Barnabaksen tarina Hot

Barnabaksen kirjatut seikkailut sekä elämä ja kuolema

"Elämä on kuin peili. Mitä enemmän kiillotat sitä, sitä enemmän se loistaa. Tee siis sydämeesi paikka rakkaudelle ja ilolle ja anna niiden loistaa koko maailmankaikkeuteen."

Luku 1.

Aloittakaamme kaiken alusta, siitä hetkestä kun tarinamme mies, Barnabas syntyi tähän kolkkoon maailmaan. Silloin oli täydenkuun yö ja taivailla oli tummat ja synkät pilvet jotka muodostivat ja maalailivat piruja ihmisten mieliin ja maailmaankin jossa he elivät. Barnabaksen isä Anandas oli saanut hätäisen kutsun paikalle synnytykseen ja saapuikin viimein yön tunneilla kiireen vilkkaa majaan jossa hänen vaimonsa makasi sängyllä palvelijoiden, hoitajien ja lääkärin ympäröimänä. Lääkäri yritti helpottaa naisen oloa, antoi hänelle yrttejä ja parantavia lääkkeitä ja nesteitä, mutta nainen huusi kivussa ja tuskassaan ja rukoili Jumalalta helpotusta ja apua, mutta synnytys vain jatkui ja jatkui kuin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Naisen mies pyyhki liinalla hikeä vaimonsa kauniilta kasvoilta, rinnoilta ja muualta ruumiista ja yritti kaikin tavoin parantaa rakkaansa ja silmäteränsä oloa, jo senkin takia, että saataisiin vihdoin maailmaan mahdollisimman terve ja kunnollinen perijä josta tulisi aikanaan myös isänsä toinen silmäterä. Ja, viimein majassa kuului se kauan odotettu huuto ja rääkäisy ja pienokainen suostui tulemaan maailmaan äitinsä sisältä ja ottamaan ensimmäisen henkäyksensä pieniin keuhkoihinsa. Kaikki katselivat lapsen ympärillä kuinka kauniin jälkeläisen mies ja nainen olivat yhdessä saattaneet maailmaan. Kohta koko lähitienoo ja lähiseudut kuulivat ilouutisen ja juhlivat myöhemmin yhdessä sitä, että kaunis lapsi oli tosiaan vihdoin syntynyt.

Pojastaan ylpeä isä leikki päiväkausia ja viikkoja Barnabaksen kehdon ympärillä. Miehellä oli jo nyt suuria suunnitelmia ja unelmia poikansa varalle ja kohtaloksi, mutta nyt hän keskittyi vain leikkimään pojan kanssa ja hieman opettamaan poikaa samalla. Ja, niinpä kaikki totesivat pojan huippulahjakkaaksi monilla pienillä elämän alueilla, sellaisilla mitä vain pieni lapsonen voi ymmärtää, kuten kordinaatiossa ja muissa vikkelyyttä vaativissa pienissä harrasteissa ja tehtävissä. Mutta, silti pojassa oli yksi piirre mistä isä ei lainkaan tykännyt: poika oli aina menossa äitinsä perään, juoksi aina sillä missä nainen oli ja roikkui naisen helmoissa kiinni ja haki itkemällä naisesta seuraa, turvaa ja lohtua.

Alkuun mies katseli sitä jokseenkin suosiollisesti ja alistuneesti, mutta viimein kimpaantui kun hänestä näytti siltä, että poika ja äiti vain lähenivät toisiaan kohtaan, olivat kahden keskeisessä symbioosissa. Silloin mies saattoi saada hirmuisia raivokohtauksia ja tukistaa, lyödä ja kuristaa viatonta äitiä. Ja, vaikka väitetään, että se olisi mahdotonta, niin Barnabas muisti elämänsä loppuun asti nämä kauheat kohtaukset joissa isä pieksee hänen äitiään henkihieveriin. Kohtausten kivuliaat muistot ja katkeruus isää kohtaan eivät koskaan haalistuneet hänen mielestään ja sitä taakkaa mies kantoi aina mukanaan, meni hän minne meni.

Barnabaksen kotiolot eivät olleet parhaimmasta päästä, muttei huonommistkaan. Kaukana siitä. Barnabaksen nuorekas ja kaunis äiti tuki ja rakasti poikaansa kaikessa ja toivoi vain parasta omalle kauniille kullannupulleen. Barnabaksen isä taas oli, ainakin jonkin tasoisesti sivistynyt, säntillinen ja kaikin puolin kunnollinen mies. Hän oli lukenut paljon kirjoja tavalliseksi kellosepäksi. Ja, poikaansa hän oli laittanut kaiken toivonsa ja elätteli pojassa omia toteutumattomia unelmiaan, jospa Barnabas tekisi niistä haaveista totta joita isä itse ei ollut pystynyt itse saamaan aikaseksi. Ja, vaikka isä rakastikin kovasti poikaansa, ja hellikin häntä välillä, niin siitä huolimatta mies oli usein hyvin ankara poikaan kohtaan ja yritti aina opettaa tätä pyrkimään täydellisyyteen ja mahdollisimman suureen tuottavuuteen ja vastuuseen elämässä ja sen kaikilla ilmenemismuodoissa ja osa-alueilla.

