinen yhteydenottoni on seurausta yhteisen ystävämme toimista. Te tunnette hänet kuninkaana.” Jerome katsoi Daniin kysyvästi, hän oli tunnistanut sanan kuningas, hahmon puheesta.
“Teitä uhkaa vaara minkä kaltaista ette pysty torjumaan, ilman asiaan kuuluvaa välineistöä. Kuningas on tuhonnut järjestelmämme, jolla valvoimme teknologian käyttöä maapallolla.”
“Eli hän on tehnyt meille palveluksen?” Dan sai sanotuksi.
“Kaplan ei tee palveluksia. Hän poisti meidät pelistä jotta saisi vapaat kädet muokata ihmiskuntaa haluamaansa suuntaan. Se tarkoittaa kaiken heikkouden poistamista siitä, teidät mukaan luettuna.”
“Mitä sinä haluat.” Dan sanoi tylymmin kuin oli tarkoittanut.
“Tietokoneelle on asennettu meidän teknologiamme perusteet. Se antaa teille valmiudet päästä tasoihin Kaplanin, kuninkaanne kanssa. Se ei kuitenkaan saa vaakakuppeja kallistumaan puolellenne tai toisin sanottuna puolellemme. Meillä on keino tehdä Kaplanin juonet turhiksi, jos vain saamme apua siihen.” Se on syy miksi otimme yhteyttä.
Jerome käveli hermostuneena taustalla ja koitti saada edes jotain irti keskustelusta. “Voisitko edes näyttäytyä.” Dan pyysi ja katui pyyntöä heti kun komentaja nojautui eteenpäin. Dan oli nähnyt yhden vanhoista lähietäisyydeltä, muttei sekään saanut miestä valmistautumaan näkyyn, joka ruudulla odotti. Mies oli kammottava mustine silmineen ja huulettomine kasvoineen.
“Saitko tarpeeksesi?” Kernell vetäytyi takaisin varjoihin. “On olemassa holveja jotka sisältävät teknologiaa, jota tarvitsemme Kaplanin lyömiseksi. Holveja on kolme, muistat varmasti maantiedon tunnit?” Odottamatta vastausta mies jatkoi. “Valtameren toisellapuolen Yhdysvalloissa sijaitsee yksi lähellä Capitol kukkulaa, toinen on Moskovassa ja kolmas Japanin saarella. Washingtonin holvi olisi paras sijaintinsa takia. Moskova lähin, mutta joutuisit kohtaamaan Kaplanin. Japani ei käy, siellä on tiivis yhteisö koko saaren alueella ja matka sinne olisi vaativampi kuin meren ylitys.”
“Miten kuvittelet, että pääsisimme meren yli?” Dan kysyi.
“Ette te kaikki pääsekkään, paras vaihtoehto olisi matkata pienellä ryhmällä. Toteutuksen jätän teidän keksittäväksi, tarkka määränpää on tiedostoissa. Suosittelen jakamaan teknologiaa kaikille halukkaille, sähkö ei enää muodustu kynnys kysymykseksi.” Mies odotti kun Dan alkoi keskustelemaan Jeromen kanssa, Jerome poistui huoneesta aikoen lähettää sanan Wrenchille ja etsiä käsiinsä kaikki neuvoston jäsenet.
“Miksi minä?” Dan kysyi. “Miksi kaikista mahdollisista ihmisistä juuri minä?”
Komentaja nojautui uudelleen eteenpäin, tukien käsivartensa edessään olevaa pöytää vasten sanoen. “Sitä minäkin mietin.”
He lopettivat keskustelunsa Danin jäädessä pohtimaan vastausta joka ei ollut hänen toivomansa. Ilmeisesti syyt olivat hautautuneet Ruffin myötä.
Dan kävi tietokoneen tiedostoja läpi, hän halusi löytää oliko siellä mitään historiasta. Tietoja siitä mikä johti maailmanloppuun, lopulta hän löysi jotain taustoja. Ne eivät olleet kovin kattavia, ilmeisesti Vanhat olivat kuuluneet johonkin maailmanlaajuiseen päättäjien hyvä veli kerhoon jossa vaikutti armeijoiden korkeimpia virkamiehiä ja jopa valtioiden johtoa. He olivat päättäneet vauhdittaa vääjämätöntä tuhoa käynnistämällä ydinsodan. Maailma oli Danin aikana ajautunut pörssiromahdusten myötä syvään lamaan ja ihmiset jakautuivat joko rikkaisiin tai köyhiin. Käytännössä keskiluokka puuttui kokonaan, köyhyydessä elävät alkoivat käydä ylitsepääsemättömäksi esteeksi ja oli aika “käynnistää maailma” uudelleen. Dan selasi tiedostoja nopeasti eteenpäin, luki miten Vanhat olivat kehittäneet, lähes loputtomasti uusiutuvia kantasoluja. Epäonnistuneista yrityksistä parannella ihmiskuntaa ja lopulta miten oli saatu läpimurto, istuttaa aluksi mitätön ripaus aivojen välittäjä aineita stimuloivaa lääkettä. Se siirtyi vahvempana seuraavaan sukupolveen ja mahdollisti ihmisten maagiset kyvyt. Hän löysi biomekaniikka tutkimuksen ja alkoi opiskella, olihan häntä itseään sen avulla paranneltu.
Hän oli tiedoston mukaan lähes kuolematon, hänen solunsa uusiutuivat pikavauhtia parantaen vammat, lisäksi hänessä virtasi nanoteknologiaa varalla, jos solut lakkaisivat jostain syystä toimimasta. Hermosto oli ilmeisesti kasvatettu kokonaan uudestaan, vuosisatojen aikana mahdollistaen Danin maagin kyvyt. Hän oli keinotekoisesti viitisensataa vuotta evoluutiossa edellä. Hän oli välttynyt ihon ja ulkokuoren nahistumiselta vietettyään aikansa syväunessa. Sydän oli lyönyt vain muutaman kerran tunnissa, Danille vuosi oli merkinnyt vuorokautta.
Ovi avautui, silmäpari kurkisti varovasti sisälle. “Löysinhän minä sinut, yllätyin kun et ollut aamulla vieressäni.”Rose kehräsi. Ja saapui Danin taakse ja alkoi hieromaan miehen hartioita. Dan tarttui Rosen käteen ja suuteli kämmenselkää. Kertoi yön tapahtumista ja keskustelusta avaruusaseman komentajan kanssa. He eivät jäisi pitkäksi aikaa vaan suuntaisivat kohti uutta mannerta heti kun keksisivät miten.
Jerome saapui huoneeseen mukanaan Elisabeth ja muita neuvoston jäseniä, Mike murisi huomenet ja Artsi avasi verhot päästäen auringon valon huoneeseen. Neuvosto puhui pitkään ja lopulta pääsivät yhteisymmärrykseen he ottivat vakavasti Vanhojen varoituksen ja suunnittelivat lähtöä kohti tukikohtaa. He ottaisivat niin paljon ihmisiä mukaansa kuin olisi halukkaita. Tietokone toimitettaisiin Wrenchille ja muille tiedemiehille he saisivat siitä nopeasti irti mitä oli saatavissa. Tukikohtaa ympäröivät rauniotkin avautuivat nyt aivan uudessa valossa kun sähkön käyttöön oli laajemmat mahdollisuudet. Heillä olisi mahdollisuus käyttää ajoneuvoja ja se merkitsi kaivuutöitä jotta he saisivat vanhan parkkihallin uloskäynnin raivattua.
Kaikki olivat tohkeissaan paitsi Mike. Dan mietti miten mieli vielä muuttuisi kun mies pääsisi roikottamaan päätään auton ikkunasta ja maisemat vaihtuisivat nopeaan tahtiin. Ellei mies sitten päättäisi ruveta jahtamaan autoja. Rose tökkäsi Dania kylkeen keskeyttäen miehen ajatuksen juoksun. “Mitä mietit, hymyilit mietteissäsi?” Dan ravisti hymyn kasvoiltaan sanoen ettei se ollut mitään.
Iltapäivällä he olivat jo ratsailla, muodonmuuttajat matkasivat eläinhahmoissa ja ihmiset suksilla. Taivaan täytti eri suuntiin matkaavat muodonmuuttaja linnut. Kaivoskylään ei jäänyt paljoa väkeä, oikeastaan vain talojen omistajat, jotka eivät halunneet luopua kodeistaan. Vastarinta oli kukistanut kuninkaan hyökkäyskomppanian sillä aikaa kun he olivat olleet retkellään. Joten kylään jääneet eivät olleet välittömässä vaarassa. Heillä olisi luultavasti keskikesään asti aikaa ennenkuin kuninkas palaisi, jos ylipäätään palaisi. Dan ei aikonut veikata katoamisen puolesta, kuningas hyökkäisi yhtä varmasti kuin vuodenajat vaihtuivat.
Kevät oli jo pitkällä, puut alkoivat pikkuhiljaa versomaan. Siellä täällä lumeen oli sulanut länttejä paljastaen vihreän nurmen. Kevät hanki kuitenkin oli kantavaa ja matka sujui erittäin joutuisasti.
*
Edward oli myöhästynyt pääjoukon lähdöstä, mökiltä vain pari päivää. Hän katseli kuistinsa pystytolppaan nojaten jälkiä mitä sadat ihmiset olivat jättäneet mökin pihapiiriin. Outoa kyllä päällimmäiseksi Edwardin mieleen nousi huoli ulkovessan tyhjentämisestä, vaikka hän mahtava velho olikin ei hän pystynyt vain täräyttämään käymälää taivaan tuuliin vaan hänen pitäisi ihan oikeasti tarttua lapion varteen ja tyhjentää käymälän alapuoli.
Edward veti syvään henkeä ja kokosi ajatuksensa. Teetä. Hän horjahteli sisään mökille ja joutui oikeasti napsuttelemaan hetken aikaa jotta sai tulen sytytettyä liedelle. Hän siirsi tulen klapilla myös takkaan, lämpökin oli miehelle nyt tervetullutta. Kädet tärisivät niin paljon ettei teen juomisesta meinannut tulla mitään. Silti erikoisesta tee sekoituksesta miehelle tuli voipunut olo ja hän nukahti istualleen hetkeksi. Herätessään puolen tunnin uniltaan teen loppu oli jäähtynyt kuppiin hänen käteensä. Mies oli saanut pidettyä kupin pystyssä nukkuessaan lotus asennossa lattialla. Edward joi loputkin teestä ja ryhtyi etsimään oliko Elisabeth tai Dan jättänyt viestiä jälkeensä. Vaatteiden vaihdon jälkeen ja hatuttamalla itsensä tuttuun lentäjän lakkiin, Edward huuteli hetken Magusta. Katsoi vielä kuistilta ja löysi viestin mökin ovesta. Edward ei ollut huomannut sitä aikaisemmin sisään tullessaan.
*
Rakas Edward
Lähdimme kulkemaan suunnitelman mukaisesti kohti etelää. Liitymme vastarinnan joukkoihin ja odotamme paluutasi siellä. Dan kertoi että tiedät kyllä missä. Kiirehdi.
Kissasi on mukanani.
Rakastaen E.
*

Edward tunnisti siskonsa käsialan ja alkoi haalia tarvittavia välineitä pieneen ruskeaan nahasta valmistettuun putkikassiinsa. Sitä oli hieman muokattu taikuudella ja sinne saattoi laittaa jonkin verran enemmän tavaraa kuin normaaliin. Lisäksi sen paino ei lisääntynyt hänen kantaessaan sitä. Jos joku toinen yritti laukkua kantaa se saattoi painaa täysikasvuisen sinivalaan verran. Riippuen tietenkin aivan siitä mitä edward kassissaan kantoi, tälläkertaa hänellä ei sinivalasta mukanaan ollut. Lähtiessään mökiltä Edward ajatteli lähtevänsä viimeisen kerran. Hän jätti mökin hymyillen siinä viettämälleen ajalle ja kääntyi rinteeseen kohti.
Viiden minuutin päästä hän palasi ja täräytti puisen käymälän tuhannen päreiksi. Jäljelle jäi vain kolmenmetrin syvyinen kuoppa.
Edward lähti seuraamaan siskoaan ja muita. Matkaten loikkien aina muutaman kilometrin päähän kun oli tarpeeksi aukeaa nähdä mihin laskeutua. Hänen voimansa alkoivat palata pikkuhiljaa, matkaa täysiin voimiin vielä oli, mutta loikkiminen taikuudella onnistui jo hyvin. Jonkin aikaa matkattuaan hän näki viiden miehen seurueen kauempana matkaamassa hänen tulo suuntaansa. Hän verhoutui ja meni lähemmäksi. Miehiä oli tosiaan viisi, mutta yksi heistä oli pukeutunut mustaan kaapuun.
Edward laski loitsustaan irti sanoen. “Teinä luopuisin aseistanne. Kuningas on paennut.” Miehet pysähtyivät. Huomasivat varsin erikoisesti pukeutuneen velhon, joka piti käsiään levällään kämmenet heihin päin suunnattuna. “Arvasinkin sen olevan sinä. Tunsin taikuuden jo kaukaa asti. Sinäkö sait kuninkaan lähtemään pakoon?” Maagi kysyi. “En nyt sentään, vaikka olisinhan minä toki siihenkin pystynyt.” Edward sanoi vaatimattomasti, tuttuun tyyliinsä.
“Haluaisin keskustella kahden.” Edward pyysi maagia kanssaan hieman sivummalle. Miehet keskustelivat hiljaa mustaan kaapuun pukeutuneen maagin nyökkäillessä. Muut miehet seisovat hiljaisina tietämättä oikein miten uutisiin kuninkaan paosta tulisi suhtautua. Vanhat maagit olivat erittäin lojaaleja, loppupelissä kuitenkin vain itselleen, mutta jos jonkun käskyjä tai toiveita heidän tulisi noudattaa niin se olisi Edwardin. Heidän kaikkien oppi-isän. Olihan se miehen toive jättää kilta auttamaan kuningastakin loppupelissä.
Edward oli kuullut maagilta miten heidän yksikölleen oli käynyt. He olivat matkanneet tuulessa ja lumisateessa melkein kuin myrskyssä kun heidän ympärillään oli yhtäkkiä miehiä veitsineen ja miekkoineen. Vasta kun he tajusivat mitä oli käymässä miehet katosivat ja tulitus alkoi jostain kauempaa. Ne jotka vielä pakoon pystyivät lähtivät. Melkein kuin harvinaisia konetuliaseita olisi käytetty, niin paljon heitä oli tulitettu. Karkuun päässeet huomasivat pian ettei heitä seurattu ja he suuntasivat takaisin Kings towniin jotta voisivat edes raportoida tapahtuneesta. Edward mietti kuulemaansa, konekivääreihin oli mahdollisuus niitä oli vain todella harvassa eikä hän jaksanut uskoa vastarinnan saaneen niitä käsiinsä, ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Kaikki konekiväärit, mitä viidensadanvuoden aikana oli käsiin saatu tuhottiin. Ne olivat suunniteltu ihmistä vastaan käytettäviksi ja olivat siten tarpeettomia uudessa maailmassa. Lisäksi ne hukkasivat kallisarvoisia patruunoita.
Sotilaat tunsivat itsensä huijatuiksi Edward neuvoi heitä antautumaan vastarinnalle. Heitä ei todennäköisesti rangaistaisi jos he osoittaisivat katumusta. Edward luki miesten aikeet ja he olivat vilpittömiä. Edward lähti johtamaan miehiä kohti kaivoskylää toisen maagin suunnatessa itään, hänellä oli tehtävä lähellä Mustaamerta.
Viisikko matkasi yötäpäivää jotta kirisivät Danin ja kumppaneiden välimatkaa kiinni. He olivat vain parin päivämatkan päässä kun horisontti muuttui kirkkaaksi. Edward jätti sotilaat keskenään ja jatkoi matkaa yksinään, loikkien aina kun mahdollista. Loikkiminen oli helppoa kun näki minne oli matkalla, se ei kuluttanut voimia kun ei tarvinnut kuvitella mielessään kuin itsensä uuteen sijaintiin.
Saavuttuaan kaivoskaupunkiin Edward myöhästyi muutamalla tunnilla, hän oli väsynyt, mutta aikoi ottaa muut kiinni. Edwardilla oli suunnitelma heidän pelastamiseksi.
*
Dan näki miehen nojailevan suurta tammea vasten. Mies piti toista jalkaansa koukussa vasten suuren puun runkoa, ruskea nahkakassi vierellään. Danista mies näytti aivan siltä kuin olisi ollut myymässä ruohoa. Velho näytti epäilyttävältä ja yritti näyttää rennolta, vaikka selvästi oli jännittynyt kuin jousi. Mies hymyili omaan tapaansa ja esitti yllättynyttä kuin ei olisi odottanut seuruetta. Mike juoksi miestä kohden muristen, joka askeleella vähintään kolme metriä välimatkaa kuroen. Mike hiljensi kuitenkin kävelyyn lähempänä, Edward oli pyytänyt häntä hiljentämään. Kun Dan saapui paikalle Mike läähätti miehen vierellä suu auki kuin olisi hymyillyt, aivan kuten pitbullit tekivät. Edward rapsutti Mikea korvan takaa ja vaikutti siltä kuin velho olisi omistanut koiran.
Edwardille annettiin ratsu loppumatkan ajaksi, matkaa ei ollut jäljellä paljon. Riittävästi päivittämään kuitenkin mies tilanteen tasalle, velho oli ajoittain hieman poissaolevan näköinen. Dan kuitenkin kuuli katkelmia sieltä täältä kun Edward ja Elisabeth keskustelivat telepaattisesti. Ilmeisesti heillä oli samanlainen yhteys kuin kaksosilla.
Edward kertoi aavistavansa mihin kuningas oli mennyt, hän tiesi kuninkaan bunkkerin sijainnin, muttei sitä mitä hän siellä piilotteli. Velho oli vaikuttunut miehen voimannäytöstä vanhoja kohtaan. Uhka oli vieläkin suurempi kuin Edward oli ajatellut.
Edwardilla oli ollut suunnitelma viedä vastarinnan väki välimeren yli uudelle mantereelle, suunnitelma kuitenkin muuttui kun Dan kertoi holvista. Edward sanoi haluavansa osallistua neuvoston kokoukseen ja esittää jotain mitä oli kehitellyt.
*
He saapuivat aikaisin aamusta perille raunioille missä tukikohta sijaitsi. Tukikohdan ovet olivat pahaenteisesti auki, mutta kävi ilmi että heitä oltiin ovella vastassa. Minerva seisoi oven suussa vierellään Wrench, jonka hiuksista nainen ei pystynyt pitämään käsiään erossa, hänen oli pakko pörröttää Wrenchin kiharaa tukkaa. Muitakin vastarinnan miehiä kulki ovesta ulosta kantaen kaapelikeloja ja laatikoita.
“Toimiin on ryhdytty, infrakuva kamerat alkavat kuvata ympäristöä. Kehittämääni kumia on aloitettu valmistamaan renkaita varten. Ja autojen moottorit on purettu ja aloitettu korjaamaan niitä, valitsimme autoja joissa on mahdollisiman korkea maavara. Ainut ongelma muodustuu osaako niillä kukaan ajaa.” Wrench selitti. Dan naurahti sanoen voivansa perustaa hetkeksi autokoulun. Danin satulalaukusta pilkotti alumiinisen tietokoneen ulkokuori. Pojan silmät hakeutuivat kohti sitä, muttei sanonut mitään siitä. Dan olisi pitänyt Wrenchiä vielä hetken jännityksessä, mutta saikin yrityksestä korvatillikan ja Rose antoi koneen miehelle.
Biotunnistetta ei tarvittu uusia. Wrench lähti sanaakaan sanomatta tunnelliin kuin tuli hännän alla. Magus ei ollut jäänyt kaupunkiin vaan oli kierrellyt seurueen ratsastajien kyydissä, kerjäten rapsutuksia. Nyt se oli haistanut muut kissat tunnelissa ja puikkelehti ihmisten jaloista Wrenchin perään.
Suihkutiloissa oli tungosta, Dan odotteli ja antoi muiden käydä ensin, aikaa tappaakseen hän oli kaivanut esiin shakki laudan ja pyytänyt velhoa pelaamaan sitä. Edward nosti hupun päähän ja sanoi tarvitsevansa sitä pitääksensä vastustajan tietämättömänä hänen aikeistaan. Dan ehdotti velholle myös tummia laseja, koska hänen silmistään silti näki mitä tämä oli tekemässä. Danilla oli muistikuva Texas hold'em korttipeliä pelaavista ammattilaisista. Dan selitti miten nappulat liikkuivat laudalla ja oli itse saanut valkoiset ja teki avaus siirron siirtäen yhdellä eteenpäin sotilasta hänen ratsunsa edestä, antaen tilaa lähetille kulkea. Hän erehtyi katsomaan kohti Edwardia, miehen silmät olivat elohopen väriset ja mustuainen ikäänkuin uiskenteli seassa. Velho aikoi ottaa pelin tosissaan. Peli oli yllättävän tasainen ottaen huomioon ettei Edward ollut aiemmin pelannut peliä. “Shakki ja matti.” Dan sanoi ahdistettuaan mustan kuninkaan laudan kulmaan. Edward luopui hupustaan ja hymyili Danille, “Kertakaikkiaan mielenkiintoinen peli, näyttäisi että mahdollisia pelitilanteita on miljoonittain.” Edward totesi.
Dan jätti velhon tutustumaan peliin ja lähti pesulle. Tukikohdassa oli aikamoinen kuhina, Danin tuoma tietokone oli saanut aikaan melkoisen suosion ja kaikki tungeksivat sen luo ehdottaen mitä pitäisi opetella ensin. Wrench oli päässyt tietokoneelle ja selasi valokapseloinnin saloja. Tekniikka oli lopulta erittäin yksinkertainen, mutta saatavilla ei ollut tarvittavia elektronisia komponentteja. Tärkein tehtävä olikin saada tiedostoja siirrettyä kaikkiin mahdollisiin tietokoneisiin joita oli käsillä. Kauppakeskuksen varastoissa oli lavallinen kannettavia tietokoneita jotka olivat vielä paketissa, niille ei ollut aikaisemmin paljoa käyttöä, mutta nyt ne tulivat arvoon arvaamattomaan. Alkuperäisessä tietokoneessa oli enemmän tietoa kuin kaikkiin tietokoneisiin mahtuisi yhteensä. Jokaiseen kuitenkin ladattiin osa ja annettiin eteenpäin jotta he saisivat mahdollisimman kattavasti sisäistettyä uuden teknologian. Tutkijat keskittyivät pääsääntöisesti aseteknologiaan ja puolustukseen.
Jerome oli kutsunut neuvoston koolle kokonaisuudessaan, ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen kun he olivat käynnistäneet hyökkäyksen. He kävivät läpi tukikohdan ruoka tilanteen ja miten vahvistaisivat puolustusta alueella. Elisabeth oli tutustunut edellisenä iltana sairaala osastoon ja ehdotti muutamaa muutosta toiminta tapoihin nyt kun valkoisia sisaria oli paikalla enemmän. Edward oli halunnut pitää puheen vuoron, holville pääsyyn liittyen. “Aikoinani matkustellessani ja etsiessäni pääsyä etelässä sijaitsevan meren yli saavuin satamakaupunkiin jonka rannoille oli hylätty paljon aluksia. Suurin osa oli käyttökelvottomia, mutta siellä oli vielä merikelpoisia vanhoja sota aluksia. Yksi aluksista valtava laiva nimeltään Queen Elisabeth ei ollut kärsinyt vuosisatojen aikana lainkaan ja kellui satamassa kölistään kiinni ja hieman kallellaan. Laivan ulkopintaan ei ollut tarttunut ruostetta eikä minkäänlaista merilevää tai kasvustoa.”
Wrench köhäisi hieman, hän oli hakenut tietoa aluksen nimellä tietokoneesta. “Queen Elisabeth, lentotuki alus kastettu vuonna 2014. Pinnoitettu erityisellä nanomaalilla. Majoitustilaa 1600:lle. Tilaa neljällekymmenelle hävittäjälle ja...”
Edward keskeytti pojan informaatio tuokion. “Kuten olin sanomassa, en muista tarkalleen mitä olin sanomassa, mutta suunnitelmani oli kokeilla aluksen merikelpoisuutta, päällisin puolin alus oli aivan kunnossa. Tapasin kuninkaan sotilaita aiemmin ja ohjasin heidät aluksen kimppuun, katsomaan mitä alukselle voisi tehdä.” Kohahdus kävi neuvoston keskuudessa heidän kuullessaan vihollisen sotilaista. Edward laittoi vaikutusvaltaansa peliin ja tuntui kohoavan tilassa isommaksi. “Uskoisin heidän vaihtavan puolellemme kunhan ymmärtävät tilanteensa. Takaisin suunnitelmaani, vanhat haluavat meidän noutavan holvista, jotakin mitä tarvitsemme kuninkaan lyömiseksi. Uskon aluksen kykenevän viemään meidät meren yli. Aiemmin suunnitelmani oli kuljettaa ihmisiä välimeren yli turvaan kuningasta afrikan mantereelle ja aioin jatkaa itse valtameren yli myöhemmin. Nyt tilanteen muututtua, voisimme matkata aluksella suoraan kohti Yhdysvaltoja. Kuten maata aiemmin oli kutsuttu.” Neuvoston jäsenillä meni hetki sulatella kuulemaansa, Jerome jatkoi. “Jos, huomautan siis, jos alus on merikelpoinen kaikki ihmiset eivät mahdu alukseen. Eikä ole varmuutta toimivatko aluksen moottorit enää, on kuitenkin kulunut vuosisatoja siitä kun alus on hylätty. Meidän on valittava keskuudestamme ihmiset jotka lähtevät. Matka tulisi jokatapauksessa olemaan vaarallinen, eikä takeita turvallisuudesta olisi perilläkään. Meidän täytyy ottaa asia käsittelyyn isommassa mittakaavassa ja lähteä paikan päälle katsomaan mitä on tehtävissä. Tähän asti idea on kuitenkin ainoa mikä meillä on.” Neuvoston jäsenet nyökyttelivät puheenvuorolle. “Minä haluan olla vastuussa aluksen tekniikasta.” Wrench sanoi jatkaen hiljempaa ja ujommin. “Siis haluan toimia konemestarina aluksella, jos vain suinkin mahdollista.” Edward katsoi poikaa lempeästi ja sanoi toivovansa, että poika vastaisi aluksen tekniikasta, ainakin hän itse tietäisi aluksen olevan siten hyvissä käsissä. He päättivät pitää info tilaisuuden asian tiimoilta heti kun olivat lopettaneet.
Danista tuntui kuin olisi ollut tienpäällä koko ajan ja niinhän mies oli ollutkin. Nyt he matkasivat kohti rannikkoa Edwardin johtaessa joukkoa. Jerome oli pitänyt tiedotus tilaisuuden matkasta meren yli ja joutunut hillitsemään vapaaehtoisten lukumäärää. Heitä matkasi kolmensadan miehen kokoinen joukko jonka johdossa oli nimellisesti Sam. Muodonmuuttajia oli lähtenyt matkaa tusinan verran joukossaan Karhu ja Josie. Minerva ei olisi jäänyt rannalle ruikuttamaan mistään hinnasta vaan oli vaatinut päästä mukaan koska Mikekin lähti. Harmaakaapuiset lähtivät suurena joukkona ja Wrench jakaisi heille ohjeet perille päästyään loput olivat pääosin sotilaita. Jopa Magus ja Huurukin päättivät lähteä mukaan odottaen tietenkin kalapalkintoja joita laivakissoille oli luvassa. Neuvoston kaikki jäsenet Elisabethia lukuunottamatta jäivät johtamaan vastarintaa ja valmistautuisivat kuningasta vastaan.
Wrench harmitteli ettei voineet lähteä ajoneuvoilla. Tiet olivat kuitenkin niin huonoja tai niitä ei ollut ollenkaan, että he olivat jalkaisinkin nopeampia. Hevoset olivat kysyttyjä ja perille päästyään ne ratsastettaisiin muutamaa lukuunottamatta takaisin tukikohtaan. Eipä heillä tosin ollutkaan kuin viitisenkymmentä ratsua käytössään. Sam ei ollut vieläkään parantunut entiselleen eikä todennäköisesti koskaan parantuisikaan. Laivalla hänen puolikuntoisuudestaan ei olisi kuitenkaan haittaa. He matkasivat metsän läpi ja maisema muuttui aroksi metsän toisella puolen. Lumesta ei ollut enää tietoakaan ja lämmin tuuli puhalsi, miehet riisuivat turkiksiaan ja nostivat housujensa lahkeita.
Jopa Edward kaivoi laukustaan sopivamman hatun kesäiseen säähän. Dan ei ollut uskoa silmiään. Mistä mies oli saanut lipallisen otsapannan, jotka olivat kuuminta muotia joskus kahdeksankymmentä luvulla, muttei jaksanut sen kummemmin enää hämmästellä miehen muotitajua. Muodonmuuttajille lämpötilan muutos ei tuonut ongelmia. Tekniikan puolen pojat olivat läkähtyä ja Elisabethilla oli täysi työ auttaa miehiä jaksamaan matkan rasitukset. Loppu pelissä hevoset oli pakko antaa huonokuntoisimmille käyttöön.
Edward pysäytti joukon kun matkaa kaupunkiin oli jäljellä enää noin puolenpäivän marssi, ja lähti yksin edeltä luvaten palata kun kaikki olisi kunnossa. Edward loikki nopeasti ja pääsi kaupunkiin. Häntä oli vastassa nuori sotilas joka kohotti aseensa kohti tulijaa. “Millä asialla!?” Mies huusi. Edward ei miehestä suuremmin välittänyt, hän loitsi kiväärin tilalle luudan tai siltä se ainakin sotilaasta vaikutti. “Upseeri Mark?” Edward tiuskaisi, sotilas osoitti kohti laitureita jotka olivat kaupungin etelä osassa. Kaupunki oli ollut nimeltään Tarragona, entisen Espanjan satamakaupunki. Edward näki lähestyessään, lentotuki alus ei ollut enää kallellaan. Sitä oli kunnostettu niinkuin hän oli pyytänyt Markia tekemään. Hän rakasti sitä kun suunnitelmat toimivat, niinkin yllättävä ja sillä hetkellä merkityksetön tapaaminen osoittautui erittäin hyödylliseksi.
Velho tapasi upseerin laiturilla, tämä oli valvomassa kun laivaa siivottiin ja kiillotettiin. Runko oli säilynyt ehjänä eikä meriveden aiheuttamasta ruostumisesta ollut merkkiäkään. Juuri kuten velho oli arvellutkin. “Tervehdys, paljon on tapahtunut kun viimeksi tavattiin.” Edward sanoi. Upseerin ilme muuttui sitä synkemmäksi, mitä pitemmälle velho pääsi kertomuksessaan. Lopulta Edward pääsi loppuun ja pyysi miestä liittymään aluksen miehistöön sotilaidensa kanssa. “Minun täytyy puhua sotilaille, heidän täytyy saada vapaaehtoisesti valita puolensa.” Mark lähti jättäen Edwardin ihailemaan alusta kauempaa. Meni tunti kun mies palasi, velho istuskeli laiturin reunalla roikottaen jalkojaan reunan yli. Mark kertoi että miehet olivat hieman tyrmistyneitä kuulemastaan, mutta he eivät aiheuttaisi harmia vastarinnan väelle. Miehet kuulemma mielellään vaihtaisivat maisemaa ja lähtisivät seikkailuun.
Velho ei palannut enää muiden luo vaan lähetti Elisabethille viestin saapua telepaattisesti. Edward olisi heitä vastassa kaupungin reunalla. Dan ja muut saapuivat velhon johdolla laiturille ja astuivat sisään laivaan. Sotilaat olivat rakentaneet raunioista löytämistään romuista tukevan maihinnousu sillan, jota pitkin oli helppo kulkea laivaan ja sieltä pois. Wrench tutki alusta silmät loistaen ja jakoi ohjeita miehille mistä pitäisi aloittaa, tehtävää olisi paljon ja siihen olisi ryhdyttävä välittömästi ennenkuin laiva olisi merikelpoinen. Nuoresta iästään huolimatta Wrench oli kunnioitettavan älykäs ja suunnitelmallinen johtaja, harmaa kaapuiset ja tukikohdan huollon väki etenkin kunnoittivat poikaa ja ottivat heille määrätyt tehtävät nurisematta vastaan. Wrench oli lukenut tietokoneeltaan jonka oli ominut itselleen kaiken laivoihin liittyvän ja oli varmasti ainoa joka oli kokonaisuudessaan tilanteen tasalla. Laivaan oli uusittava sähköt, mutta koneet oli rasvattu sotilaallisen tarkasti, kun alus oli hylätty ja ne eivät vaatineet kuin täydellisen puhdistamisen. Polttoaine linjojen kohdalla oli aika tehnyt tehtävänsä eikä he heti päässeet moottoreita testaamaan.
Sam opiskeli merellä suunnistusta ja aikoi olla hyödyksi kun he pääsisivät matkaan. Hänen toinen kätensä roikkui hieman alempana kuin toinen ja hän hengästyi edelleen helposti. Mies ei kuitenkaan antanut vamman määrittää itseään vaan suhtautui siihen vähän liiankin välinpitämättömästi, kuten Fox olisi sanonut. Mike ja Karhu viihtyivät miehistön joukossa ja yrittivät tutustua kaikkiin niin hyvin kuin voisivat. Elisabeth vietti paljon aikaa Josien kanssa, nainen synnyttäisi hetkenä minä hyvänsä ja Elisabeth aikoi auttaa Josieta siinä. Nainen ei ollut ikinä nähnyt muodonmuuttajan synnytystä ja toivoikin, että lapsi perisi ominaisuuden isältään. Josie oli varma siitä, että perisi. Dan tutustui laivaan tarkasti ja pelaili sillon tällöin shakkia Edwardin kanssa, tämä oli kuitenkin siinä ylivertainen ja voitti kaikki kenen kanssa sitä pelasi, pian ei kukaan halunnut enää haastaa miestä. Rose otti vastuuta ruoka puolesta ja metsästi niin paljon kuin ehti. Laivaan oli kerättävä riittävät ruoka- ja vesi-varannot. Viikon verran meni aikaa kun ensimmäinen diesel moottori rysähti korvia huumavalla pauhulla käyntiin. Kolme dieselmoottoria oli vielä kasaamatta, mutta ne valmistuisivat nopeasti kun ensimmäisestä oli otettu opiksi.
Laivassa olisi kun he pääsisivät matkaan yli viidensadan hengen miehistö. Wrench oli kiinnostunut hävittäjä lentokoneista jotka olivat kannen alla valtavassa huoltotilassa. Tällä hetkellä siellä käyskenteli hevosia ja taisi jossain vilahtaa kissakin. Poika pudisteli päätään miten huonosti lentokoneet olivat kestäneet vanhentumista niillä ei lentäisi enää kukaan, mutta varaosia alukseen niistä riittäisi. Komentosillalta oli hyvät näkymät pitkälle joka suuntaan, Sam katseli vanhoja merikarttoja ja suunnitteli aluksen kompassia apuna käyttäen heidän reittiään. Jos kartat vielä pitivät paikkansa heidän olisi oltava kapeassa salmessa erittäin varovaisia etteivät ajaisi matalikolle. Kun he suuntaisivat kohti Atlannin valtamerta.
Sam oli tutkinut tietokoneelta sekstantin käyttöä ja harjoitteli sillä suuntien mittaamista jos kompassi ei jostain syystä toimisi kuten piti. Kapteenin hytissä oli ollut lasi vitriinissä joitain antiikin aikaisia suunnistus välineitä jotka nyt olivat tulleet takaisin käyttöön. Kaksoset olivat vallanneet komentosillan yläpuolisen katon ja viettivät siellä paljon aikaa, vartioiden ympäristöä mahdollisten vaarojen varalta. Olihan Mark tosin vielä pitänyt vartioita raunioillakin, mutta koskaan ei voinut olla riittävän varma. Aluksen ohjausjärjestelmät tuottivat pään vaivaa, mutta lopulta Wrench onnistui siinäkin hän joutui muuttamaan sähköohjattua systeemiä ja hydrauli moottorien avulla peräsintä ja potkurien suuntaa pystyttiin ohjaamaan konehuoneesta käsin. Puhelinlinja komentosillalle ja heillä oli toimiva alus. Aluksen runko sisältäpäin oli ollut paljon huonommassa kunnossa kuin ulkoa oli näyttänyt. Aluksessa oli kuitenkin välineet millä pystyttiin runkoa hitsaamaan ja vahvistamaan heikolta näyttäviä osia. Kaiken kaikkiaan heiltä meni aluksen matkavalmiiksi tekemiseen hieman päälle kuukausi, joutuivat he toki ympärivuorokautisia vuoroja tekemään. Oli aika suunnata matkalle.
Kaikki olivat kerääntyneet aluksen suurelle kannelle jolta aikoinaan oli lähtenyt hävittäjä lentokoneet tehtäviinsä. Nyt miehistön jäsenet joilla miltei kaikilla oli joku osa esitettävänä heidän matkassaan hurrasivat Samin pitämälle puheelle, joka entisestään nosti yhteishenkeä. Puheessa ylistettiin Wrenchiä miten hän oli aluksen saanut merikelpoiseksi ja sitä että vaarallisella matkalla kaikkien panos oli arvokas. Puhe kääntyi Edwardiin ja mies loisti huomion valokeilassa, olihan alus alunperin ollut hänen ideansa, nyt mies sai nimetä aluksen uudelleen. Velho oli lukenut mies ja hänellä oli nimi valmiina, vaikka tehtävä olikin tullut yllätyksenä hänelle. “Santa Maria!”
Dan nyökkäili valinnalle, hän ei olisi voinut valita parempaa nimeä laivalle. Sinä iltana he juhlivat ja seuraavana aamuna ennen auringon nousua he suuntasivat kohti uutta mannerta, tietämättöminä mikä heitä siellä odottaisi. Dan aikoi ottaa yhteyttä vanhohin ja pyytää täydennystä tietokoneen tietoihin mantereesta, mikä olisi muuttunut kuudensadan vuoden aikana. Tietokoneella ei ollut kuin viittauksia kokeisiin joita he olivat ihmisillä tehneet ja amerikassa niitä oli tehty alkuaikoina paljon, Dan pelkäsi pahinta, että viallisia olisi suuria määriä.



29.luku

Koe käytöt olivat sujuneet hyvin, sotilaat olivat panssarissaan kuin kotonaan ja hallitsivat robotin jo loistavasti. Niiden tuhovoima oli parempi kuin entisaikoina minkään jalkaväen joukko-osaston vastaava, Kaplan myhäili. Konetykki tai konekivääri miksi sitä nyt halusikaan kutsua toimi miltei täysin ilman rekyyliä robotin kädessä. Ihminen ei olisi pystynyt pitelemään asetta tai jos olisi pystynyt, ampumisesta ei olisi tullut mitään. Lisäksi strategisesti tärkeäksi muodostuisi heitin jolla ammuttaisiin sirpale kraanatteja esteiden takana piilottelevien vihollisten niskaan. Koko maailma tulisi polvistumaan Kaplan armeijan edessä. Koneita oli komppanian verran eli lähes kolmesataa, ne toimisivat loistavasti yksinään, mutta Kaplan halusi maageja ja kourallisen sotilaita mukaan ryhmään robotin lisäksi muodostamaan tukijoukon.
Hän aikoi marssia ensin kohti Moskovaa siellä sijaitsi suuri ammus- ja asevarasto. Holviksi he sitä kutsuivat siellä olisi myös kaikkea muuta tarpeellista jopa ydinaseita jos tilanne niin vaatisi. Holvissa oli tunnusluku paneeli johon hän tarvitsi avaruusalukselta tunnukset jos hän mieli päästä sisälle. Kaplan aikoi kiristää ne komentajalta, ilmaiseksi hän ei niitä saisi kuitenkaan, ei hän tyhmä ollut. Holvi oli rakennettu ansoittaen, väkisin tunkeutumalla tuhoaisi sisäänkäynnit ja holvin kalleudet jäisivät tavoittamattomiin.
Hänellä oli nyt kaikki aika käytössään ja nyt hän nauttisi sähkövalosta ja musiikista mitä pystyi kuuntelemaan bunkkerissa ja soittaisi pianolla korvakuulolta mukana. Sillä aikaa kun hänen lapsensa kouluttivat itseään uusien aseiden ja kaluston käyttöön. Ajoneuvoille raivattiin jo teitä. Heillä oli käytössään ajoneuvoja jotka kaatoivat metsää ja raivasivat tilan jotta miehistönkuljetusvaunuilla olisi helppo liikkua. Armeijan nopea liikuttelu oli tulivoiman lisäksi avain voittoon. Ikinä ei saanut jäädä tuleen makaamaan tai mukautua liiaksi muurien tarjoamaan suojaan. Sen hän oli oppinut jo aikaisemmin, mutta hänen kaupunkinsa tuho, sillä Kaplan sitä ajatteli, vaikkei tiennyt oliko vialliset pystytty torjumaan, vahvisti entisestään väitettä. Tulta kohti oli mentävä ja tukahdutettava se alkuunsa ettei uusia pesäkkeitä pääsisi syntymään. Hänen vetäytyminen bunkkeriin ei ollut pakoilemista vaan hyökkäyksen ensimmäinen aalto.
Ennen talvea hän olisi liikkellä, eikä lumi enää olisi hänen armeijalleen hidaste. Ihmiset tulisivat pyytämään anellen armoa, häneltä, ketä vastaan he niin raukkamaisesti olivat nousseet. Armoa ei heikommille annettu heidät otettaisiin viimeistä henkeä myöten kovaan työhön johon hänen sotilaansa eivät voimia tuhlaisi. Luomaan uutta valtakuntaa josta tulisi tuhat vuotinen niinkuin legendoissa, hänet muistettaisiin vielä kuten historia oli muistanut Aleksanteri suuren.
Pieni lapsi juoksi katsomatta eteensä ja törmäsi Kaplanin jalkaan. Mies silitti lasta päästä ja kysyi miksi hän säntäili niin päämäärättömästi eteensä katsomatta, ei niinkään lapsen vahinko vaan syy säntäilyyn sai miehen raivoihinsa. Lapsi juoksi karkuun ikätovereitaan jotka kiusasivat tätä. Kaplan löi lasta avokämmenellä poskelle ja sanoi kylmän viileästi, ettei pelkoa saanut näyttää vaan sitä piti luoda. Kiusaaminen loppuisi siihen paikkaan, eikä Kaplan tekisi muutenkaan mitään karkuun juoksijoilla. Ei hänen lapsiaan näin kasvatettaisi, kuningas antoi lapselle ohjeet käydä kiusaajiaan vastaan säälimättömästi ja näyttää voimansa. Kaplan seuraisi näytöstä ja he lähtivät kävelemään kohti suuntaa mistä lapsi oli tullut.
Kaplan silitti pientä tyttöä kenen leukaa veri juovitti, ei lapsi itseään ollut loukannut vaan oli purrut kiusaajaansa nenästä. Kuningas oli lapsesta ylpeä ja sanoi tytölle, “Näin toimien sinua ei kiusaa enää kukaan, jonain päivänä sinä jopa johdat heitä.” Tyttö katsoi miestä, kuin ei näkisi tätä, vakavana ilman näkyviä tunteita ja nyökkäsi aavistuksen ja lähti pois. Kaplan katsoi lapsen kulkua ja huusi vahingoittuneelle , että menisi saamaan hoitoa eikä valuisi joka paikkaan sotkien lattioita. Tämä saisi parantajalla käynnin jälkeen siivota jälkensä. Rangaistukseksi. Ei kiusaamisesta, sehän oli lapsilla aivan luonnollista tietyissä määrin kun he hakivat yhteisöstään omaa paikkaansa. Vaan siitä kun ei ollut pystynyt puolustautumaan pienempäänsä vastaan ja vielä heikompaa sukupuolta. Ei sanoilla ollut merkitystä vaan teoilla mitä nämä lapset vielä toteuttaisivat hänen nimissään, jos uhkaili niin uhkaukset piti pystyä toteuttamaan, muuten seuraavalla kerralla uhkaileminen ei auttaisi. Hänen mielestään uhkaukseen piti aina sisältyä lupaus.









