Luku 7 (Raphael)
Raphael istui jännittyneenä varastamassaan valkoisessa pakettiautossa. Hän oli parkkeerannut auton Koalin pankin edessä olevan tien laitaan. Ihmisvirta virtasi pankkiin ja pankista ulos, niin kuin pieni puro takapihalla sateen jälkeen. Heillä ei ollut mitään hajua mitä parkkeeratun pakettiauton sisällä istuva nuori mies suunnitteli. Raphaelin vieressä oli ase penkillä lipas täynnä, vaikka hän toivoikin, että yhtäkään laukausta ei tarvitsisi laukaista.
Oli jouluruuhkat. Ihmiset olivat hoitamassa asioitaan ennen pyhäpäiviä. Joulu oli vain muutaman päivän päässä. ''Tämä on joululahja siskolleni.'' Raphael ajatteli ja yritti keksiä selityksiä tulevalle teolleen. Viikko sitten hän ei olisi kuvitellutkaan ryöstävänsä pankkia, mutta nyt hänen oli pakko, jos tahtoi pelastaa siskonsa.
Hän oli yrittänyt tehdä suunnitelmaa, mutta se ei ollut hänen vahvuutensa. Hänellä ei ollut mitään hajua mitä hän oli tekemässä. Nyt oli aika improvisoida. Raphael hyppäsi autosta ulos ja meni pakettiauton sivuoven luokse ja aukaisi sen. Hän ei jäänyt miettimään tekoaan enää hetkeksikään vaan lähti kävelemään pankkia kohti jättäen pakettiauton sivuoven auki, ja kolme lätkäkassia aukinaisina sen lattialle.
Hän nosti aseensa tahdonvoimalla päänsä päälle ja leijutteli sitä sen verran korkealla, että kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hänestä tuntui kuin kaikki katsoisivat häntä ja asetta, vaikka ihmisten katseet olivat toistensa takaraivoissa Kun hän meni pankin ovista sisään hän alkoi hikoilemaan. ''Tämä on hullua.'' Hän ajatteli. ''Mutta teen tämän siskoni takia.''
Pankki oli täpötentäynnä ihmisiä, mikä helpotti aseen viemistä sinne. Sekamelska sai ihmisten päät sumeaksi ja he eivät kiinnittäneet niin helposti huomiota siihen mitä heidän päänsä päällä tapahtui.
Raphael otti vuoronumeron ja jäi odottamaan penkille vuoroaan. Samalla hän yritti keksiä, että mitä hän tekisi. Hän nojasi kyynerpäillä polviinsa ja rummutti oikealla kantapäällä maata luultavasti nopeammin kuin maailman nopein rumpali hakkasi rumpuja. Yksi asia oli kuitenkin hyvin. Rapahel ei nähnyt pankissa yhtäkään vartijaa. Se antaisi hänelle vähän lisäaikaa.
Kun oli mennyt viisitoista minuuttia Raphael sai idean, juuri kun hänen vuoronsa tuli. Enää hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hänen täytyisi toteuttaa ideansa. Raphael nousi ylös penkistä ja huomasi vasta nyt kuinka löysät hänen jalkansa olivat. Hän toivoi, että kukaan ei huomannut pientä tärinää mikä vavisutti hänen kroppaansa.
Raphael meni tiskin ääreen istumaan. Hänen edessään oli lasi, jotta työntekijät pysyivät turvassa juuri tälläisinä hetkinä. Lasissa oli käden mentävä aukko josta työntekijät saivat annettua ja otettua papereita. Lasi oli paksu, ja Raphael epäili sen olevan luodinkestävä. Mutta lasi ei ollut onneksi korkea, ja Raphael sai lennätettyä aseen tiskin yli työntekijöiden puolelle. ''Mitä asiasi koskee?'' Silmälasipäinen nainen kysyi rutiinin omaisesti.
Raphael vastasi vasta, kun ase oli naisen takana ja osoitti häntä takaraivoon. ''Älä huuda tai kilju. Äläkä liiku. Takanasi on ase ladattuna takaraivoasi kohti.'' Naisen silmät pyöristyivät ja vaistomaisesti hän katsoi taakseen. Hän laittoi käden suunsa eteen tukahduttaakseen kiljaisun. Kun hän kääntyi ympäri hänellä oli kyynelet silmissä. Raphael alkoi samantien tuntemaan syyllisyyttä, mutta piti pintansa.
''Mitä sinä tahdot?'' Nainen kysyi hätääntyneenä.
''Tahdon ryöstää tämän pankin.'' Raphael vastasi. Nyt kun hän sanoi sen ääneen se kuullosti entistä hullummalta idealta. ''Sulla ei oo mitää hätää jos tottelet.'' Raphael sanoi, ja nainen nyökkäsi. ''Miten pääsen sille puolelle?''
''Tuolla seinän vieressä on lukittu ovi.'' Nainen vastasi ja osoitti Raphaelin näkökulmasta oikealle.
''No tuuppas sit avaamaa se.'' Raphael sanoi ja nousi penkistä. ''Ja muista, että pystyn ampumaa sut vaikka ootki oven toisella puolella.''
Nainen äännähti peloissaan noustessaan penkistä. Raphaelin kävi häntä sääliksi ja hän taisteli koko ajan omaa luonnettaan vastaan. ''Teen tämän siskoni tähden. Minulla on hyvä syy tähän.'' Hän jankkasi mielessään.