Vuodet kuluivat ja Barnadaksesta tuli nuori, voimakas ja kaunis vaalea kiharainen poika. Hän leikki kaikkien lasten tavoin metsissä, kallioilla ja onkaloissa ja kiipeili puissa ja oli onnellinen, juoksi seikkailusta seikkailuun niin kuin vain lapsi voi ja saa tehdä. Mutta, viimein oli aika aloittaa koulun käynti ja aloittaa matka kohti nopeasti lähestyvää aikuisuutta, iän tuomaa kypsyyttä. Koulussa Barnadas pärjäsi lahjakkaana erittäin hyvin. Hän oikein loisti äidinkielessä, runoudessa, kuvataiteissa ja laskuopissakin. Barnabas oli koko kouluaikansa opettajan silmäterä ja suurin lemmikki. Ja, myös urheilussa atleettisen vartalon omaava kultatukka Barnabas pärjäsi luokkansa parhaasti, kesäiset soutukilpailut, keihäänheitot ja talviset hiihtokilpailut olivat Barnabakselle helppoja voittaa. Ja, siitä kaikesta menestyksestä Barnabas oli ylpeä, ehkä hieman liiankin ylpeä. Mutta, silti kaikesta menestyksestä huolimatta Barnabas kaipasi rinnalleeni kaveria, läheistä ystävää jonka kanssa jakaa elämää, sen ylä ja alamäkiä, keskustella kirjoista ja niiden tarinoista, koulun opeista, poltella salaa piipputupakkaa ja muuten vaan viettää hyvää aikaa ystävysten kesken. Ja, niin kävikin, eräänä päivänä Barnabas tapasi nuoren miehen joka tulisi olemaan hänen rinnallaan läpi elämän. Nuoren miehen nimi oli Rufus Puolijalka.

Rufus oli hyvin oppinut, hillitty ja mietteliäs sekä filosofiaan mieltynyt nuorimies. Hän rakasti filosofiaa yli kaiken
ja tutkia omin päin kaikkia maailman mielenkiintoisia asioita, hän käveli joka paikassa hieman huvittavannäköisenä tehden samalla moniin mukanaan kantamiin muistiinpanojaan vihkoihinsa ja oppi niin aina jotain uutta ja mielenkiintoista maailmasta ja elämästä ympärillään. Rufus tykkäsi myös istua iltaa paikallisissa oluttuvissa ja kirjoittaa yksin runojaan yksinäisen pöydän ääressä pelkkien kynttilöiden valossa. Ja, aina silloin tällöin Barnabas liittyi ystävänsä seuraansa ja niin uskomatonta kuin se onkin, niin sai hetkessä pelkällä loistavalla läsnäolollaan pöydän täyteen kapakoiden kauniimpia naisia ja muita roistoja, lurjuksia ja veijareita, mielenkiintoisia ihmisiä lähitienoilta ja kauempaakin.

Kun viimein oli aika astua aikuisuuteen ja aloittaa vimmaiset opinnot yliopistossa, Barnabas teki kuitenkin jotain yllättävää ja jotain mihin hänen vanhempansa, varsinkin isä pettyi: Hän lopetti opinnot ja päätti lähteä maailmalle seikkailemaan, ehkä jopa liittyä lähestyvään maailman sotaan. Ystävälleen Rufukselle Barnabas kertoi liittyneensä laivajoukkoihin ja lähteävänsä seilaamaan maailman merille ja äärille ja sieltä jatkavansa pyhiinvaelustaan sadunomaisiin kullattuihin kaupunkeihin joita oli olemassa tavallisille ihmisille tuntemattomissa maailman kolkissa, paikoissa josta tiesi vain harva ja vihitty ihminen. Ja, vielä täytyy sanoa, että Barnabaksen isä taisteli viimeiseen asti, jotta poika olisi saanut järkeä päähänsä ja jäänyt kotiin ja opiskelemaan, mutta mikään - ei mikään, voinut enää kääntää kultapojan päätä. Kun Barnabas oli kerran saanut jotain päähänsä, niin siinä hän kanssa pitäytyi, oli mikä oli. Joten, viimein sitten koitti päivä kun Barnabas lähti maailmalle ja hyvin voimme katsoa, että se oli Barnabaksen aikuisuuden ensimmäisiä, ellei ensimmäinen päivä.

Luku 2.

Kaukaiset maat ja suuret seikkailut olivat nyt edessäpäin ja lähempänä Barnabasta kuin koskaan ennen. Barnabas seisoi piippu huulessa yksin ison kauppalaivan nokassa, muu miehistö oli kuka missäkin tehtävissään. Hän kirjoitti samalla mustiinpanojaan uuteen päiväkirjaansa. Hän oli vasta äsken, muutama päivä sitten laivaan astuttuaan aloittanut päiväkirjan pidon. Nyt hän oli innostunut asiasta, kirjoitti ja kynäili ylös kaikenlaista ja tunsi ensi kerran alkavansa jollain tavalla oppia, hallita ja hahmottaa kirjottamisentaitoa. Niinpä hän kirjoitti kirjaansa hetken inspiraatiossa myös runoja ja pieniä tarinoita, sinne tänne, riippuen hetken tunnelmasta ja luovuudesta. Näinpä hän nytkin kirjoitti ylös muutaman rivin:

Ylitse kaukaisten maiden,
neidon vuoksi kuljin,
se olkoot palkintoni,
hänet kuin syliin suljin.

Barnabas oli tyytyväinen noihin muutamaan riviin. Hän sulki tältä erää päiväkirjansa ja katsoi haaveillen edessään olevaan kaukaiseen horisontiin. Mielikuvituksessaan hän näki jo kaiken, mahdollisen ja mahdottoman: hän näki saapuvansa valtavaan kultaiseen kaupunkiin, paikkaan jossa väkevät ja maukkaat juomat virtasivat aamusta iltaan, jossa ei ollut sairaita eikä minkäänlaista sairautta, ei niin hengessä kuin ruumiissa, jossa kaikki olisivat nuoria ja kauniita ikuisesti, jossa kadut olisivat päällystetty kullalla ja elämä maikeinta kuin makein hunaja tai viini koskaan voisi olla.