30.luku
Aurinko paistoi lämmittäen laivan kantta, horisontissa suoraan edessä näkyi ukkosrintama. Heidän reittinsä kulkisi suoraan sen läpi. Pieniä aaltoja syntyi jo, ne saivat laivan hieman keinumaan, ei kuitenkaan mitenkään häiritsevästi. He olivat päässeet jo Atlantille asti eikä näköpiirissä ollut lainkaan maata. Kissat söivät tyytyväisinä kalaa jota Edward oli kalastanut yhdessä Karhun kanssa. He olivat käyttäneet verkkoa jota olivat vetäneet aluksen kyljessä olevalta tasanteelta. Kalaa riittäisi kyllästymiseen asti kuuteensataan vuoteen meriä ei oltu ryöstö kalastettu ja kala kanta oli kasvanut räjähdysmäisesti. Kirkkaassa vedessä erotti myös suurien petokalojen hahmoja jotka kävivät läheltä katsomassa ennennäkemätöntä näkyä mikä pinnalla kulki.
Wrench puuhaili jatkuvan tarmokkaasti aluksen järjestelmien parissa ja vietti aikaa nyt ilmatorjunta tykkien luona. Niistä voisi vielä olla hyötyä kovan paikan tullen. Dan oli viettänyt ihmisten parissa aikaa ja oli opetellut lukemaan ajatuksia velhon opastuksella. Hän yritti saada selkoa miesten ajattelu maailmasta ja yritti teoriaansa, istuttaa hyvää ja epäitsekästä ajattelutapaa. Hän ei tiennyt tulisiko se toimimaan, ei myöskään Edward, mutta velho aavisteli sen toimivan. Dan oppi myös loikkimaan ja muita hyödyllisiä taitoja.
Mike nautti viimasta joka syntyi kun laiva kulki eteenpäin kohti vasta tuulta. Heidän edellään hyppi parvi pyöriäisiä, kuin saattue joka turvasi tärkeää diplomaattia. Ensimmäisiä sadepisaroita ripotteli tai ne saattoivat olla pärskeitä yhä isommiksi muodostuneista aalloista jotka hyökyivät väsymättä heitä vastaan.
Laivan kantta tyhjennettiin ja tavaroita sidottiin jos myrsky iskisi kunnolla. Miehistö oli jännittynyt siitä miten laiva kestäisi jo rajuksi muodostuneen aallokon, mutta Wrench vakuutti sen kestävän. Raju keinuminen oli käynnistänyt Josien synnytyksen ja Karhu pureskeli kynsiään hermostuneena hytin ulkopuolella. Hytissä oli kaksi parantajaa ja Rose synnyttäjän lisäksi. Dan oli löytänyt miehistön hyteistä litran pullon vanhaa Jameson viskiä jota tarjosi hermostuneelle silmälappuiselle miehelle. Karhu otti kunnon kulauksen juomasta ja pärskäytti suurimman osan suustaan. Ei ollut kuulemma varautunut sen makuun ja Dan oisi hyvin voinut varoittaa ettei se ollut maustettua viiniä jota hän oli tottunut juomaan. Muodonmuuttaja otti kuitenkin toisen siemauksen pullosta joka meni paremmin kurkusta alas. Mies kiitti ja kuunteli tarkkaavaisena mitä hytin sisällä tapahtui.
Käytävälle oli muodostunut jo ruuhkaa. Mike puolisoineen ja Sam, Foxin kanssa jännittivät yhdessä miten synnytys sujuisi. Karhu vannoi lapsen olevan poika ja joukko löi vetoa lapsen sukupuolesta. Kapealla käytävällä joutui pitelemään molemmin käsin seinistä kiinni ettei joutuisi aallokon heittelemäksi. Synnytys oli kestänyt jo useamman tunnin kun jännitys sai lakipisteen, parkaisun muodossa. Uusi lapsi oli tullut maailmaan. Käytävässä oli hiirenhiljaista kun ovi hetken päästä aukeni ja Rose astui käytävään ilmoittaen, ”Äiti ja lapsi voivat molemmat hyvin, isä voi tulla katsomaan.” Karhu astui hyttiin hieman huojahdellen, tasapaino ongelmat johtuivat vain osaksi alkoholista. Myrsky riepotteli todenteolla Santa Mariaa.
Väkijoukko hajaantui erisuuntiin, Dan ja Sam suuntasivat kohti komentosiltaa katsomaan myrskyä. Näky oli epätodellinen, he olivat tunteneet riepottelun kannen alla, mutta nähdessään miten horisontti nousi ja laski, meri vaahtosi ja aallot löivät jopa korkealla sijaitsevan komentosillan ikkuinoihin . Pahoinvointi oli päällimmäinen tunne mitä he tunsivat. Huuru ja Magus olivat karvat pystyssä katselemassa näytelmää ja Magus sanoi että laivakissaksi ryhtymisen yhteydessä ei ollut mitään puhetta tälläisestä helvetillisestä kokemuksesta. Niiden kynnet eivät pitäneet harmaaksi maalatulla teräksellä ja ne liukuivat peräkanaa kiillottaen turkillaan lattiaa. Samia kävi kissojen poukkoilu sääliksi ja hän nosti toisen kissan hartialleen ja toista piteli sylissään, palkinnoksi mies sai verinaarmuja niskaansa, mutta myös korvat nuoltua putipuhtaaksi kiitollisen Huurun toimesta.
Kovaa merenkäyntiä oli kestänyt koko yön ja aamun koittaessa se oli kuin muisto vain. Miehistö oli valvonut koko myrskyn ajan. Wrench miehineen olivat käyneet kovan taiston saadakseen pilssi pumput toimimaan kunnolla ja tyhjentääksen alusta vedestä mitä se oli myrskyssä hörpännyt, moottoreista kahteen oli tullut vikaa ja kannen kiitotien pinnotteesta oli lohjennut suuria paloja, muodostaen lammikoita sen pintaan. He olivat ajautuneet kurssistaan, kompanssin neula pyöri jostain syystä ympyrää ja Sam sekstantillaan koitti määrittää heidän sijaintiaan. Dan oli yrittänyt saada yhteyttä vanhoihin koko aamun ja lopulta komentajaan oli saatu yhteys.
Dan vaati saada tietää mitä heillä oli vastassa kun he saapuisivat mantereelle. Kernell yritti väistellä kysymystä kuin se olisi ollut arka aihe, lopulta mies kuitenkin kertoi kokeiden laajuudesta yhdysvalloissa. Amerikka oli ollut otollinen paikka tehdä kokeita. Kävi ilmi, että yhdysvaltojen korkeasta puolustus budjetista oli ollut lopulta apua ydinsodan käynnistyessä ja heidän ohjuskilpensä oli pitänyt, melkein. Se ei kuitenkaan ollut riittänyt sisäpiirin sabotaasin vuoksi ja kansakunta oli lopulta kokenut saman kuin muu maailma. Hävityksen, hallinto oli murentunut lopullisesti ja anarkia ja kaaos oli ottanut vallan ruokatarpeiden ja puhtaan veden käydessä harvinaiseksi. Jotkut ihmiset olivat varautuneet hyvin maailmanlopun tuloon ja he olivat pärjänneet jopa sukupolvien ajan kunnes ei ollut kuin satunnaisia selviytyjiä. Kernell puhui varjoista ja sanoi hiljaa viallisia olevan tuhatkertaisesti verrattuna Euroopan suurissa kaupungeissa pesiviin yksilöihin. He olivat olleet ylimielisiä kokeissaan ja melkein pyyhkäisseet ihmiset sukupuuttoon. Onneksi flunssa virus ei kuitenkaan enää levinnyt samalla tavalla, mannertenvälisten yhteyksien puuttuessa.
Kernell sanoi mantereella silti olevan sivistystä etelä-amerikassa ja Kanadassa oli ollut eristyksissä eläviä amerikan aitoja alkuperäiskansoja. Heidän joukkoonsa oli istutettu profetia ja he olivat lähettäneet valitut johtamaan heitä. Heidän joukossaan kasvoi myöskin kehittyneitä yksilöitä, oli kasvanut jo sukupolvien ajan. Myös heidän omat uskomukset olivat vahvistuneet, henki eläinten myötä. Muodonmuuttajia he olivat, mutta heitä ei ollut syrjitty kuten Kaplanin johtamalla alueella, vaan heidät oli nostettu papistoksi kutsutuiksi päättäjiksi. Kernell pyysi välttämään minkäänlaista kontaktia heihin.
Vanhat auttoivat heidän sijaintinsa selvittämiseksi, oli käynyt ilmi että sekstantin käyttö vaati harjaantuneen suunnistajan eikä sen käyttö ollut niin helppoa kuin olisi saattanut kuvitella. Sam oli hieman lannistunut, mutta piristyi kun hänen laskelmansa ei ollut mennyt pieleen kuin muutaman meripeninkulman verran. He olivat alueella jota kutsuttiin Bermudan kolmioksi. Dan muisti mitä siitä oli kerrottu ja tahtomattaan sai kylmiä väreitä ajatuksesta, että he olivat keskellä mystistä aluetta. Se selitti heidän kompanssinsa sekoamisen. Dan toivoi etteivät he joutuisi mystisen metaani kuplan nielaisemaksi tai kohtaisi muuta yliluonnollista alueella. Huoli oli kuitenkin turha ja he saivat lopulta näkyviin maata. He olivat saapuneet pohjois-amerikan eteläkärkeen. Eläkeläisten suosimalle alueelle jota oli kutsuttu Danin aikana Floridaksi. Dan mietti oliko alkuperäisen Santa Marian miehistö kokenut samanlaisen onnen tunteen ajatuksesta, että pian jalkojen alla olisi tukevaa maata.
Moottorit vetelivät viimeisiään, myrskyssä polttoaineen joukkoon oli sekoittunut merivettä. He ajoivat vain yhdellä moottorilla ja polttoainejärjestelmä vaatisi täydellisen huuhtelun ja lisää polttoainetta täydennykseksi. Tietokoneen mukaan Miamin satama oli ollut yksi maailman suurimmista satamista, joten he saisivat varmasti täydennystä polttoaineeseen sieltä. Lisäksi sen syvyys mahdollisti heidän ontuvan kulkunsa suoraan satamaan, eikä heidän tarvisi turvautua maihinnousu veneisiin joiden perämoottoreita Wrench oli kiroillen korjannut. Ne olivat kuulemma läpi paskoja. Miehistö oli kerääntynyt kannelle väistellen kuoppia jotka kastelisivat heidän jalkansa.
He ajoivat suoraan jonkin loistoristeiljän viereen joka oli puoliksi uponnut laiturille. Laiturilla käyskenteli vioittuneita kuin nauttien auringon paisteesta, se ei luvannut hyvää. Laivan tykit kuitenkin muuttivat ne veriseksi mössöksi. Dan oli näkevinään jo tutuksi tulleen pienen hahmon suuren satamanosturin varjoissa. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään, kun Dan yritti katsoa tarkemmin. Mies ajatteli sekoavansa, tyttö ei luvannut mitään hyvää. Aina kun Dan oli hahmon näkevinään tapahtui jotain ikävää. Kolmas kerta toden sanoo Dan ajatteli vakavana. Edward oli nähnyt Danin ilmeen ja kysyi mikä miestä vaivasi. Dan kertoi tytöstä joka oli joutunut petojen surmaamaksi. Velho kertoi ettei ollut tavatonta nähdä ennenäkyjä ja tyttö saattoi varoittaa vaarasta.
He keskustelivat olosuhteet huomioon ottaen, riskeistä mitkä liittyisivät maihinnousuun täällä. Kaupungin raunioituneet pilvenpiirtäjät kertoivat, että täällä oli ydinsodasta selviytyneitä ja mahdollisesti vioittuneet mitkä he surmasivat laiturille eivät olisi ainoita jotka he täällä kohtaisivat. Heillä ei kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja, heidän olisi pakko saada täydennystä polttoaineeseen täällä, jotta pystyisivät jatkamaan pitkin rannikkoa kohti määränpäätänsä. Dan keräsi vanhan ryhmänsä kokoon sillä erotuksella, että Sam ja Fox jäisivät laivalle. Mike ja Edward tulisivat heidän tilalleen. He kolistivat pitkin maihinnousu siltaa risteilijän meren pinnan yläpuolelle jääneeseen osaan ja suuntasivat siitä maihin. Kaksoset kiipesivät lähimpään nosturiin ja aloittivat työnsä. Laukaukset tasaisin väliajoin kertoivat viallisten suuresta määrästä. He löysivät nopeasti laiturilta suuren tankki auton josta oli aikoinaan tankattu pienempiä aluksia. Pistävä haju säiliöistä kertoi, että auton tankeissa olisi polttoainetta.
Autoa ei vain pystynyt liikuttamaan mihinkään. Se ei käynnnistyisi ilman täydellistä moottori remonttia ja repaleiset renkaat kertoivat ettei auto muutenkaan liikkuisi yhtään mihinkään. Edwardilla oli kuitenkin omat keinonsa siirtää autoa. Velho kiipesi auton päälle ja suunnattoman keskittymisen seurauksena auto vavahteli noin sentin korkeuteen ilmaan. Heillä olisi helppo työ työntää auto lähemmäksi alustaan. Tai siltä se aluksi ainakin vaikutti, vaati melkoista voimaa saada auto liikkumaan massastaan johtuen, lopulta Dan ja Mike saivat työnnettyä auton liikkeeseen ja lopulta se leijui kuin itsestään kohti Santa Mariaa.
Aluksen miehistö oli nähnyt lähestyvän poltto-aine auton ja olivat valmistuneet pitkällä letkulla jota ilmeisesti entisaikaan oli käytetty samaan tarkoitukseen. Satama-allas tuoksui öljyiseltä kun Wrench oli huuhdellut tankit tyhjäksi mereen. Dan ajatteli pitävänsä pojalle puhuttelun saastuttamisesta kun he pääsisivät jatkamaan matkaa. He saivat letkut työnnettyä säiliöön ja aloittivat pumppaamisen. Kaksoset ampuivat yhä kiihtyvällä tahdilla. Ben tai Jerry otti yhteyttä Daniin, heitä kohti oli lähestymässä kokonainen armeija viallisia ja heidän olisi viipymättä lähteä takaisin alukselle, jotta meri erottaisi heidät paikallisista. Ryhmä noudatti kaksosten neuvoa eikä mennyt aikaakaan kun laituri oli täynnä näennäisen määrätiedottomasti kulkevia otuksia. Ne työnsivät säiliöauton mereen ja kiersivät laituria etsiäkseen jotain millä pääsisivät alukseen. Niitä oli niin paljon, että työnsivät omiaan mereen. Ampuminen olisi turhaa, kaikkia he eivät saisi ammuttua kuitenkaan ennenkuin olisivat tuhlanneet loputkin ammuksensa.
Ne työnsivät suurta nosturia joka huojui pahaenteisesti, jos ne saisivat kaadettua sen niillä olisi reitti alukseen. Moottorit täytyi ilmeisesti ilmata missä menisi hetken aikaa. Miehistö katseli hermostuneena joukkiota joka entistä määrätietoisemmin huojutti nosturia irrottaakseen sen maasta.
Pieni tyttö seisoi selvästi laiturin reunalla viallisten joukossa, Dan kääntyi Edwardin puoleen ja osoitti suuntaan missä oli tytön nähnyt. Siellä ei kuitenkaan ollut enää mitään. Dan kääntyi ja oli saada halvauksen , tyttö seisoi nyt hänen edessään. Mustat silmät heijastivat Danin peilikuvan ja tyttö nosti kättään jossa piteli nukkeaan ja osoitti kohti laivan tykkiä mikä kääntyi parhaillaan kohti laituria. Dan yritti huutaa, mutta ääni hukkui tulituksen jylyyn.
Konekivääri rummutti viallisten joukkoa ja sai nosturin heidän puoleiset jalat katkeamaan sillä seuraksella, että nosturi kaatui suoraan heidän laivansa kantta vasten. Otukset kiipeilivät heti nosturin rakenteilla, eikä aikaisemmasta raahustuksesta ollut tietoakaan, ne kiipesivä ketterästi kohti heitä. Dan kirosi miehiä joiden hermo ei ollut kestänyt ja tahtomattaan kiihdyttivät heidän tuhoaan. Pikkutyttö oli kadonnut yhtä yllättäen kuin oli ilmestynytkin ja taistelun äänet, jotka olivat käyneet jo Danille tutuiksi täyttivät ilman. Edward yritti saada työnnettyä nosturia pois, mutta se oli kiilautunut risteilijään kiinni eikä liikahtanut kuin hieman, ravistaen muutaman viallisen alas. Miehistö juoksi hädissään kohti laivan sisätiloja ja lukitsivat ovet perässään, heidän koko ryhmänsä oli jäänyt umpikujaan laivan kannelle. Heillä ei ollut paljon vaihtoehtoja Edward sai Danin avustuksella luotua pienen portaalin sataman ison rakennuksen katolle johon he joutuivat hyppäämään ylivoiman käydessä liian suureksi. Mike, Rose, kaksoset, Dan ja Edward hyppäsivät siitä läpi.
Korvissa humahti paine heidän päästyä satamaterminaalin katolle piiloon, heidän saapumistaan ei oltu huomattu. Kauempaa nähtynä laivan kansi oli täynnä viallisia. Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen laivan perästä nousi kuplia ja se irtaantuji hitaasti laiturilta nosturin rymähtäessä kohti meren pohjaa. He katselivat kuinka Santa Maria kasvatti etäisyyttään heihin, velho huohotti istualleen, hikikarpaloita tulvi hänen kasvoiltaan. Heillä ei olisi mitään mahdollisuutta päästä enää kyytiin. Heidän oli toivottava, että saisivat muuhun joukkoon vielä yhteyden. Heillä ei ollut mitään elintarvikkeita, panoksia ja nuolia oli jonkun verran, mutta niitä jouduttaisiin säännöstelemään.
He lähtivät kulkemaan kohti kaupungin keskustaa, hyppien vieri viereen rakennetuilta katoilta toisille. Joissain kohdin heidän oli loikattava taikuutta käyttäen ja Dan vuorostaan auttoi muita saavuttamaan kohteensa. Edward oli aivan loppu. Dan toivoi ettei vialliset olleet päässeet laivan sisätiloihin ja miehistö onnistuisi torjumaan viimeiset epäkuolleet, aluksen kannelta. Ajatus palasi kokoajan pikkutyttöön ja Josien ja Karhun lapseen. Pikkutyttö jonka nimeä hän ei edes tiennyt, oli jäänyt ilmeisesti vainoamaan häntä ennakko varoituksineen. Dan tiesi, nyt että lapsi tiesi verenvuodatusta ja toivoi ettei näkisi tätä enää. Hän kuitenkin tiesi ettei kohtaaminen jäänyt viimeiseksi.
Rose luuli Danin ajattelevan, miehiä jotka olivat sulkeneet oven heidän edestään ja sanoi että he toimivat täysin oikein estääkseen viallisten pääsyn alukseen ja sitä oli turha kirota. Dan puolestaan kertoi pikkutytöstä ryhmälle ja miten oli nähnyt hänet aikaisemmin. Kertomuksen aiheuttama hiljaisuus puistatti enemmän kuin itse lapsi joka oli luonnoton ilmestys, kuin inhimillisyydestä muistuttaisi vain hirveä tragedia tytön kauhistuneista silmistä.
He eivät nähneet enää laivaa, tosin he eivät nähneet mitään liikettäkään. Aurinko laski nopeasti ja taivaan tähdet loivat tunnelman joka olisi ollut toisissa olosuhteissa jopa romanttinen. Ben haravoi maisemaa pimeänäkö kiikarillaan, sanoen ettei mitään ollut heidän ja moottoritie liittymän välissä mikä kohosi betoni rakenteineen ylittäen valtatien alapuolellaan. Heidän olisi kivuttava katolta alas ja jatkettava tietä pitkin jotta pääsisivät ohi kaupungin joka oli ehdottomassa pimeydessä vain etäisesti kaupunkia muistuttava. Valot ja liikenteen äänet kuuluivat Danin mielestä mielikuvaan kaupungista, pimeys ja hiljaisuus vain lupasivat niellä kaiken elollisen ja äänekkään. He jatkoivat kulunut asfaltti jalkojensa alla, kiemurrellen ohi hylättyjen autojen. Autojen ovet olivat jääneet auki ja joistain saranat olivat pettäneet jättäen onton rungon jäljelle. Joissain istui luurankoja loputtomassa ruuhkassa kuin odottaen, että pääsisivät jatkamaan matkaa.
He poistuivat tieltä ja saapuivat villiintyneelle appelsiini farmille. Etäisesti tietä muistuttava aukko puiden välissä johdatti heidät suurelle rakennukselle jossa he päättivät yönsä viettää.
Aamu toi lupauksen paremmasta huomisesta, villiintyneet appelsiinipuut tarjosivat heille ruokaa vieden jopa janon mennessään. Rakennuksen aulassa oli teline josta he löysivät kartan sijainnistaan, kartasta kävi ilmi tilan olevan yksi lukuisista alueen appelsiinifarmeista, jotka olivat tarjonneet turisteille elämyksiä. Nyt turistikartta auttoi heitä suunnistamaan kohti maan pohjois osia. Se ei ollut kattava, mutta nyt heillä olisi suunta mitä noudattaa, ohi muun asutuksen missä epäilivät viallisten lymyilevän.
Edward kirosi ettei ollut kantanut kassiaan mukanaan. Siellä olisi kuulemma ollut kaikki tarpeellinen matkustusta varten. Velhon kielenkäyttö oli muutenkin muuttunut värikkääksi ja maalasivat vaatteiden lisäksi miehestä erittäin omaperäista kuvaa. Hän ei saanut enää yhteyttä Elisabethiin. Viimeinen ajatusten vaihto oli kuitenkin rauhoittanut miehen mieltä, heillä ei kuulemma ollut hätää ja komentosillalta käsin saisivat siivottua suurimman joukon viallisia. Alus jatkaisi matkaansa rannikkoa pitkin kohti Virginiaa missä Washington sijaitsi. Viimeistään siellä he kohtaisivat.
He kulkivat väistellen kaikkia raunioita ja tahtomattaan kulkeutuivat kohti maan sisempää osaa, rannikko oli tiivisti rakennuttua eivätkä he uskaltaneet ottaa riskiä viallisten takia. Appelsiineistä riitti heille ruokaa useamman päivän ajaksi, kaniinit toivat toivottua vaihtelua ruokavalioon. Rose oli erittäin etevä metsästäjä ja lopulta ruoka ei heille muodostunut ongelmaksi. Kaksoset haravoivat maastoa ja johdattivat heidät ohi vaaranpaikkojen taidokkaasti. Mike kulki eläimen hahmossa ja oli selkeästi eläimen osassa kiintynyt Edwardiin. Se tuntui suojelevan miestä ja kun sai hajun jostain mielestään uhkaavasta asettui muristen Edwardin eteen. Velho muisti rauhoteillen rapsuttaa pedon leveää päätä. Merimatka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja sen ajan he olivat saaneet tarvittavaa lepoa jotta jaksoivat nyt matkata.
Maisema vaihtui nopeasti heidän edetessään. Maasto oli muuttunut lähes trooppisen kuumasta järvi seudusta, hieman enemmän etelä-eurooppaa muistuttavaksi. Lämmintä silti riitti. He seurasivat vanhoja juna raiteita ja auringon edestä lensi jotain heidän yläpuoleltaan joka loi vilahtavan varjon maahan. Korkealla kierteli jokin suuri lintu, seuraten heidän kulkuaan. Dan toivoi etteivät he näyttäneet kypsiltä sillä eläin näytti kauempaa aivan korppikotkalta. Lintu kuitenkin jatkoi matkaansa todetessaan varmasti etteivät he vielä olleet aivan riittävän elottomia sen makuun.
He saapuivat pienelle paikkakunnalle jossa oli vesitorni ja hylättyjen näköisiä taloja vieri vieressä, jostain leijaili paistetun lihan tuoksu ja he näkivät savu juovan nousevan talojen keskeltä. He olivat kaupunkiin nähden hieman ylempänä ja saivat esteettömän näköalan pitkin kaupungin oletettavaa pääkatua. Näky oli kuin lännen elokuvasta, talot kuitenkin olivat tiilistä rakennettuja. Suuria preeria palloja pomppi hennon tuulen puhaltaessa pitkin kujaa jonka talot muodostivat. Dan ei tiennyt miksi niitä kutsuttiin, hänen mielestä ne olivat preeria palloja, kuin ylisuuria pölypalloja.
Kadun päässä seisoi hahmo kuin odottaen tulijoita, liikkumattomana molemmilla lonkillaan asekotelot. Kirkonkellot kumahtelivat ja seurue arvasi heidän saapumisensa huomatuksi. Edward pyysi muita odottamaan tässä. Hän kävisi juttelemassa hahmolle, Mike mukanaan turvaamassa kulkua, ei hän tosin turvaa tarvinnut, mutta vastaanottaja voisi miettiä kaksi kertaa ennenkuin tekisi mitään uhkaavaa. He lähestyivät hahmoa vain huomatakseen että se oli vanha mallinukke puettuna vaatteisiin. Kummallakin puolella katua talojen toisessa kerroksessa näkyi liikettä. Rikkoutuneista ikkunoista näkyi piippuja jotka osoittelivat tulijoita. Mallinukkea oli ilmeisesti käytetty aikaisemminkin houkuttamaan vieraat ansaan.
Joku käytti megafonia ja pyysi saapujaa käymään päin makuulle, luomaan katseen kohti maata ja kädet ristiin niskan taakse. Noin nelikymppinen hieman pyöreä nainen tuli kellertyneessä mekossaan ja haulikkoa käsivarrellaan lepuuttaen ja potkaisi Edwardin jalat leveämmälle. Nainen painoi polven miehen ristiselkään, laski aseen vierelleen ja taputteli Edwardin vaatteet läpi piilotettujen esineiden varalta.
Nainen auttoi Edwardia nousemaan istualleen ja kysyi leveästi murtaen millä asialla joukkio mahdollisesti liikkui, täällä heille ei olisi mitään. Edward selitti heidän olevan matkalla kohti pohjoista ja jatkaisivat matkaa heti kun vain pääsisivät. Velho kertoi ettei heillä ollut riittävästi tarvikkeita ja kysyi olisiko mahdollista käydä jonkunlaista kauppaa, vaikka palveluksia vastaan. He pystyisivät parantamaan ja saattaisi heistä olla hyötyä ruumillisessa työssäkin. Ehkä he pystyisivät vaikka teen ääressä pohtimaan vaihtoehtoja.
Nainen mietti tarjousta hetken ja huusi, ”Sookie Mae, hilaa perseesi tänne!” Naisen ääni oli erittäin kantava ja Edward mietti mihin he ylipäätään megafonia olivat tarvinneet. Jopa Mike luimisti korviaan huudolle. Nuori hieman yksinkertaisen näköinen laiha tyttö juoksi kadulle, poninhännät molemmilta puolilta päätä keikkuen. Tulija ei välittänyt vanhemmasta naisesta vaan kapsahti Miken kaulaan. Tytöllä oli ilmeisesti tiukka ote, Miken tukalasta ilmeestä päätellen. ”Johan on helvetti!”, kajahti Edwardin korvan juuresta ja sai aikaan pienen jälkisoinnin. ”Perhanan, sisäsiittoinen typerys! Käyppä kiehauttamassa teet tälle hienosti pukeutuneelle herralle ja hänen seuruelleen.” Edward katsoi uusin silmin vasta tapaamaansa päivettynyttä ja kaunista etelän neitoa. Tyttö juoksi pitkin katua ja katosi näkyvistä talojen taakse. Aseiden piiput vetäytyivät takaisin sisään ja lappuhaalareihin pukeutuneita miehiä alkoi ilmestyä nojailemaan talojen seiniin.
”Pyydetäänhän ystäväsikin paikalle, eikö vain?” Nainen kysyi hieman kähertynyttä kampaustaan kämmenellä nostaen. Edward viittoi joukkiota kohden ja lähetti Danille mielessään pyynnön saapua paikalle. Hän luotti naiseen, nainen oli tehnyt häneen todella suuren vaikutuksen. Edward esitteli itsensä, pahoitellen käytöstapojaan ja kysyi naisen nimeä ottaen häntä käsistä kiinni ja tuijottaen naisen silmiin.
Nainen esitteli itsensä Mae Janeksi, mutta Edward saisi kutsua häntä Maeksi. Kuten hänen ystävänsä häntä kutsuivat. Dan ja muut saapuivat paikalle ja Edward esitteli kaikki toisilleen. Korostaen kuinka hieno nainen Mae oli toivottaessaan heidät teelle ja heidän kaikkien tuli ottaa opikseen heidän vieraan varaisuudesta. Dan ajatteli, tosiaan miten vieraanvaraista järjestää tulijat ansaan ja pistää makaamaan keskelle katua, muttei sanonut mitään huomatessaan Edwardin katseen. Dan pyöräytti silmiään ja puhalsi posket pulleina ilmaa ulos. Mies nieli katseellaan jo parhaat päivänsä nähnyttä, naista joka oli kunnon koulu esimerkki pubi ruususta.
Kaupunkilaisilla jos heitä sellaisiksi halusi kutsua oli alle sadan hengen yhteisö ja vaikka he olivatkin hieman yksinkertaisen ja hitaan oloisia, vaikutelma oli väärä. Dan aisti heistä huokuvan taikuuden kuten oli oppinut muistakin jotka kantoivat kykyä. Joillain näistä ihmisistä vain toinen silmä tuikki kuin muodonmuuttajalla. Dan aikoi ottaa asian myöhemmin puheeksi, mutta Mae ehti ensin, eikö muodonmuuttujanne juo lainkaan teetä. He siemailivat teetä kaupungin keskuspuistossa, paviljonki oli kuulemma purettu jo aika päiviä sitten. Istuimme täysin samassa paikassa kuin se oli ollut. Dan kiinnitti huomiota istuimeensa ja se tosiaan oli harkoista valmistettu kivijalka, paviljongille. Tiilistä muuratussa grillissä oli ritilän päällä mustunut kattila, jossa kiehui vesi.
Mike muuttui kohteliaisuuden vuoksi takaisin ihmishahmoon, pukeutui ja istahti muiden seuraan. Edward kehui teetä ja kysyi mistä se oli valmistettu. Mae kertoi sen olevan hänen omaa sekoitustaan. Edward ja Mae istuivat melkein sylikkäin ja keskustelivat kiivaasti yrteistä. Dan alkoi nuokkua, hän huomasi kuinka Rose oli nojautunut häntä vasten ja nukkui. Myös kaksoset ja Mike olivat nukahtaneet. Dan yritti sanoa Edwardille ettei joisi teetään loppuun, mutta Mae nosti juuri miehen kuppia ja auttoi velhoa juomaan kuppinsa tyhjäksi. Dan taisteli nukahtamista vastaan eikä saanut ääntäkään aikaiseksi. Edward huomasi muun seurueen tilan liian myöhään, kun tee oli jo alkanut vaikuttaa. Edward yritti loikata, muttei kyennyt. Tee oli vienyt keskittymis kyvyn, hän katsoi Maeta, niin loukkaantuneena kuin ikinä kykeni.
Mae piteli Edwardia sylissään ja silitti miehen hiuksia kun uni otti tästä viimein vallan.
”Noin, aivan rauhassa nyt. Mae sanoi hiljaa.





31.luku

Sam katsoi alas kannelle, miehistö kantoi kuolleita viallisia ja heitti niitä laidan yli. Helppo ruoka oli houkutellut valtavan suuria haita laivan vierelle. Ne taistelivat joka suupalasta. Vialliset eivät olleet kyenneet päästä sisään alukseen, ne eivät osanneet käyttää oven mekanismia ja jäivät kynsimään ja rynkyttämään pyöreää suurta lukitus salpaa joka ei antanut periksi. Vaikka ne olisivat keksineetkin miten lukko pelasi, se oli kiilattu sisäpuolelta palokirveen varrella.
Kaikki olivat huolissaan ryhmästä. Elisabeth oli saanut heihin yhteyden aiemmin, mutta yhteys oli katkennut eikä sen jälkeen ollut kuulunut mitään, ilmeisesti etäisyys oli kasvanut liian suureksi. Heillä ei sillä hetkellä ollut mitään hätää ja matkustivat nopeasti kohti pohjoista.
Aluksen vasemmalla puolella, tyyrpuurissa tai paapyyrissa, Sam ei tiennyt kumpi oli kumpi, näkyi rannikko. He eivät enää lähtisi avomerelle vaan suuntaisivat pohjoiseen näköetäisyyden päässä maasta. Wrench tärisi edelleen kauttaaltaan vaikka tapahtuneesta oli kulunut jo kaksi 3
+päivää. Poika näytti siltä kuin olisi kärsinyt kuumeen aiheuttamasta vilun väristyksistä. Elisabeth oli auttanut poikaa rauhoittumaan, eikä Wrench sentään enää hyperventiloinut kuten aikaisemmin. Sam lohdutti, että seuraava taistelu olisi helpompi ja valitettavasti kuolemaan tulisi tottumaan.
Välikohtauksessa oli saanut muutama miehistön jäsen surmansa, jotka olivat jääneet kannelle. He kuitenkin olivat taistelleet kuolemaansa asti ja jos olivat sotilaita saivat toivomansa kuoleman. Ihmisruumiita ei ollut jäänyt todistusaineistoksi muutama repeytynyt vaate riekale siellä täällä kertoi henkensä menettäneistä. Fox seisoi miehen vierellä ja piti kättään hänen hartialla ja katseli murheellista näkymää kannella.
Karhu ei pystynyt tragediasta huolimatta olemaan muuta kuin onnellinen. Hän oli valtavan ylpeä lapsestaan vaikka oli vedon lyönnissä hävinnyt muutaman pikku jutun. Kuten hän itse sanoi, häviäminen kyllä kaiveli miestä, hän joutuisi seuraavat käsiinsä saadut alkoholia sisältävät juomat antamaan voittajille. Tytöllä oli sirot piirteet, äidiltä perityt. Toisessa silmässä kiilui tuttu hehku. Tytär olisi ainakin puoliksi kuten isänsäkin, Karhu tunsi niin suurta ylpeyttä ja rakkautta puolisoaan ja lastaan kohtaan, ettei jaksanut välittää vastoinkäymisistä juurikaan. Tottahan häntä kuolleet, harmitti ja huoli Mikesta ja muista välillä nosti päätään. Mutta kun hän sai pidellä tytärtään, kaikki muu katosi. Karhu mietti annettaisiko lapselle nimi muodonmuuttajien perinteiden mukaan vasta kun tiedettiin minkä muodon lapsi oli saanut vai nimettäisiinkö hänet vaan ihmisen nimellä.
Karhu oli vain Karhu. Se oli ihan yhtä hyvä nimi kuin mikä tahansa muukin, mutta tyttärelleen hän halusi antaa paremman nimen, kuin hänen vanhemmat olivat hänelle antaneet. Josie jaksoi jo olla liikkeellä ja Karhu ojensi lapsen takaisin äidilleen ruokintaa varten. Heitä oli komentosillalla useampi, Wrench tärisi nojaten aluksen käyttöpaneeliin ja Elisabeth hieroi ajatuksissaan ohimoitaan. Sam ja Fox katsoivat kannella tapahtuvaa näytelmää. Karhu hymyili leveästi, mutta vakavoitui kun kuninkaan upseeri lähestyi häntä. Mark oli miehen nimi ja tuli kertomaan kuinka monta miestä oli kadonnut, Danin ja muiden lisäksi.
He tiesivät Danin olevan elossa ja heidän tehtävänsä oli edelleen voimassa. He jatkaisivat kohti Washingtonia heillä oli edelleen tietokone matkassaan ja sen avulla kuka tahansa pääsisi holviin.
Syy miksi Karhu oli perheensä hakenut kävelylle sijaitsi kuitenkin laivan ala-kansilla mihin hän nyt johdatti pientä nyyttiä rinnallaan pitelevän puolisonsa. He olivat aivan laivan keulassa ja pieni aaltojen kumu peitti alleen moottorien äänen. Tila mihin he olivat tulleet oli himmeästi valaistu ja sinne oli kerätty joitain vanhoja armeijan laatikoita, ilmeisesti ampumatarvikkeita ja muutama kokoontaitettu kumivene. Karhu levitti kumiveneen ja se täyttyi suhahtaen, se ei kuitenkaan täyttynyt kokonaan vaan jäi pehmeäksi. Parempi niin Karhu ajatteli ja pyysi Josieta käymään pitkälleen sen pohjalle. Kumivene melkein hypäytti naisen ilmaan kun Karhu asettui naisen viereen. Hän pyysi naista sulkemaan silmänsä ja kuuntelemaan. Maiskutuksen äänet kuuluivat lapsesta kun se söi rinnasta.
Ääni kuului ensin vaimeana, pian ääneen liittyi muitakin ääniä ja pienen huoneen täytti kaunis sointi kun valaat viestivät toisilleen. Metallisista seinistä kimpoileva kaiku sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa. Valaita, kumpikaan heistä ei niistä kuitenkaan tiennyt, he vain nauttivat äänistä ja ihanasta rauhan tunteesta joka oli tervetullut viimeaikaisten tapahtumien takia. Karhu oli sattumalta kuullut äänet aiemmin ja halusi jakaa sen perheensä kesken. Hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi vierellään. He aikoivat viettää koko päivän kuunnellen vain kaunista laulua.


32.luku

Jerome yritti saada asioita järjestykseen. Väkeä oli kokoontunut vähän liiankin kanssa maan alaiseen tukikohtaan. Yläpuolella rakennettiin jo kiivaasti, raivattiin ja lanattiin teitä ajoneuvoille. Muut vastarinta joukkiot olivat saapuneet paikalle ja väkeä ohjattiin asuttamaan ja uudelleen rakentamaan Myllykylää. He tarvitsivat kaikki mahdolliset ruoka tarpeet mitä oli mahdollista kerätä, jos he aikoivat pysyä hengissä seuraavan talven.
Jerome käveli pinnalla ja katsoi kuinka paksuista tukeista valmistettu vintturi nosti suurta kiveä, puoli valmiin seinän päälle. Rakennuksesta oli kaavailtu asuintaloa ja se hyödynsi jo olemassa olevia vanhoja talon rakenteita. Kellarista olisi käynti maan alle ja talo tulisi tiedustelijoiden käyttöön. Mies hätkähti kun suuri kuorma-auto viiletti ohi. Lavalla istui joukko ihmisiä jotka olivat menossa Myllynkylään, he nauroivat ja juttelivat. Jeromea kalvoi ajatus kuninkaasta, hän ei saanut miestä mielestään ja oli nähnyt painostavia unia kuninkaan kohtaamisesta, unessa kuningas leikkasi hänen raajansa, esimerkiksi muille kuinka kävisi jos tätä vastaan noustaisiin.
Jerome ei hiukkaakaan epäillyt, etteikö kuningas näin tekisi jos saisi hänet elävänä kiinni. Muodonmuuttaja linnut olivat tiedustelleet aina Kings towniin asti. Pitemmälle suunnanneet eivät vielä olleet palanneet takaisin. Kings town oli muuttunut ennen niin elävästä kaupungista, suureksi hautamuistomerkiksi. Siellä ei ollut mitään elävää, kaduilla kuljeskeli yksittäisiä viallisia. Ilmeisesti loput piilottelivat varjoissa. Niitä oli silminnäkijöiden kertomusten mukaan ollut tuhansia. Elleivät ne olleet lähteneet pois kaupungista, mitä Jerome epäili.
Kaikki täällä tukikohdassa vain sujui liian hyvin. He olivat kuin tarjottimella, vaikka heidän armeijansa oli suurempi kuin koskaan ja paremmin valmistautunut. Heillä oli loistavat kouluttajat ja taistelun karaisemia miehiä pilvin pimein. Jopa uudet aseet kuten liekin heittimet ja spottivalot jotka toivat päivän yöhön, antoivat hänestä valheellisen turvallisuuden tunteen. Ensimmäistä kertaa vuosiin heillä ei ollut tietoa vihollisen aikeista, mihin se pystyisi ja mitä se aikoi. Tai ainakaan tarkkaa tietoa. Ilmeisesti kuningas oli jo pitemmän aikaa valmistautunut sähköjen paluuseen ja olisi teknologiassa heitä edellä.
Se kylmäsi Jeromea nähdessään mitä tieteenkillan jäsenet olivat kaivaneet esiin tiedostoista ja kokeillivat kaiken maailman laitteita jotka silpoivat, raastoivat ja viipaloivat. Ihmistä. Ja siihen pystyi kuka tahansa näillä apuvälineillä. Ei tarvinnut olla soturi saadakseen vastustajansa liekkeihin, ei tarvinnut maagin kykyjä räjäyttää kappaleiksi muureja. Jopa liikkuminenkin oli mullistunut ajoneuvojen myötä, polttoaine ja sen hankkimisesta seuraisi päänvaivaa vielä.
Ajatukset palasivat hänen poikaansa, miten laivamatka olisi sujunut ja saisivatko he suoritettua tehtävänsä ehjin nahoin. Poika ei varmasti laivalta paljoa poistuisi, hän ei ollut ollut taistelu kuntoinen täältä lähtiessä.
Nuori mies hölkkäsi, ase kupeellaan pomppien kohti Jeromea. Hänellä oli tiedustelijoiden tuomaa tietoa pohjoisesta. Ilmeisesti kuningas oli lähtenyt liikkeelle. Jerome ontui miehen perässä kohti tukikohdan sisäänkäyntiä. Viimeinkin jotain tietoa, kaikki tieto tässä vaiheessa oli tervetullutta, vaikka huonot uutiset. Kunhan heidän vain ei tarvinnut istua kuin tynnyrissä.
Nainen, hopeisine silmineen ja valkeine pitkine hiuksineen istui viitta vartalonsa suojana. Dora putsasi haavaa joka naisella oli toisessa kädessään. Se oli tulehtunut eikä sitä voinut vain parantaa, siihen oli laitettava haude estääkseen tulehduksen leviäminen. Olihan heillä vanhoja antibiootteja ja penisiliiniä pilvin pimein, mutta nainen luotti ennemmän hauteisiin. Erittäin toimivia ne olivatkin, vaikka hajusta täytyi aina valittaa.
Nainen oli haavoittunut luodista siiven läpi kun oli lentämässä takaisinpäin. Hän oli seurannut raiteita pohjoiseen ja löytänyt aluuen missä raivattiin metsää ja räjäyteltiin kuoppia maahan oudoilla metalli ihmisillä. Niitä oli paljon ja ilmeisesti ne myös osasivat metsästää. Hän oli pysytellyt mahdollisimman etäällä ja korkealla, silti yksi luodeista oli lävistänyt hänen siipensä. Nainen kertoi menettäneensä korkeutta, mutta oli saanut lennon takaisin hallintaan pienen syöksyn jälkeen. Haava oli onneksi ainoastaan lihashaava eikä mitään tärkeää ollut mennyt rikki. Hän pystyi vielä liitelemään takaisinpäin oikein hyvin. Muuttuja jaksoi valitella ja pyyteli anteeksi ettei tiennyt enempää. Jerome hymyili tälle ja sanoi tiedon olevan ainoa mitä heillä ylipäätään oli ja he olivat erittäin kiitollisia näistäkin tiedoista.
Jerome poikkesi huollon tiloihin ja katseli kuinka tietokoneiden valot loivat sinisen sävyn huoneeseen. Laboratorio välineistöä oli kerätty sairaalan varastoista niin paljon että se alkoi muistuttaa posliini kauppaa tai jotain taidemuseoa. Ei Jerome oikeastaan tiennyt mitä se muistutti, mutta ei ainakaan hänen mielikuvaansa keksijöistä. Missään ei näkynyt vasaraa, ei alasinta. Hiilet ei hehkunut, eikä hiki haissut.
Liekit loimuttivat ”propaani säiliöistä” ja lämmittivät ”dekantteri pullossa”, seosta. Kupariputken läpi tislaantui vihertävää ainetta joka oli nimeltään ”bensiini”. Ilmeisesti tieteen tekijöillä oli kuitenkin työtä, Jerome jätti tiedemiehet toimiensa pariin ja jatkoi matkaansa. Hän oli tipahtanut jo tieteen kelkasta ja aikoi tyytyä vain lopputulosten seuraamiseen.
Hän näki lähtiessään laboratiosta, neuvoston jäsenen joka vastasi siitä. Jerome kertoi mitä heillä saattoi olla vastassa ja pyysi keskittymään miten kahdella jalalla kulkevat panssaroidut sotilaat saataisiin parhaiten pysäytettyä. Jeromella oli viimein jonkinlainen suunnitelma kehittymässä kuninkaan varalle. Eikä heidän tarvitsisi vain odottaa tuntematonta.