Kun hän pääsi oven luokse kuului piippaus ja oven lukko aukesi. Raphael meni ovesta, ja nainen odotti häntä kauhuissaan sen toisella puolella. Nainen tärisi, ja Raphaelille tuli mieleen July. Aiheuttiko hän naiselle pahatkin traumat? Raphael pysäytti ajatuksen juoksunsa. ''Minulla on hyvä syy tähän.''
Hän otti aseen ilmasta käteensä ja käski työntekijää viemään hänet holviin, missä rahoja säilytettiin. Nainen käveli keskemmälle pankkia ja katosi käytävään. Raphael oli piilottanut aseen, jotta muut tiskillä työskentelevät pankin työntekijät eivät näe sitä. Kun hän meni naisen perässä käytävään, joka oli pankin ovista katsottuna suoraan edessä päin tiskien takana, hän näki sen vasemmalla puolella suuren metallisen panssaroidun oven. ''Avaa se.'' Raphael käski, ja nainen alkoi näppäilemään numerokoodia tärisevin käsin.
Hetken päästä oven lukko kolahti auki ja Raphael vetäisi oven auki. Samalla kun hän astui holvin sisään, hän kuljetti tahdonvoimallaan kolme lätkäkassia pankin viereen parkkeeratusta pakettiautosta. Hänellä ei olisi paljon aikaa, sillä kolme lentävää kassia saattoi kiinnittää jo muutaman ihmisen huomion.
Raphael päästi aseesta irti ja se leijui naisen kasvojen edessä. ''Sinä pysyt täällä.'' Raphael sanoi ja nainen vinkaisi jotain vastaukseksi. Holvissa oli paljon luukkuja, jotka sai onneksi auki ilman avainta tai numerokoodia. Raphaelilla ei ollut mitään hajua paljonko yhdessä luukussa oli rahaa, mutta arveli yhden luukullisen menevän yhteen lätkäkassiin, ja kun ne vihdoin saapuivat holviin, hän alkoi täyttämään niitä.
''Mitä täällä tapahtuu?'' Kuului toisen naisen ääni holvin oviaukolta melkein heti. Raphael ei edes viitsinyt katsoa taakseen vaan jatkoi rahojen siirtelyä. Hän tiesi, että näin kävisi, kun kolme kassia lentäisi tiskien yli holville päin. Hän tiesi, että ainakin yksi työntekijöistä huomaisi sen ja tulisi katsomaan mitä oli tekeillä. Ja Raphael tiesi myös senkin, että noin viiden sekunnin kuluttua alkaisi hälytys soimaan.
Hän antoi aseen pudota maahan ja päästi naisen menemään. Asetta hän ei enää tarvitsisi. Prrrrrrr!!!
Hälytys alkoi soimaan, kun Raphael oli saanut yhden kassin täytettyä rahalla ja alkoi täyttämään toista. Noin kolme minuuttia ellei vähemmänkin ja poliisit olisivat pankin ulkopuolella häntä vastassa. Mutta hän ei ollut hirveän huolissaan. Hän oli parkkeerannut autonsa hyvään paikkaan.
Holvin ulkopuolelta kuului sekasorron ääniä, kun ihmiset ryntäilivät ulos ovista. Lopulta Raphael sai täytettyä kaikki kolme kassia ja hän leijutteli ne perässään ulos holvista tiskien toiselle puolelle. Ovien luona oli vielä pieni tungos, mikä oli hyvä asia, sillä Raphael pystyisi kävelemään heidän seassaan ja vaikka poliisit näkisivät hänet, he eivät näkisi kasseja hänen sylissään. Hän näyttäisi vain yhdeltä pankin hätääntyneeltä asiakkaalta.
Hän änkesi ihmisten keskelle ja oli arvannut oikein. Kun hän pääsi ulos poliisit olivat odottamassa siellä, ja heidän katseensa eivät pysähtyneet häneen, vaan he etsivät ihmistä, jolla oli rahat mukana.
Pakettiauton ympärillä oli kolme poliisiautoa ja poliisit olivat aukinaisten ovien takana aseet kädessä valmiina ampumaan aseistetun ryöstäjän. Raphael käveli ihmismassan seassa, mutta lopulta hän joutui lähtemään eri suuntaan. Asiakkaat kävelivät pois päin pakettiautosta peloissaan, aivan kuin siellä voisi olla tikittävä pommi. Raphael leijutti lätkäkassit pakettiauton sisään kauempaa ja lähti juoksemaan autolle päin kädet ylhäällä, näyttääkseen, että hänellä ei ollut asetta. Jos hänellä olisi ollut ase kädessä, hänet oltaisiin ammuttu, mutta nyt poliisit eivät voineet ampua häntä rikkomatta itse lakia.
Raphael pääsi kuin pääsikin pakettiauton peräkonttiin, ja sulki oven nopeasti perässään, juuri kun yksi poliiseista juoksi auton viereen. ''Ulos sieltä!'' Poliisi huusi ja hakkasi auton sivuovea.