Viikot, kuukausi ja puolivuotta vierähtivät nopeasti eteenpäin. Barnabas oppi kaikenlaista laivalla ollessaan, navigointia, purjeiden käyttöä ja joukkosoutamista ja oli jopa kirjoittanut muutaman lyhyen tarinan tuohon päiväkirjaansa jota aina nykyään kanniskeli mukanaan. Tarinat olivat vielä aika lapsenkengissä ja unelmiltaan naiiveja ja kömpelöitä, mutta silti muuten kelpo tarinoita, suurista miehistä suurissa meriseikkailuissa ja muita mielenkiintoisia sankaritarinoita ja legendoja. Barnabas jopa ajatteli, että tarjoaisi niitä joskus myöhemmin jopa jollekin sopivalle kirjakustantajalle. Mutta, siitä lisää myöhemmin. Nyt laiva saapui viimein kuukausien reissaamisen jälkeen Suaran satamaan ja Barnabaskin käveli pitkästä aikaa tasaisella maalla ja se tuntui hyvälle. Se mitä Barnabas seuraavaksi näki, oli salvata hänen hengityksen loistollaan; Edessä oli suurin ja mahtavin kaupunki jonka hän oli koskaan nähnyt vaikka se ei ollutkaan kullattu niin kuin hänen haaveissaan. Suaran kaupungin linnoituksen tornit tuntuivat nousevan ja kohoavan pilviin ja suuret liput ja visiirit läiskivät ja heiluivat tuulessa ja satamakadulla, josta johti upea kivinen tie kaupunkiin, oli väkeä niin paljon, että Barnabas meinasi hetken seota koko vilinästä ja melskeestä. Kuitenkin hän rykäisi muutaman kerran kurkkuaan, suoristi selkänsä ja asteli voimakkaassa ryhdissä linnoituksen porteista sisälle Suaran kaupunkiin, sen suureen ja sykkivään sydämeen. Aikansa hortoiltuaan Suaran kaduilla ja ihmeleltyään Barnabas näki edessä päin jonkilaisen majatalon, Kukonpoika ja kirves-nimisen tuvan josta varmasti saisi olutta, syötävää ja nukkumapaikan. Sängyn ja tyynyn johon kallistaa päänsä ja antaa unien tulla. Hän jutteli majatalon omistajan, vanhan jo kaiken elämässään nähneen naisen kanssa. Kysyttyään lähiseudun kuulumiset ja uutiset Barnabas maksoi naiselle huoneesta ja ruuasta ja sai naiselta vastineeksi pienen kippuraisen avaimen joka sopisi hänen huoneensa oven lukkoon.

Illan viimein laskeuduttua maailmaan Barnabas makasi kuun loisteessa huojentuneena huoneensa sängyllä, heilutteli varpaitaan edes takaisin ja mietti kaikkea, mahdollista tulevaisuuttaan ja tulevia suuria seikkailujaan.

Mitä tekisin seuraavaksi? mietti Barnabas. Minne menisin? Värväydynkö armeijaan ja taistelen kuin mies kunniani ja isänmaani puolesta? Vai lähdenkö etsimään omia yksinäisiä seikkailujani ja salaisia kaupunkeja ja aarteita? Haluaisin myös oppia hengen ja sieluntaitoja, kuten suurten miesten kaltaista ajatteluntaitoa ja henkisyyttä ja oman syvimmän minuuden tutkimista. Niin hienoa kuin tämä kaikki onkin, niin samalla kaikki on niin hämmentävää ja epäselvää. Mutta, ehkä se kuuluu osana tätä minun irtiottoa tutusta maailmasta ja sen ihmisistä. Toivon totisesti, että asiat selkeytyvät jatkossa, niin totisesti toivon!

Seuraavana aamun Barnabas tunsi levänneensä loistavasti, hän ei ollut kertaakaan kotoaan lähdettyään nukkunut niin hyvin kuin viime yönä. Aamutoimet tehtyään hän suuntasi majatalon alakerrassa olevaan ruokasaliin ja söi kunnon aamiaisen, kanaleipää, marmelaadia, tuoretta appelsiinimehua ja tumma kahvia ja poltti kunnon puruista valmistettua tuhtia piipputupakkaa. Majatalon emäntä tervehti nuorukaista iloisesti ja toivotti hänelle hyvää päivää. Samoin teki emännän palveluksessa oleva nuori ja erittäin kaunis tummahiuksinen suloinen naisenalku.

Ja, niinpä Barnabas lähti tutkimaan kaupunkia.

Hänellä oli erinomainen ja terve tunne rinnassaan ja kohta hän asteli reippaasti pitkin Suaran kaupunkia, kohti kaikkea lumoavaa jota kaupunki piti sisällään. Kaduilla Barnabasta tuli vastaan koko elämän kirjo; oli ahneita kauppiaita rihkamakojuineen, oli käärmeenlumoajia, oli tulennielijöitä, oli kerjäläisiä ja surkeita rampoja, toiset ilman käsiä, toiset ilman jalkoja, kauniita neitoja ja herrasmiehiä ja nuoria pojan kloppeja jotka toimittivat asioitaan pitkin kaupungin salaperäisiä katuja ja kujia. Barnabas asteli eteenpäin ja tunsi onnettaren olevan mukanaan tänä kauniina päivänä, eikä ollut siinä tunnosaan ollenkaan väärässä. Viimein kultakutri pysähtyi yhden kellosepän kojun eteen jossa oli myös myytävänä muutamia runokirjoja. Kojun takana seisoi laiha, mutta muuten hyvävointinen baskeripäinen vanhempimies jonka muutamissa etuhampaissa oli kultaisia ja hopeisia paikkoja. Mies ei ilmeisesti ollut tämän kaupungin köyhimpien asukkaiden kanssa samaa kastia. Barnabas tervehti kohteliaasti myyjää ja tutki tarkalla katseellaan mitä miehellä oli myytävänä. Erityisesti Barnabaksen silmiin pisti kaksi esinettä: erittäin hieno kello joka näytti olevan valmistettu puhtaasta kullasta, sekä todella kaunis kirja, joka näytti olevan jonkun Barnabakselle tuntemattoman runoilijamestarin teos. Hetken aikaa hän silmäili ja tutki erittäin tarkasti käsissään olevia - hyvin erillaisia - esineitä. Sitten Barnabas puhui:

"Nämä ovat hienoja esineitä mitä sinulla on tässä. Mitä osaat kertoa niistä? Varsinkin tämä kauniisti punottu runokirja kiinnostaa minua eikä kellokaan ole hassumpi. Minulla on aika paljon kokemusta kelloista, koska isäni on myös kelloseppä."