33.luku

Suurkaupungista oli jäljellä vain muisto. Suuret betonista valmistuneet rakennukset olivat aikoja sitten murentuneet ja jättäneet jälkeensä vain kumpuja. Luonto oli ottanut vallan ja paikka muistutti enemmän viidakkoa kuin yhtä maailman suurimmista kaupungeista. Kaplan mietti oliko tutkimusmatkailijat kohdanneet samanlaisen näyn löytäessään hylättyjä Inkojen temppeleitä. Puiden ja kasvien alta paljaistuisi kehityksen hedelmiä.
He olivat tutkineet raunioita kohta viikon eivätkä olleet löytäneet holvin sisäänkäyntiä vielä. Paikassa vaani viallisia eikä eläimistä ollut tietoakaan. Hänen vahvistetut sotilaansa olivat tehokkaasti tuhonneet jokaisen vastaan tulleen olennon niille jalansijoilleen. Sotilaat olivat jo niin tottuneita otuksiin, että eivät tuhlanneet panoksiaan niihin, vaan puristivat robotin kouralla joka oli vapaana aseesta, niiden päät kuin hyttysen. Kuten kehittyneemmän elämän muodon pitikin tehdä nähdessään jotain niin halveksuttavaa kuin nämä kalpeat ihmisen kuoret. Tuhota ne säälimättä.
Kaplan toivoi ettei olisi tuhonnut kaikkia satelliitteja, jotta voisi vain käyttää gps-paikannusta. Sitä oli kuitenkin turha harmitella ennemmin tai myöhemmin he löytäisivät holvin. Moskova, valtavan kansakunnan sydän, Kaplan muisteli miltä se oli näyttänyt aikoinaan kun hän oli käynyt täällä. Kaupungin valtavista pilvenpiirtäjistä oli jäljellä puoliksi sortuneita runkoja. Kaplan toivoi, että Kreml ja punaisen torin seutu pyhän vasilin katedraaleineen olisi säästynyt tuhossa, mutta se oli vain suuri kraateri. Kaupungin läpi virtaava joki ja lukuisat metrotunnelit olivat säilyneet. Joihinkin tunneleihin tosin joki oli virrannut. Maan alla saattoi piileskellä tuhansittain olentoja. Toistaiseksi ne eivät olleet näyttäytyneet suurissa määrin, mutta he olisivat valmiina hyökkäyksen varalta. Hän tarvitsi holvin sisältämän materiaalin laajentaakseen hyökkäystään koko maailmaan. Kun tulisi aika lyödä loput kortit pöytään muille ei saisi jäädä vaihtoehtoja.
Yksi sotilaista oli löytänyt raunioista lupaavan tunnelin joka saattaisi johtaa holville, se oli puoliksi sortunut eikä sinne mahtunut panssarissa. He leiriytyivät sisäänkäynnin ympärille ja linnoittivat sitä jota voisivat aloittaa romun raivaamisen tunnelissa. Työtä riittäisi viikoiksi eteenpäin. Kaplan kirosi viivytystä ja alkoi pelätä pahinta, että joku oli murtautunut holviin jo aiemmin. Sinne johtavat tunnelit sortuisivat vain tarkoituksella, mutta kuitenkin kokonaan. Tämä tunneli oli sortunut vain osittain ja Kaplan halusi jatkaa raivaamista.
*
Kalpeat olennot vaeltelivat maan alla ja kokoontuivat yhteen suurista metroasemista. Niitä ohjaili yksi mieli, nainen tai sitä etäisesti muistuttava olento. Suurien paiseiden peittämä vartalo oli turvonnut ja se ei puhunut vaan viesti muiden kanssa ajatuksin. Se ei ollut ainoa vallassa oleva tällä alueella, tunnelit olivat kuitenkin sen valtakuntaa. Hän oli tietoinen yläpuolellaan olevista tunkeilijoista. Ne raivasivat yhtä tunneleista auki, jos kuunteli oikein tarkkaan etäisyyttä heihin ei ollut kuin muutama metri. Nainen liikkui kuin leijuen, lyhyin askelin ja yläruumiin pysyessä paikallaan. Se oli määrännyt muut etsimään heikkoa kohtaa seinässä ja käskenyt niitä heikentämään sitä entisestään. Nainen aikoi kohdata tunkeilijat omalla alueellaan. Taivasalla ne olivat heikkoja aurinko ja kirkkaat valot ylipäätään häikäisivät niitä ja saivat aistit tylsymään. Täällä pimeydessä ne näkivät, kuulivat ja haistoivat kaiken. Jos ihmiset olivat riittävän typeriä tunkeutuakseen heidän alueelleen, täältä ei olisi pois pääsyä.

















34.luku

Dan havahtui hereille ja hetken aikaa joutui miettimään missä oli. Muistot kuitenkin palautuivat mieleen hänen nähdessään Maen. Nainen ei ollut enää saman näköinen vaan oli verhoutunut luista tehtyihin koruihin ja hänellä oli huivi hiustensa peittona. Hän piteli käsissään pientä nahkaista pussia josta ripotteli jotain huone ilmaan. Dan yritti nousta ylös, mutta hänet oli kahlehdittu lattiaan. Kahleet olivat ohuet nahkasta punotut, mutta ne kestivät ja tuntuivat vain kiristyvän entisestään kun niitä koetteli.
Nainen puhui leveällä murteellaan, että ne olivat erikoiset ja niitä olisi turha yrittää repiä. ”Vahingoitat vain itseäsi ja sitä emme tahdo. Pidä tätä enemmänkin varotoimena.”
”Jos olet tehnyt jotakin muille, niin..” Dan kähisi, hänen kurkkuaan kuivasi ja keskittyminen oli hankalaa. Dan yritti paiskata naisen voimillaan syrjään. Kuitenkin luiset korut vain kalisivat hennon tuulen myötä. Dan oli voimaton.
”Muut ovat turvassa, sinusta olen ennemmänkin huolissani tai siitä mikä sinä olet. Joukossanne on muuttuja, voimakas velho, ihminen ja veljekset joilla on heikot kyvyt. Sinusta en pääse perille, olen yllättynyt, että sait aikaan edes vähäisen taian. Edes Edward ei kykene tällä hetkellä moiseen.” Nainen hymyili, eikä näyttänyt millään lailla uhkaavalta. Pikemminkin pahoittelevalta, teot kuitenkin kielivät jostain muusta.
”Sukuni on kansoittanut etelän suistomaita jo vuosisatojen ajan. Veressämme virtaa voimakas taikuus, se vain vaatii aika ajoin pieniä uhrauksia.” Nainen alkoi laulamaan jollain ikivanhalla heimo kielellä, Dan ymmärsi sanat joita Mae lausui. Nainen kutsui kuolleita henkiä. Nainen lopetti ja kumartui lähelle Dania ottaen tätä leuasta kiinni ja puhalsi pussistaan valkoista pölyä hänen kasvoilleen. Dan yritti kääntää päätään pois kun ote yht'äkkiä irtosi ja Dan huomasi olevansa yksin huoneessa. Lie'at olivat irroneet ja Dan hieroi kipeitä ranteitaan.
Dan kuunteli, muttei kuullut kuin oman hengityksensä ja sydämensä lyönnit. Dan huomasi lattian olevan maata, kuivaa hiekkaa ja huone näytti oljista rakennetulta. Dan nousi ylös ja raotti ovi aukkoa peittävää verhoa. Mies olisi voinut vannoa ettei huone missä hän äskettäin oli ollut muistuttanut missään määrin sitä missä hän nyt oli. Ovesta avautuva maisema vain vahvisti tätä tunnetta. Hän oli jossain ikivanhassa kylässä jossa oli muitakin samankaltaisia majoja kuin se missä hän oli ollut. Missään ei näkynyt ihmisiä, soihtuja oli pystytetty sinne tänne ja ne loivat valon muuten niin pimeään yöhön. Dan oli varma, että äsken naisen ollessa läsnä jostain oli siivilöitynyt auringon valoa. Nyt oli kuitenkin yö, eikä taivaalla näkynyt ensimmäistäkään tähteä, hän mietti oliko menettänyt tajuntansa ja joutunut kuljetetuksi jonnekkin muualle.
Tuulen puuttumisen huomasi kun katsoi soihtuihin, ne eivät väreilleet vaan paloivat tasaisesti kuin olisivat olleet lyhdyn sisällä. Täällä ei ollut kylmä eikä kuuma. Oikeastaan lämpötilaa ei tuntenut lainkaan.
Dan tunsi kuinka hänen käteensä tartuttiin ja yritti vetää säikähtäneenä itseään vapaaksi. Pieni tyttö oli ilmestynyt hänen vierelleen ja piteli Danin kättä otteessaan. Toisessa kädessä riippui nukke, he muodostivat rivin pienimmästä suurimpaan käsi kädessä. Tyttö puhui, se oli ensimmäinen kerta kun Dan kuuli tytön puhuvan. ”Et saisi olla täällä. Täällä ei ole mitään eläville.”
Dan kysyi tytöltä missä oli, hän ei enää pelännyt tätä. ”Tänne ihmiset tulevat lepäämään, täällä ovat kaikki kuolleet, he ovat piilossa.” Tyttö katseli ympärilleen säikyn oloisena.
”Täällä asuvat sielun syöjät.” Tyttö sanoi hiljaa. ”Sinun on lähdettävä.”
Dan ei tiennyt miten lähteä ja minne hänen olisi mentävä. Hän oli enemmän huolissaan Rosesta ja muista kuin itsestään. ”Ne näkevät sieluun, et saa valehdella, etkä koskea heihin.” Tyttö katosi kuin ei koskaan olisi läsnä ollutkaan. Dan tunsi yhä tytön käden omassaan.
”Olen odottanut sinua.” Tuttu ääni sanoi pimeydestä. Hänen äitinsä hahmo vilkkui pimeydestä kuin huonolla nettiyhteydellä olevasta pelistä. Muutaman metrin kerrallaan lähemmäksi. Dan ei tuntenut iloa jälleen näkemisestä, hahmo ei jotenkin vain tuntunut oikealta, hänen äidiltään. Dan kuitenkin kysyi, ”Äiti?”.
”Kyllä, missä olet ollut, olen odottanut sinua liian kauan. Päästä irti ja tule luokseni.” Dan hätkähti kauemmaksi hahmosta joka ojensi käsiään häntä kohti. Äidin kasvot vääristyivät inhottavaksi vastenmielisyyden naamioksi, Danin perääntyessä. Se alkoi saamaan Rosen muotoa. ”Auta, Dan laske irti ja tule luokseni.” Rose sanoi kyynelet poskillaan. Dan käänsi kasvonsa pois ja ajatteli mielessään ettei näky ollut totta. Hän rakasti naista muttei voinut luovuttaa elämäänsä harhakuvalle, ilman pienen tytön varoitustakin Dan tunsi vastenmielisyyttä tätä olentoa kohtaan. Danilla oli liikaa vastuullaan ja ihmisten kohtalo riippui hänen toimistaan.
”Miksi roikut itsepintaisesti elämässä, olet ylittänyt aikasi sadoilla vuosilla?” Hahmo oli muuttunut hänen isän äidikseen, mummoksi. Dan oli käytännössä asunut mummolassa pienenä kun hänen isänsä oli juonut itseään selväksi. Dan ei vastannut mitään vaan kysyi miksi oli täällä. Hän ei ollut kuollut. Tai uskoi ainakin ettei ollut.
”Minä esitän kysymykset täällä!” Hänen isänsä oli päässyt ääneen ja vaati Dania tulemaan lähemmäksi. Dan ei enää perääntynyt vaan seisoi noin metrin päässä hänen sadistisesta isästään. ”Vihaan sinua, olen aina vihannut.” Dan sanoi ja ravisteli päätään, se ei ollut hänen isänsä. Dan tunsi kohoavan raivon rinnassaan, mutta rauhottui kun huomasi isänsä hahmon hymyilevän tiuskaisulle. Dan ei aikonut tälle hahmolle tuottaa minkäänlaista mielihyvää.
Pimeydestä saapui uusi hahmo jota Dan ei tunnistanut ennestään. Pieni kuihtunut nainen joka oli pukeutunut olkihameeseen ja kantoi kaulassaan pienistä pääkalloista koostuvaa kaulanauhaa niiden peittäessä hänen rintansa. ”Mikä shinä olet?” Kyyryssä seisova nainen kysyi.
”Jotkut kutsuvat minua valituksi.” Dan mietti hetken ja lisäsi, ”Olen kuitenkin vain Dan, ihminen.”
”Tunnet taikuuden?” Nainen sihisi hampaidensa välistä. Dan sanoi tuntevansa, vaikkei aivan varma siitä ollutkaan. ”Olet vahva, olet vaarallinen kaikille. Näen sinun sieluusi, kaikki rakkaimpasi ovat kuolleet.” Henki jatkoi, ”Miksi haluat niin kovasti elää? Täällä sinä saat levon. Täällä ei tuuli tuiverra eikä nälkä vaivaa. Sinäkin taistelet koko elämäsi ainoastaan rauhan puolesta ja täällä sinä sen ainoastaan voit saavuttaa.” Danista hengen sanoissa oli hetkittäin järkeä, mutta ravisti päätään. ”Minulla on tehtävä kesken, en saa luovuttaa ennen kuin olen tehnyt työni.”
”Sielusi on likainen, olet tappanut. Se on synneistä suurin, kai sen tiedät lapsi? Shilti,” Nainen katsoi valkoisin silmin Danin ohitse, ”Sydämesi on puhdas ja näen nyt sinun ennalta määrätyn kohtalosi tai ”ifan”, ei ole vielä sinun aikasi levätä.”
”Kun menet takaisin niin sano mambolle, Erzulielta terveisiä ja käske auttamaan kaikessa missä voivat ja usko pois he voivat. Mitään muuta täällä kohtaamaasi et saa kertoa.”
“Auttamaan tarkalleen missä?” Dan sanoi. “Auttamaan loppuun asti, vai vankeudesta pois.”
“Rakkaus vie yhden joukostamme, hän kerää sinulle armeijasi, ei ehkä sellasta mitä olet toivonut, vaan sellaisen minkä sinä ansaitset. Se on suurin armeija mitä maa on koskaan maanpäällä nähnyt...” Erzuel kertoi Danille mikä hänen kohtalonsa on, mitä henki hänestä tiesi. Ajoittain puhe kuulosti kryptiseltä eikä Dan ymmärtänyt kaikkea naisen sanomaa “...Nyt on aika.”
Molemmat hahmot hävisivät Danin luota, mutta pikkutyttö palasi vilkuttamaan. Pimeä yö muuttui usvaksi ja juuri kun Dan oli huutamassa tytölle, sumu hävisi ja tutut lieat kiristivät hänen ranteitaan. Danin mieltä painoi kaikki hänen kuulemansa.
“Tahtoisin puhua mambolle.” Dan sanoi totisena. “Puhu sitten.” “Sinäkö olet mambo?” Danin kulmakarvat kohosivat. “Minulla on monia nimiä, muut kuin kaltaiseni eivät käytä tuota nimeä.” “Erzueli pyysi antamaan kaiken mahdollisen avun.”
Mae lähti ovesta ulos ja Dan kuuli oven läpi kun nainen huusi “Sookie Mae!! Joooossshhh!”
Mae palasi jonkin ajan kuluttua Danin luokse jonkinlainen rituaaliveitsi mukanaan, Dan näki kuinka se otettiin tupestaan, silti sen terää peitti veri. Tikari, se huokui verta. “Tässä on pikkuisen käytetty voodoota, se imee uhrinsa veret samalla kun viiltää. Tämä yksilö on erityisen ahne se imee aina liikaa ja sotkee kaikki paikat.” Dan tahtomattaankin käänsi päänsä pois veitsestä kun nainen tuli lähemmäksi. Dan oli hetken pelännyt, että nainen uhraisi hänet sille. Lieat kuitenkin katkesivat napsahtaen ja Dan pääsi liikkumaan normaalisti. Nainen selitti ettei liekoja voinut katkaista millään muulla kuin verisellä terällä.
“Nyt haluankin sitten tietää kaiken, jättämättä siitä mitään pois. Tiedän sinun sydämesi olevan puhdas, muuten et olisi palannut. Olen pahoillani mutta et jättänyt vaihtoehtoja, ajatustenluku niin vahvoilta kuin sinä ei onnistu. Tyttösi, Rosehan se oli, hänestä ei saanut paljoa irti, en nähnyt kuin rakkautta kun tuli kysymys sinusta. Ja muilta kunnioitusta. Toisten kautta pääseminen jonkun pään sisään on ainoastaan turhauttavaa ja jättää vain paljon enemmän kysymyksiä. Varotoimenpide.... Mutta nythän minä selittelen. Se ei käy, sinun on aika selitellä, Dan. Jos apua kaipaat.”
“Dan kertoi itsestään, vastarinnasta ja kuninkaasta. Kuinka vanhat olivat sekaantuneet kaikkeen ja liitosta heidän kanssaan, tehtävästä.” Dan varoi kertomasta mitä henki oli hänelle kertonut se oli tarkoitettu ainoastaan hänelle.” Mae kuunteli tarkkaavaisesti ja kun Dan oli päässyt loppuun he siirtyivät muiden luo.
Rose kapsahti Danin kaulaan ja katseli murhaavasti Maen suuntaan, he olivat sillä aikaa kun Dan oli ollut eristettynä tutustuneet heimoon. Osa oli muodonmuuttajia ja osa maageja, se ei kuitenkaan määrittänyt heitä, vaan heidän uskontonsa joka oli uusien kykyjen myötä täyttä totta. Voodoo. Mae oli heimonsa pääpappi. Uskossaan vahva shamaani joka pystyi liikkumaan molemmissa maailmoissa ja kutsumaan kuolleita.
Edward oli toipunut järkytyksestä jonka huumaaminen oli aiheuttanut ja tuijotti Maeta vähän liiankin avoimesti. Mies puri jopa huultaan katsellessa Maen liikkeitä. Nainen iski silmää velholle huomatessaan tämän katseen. Se oli Danista jo vähän liikaa, “Voi hyvänen aika, vuosisadan rakkaustarina vain muutamassa tunnissa.” Muut katsoivat Daniin hölmistyneenä, Edwardin sanoessa. “Olemme olleet jo viikon täällä.” Mae kertoi ajan vääristyneen paikassa johon Dan oli mennyt. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna alempiin piireihin joissa todellinen aika mitattiin sekunneissa vaikka olisi viettänyt paikassa vuosia. Joissain uskoissa oltiin puhuttu iäisyydestä ja helvetistä. Dania ei ollut lähetetty kuin kuoleman rajalle.
He olivat suuressa talossa. He eivät olleet poistuneet kaupungista sinne saapumisen jälkeen. Paikalliset olivat aluksi kummastelleet vieraita. Nyt he ihailivat kaksosten tarkkuuskivääriä ja muita varusteita. Mike tutustui kaltaisiinsa, heistä moni osasi myös käyttää maagin kykyjä eivätkä olleet aivan yhtä kotonaan eläinhahmossa. Täällä ei ollut kuninkaan kaltaista sortajaa eikä rotu erottelu ollut voimissaan. Muuttujat olivat paljon voimakkaampia kuin Miken heimon jäsenet.
Edward oli vihdoin vakavoitunut ja keskusteli Maen kanssa matkasta pohjoiseen. Mae oli lupautunut lähtemään mukaan. He saivat makuukääröt ja muita tarvikkeita matkaa varten. Mae pisti kaksoset kantamaan omat varusteensa. He viettivät kylässä vielä pari päivää ennenkuin lähtivät kohti määränpäätänsä.
Matkalla Mae otti puheeksi vialliset joita ryhmä oli aikaisemmin kohdannut. Niillä oli kuulemma aina johtaja jonka mielenliikkeet saivat ne toimimaan, mutantiksi jotkut kutsuivat niitä. Jos mutantin, johtajan poisti pelistä ne eivät kyenneet enää ajattelemaan vaan olivat ohjailtavissa. Mae kykeni ottamaan johtajan paikan, se ei kuulemma ollut sen vaikeampaa kuin kuolleidenkaan ohjailu riitti että käytti hiukan voodoota. Mae myös sanoi ettei hänen heimonsa enää tarvinnut ikäloppua johtajaa vaan nuorempien oli aika astua esiin.
Dan muisti mitä henget olivat hänelle kertoneet, mutta piti asian omana tietonaan. Oli kuitenkin helpottavaa tietää, että viallisille oli jotain tehtävissä nyt kun tiesi mitä täytyi tehdä. Dan oli aikaisemmin törmännyt suurempaan kalpeaan hahmoon, jota nyt arveli yhdeksi johtajaksi. Jos he olisivat vain tienneet sen aiemmin, Kings townin pelastamiseksi olisi voinut tehdä jotain. Edward loihti Maelle jatkuvasti kukkasia tai puristi tämän takamusta kun nainen kumartui. Edward sai aina napakasti sormilleen, mutta Maen hymy jälkeenpäin kannusti miestä jatkamaan liehakointiaan. Heidän kiertelynsä alkoi tuottaa hupia muille, heidän matkatessaan pohjoisemmaksi. Kummallinen parivaljakko oli kuin toisilleen tehty.
Mike tiedusteli edeltä peto hahmossaan, kaksoset oli alennettu matkalaukkujen kantajiksi. Heitä selvästi harmitti osansa, mutteivat maininneet sanallakaan siitä. Seurue liikkui nopeasti tuntui aivan kuin Mae ei olisi matkannut samallalailla kuin muut. Pitkän hameen alta ei voinut nähdä askelia, Danista tuntui ettei askelia olisi nähnyt vaikka nainen olisi kulkenut housut jalassa. Dan oli varma, että nainen levitoi, hän ei jättänyt taakseen edes jalan jälkiä.
Matkattuaan aikansa horisontissa alkoi siintää vuorijono, Appalakit. He suuntasivat sen ohi hieman itäänpäin, seutu oli karua. Kraatereita oli erittäin paljon ja he joutuivat suuntaamaan yhä enemmän kohti rannikkoa. Mae kuitenkin osasi opastaa hyvin, nainen oli reissannut pitkin poikin mannerta ja tiesi varoa pahimpia paikkoja. Kävi ilmi, että Edwardilla ja Maella oli yhteistä ikänsä puolesta. Mae oli ilmeisesti vanhempi, muttei ollut kohteliasta tiedustella ikää, varsinkaan naispuoleiselta Dan ajatteli.
Meri tuoksui ennenkuin sen näki. Ryhmä oli saapunut ilman pienintäkään välikohtausta takaisin rannikon tuntumaan. He hakivat katsellaan Santa Mariaa, mutteivat nähneet mitään. Edwad yritti ottaa yhteyttä Elisabethiin sitä kuitenkaan saamatta. He jatkoivat matkaa vältellen suurempia raunioita kohti pohjoista.












35.luku
Tunneli oli sortunut, kun Kaplanin joukot olivat raivanneet sitä. Tunneliin oli tulvinnut viallisia vieden sotilaat mennessään. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sortaa loputkin, jottei vialliset hyökkäisi heidän selustaan sitä kautta. Kymmenkunta tyhjänä seisovaa haarniskaa kertoivat omalla tavallaan, mitä kaivaminen oli tullut maksamaan. Kaplan oli raivoissaan, viallisista alkoi muodustua varteen otettava uhka hänen pyrkimyksilleen. Hänen olisi muokattava suunnitelmaansa tämän holvin suhteen. Ei ollut edes varmaa oliko holvi säilynyt ehjänä ja maan alla oli ilmeisesti valtavat määrät viallisia.
Kaplan ei aikonut jättää sotilaitaan kostamatta vaan määräsi panssaroidut jättiläisensä tukkimaan jokaisen maan alle johtavan reitin. Hän aikoi johtaa lisäksi kaupungin läpi kulkevan joen tunneleihin. Oppisivat ainakin läksynsä jos jotakin ylipäätään oppivat.
Miehen silmät hehkuivat määrätietoisina, joku voisi käyttää lausetta, hullun kiilto silmissään, mutta lausuja ei silloin tuntisi miestä. Ei kaplan hullu ollut, hän oli nero. Raja niiden välissä oli hiuksen hieno.
Eri puolita kaupunkia kuului automaatti aseiden tulitusta ja kranaatit tekivät työtään sortamalla tunneleita. Joki oli hiukan vaikeampi tapaus, mutta oikein sijoiteltujen räjähteiden avulla ei mikään ollut mahdotonta. Hän joutui jättämään kallisarvoisia panssareita jälkeensä, eikä ollut edes päässyt holviin. Kaksi holvia oli jäljellä, jos hän tyytyisi vain eurooppaan hänen ei tarvitsisi murehtia niistä.
Käytännössä Kaplan oli jo hallinnut Eurooppaa vuosisadan ajan, joten ei hän siihen aikonut jäädä. Paikallaan pysyminen merkitsisi luovuttamista, eikä mies ollut luovuttaja. Vaihtoehtoja ei ollut kuin yksi, koko maailman hallinta. Hän aikoi suunnata Japaniin. Hänen maaginsa oli aika alkaa kerätä armeijaa pedoista, japanin saari olisi uusi kohde ja ihanteellinen maaperä hänen uudeksi tukikohdakseen. Kaplan päätti mielessään.
Moskovan kaupungin rauniot jäivät siintämään horisonttiin kun panssaroidut miehistön kuljetusautot jyristivät kohti siperian bunkkeria. Hänen robottinsa pysyivät hyvin matkassa vaikka ajoneuvot ajoivat lähes tasaisella uuni tuoreella tiellä.
*
Vettä joka puolella, he hukkuisivat. Viallisten kuningatar määräsi alaisensa ohjaamaan veden muualle jotta he eivät hukkuisi. Sortuneet tunnelit kaikkialla ja tulviva vesi oli harventanut heidän määräänsä. Tuhosta vastannut taho saisi tuntea kuningattaren raivon. Hän aikoi johtaa väkensä hyökkääjän perään, heti kun pääsisi maan alta. Kuningatar tärisi raivosta.
*
Nälkä! Tässä pienessä kaupungissa ei ollut enää yhtään mitään. Muurien sisäpuoli oli kaluttu tyhjäksi, kaupungissa ei kasvanut enää yhtään mikään ne olivat jo syöneet kaiken. Kalpea hahmo ei saanut mielestään isoa kulkinetta joka oli kulkenut pitkin raiteita. Se oli miettinyt, nälkä, se oli etsinyt valoa, se ei pystynyt valoa seuraamaan, mutta raiteet oli eri asia. Ne johtivat johonkin ja se aikoi seurata niitä, ehkä sen nälkä loppuisi kun se saisi tarpeekseen syötyä ihmisiä, sen kaltaisia. Viisaita.

36.luku

He olivat saapuneet Virginiaan, salmen kautta pitkin Potomac jokea Washingtonin kaupunkiin. Laiva oli kellunnut keskellä jokea ja he olivat saaneet yleisöä vilkuttamaan molemmilta puolin jokea, tai siltä se ainakin näytti. Lähempi tarkastelu tuotti kuitenkin valtavat määrät viallisia jotka yrittivät miettiä miten pääsisivät heidän kimppuunsa. Kaupunki oli aivan raunioina, kesä oli saanut sen kuitenkin vihertämään. Sitä ei olisi erottanut viidakosta ilman rakennuksia joita sieltä täältä kohosi yli kasvillisuuden. Harmaa kupu loisti kuin munankuori lähistöllä, Sam näki jopa obeliskin. Suuren fallos symbolin, hän tiesi että heidän määränpäänsä olisi jossain sen lähistöllä. Danista ja muista ei ollut näkynyt vilaustakaan heidän jouduttua eroon toisistaan. Elisabeth yritti saada yhteyttä Edwardiin joka päivä. He olivat jopa ottaneet yhteyttä vanhoihin, jos he voisivat auttaa Danin paikallistamisessa. Se ei ollut tuottanut Danin ja muiden suhteen tulosta, mutta vanhat olivat tarkkailleet Euroopan tapahtumia.
Siellä oli tapahtumassa odottamaton käänne. Jostain syystä Kaplan, kuningas, oli hylännyt Moskovassa sijaitsevan holvin ja palannut siperiaan, he olivat odottaneet Kaplanin yhteydenottoa siitä asti kun olivat huomanneet miehen kiinnostuksen Moskovaa kohtaan. He eivät kiertoradalta pystyneet seuraamaan koko aikaa mitä pinnalla tapahtuu, maapallon pyörimisen vuoksi. Se mitä he olivat nähneet kertoivat, että Kaplan olisi saamassa piakkoin seuraa. Mies oli ilmeisesti ärsyttänyt odottamattomia tahoja, komentaja nauroi rahisevasti. Sam huokaisi helpotuksesta, kuulemastaan päätellen kuninkaan joukkojen ja vastarinnan välissä olisi tuhansia viallisia.
He aikoivat odottaa vaikka koko kesän Danin saapumista. Eivät he oikeastaan muutakaan voineet. Wrench oli kehitellyt tietokoneen tietojen pohjalta suodattimen joka tekisi vedestä jossa he kelluivat juomakelpoista. Huolto tasanteelta oli helppo kalastaa. Laivalla tosin ei tainnut olla kuin muutama olento joka vielä kalasta piti. Liha ja melkein kaikki muutkin ruokatarpeet olivat loppuneet jo aikapäiviä sitten. Kaurapuuroa ja kalaa. Siinä kaikki.
Pieni pesukarhu juoksenteli nurkissa. Josien ja Karhun lapsi oli oppinut muuttumaan poikkeuksellisen nopeasti. Lapsi oli erittäin nopea ja Samin mielestä tuhoisa. Jos se ei yltänyt pöydältä tai joltain muulta tasolta saamaan jotain haluamaansa se pystyi liikuttamaan tavarat alas mielensä voimalla. Suloinen pieni tyttö nukkuessaan. Täystuho hereillä ollessaan. Vanhemmilla oli täysi työ valvoa pienokaista ja onneen sekoittui suunnaton määrä unenpuutetta. Asiaa ei auttanut se, että lapsi oli alkanut “hengailla” laivan kahden kissan kanssa. Välillä tuntui kuin he kolmestaan aiheuttivat enemmän ongelmia kuin heidän koko tilanteensa yhteensä. Kissat tuntuivat hyötyvän tulokkaasta suunnattomasti, molemmat olivat lihoneet paljon pesukarhun aloitettua heidän ruokkimisensa. Jos ei huolehtinut kala ateriastaan, se joutui nopeasti parempiin suihin.
*
Dan ja kumppanit saapuivat esikaupunki alueelle. Siellä täällä kulki viallisia, ne tuntuivat suuntaavan samaan suuntaan kuin he. Edward yritti saada kaikkia verhoutumaan loitsuun. Lopulta yhteistyössä he kaikki pystyivät muuttumaan läpinäkyviksi, tai siltä se ainakin ulkopuoliselta vaikutti. Kesti melkein puoli päivää saada näköyhteys Santa Mariaan. Se näkyi korkeana viidakon keskeltä, Edward yritti saada yhteyden siskoonsa. Elisabeth vastasi välittömästi, Edwardin kasvonpiirteitä ei tarvinut nähdä Dan tunsi helpotuksen ja onnen huokuvan miehestä. Tunteet vuotivat Edwardista, se oli sekoitus molemmista sisaruksista. Mae tuki mies ystäväänsä hartiasta. He pääsivät korkeampaan maastoon ja saivat näköyhteyden laivan kannelle. Viisi minuuttia ja ystävät syleilivät toisiaan, jälleen näkemisestä onnellisena. Velho oli luonut samanlaisen portaalin kuin se millä he aikaisemmin olivat kiireellä laivasta lähteneet. Mae antoi kaksosille ohjeita, tuntui kuin he olisivat tehneet sanattoman sopimuksen tiiviistä yhteistyöstä.
Kaksoset saivat ohjeeksi etsiä viallisten joukosta erilaisia, sellaisia jotka tuntuivat olevan johdossa. Kun he olisivat löytäneet mielestään johtavat heidän tulisi kutsua hänet ja eliminoida heidät. Mae alkaisi välittömästi valmistella tarvittavaa loitsua viallisten hallitsemiseksi.
Edward ja Elisabeth supattelivat keskenään, nainen vilkuili Maen suuntaan ja katsoi tätä arvioiden näkemäänsä. Maessa ja Edwardissa oli molemmissa paljon enemmän kuin ulkokuori antoi ymmärtää, jos olisi tuominut nämä kakut kuorrutuksen perusteella, olisi varmasti alkanut etsiä lepositeitä hulluille, etteivät vaan vahingoittaisi itseään. Tai ainakin jos huono muotitaju olisi rikos, heidät olisi tuomittu ankarimman mukaan ja vielä pieni lisärangaistus päälle.
Mae sanoi tarvitsevansa jotain uhrattavaa loitsuun ja silmäili kannella vilistävää kolmikkoa arvioiden näkemäänsä. Karhu ojentui täyteen mittaansa ja oli lähellä ettei mies olisi muuttunut pedoksi. Mies oli hyvin suojelevainen perhettään kohtaan. Mike sai miehen rauhoittumaan Minervan avustuksella, vakuuttaen ettei kukaan aikonut vahingoittaa ketään.
Mae kyllä tiesi muodonmuuttajista, hän halusi vain koetella omalla tyylillään miestä. Heistä tulisi vielä ystäviä, Mae ajatteli. Totta oli kuitenkin se, että hän tarvitsi jotain uhrattavaa kuolleille jotta saisi vialliset hallintaansa. Edward oli hakenut laukkunsa ja kaivoi keskittyneen oloisena sitä. Elävä, pulska kana nousi laukusta. Kanan äänen kuulii koko miehistö kun Edward puristi sitä kaulasta ojentaessa sen Maelle. Mae kääntyi ja kaivoi veitsensä, se saisi verta juotavakseen.
Mae sai valmistettua mukanaan kantamasta pienestä nukesta verisen kohteen johon piti ohjata kuolleen mutantin henki. Hänen pitäisi olla läsnä kun tietoinen mieli erkani ruumiista.
Kesti kaksi päivää kun kaksoset olivat saaneet näkyyviinsä valtavan, androgyynisen hahmon, se oli niin lihava ettei erottanut oliko se mies vai nainen. Karvat siltä olivat pudonneet jo aika päivää sitten. Ryhmä oli jo asettunut taloksi ja istui parhaillaan komentosillalla keskustellen tehtävästään, kun kaksoset kutsuivat Maeta. Nainen keräsi tavaransa, pienen nuken ja lautasen kokoisen pienen rummun, tamburiinin. Hän astui komentosiltaa kiertävälle ulokkeelle ja katsoi kaksosten välittämään suuntaan. Ben ja Jerry olivat korkeammalla, mutta Mae sai silti näköyhteyden viallisten johtajaan. Hän aloitti laulamaan kutsuen henkiä, ääni sai niskavillat nousemaan pystyyn ja Dan oli näkevinään taas tutun hahmon silmäkulmastaan, tällä kertaa tyttö kuitenkin pysyi poissa.
Laukauksen ääni jätti alleen hetkeksi laulun ja rummun säestyksen. Maen silmät olivat muljahtaneet ympäri ja valkuaiset paistoivat hänen katseessaan. Henki oli siirtynyt häneen ja oli vihainen, se halusi tietää mitä tulijat halusivat. Se oli puolustanut valta aluettaan jo vuosisatojen ajan tunkeilijoilta, eikä olisi antanut heidänkään astua alueelleen koskemaan mihinkään. Henki oli eläessään järjestellyt kaiken pakon omaisesti omille paikoilleen ja kaupungissa ei ollut mitään mikä ei olisi ollut juuri oikealla paikalla. Järjestyksen muuttaminen oli tiukasti kielletty ja rikkomuksesta joutui vastaamaan hengellään. Mae sai siirrettyä hengen itsestään nukkeen ja se pullistui muodottomaksi kuin muistuttaen hengen ruumista. Dan ajatteli mutantin kärsineen OCD:stä, pakko-oire häiriöstä. Miltähän mutantilta mahtoi tuntua kun tuhannet vialliset noudattivat prikulleen sen antamia ohjeita. Pystyikö hahmo saavuttamaan nirvanan sairaudessaan.
Mae mumisi nukelle ja rannalla alkoi tapahtua, vialliset muodostivat käytävän. Tyhjän alueen heidän keskelleen ja antoivat pääsyn maahan. Niitä oli silmänkantamattomiin mutteivat tehneet mitään muuta kuin seisoivat paikallaan. Kuin paraatiin järjestäytyneet sotilaat. Dan ja muut alkoivat valmistautua rantautumiseen. Laivan moottorit käynnistettiin ja laiva rantautui tömähten, jääden kölistään kiinni rantapenkkaan. Sam kirosi ääneen. Alus oli kuitenkin niin lähellä rantaa, että maihinnoususilta yletti hyvin maalle.
Wrench lähti maihinnousu ryhmän mukaan. Mae johti ryhmää, naisen silmät olivat palanneet normaaleiksi ja nainen puristi tiukasti nukkea .Pitäen nukesta yhtä tiukasti kiinni kuin nukke piti kiinni viallisista. He suuntasivat vanhojen ohjeiden mukaisesti kohti capitol kukkulaa. Ryhmä oli tarkalleen sisäänkäynnin kohdalla ja etsivät jotain millä saisivat mekanismin esiin. Edward istuutui ja sulki silmänsä. Näytti aivan siltä kuin mies olisi meditoinut. Nurmeen joka ilmeisesti oli keinotekoinen avautui hitaasti aukko, kun oven puoliskot kääntyivät sivuun paljastaen maan alle johtavat portaat. Wrench otti yhteyttä vanhoihin saadakseen lisäohjeita. He lähettivät joukon tunnussanoja, joilla saisi pääsyn portaiden juurella odottavaan holviin.
Pitkän maan alle laskeutumisen jälkeen he pääsivät valtaville oville, joista olisi mahtunut sisään vaikka kahdella kuorma-autolla rinnakkain. Heidän lähestyessä pöytää joka seisoi keskellä luolan lattiaa, sen näppäimiin syttyi valot. Wrench asetti tietokoneen pöydälle ja paineli sen näppäimiä. Luolaan syttyi kirkkaat valot ja ovet alkoivat, järisyttäen koko luolan perustuksia, avautua sisäänpäin. Ne olivat lähes kolme metriä paksut ja painoivat varmasti valtavasti. He pääsivät teräksiseen aulaan jossa vastaan käveli huoltorobotti. Pieni vain metrin korkea valkoinen hahmo, puhui mekaanisella äänellä toivottaen tulijat tervetulleiksi. Se pyysi protokollaa. Wrench naputteli tietokonetta ja sanoi hetken päästä “Exodus”. Robotti kääntyi ympäri ja käveli hieman nykien kohti telakka-asemaa. Valot kirkastuivat entisestään ja aulan molemmin puolin avautui pienemmät pyöreät teräsovet. Toinen oli suuri halli johon oli varastoitu silmänkantamattomiin varusteita, toisen oven takana oli suuri tavarahissi. He olivat saaneet vanhoilta ohjeet laskeutua hissillä syvemmälle maan sisään ja ottaa haltuun suuri palloa muistuttava esine joka oli kiinnitetty kärryihin. EMP pommi. Sitä käyttämällä he tasoittaisivat tilannetta Kaplanin kanssa.
Ongelma oli vain saada laite riittävän lähelle, että siitä olisi mitään hyötyä. Sen säde oli vain viisisataa kilometriä. Sen lauettua mikään sähkölaite ei enää toimisi. Alakerrassa oli myös huone jossa oli suuri näyttötaulu johon oli vihreällä piirtynyt maapallon strateginen kartta. Komentopöytiä oli järjestetty huoneeseen viiteen kehään joista uloin oli aina puoli metriä korkeammalla kuin edellinen kehä. Huoneessa oli kahdet portaat jotka jakoivat tilan kolmeen puoli kehään. Toisten portaiden päähän he olivat saapuneet ja toisesta pääsi miehistön tiloihin jotka olivat autioina.
Huoneessa oli edelleen sähköt ja he olisivat pystyneet käyttämään jopa ydinaseita sieltä. He aikoivat jättää osan miehistöstään tänne. Sam sanoi jäävänsä ja perustavan tukikohdan tänne. Hänellä ja Foxilla saattoi olla perheen lisäystä tuloillaan ja he jäisivät perheineen johtamaan uudelle mantereelle aikoivat tehdä tänne kodin.
He olivat onnistuneet tehtävänsä ensimmäisessä osassa ja Dan sai Roselta ison suudelman ja halauksen. Kaikki olivat pakahtua onnesta ja iloisista uutisista.
Yläkerran hallissa oli varastoituna kaikkea mitä ihminen tarvitsi elääkseen. Pilaantumatonta ruokaa, viljelyyn tarvittavaa välineistöä, aseita, kulkuneuvoja, polttoainetta, aivan kaikkea.
Suuri hissi johti maanpinnalle. He lastasivat pommin kuorma-auton kyytiin ja siirtäisivät sillä laitteen laivalle. Polttoaineautoista he tankkaisivat laivan ja täydentäisivät ruokavaransa ja päivittäisivät aseensa. Autolla ajo kohti laivaa oli kuin olisi kulkenut itsenäisyyspäivän paraatissa. Katsojat seisoivat virheettömissä riveissä kuin lippusiimalla erotettuina, kulkueesta joka nyt kulki viidakoituneessa kaupungissa.
Meno oli röykkyistä ja Dan ajatteli lastia, Wrench sanoi ettei pommi voinut räjähtää vahingossa vaan se vaatisi sytyttimen aktivointia. Se ei silti hirveästi rauhoittanut Danin mieltä olihan pommi sentään yli kuusisataa vuotias. Kun laiva oli saatu lastattua, sen syväys oli muuttunut entistä isommaksi ja alkoi hieman kallistua painonsa takia. Edward pohti ongelmaa ja yritti liikuttaa laivaa voimallaan. Se ei aiheuttanut kuin hikipisaroita velhon kasvoille.
Mae naureskeli velhon ponnistukselle, “Ajattelin lastata laivan hallit armeijalla. Mietinkin mitä tehdä ylimääräisillä, mutta he saavat työntää laivan irti matalikolta.” Karhu ei pitänyt ajatuksesta, merimatkasta näin hilpeän sakin kanssa, mutta keskusteltuaan muiden kanssa, hän hyväksyi ajatuksen että oli parempi pitää armeija kuin olla pitämättä. Dan pohti oliko historian suurmiehet olleet samanlaisen kysymyksen äärellä johtaessaan armeijoitaan.
Kissat pohtivat jäävänsä pitämään huolta uudesta tukikohdasta he eivät pitäneet myrskyistä vaikka kalaa olikin saatavilla joka päivä. Dan ei ollut nähnyt ensimmäistäkään tuholaista holvissa, ei tosin pölyäkään. Paikka oli ollut samassa kunnossa kuin se olisi hylätty vasta edellisenä päivänä.
Laivan miehistö haali varastot täyteen ruokaa, Wrench peuhasi aluksen kaasuturbiinien kanssa, holvista oli löytynyt niissä käytettävää kaasua ja aluksen kaikki moottorit saataisiin tuotapikaa kuntoon. He olivat löytäneet jopa pienen helikopterin. Tietokoneelta löytyi koneen käyttöohjeet, Wrench aikoi opetella käyttämään sitä ja se tuotiin aluksen kannelle. Bell OH-58 Kiowa. Tiedustelu helikopteri, kaksipaikkainen ja ilman aseistusta.
Jäähyväiset olivat tunteikkaat Rose suri Samin ja Foxin menetystä, he sopivat vielä näkevänsä. Varmasti. Dan ei ollut siitä lainkaan varma, heidän tehtävänsä oli oikeastaan vasta alkamassa nyt kun he olivat saaneet pommin haltuunsa. Vielä olisi kohdattava kuningas, varmaa oli ettei kaikki selviäisi kohtaamisesta hengissä. Dan aikoi kuitenkin tehdä kaikkensa ettei Roselle kävisi mitään.
Vialliset työnsivät laivan keskelle jokea, kannella ja kannen alla seisoi tuhansien päiden armeija, valmiina jokaiseen Maen mielen oikkuun. He olivat yhteydessä vanhoihin, näytti siltä että Kaplan olisi ohjaamassa armeijansa itään kohti Kiinaa. Komentaja Kernell oli varma, että mies havitteli Japanin holvia ja sen ydinaseita ja varastoja. He suuntasivat siis etelään ja kohti tyyntä valtamerta. Ainoa ongelma oli ettei varmuutta Panaman kanavan toimivuudesta ollut. Jos he eivät pääsisi sitä kautta heidän matkansa pitenisi useilla viikoilla.

