Raphael meni etupenkkien välistä kuskin paikalle ja käynnisti auton. Hän painoi kaasua ja lähti ajamaan poliiseja karkuun. Pankissa oli ollut ruuhka, mutta kaduilla oli onneksi enemmän tilaa. Raphael pääsi pujottelemaan autojen välistä ja pian hän kuuli kuinka luodit kolahtelivat pakettiauton perään, ja poliisien sireenit huusivat hänen takanaan. Poliisit yrittivät puhkoa hänen renkaitaan. Raphael mietiskeli, mitä Sophie ajattelisi jos näkisi hänet nyt. Hullun pankkiryöstäjän. ''Hän saa luvan olla tyytyväinen.'' Raphael ajatteli.
Hän ajoi välillä väärällä kaistalla ja välillä kävi kävelykadullakin ja ihmeenkaupalla kukaan ei jäänyt alle. Paitsi muutama kyltti ja roskis. Raphaelilla oli pakosuunnitelma. Pankissa hän oli improvisoinut, mutta jonkinlaisen suunnitelman hän oli saanut aikaan paosta. Hänen olisi ajettava isolle tielle ennalta arvattavaa reittiä, jotta poliisit pystyisivät ennakoimaan minne hän oli menossa. Se oli tärkeää.
kuuden minuutin kuluttua hän ajoi ramppia pitkin isolle tielle, ja hän valmistautui henkisesti tekemään jotain mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin edes yrittänyt. Hän oli joskus kokeillut rajojaan, mutta ei läheskään näin pahasti.
Hän ajoi ramppia pitkin, ja kun mutka alkoi suoristautumaan hän näki sen minkä odottikin näkevänsä. Piikkilangan tiellä. Raphael kiihdytti vauhtia ja päästi molemmat kädet irti ratista ja unohti auton ohjaamisen ja poliisit ja kaiken muun. Hän keskittyi vain pakettiautoon. Hän nosti sitä mielessään puolenmetrin korkeuteen, ja hänen yllätyksekseen ja onnekseen hän tunsi nousevansa ylöspäin. Pieni tärinä, joka tuntui renkaiden pyöriessä maalla hävisi ja tilalle tuli painoton olo. Hän päästi irti, ja pakettiauto tömähti maahan.
Hän oli onnistunut. Hän katsoi sivupeilistä taakseen ja näki kuinka häntä jahtaavat poliisit ajoivat itse omiin piikkilankoihinsa. Raphael naurahti. Hän ei voinut uskoa, että hän oli onnistunut ryöstämään pankin ja vielä karkaamaan poliiseilta.
Sitten hän tunsi jotain märkää nenänsä alla. Hän kosketti sitä sormellaan ja näki, että siinä oli verta. Häntä alkoi heikottamaan. Hän oli ylittänyt itsensä, ja samalla kuluttanut kaikki voimansa. Hänen olisi pitänyt muistaa, että oli ollut erossa siskostaan jo viikon. Hänen voimansa olivat heikentyneet. Mutta sitten Raphael alkoi ihmettelemään mihin hän oikein pystyisi jos olisi siskonsa luona. Jos hän nyt pystyi nostamaan pakettiauton puolenmetrin korkeuteen kesken ajon, mitä hän pystyisi nostamaan täysissä voimissa?
Hän ajoi syrjäiselle tielle minne oli jättänyt punaisen peugeutin, ja vaihtoi autoa. Kun hän oli hakemassa lätkäkasseja pakettiauton takaa, hän oli kuulevinaan oven käyvän. Hän katsoi peugeuttia, mutta ei nähnyt ketään tai mitään, mikä olisi voinut äänen pitää. ''Olen tulossa vainoharhaiseksi.'' Hän ajatteli. ''No. Sen siitä saa, ku ryöstää pankin ja hommaa ittensä perää koko kaupungin poliisit.''
Luku 8 (Sophie)
Sophie ei ollut uskoa näkemäänsä. Valkoinen pakettiauto oli lähtenyt melkein lentoon aivan kuin se olisi hypännyt näkymättömästä hyppyristä. Mitä Raphael oikein ajatteli? Oliko hän tullut hulluksi? Ryöstää nyt pankki ja paljastaa koko maailmalle voimansa. ''No sentään hän pääsi karkuun.'' Sophie ajatteli.
Auto oli hävinnyt tunneliin joka jakautui kahteen eri suuntaan. Takaa ajoa kuvannut helikopteri oli lähtenyt väärään suuntaan ja kadotti Raphaelin. Piikkilankoihin ajaneet poliisit eivät päässeet lähtemään hänen perään ja poliisit, jotka olivat piikkilangan jättäneet tielle eivät kerenneet takaisin autoihin. Raphael oli jo kaukana tunnelissa, kun poliisit olivat saaneet autonsa käyntiin. Sophie tiesi veljensä olevan fiksu, mutta tuo oli jo nerokasta.
''Mitä siellä tapahtuu?'' Lisa kysyi ja saapui huoneeseen. Sophie oli vieläkin sanaton, ja antoi arpinaamaisen miehen kertoa uutiset.
''Tän pikku linnun veli teki aikamoisen stuntin.''
Lisa katseli televisiota ja alkoi hymyilemään huulet tiukasti yhdessä, kun kohtaus näytettiin uudestaan telkkarista. Nainen näytti koko ajan tuimalta, jopa hymyillessään, mutta silti samaan aikaan vaikutti ihmiseltä johon voi luottaa. ''Onneksi olkoon.'' Hän sanoi Sophielle, joka ei vieläkään saanut sanaa suustaan. ''Tule mennään.'' Lisa sanoi, ja Sophie lähti hänen edellä kävelemään kohti kellaria. Hän ei tiedostanut reittiä mitä pitkin hän käveli, mutta päätyi ilman ohjausta kellariin. Hänestä tuntui kuin, joku olisi poistanut tärkeän osan aivoista ja laittanut tilalle vihanneksen. Kun he saapuivat kellariin, ja Sophie oli kiltisti mennyt omaan selliinsä, Lisa sanoi Stefanille, että oli hänen vuoronsa.