Myyjä hymyili tyytyväisenä ja oli aidosti iloinen asiakkaastaan:

"Kello on tosiaan aitoa kultaa ja se toimii tarkasti ja terävästi kuin veitsi. Ja, mitä runokirjaan tulee, niin se on meidän paikallisen mestarimme tekemä suuri teos. Hyvin monet ihmiset lukevat sitä."

"Aivan, aivan. Mutta mitä muuta osaatte kertoa kirjasta minulle?"

"Mitä tarkalleen ottaen haluatte tietää, hyvä herra?"

"No, ensinnäkin, mikä on tämän teidän mestarirunoilijan nimi?"

"Aa, nyt ymmärrän, haluatte siis ehkä tavata hänet? Miehen nimi on Sadur Rumi ja hän asuu vuorilla yksin. Mutta, ikävä kyllä, hän ottaa harvoin ketään vastaan."

"Voitteko silti tehdä minulle kartan hänen luokseen?

Luku 3.

Nyt Barnabas oli jo tutkinut Suaran kaupunkia muutaman viikon ja oli jo hieman päässyt sisään paikallisten elämään ja sen tapoihin. Hän oli oppinut kaikenlaista uutta, sellaisia asioita joita ei koskaan ollut edes tiennyt olevan olemassa. Lisäksi Barnabas oli lukenut Sadurin mestarillista runokirjaa kannesta kanteen ja tunsi myös kirjan jo aika hyvin. Tällainen oli yksi Barnabaksen lempiruno jonka Sadur oli kirjoittanut:

Aika, mitä se on?
Hetki todellisuutta,
vaiko todellisuus
hetkeä? Molemmat
kaatuvat lopulta
omaan mahdottomuuteen
ja jäljelle jää vain alastonta
hiekkaa.

Viimein Barnabas päätti, että nyt oli aika lähteä tapaamaan Rumia, josko pyhämies tekisi poikkeuksen ja ottaisi hänet vastaan. Parhaassa tapauksessa Barnabas toivoi, että mies opettaisi hänelle salojaan, opettaisi hänet tuntemaan itsensä ja koko elämän ympärillään. Niinpä seuraavana päivänä, heti aamusta Barnabas kiitti majatalon emäntää ja palautti hänelle huoneensa avaimen. Ja, siinä samassa, syödessään aamiaista, hän hyvästeli myös nuoren ja kauniin sekä viehkeän palvelusneidon, naisen joka selvästikin oli iskenyt silmänsä häneen. Nainen kuiskasi hänelle niin, että vain Barnabas kuuli hänen sanansa:

"Olkaa hyvä, mestari, ja kun olette löytänyt sen mitä etsitte ja kokeneet sen mitä olette halunneet kokea, niin tulkaa hakemaan minut itsellenne. Olen ollut rakastunut teihin siitä asti kun ensi kerran loin katseeni kauniisiin kasvoihinne ja kultatukkaanne."

Ja, niinpä Barnabas lähti liikkeelle naisen hivelevien sanojen nostattamana ja suuren ilon ja intuition varassa ja siinä hänen hiljaa astelessa poispäin majatalo ja sen ovelle seisova palvelusneito jäivät taakse ja kohta unholaan. Ja, viimein Barnabas tuli Suaran kaupungin toiselle laidalle ja hymyssä suin astui se suurista porteita ulos ja lähti kartta kädessään kävelemään eteenpäin tietä. Kello hänen kädessään näytti 8.47.

Barnabas, käveli pitkin metsäpolkuja ja siltoja, ohitti solisevia pikku puroja, näki illan suussa sanattoman kauniita maisemia ja eläimiä, peuroja, metsäkauriita, jäniksiä, kettuja ja ehkä susiakin. Hän tunsi sydämensä halkeavan ilosta ja onnesta, kaikki, koko elämä tuntui hänestä hyvin pyhältä, merkitykselliseltä, raikaalta ja rakkaalta. Hän eli todellakin nuoruuden ideaalissa hengen ja mielenmaisemassa, ja koska miehen sydän oli vilpitön ja puhdas, niin niin koko maailmankaikkeus lähetti miehelle takaisin sitä, mitä mies itse lähetti maailmaan, rakkautta ja pyhää tunnetta. Viimein, kun aikaa oli kulunut ehkä viikon tai kahden verran, Barnabas seisoi jylhän ja suuren vuoren juurella. Kartta jonka hän oli saanut Suaran kaupungin kellosepältä näytti nyt, että hän oli perillä. Ja joten, koska iltakin näytti tekevän tuloaan, Barnabas päätti, että leiriytyisi yöksi tälle vuoren juurelle ja etsisi mestarin, itse Sadur Rumin käsiinsä huomenna, levättyään ensin kunnon yöunet. Seuraava yö meni kuitenkin painajaisten merkeissä; pitkin yötä Barnabas tunsi kuin joku väijyisi häntä ja liikkuisi hänen pienen telttansa ympärillä ja lähistöillä. Kerran hän jopa tutki öljylöampun valossa ympäröivää metsää, muttei kuullut ja nähnyt muuta kuin tuulessa humisevia puita ja ruohoa. Aamun tunneilla Barnabas vajosi levottomaan uneen ja heräsi vastan myöhään väsyneenä. Siitä huolimatta hän lähti kulkemaan pientä vuoripolukua ylös päin kohti tapaamistaan Sadur Rumin kanssa.