37.luku

Jerome katseli uutta kaupunkia viimeiset kuukaudet sitä oli rakennettu yötä päivää, tieteenkillan harmaa kaapuiset jäsenet olivat hylänneet kaapunsa ja olivat sulautuneet täysin muiden joukkoon. Kukaan ei ollut käytännössä enää toista edellä tiedossa, uutta teknologiaa oli tullut yksi toisensa perään. Sen omaksuminen ja käytännön sovellukset olivat heille kuin huumetta. Sitä piti saada kokoajan lisää. Tukikohdan maanpäällistä osuutta kiersi paksu muuri jonka päällä pystyi kulkemaan. Lapsia juoksenteli kaduilla ja pelasivat pallolla, siinä oli oudot säännöt, ei saanut koskettaa lainkaan käsillä vaan palloa piti kuljettaa potkimalla. Pisteen sai jos pystyi ujuttamaan pallon kahden tolpan välistä. Kaikenlaista sitä, Jerome ajatteli hymyillen.
Uusin saavutus oli korkea masto. Kaikesta päätellen se ei ollut mikään mylly tai mikään muukaan käytännön rakennelma. Sillä pystyi kuulemma välittämään lyhyitä aaltoja. Miehille jaettiin vastaanottimia ja tiedustelijoiden ei enää tarvinnut palata reissuiltaan vaan he pystyivät välittämään näkemäänsä reaali aikaisesti. Hyödyllinen masto kaiken kaikkiaan.
Ajoneuvot kulkivat suurista porteista edestakaisin. Tiedustelijoita oli lähetetty vuoristoon ja kohti itää, pohjoisessa ei ollut enää kuninkaan joukkoja ainakaan järjestäytyneitä. Kaikesta päätellen kuningas piilotteli kaukana, eikä hänen hyökkäyksestään ollut tietoakaan. Rataverkostoa oli miinoitettu kauttaaltaan jos kuningas päättäisi käyttää sitä. Tuntui kuin hengittäminenkin olisi ollut kokoajan helpompaa. Jerome pelkäsi että se olisi vain tyyntä myrskyn edellä.
Samista ei ollut herunut mitään tietoa, Jerome toivoi että he saisivat pian yhteyden vanhoihin ja sitä kautta poikaansa joka seikkaili merellä. Miehen oli jotenkin pakko hymyillä, hän ajatteli poikaansa joka tuntui virnuilevan kokoajan, oliko Sam sittenkin perinyt sen isältään. Rauhan hetket saivat Jeromen jotenkin aina nostalgiseksi, sitä seurasi menetyksestä johtuva suru.
Dora etsiytyi yhä useammin hänen seuraansa ja Jerome ajatteli olisiko siinä uusi alku vielä hänellekin. Hän halusi jakaa vanhenemisen jonkun kanssa, mutta mietti olisiko aloitteen tekeminen vielä liian aikaista. Olihan nainen vasta menettänyt pitkä aikaisen puolisonsa jonka kanssa oli kasvattanut adoptio lapsensa.
Vastarinta hyötyi vanhoista kuninkaan sotilaista jotka opettivat kuinka he sotivat. Heidän taktiikkansa ei ollut paljoa muuttunut Jeromen ajoista ja tuntui että taktisesti he olisivat edellä. Ei ollut järkeä kulkea rivistöissä ja antautua alttiiksi vihollisen tulitukselle kuten kuninkaan joukot olivat edelleen tehneet, kuin uhrautuen ainoastaan aatteen puolesta ja luottaneet ylivoimaansa. He kuitenkin opettivat paljon asioita kuinka järjestäytyä nopeasti, kuinka järjestää huolto ja huolehtia muuten itsestään vaikeissa olosuhteissa. Kurinalaista porukkaa kaikenkaikkiaan.
Jerome katsoi kuinka nuoripari kulki nauraen pitkin katua. Nainen hyppi kesämekossaan jonka helmat nousivat liikkeistä korkealle, hoputtaen nuorta pystytukkaista muodonmuuttuja miestä perässään. He olivat menossa ulos porteista, nauttimaan kesäpäivästä. Yöpakkaset tulisivat vielä varmasti ja vaatteet vaihtuisivat paksumpiin. Nuorten täytyy antaa nauttia elämästään, hyvä etteivät he murehtineet. Paljon oli vielä tehtävää ennenkuin Jerome tuntisi tehneensä tarpeeksi, tämä oli kuitenkin pitkän työn tulos ja hyvä alku.
*
Kaplan katsoi ulos ikkunasta hän matkasi miehistönkuljetusvaunussaan, pitkin tuliterää tietä kohti itää. Hän toivoi näkevänsä kiinanmuurin, se oli näkynyt jopa avaruuteen asti ja mies mietti miten niin alkukantaiset olennot olivat saaneet aikaan mitään niin suurta. He saapuisivat aivan pian alueelle missä sen pitäisi sijaita. Robotti armeija matkasi hänen ympärillään muodostaen vartion, kuninkaan vartion, maapallon päämiehen vartion. Maageilla oli täysi työ valvoa suuria petoja, joita he olivat keränneet pitkin matkaansa. Kaplanin iskujoukko, armeija joka muuttaisi koko maapallon historian. Japani ei ikinä toipuisi hänen iskustaan.
*
Bunkkeriiin oli jäänyt oikeastaan vain lapsia ja heitä valvomaan valkoisia sisaria. Vanhat kohtelivat heitä alempi arvoisina ja joutuivat tekemään vastenmielisiäkin asioita heidän toiveistaan.
Punaiset valot vilkkuivat kertoen, että jokin oli vialla. Tunneleista kuului raahustavaa ääntä. Se tuli koko ajan lähemmäksi. Vanhat lukittautuivat ainoaan tilaan minkä sai kunnolla lukituksi, valvomoon, jättäen lapset ja kaikki muut ulkopuolelle. Viallisten vyöry pitkin tunnelia oli kuin vesimassat olisivat tulvineet sisään. Ne veivät mukanaan jokaisen joka eteen sattui. Bunkkerin valvomon erotti panssarilasi muista tiloista, vanhat olivat nähneet kuinka yksi toisensa jälkeen joutuivat uhrautumaan heidän edestään.
Suurempi kalpea hahmo katseli pääkallellaan omaa heijastuvaa kuvaansa lasista. Se aisti saaliin sen toisella puolella. Se raaputti pitkillä kynsillään lasia. Tilaan oli toinenkin reitti, suuri teräksinen ovi jota ei saanut auki. Sen vierelle saapui ihastuttava hahmo, paiseiden peittämä nainen. Se johti isompaa joukkoa kuin kalpealla hahmolla oli käytettävissä. Ne olivat sopineet jakavansa saaliin tasan. Ne olivat saman saaliin perässä, ne sopivat eroavansa kun saalis olisi saatu kiinni. Nainen piteli käsissään muoviräjähdettä joka oli jäänyt räjähtämättä tunnelissa mitä pitkin olivat pääseet pakenemaan sinne vyöryvää vesimassaa.
Se vaatisi tulta nainen tiesi, kipinää. Nainen napsautti räjähteen kiinni ikkunan karmiin ja vialliset peräytyivät. Kalpea hahmo kallisteli päätään puolelta toiselle ja katseli peilikuvaansa perääntymässä kauemmaksi, se osoitti sormellaan lasin toisella puolella odottavalle ruualle samalla kun nuoli huuliaan.
*
Vanhat joita oli kolme jäljellä katselivat näytelmää panssarilasin toisella puolella. Heidän epäonniset koekaniinsa olivat tulleet vaatimaan heitä tilille. Kalpea hahmo jonka nälkäisissä silmissä paloi raivo, katseli heitä vaikka lasin läpi sisään valvomoon ei pystynyt näkemään. Pelottavampi oli kuitenkin nainen joka oli paiseiden peittämä. Se piteli käsissään heidän oma kehittämäänsä räjähdettä ja iski sen ikkunan nurkaan. He tiesivät mitä tulisi tapahtumaan ja yksi heistä istuutui rauhassa tuolille ja katseli kattoa hyräillen vanhaa laulua, joka rauhoitti tämän mieltä. Kaksi muuta ei hyväksyneet kohtaloaan ja yrittivät keksiä jotain, mitä tahansa jotta välttäisivät syömiseksi tulemisen kohtalon. He huokasivat helpotuksesta tajutessaan ettei vialliset välttämättä tienneet miten saada räjähde toimimaan.
Lasin toiselle puolelle käveli viallinen molemmissa käsissään kranaatti mikä viritettiin lyömällä jotakin vasten lujasti. Niissä ei ollut sokkia vaan ne oli suunniteltu toimimaan tehokkaasti taistelun keskellä. Olivathan ne heidän uudelleen kehittämiä. Viallinen alkoi takomaan niitä lujasti lasia vasten.
Räjähdyksen paine aalto heitti toisen vanhoista seinään, toinen leikkautui kahtia. Jäljelle jäänyt hyräili yhä kovemmin kun ei kuullut enää omaa ääntään.
Hävityksen keskeltä astui kalpea hahmo huoneeseen. Se käveli jäljelle jääneen vanhan eteen ja katseli tätä arvioiden näkemäänsä. Se painoi kasvonsa saaliinsa lähelle ja nuolaisi tätä poskesta. Hyräily katkesi hetkeksi alkaen uudestaan hieman nopeampana, saalis ei suostunut katsomaan silmiin. Kalpea hahmo otti lempeästi saalistaan kiinni leuasta ja pakotti tämän kohtaamaan sen katseen. Sen leuoista valui kuolaa kun se murisi saalilleen ja iski hampaansa keskelle saaliin kasvoja. Hyräily katkesi tukahtuneeseen tuskan huutoon, sen syödessä. Nälkä, ei kuitenkaan hellittänyt vielä tästä. Saalis jonka perässä se oli ei ollut täällä.








38.luku
Pieni aasialaista syntyperää oleva lapsi leikki rannalla, heitellen sileitä kiviä mereen. Poika koitti saada mahdollisimman monta kertaa kiven hyppäämään pinnalla, ennen kuin se katoaisi meren syleilyyn. Suuri valtameri alus ilmestyi horisonttiin. Lapsi kaatui takamukselleen säikähtäneenä näkyä ja lähti juosten etsimään vanhempiaan.
*
Dan katseli komentosillalta kohti saarta joka oli suoraan edessä. Sen rannat olivat viidakoituneet ja kaukaisuudessa näkyi suuri vuori jonka huippu oli valkoinen, lumen peittämä. Karhu oli astunut Samin saappaisiin ja johti laivaa, Markin avustuksella. He oilvat päässeet purjehtimaan suoraan paikasta missä oli ennen ollut amerikan mantereet yhdistävä kaistale. Kanavaa ei enää ollut eikä sitä tarvittu, ilmeisesti U.S.A oli pelännyt jonkun hyökkäävän alueelle sitä kautta ja se oli pyyhkäisty osaksi merta.
Edward ja Mae olivat tehneet suhteestaan jotakuinkin virallisen ja olivat erottamattomat kuten muutkin parit. Dan jotenkin kaipasi Samin virkistävää ja mutkatonta seuraa. Josie heilutteli sylissään nukkuvaa pienokaista ja katseli esi-isiensä saarta. Wrench oli ollut tietokoneella yhteydessä vanhoihin jotka ilmoittivat holvin sijainniksi kaupungin nimeltä Fujinomiyan. Sinne olisi kohtalaisen helppo suunnistaa, riitti että otti suunnakseen saaren korkeimman vuoren. Holvi olisi noin viidentoista kilometrin matkan päässä rannikolta.
Rantautuminen sujui kohtalaisen helposti. Satamassa oli valtavasti roinaa, mutta heidän aluksensa runko kesti hyvin ajaa romun läpi. Välillä miehistö epäili päätöstä kun teräs raapi vasten Santa Marian runkoa. Ääni joka siitä lähti sai sydämen hyppäämään kurkkuun. Kaikki olivat kuitenkin helpottuneita kun maihinlasku silta saatiin kiinnitettyä. Sotilaita juoksi satamaan jossa ei ollut ainoatakaan rakennusta pystyssä. Muutama vanha valo- tai sähkö-tolppa nousi aluskasvillisuuden seasta muistuttamassa menneisyydestä. Rannan tuntumassa kasvoi korkeita puita, joidenkin latvat korkeampina kuin muiden. Tarkka-ampujat kiipesivät tälläisiin paikkoihin, Ben ja Jerry eivät tehneet poikkeusta. Laivaan jäi ainoastaan välttämätön miehistö joka nosti sillan muiden poistuttua. Mae ohjasi viallisten armeijan riveihin ja ne jäivät odottamaan valtiattarensa käskyjä.
Vanhat olivat tienneet Kaplanin suunnistavan Japanin suuntaan, viimeisin havainto oli pohjois-koreasta. Alue oli lähes kokonaan merenpinnan alapuolella. Jostain syystä viimeisimmän sodan alettua, lähes jokainen ydinasevaltio oli ottanut tähtäimeen vanhan kunnon pohjois-korean. Vanhat olivat käyttäneet maata yhtenä syntipukeista kun pommeja alkoi satamaan.
*
Tämäkin vielä nainen ajatteli. Länsirannikolta oli noussut merestä robotteja, satoja miehitettyjä koneita jotka olivat ampuneet jokaista lähestyjää. Heillä ei ollut keinoja pysäyttää tunkeilijoita niiden panssarin takia, nuolen kärjet olivat kimpoilleet aiheuttamatta naarmuakaan niiden pintaan. Ne olivat liikkuneet viiden koneen muodostelmissa. Veneet joilla oli tullut ihmisiä ja outoja isoja petoeläimiä, olivat ajaneet suoraan rantaan. Ne näyttivät aivan menneisyyden koneilta joita autoiksi kutsuttiin.
Nämä tunkeilijat olivat jotenkin erilaisia, heillä ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään. Hyökkääjiä nämäkin olivat päätellen suuresta määrästä sotilaita. Riviin järjestäytyneet miehet näyttivät aivan entisajan ihmisiltä. He olivat hävittäneet viimeisetkin saarelta jo sukupolvia sitten. Lasta kantava nainen muistutti heidän kansaansa. Naisella oli selässään jotain heidän perinne miekkaansa muistuttavaa. Nainen, perijätär aikoi saada selvitettyä tulijoiden aikeet. Hän määräsi miehensä kidnappaamaan naisen ja tuotavan tämän puhutettavaksi. Naista ei saisi vahingoittaa.
Miehet olivat eliitti sotilaita, vuosisatojen perinteiden kouluttamia, mustiin ihon myötäisiin pukuihinsa pukeutuneita joiden kasvoista ei näkynyt kuin silmät. Heillä oli käytössään miekat ja heittoveitsiä, viisiteräisiä tähden muotoon pakotettuja teräs esineitä. Miehet eivät erehtyisi milliäkään maalistaan jos tulisi tarve niitä käyttää. He aikoivat odottaa yötä ennen kuin toimisivat. Perijätär poistui paikalta ja lähti ratsullaan kohti Tokiota. Kaupungin keskellä sijaitsevaa korkeaa rakennusta josta, valittu, keisarinna heitä johti.
*
Edward, Dan, Mike ja Karhu piirsivät kepillä maahan suunnitelmaa kuinka edetä. Heitä vastassa saattoi olla mitä vaan ja he harkitsivat viallisten lähettämistä kulkemaan edellä. Elisabeth puuttui keskusteluun ja oli eri mieltä. Viallisten lähettäminen ei olisi kovin diplomaattinen teko jos vastaan tulisi asutusta. Olisi parempi edetä pienissä ryhmissä ja jättää vialliset kulkemaan perässä. Turvaamassa heidän selustansa siten, että heillä olisi mahdollisuus perääntyä jos joutuisivat vaaraan. Matka ei ollut pitkä, mutta korkeammalta näytti kuulemma siltä, että koko matka olisi viidakkoa jossa kulkeminen tulisi olemaan vaikeaa.
Heillä oli edelleen muutama ratsu jotka olivat joutuneet sivuosaan ja nauttisivat varmasti pienestä jaloittelusta. Joka tapauksessa he yöpyisivät rannalla käyttäen telttoja, joita olivat haalineet holvista ja lähtisivät heti aamusta kulkemaan kohti vuorta ja sen lähistöllä sijaitsevaa holvia. Heidän tulisi saada tietää miten pystyisivät hyödyntämään maastoa kuningasta vastaan.
*
Kaplan katsoi kuinka ympärillä puut antoivat tietä teknologialle. Hänen mekaaniset sotilaansa kaatoivat väsymättä runkoja ja raivasivat tietä sadoille miehistön kuljetus vaunuille. Edellä kulki loput pedoista hän joutui hylkäämään mantereelle osan pedoista mitä ei saanut kulkemaan vaunujen sisällä ja katoilla meren yli. Pedot alkoivat tulla sitä hermostuneemmiksi mitä lähemmäksi he määränpäätään lähestyivät. Horisontissa oli jo nähtävissä vuoren huippu, sen etelä puolella sijaitsisi holvi. Kaplan oli alkanut hermostua koska ei ollut saanut enää yhteyttä bunkkeriinsa, hänen yhteys avaruudessa kelluvaan alukseen kulki bunkkerin kautta ja hän ei ilman bunkkerinsa linkkiä saisi komentajaa langan päähän, kuten hänellä oli tapana sanoa. Vaikka lankoja ei ollutkaan.
Hänen olisi keksittävä keino murtautua holviin ilman tunnuksia. Hänellä olisi aikaa ja hän vaikka polttaisi tiensä läpi paksujen teräsovien jos olisi pakko. Saaren asukkaat olivat kuin keskiajalta ne yrittivät heti hyökätä nähdessään hänen sotilaansa, turhaan, kivillä ja kepeillä häntä ei pysäytettäisi. Mies tiesi alueen valitusta, jolla oli jonkinlainen käsitys siitä mikä tai kuka hän oli. Hän saisi kansan orjuutettua valtaansa valitun kautta jos halusi. Nyt tärkeämpää oli kuitenkin saada käsiinsä holvissa sijaitsevat ohjukset ja muu materiaali. Saarella hänen tietojensa mukaan ei ollut kuin ihmisiä ja niistä kehittyneitä elämänmuotoja. Vialliset olivat hävitetty, hän alkoikin saada niistä tarpeekseen.
*
Nainen oli herännyt outoon ääneen ja liikkeeseen vain hetkeksi, jotkut olivat painaneet eetteriin kostutetun liinan tämän kasvoille. Mies nukkui silmälappu toisen silmänsä peittona ja piti sylissään vauvaa. Ilmeisesti mies oli lopen uupunut, eivätkä he joutuneet käsittelemään tätä. Kankaaseen leikatun reiän kautta miehet katosivat takaisin yön pimeyteen. He kulkivat jokaista varjoa hyödyntäen eikä heidän kevyt taakkansa hidastanut matkantekoa lainkaan. Miehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle´ja yksi heistä katsoi naisen miekkaa ja vihelsi aivan hiljaa. Heidän lastinsa oli entistäkin kallisarvoisempi, he eivät aikoneet antaa minkään satuttaa naista. He taistelisivat tämän puolesta kuolemaansa saakka. Miehet kiihdyttivät juoksuun ja suuntasivat kohti keisarinnan palatsia johon heidät oli pyydetty toimittamaan nainen.
*
Karhu heräsi raivoissaan. Josie oli kadonnut yöllä hänen viereltään eikä hän ollut herännyt edes kankaan rikki leikkautumisen ääneen. Saati puolisonsa katoamiseen. Karhu repi rikki telttansa runko kepit ja huusi tuskaansa. Rose hyssytteli pientä vauvaa sylissään, joka selvästi aisti isänsä mielentilan ja oli aivan yhtä hermona. Mike oli saanut hajujäljen tunkeilijoista. Ne olivat tulleet viidakosta kaksi tai kolme miestä. Jäljet olivat todella huonot ne vaikuttivat aivan kuin olisivat olleet kuukausia vanhoja. Niistä oli todella vaikeaa saada selvää ilman tarkkaa hajuaistia. Mike lähtisi johtamaan etsintä partiota. Karhu vaati päästä mukaan, mutta muut eivät laskeneet. He eivät pystyisi hillitsemään miestä jos hän joutuisi tunteidensa valtaan. Se olisi viimeinen asia mitä he kaipaisivat jos joutuisivat neuvottelemaan Josien hengestä.
Karhu jäisi hoitamaan lastaan ja Elisabeth auttaisi tätä siinä. Mae saisi päättää Wrenchin kanssa mitä viallisilla tulisi tehdä. Wrench oli kiinnittänyt aiemmin EMP pommin helikopteriin se olisi nyt helppo siirtää ja laukaista tarvittaessa.
Heidän ryhmälleen oli juuri sopivasti hevosia. Edward, Dan, Rose, Mike ja kaksoset. Mike ja kaksoset eivät hevosia kuitenkaan huolineet. Mike matkusti eläin hahmossa ja Ben ja Jerry jaksoivat juosta siinä missä hevosetkin. He lähtivät kulkemaan pitkin viidakkoa, pian metsä avautui ja esiin tuli polku joka leveni mitä pidemmälle he sitä pitkin etenivät. He olivat matkanneet parikymmentä kilometriä kun polun molemmilla puolilla alkoi esiintymään kivestä taidokkaasti veistettyjä leijonan päitä ja lohikäärmeitä. Ne tuijottelivat syyttävästi seuruetta ja saivat aikaan tunteen, että heitä tarkkailtiin. Edward ei aistinut kenenkään läsnä oloa, Mike kuitenkin sai hajun useammasta ihmisestä. Se murisi ja perääntyi kohti muuta ryhmää, oranssi turkki selkärangan kohdalta pystyssä.
Polulla heidän edessään seisoi hahmo joka piteli käsiään piilossa leveissä hihoissaan. Hän oli pukeutunut oranssiin kaapuun joka peitti miehen kauttaaltaan vain pää jäi näkyviin. Mies oli kalju, aurinko heijastui päänahasta. Mies ei sanonut sanaakaan seisoi keskellä tietä kuin olisi omistanut sen. Ehkä mies omistikin, Dan ei tiennyt, mutta aikoi ottaa asiasta selvää. Dan ratsasti lähemmäs miestä, ohi murisevan Miken, ja laskeutui alas ratsailta. Rose oli kaivanut esiin nuolen ja asetti sen jousen jänteelle. Edward vain siristeli silmiään ja käänsi otsanauhansa lipan otsalleen. Velhon kasvot näyttivät vihreältä lipan läpi kuultavassa valossa.
Dan nosti kätensä ylös ja lähestyi varovasti hieman kylki edellä miestä, jättäen itselleen tilaa vetää miekka esiin. Dan yritti tervehtiä miestä, mutta se oli sama kuin olisi puhunut patsaalle. Edes miehen katse ei kääntynyt vaan mies tuijotti Danin ohi kaukaisuuteen.
Dan katsoi muuta ryhmää, hän ei tiennyt miten toimia. Heti kun Danin huomio oli kääntynyt, oranssiin pukeutunut hahmo nosti kätensä ylös ja painoi kasvonsa alas. Tuntui kuin aika olisi hidastunut, pöly ja lehdet seurueen ympärillä alkoivat kohota ilmaan. Hevoset yrittivät nousta takajaloilleen. Kaapumies mumisi jotain mantraa. Kuin veitsellä olisi leikattu lehdet ja irtohiekka putosivat maahan, mies ulvahti hämmästystään. Kaapu oli valahtanut pään yli ja mies keikkui ylösalaisin. Mies ei käyttänyt alusvaatteita.
Patsaiden takaa astui esiin miehiä pukeutuneina kasvot peittäviin, mustiin asuihin. Heillä oli jotain käsissään, auringon säteet välkehtivät esineistä kertoen, että ne olivat todennäköisesti jotain terävääja vahingoittamiseen tarkoitettua. Nainen astui kimonossaan polulle, hänenkin kädet olivat piilossa leveiden hihojen sisällä. Hänen hiuksensa olivat nutturalla, syömäpuikon näköiset tikut pitelivät kampausta. Nainen oli erittäin kaunis, Dan muisti miten geishat olivat pukeutuneet ja nainen oli varmasti yksi heistä.
”Laskekaa munkki alas!” Nainen sanoi vaativasti. Tämä nuori nainen oli selvästi tottunut käskemään, eikä odottanut vastaväitteitä. Edward laski munkista irti ja mies keikautti itsensä uskomattoman sulokkaasti jaloilleen. Jos joku heidän ryhmästään olisi pudotettu metrin korkeudelta maahan ollessaan ylösalaisin, niskojen taittuminen olisi ollut todennäköisin seuraus. ”Minkä takia olette tunkeutuneet maahamme?”
”Haluamme Josien takaisin, seurassamme olleen naisen.” Edward sanoi. Mike istui nyt Edwardin hevosen vierellä tuijottaen oransseilla leiskuvilla silmillään muita.
”Ette vastanneet kysymykseeni, minkä takia olette tulleet saarellemme?” Nainen toisti kysymyksensä.
”Holvi. Saarella on holvi jota ei saa antaa vihollisemme. Se olisi kaikkien loppu.” Dan sanoi. Dan oli vaikuttunut Washingtonin holvin aseistuksesta ja materiaalien kattavuudesta. Jos kuningas saisi käsiinsä ydinaseet hän olisi tarpeeksi hullu käyttääkseen niitä. Dan yritti selittää, että he olivat saapuneet pikemminkin puolustamaan ihmistä kuin asettuakseen paikallisia vastaan. Se kuitenkin saattaisi muuttua jos Josielle oli tapahtunut jotain tai naista ei luovutettaisi takaisin heille, Dan lisäsi uhkauksen kertomukseensa. Nainen katsoi hiljaa Dania ja ilmeisesti punnitsi mahdollisuuksiaan.
”Teidän täytyy seurata minua, pyytäkää kaksi miestänne metsästä tulemaan rauhassa, ettei heitä tarvitse vahingoittaa. Varoitan teitä jos uhkaatte kansaamme millään tavalla, ryhdymme toimiin.” Ben ja Jerry liittyivät hieman hämillään muuhun seurueeseen ja lähtivät seuraamaan naista. Kaksoset vaihtoivat ajatuksiaan, he ajattelivat ryhtyvänsä partureiksi jos he eivät parempaan kykenisi kuin jatkuvasti jäämään kiinni vihollisille. Dan kuuli tahtomattaan ajatuksen vaihdoin ja purskahti nauruun. Kaksoset mulkoilivat vihaisesti Dania ja toruivat salakuuntelusta. Dan kohautti olkapäitään heille ja muodosti suullaan sanat, vahinko, anteeksi. Maagien läsnäollessa ei piilottelusta tuntunut olevan suurta hyötyä,
He tulivat ulos viidakosta ja näkymä oli mykistävä. Tokion tornitaloja oli kunnostettu. Kaupungissa oli järjettömän puhdasta, ihmisiä kulki askareissaan. Esikaupunki oli rakennettu ilmeisesti jonkun näköisistä paperista valmistetuista taloista jonka runko oli puuta. Erittäin tulenarkaa rakentamista, Dan ajatteli. Kuningas jos pääsisi täällä riehumaan he olisivat pulassa.
Kauniita kirsikkapuita jotka olivat kukassaan sijaitsi siellä täällä ja loivat kaupunkiin vaaleanpunaisen sävyn. Talojen räystäitä oli koristeltu paperista valmistetuilla neliön muotoon taitelluilla värikkäillä koristeilla jotka liikehtivät saadessaan tuulta alleen. Kaupunki oli kertakaikkiaan kaunis, puhdas ja Japanilaisia perinteitä kunnioittava. Mykistävä näky. He eivät kuitenkaan olleet tulleet katselemaan nähtävyyksiä.
Nainen jota kutsuttiin perijättäreksi ja oli siten ilmeisen korkeassa asemassa kansansa hierarkiassa. Johdatti heitä kohti korkeuksiin kohoavaa teräksestä ja lasista rakennettua pilvenpiirtäjää. Lasit jotka he olivat vaihtaneet torniin eivät olleet yhtä tasokkaita kuin vanhat jotka olivat säilyneet. Auringon valo sai aikaan sävyvaihteluita, talo muistutti aivan tilkkutäkkiä, mutta hyvällä tavalla Dan ajatteli. Heidät ohjattiin talon aulaan hevoset jouduttiin jättämään palvelijalle joka juottaisi ja ruokkisi ne. Aulan hissit olivat korvattu bambusta rakennetuilla koreilla ja ne olivat vinssi käyttöiset. Ranteen paksuinen köysi oli kiinnitetty hissin runkoon ja köysi katosi ylempiin kerroksiin. Hissiin sai astua ainoastaan Dan ja Edward, he saisivat kunnian kohdata keisarinnan. Muiden täytyisi odottaa alhaalla.
Hississä oli hiljaista. Dan puristi rystyset valkoisina hissin reunaa, rako joka säi hissikuilun ja korin väliin ei ollut iso, mutta matkaa pohjakerrokseen oli jo kolmisenkymmentä metriä. Kuolettava pudotus eikä hissi tuntunut järin turvalliselta. Edward kuitenkin rauhoitteli miestä ajatusten voimalla. He saapuivat yläkerrokseen joka oli kolmen normaalin kerroksen korkuinen. Katto ja seinät olivat valmistettu lasista ja ympärille avautui mahtava näköala. Tornitalo ei ollut aikaisempaan verrattuna Tokion korkein, mutta tällähetkellä se suoritti sen virkaa. He eivät olleet yksin. Oranssin värisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja oli tilassa toistakymmentä. Parin askelman verran korotetulla valtaistuin tasanteella seisoi nainen kimonoon pukeutuneena ja nojasi rennosti valtaistuimen massiiviseen käsinojaan.
”Tervetuloa, valittu”. Nainen sanoi naurahtaen ja lähti astelemaan kohti tulijoita asettaen heidät yhdenvertaiseen asemaan. Munkit kohahtivat keisarinnan käytöstä ja paransivat ryhtiään kuin käskystä. Edward kumarsi syvään pyörittäen samalla otsanauhaansa sormissaan, kumarrus oli hovikelpoinen ja Dan yritti jäljitellä sitä. Lopputulos ei ollut kuitenkaan järin sulokas, mutta teki vaikutuksen. Ei toivottua vaikutusta, mutta vaikutuksen kumminkin. Keisarinna nauroi eleelle ja Edward löi lipallaan Dania olkavarteen, sihahtaen jotain klovneista. ”Siitä on aikaa kun olen nähnyt aikalaiseni,” nainen sanoi. ”Miltä vuodelta tulet?”
”Vuodesta 2016.” Nainen vakavoitui ja kysyi hieman epäuskoisena. ”Viimeiseltä vuodelta?” Dan nyökkäsi. ”Outoa minä olen vuodesta 1995, kryotekniikka alkoi olla jo edistynyttä. Minulla oli jäädytys hetkellä aikaa enää pari kuukautta ja herätessäni syöpäni oli poissa.”
”Pitkät unet, voi pojat. Mikä nimesi on? Minua kutsutaan täällä vain keisarinnaksi tai valituksi. Tyttäreni olet jo tavannutkin.”
”Dan, hauska tutustua. Ystävämme katosi viime yönä, olette ilmeisesti tietoinen asiasta.”
”Suoraan asiaan. Pidän siitä, asia on hieman monimutkainen. Josiehan se oli?” Dan nyökkäsi ja antoi keisarinnan jatkaa. ”Tekään ette ilmeisesti ole tietoinen asiasta, koska Josiekaan ei ollut. Ennen minun tänne saapumista saari oli jakautunut kahteen leiriin. Ne taistelivat saaren herruudesta, toinen puoli oli pääsemässä niskan päälle. Saivat toisen puolen Shogunin juuri tapettua kun minä astuin mukaan kuvioihin. Tiedätte varmaan profetioista?” Molemmat miehet nyökkäsivät. ”No, minä satuin yhdistämään sitten kansat. Tämä jäljelle jäänyt Shogun sitten oli varsinainen sodan lietsoja. Lähetin hänet melkein satavuotta sitten pienellä aluksella meren yli, muutama mies mukanaan tarkoituksena löytää jotain sodittavaa. Oli kaikkien eduksi saada hänet pois tai käsissämme olisi ennemmin tai myöhemmin ollut sisällis-sota. Älkää ymmärtäkö väärin hänellä oli paljon seuraajia jotka edelleen odottavat häntä saapuvaksi. Pitkäikäisiä ovat nykyajan ihmiset, ymmärrättehän. Hänellä oli pieni tytär. Ilmeisesti Josien äiti. Minä luulin miehen hukkuneen merellä, mutta ilmeisesti hän selvisi meren ylityksestä. Hänen miekkansa oli Josiella ja nainen sanoi sen kulkeneen hänen suvussaan. Käytännössä Josien asema kansamme keskuudessa on kutakuinkin aikaamme vastaava pääministeri. Johdossa heti minun jälkeeni. Josie tulee johtamaan pohjoista armeijaamme, olette tainneet nähdäkin mustiin pukeutuneet miehet, ninjat.” Nainen naurahti. ”He ovat uskollisia miltei enemmän Josielle kuin minulle. Perinteet ovat maassamme varsin vaalittuja.”
”Saisimmeko tavata hänet.” Edward kysyi.
”Ensin meidän täytyy puhua tästä vihollisestanne, näyttää vahvasti siltä, että viholliseni vihollinen on ystäväni. Mekaaninen tulevaisuudesta tullut armeija alkaa tulittamaan kaikkea mikä liikkuu. Ei oikein sovi pirtaan, niin sanotusti.”
Dan kertoi kuninkaasta, tämän hirmu hallinnosta ja mitä mies oletettavasti aikoi. Orjuuttaa kaikki kansat omaan valtaansa.
”Natsi. Kuin vanhoista historian kirjoista nainen sanoi. Minun vanhemmat joutuivat aikoinaan keskitysleirille ja joutuivat todistamaan sen aikaista natsi hallintoa. Se, se ei kertakaikkiaan saa tulla tapahtumaan uudestaan!” Nainen oli hieman kalvennut, mutta sisällä kiehui raivo Kaplanin toimia kohtaan. ”Kaikki resurssimme on käytettävissänne, se mies täytyy pysäyttää.”
Josie saapui kattopalatsiin, hän oli pukeutunut silkkiseen kimonoon ja kikatteli perijättären kanssa. He viihtyivät selkeästi keskenään. Josie vakavoitui hetkeksi nähdessään Danin ja velhon, purskahti sitten uudestaan nauramaan. Naurusta ei meinannut tulla loppua ja Dan kysyikin mikä nauratti niin kovin. Perijätär oli ilmeisesti esittänyt muutaman terävän huomion Edwardin vaatemakuun viitaten. Hänen asuvalintansa oli kuulemma lasten suosiman pokemon korttipelin hahmo, pikachu. Dan katsoi uudestaan Edwardin viittaa ja toden totta se oli harmaaksi haalistunut ennen keltainen kylpyviitta jolla oli toinen korvista tallella. Perijätär kuiskutti jotain yhden lakeijansa korvaan ja lyhyt mies lähti kiiresti paikalta, tullen pian takaisin mukanaan punainen silkki kimono johon oli kirjailtu musta lohikäärme. Perijätär ojensi kimonon velholle joka hieman loukkaantuneena otti lahjan vastaan. Edward piti lahjastaan ja antoi entisen pukineensa tipahtaa lattialle ja puki kimonon päälleen. Velho näytti kerrankin vaikuttavalta ilman mustaa kaapuaan.
Josieta oli kohdeltu kuin kuninkaallista ja kertoi mitä hänelle oli kerrottu hänen syntyperästään. Nainen ei ollut uskoa korviaan, mutta osa kertomuksesta kuulosti tutulta, hänen äitinsä kertomalta. Äiti oli kuitenkin jättänyt kertomatta heidän perheensä aseman, ilmeisesti haluten elää euroopassa elämänsä, peläten sukujuuriensa jännitteitä täällä. Pelkoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut aihetta. Josie halusi nähdä oman perheensä mahdollisimman nopeasti. Keisarinna kertoi tietonsa Kaplanin liikkeistä ja halusi lähteä mukaan. Hän haluaisi olla läsnä kun Kaplan kaatuisi.
















39.luku
Karhu oli lähettänyt tiedustelijoita holville päin edeltä. Reitti oli vapaa ja Mae järjesti vialliset vaeltamaan pitkin Fujinomiyan ympäristöä. Niiden tuli ainoastaan parveilla, olla voiman näyttö. Kuningas varmasti miettisi kaksi kertaa ennenkuin hyökkäisi niiden kimppuun. Fuji vuoren pohjois puolelta oli tiedustelu tietoa, kuningas oli matkalla suoraan kaupunkia kohti. Heidän tarvitsisi järjestää ansa ja laukaista pommi ennenkuin mies pääsisi holville.
Wrench oli kysellyt riittäisikö pommin laukaiseminen holvin yllä tuhoamaan sen sisällön. Komentaja kuitenkin epäili moista, holvi oli suojattu erittäin hyvin kaikkea ulkopuolista vastaan. Eivätkä he olleet löytäneet vielä holvin sisäänkäyntiä, viidakko vaikeutti sen löytämistä. He tarvitsisivat Edwardia sisäänkäynnin paikallistamiseen, mutta epäilivät ehtisivätkö ennen kuninkaan saapumista. Tärkeintä oli nyt järjestää väijytys ja voittaja saisi holvin sisällön. Wrench teki valmisteluja helikopteriin, hän oli käynyt sen ohjekirjan moneen kertaan läpi ja yrittänyt opetella sen ulkoa. Helikopterin keulaan oli hitsattu teline pommia varten, ohjaamossa oli vipu joka irrottaisi pommin ja lähettäisi sen kohteen niskaan. Wrench aavisteli, että lisävaruste tekisi helikopterin lentämisestä entistä haastavampaa. Hän oli ehtinyt koekäyttää sitä ja noussut vain noin kymmenen metrin korkeuteen kääntyillyt ja laskeutunut alas, laskeutuminen ei ollut pehmeä, onneksi se ei aiheuttanut kopteriin mitään näkyvää vauriota.
*
Jerome kuunteli valvomossa vakavana uusinta tiedustelu tietoa. Vialliset olivat hylänneet Kingstownin ja lähteneet rautatietä pitkin pohjoiseen kohti kuninkaan bunkkeria. Tapahtumasta oli ilmeisesti kulunut jo jonkin aikaa. Rautatiehen asennetut miinat eivät olleet räjähteneet, joten kukaan ei ollut käyttänyt sitä siihen tarkoitukseen mihin se oli rakennettu. Miina räjähtäisi jos jokin yli tuhat kiloinen kulkisi sen yli. Tiedustelijat olivat lennelleet bunkkerin lähistöllä viikon ajan ja olivat lopulta uskaltaneet laskeutua maahan. Bunkkerin suuret ovet olivat väännetty rikki ja alhaalta ei kuulunut pihaustakaan. He olivat käyneet katsomassa ja tarina oli maalattu verellä pitkin seiniä ja lattioita. Ilmeisesti vialliset olivat hyökänneet, ne eivät olleet jättäneet jälkeensä ainoatakaan ruumista. Bunkkerilta johti kauemmaksi itään äskettäin raivattu tie he otaksuivat että hengissä selvinneet olivat käyttäneet sitä. Ruumiiden puuttuessa tiedustelijat arvelivat kuninkaan lähteneen sitä pitkin ennenkuin vialliset olivat hyökänneet, mutteivat voineet olla asiasta varmoja.
Jerome kuitenkin tiesi jo kuninkaan oletetun olinpaikan, Jerome hieroi pitkäksi kasvanutta partaansa, Dora oli sanonut parran pukevan häntä ja mies oli antanut sen kasvaa.
Äskettäin mustiin pukeutuneita velhoja oli alkanut saapumaan maapallon eri kolkista. He vannoivat uskollisuutta kansalle ja lupautuivat olemaan avuksi siellä missä Jerome otaksui heidän apuaan tarvittavan. Miehet olivat vakava ilmeisiä ja näyttivät hyvin uupuneilta, mutta kaikki vakuuttelivat voivansa päivä päivältä entistä paremmin.
Jerome oli kuullut edellisellä viikolla pojastaan Samista, Sam oli saanut yhteyden heidän lyhytaalto radioverkkoonsa. He olivat onnistuneet löytämään Amerikassa sijaitsevan holvin ja olivat jääneet asuttamaan sitä, muiden jatkaessa tehtävää ja suunnatessa Japaniin. Jeromea oli kylmännyt tieto, kuningas ja muut ottaisivat varmasti yhteen saarella.
Hän toivoi että vialliset olivat kaventaneet kuninkaan ylivoimaa edes hiukan. Sam kertoi uskomattoman voimakkaasta noidasta joka pystyi ohjailemaan viallisia kuten tahtoi, Danilla ja muilla oli kokonainen viallisten armeija, niin paljon miehiä kuin valtavaan laivaan oli mahtunut. Kannelle ja kannen alle vieri vieressä seisovia otuksia, vain hieman vaihdellen jalkaa puolelta toiselle kuin olisivat hieman tylsistyneitä. Eli ilmeisesti he pystyivät aiheuttamaan kuninkaalle todella suuria ongelmia.
Viimeiseksi Sam oli antanut Foxin puhua Jeromelle, Fox toivoi hänen siunaustaan muodonmuuttajilla oli perinne että urospuoleisen isä ottaisi siipiensä suojaan poikansa puolison jos heille tulisi lapsia. Ja pyysikin Jeromea kutsumaan itseään tyttäreksi ja pyysi lupaa kutsua häntä isäksi. Jeromelta meni hetki aikaa tajuta ennen kuin hän ymmärsi. Hän hautasi kasvonsa kämmeniin ja alkoi nyyhkyttää, hänen koko vartalonsa tärisi. Kesti pitkän ajan ennenkuin Jerome sai sanottua ”Tottakai, tytär. Kuinka pitkällä raskaus on? Onneksi olette niin turvassa kuin ikinä vain voitte olla.” Puhelu oli katkennut eikä Jerome ollut saanut lopuista sanoista selvää. Vastarinnan kommunikointi laitteet olivat vanhahtavia ja hän antoi puhelun jälkeen ensimmäisenä käskyn huollon puolelle, rakentaa video näytöllinen puhelin jotta holveihin ja vanhoihin voitaisiin olla yhteydessä.
Elonkorjuu oli ollut suotuisa ja pitkään talveen oli varauduttu. Varastot olivat täynnä kuivalihaa, ja kaikki yli jäänyt maito käytettäisiin juustoihin ennenkuin se pilaantuisi.
Jerome aikoi tehdä liikekannalle panon, hän ei voisi pitää kokoajan kasvavaa armeijaansa täällä vaan olisi aika laajentaa aluetta. Edward oli kertonut luolastaan, lähi-idässä sijaitsevasta vuoresta jonne oli lähetetty Kings townin asukkaat. Heillä oli kyllä tarvikkeita, muttei mitään turvaa, jos he törmäisivät vihamielisiin olentoihin, joita tuntui riittävän joka puolella. Ainoa asia minkä kuningas päällisinpuolin oli tehnyt hyvin, hän oli pitänyt ihmiset turvassa ennenkuin oli alkanut kohdella heitä ali-ihmisinä ja ryhtynyt toteuttamaan hirmu tekoaan.
Miehestä liikkui huhu, mutta sen paikansa pitävyyttä ei voitu todistaa. Miehellä oli kuulemma ollut vaimo ja he olivat yhdessä saaneet lapsen. Vaimo oli kuollut synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin, lisäksi lapsella ei ollut mitään kykyjä. Kuningas oli määrännyt oman lapsensa tapettavaksi koska tämä ei ollut riittävän kehittynyt. Kuulemma hänen lapsensa eivät olleet heikkoja millään merkkipuulla mitattuna. Mutta se oli vain huhu, kuten kaikista yhteiskunnan merkkihenkilöistä kiertää. Huhun mukaan tapauksesta oli kulunut noin kolmekymmentä vuotta, se sijoittuisi suurin piirtein ajankohtaan milloin mies oli muuttunut. No joka tapauksessa kyseessä oli pelkkä huhu ja saivartelu ei auttaisi mitenkään. Se selittäisi kuitenkin miehen muuttumisen, tai sitä pystyisi jotenkin edes ymmärtämään.
Jerome aikoi lähettää ryhmän sotilaita ja varusteita kohti lähi-itää, mihin Kings townin asukkaat olivat evakuoitu. Ihmiset saisivat päättää jatkaisivatko siellä vai tulisivatko takaisin.
Hän näki Doran joka kapsahti miehen kaulaan kuin nuorikko ja kiusoitteli tätä papaksi. Jerome nautti naisen äänestä ja antoi tämän pääosin puhua, voitiin sanoa että Jerome oli hyvä kuuntelija sitä hän tottavie oli, kaiken lisäksi hän myös kuunteli eikä antannut minkään mennä toisesta korvasta ulos. Hän aikoi esittää lähi-itää koskevan suunnitelmansa neuvostolle ja tälläkertaa kaikki olivat harvinaisen yhtämieltä asiasta.
Neuvosto järjestelisi sen loppuun. Lisäksi Artsie pyysi saada tehdä kattavampaa tiedustelua muodonmuuttaja lintujen kanssa, hän aikoisi ensinnäkin kartoittaa mihin kuningasta jahtavaa viallis armeija oli mennyt ja missä sijaitsivat ongelmallisimmat viallisten keskittymät. Jerome piti ideaa loistavana, epäili resurssien riittävyyttä, mutta niistä ei tarvinnut kuulemma huolehtia, tiedustelijat söivät kuulemma kuin linnut. Artsie nauroi ja koputti Jeromeen tekojalkaa. ”Hahhah.” Jerome sanoi, hymyillen vitsille.

*
Sam tutki komentopaikan järjestelmiä heillä oli muutama tietokone jäljellä jotka sisälsivät vanhojen teknologiaa. Lisäksi holvin omassa tietokoneessa oli valtavat määrät tallennettua tietoa. Tietokone sai informaatiota maan alle kaivetuista antureista jotka kuuntelivat ja haistelivat. Ne lähettivät yhä tietoa holviin, säteilystä, äänistä maanpäältä jopa maan ph-arvo oli tiedossa jotta viljelivät tiesivät minne kylvää mitäkin. Kaskeamista vailla olevaa peltoa oli käytännössä joka puolella.
Kaupungissa oli pystyssä rakennus jonka olisi pitänyt säilyä yhtä hyvässä kunnossa kuin heidän aluksensa. Se oli maalattu samalla maalilla kuin laiva, mutta ilmeisesti puiset osat olivat imeneet maalin sisäänsä heikentäen sen kykyä pärjätä luonnonvoimia vastaan. Se oli paikallisen johtajan virka-asunto valkoinen talo, nimi ei enää ollut niin kuvaava. Lievää hometta tai sammalta kasvoi sen julkipinnassa mutta muuten se oli säilynyt vahingoittumana. Ikkunat olivat naulattu kiinni, mutta koskettaessa naulat olivat ruostuneet poikki rämäyttäen ohuet puiset suojat maahan. Ovi ei ollut lukittu tai olisi varmaan ollut jos lukko olisi kestänyt, se napsahti kuuluvasti rikki kun Sam painoi kahvaa. Valtava määrä pölyä ja valkoisin kankain peitettyä tavaraa oli pilvin pimein. Kuin olisi astunut tuhatvuotta vanhaan muistomerkkiin sisälle. He juoksentelivat pitkin poikin taloa ja paljastelivat mitä ihmeellisempiä tavaroita lakanoiden alta. Samiin teki erittäin suuren vaikutuksen teräshaarniska jonka hilpari tömähti kolisten maahan Samin vetäistessä huolimattomasti kankaan sen päältä. Haarniska pilasi Samin mielialan, tuoden mieleen kuninkaan armeijan jolla oli kai tälläisiä käytössään. Varustettuina vielä kranaatinheittimin ja konekiväärein. Sam ei ollut itse nähnyt niitä, kuullut ainoastaan niistä kerrottavan.
Heilläkin olisi nyt automaattiaseita, sinkoja ja kranaatinheittimiä. Heille oli jäänyt vielä suurin osa tarvikkeita. Ja heidän holvinsa oli yksi kolmesta maapallolla sijaitsevasta ydinase vallasta. Turvallisempaa paikkaa ei maanpäällä, tai siis alla ollut. Se voisi kuitenkin muuttua jos kuningas saisi haltuunsa Japanissa sijaitsevan holvin, Sam mietti tulisiko hänen räjäyttää ennalta ehkäisevästi saari huit helvettiin. Pyyhkien kuitenkin mielestään samantien moisen se ei olisi edes vaihtoehto.
Hänellä oli hiukan ikävä muita, mutta he olivat saaneet yhteyden toiseen tukikohtaan, hänen isäänsä. Kummallakaan ei toistaiseksi ollut mitään hätää, koko tunnetun maailman kohtalo lepäsi nyt pienen saaren tapahtumien ympärillä.
Washingtonin kaupunki oli tyhjentynyt viallisista muiden lähdettyä, jäljelle jääneet vialliset olivat lähteneet seuraamaan Maeta. Kaupunkia ei uhannut mikään, miehet jotka nyt partiovat alueella olivat pukeutuneet entisajan sotilas uniformuihin ja olivat varustautuneet konekiväärein. Valtavista maasto-autoista olisi vielä hyötyä kun he saisivat raivattua tiet auki. Tehtävää oli paljon, mutta heillä ei ollut mitään kiirettä. Holvissa oli ruoka tarvikkeita vielä moneksi vuodeksi.


