''Mitä on tapahtunu?'' Stefan kysyi nähdessään Sophien tyrmistyneen ilmeen.
''Ei mitään minkä pitäisi sinua hetkauttaa mitenkään.'' Lisa sanoi terävästi. Stefan ei kysynyt uudestaan vaan poistui sellistä ja lähti hänen perässä yläkertaan. Kun he olivat poistuneet kellarista Sophie kävi selälleen makaamaan sängylle. Tältäkö tuntui olla shokissa? Raphael oli nyt rikas, mutta hän oli myös etsintäkuulutettu. Hän joutuisi elämään piilossa lopun elämäänsä. ''Ihan kuin se olisi uusi juttu.'' Ääni Sophien päässä sanoi.
Viiden minuutin päästä Köntti tuli paikalle ja toi Sophielle ruokaa. Hänkin hymyili iloisesti, mikä ei sopinut hänen muuhun olemukseen mitenkään. Sophie yritti kiittää, mutta Lisan kysymys palautui hänen mieleensä.
''Oletko kuullut Tukholman syndroomasta?'' Hän oli kysynyt. Sophie otti Köntin ojentaman rasian käteensä ja tiputti sen lattialle.
''Mitä peliä te oikee pelaatte?'' Hän kysyi vihaisena. ''Yritätte saada mut ja Stefanin tuntemaa, ku me oltais kotona.'' Köntti näytti järkyttyvän äkillisestä kiukun puuskasta. He olivat tulleet hyvin toimeen siihen nähden, että toinen oli kidnapattu ja toinen kidnappaaja. Mutta nyt Sophie epäili miehen motiiveja. Hän epäili koko lentokentän porukan motiiveja. Köntti ei vastannut mitään. Hän vain katsoi järkyttyneenä Sophieta. ''Veikö kissa kielen? Enää te ette mua huijaa!'' Sophie huusi, kun Köntti kääntyi lähteäkseen.
Sophie kävi sängylle istumaan ja tärisi raivosta. Miten hän saattoi olla niin tyhmä? Hänet oltiin kidnapattu! Miten hän oli saattanut kuvitella, että Michael, Köntti, Lisa, Peter ja muut olisivat vaarattomia? He saivat Raphaelinkin ryöstämään pankin. Sophien olisi päästävä pois näiden ihmisten luonta. Sitten hän muisti kulkukortin. Se oli hänen taskussaan. Hän voisi karata nyt, kun hänellä ei ollut palloa jalassa ja hän saisi sellinsä oven auki. Mutta ei hän voinut. Hän ei voinut jättää Stefania jälkeen. Sophie oli tosissaan alkanut pitää hänestä.
Sophie istui sängyllään liikkumatta puolituntia, kunnes Stefan palasi takaisin. Hän vaikutti iloiselta, mikä sai Sophien taas raivon partaalle. Sophie mulkaisi Lisaa vihaisesti, ja toivoi, että hänellä olisi laserkatse millä voisi polttaa Lisan silmät puhki. Mutta Lisa vain lähti kävelemään pois päin tuima hymy huulillaan.
''Mikä on?'' Stefan kysyi, kun he olivat kahdestaan kellarissa.
''Mä vihaan tätä paikkaa. Mä vihaan näitä ihmisiä. Etenki Lisaa.'' Sophie sanoi myrkyllisellä äänen sävyllä. Stefan näytti osittain yllättyneeltä.
''Mistäs tollanen asenne yhtäkkiä?''
''Lisa kysy multa jotain. Se sai mut ajattelemaan.''
''Mitä se kysy?''
''Se kysy oonko mä kuullu Tukholman syndroomasta.'' Sophie sanoi ja katsoi Stefania merkitsevästi. Stefankin näytti hetken päästä alkavan ajattelemaan asiaa.
''Ei helvetti. Luuletko...?''
''Kyllä. Me ollaa panttivankeja, jotka on alkanu rakastumaan kidnappaajiinsa.'' Sophie sanoi, ja Stefan kävi sängylleen istumaan. Molemmat olivat hetken aikaa hiljaa.
''Meidän on päästävä pois täältä.'' Stefan sanoi juuri sen mitä Sophie ajatteli. ''Mut meil ei oo viel keinoo karata.''
''Onpas.'' Sophie sanoi, ja Stefan kohotti kulmiaan. ''Kato mitä mä nappasin Lisalta.'' Sophie sanoi ja otti kulkukortin taskustaan.
Stefanin silmät laajenivat onnesta. ''Helvetin hyvä.'' Hän sanoi ja nousi sängyltä ylös. Sitten hän alkoi kävelemään pientä ympyrää pohtien ankarasti. ''Meillä on nyt kulkukortti. Me päästään ulos näistä selleistä. Hallissa ei yleensä oo ketään, ja pääsisimme sieltäki ulos.'' Sitten hän rojahti takaisin sängylle istumaan. ''Mut meil on vastas viel ne koirat.''