Myöhemmin, miehen käveltyä muutaman tunnin, hänet vastaan tuli pieni vuorikylä.

Kylässä oli heppoinen ja kulunut puuaita jonka pitäsi suojata sitä mahdollisilta hyökkääjiltä ja muutenkin kaikki kylässä oli likaista ja ränsistynyttä ja sekasotkuista ja pitkin kylän katuja oli eläinten ulostetta, roskia ja kuin riivattuja kanoja pomppi ja juoksenteli joka puolella. Myös vastaan tulevat kylän asukkaat olivat alakuloisen ja happaman näköisiä, rumia ihmisraunioita. Barnabas saapui kuitenkin pieni kojun eteen jossa myytiin lihaa ja kanaa ja muita eläintuotteita. Hän kysyi erittäin isokokoistelta mieheltä neuvoja Sadurin löytämiseksi. Yllättäen mies olikin avulias ja kertoi sen vähän mitä Sadurista tiesi ja muutenkin kehoitti Barnabasta vain jatkamaan matkaansa ja jättämään tämä kylän pahaisen taakseen koska tämä kylä ei koskaan tiennyt kenenllekään mitään hyvää. Kiitokseksi neuvoista, Barnabas antoi miehelle muutaman kulta ja hopeakolikon, joista mies oli erittäin kiitollinen ja sitten, totellen miehen neuvoja, hän suuntasi kohti kylän toisella puolella olevaa porttia ja todellakin jätti kylän helposti taakseen. Sen jälkeen hän jatkoi yksinäistä vaellustaan vuorella, kunnes illan suussa tuli pienen luolan suulle ja totesi itsekseen olevansa vihdoin perillä.

Seuraavaksi on aika kertoa muutama tarkka sana Sadur Rumista, vuorella yksin elävästä erakosta, suuresta runoilijasta ja taiteilijasta jota Barnabas oli menossa tapaamaan. Sadur oli totta tosiaan jonkinlainen pyhimys, se oli selvää. Hän kuulemma käveli autuaana ja valaistuneena vuoriston raikkaissa ja läheisissä metsissä, puhui lintujen, perhosten ja puiden kanssa, jutteli kukille ja jäniksille, mehiläisille ja pöllöille, ja tunsi olevansa yhtä koko Jumalan suuren luomakunnan kanssa. Ja myös itse kaikkeuden Jumalan kanssa. Sen jonka kaltaiseksi oli itsekin muuttunut, niin hänestä sanottiin. Jopa linnut, perhoset ja lentävät muut eläimet lensivät istumaan rakkaan Sadurin olkapäille, käsille ja jopa pään päälle, niin hyväntahtoinen mies oli. Sadur ei kuitenkaan ollut päässyt tähän autuaaseen ja Jumalalliseen valaistumisen tilaan tuskitta ja ilman suurta vaivaa. Hänen tiensä oli totisesti ollut pitkä ja kivinen ja hän oli tarujen mukaan taistellut suuria taisteluja vihollisista pahimman eli oman itsensä kanssa. Jo nuorena ja pienenä hän oli poikennut muista paikkakunnan ja lähipiirin pojista olemalla herkempi kaikelle kauniille, hartaalle ja pyhälle. Ja kun muut pojat leikkivät tavallisia ja yleisesti hyväksyttyjä sotaisia leikkejään, Sadur tutki yksikseen muinaisia runo-oppeja ja universaaleja rakkauden saloja, opetteli kuuntelemaan ja tulkitsemaan maailmaa ympärillään. Ja, kasvettuaan mieheksi ja sitten ajan kanssa vanhukseksi, mies oli vetäytynyt pois kaupunkien melusta, liasta ja kiihkeästä elämästä omaan yksinäisyyteensä, olemaan ja asumaan erakkona vuorella olevassa luolassa. Tarujen mukaan, siellä askeettisessa luolassa, Sadur suurimmaksi osaksi mietiskeli ja meditoi ja kirjoitti joskus, silloin tällöin, vanhurskaana runon tai muutaman paperille. Kuitenkin: Sadur tulisi olemaan Barnabaksen elämässä hyvin merkittävä mies, hänen ystävä joka opettaisi Barnabasta rakastamaan maailmaa ja kääntämään toisen poskensa kaikelle pahalle, ilkeälle ja viettelevälle maailmassa. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun aika vihdoin oli kypsä, nämä kaksi miestä viimein kohtasivat.
Barnabas kolkutti isolla puisella kepillä luolan suuhun. Kuului vain iskujen kaiku ja sitten oli taas hiljaista. Barnabas iski kepillään uudelleen muutamaan iskun. Ja taas sama kaiku ja sen jälkeen taas hiljaisuutta. Silloin Barnabas sytytti lyhdyn ja juuri kun hän oli astumassa luolaan, niin joku puhui hänen takanaan.

"Ei tuosta ole hyötyä. Ei hän siellä ole. Ja vaikka olisikin, niin ei hän haluaisi nähdä sinua. Tai ketään muutakaan."

Barnabas käännähti säikähtäneenä nopeasti ympärille.

"Mitä? Mitä sanoit? Kuka sinä olet, vanhus ja mistä tiedät, ettei Sadur halua tavata minua?"

"Minä olen mikä olen ja se mitä teen täällä ja mitä tiedän Sadur Rumista, ei kuulu sinulle." Mies puhui ja astui peremmälle luolaan.

"Minä menen nyt ja jos ymmärrät oman hyväsi puoleen niin paras olisi sinunkin poistua ja jatkaa matkaasi."

Barnabas kääntyi ympäri, kuin pienen hetken luovuttaen. Sitten hänellä kirkastui.