40.luku

Keisarinnan armeija oli suuri, oranssein kaavuin pukeutuneet kaljupäät muodostivat hänen henkilökohtaisen armeijansa. He hallitsivat aseettoman taistelun ja käyttivät maagisia voimiaan. Mustiin pukeutuneet sotilaat välttelivät suoraa kontaktia ja toimivat varjoista. He olivat salamurhaajia, tai niihin erikoistuneita.
Josiella oli oma vartiostonsa, heistä kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Keisarinna suunnitteli kiertävänsä kuninkaan selustaan. Käyttäen tämän raivaamaa tietä ja estävänsä peräytymisen. Josie, Edward ja Dan ratsastivat seuruineen rantaan kohtaamaan oman väkensä. Karhu juoksi puolisoaan vastaan ja sulki hänet syleilyynsä. Melkein näytti siltä, että mies oli liikuttunut. Karhu katsoi ainoalla silmällään epäluuloisesti joukkoa joka seurasi Josieta. Nainen joutui toistamaan tarinansa moneen kertaan ennenkuin Karhu ymmärsi sen täysin.
Mae kehui Edwardin asuvalintaa, sopi kuulemma itämaiseen tyyliin ja puki miestä erinomaisesti. Elisabeth oli samaa mieltä, he olivat tutustuneet paremmin Maen kanssa. Edward haikaili laukkunsa perään ja lopulta löysi sen sieltä mihin oli sen jättänytkin, keskeltä ei mitään. Hän tarvitsi sen kätköistä jotain mitä ei suostunut muille kertomaan.
Taistelun äänet saivat kaikki havahtumaan, kuningas oli saapunut Fujinomiyaan heille tulisi kiire. Wrench juoksi kopterille ja alkoi tehdä sille ennen lentoa tarvittavia toimenpiteitä. Dan näki pienen tytön nukkensa kanssa, näytti aivan siltä kuin tyttö olisi ojentanut nukkeaan Wrenchille. Wrench ei näyttänyt huomaavan tyttöä ja tämän elettä vaan nousi kopteriin. Dan mietti kuinka poika olisikaan voinut nähdä tyttöä joka ilmeistyi vain hänelle. Dan sai näystä pahoja aavistuksia ja yritti saada kopterin vielä kiinni, mutta Wrench vain vilkutti ja lähti kopteri vaappuen kohti taivaita. Dan ei saanut edes kyvyllään yhteyttä poikaan tuntui kuin jokin olisi estänyt sen.
He lähtivät viidakkoon ja toivoivat, että kuningas olisi vasta saapunut paikalle eikä olisi vielä huomannut heidän muita joukkojaan. Mae viesti viallisille ja käski niitä hyökkäämään kaikin voimin. Viimeiseksi suunniteltu koitos oli alkanut.

*
Kaplan ei uskonut silmiään, koko kaupungin ympäristö kuhisi viallisia. Hän joutuisi perääntymään maagien ja loppujen miehiensä kanssa ja jättämään soturinsa huolehtimaan ongelmasta ennenkuin pääsisi holville. Saarelle tultuaan hän ei ollut nähnyt vilaustakaan viallisista, ainoastaan paikallisia ihmisiä ja eläimiä. Tuntui kuin kaikki vialliset olisivat kääntynyt häntä vastaan. Hän määräsi ajoneuvonsa pakenemaan ennenkuin vialliset ottaisivat ne kohteekseen helpomman saaliin toivossa. Hänellä oli jäljellä yli kaksisataa mekaanista jalkaväen yksikköä ne pärjäisivät kyllä ja ottaisivat haltuunsa kaupungin ympäristön. Tämä oli vain pieni viivästys.
He eivät olleet päässeet kuin kymmenisen kilometriä takaisin päin kun tielle hänen eteensä tipahti valtava kiven järkäle. Väijytys Kaplan kirosi. Kivi oli vain ensimmäinen muiden sataessa heidän keskelleen. Ajoneuvoja harhaantui tieltä niiden väistellessä odottamatonta hyökkäystä. Kaplan näki ikkunoistaan oranssiin pukeutuneita velhoja jotka näyttivät olevan vastussa tapahtumista ja määräsi maaginsa päästämään pedot irti. Hän oli joutunut jättämään suurimman osan pedoistaan mantereelle, mutta niitä riitti vielä päihittämään pienen armeijan. Pedot loikkivat kuola suupielestään roikkuen kohti hyökkääjiä, Kaplan ei aikonut jäädä katsomaan lopputulemaa vaan kiiruhti entistä kovempaa karkuun.
Pedot olivat säälimättömiä, maagit muodostivat niiden eteen kilven jota nuolet tai muut projektiilit eivät läpäisseet. Hyökkääjien oli kohdattava pedot lähitaistelussa. Ne repivät lihaa ja tyytyivät vain haavoittamaan kylviessään pakokauhua paikallisten keskuuteen. Luodun pakokauhun seurauksena melkein kaikki miehistönkuljetus vaunut pääsivät livahtamaan. Hänen sotilaillaan ei ollut automaatti aseita he eivät voisi jäädä taistelemaan ylivoimaa vastaan, kaikki menee pieleen. Kaplanilla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin peräytyä niin lujaa kuin ikinä pääsi.
*
Keisarinna katsoi kauempaa taistelua ja käski miesten keskittymään maageihin, eliminoimaan ne. Ninjat reagoivat käskyyn välittömästi ja lähtivät suorittamaan työtään. Oranssipukuiset miehet yrittivät käyttää luonnonvoimia, ilmaa, vettä, tulta ja maata. He paiskoivat tulta petojen niskaan, retuuttivat niitä ja heittivät takaisinpäin. Paiskoivat kiviä niiden tielle ja päälle. Pedot olivat ylivoimaisia, kunnes ninjat aloittivat työnsä. Heitto aseet ja nuolet alkoivat tiputtaa petoja ja maa värjääntyi verestä ja alkoi mutaantua. Taistelusta muodostui nopea, brutaali ja säälimätön kohtaus. Jossa tunkeilijat kukistettaisiin.

*
Ben antoi uuden kohteen ja Jerry laukaisi, napakymppi. He joutuivat siirtymään varmuuden vuoksi paikaltaan ja toistivat saman uudelleen. Tutun kaavan minkä olivat toteuttaneet monta kertaa aiemminkin. Luoti läpäisi panssarin kasvosuojauksen säläyttäen karkaistun komposiitti lasin kypärän sisään. 50-kaliiberiselle luodille oli miltei mahdoton sanoa ei, sen tullessa käymään. Robottia ohjaillut mies sai kuolettavat vammat joka kerta kun sirpaleet repivät kaiken mikä oli olkapäiden välissä. Tantereella seisoi toistakymmentä kuorta, jotka eivät enää liikkuneet ne jäivät tosin pystyyn ja olivat muuten ilmeisen vahingoittumattomia.
Ne eivät olleet osannet odottaa väijytystä. He luulivat tulleensa tuhomaan viallisia. Viallisista oli apua ne takertuivat robottien käsiin ja jalkoihin kaataen niitä maahan ja estivät niiden aiheuttaman lisävahingon. Taustalta alkoi kuulua Danille tuttu ääni helikopteri. Wrech oli liian ajoissa, kuninkaasta ei ollut vielä tietoakaan, silti he saisivat tuhottua hänen armeijansa.
Wrench lensi kopterilla taistelun tuoksinnan yläpuolella. Se kierteli ja kaarteli yritti etsiä kohdettaan. Dan keskitti ajatuksensa ja yritti tavoittaa pojan mieltä. ”Pudota, Pudota se jo.” Wrench ei aikoinut kuitenkaan luovuttaa vaan lähti kääntymään hiukan pidemmältä ja kaarsi siten että näki sivuikkunasta maan allaan. Juuri kun hän oli suoristamassa konetta lattian läpi pölähti luoti tai useampi. Sitä wrench ei tiennyt, hänestä näytti kuin ohjaamo olisi äkisti täynnä lumihiutaleita. Hänen jalkojaan kihelmöi oudosti ja katsoi alas, jalkojaan joiden väliin ohjaussauva oli sijoitettu. Wrenchin jalat puuttuivat. Poika kalpeni ja äsken niin vakaisiin käsiin tuli hallitsematon tärinä, jostain syystä jalat eivät vuotaneet paljoa. Wrench viritti pommin ja toivoi ettei siihen olisi osuttu, katsoi olevansa hyvin keskellä vihollisia ja veti pommin vapauttavasta vivusta, veti vielä toisenkin kerran. Mitään ei tapahtunut. ”Hyvästi, rakastin elämääni.” Wrench tarttui ohjaussauvaan ja työnsi sen eteenpäin ja ohjasi kopterin suoraan alas, kohti yhtä roboteista.
Pommin laukeamisen hetkeä voitaisiin verrata vanhan kovaäänisen mikroaaltouunin kelloon joka ilmoitti ruuan valmistumisesta, ajan päättymisestä. Ennen kuin mikroaaltouuni kilahti, laukauksia ja huutoja kuului sieltä täältä. Kilauksen jälkeen ei mitään, vain vaimeaa ääntä kun lievemmin vammautuneet ryömivät ylös maasta. Pommi muodosti pienen paineaallon ja jätti korvat soimaan. Sen ei ollut tarkoituskaan olla räjähde, ainoastaan lamauttaa kaikki sähköllä toimiva ja sen se myös teki. Jäljelle jääneitä viallisia odotti herkkupöytä ne repivät huutavat sotilaat ulos panssareistaan ja teurastivat ilman suojaa olevia häkeltyneitä miehiä ja naisia. Dan etsi Maen ja pyysi niitä lopettamaan. Muutama vankikin olisi paikallaan, se oli kuitenkin virhe. Heti kun sotilaat pääsivät ylös ja selvisivät järkytyksestään he alkoivat tulittamaan revolvereillaan ja paiskomaan tulipalloja heitä kohti. ”Äh, anna mennä, en vain pysty katsomaan.” Dan kääntyi ja lähti pois näköalapaikalta, mietti miten suuren hinnan Wrench oli urheudellaan heidän kaikkien hyväksi tehnyt. Rose lohdutti miestä, ”Taas yksi taistelu minkä kuningas hävisi ja me voitimme. Nyt on vain viimeisteltävä työ.”
Dan mietti kuka vielä joutuisi kärsimään hänen täyttäessään kohtaloaan. Hän tunsi osittain olevansa vastuussa kaikista ihmishengistä täällä. Olihan tilanne lähtenyt eskaloitumaan hänen herätessään metsästä tietämättä missä oli, aivan varmana siitä kuka oli ja sekin oli osoittautunut vääräksi. Miehet juhlivat voittoaan, kuninkaan armeija oli lyöty ja rippeet olivat ajettu ansaan, keisarinnan toimesta. Minerva halasi puolisoaan joka oli saanut muutamia naarmuja taistelun tuoksinassa, mutta oli täysin kunnossa. Kuningas, kenraali, yksi vanhoista, Josef Kaplan oli lyöty. Ilo jäi tosin lyhyt aikaiseksi kun raportteja alkoi tulemaan toisaalta.
Keisarinna saapui joukkoineen he olivat joutuneet kiivaaseen taisteluun ja olivat menettäneet paljon joukkojaan, mikä pahinta kuningas oli silti päässyt karkuun. Päässyt karkuun heiltä ja kerennyt EMP kantaman ulkopuolelle. Ilmeisesti vuori oli blokannut pulssin minkä laitteen laukaisu oli aiheuttanut. Tieto tästä sai juhlinnan taukoamaan, tilalle tuli jotain muuta, ehkä se oli pettymys tai sitten se oli tunne riittämättömyydestä.
Satamassa paloi merkkituli laivalle jotta se palaisi saaren läheisyyteen. Elisabeth teki minkä pystyi haavoittuneiden auttamiseksi, jopa muutama kuninkaan sotilaskin oli säilynyt hengissä. ”Aikamoista sakkia nämä, aina kun tajunta palaa uhittelu alkaa.” Elisabeth kirosi vihollisen sotilaita. Heitä pidettiin tarkan vartioinnin alaisena ja Mae oli uuttanut heitä varten teetä jota täytyi juottaa tasaisin väliajoin. Se aiheutti ainoastaan ajatusten karkailua, eikä maagin kyvyt pelanneet, jos ei pystynyt täysin keskittymään. Toisaalta sen juominen ajoittain oli mukava irtiotto todellisuudesta.
Osa keisarinnan sotilaista lähti seuraamaan minne kuningas oli matkalla ja jos mahdollista eliminoida tämä. Dan ei jaksanut uskoa, että mies kuolisi salamurhan uhrina. Kuningas pitäisi jäljellä olevat sotilaansa lähellään.
Wrenchin menetyksen aiheuttama suru painoi seurueen mieltä. Mae lupasi laulaa tänä yönä kuolleille ja rukoilla lapsen puolesta. Ajatuksena se lohdutti Dania. Hän toivoi ettei Wrench kuitenkaan palaisi ennenäkynä, pienessä tytössä oli aivan tarpeeksi. Wrenchin jättämä aukko miehistöön oli valtava ja jokainen omalla kohdallaan kunnioitti nuoren miehen tekoa. Hänen uhrautuminen oli pelastanut paljon henkiä.
Seurue otti yhteyttä vanhoihin tilanteen päivittämiseksi, Kernell kirosi Kaplanin onnea aina päästä karkuun. He eivät olleet kohdalla eivätkä pystyneet antamaan mitään tietoa kuninkaan liikkeistä. He olivat nähneet paljon liikehdintää Kiinassa ja itäisessä aasiassa ja varoittivat siitä. Näytti kuitenkin siltä, että liikehdintä rajoittui mereen ja heidän ei tällä hetkellä tulisi huolestua siitä. Lopuksi Kernell lähetti holvin tunnussanat koneelle kun he löytäisivät holvin sijainnin se tulisi ottaa käyttöön ja hyödyksi saaren asukkaille.
Kesti vielä kolme päivää ennenkuin holvin sisäänkäynti paljastui. Kuninkaasta ei ollut saatu mitään tietoa tuntui kuin maa olisi niellyt hänet. Todennäköisesti suunnannut merelle. Holvin ovet olivat paljon suuremmat kuin Amerikassa. Portaiden sijaan oli käytetty betonista luiskaa joka johti maan alle. Suuri portti avautui alas kun he syöttivät tunnussanat seinässä olevaan paneeliin joka oli yhtä vaatimaton kuin rahan nosto automaatti, Dan ajatteli. Vastaan ei kävellyt huoltorobottia vaan seinässä olevista valoista muodostui suuri naista muistuttava hologrammi joka väreili ummehtuneessa ilmassa. Se tiedusteli useilla kielillä protokolla tunnusta. Danilta meni hetki aikaa löytää protokollia käsittelevä tiedosto koneelta. Lopulta Rosen avustuksella he löysivät sanan, ”Feenix.” Hologrammi himmeni ja katosi. Normaalit valot syttyivät eikä tilaa enää valaissut vihreänä kuultava hätävalo. Kolmen ovi parin muodostama käytävä avautui kutsuen tulijoita peremmälle. Jostain kantautui Japanilaista huiluilla soitettua musiikkia, se olisi saattanut jossain muussa tilanteessa kuulostaa aavemaiselta, mutta jotenkin se vain sopi tilanteeseen.
Tämäkin holvi oli putipuhdas eikä pölyä näkynyt missään. Holvissa oli valtava varastohalli tuntui kuin se olisi jatkunut äärettömiin. Ajoneuvojen siistit rivit korostivat loputtomuutta entisestään.
Komentohuoneessa ei ollut tuoleja kaikki oli suunniteltu ergonomiselle korkeudelle, Edward tosin joutui kumartumaan jos tahtoi jotain paneeleilla tehdä. Nekin olivat säntillisissä riveissä ja jokaisella työpisteellä oli oma näyttö. Ne olivat valmistettu jostain läpinäkyvästä aineesta ja kuva piirtyi molemmin puolin näyttöä. Varmasti avoimuus oli vain varotoimenpide, jotta valvova pystyi aina näkemään mitä kukin tietokoneella teki. Vaikuttavin kapine oli kuitenkin 3d-projektori joka loi komentohuoneen seinälle kolmiulotteisen kuvan. Kuvaa pystyi pyörittelemään jos piti ranneketta kädessään ja heilutteli kättään. Dan tahtomattaankin mietti olisiko Nintendo tuonut markkinoille seuraavan kymmenen vuoden aikana vastaavaan, jokaiseen kodin olohuoneeseen. Jos maailma olisi vain saanut jatkaa normaalia eloaan. Dankin olisi varmasti hankkinut sellaisen.
Maen vialliset olivat määrätty seisomaan saaren länsirannalle kuin pääsiäissaaren patsaat tuijottamaan vieri vieressä mahdollisia tulijoita. Holvissa kävi kuhina kun sen varastoja käytiin läpi ja annettiin ihmisille tavaraa maanviljelyyn ja uudelleen asuttamiseen. Sotilaat saivat konekivääreitä jotka näyttivät kuin tieteiselokuvasta nykäistyiltä. Dan ainakaan ei vastaavia aikaisemmin ollut nähnyt. Ne osottautuivat rekyylittömiksi ja äärimmäisen tarkoiksi ja toimintavarmoiksi. Aseissa käytettiin samaa luotia kuin Amerikan vastaavissa. Markilla oli täysi työ kouluttaa jokaista aseen saajaa, ettei onnekas ampunut itseään jalkaan tai johonkin vielä tärkeämpään ruumiinosaan.
Josie ja perijätär olivat erittäin hyvissä väleissä. Naisista oli lyhyessä ajassa tullut lähes erottamattomia. Karhu oli asiasta hyvillään sanoen että jäisi aikaa, ”Eläimellisiin juttuihin enemmän.” Edward ja Mae viihtyivät keskenään ja tuntuivat molemmat häärivän erittäin paljon velhon putkikassilla. Ulkopuoliselta ja sellaiselta joka laukusta ja näiden kahden kyvyistä ei tiennyt, se saattoi näyttää vähintäänkin arveluttavalta touhulta. Milloin kassiin katosi jotain varastoista ja milloin sieltä nostettiin jotain minkä ei millään muotoa voinut uskoa sinne mahtuvaksi. Rose ja Dan saivat pitkästä aikaa omaa aikaa, he käyttivät sen kävellen ja jutellen ympäristöönsä tutustuen. Vain pidellen kiinni toisen kädestä ja nauttien rauhasta kun sai vain katsoa kumppaniaan silmiin, olla läsnä toisillensa.
Komentohuoneen projektoriin saatiin yhteys, ensin Samiin ja myöhemmin Jeromeen. He olivat olleet jo toisiinsakin yhteydessä. Vanhat eivät olleet suostuneet kertomaan kummallekkaan miehistä yksityiskohtia, miten kuninkaan kohtaaminen oli mennyt. Muutakuin vain sen, että kuningas on pakosalla ja menettänyt suurimman osan armeijasta. Edward seisoi Danin vierellä tämän kertoessa taisteluista ja otti otsanauhansa päästään, kunnioittaen loi katseen jalkoihinsa kun Dan pääsi kertomuksessa kohtaan jossa Wrench oli tehnyt sankari työnsä. Kukaan ei tiennyt miksi Wrench oli niin tehnyt, mutta tämä oli jokatapauksessa virittänyt ja laukaissut pommin lentämällä mekaanista sotilasta päin. Jerome käänsi päänsä sivuun kuullessaan pojan kohtalosta ja puri hammasta, ”Aivan liian nuorena. Ja valtavasti kykyjä, juuri tähän maailman aikaan kun teknologia oli tulossa takaisin.” Dan kertoi aseista ja kaikesta mitä jäisi yli omien tarpeiden täällä ja kysyi voisiko mikään niistä olla avuksi Jeromelle.
He tulisivat kyllä toimeen, he olivat kehittäneet valtavasti aseita ja ansapommeja. Ruoka oli perustarve josta tuntui olevan jatkuvasti pulaa vaikka sitäkin riittäisi. Jerome kertoi Edwardille kuinka maagit olivat ilmoittautuneet hänen palvelukseensa, tähän päivään mennessä jo yli kolmekymmentä miestä. Heitä oli lähetetty yhdessä sotilaiden kanssa vuorelle jonne ihmiset olivat evakuoitu Kingstownista. Edward oli samaa mieltä ja sanoikin sen olevan hyvin toimittu. Maageja ei sopisi jättää toimettomaksi.
Jerome totesi, että aikaa oli jo kulunut. ”Heidän täytyisi kohta olla jo perillä, jos matkalla ei olisi käynyt vastoinkäymisiä.”
Puhelun lopettamisen jälkeen. Danista tuntui kuin se olisi ollut väärin, niin valtava paino katosi miehen sydämmeltä kun tämä oli saanut puhuttua Jeromen kanssa Wrenchistä, olihan poika ollut miehelle todella läheinen.
Dan kysyi Edwardilta mitä hän laukkunsa kanssa on puuhastellut, mies kuitenkin esitti tietämätöntä, mutta lopulta myönsi, että aikanaan kaikki selviäsi, aika vaan ei ollut nyt. Eikä siitä tarvinnut muutenkaan huolehtia, YHTÄÄN! Dan perääntyi utelussaan ei siitä nyt olisi tarvinnut hiiltyä.
Keisarinna halusi esitellä vierailijoille valtakuntaansa, ja sen pääkaupunkia Tokiota. Hän sanoi järjestävänsä pienimuotoisen esityksen, ruokaa ja juomaa olisi tarjolla myös riittävästi. Sinne olisi koko miehistö tervetulleita sillä poikkeuksella, että vialliset saisivat jäädä sinne missä olivatkin. Mae puristi nukkeaan ja hymyillen lupasi niiden jäävän.
Suuri aukio oli täynnä värikkäisiin pukuihin sonnustautuneita tanssijoita ja akrobaatteja jotka tekivät kärrynpyöristä lähtien kaikkia mahdollisia ja mahdottomattomiltakin näyttäviä koreografioita. Oli paikalla koulutettu norsu parikin jotka olivat saaneet kauniin ihomaalin. Kaikille naispuolisille oli annettu kimonot ja niitä tuli käyttää. Kimonot kiristettiin leveällä silkkisellä vyöllä joka pakotti kantajansa väkisin ryhtiin. Rose oli onnellinen saamastaan lyhyt hihaisesta versiosta, kun taas josien hihat olivat niin pitkät etteivät sormet ilman hihojen käärimistä tulleet lainkaan esille. Kimonoissa oli joku outo perinne hihojen pituuden suhteen. Eikä lyhyet hihat välttämättä olleet arvostuksen merkki.
Edward oli kertakaikkisen komea jopa Danin mielestä. Mies oli kammannut tukkansa ja punonut pitkän partansa leteille. Punainen silkki viitta puki miestä, tuntui kuin asuun kirjailtu lohikäärme olisi liikkunut. Dan pani merkille myös ettei mies enää ollut paljas jaloin vaan käytti sandaaleita ja sukkia. Se siitä muotitietoisuudesta, Dan naurahti.
Ruuan ja liiankin runsaan juomisen jälkeen. Alkoi koko juhlan näyttävin osuus. Ilotulitus, se ei ollut saarelaisten omien perinteiden mukainen, mutta heidän esi-isänsä olivat vaalineet taitoa maailmanlopun jälkeen. Ilotulitteiden rakentajat olivat pitäneet kunnia asiana tiedon ja taidon siirtämistä jälkipolville. Dan ei ollut koskaan nähnyt yhtä hienoja ilotulituksia. Keisarinna tosin paljasti, ettei se ilman ripausta taikuutta olisi yhtä hieno ollutkaan.
Seuraava päivä oli raskas, sake oli sillä hetkellä tuntunut hyvältä ajatukselta. Jälkikäteen sen nauttiminen tuntui kuin olisi maratonin juossut. Koko päivä menisi toipumiseen.
Illalla saapui isoin pommi. Josie ja Karhu olivat päättäneet jäädä saarelle, upseeri Mark tulisi jäämään myös kunnes alkeet aseistettuun sodankäyntiin olisi opetettu. Sitä paitsi jos Josie lähtisi häntä tultaisiin seuraamaan runsasjoukkoisesti. Täällä häneltä ei tulisi koskaan mitään puuttumaan ja holvi tarjoaisi hädän hetkellä parhaan turvan mitä tässä maailmassa pystyi saamaan. Asia oli siten ilmoitettu, siitä ei neuvoteltaisi. Mike tulisi perimään laivan kapteenin hatun ja Dan joutuisi toimimaan Wrenchinä aina kun tietokoneelta jotain tietoa tarvittaisiin ja auttelemaan muutenkin huollossa. Heti kun he saisivat jotain minkä turvin lähteä kuninkaan perään he lähtisivät, he eivät voineet antaa kuninkaan elää vapaana. Varmaa olisi etteivät he täysin muuten olleet mieheltä turvassa, tulevaisuus näytti paljon valoisammalta kuitenkin kuin se oli vielä viime vuonna näyttänyt.
*
Ei mitään toivoa. Kaplan raivosi he eivät pääsisi mistään rantautumaan viallisia seisoi rannan tuntumassa liian paljon jotta he olisivat uskaltautuneet lähestyä saati ajaa läpi niistä. Kaplan yritti kiertää, mutta pelkäsi ajoneuvojensa polttoaineen lopulta loppuvan. Nyt he kelluivat sammutetuin moottorein näkömatkan päässä rannasta ja Kaplan mietti mitä hänen tulisi tehdä. Lähteäkö saarelle takaisin vai hukuttautua. Se oli aivan varmaa, että häntä ei syötäisi.
Kaplanin päähän tunkeuduttiin. Tunne oli tervetullut hänen epätoivoiseen tilaan, se huokui itsevarmuudesta ja ylpeydestä. Ääni pyysi, ei, vaati miestä liittymään heidän joukkoihinsa. Oliot jotka rannalla seisoivat olisivat myös hänen pelinappuloitaan, jos Kaplan vain antautuisi ja luopuisi hyödyttömästä vastarinnasta. Äänen taustalla oli joukko mutantteja, entisiä ihmisiä jotka olivat sopeutuneet elämään uudessa maailmassa. Muuttuneet maailman mukana ja elivät loputonta elämäänsä. Ne eivät olleet vioittuneita kuten heidän nälkäinen kaltaisensa jonka he olivat surmanneet. Kalpea hahmo oli irtaantunut liikaa todellisuudesta ja kärsi mielisairaudesta, sille oli helpotus irtaantua maallisista kahleistaan.
Rannalla viallisten joukko alkoi väistyä, jättäen tilan johon rantautua. Ääni jonka Kaplan kuuli kertoi rantautumisen olevan ainoa tie tilanteesta ja kutsui miestä liittymään yhdeksi heistä.
Kaplan komensi jäljellä olevat miehistönkuljetus vaunut odottamaan kun hän kävisi neuvottelemassa liittoutumisen ehdoista. Kaplanin vaunu nousi rantaan moottorin jylistessä. Sitä mukaa kun vaunu eteni vialliset sulkivat reitin hänen takanaan. Kaplania kylmäsi kun hän saapui neljän miehen ryhmän luo ja nousi vaunusta. Matkaamisen pölyt juovittivat odottavien miesten käyttämiä viittoja kätkien heidän kasvon piirteensä. Miehet olivat valtavan kokoisia kuin olisivat käyttäneet iäisyyden, kehittäen lihaksiaan. Hahmot eivät puhuneet kuin ihmiset vaan kuiskivat Kaplanin pään sisällä. Mies tunsi itsensä pieneksi heidän keskuudessa, kuten hän fyysisesti olikin.
Kaplan oli herättänyt heidän mielenkiintonsa, mies oli saanut puolen maailman vialliset peräänsä ja onnistunut välttämään kohtalonsa. Kaksi miehistä otti Kaplania käsistä kiinni kolmannen kaivaessa esiin jotain mikä muistutti aivan liian suurta ruiskua. Ruiskussa oli jotain punertavaa. Kaplanin pupillit kasvoivat entisestään, hän ajatteli tehneen kammottavan virheen ja yritti irrottautua miesten otteesta. Hänen mukanaan tuomat sotilaansa olivat nähneet kuninkaansa hädän ja yrittivät puuttua tilanteeseen. Heidät revittiin sääliä tuntematta Kaplanin silmien edessä.
Paiseiden peittämä nainen liukui kuin aave miesten vierelle ja hymyili ennen niin kaunista hymyään. Ruisku iski suoraan keskelle Kaplanin rintaa. Kouristukset ottivat hänestä vallan kun yksi miehistä säälimättömästi painoi ruiskun männän pohjaan. Kaplan kuuli kivun keskeltä äänen päässään joka hoki, samaa verta. Tajuttomattomuuden lohdullinen syleily otti miehen valtaansa, hänen kouristellessaan maassa muutoksen kourissa.
Mutantit, olennot ajattelivat muutoksen olleen suuri lahja. He olivat saaneet kuolemattomuuden, eivätkä enää tiedostaneet kylmää tai kuumaa. Normaalisti heillä ei ollut nälkä, eikä ihmisen perustarpeet ohjanneet niitä. Virus ei enää levinnyt ilmateitse tai jos se levisi se oli niin voimaton ettei saanut uhrissaan aikaan mitään vaikutusta. Kun he muuttuivat, he eivät muistaneet paljoa edellisestä elämästään, virus vaikuttaa aivoissa tuhoavasti. Se myöskin saa aivot jatkuvan muutoksen tilaan ja jotain jo kerran opittua jää elämään muutoksenkin jälkeen. Virus oli aluksi levinnyt ilmateitse, sitten pisaratartuntana, asteittain sen tarttuvuus oli heikentynyt eikä puremakaan saanut enää ihmistä muuttumaan.
Yksi heistä oli ymmärtänyt veren merkityksen ja kuinka sillä vielä oli ”parantava voima”. Suoraan sydämeen ruiskututettuna se joko tappoi tai antoi lahjan saajalleen. Melkein aina ruiskutus toimi kuten tälläkin kertaa. Tuoreet vialliset olivat luku sinänsä, heissä virus eli vielä vahvana ja purema antoi uhrilleen lahjan. Virus heikkeni niissäkin ajan myötä, mutta hetken he olivat hedelmällisiä.
Kaplan heräsi tiedostaen vielä itsensä, hänen kehonsa oli muuttunut ja pursuili entisissä vaatteissaan. Ääni hänen päässään kertoi tämän käyneen läpi välttämättömän muutoksen. Toivottaen hänet tervetulleeksi maailmaa hallitsevaan rotuun. Kaplanin ajatukset kiersivät kummallista rataa, aina kun hän yritti keskittää ajatuksensa hänen mielensä palasi yhä uudelleen ajatukseen, kosto. Hän ei enää kunnolla muistanut kenelle hänen pitäisi kostaa, mutta tiedosti sen liittyvän ihmisiin. Alempi arvoisiin. Hän tunsi oudon yhteenkuuluvaisuuden tunteen jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Hän kuvitteli tunteen olevan jotain suurta, kuin rakkautta.
Äänet kertoivat hänen olevan nyt yksi heistä, jotkut kutsuivat heitä mutanteiksi ja se oli aivan hyvä nimitys. Olivathan he mutatoituneet. Hän ei olisi koskaan enää entisensä eikä hänen tulisi enää haikailla entistä minäänsä. Nimi joka hänellä kerran oli ollut olisi nyt mennyttä, aikaa jota hänen ei tulisi enää muistella. Hän oli kuollut ja syntynyt uudestaan. Suuri silmäinen iso olento jonka vaatteet olivat ratkenneet ja musta viitta joka ennen ulottui miltei maahan asti ylsi enää juuri ja juuri polven alapuolelle. Mies oli kasvanut puolimetriä, ei hän ennenkään pieni ollut. Nyt hän oli valtava ja tunsi uudet voimansa, se sai aikaan hetken riemun miehessä. Miehen tunnelman latisti kuitenkin tieto, että joku olisi komento portaassa hänen yläpuolellaan. Palveleminen ei kelvannut ennen eikä se kelpaisi nytkään.
Hän tunsi kuinka tuhannet vialliset odottivat kärsimättöminä hänen mielensä liikkeitä. Ne odottivat kostoa. Ne janosivat kostoa. Hänen ajatuksensa katkaisi ääni joka kertoi heillä olevan suunnitelma. Koko aasian mantereen vialliset olivat kerätty ja he olivat suuntamassa heti jäiden ilmaantuessa kohti Amerikan mannerta. Vialliset vain odottivat ohjausta jota hän pystyisi tarjoamaan. Heidän kaltaisensa oli suuntamassa kohti läntistä eurooppaa keräten loppuja viallisia vanhasta maasta ja Amerikka oli viimeinen suuri manner josta he keräisivät viallisia ennen kuin tuhoaisivat ihmisen lopullisesti. Suuri silmäinen uusi veli tärisi innosta ja ajatuksesta, että pääsisi kostamaan.





41.luku

Komentaja Kernell jakoi ohjeita muille suuren huoneen etuosassa. Näyttö josta he seurasivat muun maailman menoa heidän alapuolellaan oli hänen selkänsä takana. Kernell julisti vanhoille miten he eivät antaisi vastoin käymisten nujertaa heitä ja oli väsymättä jatkettava tehtävää. Kerätä vioittuneet satelliitit ja saada alus taas täysin toiminta kuntoon. He eivät saisi unohtaa aiempaa tehtäväänsä. Ihmiskunnan takia he täällä olivat.
He olivat seuranneet kuluneen viikon aikana aasian tilannetta ja nähneet jotain mitä eivät olisi pystyneet vielä vuosi sitten edes kuvittelemaan. Vialliset olivat lähteneet sankoin joukoin leviämään. Alkupiste oli jossain Kiinan alueen suurkaupungeissa. He eivät enää aikoneet estää ihmisen teknologisia pyrkimyksiä vaan yrittäisivät kaikin keinoin auttaa ihmistä säilyttämään paikkansa maailmassa.
Vanhat olivat olleet yhteydessä maassa vaikuttaviin ihmisiin. Heillä oli nyt neljä pistettä johon he pystyivät olemaan vuorovaikutuksessa. Yksi oli liikkuva, se oli heidän aiemmin lähettämä huippu teknologiaa hyödyntävä kvanttitietokoneensa. Kaksi sijaitsi holveissa jotka olivat suunniteltu maailmanlopun jälkeiseen aikaan. Neljäs oli ensimmäinen tämän ajan ihmisten valmistama joka sijaitsi euroopassa eteläisessä Ranskassa.
He olivat kertoneet näkemänsä kaikille. Kenraali Josef Kaplan oli kadonnut jäljettömiin, mutta heitä tulisi kohtaamaan aivan uusi vaara joka oli paljon mittavampi kuin mihin Kaplan olisi ikinä pystynyt. Arviolta miljoonia viallisia oli kömpinyt esiin ja suuntasivat Kiinan rannikoilta jakautuen kohti pohjoista ja länttä.
Ensin tuli korjata säteilyn tuhoavat satelliitit, tärkeintä oli jatkaa maapallon puhdistamista. Heti niiden jälkeen he tarvitsivat muutaman paikallistamissatelliitin, vakoilusateilliiteiksi niitä oli ennen kutsuttu. Ilman niitä ei pystyttäisi valomatkaamaan.
Heti kun matkaaminen olisi tullut kunnolla tarpeeseen, kriisin sattuessa. Tarvittavat satelliitit olivat ensimmäisenä Kaplanin toimesta ammuttu pois pelistä. Jokaiselle vanhojen miehistön jäsenelle oli nyt annettu tehtävä jota piti noudattaa. Kernell poistui huoneistoonsa joka oli yksi hänen eduistaan oma rauha missä suunnitella ja hahmotella millä tavalla heidän tulisi asioissa edetä. Mies istuutui ja laittoi tietokoneen arkistosta jotain häntä rauhoittavaa musiikkia. Valinnaksi osoittautui Metallican Fade to black. Hänen pullonsa loppu kaatui lasiin joka ei aivan täyttynyt kokonaan. Mies tuijotti kattoon, asetti huivin silmilleen ja vain nautti musiikista. Juoden vuosisatoja vanhaa lääkettään.








42.luku

Dan mietti kuumeisesti mitä heidän tulisi tehdä. Jotain täytyi tehdä ja heidän tulisi jo olla matkalla kohti amerikkaa tai eurooppaa. Uhka koskisi lopulta myös Japania ja Dan sai ajatuksen korjata mekaaniset sotilaat keinolla millä hyvänsä kun he joutuisivat taistelemaan viallisia vastaan. Kuningas oli toiminnallaan todistanut miehitettyjen robottien olevan toimiva ase viallisia vastaan.
Dan esitti ajatuksen muille jotka pitivät sitä myös hyvänä. Laivaan lastattaisiin puolet vielä päällisin puolin toimintakykyisiltä vaikuttavat haarniskat. Ja puolet jätettäisiin Japanilaisten vastuulle korjata. Perijätär, paikallisen valitun, keisarinnan tytär halusi lähteä matkaan, laivan lähtiessä hän toisi omat miehensä mukanaan.
Mae oli heti uutiset kuullessaan matkannut kuolleiden maailmaan. Tällä kertaa hän oli tarvinnut raskaamman uhrin joka valikoitui erittäin yhteistyökyvyttömästä kuninkaan sotilaasta. Riitti ei ollut näyttänyt mitenkään groteskilta. Mies oli huumattu tilaan jossa ei tuntenut mitään. Hänen oli oltava kuitenkin tajuissaan uhrauksen onnistumiseksi. Kuolleiden maahan matkatessaan ja sen työn minkä Mae joutui siellä toteuttamaan, tarvittiin taika esineeseen suunnaton voima. Sen tarjosi nuori mies hengellään.
Mae oli matkannut samaan paikkaan kuin Dan aiemmin, tuonpuoleiseen, kutsuen sielun syöjiä. Nainen puristi nukkea johon oli vanginnut kuolleen mutantin hengen ja komensi viallisia hylkäämään kehonsa ja liittymään hänen seuraansa. Mae viilsi jokaista kutsuun vastannutta tikarilla ja toisin kuin aikaisemmin se vastentahtoisesti luovutti osan ihmisen verestä vialliseen. Viallisen valkoisiin silmiin palasi vähäinen tietoisuus itsestään ja heti kun Mae tämän huomasi hän lähetti yksilön vastaamaan teoistaan sielun syöjille.
Mae oli uupunut kun viimeinenkin viallinen oli lähetetty viimeiselle matkalleen ja portinvartijat olivat jättäneet hänet yksin. Mae valmistautui lähtemään kun huomasi varjoissa liikettä ja kiinnostui asiasta. Hän kutsui varjoista, mitä siellä sitten olikin. Pieni tyttö astui esiin hänen hyvin tuntema poika vierellään. ”Wrench?” Mae kysyi. Poika nyökkäsi, hän oli peloissaan ja pyysi päästä pois täältä. Maen silmäkulmaan ilmestyi kyynel ja nainen pyyhki sen vai vihkaa hihaansa. ”Se ei valitettavasti käy päinsä, sinulla ei ole enää ruumista. Emme pystyneet löytämään mitään mitä sinusta oli jäänyt jäljelle.”Mae sanoi sääliä äänessään.
”Entä henki?” Poika kysyi myös kyyneleitä silmissään. ”Holvissa amerikassa oli tietokoneessa tekoäly. Olisiko mahdollista siirtää henki siihen tai uuden holvin koneeseen.” Mae mietti tarkkaan pojan ehdotusta. ”En tiedä tietokoneista juuri mitään, hengen pystyy kuitenkin siirtämään ihmiseen ja sitä kautta esineeseen. Joten periaatteessa se olisi mahdollista.”
Tyttö puuttui puheeseen, ”Pojan kohtalo ei ollut kuolla vielä vaan tulla muistetuksi suuria tehneenä ihmisenä. Asiat ovat menneet karmaisevalla tavalla pieleen. Se voi saada kohtalon vääristymään ja se olisi kaiken loppu, minun kohtaloni on jostain syystä yhdistetty Danin kohtaloon, en tiedä miksi. Minä viihdyn omassa vartalossani ja pystyn matkaamaan maailmojen välillä, kokoajan helpommin. Poika on pakko saada jollain tavalla takaisin elävien maailman.”
”Jos se on tarkoitettu se tulee onnistumaan. Minulla on vielä nukke. Wrench, yritä keskittyä nukkeen.” Nukke muutti muotoaan ja pojan piirteet siirtyivät siihen. Värikin oli muuttunut tumman ruskeaksi, pojan ihon väriseksi.
Vialliset olivat yksitoisensa jälkeen kaatunut niille sijoilleen yhä kiihtyvällä vauhdilla. Muut olivat pystyneet seuraamaan Maen edistymistä jäljellä olevia viallisia seuraten. Hautaroviot paloivat kuumina kun jo kuivuneet ruumiit syötettiin tulelle ja lähetettiin viimeiselle matkalleen.
Mae palasi viimein kehoonsa. Hänellä oli karmiva nälkä ja jano. Keho oli ollut useita päiviä tiedottomassa tilassa, kuin koomassa. Maen saatua syötyä, hän kertoi odottamattomasta tapaamisesta ja mitä nyt piti yrittää tehdä. Maen piti saada toimitettua taikuus rauhassa ja kaikki ulkopuoliset pidettiin poissa komentohuoneesta. Vain Edward sai tulla auttamaan naista tämän työskennellessä.
Holvin valot välkkyivät ja kaiuttimista mistä oli kuulunut perinteistä japanilaista musiikkia kuului aavemaista naisääntä. Ääni lateli numerosarjoja ilmeisesti Saksan kielellä. Numeroita tuli peräjälkeen satunnaisina lukuina, eikä niistä saanut sen enempää tietoa mihin tarkoitukseen se oli. Komentohuoneen ovi avautui ja Mae astui ulos Edward seuranaan. ”Se on nyt tehty, en tiedä onnistuimmeko. Aika näyttää. Vielä ei ole tapahtunut mitään mikä viittaisi Wrenchin läsnä...” Kaiuttimista kuuluva ääni sai naisen vaikenemaan. Sitä ei ollut kuulunut komentohuoneessa.
Dan oli viettänyt kiireistä aikaa laivan järjestelmien parissa, sillä aikaa kun Mae oli ollut saattamassa kuolleita. Hän ei ollut nähnyt edes Rosea pariin päivään. Kun työpäivä oli ohi, Dan oli niin uupunut ettei jaksanut pysytellä hereillä. Päivät olivat kuluneet oppimisen ja raskaan työnteon merkeissä.


