Silloin kellarin ovi aukesi, ja joku käveli rappusia alas raskain askelin. Sophie laittoi kulkukortin nopeasti tyynynsä sisään ja yritti näyttää niin viattomalta kuin pystyi. Köntti saapui käytävälle, ja ei sanonut sanaakan. Hän avasi Sophien sellin oven ja laittoi hänelle pallon jalkaan. Oli aika ulkoilla.
''Mitä jos varastettaisiin auto ja ajettais se aidan läpi?'' Stefan ehdotti, kun he olivat pihalla kävelemässä mahdollisimman kaukana koirista, ja vartioivista miehistä. Aurinko oli laskemassa kukkulan taakse, joka oli hallin ovilta suoraan edessäpäin varaston takana.
''Se ei olis fiksuu. Koko lentokenttä kuulis sen, ja lähtis meidän perää.'' Sophie sanoi. ''Mä pystyisin kyl ehkä juosta noit koirii karkuu.'' Syntyi pieni tauko. ''Ehkä.''
''No mä en siihen ainakaa pystyis.'' Stefan sanoi alakuloisena. ''Oon aina ollu huono urheilus. Etenki juoksus.'' He kävelivät juuri varaston edessä, jonka ovi oli suljettu.
''Pidetääköhän tota varastoo lukos öisin?'' Sophie mietti ääneen.
''Eiköhän. Mut ehkä se kulkukortti toimii siihenki.'' Stefan arveli. ''Mitennii?''
''Sieltä vois saada pihdit millä vois leikata tohon aitaa aukon.'' Sophie ehdotti. ''Ainii mut ne koirat.'' Hän katsoi lentokentän nurkalle ja näki koirat päiväunilla. Nukkuessaan koirat eivät vaikuttaneet niin pelottavilta kuin hereillä. Vai oliko tuo taas osa tukholman syndroomaa. Raatelija koiratkin alkavat vaikuttamaan suloisilta.
''Jep. Ehkä meijän pitäs hommata jostain ase ja ampuu ne?'' Stefan sanoi äänellä, mikä kertoi, että hän ei ollut aivan tosissaan.
He jatkoivat matkaa varastolta lentokentän portille. ''Hei nyt mä sain idean!'' Sophie sanoi ja innostui. Hän päätti, että jättää ajattelut tukholman syndroomasta pois ja keskittyy pakosuunnitelmaan. Hän halusi pois mikä tarkoitti sitä, että häneen ei ollut iskenyt mitään syndroomaa. Se oli saattanut ehkä alkaa, mutta hän teki siitä lopun ennen kuin mitään pysyvää ehti juurtua hänen mieleensä. ''Pystytkö sä tekemää kerralla enemmän ku yhen kopion ittestäs?''
''Joo. Mitennii?''
''Sähän voisit tehä kolme kopiota ja pistää ne juoksemaa koirien luokse. Sit ne koirat jahtais ja raatelis niitä.''
Stefan näytti miettivän asiaa lievästi kauhuissaan. Ei varmasti ollut mukava ajatella koiria raatelemassa omaa ruumista, vaikka se olisikin kopio. ''Toi saattais toimiakki.'' Stefan sanoi lopulta ja piristyi hiukan. ''Ei se ainakaa yhtä hullu idea oo ku veljes idea.'' Hän sanoi virnuillen.
''No älä muuta sano. Se saa kyl kuulla kunniansa ku nään sen.'' Sophie sanoi, vaikka olikin tavallaan iloinen siitä, että hänen veljensä teki kaikkensa pelastaakseen hänet. ''Mut meidän täytyy saada sut ulos täält ennen ku se tulee maksamaa mut ulos.''
''No älä nyt. Kyl mä pärjään.'' Stefan sanoi.
''Ehkä Raphael sai tarpeeksi rahaa, jotta hän pystyisi maksamaa sutki vapaaks.'' Sophie sanoi toiveikkaasti.
''En usko et sellanen onnistuu. Mut kai sitäki voi aina koittaa.''
''Tulkaa takaisin sisään?'' Köntti huusi hallin ovelta, ja he lähtivät kävelemään hallin suuntaan. Sisällä heitä odotti Michael, joka alkoi taputtamaan nähdessään Sophien.
''Onneksi olkoon papukaija. Pian pääset taas vapaana lentelemään.'' Hän sanoi ja kääntyi katsomaan Stefania. ''Ja olen pahoillani, mutta näyttäisi siltä, että siskosi epäonnistui. Hän on hävinnyt meidän tutkasta. Aivan kuin hän olisi muuttunut näkymättömäksi ja hävinnyt maailman kartalta.''
Stefan näytti kauhistuneelta. ''Antakaa hänelle lisää aikaa.''
''Tässä on mennyt jo melkein kuukausi...'' Michael sanoi ja piti tauon. ''No hyvä on. Saat vielä kaksi päivää lisäaikaa. Sen jälkeen loppuu tämän koneen muste. Kuka haluaa kopiokoneen, joka tuottaa vain tyhjiä sivuja?''
Sophien teki mieli lyödä Michaelia. ''Kuka sä olet päättämään toisten elämästä? Millä oikeudella sä viet toisilta heidän tärkeimmän ihmisen ja kiristät ja pistät tekemää älyttömiä juttuja?'' Sophie huusi. ''Jos sulla olis sisko tai veli et varmasti tekis kellekkää sellasta temppuu.''