"Mutta, mutta, nyt minä tiedän! Sinä vanhamies olet Sadur! Sinä olet Sadur Rumi! Enkö olekin oikeassa?"

Silloin vanhus hymähti.

"Vaikka olisinkin niin ei siitä olisi sinulle hyötyä."

"Saanko kuitenkin tulla perässäsi?" Barnabas aneli ja pyysi. "Olen tullut hyvin pitkän matkan tapaamaan sinua."

"No, tulehan nyt sitten vaan. Ei kai tässä muutakaan voi."

Luku 4.

Miehet astelivat peremmälle luolaan ja matkalla Sadur tuntui puhuvan ja hyräilevän yksinään, kuin olisi puhunut joillekin Barnabakselle näkymättömille hengille tai olennoille ja Barnabas tyytyi vain seuraamaan tulevaa opettajaansa. Niinpä muutaman hetken käveltyään molemmat saapuivat luolan perälle. Sadur sytytti ympäri luolaa muutamia hitaasti syttyviä öljylamppuja ja kynttilöitä ja niinpä pieni onkalomainen tila alkoi valaistua hiljalleen. Se mitä Barnabas seuraavaksi näki, ei oikeistaan yllättänyt häntä ollenkaan: luolan perällä oli pienoinen ja vaatimaton nukkumapaikka tyynyineen, ja oli muutamia pieniä hyllyjä joilla oli lisää kynttilöitä ja aika paljon kirjoja, hieman enemmän mitä hän oli olettanut. Lisäksi tilan keskellä oli pienoinen nuotio ja syömäpaikka jossa Sadur valmisti itse ruokansa ja saattoi keittää lllalla itselleen teetä, sellaista joka oli valmistettu lähimetsien ja peltojen harvinaisista ja parantavista ja voimmakkaiksi tekevistä yrteistä ja lehdistä. Niinpä Sadur laittoikin muutamia puita nuotioon ja sytytti sen kokeneen näppärästi. Hetkeä myöhemmin miehet joivat kuumaa teetä ja keskustelivat ja hieman tutustuivat toisiinsa. Barnabas kertoi Sadurille pitkästä merimatkastaan Suaran kaupunkiin ja siitä kuinka oli kuin johdatuksen tavoin löytänyt Sadurin runokirjan Suaran kellosepältä ja saanut kuin kohtalonomaisen suunnan Sadurin luokse ja koko seikkailulleen. Lisäksi Barnabas kertoi Sadurille hieman nuoruudestaan ja siitä kuinka oli jo nuorena aloittanut jonkinasteisen kuumeisen viisauden ja pyhyyden etsinnän. Sadur kuunteli vierastaan hiljaa ja valppaana ja puhui viimein kuin huomasi Barnabaksen tulleen kertomansa loppuun.

"Olet kokenut aika paljon nuoreksi mieheksi." Sadur virkkoi ja tuumi. "Kulkenut läpi merien ja ollut periksiantamaton.
Mutta, miksi tulit minun luokse? Missä asiassa haluat apuani ja neuvojani?"

Barnabas mietti mitä vastasi tälle viisaalle vanhukselle. Hän halusi näyttää hyvältä vanhuksen silmissä ja niipä hän viimein puhui.

"Olen lähtenyt tälle pyhiinvaellukselleni kokeaksen elämässä kaiken. Haluan seikkailla ympäri maailmaa ja oppia yhtä sun toista, lähinnä kuitenkin runoiluntaitoa ja hengen ja sielun salaisuuksi, kuinka oppia tuntemaan tätä maailmaa ympärillämme."

Siihen vanhus virkkoi. "Sinulla on suuret unelmat, mutta kuinka aiot toteuttaa ne?"

"Aion tehdä kaikken jotta koen kaiken mahdollisen koettavissa olevan elämässä."

"Kyllä sinä sen saatkin kokea. Saat maistaa elämässä kaikkea mitä tarjolla on, niin hyvässä ja kuin pahassa." Sadur puhui pienoinen hymynkare suun pielessä ja lisäsi siihen. "Sen voin luvata sinulle, Barnabas."

Viikkojen ajan miehet kävivät läpi Sadurin oppeja runoudesta ja muutamia välähdyksiä koskien salaista todellisuutta. Sadur kertoi, että todellisuus heidän ympräillään ja aika johon kaikki ihmiset olivat kahlettuina oli kaikin tavoin suhteellinen ja että todellisuuden luonne, se millaisena se kullekin ilmeni ja näyttäytyi, riippui sitä kokevan ihmisen mielentilasta ja lopullisesti siitä mitä kukin tahtoi luoda omaan maailmaansa. Suurin osa kuin ihmisistä kun tuntuivat luovan itselleen helvetin maan päälle ja vain harvassa olivat ne todelliset viisaat luomisen mestarit jotka kulkivat hymyssä suin eteenpäin tietään tieden todella mitä tekivät. Ja, kaiken tämän tiedon Barnabas kuin oikein imi itseensä ja oppi aikaa myöten viisaalta Sadurilta yhtä ja toista elämässä hyödyllistä. Viimein kuitenkin koitti päivä jolloin miehet olivat tulleet tien päähän, Sadur oli opettanut Barnabakselle kaiken tärkeän mitä elämässä tiesi. Ja, nyt kun Barnabas oli aikeissa lähteä eteenpäin Sadur pyysi nuorukaista jäämään luokseen oppilaana. Hänen mielestä heistä oli tullut suuria ystäviä ja vaikka olikin mestari elämisen taidossa, niin ajoittain jopa suuri Sadurkin tunsi itsensä hieman yksinäiseksi. Mutta, niin kuin jo aikaisemmin totesimme: sen minkä Barnabas sai päähänsä, sen hän myös piti. Ja, nyt hänen mielestään oli tullut aika lähteä eteenpäin. Niinpä miehet hyvästelivät lämpimästi toisensa ja pienoinen kyynel silmissään Barnabas lähti kävelemään pois päin pitkin samaa vuoripolkua jota aikaisemmin kuukausia sitten oli tullut. Hän ohitti myös kylän jonka läpi oli myös aikaisemmin tullut ja viimein Barnabas seisoi vuoren juurella ja mietti mitä tekisi seuraavaksi ja minne menisi.