43.luku

Vanha maagi katseli maisemia, ne olivat muuttuneet yhä enemmän aavikkoa muistuttavaksi. Heidän olisi jo pitänyt saapua perille ja nähdä ihmisiä. Vuorijono jossa luola sijaitsi oli vain muutaman tunnin matkan päässä. Ihmisiä pitäisi olla jokapuolella, elinolosuhteet kauempana olivat yhä kehnompia ja heidän olisi pitänyt kaiken järjen mukaan suunnata heitä vastaan. Heidän joukkonsa saapui luolan suulle. Sen tunnisti suurista ovista jotka riippuivat enää vain puoliksi saranoiden varassa. Luola oli täysin tyhjä siellä ei ollut enää kuin muutama sivu muistuttamassa lukuisista kirjoista jotka luolassa oli ollut. Maagi muisteli aikaa jota hän oli käyttänyt luolassa perehtyen tarkasti kirjallisuuteen ja opetellen kirjojen sisältämää tekstiä ulkoa.
Luolasta ei johtanut jälkiä pois päin tai sitten he olivat sotkeneet jäljet kun he olivat tulleet. Mitä maagi piti mahdottomana, heidän olisi pitänyt nähdä jotain ihmisiin viittaavaa. Tänne lähetettyjen ihmisten määrä laskettiin tuhansissa. He aikoivat jäädä luolaan yöksi ja miettiä mitä heidän tulisi tehdä suojassa nukutun yön jälkeen. Sotilaat muodostivat vartioita ja tiedustelivat maastoa tottuneesti. Tilanne alkoi tuntua yhä enenemissä määrin arvoitukselta.
*
Hahmo piti tarkasti silmällä saapuneita ihmisiä. Hänellä oli tieto suurista ihmismääristä eikä hän aikonut näyttäytyä ellei kohde ollut varma. Vaarana oli että yllätys kuivuisi kokoon. Luolan ympäristössä oli ollut aiemmin suuri ihmisryhmä. Vastarinta oli ollut mitätöntä, heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan nuorta soturia eikä maageja. Heillä ei ollut kovinkaan suurta lisäarvoa, vaan hän oli ottanut heidät vangiksi ja ruiskuttanut muutamaan pienen määrän omaa vertaan. Ainoastaan mitättömän pienen määrän jottei heille kehittyisi omaa tahtoa ja he olisivat ohjailtavissa muiden kaltaistensa ohella. Muutetut levittivät viruksen tehokkaasti pienellä puraisulla loppuihin ja pian kaikki ihmiset olivat liittyneet heihin.
Tämä uusi ryhmä näytti vaaralliselta. He olivat aseistautuneita ja mustiin kaapuihin pukeutuneet miehet näyttivät velhoilta joihin hän oli aikaisemminkin törmännyt. Velhot pystyivät kylvämään kauhistuttavaa tuhoa viallisten riveihin. Hän ei aikonut ottaa minkäänlaista riskiä vaan määräsi vialliset etenemään varoen jotta he pääsisivät tarpeeksi lähelle, yllättäen tulijat ja kukistaen heidät silkalla ylivoimallaan. Avoimessa maastossa ja kaukaa nähtyinä he kokisivat mittavia tappioita.
Laukaus kaikui vuoristossa. Vartiossa oleva sotilas oli nähnyt kuinka valtava matto oli lähestynyt heitä. Laukaus oli ainoastaan tarkoitettu herättämään muiden huomio. Sen se todellakin teki molemmissa ryhmissä. Sotilas huomasi kauhukseen maton muodostavan valtavan viallisten armeijan joka yritti hiipiä heidän kimppuunsa yön pimeyden turvin. Nyt ne eivät enää hiipineet vaan juoksivat nostattaen kuivan maan pölynä pimeään yöhön. Yhä useampi ase laukaistiin, velhot heittelivät tulipalloja sytyttäen viallisia tuleen. Se ei kuitenkaan hidastanut armeijaa vaan pian he huomasivat tulleensa motitetuiksi vuorille. Ne jotka olivat tarpeeksi onnekkaita pääsivät korkempaan maastoon ja saivat edes jonkinlaisen selviytymis mahdollisuuden. Ne jotka eivät, no. He kokivat karmean kohtalon.
Joukossa oli ollut yksi muodonmuuttaja nainen joka levitti mustat siipensä ja lähti lentämään kohti tulo suuntaansa. Korppi sulautui hyvin vasten mustaa taivasta eikä kukaan hyökkääjistä huomannut tämän lähtöä. Naisella jota kutsuttiin Raveniksi oli elintärkeää tietoa ja huomattavan raskaita uutisia ihmiskohtaloista.
Mutantti kirosi hyökkäys oli onnistunut, muttei suunnitellusti. Sen sijaan että he olisivat saaneet täydennystä armeijaansa he olivat saaneet kovin kirvelevän voiton. Heidän armeijaansa oli karsittu kovalla kädellä ja hän ei aivan tiennyt miten voittoon olisi pitänyt suhtautua. Palaneen ihmislihan ja karvan haju muodosti aisteihin päällimmäisen tunteen. Se ei ällöttänyt, se ei herättynyt käytännössä minkäänlaisia tunteita hänessä. Ainoastaan pienen ärtymyksen tunteen siitä että heidät oli huomattu suunniteltua aikaisemmin. Ihmisrotu tulisi muodostamaan vielä vaaran heille, tämä huomio pyyhkiytyi yhtä nopeasti kuin se oli hänelle valjennutkin. Heitä ei pystyisi pysäyttämään enää mikään kun he olivat jo aloittaneet työnsä, se myös vietäisiin voitokkaasti päätökseen. He eivät aikoneet enää vaellella päämäärättömästi vaan varmistaisivat olemassa olonsa.
*
Dora katseli kuinka Jerome käveli edestakaisin hermostuneena. Kaikki viestiyhteydet olivat poikki itään lähetettyyn armeijaan. Aiemmin Jerome oli huolestunut viesteistä jotka vanhat olivat lähettäneet. Viesti oli selvä he olisivat suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen. Uhka tuli miljoonien viallisten muodossa. Kukaan ei tiennyt mikä oli saanut niin monet liikkeelle. Ne eivät koskaan aiemmin olleet tehneet mitään tämän kaltaista. Se huoletti miestä. Edes hyvät uutiset Amerikasta ja Japanista eivät saaneet miehen mielialaa kohoamaan, liikaa menetyksiä. Nyt hän oli lähettänyt hyviä miehiä ja naisia suoraan kohti muukalaisarmeijaa jonka motiiveista ei ollut tietoa. Jerome tiesi jossain mielensä sopukoissa ettei kuulisi enää joukoista, mutta toivoi kuitenkin asioiden kääntyvän parhain päin.
Tukikohdan alueella oli tehty paljon töitä. He olivat rakentaneet alueelle tuuli- ja aurinkovoimalla toimivan, ihan oikean sähkölaitoksen. Sähkön he varastoivat maan alle kaivettuun kineettisen akkuun. Sen toiminta periaate oli jäänyt Jeromelle arvoitukseksi, mutta kuulemansa mukaan se toimi pitkään ilman tuulta ja aurinkoakin. Tukikohdan yläpuolinen maa oli saanut kiveyksen kaduille eikä ajoneuvot enää nostattaneet pölyä ilmaan. Yhä kylmemmät yöt viestittivät jälleen talven tulosta.
He olivat jättäneet muurien sisään myös puiston mistä olivat raivanneet pois kaiken ihmisten jättämän jätteen ja rauniot. Se oli palautettu luonnontilaan, puisto ei ollut iso, mutta oli mukavaa vaihtelua kulkea vain luonnossa ilman sähkön tuottamaa huminaa ja mekaanisten laitteiden ääntä. Vaikka Jerome ottikin kehityksen avosylin vastaan. Jerome käveli Doran kanssa, Dora oli ottanut miehen mukaansa kävelylle kun tämä oli liikehtinyt levottomasti ja puntaroinut asioita. Heitä vastaan juoksi nuoripoika aivan liian suurissa sotilaan vaatteissa. Poika pysähtyi heidän eteensä vakavana ja teki kunniaa. Se sai pariskunnan suut kääntymään aavistuksen enemmän hymyyn. Pojan tuoma viesti kuitenkin veti molemmat vakavaksi, valvontahuoneessa oli jotain vialla ja Jeromen tuli saapua paikalle välittömästi. Vika oli kuulemma viestilaitteissa.
Jerome kuuli jo kauempaa kuinka vanhaa saksaa puhuva naisääni luetteli numeroita. Viesti oli saanut alkunsa puolituntia aiemmin ja viestin alkaessa tukikohdan valot ja sähkölaitteet olivat alkaneet käyttäytyä kummallisesti. ”Saatteko yhteyden vanhoihin?” Jerome kysyi päivystäjältä joka valvoi monitoreja ja oli valmiudessa yhteydenoton varalta. ”Kaikki viestiyhteydet ovat poikki.” Mies sanoi vakavana.
Kaikki sähköt katkesivat ja huoneen kaiuttimet alkoivat viheltää korkealta taajudelta. Vihellystä kesti aikansa kunnes kuului kuiskattu kysymys, ”Jerome?” Jerome tunnisti äänen pojaksi joka oli nuoresta iästään huolimatta melkeimpä vastannut tukikohdan huollosta. Väristykset kulkivat miehen läpi hänen esittäessä kysymyksen, ”Kyllä, minä olen. Saanko tiedustella kuka sinä olet?” Hiljaisuutta kesti tovin jonka aikana monitorit alkoivat käynnistyä yksi kerrallaan ja loistevaloputket poksahtivat takaisin palamaan. ”Wrench. Minä olen, ...olin Wrench.” Jeromen päässä pyöri ajatukset niin vinhasti ettei mies tahtonut saada mistään kiinni, hän sai kuitenkin kysytyksi. ”Miten, miksi? Mitä sinulle tapahtui? Kuulin sinun menettäneen henkesi.”
”Minä palasin, sain toisen mahdollisuuden. En kyennyt saamaan toisesta koneesta vielä otetta, siellä oli paljon suojauksia joita kiertää, kierrän niitä oikeastaan edelleenkin.Tukikohdan tietokoneen tunsin jo aiemmin, kuin omat taskuni. Eikä perusteet paljoa ole muutuneet. Kai minä olen nyt jonkinlainen henki, tekoäly.”
Jerome mietti kuulemaansa ja sai lopulta takellellen sanotuksi. ”Et tiedä kuinka mukava kuulla sinusta poika, olen kaivannut sinun seuraasi. Sääli että tapahtui mitä tapahtui, mutta... mukava kuulla sinusta.”
*
Laiva oli saatu lähtövalmiiksi. Sen tankit olivat täytetty ja järjestelmät toimivat kuten pitikin. He aikoivat reagoida viallisten uhkaan lähtemällä tukemaan Jeromea ja Euroopassa sijaitsevaa tukikohtaa. Huoltohallissa riitti vipinää kun sähköjä uusittiin mekaanisiin haarniskoihin, niiden piirilevyt olivat ylikuormittuneet, mutta pääosin ne olivat kunnossa. Holvista löytyi niihin varaosia ja ammuksia, eivät ne niihin tarkoitettuja ollut mutta niitä pystyi hyödyntämään. Jos Kaplan olisi saanut käsiinsä holvin materiaalin hän olisi pystynyt puolustautumaan mitä vastaan tahansa. Nyt etu oli heillä. Melkein sata haarniskaa olisi toimintakunnossa kun he pääsisivät määränpäähänsä ja vieläpä paranneltuina.
Minerva ja Mike pitivät pitkät jäähyväiset Karhun ja Josien kanssa. Rose hyvästeli pienen pesukarhun joka ei vieläkään ollut saanut nimeään. Perijätär vilkutti miehineen kannelta maanmiehilleen jotka olivat saapuneet sankoin joukoin katsomaan laivan lähtöä meren toisellepuolen. Josie käytännössä sai perijättären aseman saarella tämän lähdettyä ja tämän tuli opetella asemansa vaatimaa käyttäytymistä. Keisarinna pitäisi sanojensa mukaan tästä huolen.
He eivät olleet päässeet rantaa pidemmälle kun laivan sähköjärjestelmät sammuivat ja käynnistyivät uudelleen. Tietokone oli kytkettynä aluksen järjestelmiin ja komentosillan kaiuttimista kantautui tuttu tervehdys. Mae hymyili muille ja sanoi tämän olleen Wrench. Kyllä kaikki kuulijat sen tajusivat ensijärkytyksen jälkeen muutenkin. Kävi ilmi että Wrench ei ollut sidottu vain holvin tietokoneeseen vaan pystyi siirtymään tietokoneesta toiseen. Tämä oli omien sanojensa mukaan kohta myös avaruudessa, missä aina oli halunnut päästä käymään. Sitä Dan ei epäillyt yhtään, mietti hymyillen minkälainen järkytys se vanhoille olisi.
Wrenchin mukaan tulo toi myös muutoksia laivan miehistön rutiineihin. Hän auttoi melkein kaikessa ja opasti väsymättä miehiä. Yhden haarniskan hän varasi itselleen ja pyysi miehistöä muokkaamaan sitä enemmän liikuntarajoitteiselle sopivaksi. Danin työ helpottui ja tämä pääsi viettämään aikaa nyt muiden kanssa. Rose ja Minerva olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä viimeaikoina ja Mike oli tuntenut itsensä kolmanneksipyöräksi. Danin paluu työnsä ääreltä toi helpotusta tähänkin kuvioon. Edward ja Mae supattelivat keskenään aina kun heidät näki. He tuntuivat väittelevän usein kiivasti, mutta lopulta toinen aina hymyili sovun merkiksi.
Merkittävin tapahtuma laivamatkalla tapahtui Suezin kanavalla. Kanavan länsipuolella rannan rajassa oli pääkalloja lyötyinä seipään nokkiin. He ottivat sen varoituksena eivätkä ajaneet enää lähemmäksi rantaa. Kanavasta selviytyminenkin sujui kuin siivillä. Kuten panamassa täälläkin oli meret yhdistyneet. Kanavat oli näköjään tuhottu perusteellisesti, tai yritetty ainakin. Lopputulos oli paljon leveämpi väylä laivojen kulkea. Välimerellä puhalsi tuuli pohjoisesta se oli suuri kontrasti tyynenmeren ilmastoon. Ihmiset alkoivat pukeutua läpimämmin eivätkä enää käärineet hihojaan tai lahkeitaan helpottaakseen kuumutta. Vastarinnan miehet olivat odottamassa heille jo tutuksi tulleessa satamassa. Kuorma-autojen lavoilla olisi tilaa niille jotka halusivat lähteä käymään tukikohdassa. Monelle laiva oli käynyt jo kodiksi eivätkä kaikki halunneet laivalta poistuakaan. Heidät otettiin vastaan kuin vieraat, kohteliaasti mutta varautuneesti. Jerome ei ollut vastaanottokomiteassa. Kaikki vaikuttuivat kun mekaaniset sotilaat poistuivat laivasta pitkin maihinnousu siltaa. Se oli heille kaikille ensimmäinen kerta kun he näkivät ne näin läheltä. Kaikki toimi niinkuin pitikin, virtalähteen virkaa toimitti edelleen sotilas jolla oli maagin kykyjä. Jopa Ben ja Jerry saivat koneen liikkumaan, Wrench oli ohjannut huollon porukkaa tekemään niihin suuria muutoksia ja ne liikkuivat hämmästyttävän sulavasti. Yksi haarniska oli maalattu harmaaksi sitä ei käyttänyt elävä olento vaan Wrench pystyi sitä ohjaamaan. Se oli varustettu puhepiireillä, jonkinlaisella kaiuttimilla. Joten wrench kykeni myös kommunikoimaan muiden kanssa. Käyttövoimana siinä oli modifioitu ydinkäyttöinen virrantuotto. Se oli irroitettu Wrenchin ohjeiden mukaan vanhan hävittäjä lentokoneen siiven alla sijainneesta suuresta ohjuksesta.
Kuorma autojen kolonna suunnisti vasta valmistettua tietä kohti pohjoista, tuttujen maisemien vilahdellessa molemmin puolin. Robotti armeija pysytteli vauhdissa mukana juosten autojen perässä. Myllynkylä eli uutta kukoistusta ja siellä palaneet talot olivat purettu ja rakennettu uudelleen. Rose huomasi kylässä olevan enemmän taloja kuin aiemmin. Kylästä johtava tie oli tasoitettu ja kivetty. Siinä mahtui hyvin kulkemaan leveällä autolla, mutta kohdatessa toisen jompikumpi joutuisi väistymään. Dan ei ollut uskoa silmiään kun he saapuivat tukikohtaan johtavalle portille. Näky oli uskomaton ja jotenkin pelottava. Lähes kymmenenmetrin korkuinen muuri suojasi suurta aluetta sen sisällä. Kaikkialla rakennettiin yhä. Sähkövalot paloivat tolppien nokissa ja siellä täällä kulki sähköjohtoja. Mies ei pystynyt käsittämään, puoli vuotta sitten koko alue oli ollut pelkkää rauniota, eikä rakennuksista ollut näkyvissä kuin surullinen muisto. Suurta luiskaa pitkin pystyi ajamaan suoraan tukikohdan sydämmeen. Asuntoparakit ja teltat eivät enää täplittäneet parkkihallia vaan se oli otettu siihen käyttöön mihin se oli tarkoitettukin. Auto ei ollut kunnolla kerennyt pysähtymään kun Rose jo hyppäsi alas juosten tutun naisen kaulaan.
Jerome oli heitä Doran kanssa vastassa, Dan sai käteltyä miehen ennnen kuin tämä jäi suu auki tuijottamaan harmaata suurta haarniskaa joka käveli heidän vierelleen. Dan esitteli Wrenchin Jeromelle. He olivat olleet jo tietokoneen välityksellä yhteydessä, mutta Jerome ei tiennyt että poika pystyisi näinkin fyysiseen olomuotoon. Tietokoneet olivat yhteydessä toisiinsa ja Wrench pystyi siirtymään sinne minne ykköset ja nollatkin. Wrench oli käytännössä jokapuolella ympärillämme.
Muodollisuudet olivat hoidettu nopeasti pois alta ja pian Dan huomasi istuvansa Jeromen huoneistossa. Paikalle oli kerääntynyt koko neuvosto ja heidän porukkansa päivitettiin pian tilanteen tasalle. Viallisten uhka oli kokoajan läsnä ja se näkyi kaikkien kasvoilta. Viallisista oli tehty näköhavaintoja joka puolelta eurooppaa. He otaksuivat ettei pääjoukko ollut vielä kerennyt paikalle vaan näköhavainnot olivat pienemmistä ryhmistä jotka jo ennestään asuttivat aluetta. Ne olivat vain käyneet levottomammiksi, varmaankin aistien lähestyvät kaltaisensa.
Vanhat päivittivät lähes joka päivä viallisten etenemisestä. Menisi arviolta kaksi viikkoa kun ensimmäinen aalto olisi vastassa. He olivat linnoittaneet tukikohtaa jo yli puolivuotta. Paljon oli saatu aikaan ja paljon oli vielä tehtävää. Kahden jäljellä olevan viikon ajan he keskittyisivät laatimaan suunnitelmia ja puolustus kuvioita viallisia varten.
Mae kertoi ettei vialliset itsessään olleet kovin suuri uhka vaan olennot jotka niitä ohjailivat. Mae toisti saman neuvostolle minkä oli jo aiemmin muille kertonut. Vialliset muuttuisivat lauhkeammiksi kun heitä hallitsevat olennot tapettaisiin. Oli vain saatava johtaja esiin. Jerome kysyi mikä olisi saattanut saada vialliset liikkeelle, johon Mae vastasi pyörittämällä päätään. Mae ei tiennyt.
Neuvoston jäsenet olivat katselleet, hiljaa istuvaa itämaiselta näyttävää naista. He tiesivät tämän olevan jonkin sortin kuninkaallinen omassa maassaan, eivätkä tienneet kuinka tähän tulisi suhtautua. Perijätär joka ensimmäistä kertaa avasi suunsa, esittäytyi. Hänellä oli maagin kykyjä ja hän ilmeisesti joko luki muiden ajatukset tai oli vain muuten hyvin sosiaalisesti tarkkaavainen. ”Teillä on tapana kutsua toisianne etunimeltä, jopa johtajaanne kutsutaan Jeromeksi.” Nainen viittasi Jeromea kohti leveä hiha liikkeen mukana heilahtaen, ”Joten pyydän että kutsutte minua Lucyksi.” Neuvoston jäsenet olivat ilmeisen vaivaantuneita naisen keskeytyksestä ja kaikki tervehtivät yhteen ääneen, ”Hei, Lucy.” Tilanne sai Danin repeämään nauruun, hänelle tuli peruskoulu mieleen kun opettaja esitteli itsensä luokalle. Dan hieroi takaraivoaan, Rose kertoi pienellä hivautuksella mitä mieltä oli miehen tilanne komiikasta.
Lucy nyökkäsi tervehdykseksi ja jatkoi vaitioloaan. Mike kertoi keräävänsä heimonsa kasaan ja auttaisivat taistelussa minkä voisivat, pedot eivät olleet järin tehokkaita viallisten kaltaisia olentoja vastaan, mutta tiedustelua he jatkaisivat ja auttaisivat muuten miten vain voisivat. Hänellä oli muutenkin paljon päivitettävää kansansa parissa koska oli hylännyt heidät näin pitkäksi aikaa.
Dan oli tuonut mukanaan kannettavan tietokoneen jotta Wrenchkin pystyi osallistumaan palaveriin, poika alkoi käydä yhä tärkeämmäksi heidän taistelussaan. Tämä pystyi nyt sisäistämään kaiken tiedostoissa olleen tiedon vain muutamassa sekunnissa ja olisi valtava apu siinä miten vihollinen pysäytettäisiin. Wrench ehdotti puolustus linjoja joilla astettain vähennettäisiin viallisten lukumäärää. Aina kun vihollinen kävisi ylivoimaiseksi he perääntyisivät kunnes joutuisivat turvautumaan viimeiseen piiriin eli tukikohdan suojaan. Taistelu olisi helpompi voittaa avarassa maastossa. Siitä he olivat kaikki yhtämieltä. Tukikohdassa pystyi valmistamaan piikkilankaa joka toimisi erittäin hyvin tämän kaltaiseen viholliseen, hidastaen ja parhaimmillaan jopa estäen niiden etenemisen. Dan ja muut muistivat kuinka vialliset olivat vetäneet heidän aluksensa pois matalikolta Washingtonin lähellä ja tiesivät miten vahvoja olennot olivat niiden lukumäärän kasvaessa. Sodasta niitä vastaan ei tulisi helppo. Mekaanisen jalkaväen joukko, robotit, tulisivat jokatapauksessa toimimaan etulinjassa niitä vastaan. Kaksi viikkoa oli kaikki mitä he tarvitsisivat valmistautumiseen.
Huoneen ovet aukenivat, sisään astui nuori nainen joka estelyistä huolimatta oli vaatinut kesken neuvoston palaverin tapaamista Jeromen kanssa. Mike ja Minerva tunsivat hyvin naisen, hänen nimensä oli Raven. Huoneessa oli hiirenhiljaista naisen kerrottua asiansa. Uutiset ensimmäisistä tämän sodan uhreista painoivat jokaisen huoneessa olijan mielen mustaksi.








44.luku

Kernell katsoi voimattomana kuinka aluksen järjestelmät yksi toisensa jälkeen lakkasivat toimimasta. Avaruuden hiljaisuus kun tutut moottoreiden äänet lakkasivat kuulumasta, saivat jokaisen pidättämään hengitystään jännittyneenä. Aluksen painovoima kumoutui ja jokainen otti kiinni mistä sai jotta ei lähtisi leijumaan hallitsemattomasti. Vika tietokoneessa oli levinnyt aluksen jokaiseen tiedostoon ja heidän ajamat torjunta ohjelmat olivat vain pahentaneet sitä. Jännitys purkaantui säikähtäneisiin huudahduksiin kun kaiuttimista alkoi kantautua, Kernelille ennestään tutun naisäänen kerronta. Hän oli aiemmin toiminnut vastavakoilussa ja tiesi naisen olevan automaattinen ohjelma jota lähetettiin radioaalloilla vakoilijoille. Vastaanottajalla oli koodi paperi josta viesti selvitettiin numeroiden perusteella. Joka päivä lehtiöstä repäistiin uusi sivu jolla oli uudet kirjaimet jotta koodia ei ulkopuolinen pystyisi murtamaan. Kernelillä ei ollut aavistustakaan miksi radiolähetys kuului nyt aluksen jokaisesta vastaanottimesta.
Moottorit murahtivat käyntiin ja painovoima palautui. Tietokone käynnistyi muuten normaalisti mutta käynnistymisen yhtydessä, naisääni vaikeni ja nuoren pojan huudahdus tuntui entistä epätodellisemmalta.
Wrench ajatteli sanoa ensi sanoiksi jotain muuta kuin, ”Voi pojat!” Maapallon näkeminen aluksen kameroiden kautta avaruudesta sai hänet kuitenkin vaikuttumaan näystä. Vanhat yrittivät edelleen häätää häntä kun koneet käynnistyivät. Wrench oli ottanut kaikki aluksen järjestelmät hallintaansa hetkeksi ja lukinnut vanhat ulkopuolelle. ”En ole tullut aiheuttamaan harmia. Toimin yhteistyössä ihmisten kanssa. Olin aiemmin ihminen, te kutsuisitte minua nyt tekoälyksi.”
Wrench kertoi tapahtuneesta Kernelille joka oli raivoissaan. Ei niinkään siitä syystä, että Wrench oli tunkeutunut alukseen. Vaan siitä ettei häntä oltu varoitettu etukäteen, saati kerrottu näin tärkeästä asiasta. Wrench imi samalla itseensä kaiken tiedon jotka vanhat olivat jättäneet lähettämättä. Tiedostoissa ei ollut mitään mikä vaikuttaisi nykyhetkeen, mutta erittäin paljon tarkempi historian kuvaus siellä oli. Wrench oli tyrmistynyt ihmisten menneisyydestä ja häikäilemättömyydestä ja punnitsi tarkkaan mitä siitä jakaisi. Poika oli oppinut paljon kuolemansa jälkeen ja tiesi että jotkut asiat eivät kertakaikkiaan kestäneet päivänvaloa. Kernell tiesi tämän myös. Wrench tiesi nyt täsmälleen minkälaisen ihmisen kanssa oli tekemisissä. Miehellä ei varmasti ollut omaatuntoa, mutta erittäin kykenevä tämä oli ja ihmiset vielä tarvitsisivat hänen apuaan.
*
Keisarinna katseli kuinka hyökkäysvaunuista purkaantui sotilaita kädet korkealla pään yläpuolella ja katse maahan alas luotuna. Hänen miehensä kohtelivat heitä kovalla kädellä, mutta pitivät huolen etteivät vahingoittaneet heitä. Antautuminen oli heidän kulttuurissaan häpeällistä, eivätkä nämä miehet koskaan tulisi saamaan arvostettua asemaa yhteisössä. He olivat valinneet antautumisen, kun heidän johtajansa oli ajanut keskelle viallisia. Moni oli kuullut äänettömän kutsun liittyä joukkoon. He eivät aikoneet muuttua näennäisen aivottomiksi olioksi joka heillä olisi ollut parhaimmassa tapauksessa edessään, jos he olisivat seuranneet kuningastaan. Karhu seisoi korkeana ja ylväänä puolisonsa ja keisarinnan vierellä, pidellen sylissään lastaan ja katsellen miehiä ainoalla silmällään. Kuningas oli siis vihdoin lyöty lopullisesti.
Saaresta oli tullut heidän kotinsa, he eivät olleet muuttaneet keisarilliseen palatsiin kuten tornitaloa kutsuttiin vaan pitivät majaa holvissa maan alla. Karhu nautti lämpimistä suihkuista ja uhrasi sille näköalan joka olisi ikkunasta avautunut. Sitäpaitsi holvissa oli tärkeää olla kokoajan joku joka pystyi vastaamaan sen toiminnasta. Karhu pystyi, hän oli loistava johtaja hän ei vain pitänyt muista. Hän olisi pystynyt aivan hyvin elämään pelkästään perheensä kanssa autiossa maassa. Toisaalta hän oli hieman harmissaan joutuessaan pois tapahtumien keskipisteestä. Saari tulisi olemaan turvallinen, merivirrat pitivät huolen etteivät vialliset pystyisi tunkeutumaan alueelle. Ainakaan kovin massiivisina määrinä. Enteitä talvesta oli jo ilmassa, viime yö oli ollut jo kylmä. Euroopassa ensilumi olisi jo satanut tähän mennessä.
*
Sam katseli kuinka Fox juoksi pitkin pelto aukeaa. Naisen oli pakko päästä silloin tällöin tuulettumaan ja muuttumaan eläinhahmokseen. Fox oli alkanut jo hieman pyöristymään ja Sam jaksoi kiusoitella naista pullukaksi silloin tällöin. Se oli hellittely nimi ei Sam ajatellut tästä raskauden myötä mitenkään erilailla.
Wrench oli aiemmin ilmaantunut holvissa. Nyt poika seisoi lyhyen valkoisen robotin muodossa hänen vierellään ja ilmeisesti ”prosessoi dataa”, jos olisi ollut ihminen hän olisi mietteissään. Vanhat olivat olleet heihin yhteydessä ja heilllä saattaisi olla käsissään pian aivan toisenlainen ongelma. Miljoonia viallisia pyrkisi alaskan kautta mantereelle. Sam oli lähettänyt vähistä miehistään pari muodonmuuttajaa takaisin etelään Maen pyynnöstä, he kutsuisivat Maen väen vahvistamaan Washingtonin puolustusta. Heillä oli maan siirtokoneita joilla oli rakennettu valleja ja raivattu vallien ympäriltä raunioita jotta heillä olisi hyvä näkyvyys lähestyviin, mahdollisiin ongelmiin. Pellot oli kynnetty ja valmisteltu ensikevään kylvökautta ajatellen. Oli pakko ajatella, että elämä jatkuisi vielä viallisten kohtaamisen jälkeenkin. Liikaa oli menetettävää, vialliset olisi pakko jotenkin torjua. Sam ei tiennyt miten sen tekisi, häntä alkoi kiehtomaan yhä enemmän ydinaseiden käyttö. Wrench oli jyrkästi niiden käyttöä vastaan kuten muutkin kun hän oli sen mahdollisuutta ehdottanut. Maapallo ei kestäisi enää ainoatakaan ydinräjäytystä, joista historia oli alunperinkin muuttunut peruuttamattomasti. Sen sijaan heidän täytyisi ottaa pohjoisessa vaikuttavaan valittuun yhteyttä, varoittaa tätä ja pyrkiä yhdistämään voimansa. Sam aikoi tehdä kaikkensa jotta pystyisi kulkemaan isänsä jalanjälkiä seuraten. Hän oli katsonut sivusta ja ollut todella monessa neuvonpidossa mukana lapsesta asti. Sam osasi johtaa, hän ei vain ollut valmistautunut uhraamaan ketään. Uhrausten aika tulisi vielä tulevaisuudessa Sam tiesi. Lunta putoili hiljalleen, lumi ei vielä jäänyt maahan vaan suli sitä mukaa kun sitä satoi. Heillä ei olisi enää kauan aikaa valmistella matkaa kohti pohjoista.






45.luku

Olento katsoi kuinka sen käskyläiset silpoituivat konekiväärien ja kranaattien tulituksessa. Ihmiset olivat rakentaneet ohuista langoista esteitä jotka tarttuivat lihaan kiinni ja estivät nopean etenemisen. Alue oli liian tasaista heidän päästäkseen tarpeeksi lähelle. Ylivoimasta ei olisi tässä taistelussa hyötyä. Hän käski jäljelle jääneitä perääntymään, heidän suunnitelmansa ei toimisi tälläistä vihollista vastaan. Vihollinen oli vielä liian hyvin järjestäytynyt. Se asia muuttuisi pian, mutantti ajatteli. Olento laski verhous loitsustaan irti heti kun oli päässyt tarpeeksi pitkälle ettei häntä enää erottanut. Hän järjesti vialliset muodostelmiin ja aikoi toimia heti kun pimeys laskeutui, siihen menisi vielä muutama tunti. Olento kääri kaapunsa hihat ja täytti kolme ruiskua täyteen omasta käsivarrestaan ja jäi odottamaan.
*
Ihmiset hurrasivat viallisten hyökkäysaaltojen vähentyessä ja niiden loppuessa viimein kokonaan. Taistelu oli sujunut kuin käsikirjoitetussa näytelmässä, he ampuivat, vialliset kaatuivat. Ne olivat päässeet ensimmäisestä asemasta läpi kun piikkilankaan oli tarrautunut valtavasti kuolleita olentoja, tehden langat hyödyttömiksi. Ihmiset olivat peräytyneet suunnitelman mukaisesti seuraavalle puolustusrenkaalle ja jatkaneet taistelua puhtaalta pöydältä. Taistelutannerta peitti valtava määrä pysyvästi kuolleita vihollisia. Edes haaska linnut eivät koskisi näihin raatoihin.
Jerome oli katsellut taistelua etäämmältä kiikareiden läpi. He olivat etsineet katseellaan viallisten johtajaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Tarkka-ampujille oli annettu ohjeet ampua olentoa joka erottuisi joukosta. He olivat tuhonneet kohtaamastaan laumasta varmasti puolet, eikä heidän joukostaan ollut haavoittunut kuin yksi mies joka oli pidellyt kranaattia käsissään liian kauan. Jerome harkitsi tarkkaan suunnitelman seuraavaa vaihetta, lähteä jahtaamaan vetäytyvää vihollista. Vihollisia oli ollut aivan liian paljon ja heidän metsästäminen vaikkakin mekaanisilla sotilailla olisi aivan liian riskialtista. Hän aikoi muuttaa suunnitelmaa Wrenchin vastustuksesta huolimatta ja vain lähettää muodonmuuttaja lintuja tiedustelemaan viallisten liikkeitä.
Mekaanisiin sotilaihin oli joihinkin asennettu liekinheittimet, ne kulkivat taistelukentällä ja polttivat kuolleet. Piikkilanka-aita pystytettiin uudestaan ja uloimpaan puolustusasemaan järjestäydyttiin odottamaan seuraavaa hyökkäystä.
*
Olento katseli kuinka hänen laumansa kuolleita poltettiin ja käveli kaikessa rauhassa ohi puolustus linjojen. Hän käveli liian läheltä sotilasta ja melkein paljastui. Liikkeen aiheuttama ilmavirta oli saanut miehen kääntymään hänen puoleensa. Sotilas tuijotti hänen lävitseen kun hän jatkoi matkaansa kohti muureja. Ihmiset tekivät olentoon vaikutuksen he olivat linnoittaneet asemansa erittäin huolellisesti. Vaikka he olisivat päässeet kaikista linjoista läpi he eivät olisi päässeet muurin ohi väkivalloin. Nyt portit olivat auki ja mutantti pääsi vaivattomasti kulkemaan niistä. Katuvalot jotka loivat hieman punertavan sävyn saivat hänen varjonsa näkymään haaleana. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt hänen kulkuunsa mitään huomiota. Kerrostaloja, ihmisiä valaistuilla kaduilla kulkemassa kuin mikään ei olisi vialla. Tämä yö tulisi muuttamaan heidän maailmansa eikä mikään olisi enää ennallaan, mutantti ajatteli kulkiessaan kohti avonaisia ovia jotka johtivat maan alle. Olento pääsi paikoitushalliin ja lähti vaeltelemaan pitkin käytäviä, välillä se joutui painautumaan seinää vasteen kun vastaan tuli ihminen tai kaksi. Se etsi majoitustiloja, ihmiset eivät pystyneet olemaan valveilla kokoajan kuten se pystyi, ihmisten oli välillä nukuttava.
Mutantti tarkisti kaapunsa läpi, että sen ruiskut olivat vielä tallella kun se raotti sairasosaston ovea. Ihmisiä makasi vuoteilla ja vain yksi vanha nainen oli valveilla. Nainen näpytteli jotain pöytänsä ääressä eikä kiinnittänyt tulijaan mitään huomiota. Mutantti hiipi naisen taakse ja oli juuri tarttumassa tätä kurkusta kun ovi avautui. Sisään astui nuoripari, mies ja nainen jotka nauroivat äänekkäästi. Vanhempi nainen hyssytteli tulijoita ja sanoi sairaiden tarvitsevan lepoa eikä ollut soveliasta pitää kovaa ääntä. Nuori nainen kertoi tulleensa vain toivottamaan hyvää yötä ja poistui miehen kanssa ovesta ulos. Mies jäi ovelle seisomaan ja katsoi vielä takaisin huoneeseen, tuntui kuin mies olisi katsonut suoraan häneen. Olento pysyi tarkoin paikoillaan ja valmistautui yhteenottoon. ”Dan tule jo.” Kuului käytävästä. Vanhempi nainen viittilöi miestä poistumaan ja mies poistui jättäen olennon työnsä pariin.
Olento kuristi naisen tajuttomaksi varoen tappamasta tätä. Se kaivoi kaapunsa taskuista ruiskun ja antoi pistoksen naiselle. Mutantti asetti naisen tuolilleen ja laittoi tämän nojaamaan pöytäänsä vasten. Ulkopuolisesta näyttäisi kuin nainen nukkuisi. Hän käsitteli vielä kaikki nukkuvat potilaatkin. Aivan pieni pistos riitti, eikä olennon tarvinnut tainnuttaa ketään. Kukaan ei herännyt ihmettelemään mikä heitä oli pistänyt. Mutantti poistui ovesta ja jatkoi matkaansa etsien edelleen majoitustiloja. Ne löytyivät hetken päästä, kerrossänkyjä oli riveissä ja himmeä yövalaistus auttoi näkemään koko huoneen. Neljä riviä ja parikymmentä sänkyä per rivi. Olento oli löytänyt mitä oli tullut etsimäänkin ja aloitti työnsä.
*
Aamu valkeni tukikohdassa ja sairasosasto oli alkanut täyttyä kuumeisista ihmisistä. Osasto oli ensimmäistä kertaa tupaten täynnä. Dorakin tunsi olonsa huonovointiseksi ja liittyi potilaiden joukkoon. Nainen ei muistanut milloin viimeksi oli ollut kipeänä, näin kipeänä hän ei varmasti ole ollut koskaan. Jotain oli varmasti tekeillä, Dora ei pystynyt kunnolla keskittymään ja tuntui kuulevan ääniä päänsä sisällä. Nainen tunnusteli aristavaa kaulaansa ja yritti miettiä viimeyön tapahtumia. Hän oli nähnyt erittäin toden tuntuista painajaista, unessa jokin oli kuristanut tätä takaapäin. Hänen ajatuksensa puuroutuivat eikä hän tiennyt oliko se ollut totta vai ei. Jerome oli tullut katsomaan häntä ja mies istui hänen vierellään huolestuneena kaikesta vilinästä mitä osastolla tapahtui. Dora kertoi katkonaisesti miehelle tapahtuneesta jolloin Jerome kumartui Doran ylle katsomaan tämän kaulaa. Jerome oli erottavinaan mustelmat naisen kaulalla. Jokin napsahti Doran päässä ja tämä ei voinut vastustaa miestä joka oli kumartuneena hänen ylleen. Nainen tarttui tiukasti kiinni tähän ja puri miestä olkavarteen.
Jerome työnsi naisen pois järkyttyneenä tapahtuneesta ja katsoi tämän silmiin. Kaikki inhimillinen oli sulanut naisen katseesta. Jerome tiesi sillä hetkellä, että kaikki osastolla olevat olivat tuomittuja. Jerome huusi osaston ruuhkaa valvomaan tulleille miehille. ”Sulkekaa ovet. Kukaan ei saa poistua.” Sotilaat katsoivat järkyttyneenä veristä johtajajaansa, mutta sulkivat ovet ammattilaisen ottein. Jerome katsoi luultavasti viimeisen kerran naista joka aukoi veristä suutaan kykenemättä vielä liikkumaan kunnolla ja sitoi tämän vuoteeseen kiinni lepositeillä jotka roikkuivat sänkyn laidoista.
Jerome vaappui pöydän ääreen pidellen olkapäätään, yrittäen estää sitä vuotamasta. Hoitaja kirjasi sairastuneita ylös tietokoneelle eikä ilahtunut Jeromen pyynnöstä saada tietokone käyttöönsä. Mies otti koneen ja kulki hoitaja perässään valittaen, varastohuoneeseen sulkien oven perässään. Jerome yritti ottaa yhteyttä valvomoon, Wrench puhui heti kun hän oli avannut ohjelman jota käytettiin yhteydenpitoon. ”Mitä on tekeillä?” Poika tai tietokone kysyi, Jerome ei oikein enää tiennyt kumpana tähän pitäisi suhtautua. ”Vialliset, ne ovat tehneet jotain.” Jerome aloitti. ”Kaikki sairastuneet pitää asettaa karanteeniin. Dora puri minua juuri olkapäästä. Meillä taitaa olla käsissämme ongelma. Minun täytyy saada yhteys valvomoon.”
”Aloitan karanteenin.” Wrench sanoi ja lukitsi sairasosaston sähkölukot, ovista ei kulkisi enää kukaan, niissä oli kestävät teräksiset salvat niin sisä- kuin ulkopuolellakin. Yhteys valvomoon aukesi Jeromelle ja mies sai annettua määräykset etsiä kaikki sairastuneet ja eristää heidät muista. Jos sairaat eivät totelleet käskytystä näitä tulisi kohdella viallisina ja ampua siihen paikkaan. Valvomon henkilökunta kuunteli tyrmistyneenä ohjeita ja soitti yleishälytyksen merkiksi sotilaille tarttua aseisiin ja kiirehtiä ennalta sovittuihin asemiinsa.
Dan hätkähti hereille, yleishälytys kantautui tukikohdan kaiuttimista. Rose kerkesi nousemaan ensin ja verhosi alastonta vartaloaan vaatteisiin. Dan etsi omia vaatteitaan kiroten mihin ne oli illalla hylännyt. Molemmat saivat lopulta vaatteet päälle ja avasivat huoneistonsa oven. Sotilaat juoksivat täydessä varustuksessa pitkin käytäviä, Dan sai pysäytettyä yhden heistä ja kysyi mitä oli tekeillä. Mies ei tiennyt muuta kuin sairastuneista jotka levittivät jotain tautia. Kaikki sairastuneet piti kerätä karanteeniin, sairasosasto oli jo lukittu ja täydessä karanteenissa. ”Tämä on sitten vain huhu, mutta jotkut epäilevät, että tukikohdan johtaja Jerome on myös karanteenissa. Häntä oli purtu yöhoitajan toimesta.” Mies jatkoi kiirehtien matkaansa.
Dan kääntyi hitaasti katsomaan Rosea, tämä oli kalvennut ja katsoi lasittunein silmin sotilaan perään, yrittäen sisäistää juuri kuulemaansa. Dan yritti lohduttaa naista halauksella, mutta Rose torjui hänen yrityksensä ja lähti suunnistamaan kohti sairasosastoa. Dan yritti estää naista, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Rosen oli pakko saada tietää oliko huhussa perää. He eivät päässeet edes käytävälle jonka varrella sairasosasto sijaitsi. Sotilaat tekivät kaikkensa pitääkseen pariovet kiinni jotka johtivat miehistön asuntolaan ja sairasosastolle. Ovea rummutettiin toiselta puolelta ja Dan olisi unissaankin tunnistanut ääntelyn viallisiksi. Ovi murtui saranoiltaan päästäen lauman sotilaita joiden rintamus ja kasvot olivat veren peitossa. Ne yrittivät hyökätä kaiken elävän kimppuun. Dan heitti taiallaan ne taaksepäin, takaisin käytävään mistä olivat tulleet ja veti miekkansa esiin. Rose haparoi taljajousen selästään ja valmistautui käyttämään sitä, hänen silmänsä olivat kostuneet vihasta ja surusta. Vialliset aloittivat uuden hyökkäyksen, ensimmäinen tunnelista saapunut sai nuolen otsaansa. Ovea pidelleet sotilaat pakenivat kauhuissaan näkyä, yksi heistä oli satuttanut kätensä ja vuoti verta kaikkialle. Dan löi miekallaan seuraavan viallisen pään irti, lähtien samalla peräytymään. ”Wrench, mikä on tilanne.” Dan huusi, hän tiesi Wrenchin kuulevan. Pian kaiuttimista kantautui tuttu ääni joka sanoi tilanteen olevan vakava. Karanteeni ei ollut pitänyt ja purtuja uhreja oli jokapuolella. Kuten myös viallisia. Wrench sanoi olleen juuri aikeissa hälyyttää ihmiset paikoitus halliin evakuointia varten.
”Tee se, Wrench!” Dan huusi, lyödessään taas yhtä viallista kaulaan miekallaan, pää pompahti hartioilta ja pyöri pitkin käytävää pysähtyen seinään, sen leuat liikkuivat yhä.
He juoksivat paikoitushalliin ja olivat törmätä mekaaniseen sotilaaseen joka vartioi sisäänkäyntiä. Sen konekiväärin piiput pyörivät huristen, merkiksi valmiudesta ampua salamannopeasti vihollista joka tunkeutuisi ovesta. Paikalla oli jo Edward ja Mae, Elisabethiä ei näkynyt missään ja Edward oli huolestunut siskostaan. Hän käveli edestakaisin omatakaisella tyylillään ja kirosi ääneen. Perijätär, Lucy, oli vartiomiestensä ympäröimä. Jokaisella mustaan pukeutuneella miehellä oli käsissään miekat jotka muistuttivat Josien katanaa. He olivat valmistautuneita taisteluun.
Wrench puhui kaiuttimista tilanteen muuttuvan yhä kaoottisemmaksi, ylhäällä maanpinnalla oli alkanut viallisten hyökkäysaalto ja jokapuolella maanalla käytiin taisteluja. Tukikohdan muurien sisällä oli vielä rauhallista ja ihmisiä oli alkanut saapua kaduille ihmettelemään hälytysääniä. Vanhemmat pitelivät lapsiaan tiukasti lähellään, kukaan ei puhunut jopa pienimmät lapsista olivat aivan hiljaa kuin aistien jännittyneisyyden vanhemmistaan.
Heidän olisi hylättävä tukikohta ennenkuin he olisivat kahden tulen välissä. Pureman saaneille ei ollut mitään tehtävissä. Lopulta Elisabethkin juoksi paikalle hän kannatteli Minervaa ja auttoi tätä pakenemaan viallisia. Mike oli uhrannut itsensä naisten puolesta, hyökännyt viallisten kimppuun jotta naiset ehtisivät pakenemaan. Minerva ei ollut haavoittunut, mutta oli katatonisessa tilassa. Elisabeth ohjasi naisen Roselle ja pyysi katsomaan tämän perään. Kuorma-autoja käynnisteltiin ja ihmiset ryntäsivät lavoille turvaan. Paniikin pystyi haistamaan ilmasta. Ben ja Jerry taistelivat ulkona maastossa muiden tarkka-ampujien kanssa. Dan pystyi etäisesti aistimaan näiden viestinnän he olivat toistaiseksi vielä hengissä. Neuvostosta ei ollut tietoa, missä he olivat. Artsie komensi maanpinnalla, mutta muista ei ollut aavistustakaan. Edes Wrench ei pystynyt heitä paikantamaan. Jerome oli vielä hengissä sairas osaston varastossa, mutta hänen kohtalonsa oli jo sinetöity.
Kuorma-autojen ajaessa ulos tunnelista aurinko paistoi korkealta heidän yläpuoleltaan. Lunta oli satanut ja se oli jäänyt jo maahan. Se ei heijastanut valoa vaan oli märkää ja harmaata. Kuorma-autojen renkaat loiskuttivat räntää ympärilleen. Mekaaniset sotilaat kolistelivat turvaamassa autojen kulkua. Niitä oli jäljellä vain puolet, toinen puoli oli taistelemassa viallisia vastaan muurien ulkopuolella. Joka puolelta kantautui huutoja.
Kuorma-autot pysähtelivät ottamaan ihmisiä kyytiin, heillä ei ollut mukanaan muuta kuin päällään pitämät vaatteet. Ihmiset ymmärsivät tuhon kohdanneen ja tiesivät autojen olevan viimeinen mahdollisuus pelastua. Dan muisteli viime yötä tai iltaa. Hän oli aistinut jonkin olevan pielessä kun Rose oli käynyt toivottamassa Doralle hyvät yöt, he eivät voineet aavistaa niiden jäävän hyvästeiksi. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Hän ei ollut enää vain ihminen ja hänen olisi pitänyt luottaa aisteihinsa enemmän.
Dan katsoi Rosea ja Minervaa jotka halasivat toisiaan penkillä vastapäätä. Edward ja Mae keskustelivat kiivasti tilanteesta. Edward olisi halunnut tehdä jotain ihmisten hyväksi, mutta alistui Maelle. Mae sanoi paon olevan ainoa vaihtoehto jos he eivät kerran pystyneet paikallistamaan olentoa joka viallisia ohjaili. Heidän piti vetäytyä jotta pystyisivät taistelemaan myöhemmin.
Wrench johti mekaanisia sotureita, heidän tärkein tehtävänsä oli saada kuorma-autot ohi viallisten jotka piirittivät tukikohtaa. Ne leikkasivat autojen mentävän aukon miltei vaivattomasti ja varmistivat että ne pääsivät kohti etelää. Varmistuttuaan joukkojen turvallisuudesta, Wrench johti sotilaansa takaisin kohti taistelua.
He joutuivat raivaamaan tiensä takaisin muurien sisään. Kaikki puolustus linjat olivat pettäneet sekasorron seurauksena. Huolto oli pettänyt täysin ja ammukset loppuneet pian hyökkäyksen alettua. Muurin päältä pystyi vielä ampumaan, mutta mekaaniset sotilaat olivat piiritys tilanteessa hyödyttömiä. Ne varustautuivat ja latasivat aseensa ja kranaatinheittimensä. Mekaaniset sotilaat muodostivat viiden ryhmiä ympäri aluetta. valmistautuen tuhoamaan porttien pettäessä vihollisen joka niistä tunkeutuisi.
*
Edward heitti lentäjänlakkinsa kohti lavan nurkkaa. Velho näytti avoimesti tunteensa ensimmäistä kertaa muiden edessä. Mae rauhoitteli miestä, he olivat vielä elossa ja tukikohdan siviiliväestö oli melkein kokonaisuudessaan heidän mukanaan. Tukikohdasta oli poistunut valtava määrä kuorma-autoja, melkein sata. Niissä oli suuret lavat, joissain oli jopa perävaunu.
He suuntasivat suoraan kohti satama kaupunkia jonka laiturissa Santa Maria kellui. Dan alkoi vasta käsittämään mitä he olivat juuri kokeneet. Heidän ryhmästään käytännössä ei ollut jäljellä kuin Rose, Edward ja Mae. Kaksoset jäivät tekemään tappavaa työtään ja heidän kohtaloaan täytyi vielä arvailla. Mike oli jäänyt taistelemaan vain hampaat ja kynnet aseinaan. Danin ajatukset harhailivat miten kertoisi Samille, Jeromen ja tukikohdan kohtalosta. Kuorma-autot alkoivat purkamaan lastiaan. Koleassa myöhäis-syksyn iltapäivässä, ihmiset kävelivät rauhallisesti pitkin laituria ja kohti maihinnoususiltaa joka johti Santa Marian kannelle. Näin suurelle ihmismäärälle ei suoraan löytynyt majoitus tiloja vaan osan täytyi majoittua kannen alaiseen huoltotilaan. Dan jaksoi vielä toivoa, että vialliset onnistuttaisiin torjumaan ja ihmiset pääsisivät palaamaan koteihinsa.
Elisabeth oli saanut Minervan tokenemaan järkytyksestään. Tämä väitti kivenkovaan Miken olevan vielä elossa ja häntä täytyi päästä auttamaan. Autoilla oli saapunut muitakin muodonmuuttajia ja he yrittävät lohduttaa Minervaa miten pystyivät.
*
Wrench hallitsi tukikohdan valvonta kameroita. Näky oli kuin kauhu elokuvasta. Joka puolella oli kuolevia tai jo kuolleita. Kuolleet eivät vain pysyneet maassa. Ne alkoivat liikehtiä pian tartunnan saatuaan, Wrench laski päässään itämisajan olevan maksimissaan vain nelisen tuntia. Ne jotka kuolivat puremaan muuttuivat nopeammin, immuuni järjestelmä ei toiminut enää kuolemisen jälkeen. Wrench näki Miken tai eläin hahmon tästä. Mike oli haavoittunut, mutta taisteli yhä viallisten kanssa repien niitä palasiksi. Yli satakiloinen koiraeläin pystyi repimään raajat irti vaivatta viallisilta. Miken haavoittumisesta täytyi olla jo yli neljä tuntia. Wrench teki laskutoimituksen uudestaan ja kävi läpi nauhoituksia tietääkseen varmasti, ajankohdan jolloin tätä oli purtu.
Wrench availi ovia ja ohjasi Mikea eristykseen ollakseen varma asiastaan. Hän kiitti mielessään, että huollon kaverit olivat olleet huolissaan tukikohdan paloturvallisuudesta ja tehneet suurimmasta osasta ovia etäohjattavia. Muodonmuuttajien veressä täytyi olla jotain mikä esti virusta toimimasta tai ainakin hidasti sitä. Wrench ei ollut vielä varma asiasta.
*
Kernell vastasi välittömästi Wrenchin kysymykseen. Kernell tarvitsisi näytteen. Mieluiten sellaiselta muodonmuuttajalta joka oli altistunut virukselle. Se saattaisi olla avain viallisten torjumiseen, Kernell muotoili. Mike alkoi näyttäytyä yhä tärkeämmässä valossa. Wrench aikoi tehdä kaikkensa saadakseen Miken hengissä ulos.
*
Tukikohdan väki alkoi luovuttamaan. Viallisia oli enemmän kuin he pystyisivät ikinä ampumaan. Ne eivät vielä olleet päässeet muurien sisäpuolelle, eivätkä aivan heti pääsisikään. Teräksestä valmistetut portit pitivät ne tehokkaasti ulkopuolella. Ongelma oli etteivät he pääsisi ulos helpolla. Alakerroksia haravoitiin ja kaikki jotka eivät pystyneet vastaamaan tiedusteluun olivatko he ihmisiä ammuttiin nyt jo epäröimättä. Osa muistutti vielä täysin heidän ystäviään ja ehkä rakastettua, työ ei ollut helppoa kenellekään. Wrench piti tarkoin huolen ettei kukaan pääsisi Miken luo vielä.
Lopulta pohjakerros saatiin hallintaan lukuunottamatta sairasosastoa jonka ovien takaa kuului epäinhimillisiä ääniä. Wrench oli ollut yhteydessä Jeromeen joka pyysi, Wrenchiä antamaan nauhoituksen myöhemmin pojalleen.
Jerome oli asetellut revolverinsa pöydälle ja puhdisti tarkoin sen jokaisen osan. Suuteli luotia ja asetti sen rullaan. Pyöräytti rullaa ja käden heilautuksella löi rullan kiinni. Viritti iskurin ja laukaisi aseen suussaan. Naksauksen kuultuaan, hän pyöräytti kuolettavaa rulettiaan uudelleen ja ampui päälakensa pitkin varaston seiniä.