Michaelin silmissä käväisi synkkä välähdys, mutta se hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. ''Usko pois en nauti tästä läheskään niin paljon kuin sinä luulet.'' Hän sanoi ja lähti kävelemään pois päin.
Sophie tuhahti ja katsoi vihaisena hänen peräänsä. Hän oli aikeissa huutaa vielä jotain, mutta Stefan otti hänen kädestään kiinni. ''Anna olla.'' Hän sanoi, ja Sophie rauhoittui.
Köntti saattoi heidät takaisin kellariin. Kun hän oli lähtenyt Sophie ilmoitti, että tänä yönä he karkaavat. Hän otti kulkukortin tyynynsä sisältä ja pyöritteli sitä kädessään valmiina toimimaan.
Luku 9 (Raphael)
Raphael istui motellihuoneen pöydän ääressä ja näppäili juuri kannettavan tietokoneen karttahakuun osoitetta, minkä oli saanut mieheltä Moneryn parkkipaikalla. Osoite sijaitsi Koalin keskustassa. Raphael vilkaisi kelloa ja huomasi, että hänellä oli kaksi tuntia aikaa mennä sinne. Nainen otti asiakkaita vastaan kahdentoista ja yhden välillä yöllä.
Motellihuoneen reunalla olevan sängyn päällä oli kolme lätkäkassia täynnä rahaa. Raphael oli laskenut rahoja, mutta sitä oli niin paljon, että hän ei pysynyt kunnolla laskuissa mukana. Sen verran hän tajusi, että oli ryöstänyt ainakin kolminkertaisen määrän, kuin mitä oli suunnitellut vievänsä. Yhdessä lätkäkassissa oli noin kaksi miljoonaa euroa. Ja kasseja oli kolme kappaletta, mikä tarkoitti sitä, että hänellä oli nyt noin kuusi miljoonaa.
Hän tarvitsi noin tuhat euroa päästäkseen naisen luokse, ja tiedot maksoivat viisituhatta. Sen lisäksi hän tarvitsi puolitoista miljoonaa maksaakseen Sophien vapaaksi, kunhan saa maksettua tiedot kerhon olinpaikasta. Raphaelille jäi niiden jälkeen noin neljä ja puoli miljoonaa. Hänellä ei ollut mitään hajua mitä lopuilla rahoilla tekisi. Ostaisiko jostain meren rannalta itselleen mökin ja elelisi rattoisasti vai antaisiko rahat hyväntekeväisyyteen. Mahdollisuuksia oli melkein yhtä monta kuin euroja kasseissa.
Raphaelin huoneen oveen koputettiin. Raphael jäykistyi. Kuka siellä oli? Oliko siellä poliisi? Hän sulki tietokoneen näytön. Hän oli menossa ovelle, kun muisti rahat sängyllä. Hän laittoi kassit nopeasti sängyn alle piiloon.
Kun hän avasi oven, sen takana ei ollut ketään. Hän katsoi vasemmalle, oikealle ja eteen. Hän ei nähnyt ketään. Pilailiko joku vai yrittikö joku säikäyttää hänet? Tiesivätkö poliisit missä hän oli? Hän lähti kävelemään parkkipaikalle päin, jos koputtaja olisi mennyt piiloon auton taakse. Parkkipaikalla oli vain punainen peugeut ja jonkun toisen toyota. Ei paljon piilopaikkoja saatavilla. Raphael katsoi molempien autojen taakse ja ei nähnyt vieläkään ketään. ''Olen tulossa hulluksi.'' Hän ajatteli mielessään. Hän oli ollut vainoharhainen pankkiryöstöstä lähtien. Jokainen ääni minkä hän kuuli kuullosti hänen korvaansa poliisien hyökkäykseltä.
Hän palasi takaisin huoneeseensa ja säikähti nähdessään sängyn reunalla nuoren vaalea hiuksisen tytön istumassa sininen lippis päässä. ''Mitä sä tääl teet?'' Raphael kysyi säikähtäneenä.
Tyttö nosti kädet ylös. ''Sori! Ei ollu tarkotus säikäyttää.'' Hän sanoi nopeasti.
''Mitä sä haluut?'' Raphael kysyi ja otti askelen lähemmäs tyttöä. Tyttö katosi näkyvistä. ''Mitä?'' Raphael hämmentyi ja räpäytteli silmiään. ''Mä oon oikeesti tulos hulluks.'' Hän sanoi tällä kertaa ääneen.
''Etsä hulluks oo tulos.'' Kuului tytön ääni. Sängyn reuna oli painautunut alaspäin aivan kuin, joku istuisi siinä, mutta ketään ei näkynyt.
''Ootko sä näkymätön?'' Raphael kysyi, ja tyttö tuli taas näkyviin.
''Bingo.''
''Sullaki on voimia.'' Raphael sanoi helpottuneena ja kävi tietokonepöydän ääreen istumaan. ''Sun täytyy kyl vähä harjotella tota sun esittäytymistä.'' Hän sanoi.
Tyttö punastui. ''Okei otetaan uusiks. Mun nimi on Rita.'' Hän sanoi ja nousi sängyltä. Hän meni Raphaelin viereen ja avasi tietokoneen näytön. Hän katsoi karttaa. ''Milloin aattelit käyä sen naisen luona?''
''Mi- Mistä sä tiiät et mä oon menos jonku naisen luokse?'' Raphael kysyi. Rita oli hetken ajan hiljaa.