Puolen päivää kävelyään Barnabas kohtasi sekalaisen joukon mustalaisia. Heitä oli noin yksitoista tai kaksitoista ja he olivat leiriintyneet ruohikolle muutamien puiden varjoon johon olivat tehneet leiritulen. Paikalla oli suuri värikäs vaunu ja kaksi härkää jotka nyt lepäsivät, heillä oli yksi innokas ja kovasti haukkuva saksanpaimenkoira ja muutamia kanoja jotka olivat häkeissään sekä iloisesti leikkiviä lapsia ja nuoria. Lisäksi paikalla oli muutamia voimakkaannäköisiä ja rahvaita nuoria ja vanhempiakin miehiä joilla oli tupakat suussaan ja veitikkamainen ja hieman ivallinen hymy kasvoillaan ja kolme naistakin oli paikalla, joista yksi oli erittäin kaunis, nuori tummatukkainen miesten hurmaaja joka iski heti silmänsä kiinni Barnabakseen. Barnabas esittäytyi reippaasti ja iloisesti elehtien koko joukolle ja sai heti hyväksyvän tervehdyksen takaisin. Pullea nainen, jonka jaloissa hääri muutamia lapsia, otti Barnabasta kädestä kiinni, vei hänet tulen ääreen ja tarjosi isosta leilistä miehelle kunnon tujauksen karvaan makuista viiniä. Illan tultua Barnabas oli jo ottanut rennosti vieraanvaraisuuden vastaan ja niinpä koko porukka söi kunnolla, joi viiniä ja olutta, keskusteli vitsikkäästi naureskellen ja muutamat hurjat jopa tanssivat ympäri kipinöitä räiskivän leirinuotion tulen. Kaikilla oli erittäin hyvä ja kepeä mieli ja niinpä juhlintaa jatkui aina aamun pikkutunneille asti jolloin jokainen, yksitellen tai kaksin, poistui joko humalassa tai muuten vaan väsyneenä omiin makuupaikkoihinsa ja oloihinsa. Ilta oli siis ollut erittäin onnistunut, mutta, joukon kaunottarella oli vielä jotain asiaa Barnabakselle. Niinpä nainen asteli viehkeästi läpi kasteisen nurmikon Barnabaksen luokse, kävi makaamaan hänen viereensä nuotion lämpöön ja otti miestä kädestä kiinni. Nainen kuiskasi aistillisesti Barnabakselle:

"Minä olen Katariina. Ota minut omaksesi, kultakutri. Ihastuin sinuun heti kun näin sinut. Ole hyvä kultatukka, ole hellä minulle."

Barnabas työnsi käden Katariinan röyhelöisen paidan sisään ja tunnusteli naisen herkkiä rintoja, niiden muotoja ja kaaria ja lopulta joi naisen suloista mehua alusta loppuun asti. Pelkkä öinen pilvetön taivas ja maahan lankeava kuunvalo todistivat tapahtumaa.

Aamulla Barnabas heräsi varhain mustalaisten kukon lauluun, joi hiukan kahvia jota vanhanainen oli varhain keittänyt hiilloksen päällä ja samalla kirjoitti muutamia rivejä uudesta runostaan joka hänellä oli ollut työn alla jo jonkin aikaa. Sekin tuntui luonnistuvan hyvin ja muutenkin hän oli tyytyväinen kaikkeen, elämä todellakin näytti hänelle kaiken valoisan puolensa. Katariinakin heräsi syvästi haukotellen ja nousi istumaan Barnabaksen viereen.

"Minä tiedän, että sinä aiot jatkaa matkaasi, kultatukka. Mutta, mene jos haluat, en minä pidättele sinua vaikka sinua niin kovasti rakastankin, kullanhippuseni."

"Katariina..." Barnabas aloitti, mutta Katariina keskeytti hänet. "Ei mitään muttia. Minä tiedän, että sinun täytyy mennä, nauti aamiaisesi rauhassa ja ole hyvä ja mene."

Taas Barnabas oli yksin. Ja tien päällä.

Kuitenkin siinä kävellessään taas pitkin teitä ja yli siltojen, hänen mielensä muuttui yllättäen hyvin alakuloiseksi ja haikeaksi ja yhtäkkiä hän kaipasi ympärilleen jotain tuttua ja turvallista. Hänen mieleensä tulvi joukko kuvia ja ajatuksia rakkaasta ja lämpimästä lapsuudenkodista, isästä ja äidistä ja varsinkin suurimmasta ystävästään Rufus Puolijalasta. Hän mietti miten saisi yhteyden Rufukseen tai vanhempiinsa, mutta tajusi heti asian melkein mahdottomaksi. Ainut, jos vastaan tulisi joku isompi kaupunki, niin silloin kirjeen tai kahden lähettäminen voisi olla mahdollista, vaikkakin silläkin tavalla kestäsi tuhottoman kauan ennen kuin se saapuisi Rufuksen luokse. Näissä haikeissa tunnelmissa Barnabas jatkoi matkaansa hitaasti eteenpäin kunnes useamman päivän käveltyään saapui kuin saapuikin suureen ja mahtavaan kaupunkin. Tämä loistelias Kaupunki oli nimeltä Sator. Ja, niinpä Barnabas taas saisi maistaa aimo annoksen sivistynyttä elämää, nukkua kunnollisessa pedissä, juoda maikkaita oluita majataloissa ja kapakoissa ja kierrellä pitkin Satorin ihmisvilinästä täysiä toreja, katuja ja syrjäkujia. Tämä kaikki nostatti taas Barnabaksen mielialan huippuunsa ja niinpä hän asteli yhden kaupungin muureista sisälle valmiina ottamaan vastaan kaiken mitä elämä hänelle tarjoaisi.
Kotiuduttuaan Satoriin, Barnabas päätti etsiä jonkinlaista liikettä mikä toimittasi postinvirkaa. Viimein hän löysikin sellaisen ja vaihtoi muutamia sanoja miehen kanssa joka postia hoiti.