45.luku
Sam istui maastoauton kyydissä ja puristi rystyset valkoisina yläpuolellaan olevaa kahvaa. Hän tiesi että joskus tälläisen ajoneuvon kuljettamiseen oli vaadittu ajolupa, sitä hän ei ihmetellyt enää lainkaan miksi sellainen oli vaadittu. Autossa oli tilaa seitsemälle miehelle joista yksi seisoi katon läpi leikatussa aukossa vahtien sivustoja konekiväärin tähtäinten läpi. Lunta oli kerääntynyt sitä enemmän mitä pohjoisemmaksi he pääsivät. Fox oli pitkällisen suostuttelun jälkeen suostunut jäämään Washingtoniin pitämään järjestystä yllä. Totuus oli ettei Sam aikonut päästää naista vaaraan joka odotti tuntemattomilla seuduilla. Hänen lähettämät tiedustelijat olivat saapuneet aiemmin mukanaan Maen väki. Heistä moni oli muodonmuuttaja, aina kun Sam antoi jonkun komennon he katsoivat Foxia ja toimivat vasta kun tajusivat Foxin olevan samaa mieltä kuin hän. Fox olisi turvassa holvissa, hänestä itsestään ei olisi niin väliä. Kojetaulussa oleva radio rätisi merkiksi jotta he päivittäisivät tilanteen, ”Yhä matkalla pohjoiseen, ei kontaktia muihin vielä.” Sam vastasi.
He olivat ajaneet jo toista päivää. Auton poukkoilu oli muuttunut koko ajan pahemmaksi. Sam mietti tulisiko kuski vaihtaa välillä, mutta ei tiennyt varmaksi oliko kuskissa vika vai muuttuiko maasto vaativammaksi. Tasaisin väliajoin he soittivat auton torvea ja vilkuttivat valoja jotka olivat auton katolla. Sininen ja punainen valo loisti pimeässä värjäten maiseman niiden värein. Sam toivoi että he herättäisivät jonkun huomion. Mies joka heillä oli mukanaan oli joskus nuorempana vaeltanut pohjoiseen tapaamaan heimo veljiään. Sam pelkäsi että lähes sokean oppaan valitseminen koituisi kohtaloksi, mutta mies tuntui korjaavaan heidän suuntaansa kuin todella tietäisi mihin heitä johdatti.
He saapuivat suurelle aukiolle jota kansoitti valtava biisoni lauma. Osa lauman eläimistä nosti päätään heidät nähdessään, mutta jatkoivat lumisen maan tonkimista. Se oli ensimmäinen kontakti johonkin elävään. He pysäyttivät autonsa ja yrittivät nähdä minne asti lauma ylsi. Hämärän takia oli vaikea hahmottaa kuinka iso lauma oli kysymyksessä. He aikoivat odottaa aamuun paikalla, saaden samalla lepoa. Sam hieroi kättään, se oli haavoittumisen johdosta edelleen välillä tunnoton. Nyt se kuitenkin lähetti kivun aaltoja jotka tuntuivat arven ympärillä ja sisuskaluissa asti. Sähkö termospullossa oli vielä teetä jota hän oli ottanut lähtiessään mukaansa. Sam oli oppinut tavan Edwardilta ja muisteli tapaamistaan miehen kanssa. Hän oli herännyt haavoittumisen jälkeen velhon mökiltä ja oppinut myöhemmin myös tuntemaan miehen. Teen juominen tuntui olevan mukava tapa irtaantua hetkeksi arjesta.
Samista tuntui kuin olisi vasta nukahtanut kun maa alkoi tärisemään. Biisoni lauma vaihtoi paikkaansa ja kulki auton ohi suuntaan mistä he olivat tulleet, etelämmäksi. Se oli kuulemma odotettavissa, eläimet saivat lumen alta niukasti ravintoa ja lähtivät laiduntamaan sinne missä saisivat paremmin syötyä. Eläinten ohimarssi kesti lähes puoli tuntia, eivätkä ne löntystäneet. Ääni joka niistä lähti muistutti enemmänkin kuohuvan kosken pauhuntaa, kuin mitään mitä Sam oli aikaisemmin kuullut. Radio rätisi odottaen tilanne päivitystä, Sam kertoi heidän yöpyvän paikalla, kertoen äsken kokemastaan ja kuvaillen tarkasti eläimet Foxille. Ne kuulemma muistuttivat Foxia tädistään, Sam nauroi mielikuvalle. He lopettivat keskustelun ja kävivät nukkumaan. Yksi partion miehistä herätti Samin unestaan. Sam katsoi unesta rähmäisin silmin näkyä jonka sai kun pyyhki kosteuden ikkunasta. Viisi miestä oli saapunut hevosilla ratsastaen heidän luokseen. He olivat löytäneet heimon tai niin ainakin Sam toivoi.
Miehet olivat pukeutuneet turkiksiin ja päässään heillä oli komeat sulkapäähineet. Yksi mies jäi istumaan, muiden laskeuduttua alas ratsujensa selästä. Vaikutti siltä että ratsailla oleva johti ryhmää. Hän levitti kätensä puhuen jollain vieraalla kielellä. Puolisokea opas kertoi, miehen kysyneen mitä he toimittivat heidän alueellaan. Sam kertoi oppaan välityksellä etsivänsä valittua, kyse olisi elämästä ja kuolemasta. Mies pyysi Samia ja opasta nousemaan hevosten selkään. Kaksi hänen miestään jäisi autolle odottamaan heidän paluuta.
Hevosen selässä oli lähes mahdoton pysyä, Sam joutui puristamaan hevosta kaulasta molemmin käsin ja keikkui vaarallisen näköisesti puolelta toiselle. Muilla ei tuntunut olevan vaikeuksia ratsujensa kanssa. Heillä tuntui olevan kovin hauskaa seurata Samin menoa. Hevosia ei oltu satuloitu eikä niillä myöskään ollut suitsia. Kuten aina koko totuus ei paljastunut ensisilmäyksellä, heidän päästessään nahkavuodista valmistettujen asumusten luo, hevoset muuntautuivat ihmisiksi. Väki oli pääsääntöisesti ruskettunutta ja tummatukkaista poikkeuksen teki kuitenkin nainen joka käveli heitä vastaan. Tämä oli pitkä ja jäntevä nainen joka teki kauneudellaan vaikutuksen. Puoli sokea opas ei katsellut naista ja Sam tiesi tämän oikeasti olevan näkövammainen. Sam tahtomattaankin virnuili kuin hullu, oli vaikeaa pitää katse soveliaalla alueella. Nainen ei ollut pukeutunut lainkaan sään vaatimalla tavalla.
Opas tulkkasi ilmeisesti päällikön ja valitun välistä keskustelua. He puhuivat hevosettomasta vaunusta ja Samin vaatteista. Sam oli pukeutunut sinisävyiseen maastopukuun ja vyöllään hänellä oli puoliautomaatti pistooli nahkakotelossa. Nainen yllätti Samin puhuessaan hänen kielellään, hämmennys kuitenkin haihtui tämän muistaessa mihin valitut kykenivät. Nainen tervehti Samia ja pyysi häntä seuraamaan perässä hänen asumukseensa, tiipiihin. Samin poskipäihin ja sormiin palaili tunto nuotion lämmittäessä sisätilaa. Savu ohjautui tiipiin katossa olevasta reiästä ulos ja nainen pyysi Samia istuutumaan muiden sekaan. Nuotion ympärillä istui muita heimon jäseniä. Sam oli varmasti joukon nuorin. Nainen suuteli jo harmaantunutta miestä poskelle ja istuutui tämän oikealle puolelleen. Kävi ilmi että mies oli naisen poika tai pojanpoika. Nainen kertoi olleensa ensimmäinen valittu joka lähetettiin maahan. Heimon muut jäsenet eivät reagoineet mitenkään puheeseen ja Sam ymmärsi kaiken puhutun jäävän hänen ja valitun väliseksi. Joku oli kaivanut pitkän mallisen poikkihuilun johon sytytettiin tuli. Huilua tarjottiin Samille joka puhalsi vaimeasti siihen. Huilusta ei lähtenyt pihaustakaan ja hänen vieressään istuva vanha nainen otti sen Samin kädestä vihaisesti. Valittu nauroi vedet silmissä ja selosti jotain muille. Pian koko teltallinen yhtyi nauruun. Sam ei tiennyt mitä oli tehnyt väärin ennenkuin valittu selosti hänelle.
Sam melkein oli aiheuttanut diplomaattisen selkkauksen puhaltamalla piippuun. He tulkitsivat tälläisen eleen loukkaukseksi, mutta ymmärsivät nyt Samin tehneen sen tietämättään. Vanha nainen opasti Samia imemällä piippua ja tarjosi sitä uudelleen Samille. Sam poltti elämäsä ensimmäisen kerran piippua ja päätti sen samalla olevan myös viimeinen kerta. Kesti pitkän aikaa ennenkuin Sam pystyi uudelleen puhumaan, savu oli ollut kitkerää ja se poltteli edelleen hänen keuhkojaan kun valittu pyysi häntä kertomaan miksi oli saapunut. Samin päätä huimasi hieman hänen aloittaessaan kertomuksen, hän ei tiennyt miksi kertoi kaiken. Hänen mielestään jopa liikaa, mutta ymmärsi päästessään kertomuksen loppuun, piipussa olleen jotain joka sai hänet kertomaan kaiken värittämättä tarinaa mitenkään.
Sam nukahti viimeisen sanan myötä ja näki unta itsestään ja Foxista pidellen noin parivuotiasta lasta käsistä heidän välissään. He seisoivat kukkulalla josta oli näkymä alas laaksoon. Oli kesä ja heinikko oli kasvanut pitkäksi, tuuli sai heinikon väreilemään kuin se olisi ollut meri. Samin tuijottaessa vakava ilmeistä Foxia tämän kullan hohtoisista silmistä näkyi puhdas kauhu. Sam katsoi suuntaan mihin tämä oli katsonut ja näki. Kolmepäinen suuri olento ohjasi valtavaa viallisten laumaa, lauman eturivissä käveli hänen isänsä yhdessä Doran kanssa. Nurmikko muuttui kuolleeksi sitä mukaa kun vialliset etenivät ja nostattivat pölyä kulkiessaan eteenpäin. Sam ei pystynyt katsomaan enempää ja katsoi lastaan. Tämä käänsi päänsä Samiin hitaasti. Lapsen kasvot olivat kuivat ja halkeilleet. Silmät verestivät ja pupillit olivat aivan valkoiset. Sam ravisti kätensä irti ja otti askeleen kauemmaksi perheestään. Lapsen pää kääntyi hänen puoleensa sitä mukaa kun Sam perääntyi ja oli lopulta täysin kääntyneenä taaksepäin. Irvikuva nauroi hänelle, jolloin Fox nosti lapsen syliinsä. Sam yritti estää tätä, mutta lapsi oli muuttunut normaaliksi silmän räpäyksessä ja käsi ojossa pyysi isänsä huomiota. Valtavan kirkas valo välähti olentojen keskellä muuttaen koko viallisten lauman tuhkaksi, paineaalto saavutti myös heidät ja Sam nousi samalla kehostaan nähden itsensä ja perheensä muuttuneen savuaviksi luurangoiksi. He seisoivat yhä, nahka oli kuoriutunut pois ja liha paistoi sieltä täältä.
Uni muuttui. Vieden hänet jonnekkin viidakkoon, Sam näki suuria kivi rakennelmia joita oli koristeltu oudoin kissaeläimin ja käärmein. Hänet valtasi helpotuksen tunne nähdessään rakennelman huipulla perheensä valkoisissa kaavuissa. Tunne muuttui kuitenkin hänen huomatessaan veitsen puolisonsa kädessä. He viittoivat Samia lähemmäksi. Sam nousi korkean rakennelman huipulle pitkin kivisiä portaita. Fox viittoi häntä makaamaan kivi paadelle, Sam ymmärsi sen olevan jonkinlainen alttari. Siinä oli samankaltainen kouru mihin ohjattiin sadevettä. Fox kumartui hänen yläpuolelleen antamaan suudelman Samin otsalle. Sam tunsi kasvoillaan Foxin hiusten sipaisun ja sulki silmänsä. Avatessaan silmänsä uudestaan, Fox itki pidellen veistä lyönti valmiina. Veitsi lähti alas ja Sam tunsi sen porautuvan rintaansa.
Sam heräsi hätkähtäen unesta. Rinnassa poltti kohdassa johon veitsi unessa häntä oli osunut. Samin oli tarkastettava rintansa ja repi paitansa auki. Vaalenpunainen hiljalleen häviävä viiva oli jäänyt todisteeksi unesta. Sam katsoi ympärilleen huomaten teltan olevan pimeä ja hän oli aivan yksin. Sam puki takkinsa päälleen jonka joku oli asetellut tyynyksi hänelle. Mies kapusi tiipiistä ulos ja huomasi tulleensa keskelle taistelua.
Vialliset vastaan ihmiset, molemmat osapuolet juoksivat toisiaan vastaan kuin kiirehtien kuolemaansa. Sam kumartui juuri ajoissa kun viallinen yritti napata hänet, keikauttaen hyökkääjän komeassa kaaressa selkänsä yli. Tukikohdasta tuttu mies löi viallista keihäällä josta roikkui linnun sulkia. Sam jäi katsomaan kuinka mies veti keihäänsä irti ja jatkoi matkaa lyöden seuraavalta vastaansa tulleelta vialliselta jalat alta. Sam näki Danin tai jonkin steroidi version hänestä, vierellään Edward. Velho piti jonkinlaista kuplaa Danin ja itsensä ympärillä, jokainen viallinen joka kuplaan osui syttyi liekkeihin ja kaatui. Hän näki toisaalla olennon joka häilyi jatkuvasti aivan kuin sillä sivusilmällä katsottuna olisi ollut kolme päätä, päistä yksi muistutti häntä komentaja Kernellistä, sen täytyi olla kuningas. Ne näyttivät karjuvan äänettä, komentaen yhä kiihtyvällä tahdilla viallisia ihmisiä vastaan. Sam oli juuri aikeissa juosta kohti Dania kun tunsi kädet harteillaan.
Valittu herätti Samin ravistamalla tätä harteista. Nainen ei pystynyt katsomaan miehen unissaan kiemurtelua enää sekuntiakaan. ”Ei hätää, näkemäsi ei ole totta. Unet kuitenkin antavat osviittaa tulevasta. Ne saattavat kuvastaa vain mahdollisia tulevaisuuksia tai sitten ne eivät tarkoita mitään. Unet ovat vain alitajunnan tuottamia kuvia.” Sanat eivät rauhoittaneet Samia vaan tämän syke oli varmasti vielä kaksi sataa. ”Mitä te annoitte minulle?” Sam kysyi. ”Ei se ollut kuin pieni määrä koiruohoa ja hiennonneittuja sieniä. Ne saavat polttajan pitäytymään totuudessa, haittavaikutuksena saattaa esiintyä hieman levottomia unia.” Nainen nauroi.
”Vai hieman levottomia unia.” Sam yritti rauhoitella itseään, hän huomasi ettei tuntenut kipua. Tunne oli tervetullut hän ei muistanut milloin viimeksi oli ollut täysin kivuton. Heimo oli pitänyt palaveria Samin kertomasta. Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin, niin heillä ei ollut mitään syytä epäillä ettei se olisi ollut totta. Heidän elantonsa oli riippuvainen biisoni laumasta ja he olivat olleet jokatapauksessa muuttamassa kohti etelää, lauman perässä. Sam kertoi heille holvista Washingtonissa. Hän oli pyytänyt heimoa yhdistämään voimansa heihin, liittymään yhteiseen rintamaan. Valittu suostui ehdotukseen siltä seisomalta.






46.luku
Mike makasi alastomana kylmällä lattialla. Mies oli havahtunut unesta, kun Wrench puhui hänelle. ”Mike vieläkö olet läsnä?” Kaiuttimista kantautui. Wrench katseli kameran välityksellä sekavan oloista miestä joka yritti nousta seisomaan seinää vasten itseään tukien. Mike sanoi jotain mistä Wrench ei oikein saanut selvää ja pyysi tätä toistamaan sanansa. ”Minerva, pääsikö Minerva turvaan?” Wrench oli iloinen voidessaan kertoa välillä hyviäkin uutisia. Hän oli huolissaan miehestä joka vuoti verta suurina pisaroina lattialle. Mike oli kauttaaltaan haavojen ja purema jälkien peittämä, mutta silti vielä oma itsensä. ”Sinun täytyy pukeutua ja päästä maanpinnalle, minulla on sinulle tehtävä joka on elintärkeä ihmisille.” Wrench kertoi mitä miehen piti tehdä.
*
Wrench otti yhteyttä laivaan. Tilanne tukikohdassa oli lohduton, mutta hänellä oli myös hyviä uutisia. Mike oli toistaiseksi elossa ja Wrenchillä oli suunnitelma joka saattaisi kääntää tapahtumien kulun heidän edukseen. Minerva itki ilosta ja helpotuksesta miehestään kuultuaan. Tuttu ryhmä komentosillalla piti palaveria, Wrench oli kertonut suunnitelmastaan pääpiirteittäin ja heidän oli aika päättää mitä tekisivät. Heidän täytyisi saada siviilit turvaan, mutta heidän täytyisi kokeilla Wrenchin ideaa ensin. He päättivät lähettää laivan merelle noin kilometrin päähän ja ryhtyivät kyselemään vapaaehtoisia, käymään vastahyökkäykseen viallisia vastaan. Heidän ei tarvinnut kauaa etsiä, Lucyn ryhmä kokonaisuudessaan olisi muiden vapaaehtoisten mukana. He lähtivät takaisin sisämaahan kolmen kuormaautollisen turvin. Matka tuntui paljon nopeammalta takaisinpäin kuin se oli tuntunut aiemmin. He pysäyttivät autonsa ylängölle ja lähtivät jalkaisin laskeutumaan tukikohdan suuntaan. Yksittäisiä laukauksia kuului silloin tällöin ja he pysähtyivät maastoesteen taakse ja hiipivät katsomaan mitä muurien ympärillä oli käynnissä. Vialliset olivat keskittyneet portin murtamiseen, Dan muisti miten viallisten lauma oli heiluttanut Kingstownin vakaalta näyttävää muuria ja tiesi portin pettävän ennemmin tai myöhemmin. Edward murahti yllättäen ja osoitti kädellään kohti viallisten laumaa. Edward näki kuinka tyhjästä ilmaantui hahmo, jota he olivat etsineet. Dan aisti miehen tai olennon, hän oli saanut saman tunteen viimeyönä kun kaikki oli alkanut. Kiroten itseään miten oli antanut itsensä olla välittämättä tunteesta.
Vialliset väistyivät portilta ja olento heitti tulipallon vasten porttia. Portti itsessään otti iskun hyvin vastaan, mutta karmien pettäessä se kaatui sisään kuin hidastetussa filmissä. Muurin sisäpuolelta vastattiin konekiväärein välittömästi. Olento kääntyi katsomaan suoraan kohti heitä kuin aistien heidän läsnäolonsa ja katosi ennenkuin he ehtivät tekemään mitään olentoa vastaan. ”Vikkelä, hän on vahva. Taitaa valitettavasti olla entinen maagi.” Edward sanoi. Mae nyökytteli todeten, ettei ollut aikaisemmin nähnyt mutanttien käyttävän taikuutta. ”Verhoutuminen, tulen ja sen liikuttaminen vaativat valtavasti tekijältään voimia. Olento on varmasti vahvempi kuin minä olen.” Mae sanoi yrittäen vielä nähdä mihin se oli kadonnut.
Ryhmä joutui piilostaan katselemaan kuinka vialliset vastarinnasta huolimatta vyöryivät portista sisälle. Wrench oli kieltänyt heitä asettamasta itseään vaaran ennenkuin olisi aika toimia. He jäivät sivustakatsojan roolin valmistautuen liikkumaan nopeasti kun suunnitelma käynnistyisi.
*
Mike oli päässyt ulos. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän mieheen huomiota vaikka tämä kulkikin hieman kumarassa. Veri tahri hänen asuaan joka ei oikein istunut kunnolla. Mies joutui keskittymään kunnolla ennenkuin hahmotti mihin hänet oli määrätty menemään. Mike ei oikein käsittänyt mitä varten Wrench oli määrännyt hänet seisomaan katujen risteykseen, tarkasti risteyksen keskelle. Mike seisoi risteyksessä, viimein joku oli huomannut hänet. Mies kulki kivääri valmiina kohti tätä. Mike nosti käsiään ylös ja yritti huutaa olevansa kunnossa kun mies laukaisi aseensa, tarkoituksenaan ilmeisesti tappaa hänet viallisena. Mike näki kirkkaan valon, niin kirkkaan että sokaistui. Mike luuli jo kuolleensa. Hän oli lukenut jostain, että ihmisen kuollessa sielu pyrkii valoa kohti ja hetken kuvitteli kaiken olleen tässä. Mies kuitenkin haistoi muita ja tunsi kuinka häneen tartuttiin. Lämmin aalto valtasi hänet, hänen menettäessään tajuntansa.
*
Kernell katsoi kuinka yltäpäältä veressä oleva mies ilmestyi siirtohuoneen peilin päälle. Wrench oli onnistunut hänen noudossaan käyttäen ainoastaan yhtä satelliittia, jonka he olivat saaneet käynnistettyä uudelleen. Vanhat olivat olleet valmiina vastaanottamaan miehen. Kernell oli pelännyt miehen hyökkäävän nähdessään heidät, hän oli määrännyt tämän tainnutettavaksi ensi tilassa. Nyt he nostivat tämän leijuvalle pöytälevylle joka käytti hyväkseen magnetismia ja lähtivät kuljettamaan tätä kohti laboratoriota.
Kernell naurahti kun Wrench murjaisi vitsin. Hän lupasi etteivät he asentaisi mieheen ”anaali luotainta.” He toimisivat kuten olivat sopineetkin, yrittäisivät eristää vasta-aineen miehen verestä, jos siihen sellaista oli ilmestynyt. Muuttujasta otettiin verinäytteitä ja laitettiin tietokoneeseen analysointia varten, Wrench auttoi sen minkä pystyi muttei ollut aivan varma mitä etsittiin, hän kuitenkin löysi näytteestä tunnistamattomia tekijöitä. Nyt täytyisi vain kokeilla tunnistamattomia ainesosia elävään virukseen.
*
Mekaaninen jalkaväki joutui raivaamaan tiensä ulos muurien sisältä. Muurit olivat portin murtuessa muodostuneet ongelmaksi. Tukikohdan jäljellä oleva väki oli jäänyt ansaan niiden sisälle, viallisten vyöryessä väsymättä sisään. Mekaanisia sotilaita oli jäljellä enää vain kaksikymmentä. Vialliset kaatoivat ne ahtaissa tiloissa helposti ja yrittivät päästä käsiksi sen sisältämään makupalaan. Muutama onnekas oli päässyt pakenemaan mekaanisten sotilaiden muodostamassa väylässä, epäonnisemmat heittäytyivät muureilta alas. Wrench johdatti jäljelle jääneen ryhmän, varmistuen ensin ettei heitä seurattu, Danin ja muiden luo. Jos kaikki sujuisi kuten Wrench odotti, vialliset linnoittautuisivat tukikohdan maanalaisiin tiloihin.







47.luku
Sam johdatti armeijaa kohti Washingtonia. Valittu istui autossa yhdessä pojanpoikansa kanssa maasto-auton takapenkillä. Nainen huokaisi kertoen kaivanneensa menneisyyttä ja kaiken helppoutta, josta auto kyyti häntä muistutti. Hän ei olisi ilmoittautunut vapaaehtoiseksi jos olisi ymmärtänyt mikä häntä odotti. Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut elää lopun elämänsä yltäkylläisyydessä, mutta vanhenemisen merkit alkoivat näkyä jo hänessä. Maailmassa siihen aikaan palvottiin rahaa, kauneutta ja nuoruutta. Hänellä oli ollut niitä kaikkia. Nainen oli ehkä toiminut hieman hätäisesti näin jälkeenpäin ajateltuna. Hän oli vaihtanut omaisuutensa, lähes ikuiseen elämään ja kestävään kauneuteen.
Washingtonin maamerkit olivat tulleet Samille jo tutuksi. Mies odotti kiihkeästi näkevänsä Foxin kun saapuisi perille. Matka ei ollut kovin pitkäkestoinen, mutta mies oli tottunut Foxin läsnäoloon ja aika ilman Foxia tuntui jotenkin pidemmältä.
He ajoivat maavallejen ohi jotka olivat kasanneet suojaksi. Vartio miehet tunnistivat auton ja jäivät katsomaan kulkuetta. Sadat hevoset kulkivat parijonossa kuin paraatissa. Sam näki jo kaukaa Foxin hahmon ja he pysähtyivät hänen lähelleen. Sam huomasi heti Foxin ilmeestä, että jokin oli vialla. Nainen näytti itkuiselta, mutta kovetti itsensä huomatessaan valitun nousevan auton kyydistä. Foxin kulmakarvat kohosivat, odottaen jonkinlaista esittelyä. Sam sulki Foxin pitkään halaukseen ja suuteli tätä kaulalle. Sam esitteli valitun ja naiset kättelivät toisiaan. ”Sam on kertonut paljon sinusta.” Valittu sanoi. Todellisuudessa Sam ei ollut puhunut Foxista paljoakaan, hänellä oli ollut liian paljon mielellään. ”Todellako? Sam ei ole puhunut sinusta mitään.” Fox sivalsi. Kääntyen Samin puoleen ja johdatti miehen sivummalle. ”On tapahtunut jotain hirveää. Sinulle on viesti joka sinun täytyy nähdä.” Fox pidätteli kyyneleitä, ääni väristen. Sam ajatteli naisen mielialojen heiluvan vain rajusti raskauden takia, eikä edes kyennyt aavistamaan mikä häntä odottaisi.
*
Olento joka oli ollut joskus yksi valituista katseli aikaan saannostaan ja hymyili. Muurien sisäpuoli ja sen maanalaiset kerrokset olivat täynnä hänelle tuttua teknologiaa. Hän vaelteli päämäärättömästi maanalaisissa kerroksissa tutkien kaikkea, mihin hänellä ei ollut aikaa ensimmäisellä kerralla täällä käydessään. Hän oli komentanut vialliset maanalle suojaan tarkka-ampujien luodeilta. Mies muisteli vanhaa aikaa johon ei halunnut mistään hinnasta palata. Miten oli tullut valituksi ohjelmaan ja kuinka oli saapunut uudelleen maan päälle. Hänen kuvitelmissaan oli kuinka maapallo olisi ollut jonkinlainen paratiisi. Sen sijaan hänet oli heitetty keskelle vihamielistä ympäristöä pelkkä lasitaulu turvanaan, jolla hänet olisi kohotettu jumalasta seuraavan tilalle. Ei. Hänet oli otettu jonkinlaiseksi maskotiksi ja alistettu päivittäisiin rutiineihin. Häntä oli huijattu.
Pelastus oli saapunut toisen valitun muodossa, tällä oli käynyt tuuri ja hänet oli kohotettu oikeaan arvoonsa. Mies oli ollut jonkinlainen tiedemies menneisyydessä ja hän oli valtavan kiinnostunut viallisista. Mies oli kehittänyt teorian jonka mukaan virus joka vaikutti viallisissa antaisi heille jumalalliset voimat. Hän tiesi siitä hetkestä, että seuraisi miestä minne ikinä tämän tie johtaisi. Jotain hänen arvolleen sopivaa tulisi tapahtumaan. Muutos oli ollut nopea, muttei kivuton. Miehet olivat ruiskuttaneet itseensä, johtavasta viallisesta saatua verta. Häneen ensin varmuuden vuoksi, kyllä hän sen ymmärsi ettei tiedemies pystynyt itseään uhraamaan, jonkin teorian vuoksi.
Tiedemiehen teoria oli osoittautunut oikeaksi ja he todella olivat saaneet jumalaiset voimat. Lopulta kansat joita he olivat saapuneet johtamaan alistettiin heidän kuuliaisiksi palvelijoikseen. Heillä molemmilla oli säilynyt kyky ajatella itsenäisesti, todennäköisesti nanoteknologian vuoksi. Muisti ja minuus tosin oli alkanut vasta viime aikoina palailla. Olento epäili palaisiko se koskaan enää entiselleen. Hän ei haikaillut muistojensa perään. Tällähetkellä hän johti suurta armeijaa omalla mantereellaan.
Tiedemies oli ottanut ohjat toisaalla ja lähtenyt kohti uutta maailmaa. Hänet oli korvattu toisella, miehellä jonka hänen tekijänsä oli ottanut siipiensä suojaan. Hän oli tyytyväinen ratkaisuun jo siitä, että mies oli ollut yksi vanhoista ja hänen hirvittävä hymynsä leveni entisestään. Ajatus että voisi vielä jonakin päivänä määräillä yhtä vanhoista miten halusi. Kuten hänelle itselleen oli tehty, kun hän oli ollut heikko. Nyt oli aika odottaa. Odottaa, että ihmiset tekisivät ensimmäisen liikkeensä. Hän oli harventanut niiden määrää ja saanut muutaman korvaavan omien tappioidensa tilalle. Ei tosin siinä määrin mihin olisi ollut mahdollisuus. Menneisyyden ajoneuvot ja tulevaisuuden robotit aseineen olivat tasoittaneet voimasuhteita liikaa. Olento istuutui lattialle ja aikoi meditoiden ottaa yhteyttä toiseen valittuun. Ja mantereen muihin viallisiin. Kerätä voimansa.
*
Sam itki. Jeromen viimeiset sanat olivat täynnä rakkautta. Periksi. Periksi ei saisi ikinä antaa. Hänen isänsä olisi halunnut jättää testamentiksi vahvan maan, ja yhteisön missä jokaisella olisi ollut vapaus. Vapaus olla oma itsensä ja tehdä asiat vahvuuksiensa mukaan. Jerome toivoi, että hänen verensä eläisi vielä vahvana tulevissa sukupolvissa. Hän olisi halunnut tulla isoisäksi ja katsoa vielä kerran läheltä kuinka lapsi kasvaisi. Vaikuttaa tämän elämässä. Jäähyväiset eivät olleet katkerat. Jerome oli kohtalonsa hyväksynyt ja onnellinen mahdollisuudesta jättää jäähyväiset, viestin muodossa. Hän painotti vastuuta joka Samilla tulisi olemaan harteillaan. Kertoi että sai taipua ja pitikin, mutta painotti vielä ettei periksi saisi ikinä antaa.
Sam jäi tuijottamaan ruutua. Ruudussa välkkyi teksti, viestin päättymisen merkiksi, mutta Sam ei pystynyt liikahtamaankaan. Muistissa kirkkaana vaikutti vielä unet joita hän oli nähnyt. Kuinka Jerome oli unessa ollut yksi viallisista. Yksi enteistä oli jo käynyt toteen, miten hän pystyisi vaikuttamaan ettei loputkin kävisi.
*
Tiedemies aisti yhteydenoton. Hän käveli keskellä joukkoa joka taivalsi kohti länttä paksun jääkerroksen päällä. Matkaa ei olisi enää pitkälti ja kohta maata olisi jalkojen alla. Vuoret näkyivät jo vaikka ilman täytti lumisade ja tuuli pöllytti jo maahan satanutta lunta. Mantereen järjestäytyneet ihmiset oli ajettu pakosalle. Heillä oli yksi valittu joukossaan ja edistynyttä teknologiaa joka oli aiheuttanut pahoja menetyksiä vanhalle mantereelle jääneen mutantin johtamissa joukoissa. Tiedemies tunsi olennon jo pitkältä ajalta, ja tiesi hänen kykynsä olevan lähes vastaavat omiensa kanssa. Eurooppa lopulta olisi heidän. Tiedemies ei ollut kovin tyytyväinen uuteen mutanttiin jota kuninkaaksi oli kutsuttu. Kuningas oli todella poissa olevan oloinen ja hänen ajatuksensa katkeili jatkuvasti. Tiedemies mietti pitäisikö hänet lopettaa, mutta kuninkaan potentiaali sai hänet luopumaan aikeistaan. Miehestä saattaisi kasvaa vielä yhtä voimakas kuin hän oli, kunhan saisi aikaa. Hän alkoi aistimaan viallisia yhä enemmän. Uusimanner olisi aarreaitta ja tiedemies otaksui, että mantereella sijaitsi vähintään yhtäpaljon viallisia kuin aasiassa oli sijainnut. Hänen voimansa kasvaisivat entisestään.
*
Wrench riemuitsi, Miken verestä oli kuin olikin löytynyt vasta-aine virukselle ja nyt he pystyivät eristämään sen ja muodostamaan aseen, viallisia vastaan. Wrench prosessoi löytämäänsä katkelmaa ja alkoi ymmärtää sen merkityksen paremmin. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tuleva.” Vialliset kohtaisivat loppunsa samaan tapaan kuin olivat syntyneetkin. Wrench tiesi tarkalleen olentojen sijainnin, kamera valvonta entisessä tukikohdassa oli edelleen toiminnassa. Niin kauan kun vialliset pysyttelisivät suljetussa tilassa heidän aseensa oli käyttökelpoinen. Tähän asti hänen suunnitelmansa oli käynyt pala palalta toteen. Wrench toivoi suunnitelman noudattavan samaa kaavaa loppuun asti.
Signaaleita joita maanpäältä saatiin näytti kuinka jopa valittuja olisi viallisten joukossa. Seuranta laitteistot oltiin saatu vasta muutama tunti sitten takaisin toimintaan. Kaksi heidän tietämäänsä signaalia osoittivat Japaniin ja toinen Washingtoniin. Kaksi näyttivät tiedettyjen viallis armeijoiden sijaintia. Etelä amerikan, Australian ja Afrikan kaksi täplää näkyivät tutuissa paikoissa niiden sijainti ei juurikaan ollut muuttunut sitten viimenäkemän. Kernell oli ajatellut ottavansa yhteyttä eristäytyneisiin kansoihin, toisin kuin aiemmin oli ajatellut heitä täytyisi varoittaa ja saada liittymään yhteiseen liittoumaan. Valomatkaaminen tulisi astumaan kuvaan. Vanhat olivat rakentaneet pienen robotin joka oli täsmälleen samanlainen kuin Washingtonin holvissa sijaitseva. He aikoivat käyttää tätä yhteyden ottoon, sen sijaan että lähettäisivät ihmistä tai pelkkää viestiä näille. Wrench ilahtui robotista, tämä antoi hänelle inhimillisemmän muodon.
Heidän suunnitelmansa oli pakattu kolmenlitran kokoiseen kaasupulloon. Sokan irrottua se päästäisi ilmoille vasta-aineen joka toivottavasti tuhoaisi viruksen viallisista. Siirtohuoneeseen oli saapunut paljon ylimääräisiä seuraamaan kuinka arvokas lasti lähetettäisiin Danille ja muulle seurueelle tukikohdan liepeillä. Kirkas valo välähti ja lasti katosi peilin päältä kohti maanpintaa. Wrench ei vielä ollut tottunut olemaan useassa paikassa samaan aikaan. Tämä kuitenkin oli kiertoradalta nähnyt lastin lähtemisen ja muutaman sekunnin kymmesosan jälkeen kanisteri höyrysi hänen taistelu robottinsa jalkojen juuressa. Hän oli pystynyt laskemaan millilleen paikan johon kohteen lähetti. Wrench selosti ryhmälle mitä näiden tuli tehdä. ”Kanisteri on vietävä ilmanottoon, kunhan muurien sisäpuolelle päästään huomaamatta, vaikein osuus olisi takanapäin. Sokan irrottua kestää noin kymmenisen sekuntia ennenkuin vasta-aine alkaisi leviämään. Se on pakattu erittäin tiukkaan ja kokeiden mukaan sen pitäisi riittää kattamaan koko tukikohdan sisäpinta-ala.” Edward ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuljettamaan säiliö kohteeseen. Dan aikoi lähteä miehen mukaan, hän osasi tätänykyä verhoutua itsekkin ja oppi kokoajan uutta.
Edward kaiveli mukanaan tuomaa laukkua ja otti sen uumenista läpinäkyvän muovikassin. Sen kylkeä peitti haalistunut vaatekaupan logo. Edward laittoi säiliön pussiin ja se katosi sen sisälle. Edward selitti kuinka metallia olisi vaikea naamioida muuten, se täytyisi peittää jollain jotta se varmasti pysyisi näkymättömissä. Varsinkin rautaa sisältävät kuten kanisteri olisi valtavan vaikea verhota pelkilleen. Pussissa se pysyisi helpommin näkymättömissä. Dan nyökkäili uudelle tiedolle kuin olisi ennestään tietänyt tämänkin faktan. Rose toivotti Danille onnea ja käski tätä pysymään hengissä. Hän ei antaisi tälle anteeksi jos menisi kuolemaan. Rose oli menettänyt jo kaiken muun. Dania nainen ei suostuisi menettämään. Danin kurkkua kuristi tieto jonka hän oli tuonpuoleisessa aiemmin kuullut. Hän ei saisi kertoa kuulemastaan kenellekkään tai seuraukset saattaisivat olla tuhoisat muille.
Miehet verhoutuivat, ja lähtivät suunnistamaan maahan kaatunutta porttia kohti. Koko alue oli autio, ammusten hylsyt maassa kilahtelivat heidän kulkiessa niiden yli, muuten he olivat aivan hiljaa eikä heidän lähestymistään voinut nähdä. Pehmeään maahan jäi kuitenkin jäljet todisteeksi heidän kulustaan. Lumi ja veri oli tehnyt maasta vetisen. Muurien sisäpuoli oli yhtäaikaa kammottava ja kiehtova. Vialliset olivat siivonneet ruumiit jättäen kaupungin autioksi, silti Danista tuntui kuin jokin olisi seurannut heidän kulkuaan. He näkivät ilmanottoputken pilkistävän maan sisältä ja suuntasivat suoraan sitä kohti. Kaareutuva väärinpäin ”J” kirjaimen muotoinen putki törrötti lähellä puistoa. Sen aukkoa peittävä ritilä irtosi helposti, ritilä oli asennettu ettei tukikohdan lapset työntäisivät putkeen mitään.
Dan näki kuinka pikkutyttö ilmestyi muutaman metrin päähän ja hymyillen vilkutti hänelle. Dan oli juuri vilkuttamassa takaisin kun kammottava huuto täytti ilman. Edward kiirehti säiliön kanssa irroittaen siitä sokan ja heitti pommin putkeen.
*
Olento hätkähti hereille, jotain oli vialla. Se aisti vahvan taikuuden jossain yläpuolellaan. Jotain erittäin pahaa oli tapahtumassa, ei hän muuten olisi herännyt tilastaan. Se kuuli päänsisällä jotain tehtävästä ja pommista. Jokin viesti telepaattisesti aivan lähellä. Olento tiesi tarkkaan mitä pienikin pommi sai aikaan ja tajusi tehneensä itsestään helpon kohteen määrämällä vialliset suojaan maanalle. Se päästi vertahyytävän karjaisun käskiessään armeijansa ulos. Jokin oli kuitenkin sulkenut ovet jättäen heidät ansaan. Olento todella tunsi nyt kauhua, jokin sai hänen kurkunpäänsä kihelmöimään ennen kokemattomalla tavalla.
*
Wrench oli sulkenut kaikki ovet ja ohjannut ilmanoton yhteen ainoaan pisteeseen. Korvausilmaa ei tulisi mistään muualta ja maanalta ilma ei katoaisi mihinkään. Jos Wrench olisi pystynyt hymyilemään hän hymyilisi. Hän näki kameroistaan kuinka olento joka oli ollut aivan tyyni. Paiskoi itseään ovea vasten, huoneessa jossa ennen oli jaettu tietoa tukikohdan väelle. Huoneessa oli tehokas ilmastointi ja Wrench ohjasi juuri tähän tilaan ensimmäiset kaasut. Kamerat näyttivät kuvaa jossa suuri olento hyppeli kuin näkymätöntä vihollista vastaan, se yritti kynsiä kurkkuaan ja saikin aikaan valtavan reiän kaulaansa. Olento alkoi lyhistyä menettäen kokoaan. Kuin ilmapallo joka rypistyi itsestään, erittäin paljon nopeammin tosin. Vialliset ryömivät ne pyörivät ympyrää kuin eivät tietäisi mihin suuntaan edetä. Aivan kuin ne olisivat saaneet tarpeekseen karusellistä joka pyöri liian nopeasti. Wrench jatkoi näytelmän katselemista kunnes jäljellä ei ollut mitään liikkuvaa. Suunnitelma oli toiminut täydellisesti suljetussa tilassa ja saanut aikaan toivotun lopputuloksen.
Wrench kertoi siitä kaikille yhtäaikaa. Wrench prosessoi saamaansa palutetta ja toivoi että olisi voinut yhtyä riemuun jonka se aiheutti kaikissa kuulijoissa. Hän ei pystynyt kapsahtamaan kenenkään kaulaan tai itkemään ja riemuitsemaan. Tieto ei edes lisännyt tuskaa, kuten jossain sananlaskujen tiedostoissa sanottiin. Wrench ei tuntenut mitään, hän tiesi toimineensa väärin vaikka oli pelastanut juuri ystävänsä. Se sai Wrenchissä aikaan valtavan ristiriidan koska tiedostot tuomitsivat kansanmurhan jyrkästi. Wrench oli toimillaan juuri toteuttanut sellaisen. Wrench aikoi prosessoida tapahtuneen erittäin tarkkaan.
*
Rose huomasi ensimmäisenä, jonkin olevan vialla. Wrenchin harmaa panssari, seisoi aivan liikkumattomana heidän vierellään. Wrench oli juuri kertonut viallisia vastaan käydyn taistelun johtaneen voittoon. Koko viallis armeija oli tuhottu hetkessä, ruumiit makasivat tukikohdassa maanalla. Wrench ei reagoinut mitenkään puhutteluun, seisoi vain hiljaa paikallaan. Rose näki Edwardin ja Danin palaavan heidän ryhmänsä luo, heidän paluunsa sai aikaan heidän joukossaan riemun, he saivat sankarin vastaanoton. Rose yritti saada Danin huomion, mies sai olalle taputteluja ja kaikki halusivat vaihtaa sanasen, niin Danin kuin Edwardinkin kanssa. Lopulta Rose sai miehen huomion.
Dan ihmetteli ryppyä mikä Rosen otsalle nousi aina kun jokin asia vaivasi naista. Dan luovi itsensä riemuitsevan väkijoukon läpi ja kysyi heti mikä oli vialla. Rose kertoi olevansa huolissaan Wrenchistä, tämä ei reagoinut enää mihinkään. Seisoi vain paikoillaan. Dan uskoi aluksi haarniskan vioittuneen jotenkin tai akun vain yksinkertaisesti loppuneen. Tutkimisen jälkeen haarniskassa ei vaikuttanut olevan mikään vialla vaan sitä pystyi käyttämään aivan normaalisti, vaikutti siltä että Wrench ei vain ollut paikalla. Ben ja Jerry juoksivat heidän luo mukanaan joukko muitakin taistelusta selvinneitä. Ryhmä sotilaita jäi tukikohtaan raivaamaan sitä kuntoon. Kaikki muut suuntasivat takaisin kohti Santa Mariaa.
Kuorma-autot matkasivat kohti rannikkoa. Lucyn hiljaiset sotilaat lauloivat nyt omalla kielellään. Se oli jonkinlainen rukous tai kunnioitus urhoollisesti kaatuneita kohtaan, niin omia kuin vihollisenkin. Wrenchin haarniska makasi selällään yhdellä lavoista ja he aikoivat nostaa tämän laivaan tarkempia tutkimuksia varten. Laiva palasi takaisin satamaan ja väki oli pakkaantunut sen kannelle vastaanottamaan sankareitaan. He aistivat palaajien mielentilan ja tiesivät näiden selviytyneen taistelusta voittajina. Kukaan ei hymyilisi tai laulaisi tappion jälkeen.
Edward kertoi ihmisille tapahtumien käänteestä. Tukikohdan väki suurimmaksi osaksi tahtoi palata takaisin niin pian kuin mahdollista. Muutama halusi lähteä laivan mukana. Elisabeth halusi jäädä tukikohtaan, tapahtumat olivat verottaneet suuresti sisaria. Eikä parantajia enää juurikaan ollut käytettävissä. Kuten ei myöskään mekaanisia sotilaita. Ei jeromea, eikä neuvostoa. Asiat olivat muuttuneet peruuttamattomasti. Kestäisi kauan ennenkuin arki palaisi väen keskuuteen.
Dan yritti saada yhteyden Wrenchiin. Turhaan tuntui kuin poika olisi kadonnut kokonaan. Myöskään Kernell ei ollut saanut yhteyttä poikaan. Japanissa alkuperäinen naista muistuttava hologrammi oli ottanut vallan. Karhu onnitteli heitä voitosta ja otti osaa menehtyneiden vuoksi. Heilläkään ei ollut Wrenchistä havaintoa. Sam oli saanut viestin isänsä kuolemasta ja näytti alakuloiselta. Alakuloinen oli lievä ilmaisu miehen ilmeestä, mutta parempaakaan Dan ei keksinyt. Wrenchin pieni robotti oli seisahtunut aiemmin ja se oli nostettu takaisin telakka asemaansa, he olivat otaksuneet sen virran vain loppuneen, mutta huolestuivat kun pojata ei kuulunut senkään jälkeen mitään. Dan kertoi Samille heidän lähtevän matkaamaan kohti mannerta. Uhka euroopassa oli torjuttu ja ainoa mikä tällä tietoa ihmistä uhkasi oli rantautunut amerikan pohjoisosaan.
Väki jäi vilkuttamaan rannalle Santa Marian irrotessa laiturista. Edward oli aiemmin jättänyt tunteikkaat jäähyväiset siskolleen. Elisabeth tulisi todennäköisesti johtamaan tukikohdan jälleenrakennus töissä ja jatkaisi sen jälkeen niin kauan kuin parempi ehdokas tehtävään valittaisiin. Nyt hän seisoi muiden mukana vilkuttamassa loittonevalle laivalle. Laivan miehistö oli jo tottunut seilaamiseen. Miehistö liikkui tottuneesti ja hoitivat tehtäviään ammattimaisesti sen jälkeen kun heille oli kerrottu määränpää. Pian Välimeri jäi taakse ja Atlantin valtameri avautui heidän edessään. Meri aaltoili voimakkaasti vaikkei myrskynnytkään. Miehistö ajatteli sen johtuvan vuodenajasta. Kylmä viima puhalsi, ja sai ihon punoittamaan. Laivankannella ei liikkunut kukaan vapaaehtoisesti.
Wrenchistä ei ollut kukaan kuullut vielä viikonkaan jälkeen. Vanhat näkivät hänen vielä olevan tiedostoissa. Ne olivat suljettu ja salattu, eikä tietoa mikä poissaolon oli aiheuttanut vieläkään tiedetty. Laivan moottorit toimivat paljon tehokkaammin nyt kuin heidän neitsytmatkallaan ja matka taittui nopeammin. Rannikkoa oli jo näkyvissä, heidän ei täytyisi enää kuin seurailla sitä, kohti pohjoista ja he olisivat perillä. Edward tuli Danin luokse hänellä vaikutti olevan paljon mielellään. Velho tuijotti Danin vieressä komentosillan ikkunasta kohti rannikkoa ja pyysi anteeksi. ”Mistä hyvästä?” Dan ihmetteli. ”Aiemmin saarella, menetin hermoni laukkuuni liittyvästä tiedustelusta.”
”Äh, ei se ollut mitään.” Dan pyyhkäisi kädellään ilmaa. ”Kyllä se jotain oli.” Velho sanoi. ”Menetin hermoni aivan turhaan, liikaa oli tekeillä, enkä kykene muistamaan mihin olen laittanut sen.”
”Minkä?” Dan kysyi. ”Kas siinäpä se, en edes muista mikä se oli. Maen tapaaminen muutti tulevaisuuteni, mutta se sai minut myös muistamaan aiemmilta matkoiltani jotain minkä olin tyystin unohtanut, tai pikemminkin mitä minun ei ollut aiemmin lupa muistaa. Minä myös olen matkannut joskus tuonpuoleiseen ja tavannut henget jotka sinäkin olet todennäköisesti tavannut, niistä ei ole lupa puhua.” Dan ei näyttänyt milläänlailla reagoivan miehen sanomaan, mutta hetkellinen ilme ja ryhdin muutos kertoivat Danin tietävän mistä Edward puhui. ”Uskon saaneni haltuun jotain joka minun pitäisi antaa sinulle. Jotain mikä muuttaisi tulevaisuuden. Tiedän sen olevan jotain tärkeää, ja olen pahoillani etten pysty löytämään sitä vaikka kuinka yritän. Tämä on nyt toinen kerta kun puhun `niistä`. Pyysin Maeta auttamaan minua aiemmin, mutta tuloksetta.”
Dan pohti juuri kuulemaansa, kaikki mikä muuttaisi tulevaisuuden olisi tervetullutta. Jos hänen kuulemansa kävisi toteen, hän joutuisi maksamaan tulevaisuudesta hengellään kuten kaikki valitut mitä maa päällään kantoi. Hän kuitenkin uhraisi kaiken jos Rose vain saisi elää elämänsä, miksei myös Sam ja Foxkin. Dan tiesi kaiken käyvän vielä hyvin ihmisten kannalta, hän ei vain tiennyt olisiko heidän joukossaan ainoatakaan hänen tuntemaansa. Kuin varoituksena heidän keskustelustaan maisemaa halkoi suuri salama ja pilvet alkoivat äkisti tummua. Aallot löivät hieman suurempina ja Dan tiesi mitä oli tuloillaan. He olivat kokeneet saman aiemminkin, myrsky. Laiva suuntasi hieman kauemmas merelle, jotteivat he ajautuisi liian lähelle rantaa, tuulen yrittäessä puskea laivaa kohti rannikkoa.




