''Mä oon seurannu sua.''
''Okei.'' Raphael sanoi. ''Kuinka kauan?''
''Monerystä lähtien. Satuin olemaa siel samaa aikaa ku sä ja ku näin sut ja sen miehen poistumassa sieltä, mä kiinnostuin. En odottanu näkeväni skeittaria sellases paikas.'' Rita kertoi. ''Siitä lähtien oon seurannu sua. Mä olin pakettiauton perällä silloin, ku ryöstit pankin. Siisti temppu muuten se auton nostaminen ilmaa kesken ajon.'' Rita sanoi ja meni takaisin sängylle istumaan. Raphael muisti kuulleensa oven äänen ottaessaan rahoja pakettiauton perältä vaihtaessaan autoa syrjäisellä tiellä. ''Kuinka paljo sä muuten sait sitä rahaa sieltä?'' Tyttö kysyi.
''About kuus miljoonaa.'' Raphael vastasi, ja Rita vihelsi. ''Mitä sä muuten teit Moneryssä?'' Raphael kysyi.
''Olin urkkimassa tietoja niinku säki. Mun veli on kidnapattu.'' Rita kertoi. ''Mä voin antaa sulle ylimääräset rahat, jotta saat veljesi vapaaksi.'' Raphael sanoi. Hän päätti antaa loput rahat hyväntekeväisyyteen.
Ritan silmät kirkastuivat hetkeksi. Sen jälkeen ne synkistyivät jälleen. ''Ne kyl varmaan tietää mistä mä ne rahat oon saanu.''
''Ei sitä voi tietää.'' Raphael sanoi. ''Mitä sä muuten tiiät siitä kerhosta?''
''En paljon mitään. Tiiän yhtä paljo ku säki.'' Rita sanoi. ''Mä tuun sun mukaa sinne naisen luokse. Sitä ei tiiä et minkälain gangsteri se on ja saatat tarvita apuu jos tulee ongelmii. Mä voin tulla näkymättömänä paikalle ja suojata sun selustaa.''
''Hyvä idea.'' Raphael sanoi. ''Mennää tänä yönä. Se mies kerto, et nainen ei ota asiakkaita vastaan, muuta ku kello kahdentoista jälkeen yöllä.''
''Se on sitte sovittu.''
Luku 10 (Sophie)
''Hyvää yötä.'' Köntti huusi kellarin rappusten yläpäästä ja sammutti valot katkaisijasta. Kun Sophie eikä Stefan vastannut mitään hän sulki oven ja kellariin tuli säkkipimeää.
''Nytkö?'' Stefan kysyi ja sai vain vaivoin piilotettua innostuksensa.
''Ei vielä. Ootetaa et Köntti poistuu hallista ensin.'' Sophie sanoi.
''Mitä teet ensimmäisenä ku pääset vapaaks?'' Stefan kysyi. ''Tai siis sen jälkee ku oot löytäny Raphaelin.''
''Käyn McDonaldsissa syömässä. Alkaa kotiruoka tulla jo korvist ulos.''
''Hehe. Mä meen pelaamaa paintballia heti ku oon löytäny Ritan. Onkohan se oikeesti kadonnu jonnekki? Mitä jos se yritti jotain hullua ja jäi valtiolle kiinni tai jos sille on käyny jotain muuta pahaa?'' Stefan sanoi huolissaan.
''Hän pystyy muuttumaa näkymättömäks. Ei se kiinni oo jääny.'' Sophie vastasi. ''Noni nyt.'' Hän otti kulkukortin taskustaan ja avasi oman sellin oven. Kuului vaimea piip, ja ovi aukesi. ''Jes.''
Sophie meni Stefanin sellin eteen ja avasi sen myös. Ensimmäinen vaihe oli suoritettu. Nyt alkoi vaikea vaihe. He hiipivät kellarin rappuset ylös ja poistuivat halliin. ''Varo ettet laukase jonku auton varashälytintä.'' Sophie sanoi.
''Kato vähä ympärilles. Näyttääks nää autot silt et niis on varashälyttimet?''
''Joo totta. Mun moka.'' Sophie sanoi ja katsoi yläkertaan. Siellä oli kaikki ikkunat pimeinä. He lähtivät hiipien ulko ovelle vaikka yhdestäkään ihmisestä ei ollut merkkiäkään lähettyvillä. Kun he olivat ulko oven luona Stefan teki itsestään kolme kopiota, jotka lähtivät pihalle juoksemaan. Yksi kopioista kääntyi ympäri ja lennätti Sophielle lentosuukon. Sen jälkeen sekin lähti koirankopeille päin.
Sophie katsoi Stefania huvittuneena ja näki, että hän oli nolostunut. Sophie oli sanomassa, että ei tarvi nolostella, kun koirat alkoivat haukkumaan pihalla paljon äänekkäämmin kuin Sophie oli odottanut, ja heidän takaa välähti valo päälle. He katsoivat yläkertaan. Yhden huoneen ikkunaan oli ilmestynyt valo. ''Noni mennää.'' Sophie sanoi ja tuuppasi Stefania selkään. Molemmat pinkoivat täyttä vauhtia kiitoradan yli varastolle.
Sophien oli pakko vilkaista Stefanin kopioita ja järkyttyi näkemästään. Yhdeltä kopiolta oli revitty käsi irti ja kaksi muuta makasi maassa koirat päällä raatelemassa. Sophie pakotti katseensa varastolle päin ja heidän onnekseen ovi ei ollut lukossa ja he pääsivät sinne piiloon.