Niin kului viikkoja, kuukausia ja vuosia, mies puuhaili runokirjojen parissa, kirjoitti tarinoita, epäonnistui, välillä onnistui ja haki paikkaansa maailmassa, muttei tuntenut löytävän sitä. Ei vilpittömyydestään ja rakkaudestaan huolimatta. Niinpä nuorimies, joka jo nyt lähenteli kohta keski-ikää, alkoi muuttua katkeraksi, kurjaksi, tyhjäksi ja tylsäksi olennoksi. Enää ei hänen sielussaan virrannut metsäpurojen suloinen laulu ja jylhät kalliomaisemat ja aamukasteiset viljaniityt olivat menettämässä merkitystään, nyt mies oli sisältä kuollut.

Luku 4.

Aikojen kuluessa, mies oli kääntänyt selkänsä jopa Jumalalle ja kaikelle hyvälle elämässä joka häntä puhutteli ja oli puhutellut voimakkaasti jo nuorenamiehenä. Nyt mies joi paljon enemmän kuin ennen, kuin tapaakseen sillä itsensä, kävi huorissa, pelasi vaarallisia uhkapelejä joissa oli henki panttina, kiersi raivoten kaupunkia ja sen lähialueita ja teki kaikenlaisia hämäriä kauppoja varkaiden, roistojen ja kaiken maailman veijareiden kanssa, varasti, tuhosi ja taisteli.

Viimein hän oli kadonnut niin syvälle kaikkeen Jumalattomuuteen, ettei edes itse tunnistanut itseään, ei tuntenut oloaan omaksi itsekseen. Näin kaikki alkuperäinen vilpittömyys ja sielun kauneus oli kadotettu. Lopulta mies päätti ottaa itseltään hengen ja juuri kun oli tuhoamassa itsensä, näyttämölle asteli nainen.

Melinda Barnaviedas, tämä nainen jonka mies kohtasi kaupungin kaduilla, oli entinen portto, mutta oli - Jumalan armosta, niin kuin itse sanoi - parantunut ja tehnyt elämässä tärkeä käännekohdan. Nainen oli löytänyt iloa ja rakkauden maailmaan omasta sisimmästään ja yritti nyt opettaa sitä kovasti ja antaumuksella Barnabakselle. Aluksi mies oli vastaan kaikkea hyvää, haukkui ja sätti naisen ja taisteli paheellisen elämänsä puolesta. Viimein hän taipui naisen järkkymättömän rakkauden edessä ja niinpä Melinda opetti miehelle mitä oikea pyyteetön hellyys ja rakkaus oikein olivatkaan. Se kauneus ja hyvyys mitä Melinda Barnaviedas näki vanhentuneessa ja räihnäisessä Barnabaksessa taitaa jäädä vain hänen omaksi tiedokseen. Nainen kuitenkin oli oikeasti rakastunut Barnabakseen ja toivoi hänestä miestä rinnalleen, hän näki suoraan Barnabaksen salattuun sieluun ja siihen kauneuteen ja herkkyyteeni jota se piti sisällään.

Aluksi Barnabas koki hirvittäviä vieroitusoireita ja hallusinaatioita, miehen koko olemus oli kuin riivattu ja hän heittelehti unissaan ympäri sänkyä ja valitti ja parkui tuskissaan. Nainen katseli myös tuskissaan kaikkea vierestä ja yritti hoitaa rakastaan parhaansa mukaan, hän pyyhki hikeä miehen kasvoilta ja koko vartalolta ja toi hänelle voimistavia ja ravitsevia yrttijuomia ja keittoja. Niin meni viikko ja kaksi ja viimein - kun aikaa oli kulunut tarpeeksi - eräänä kauniina päivänä Barnabas heräsi sängystä, katsahti vaivalloisesti ulos ikkunasta ja tunsi olonsa puhdistuneeksi, oli kuin hänen sielunsa olisi saanut vielä kerran uuden mahdollisuuden kunnolliseen elämään. Ja, vaivalloisesti mies astui mökistä pihamalle ja auringoon katseli kyyneleet silmissään kaunista maisemaa, paikkaa joko jo nyt lämmitti koko hänen sieluaan. Viimein talon varjoista joku astui rauhallisesti hänen vierelleen. Se oli Melinda Barnaviedas. Nainen otti miehen kämmenen omaansa ja puristi sitä hellyydellä ja silloin Barnabas sai rauhan, sen kokemuksen jota hän oli aina niin vimmaisesti etsinyt. Hänen sielunsa silmien editse lensi kuvia ja näkyjä, hän näki itsessään ja sisimmässään paratiisin maanpäällä, hän näki kaikki kasvot jotka olivat häntä koskettaneet elämänsä aikana, teki sovinnon kaiken kanssa ja aloitti elämänsä uudelleen. Mutta, nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hänellä oli kumppaninaan ja sieluntoverinaan Melinda Barnaviedas, nainen joka oli vähintäänkin Barnabaksen vertainen koko elämän tuntemuksessaan ja niin he ottivat yhden askeleen kohti yhteistä elämää. Ja, se oli hyvä ja kaunis elämä joka heillä yhdessä oli.

Loppu