48.luku
Tiedemies tunsi kuinka hänen kaltaisistaan oli aiemmin kadonnut elämä. Se tuntui mielenkiintoiselta ja olento suhtautui tähänkin asiaan hyvin analyyttisesti. Pienessä hetkessä hän tunsi kuinka hänen hyvin tuntema olento ja hänen johtamansa armeija vain lakkasivat olemasta. Se tunsi niiden tuskan kun elämän antava voima katosi niistä. Tiedemies vain tiesi, että he olivat kuolleet mitä kammottavimmalla tavalla. Hän ei tiennyt miten se oli tapahtunut mutta arvasi sen liittyvän jollain lailla vanhoihin ja ihmisiin.
Suurisilmäinen olento jota oli jälleen alettu kutsua Kuninkaaksi, oli paljastanut mielenkiintoisia asioita. Kävi ilmi, että tässäkin vaikutti nanoteknologia ja hän oli hyvin samankaltainen rakenteeltaan kuin hän ja nyt kuollutkin oli ollut. Nanoteknologia oli asia joka muutti valtasuhteita heidän keskuudessaan, sen myötävaikutus heissä määritti vallan. Ainoa ongelma oli että Kuningas oli alkanut muuttua sitä sadistisemmaksi mitä enemmän hänen oma persoonallisuutensa alkoi pääsemään esiin. Kuningas oli kertonut tarkkaan vanhoista ja holveista joita maa sisäänsä kätki. Jos Kuningas olisi havahtunut hieman aiemmin he olisivat muuttaneet suuntaansa kohti venäjällä sijaitsevaa holvia.
Nyt Moskovan holvi oli liian kaukana ja lähin sijaitsi oikeastaan vain lyhyen matkan päässä yhdistyneen amerikan entisessä pääkaupungissa. Ydinaseet kiehtoivat Tiedemiestä ne tekisivät kaikesta paljon helpompaa. Heidän kaltaisiaan ei säteily haitannut, pikemminkin säteily auttoi virusta ja siten heitä voimistumaan. Enemmän ydinaseet näyttivät kiehtovan Kuningasta jonka suu melkein vaahtosi tämän ottaessa asian esille. Talvi hidasti heidän kulkuaan vaikka se oli sallinnut heidän ylittää kapea salmi joka yhdisti mantereet toisiinsa. Mitä pidemmälle he kulkivat pitkin länsirannikkoa sitä enemmän viallisia liittyi heidän armeijaansa. Tiedemies oli virittänyt aistinsa kutsumaan kaikkia kantomatkan sisällä hylkäämään, ja surmaamaan johtajansa jos johtava ei suostuisi liittymään heihin.
Tiedemies laski tarkkaan ettei antanut Kuninkaalle ennemmistöä viallisista, eikä missään nimessä luovuttanut muiden mutanttien hallintaa tälle. Kuningas olisi kuvioissa ainoastaan niin pitkään kuin oli tarpeellista. Samalle mantereelle ei mahtuisi kuin yksi johtaja joka kykeni ottamaan päällimmäisen vallan. Tiedemies ei aivan vielä tiennyt mitä Kuninkaalle tekisi, aika kertoisi miehen kohtalon.
Kuningas tiesi tarkkaan olennon käyttävän häntä ainoastaan hyväksi. Kaplan aikoi opetella kaiken opettelemisen arvoisen olennolta ja surmaavaan tämän samantien kun ensimmäinen tilaisuus koittaisi. Kaplan ei uskonut Tiedemiehen unelmaan, että mutantit kehittyisivät vielä tai kykenisivät toimimaan itsenäisesti muodostaen pienempiä soluja. Päällimmäistä valtaa ei koskaan saanut jakaa liikaa. Kaplan oli seuraillut jo jonkin aikaa sivusta, paiseiden peittävää naista. Hän aikoi johdattaa tämän nyt etäämmälle ja tappaa naisen kostoksi siitä mitä tämä oli tehnyt hänen joukoilleen aiemmin. Nainen oli helppo houkutella syrjään, Kuningas vaikutti tämän mieleen ja tämä vain seisoi paikallaan kun Kaplan työnsi peukalonsa naisen silmien läpi. Poksahdukset jotka silmistä lähti niiden puhjetessa sai Kaplanin tuntemaan lähes hurmiota.
Omituinen uusi halu sai Kaplanin puraisemaan naista kaulasta, ei aikaakaan kun hän oli juonut naisen tyhjäksi tämän verestä. Kaplanin pyyhkiessä leukaansa, hän sai omituisia muistikuvia menneestä, jota hän ei koskaan ollut elänyt. Ei, ollut ei. Ellei olisi unohtanut jotakin vaihetta elämässään. Kaplan oli kuitenkin varma että muistaisi jos olisi transseksuaalisuuteen taipuvainen. Hän ei sovittelisi mekkoa päälleen tai meikannut itseään, eikä todellakaan odottanut, että saisi kukkia unelmien prinssiltään. Hän ymmärsi saaneen veren mukana todellakin lahjan. Lahja toi mukanaan naisen muistot, kuten myös kaikki kyvyt jotka nainen oli omannut. Kyvyt olivat heikkoja kaiken muun osalta paitsi viallisten hallitsemisen. Siinä taidossa nainen oli ollut todellinen mestari. Kuningas tunsi elävänsä taas hieman enemmän, hän oli todella palannut. Noussut tuhkasta kuin Feenix lintu. Hän antaisi kaikille ansionsa mukaan ja näyttäisi ettei ollut kuin yksi joka olisi seuraamisen arvoinen. Tiedemiehen aika oli tullut paljon nopeammin kuin Kuningas oli uskonut, ja Kaplan tiesi täsmälleen mitä miehelle tekisi.
*
Myrsky joka oli noussut kuin tyhjästä oli vaatinut veronsa. Kaikki laivalla olijat kärsivät edelleen pahoinvoinnista kun he nousivat pitkin jokea joka johdatti heidät Washingtoniin. He huomasivat talvisessa maisemassa laajasti tehtyjä muutoksia. Alue oli vallitettu ja satamaa uusittu. Sam oli kertonut kuinka he olivat syventäneet satamaa, jotta laivalla ei olisi enää ongelmia päästä laituriin. Rose ilahtui Foxin näkemisestä, Foxin ryhti oli korostuneen suora ja hänen vatsansa oli selvästi pyöristynyt. Tuleva äiti piteli usein käsiään vatsansa päällä, kuin suojellakseen lastaan.
Dan huomasi Washingtonin uudet asukkaat, etäämmältä hän oli nähnyt näiden perinteisiä asumuksia pelloiksi lanatuilla aukeilla. Ihmiset olivat keskeyttäneet mitä olivatkin tekemässä ja saapuivat katselemaan tulijoita, ja valtavan suurta lentotukialusta. Dan erotti saapuneiden joukosta naisen joka luovi itseään ihmisten läpi, kaikki antoivat naiselle tietä tämän lähestyessä ryhmää joka oli juuri saapunut. Nainen käveli suoraan Danin luo ja esitteli itsensä. Lyhyiden esittelyiden jälkeen he suuntasivat kohti holvin kokoustiloja suunnitelemaan tulevaa taistelua, kohtaamista viallisten kanssa. Tiedustelijoiden raportit kertoivat viallisten kaikkialta suuntavan kohti pohjoista ja länsirannikkoa. Dan muisteli kuinka tsunamin sattuessa meri vetäytyi rannikolta ja yhtyi suuren aalton joka oli pian tuleva. Samaa pystyi sanomaan tästä käyttäytymisestä. Vanhat vahvistivat epäilyt kertoessaan, yhden valitun jonka tiedettiin liikkuvan viallisten joukossa, ottaneen suunnan suoraan kohti Washingtonia. Signaalin liike oli niin suora kohti holvia, ettei sitä voinut jättää huomioimatta. Vialliset saapuisivat varmasti.
Samin mieltä painoivat näyt, joita tämä oli nähnyt polttaessaan 'rauhanpiippua'. Edward huomautti haluavansa tutustua tähän perinteeseen omakohtaisesti. Samin kertoessa näyistä. Jokin kertomuksessa, tarkalleen jälkimmäisessä näyssä sai Edwardin hälytyskellot soimaan. Velho muisti tarkalleen mitä oli laukustaan etsinyt, ja mikä tärkeintä hän muisti mihin sen oli laittanut. Näyteputkilot. Näyteputket johon oli säilötty kaikkien valittujen verta. Velho ei aivan tiennyt mitä putkilla piti tehdä. Mae kertoi veressä piilevän valtava voima, minuus. Koskaan ei saanut jättää itsestään niin hallitsevaa asiaa vihollisen saataville. Kaikki mitä ihmisessä oli, oli kirjoitettu vereen. Dan nyökkäili hyväksyvästi kuulemalleen. Mae oli oikeassa, veressä tosiaan oli tieteenkin todistamalla tavalla koodi jota kutsuttiin DNA:ksi. Dan ei aivan tiennyt millä tavalla veri liittyisi häneen, tai mitä hänen tuli tehdä kuten ei kukaan muukaan heidän joukosta. He ottivat uudelleen yhteyttä vanhoihin ja kysyäkseen asiasta.
Ennen kuin he saivat esitettyä asiansa, Kernell kertoi juuri olevansa aikeissa ottaa yhteyttä heihin. Valitun signaali oli juuri kadonnut. He olivat tarkastaneet järjestelmänsä uudelleen, mutta mikään ei tuntunut viittavaan järjestelmä vikaan. Valittu oli joko kuollut tai sitten laite oli poistettu kirurgisesti, kuten Danilta. Nainen jota heimonsa keskuudessa kutsuttiin nimellä Yatokya. Nimellä oli jotain tekemistä auringon kanssa jota palvottiin heidän keskuudessaan kaiken äitinä. Tyrmistyi, hän tiesi itsessään olevan jotain ylimääräistä juuri solisluiden yhdistävän kuopan alla. Hän ei ollut kuitenkaan arvannut, että sormiin tuntuvaa möykkyä oli käytetty seuranta laitteena. Hän oli ajatellut sen olevan jotain mitä häneen oli lisätty mahdollistaen kyvyt joita hänellä oli. Dan pääsi puheessaan kohtaan jossa otti esille Edwardin matkoiltaan saamat näyteputket. Kernell oli löydöstä iloinen sanoi luulleensa eversti Ruffin tuhonneen kaiken tutkimustyönsä tulokset ja näytteet. Sitä he eivät tienneet miten näytteet olivat joutuneet Edwardin haltuun. Eivätkä pystyneet käsittämään että miehellä oli ne olleet jo vuosikymmenten ajan.
”Veri.” Tuttu ääni joka oli pysynyt vaiti jo pitkään sanoi. ”Veri täytyy yhdistää.” Wrench kertoi kuinka oli prosessoinut pitkään tukikohdan tapahtumia. Hän oli tasapainotellut hyvän ja pahan välissä, päätyen lopputulokseen heidän toimineen osin aivan oikein. Viallisissa vaikkeivat ne siltä vaikuttaneet oli vielä tietoisuus. Se oli vain syvällä heissä, he elivät elämäänsä jos sitä siksi voi kutsua, kuin vangittuina jonkun muun sisälle. Katsoen kauhuja mitä joku toinen teki voimatta itse tehdä asialla mitään. Näille olisi suuri helpotus päästä lepoon. Wrench kertoi yhdistelleen asioita, näyteputket olivat viimeinen pala palapeliin joka oli herättänyt hänet. Hän tarvitsi putket asemalle tehdäkseen niille kokeita. ”Dan on nyt tärkein, miehelle ei saa tapahtua mitään.” Wrench sanoi. ”Asetelkaa veri aukealle alueelle johonkin katujen risteykseen. Siirrän sen asemalle.”
Valo välähti, tällä kertaa kaksi kertaa. Minerva joka oli tullut katsomaan toimitusta, rukoili. Nainen oli rukoillut viimeaikoina paljon ja melkein kaikki rukoukset kohdistuivat hänen mieheensä. Rukoili pitelevänsä miestään vielä sylissään. Hänen rukouksiinsa oli vastattu. Mike seisoi pitkänä ja hyvinvoivan näköisenä harmaassa haalarissaan ja kääntyi puolisoaan kohti kun tämä juoksi silmät kyynelistä märkänä ja huutaen tämän nimeä. Jälleen näkeminen oli tunteikas siinämäärin ettei kukaan joka pariskunnan edes etäisesti tunsi pystynyt pidättämään myötätunnon, rakkauden ja helpotuksen aiheuttamaa tunnevyöryä sisällään. Dan halasi Rosea tiukasti. Sam suuteli Foxin päälakea. Ben otti Jerryä kiinni kädestä ja katsoi tätä silmiin. Jerry löi Beniä päänsivulle, nauraen veljelleen. Ben esitti yllättynyttä ja mutristi alahuultaan, saaden kaikki tilanteen huomanneet liittymään nauruun.
Painostava tunnelma lisääntyi päivä päivältä. Yhä lyhyemmiksi ja kylmemmiksi käyvät päivät lisäsivät tunnetta entisestään. Vihollis armeijan lähestyminen ja tieto lähes murskaavasta ylivoimasta sai herkkävatsaisimmat oireilemaan. Aikaisempi onnistunut kaasuisku ei tulisi toimimaan aukealla maalla, kaasu oli ilmaa kevyempää. Kaikki toivo oli jälleen sidottu Wrenchiin tai siihen, että pojan suunnitelma toimisi.
Lucy ja Yatokya olivat muodostaneet erittäin läheiset välit. Heitä yhdisti tunne että he olisivat jotenkin ulkopuolisia. Valittu kertoi tunteneensa Lucyn äidin jo entisessä elämässään ja kyseli mitä hänelle kuului. Kertoi Lucyn muistuttavan paljon nuorta versiota äidistään. Se lähensi naisia entisestään. Intiaanit ja Lucyn eliitti joukko muodostaisivat oman iskuryhmän taistelussa vihollista vastaan. Heidän primitiiviset aseensa oli pääsääntöisesti korvattu uusilla, paremmilla ja tuhovoimaisemmilla. Soturit tutustuivat toistensa kykyihin ja yrittivät imeä itseensä puolin ja toisin kaiken mistä uskoivat olevan itselleen hyötyä.
Pariskunnat viettivät paljon aikaa keskenään. Jopa Edward ja Mae liittyivät heidän joukkoonsa. Edward oli paljon paremman tuulinen nyt kun oli saanut karistettua harteiltaan painavan muiston. Tapauksen yksityiskohdat olivat miehelle vieläkin osin usvan peitossa, mutta nyt hänellä ei ollut enää tunnetta että jokin tärkeä olisi unohtunut. Tärkeän tiedon unohtaminen oli tuntunut kuin olisi ollut kissana kiikkustuoli tehtaassa. Edward vitsaili ja oli muutenkin oma teatraalinen itsensä. Viimeiset päivät kuluivat. Wrench oli ilmoittanut heille viallisten olevan lähes perillä. Linnunhahmoiset tiedustelijat vahvistivat Wrenchin tiedon oikeaksi, vaikkei Wrenchin tietoa ollut syytä kiistäminen. Wrench pyysi Danin kahdenkeskiseen neuvotteluun.
”Dan tiedätkö mitä sinun on tehtävä tulevassa taistelussa?” Dan vastasi Wrenchille tietävänsä. Dan oli toivonut ettei hänen tarvitsisi uhrata itseään kuten sielunsyöjä oli ennustanut jo vuosi sitten. ”Wrench kertoi Danille yksityiskohdat ja sanoi lähettävänsä ruiskun maahan. Danin täytyi toimia heti kun ensimmäiset merkit taistelusta alkaisivat. Muutos olisi nopea.” Dan mietti miten kertoisi Roselle, että hänen olisi kuoltava jotta muut saisivat elää. Pieni tyttö joka puristi nukkeaan ilmeistyi hänen vierelleen ja otti Dania kädestä. Tytön käsi tuntui kylmältä omaa kättä vasten. ”Et saa kertoa, sinua on varoitettu. Se muuttaisi tulevaa ja kaikki työ valuisi hukkaan.” Tyttö hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin.
Kissa kaikki karvat pystyssä ja häntä kuin pölyhuiska, katsoi lautasen kokoisilla silmillään Daniin. ”Vihaan henkiä.” Se sähisi. Dan hämmästyi kissan reaktiota, Dan muisti sen olevan nimeltään Huuru. Kissa oli valinnut holvin asuinpaikakseen yhdessä Maguksen kanssa. ”Näitkö sinä tytön?” Dan kysyi. ”Tottakai, kissat pystyvät näkemään henkimaailmaan. Niitä ei vain ole mukava nähdä, ne eivät haise miltään ja säikyttelevät ilmestyessään tyhjästä.” Kissa vastasi alkaen nuolemaan pystyyn nousseita karvojaan takaisin paikoilleen. ”Luulin tulleeni jollain tapaa hulluksi, näkiessäni näkyjä. Luulin ettei kukaan muu näkisi niitä.”
”Tottakai näkee, vain hölmöt eivät näe ilmiselviä asioita.” Kissa juoksi häntä pystyssä tiehensä, jättäen Danin tuijottamaan hämärällä käytävällä sen perään.











49.luku

Kaplan, Kuningas, yksi vanhoista. Moni. Hänellä oli arvolleen sopivia kunnia nimiä vaikka kuinka paljon. Nyt hän oli kenraali, johtaen suurinta armeijaa mitä koskaan oli kerätty yhteen. Tiedemies oli tehnyt hyvin, oli ollut lähes sääli tappaa niin pätevä mies. Tämä ei ollut vain tuntenut paikkaansa ja kuvitteli pystyvänsä johtamaan näin suurta armeijaa. Kuningas oli leikannut tältä pään irti ja juonut valtimoveren himoitessaan valtaa joka veren mukana tuli. Ei veri itsessään vahvaa ollut, se ei kelpaisi kuin ravinnoksi jollekin joka verta elääkseen tarvitsi. Veressä oli kuitenkin virus, vahvana ja elinvoimaisena. Siihen oli pakkaantuneena kaikki mitä Kaplan halusi ja tarvitsi johtaakseen uutta maailmaa.
Washington piirtyi jo horisontissa ja suurisilmäinen olento katseli kuinka vialliset levittäytyivät piirittämään sitä. Kaplan loi ympärilleen kilven ja lähti aivan eturintaman takana vaeltamaan kohti kaupunkia. Ensimmäiset laukaukset kaikuivat jo kirpeässä pakkas säässä. Viimeistään huomis iltana kaikki ihmiskunnan toivo olisi mennyttä ja hän tekisi uuden paremman ihmiskunnan. Kuin toisinnoksi hänestä itsestään. Olento hymyili.
*
Dan oli saanut hetken jonka tarvitsi, hän oli pyytänyt Maeta huolehtimaan Rosesta ja kiinnittämään tämän huomion itsestään muualle. Edward katseli huolestuneena Dania ja tämän vapisevin käsin pitelemää ruiskua jonka Wrench oli lähettänyt. Dan oli kertonut velholle pääpiirteittäin mitä hänen piti tehdä. Wrench oli yhdistänyt kaikkien valittujen veren virukseen joka ohjasi viallisia. Wrench kertoi kuinka nanoteknologia suojasi viruksen mahdollisilta haittavaikutuksilta, kuten näennäiseltä aivottomuudelta ja kuolaamiselta.
Wrench oli esittänyt teorian valittujen verestä tekemien huomiodensa pohjalta. Wrench epäili että valittujen signaalit lähtivät olennoista jotka koko sopan oli alun alkaenkin keittänyt. Nanoteknologia piti virusta kurissa. Kuningasta suojasi sama nanoteknologia ja Wrench arveli miehen ohjaavan nyt yksinään viallisten armeijaa. Teoria, tuntui mahdolliselta. Todennäköiseltä nyt kun sitä ajatteli, jos teknologia tosiaan suojasi virukselta ja jätti minuuden hallitsevaksi. Dan painoi ruiskun rintaansa vasten, nopealla liikkellä löi neulan rintalastansa lävitse ja henkeään haukkoen painoi männän pohjaan.
Edward näki kuinka Danin polvet antoivat periksi ja mies jäi hetkeksi polvilleen maahan. Kevyttä pakkaslunta alkoi kerääntymään miehen hiuksille, ja Edward sipaisi ne hellästi pois Danin hiuksilta. Konekiväärien äänet kantautuivat jo jostain hyvin läheltä. Edward huomasi kuinka vaatteet jotka Danilla oli yllään alkoivat hiljalleen ratketa saumoista. Dan nosti päätään, hänen katseensa oli kuumeisen oloinen, mutta Dan sai sanotuksi velhon nimen.
Dan nousi horjuen jaloilleen ja yritti totutella uusiin mittasuhteisiinsa. Hän tunsi kuiskintaa joka puolelta. Samaa verta, samaa verta. Kosto. Dan ravisteli päätään. Hänellä oli tehtävä. Kuin sanattomasta sopimuksesta Edward loi kuplan Danin ympärille ja he lähtivät kohti taistelua.
Lucy taisteli yhdessä Yatokyan kanssa. He kävivät kamppailua omien armeijoidensa rinnalla, sivustoissa. Pitäen viallisia kauempana kaupungista. Intiaani miehet ratsujensa selässä ja Lucyn soturit omalla akrobaattisella tyylillään. Kylmän kangistamat vialliset osoittautuivat kohtalaisen helpoksi vastukseksi. He kuitenkin pyrkivät kokoajan perääntymään, viallisten suuren määrän vuoksi. He turvautuisivat vasta vallituksella tuliaseisiin. Viallisia vastaan kamppailu oli kuin olisi kamppaillut murtumaisillaan olevaa patoa vastaan. Mitä tiukemmin yritti estää niiden vyöryä, sitä kovemman paineen alle lopulta joutui. Heidän taktiikkansa olikin joustaa ja perääntyä pikkuhiljaa, kunnes ei olisi enää paikkaa mihin perääntyä. He luottivat täysin suunnitelmaan, tai sen osiin josta tiesivät.
Taistelua oli kestänyt jo pitkään, vallitukset alkoivat jo osin vuotaa ja vihollisarmeija vyöryi turva alueen sisään. Sam johti pientä ryhmää joka oli tarkkailut tilannetta sisältä holvista. Sam ei täysin ollut vieläkään taistelukuntoinen, mutta ampumaan hän pystyi. Foxin vastalauseista huolimatta hänen täytyi saada kantaa kortensa kekoon. Uloskäynti oli kolmionmallinen kiila keskellä aukiota, se ei ollut sama alkuperäinen sisäänkäynti holviin. Vaan varauloskäynti jonka he olivat kaivaneet raunioiden seasta, ja oli nyt yleisessä käytössä. Hänen astuessa ovesta ulos tuntui kuin olisi saanut deja vü kokemuksen. Sam kumartui vaistomaisesti ja ohjasi viallisen joka yritti hyökätä hänen kimppuunsa kaaressa maahan. Keihäs lävisti viallisen niille sijoilleen. Mies irroitti keihään lopullisesti liikkumattomasta viallisesta ja huusi jotain jatkaessaan matkaansa. Sam ei saanut sanoista selvää, häntä huimasi. Mies joka oli tullut laivan mukana, oli Samille ennestään tuttu jo tukikohdan ajalta. Sam ei muistanut miehen nimeä eikä sillä olisi nyt merkitystäkään. Koko Samin johtama ryhmä seisoi paikoillaan ja katseli näkymää. He eivät kohottaneet aseitaan.
Edwardin muodostama kupla suojasi Dania, se oli hyvin samankaltainen kuin vallia pitkin laskeutuvalla olennolla. Ainoa mikä ne erotti toisistaan oli niiden väri. Kaplanilla veren punainen, Danilla sähkön sininen. Vialliset lopettivat juoksunsa ja jäivät niille sijoilleen, kuin eivät aivan tietäisi mitä tehdä. Daniin ruiskutettu veri antoi miehelle kyvyn ohjailla olentoja. Tehden Kaplanin käskyistä hyödyttömiä. Kaplanin ärjyessä käskyjä Dan vain kumosi ne antaen omia pieniä käskyjään niille samanaikaisesti. Kuplat lähestyivät toisiaan, vääjämättä. Vialliset ja ihmiset astuivat syrjään olentojen tieltä.
Viimeinen asia jonka Kaplan olisi kuvitellut kohtaavansa, seisoi hänen silmiensä edessä. Toinen yhtä vahva ellei vahvempikin olento, joka sekoitti hänen armeijansa, eivätkä ne enää noudattaneet hänen käskyjään. Aivottomat olennot pettivät hänet nyt kun niitä eniten tarvittiin. Hänen täytyi hoitaa olento ensin, aivan yksin. Muutama ammus kimpoili hänen käyttämästään suojasta, kilpi sulatti lumen ja jätti lumen alta paljastuvan maan hiilloksiin hänen juostessa kohti miestä ja tämän käyttämää sinisenä hohtavaa suojaansa. Kaplan murisi juostessaan.
Rose ryntäsi uloskäyntiä kohti Mae perässään. Mae oli järjestänyt Roselle kaikenlaista turhauttavaa tehtävää, jonka olisi kuka tahansa muukin voinut hoitaa. Hänen paikkansa olisi taistelussa Danin vierellä. Rose näki Samin ryhmän joka oli pysähtynyt oven tukkeeksi ja yritti päästä läpi taljajousi valmiina kädessään. Hän ei pystynyt aluksi käsittämään mitä näki. Etäisesti Dania muistuttava hahmo juoksi miekka kädessään jonkinlaisen sähkökentän ympyröimänä kohti toista hahmoa joka lähestyi tätä tasaista vauhtia.
Suojakentät yhdistyivät päästäen ilmoille valtavan pamauksen. Violettina sykkivä kenttä ryöpsäytti ilmoille pieniä salamoita ja liekkejä. Kuplan sisältä eroittui kaksi hahmoa jotka näyttivät syleilevän toisiaan. Tarkemmin katsottuna erotti kuinka toisen hahmoista oli lävistänyt miekka jota toinen kädessään piteli. Kupla sykki hetken aikaa ennenkuin katosi, jättäen jälkeensä maahan kaksi suoraa viivaa ja niiden yhtymä kohtaan noin viidenmetrin kokoisen ympyrän. Vialliset seisoivat paikallaan, ihmiset seisoivat paikallaan. Läsnäolijoista tuntui kuin koko maailma olisi seisonut paikaillaan. Osin se olikin.















50.luku

Dan heräsi hätkähtäen ja nousi istumaan. Hänen rintaansa oli kytketty johtoja jotka oli liitetty sairaala monitoriin. Jotain oli työnnetty hänen kurkuunsa. Dan repi putkea suustaan ja ymmärsi samassa sen olevan syöttöletku. Rose istui hänen vierellään huoneessa, pukeutuneena farkkuihin ja neulepuseroon. Naisella oli sylissään kirja ja hän katsoi suurin silmin Dania. Huoneessa kaikui sairaala laitteiston kakofonia. Dan yritti puhua, muttei pystynyt. Kurkku oli kuivunut eikä mies saanut kuin rahinaa aikaiseksi, yrittäessään muodostaa sanoja. Mitä, miksi, milloin, missä? Rakastan sinua. Olisi sanat olleet, jos Dan vain olisi saanut puhutuksi.
Rose huomasi miehen yrittävän muodostaa sanoja ja ojensi vuoteen vierellä olevalta pöydältä vesilasin. Miehelle jolle oli lukenut tarinoita jo miltei kahden vuoden ajan. Rose oli ilmoittautunut lääkäri opiskeluidensa ohella vapaaehtoiseksi, henkilöksi joka kävi kooma potilaille juttelemassa ja pitämässä ylipäätään seuraa. Oli tutkittu että ihmisen läsnäolo auttoi potilaita toipumaan vammoistaan. Kyseinen mies oli kiehtonut häntä ensihetkestä lähtien, Rose oli salaa silittänyt miehen hiuksia ja pidellyt korvaansa vasten miehen rintakehää, vain kuunnellen tämän vahvaa sydäntä.
Hänen isänsä toimi ylilääkärinä osastolla, johon taistelu tilanteessa haavoittuneet miehet ja naiset tuotiin toipumaan. Osasto oli erikoistunut vakaviin taistelu vammoihin. Yht'äkkiä herännyt mies oli ollut ainoa selviytyjä kopteri onnettomuudesta, joka tapahtui suuressa sotaharjoituksessa.
Dan joi lyhyin kulauksin lasista jota Rose hänelle tarjosi, nieleminen tuotti yhtä tuskaa. Dan tarttui Rosea kädestä ja sai muodostettua huulillaan kiitoksen. Dan oli aikeissa jatkaa, mutta huoneen oven aukeaminen sai Danin huomion. Dan käänsi päänsä kohti ovea, josta astui sisään Josef Kaplan, kuningas. Dan yritti kauhuissaan nousta sängystä ja työnsi Rosea syrjään. Kaplan lähestyi Dania nopein askelin ja piti kädessään ruiskua. Dan tunsi pistoksen olkavarressaan ja nukahti pian vastarinnasta huolimatta.
*
”Rose mitä tapahtui?” Kaplan kysyi.
”Aivan normaali päivä, sain juuri luetuksi miehelle kirjan loppuun, kun hän yht'äkkiä heräsi ja nousi istuma-asentoon.”
”Oletko opiskellut yhtään?” Kaplan jatkoi.
”Isä, älä viitsi olla holhoava, ei yhtään enää aiheesta, jooko?”
Rose halasi miestä, joka vastasi lämpimästi halaukseen. Kaplan mietti miten mies oli herännyt. Hän ei ollut näyttänyt mitään merkkejä aivotoiminnasta. Hänen autonomiset toiminnot olivat ainoat jotka toimi ja mies kykeni itse hengittämään, mutta siihen se oli jäänyt. Ei minkäänlaisia merkkejä toipumisesta. Ihmeitä tapahtuu, Kaplan myönsi itselleen. He olisivat jo siirtäneet miehen jonnekkin muualle saamaan saattohoitoa. Rosen vastalauseet saivat Kaplanin kuitenkin pitämään miehen osastolla. Tytär oli ollut melkein pakkomielteinen tämän nuorukaisen vuoksi. Lähes joka päivä tämä oli lukenut miehelle ja laulanut. Oli jopa hiipinyt tämän seuraan kun oletti ettei kukaan huomannut. Rosen opiskelu oli kärsinyt suuresti ajasta jota täällä oli viettänyt.

*
Dan tunnisti olkimajan samaksi johon aiemmin oli päätynyt Maen toimesta. Tällä kertaa Dan aavisteli olevansa kuollut, mikään ei voinut selittää hänen äsken kokemaansa. Hän muisti kuinka oli painanut ruiskun rintakehäänsä, muttei kaikkea mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Dan muisti kuitenkin kuinka kuninkaan veri oli virrannut hänen käsilleen. Dan oli varma että tappoi miehen. Mies oli kuitenkin antanut hänelle juuri äsken ruiskeen. Dan raotti majan verhoa ja teki pikaisen arvion mikä ulkopuolella odotti. Siellä ei ollut mitään. Ei muita majoja, ei soihtuja, ei tähtiä, ei mitään. Pelkkä pimeys. Danin sydän hakkasi, silti tuntui kuin se olisi pysähtynyt kun jokin tarttui häntä kädestä. Se oli pieni tyttö joka samanaikaisesti hymyili ja itki. ”Olen pahoillani, sinä kuolit.” Tyttö sanoi topakasti. Dan nyökkäsi kuulemalleen hyväksyvästi ja kysyi. ”Mitä nyt?”
”Normaalisti sielunsyöjät saattaisivat sinut syvemmälle. Tälläkertaa on kuitenkin luvassa poikkeus. Minun henkeni siirtyy sinun sijastasi. Sinä saat uuden tilaisuuden. Taisit saada siitä jo esimakua.” Tyttö potkaisi leikillään Dania sääreen.
”Kuolin sielläkin.” Dan naurahti. ”Kuningas tappoi minut, heräsin täällä heti seuraavaksi. Sain kuitenkin nähdä Rosen vielä viimeisen kerran ja pitää häntä kädestä.” Danin ääni hiljeni lauseen loppua kohden.
”Etkä kuollut, sinä nukahdit. Tämä on vain unta sen takia majan ulkopuolella ei ole mitään.” Tyttö sanoi vakavana. ”Maailma josta heräsit on rinnakkainen todellisuus, ajankohta on suunnilleen sama kuin aika jolloin maailma loppui sinun maailmassasi. Olet palannut omaan aikaasi, muttet todellisuutesi. Vanhempasi ovat samat niinkuin kaikkien muidenkin. Ainoa ongelma oli saada Rose syntymään sinun aikaasi ilman vääristymiä. Sen maailman Kaplan on rakastava isä, eikä se mikä hänestä tuli aikaisemmin. Sinut ja Rose on tarkoitettu yhteen, se ainakin helpotti työtä. Siitä miten kaikki tapahtui ei tiedä kukaan tai ainakaan ei ole ketään joka kertoisi. Sinäkin tulet unohtamaan kaiken kokemasi, muistosi korvautuvat niillä muistoilla jotka oletettavasti sen todellisuuden Danilla on.” Tyttö halasi Dania tiukasti ja kuiskasi ”Hyvästi Dan, onnellista loppu elämää, sinä jos kuka sen olet ansainnut.”