He odottivat tunnilta tuntuvan minuutin ajan ja koirat lopettivat haukkumisen. Sophie vilkaisi oven raosta pihalle ja näki koirien juoksevan takaisin kopeilleen. Ja näki kolmen miehen tulevan ulos hallista aseet valmiudessa. Yksi miehistä meni oikealle ja toinen vasemmalle. Viimeinen mies tuli kohti varastoa. ''Äkkiä tonne kaappiin.'' Sophie sanoi ja veti Stefanin perässään kaksimetriseen kaappiin varaston nurkassa. ''Tee itestäs kopio.''
Siinä samassa Stefanista irtaantui toinen Stefan joka jäi keskelle varastoa. Kun aseistautunut mies tuli varastoon Stefanin kopio laskeutui polvilleen kädet takaraivolla.
''Toinen vangeista löytyi.'' Mies sanoi radiopuhelimeen. ''Näkyykö tyttöä?''
''Ei.'' Kuului vastaus radiopuhelimesta. Stefanin kopiota pitelevä mies lähti viemään Stefania pois varastosta, mutta Sophie ehti hiipiä hänen taakseen ennen kuin he astuivat ovesta ulos. Sophie kolkkasi miehen jakoavaimella minkä hän löysi roikkumasta kaapin ovesta.
''Tuo oli lähellä.'' Hän sanoi ja meni ovelle. Miehet kiersivät pihaa ja he olivat sytyttäneet pihan lamput päälle. ''Mitä me nyt tehdään?'' Sophie kysyi huolissaan. ''Me emme mitenkää pääse juoksemaan. He näkevät meidät samantien.''
''Pistetää ne etsimää hallin sisältä.'' Stefan ehdotti.
''Miten me se muka tehää?'' Sophie kysyi ja sai vastauksen, kun Stefan polvistui kolkatun miehen viereen ja otti radiopuhelimen. Stefan painoi puhelimen nappia. ''Tyttö on nähty hallissa.'' Hän sanoi siihen madaltaen ääntään.
''Toivottavasti ne ei tunnistanu sun ääntä.'' Sophie sanoi. Hän katsoi uudestaan ovesta pihalle ja näki miesten kävelevän hallia kohti. ''Se onnistui.'' Sophie sanoi innoissaan. ''Nyt vaa toivotaa et ne koirat ei huomaa meit näin kaukaa.''
''Mä voin tehä kopiot jos ne huomaa.'' Stefan sanoi. ''Oletko valmis?'' Hän kysyi.
''Nyt!'' Sophie sanoi ja he lähtivät juoksemaan vasemmalle kohti pihan porttia. ''Toivotaa et tää kulkukortti aukasee ton portin.'' Hän sanoi, kun he saapuivat portille, ja Sophie yritti avata kortilla oven, mutta se vain piippasi ja vilautti punaista valoa. ''He ovat portilla!'' Kuului jostain läheltä. Meni hetki ennen kuin Sophie älysi, että Stefanilla oli radiopuhelin vieläkin mukana. Sophie katsoi Stefania kauhuissaan. He eivät mitenkään pääsisi karkuun. He jäisivät kiinni. Sophie otti askelen lähemmäs Stefania ja antoi tälle pusun poskelle.
''Tää oli vissiinki tässä.'' Sophie sanoi.
''Ei ole.''
''Mitennii?''
''Sä voit hypätä aidan yli ja juosta karkuun. Mä pidättelen niitä.'' Stefan sanoi.
''En varmana jätä sua jälkee.'' Sophie sanoi tiukasti.
''Tää on sun ainut mahollisuus!'' Stefan huusi. ''Mene nyt! Kyl mä pärjään.''
Sophie katsoi hallin suuntaan ja näki viisi aseistautunutta miestä juoksemassa portille päin. ''Okei. Mut mä tuun viel hakemaa sut.'' Sophie sanoi ja käänsi selkänsä Stefanille. Sitten hän ponnisti vauhtia ja hyppäsi kolmen metrin loikan aidan toiselle puolelle.
''Älä kato taakses!'' Stefan huusi, ja Sophie piti katseensa edessäpäin, kun hän juoksi minkä jaloista lähti. Hän oli kuulevinaan takaansa useamman Stefanin huutavan ja Sophie kuvitteli kuinka Stefan kopioineen alkoi tappelemaan miehiä vastaan.
Sophie juoksi autotietä pitkin ja juostessaan yhden suuren kukkulan taakse hän näki pienen sataman. Satama oli pimeä ja siellä oli vain muutama vene. Sophie päätti mennä yhteen niistä odottamaan Raphaelin tuloa. Hän lupasi itselleen, että keksisi keinon pelastaa Stefan. Hän vaikka syöttäisi Raphaelin ryöstämät rahat Michaelille.
Sophie ei enää kuullut ääniä takaa päin ja hän ei ollut varma johtuiko se siitä, että hän oli jo niin kaukana lentokentältä vai siitä, että Stefan oltiin kolkattu. Johtui se kummasta tahansa, se oli varmaa, että Sophien perään ei lähtenyt ketään. Sen hän olisi ainakin kuullut.
Sophie löi yhden veneen ikkunan kyynerpäällään rikki ja avasi veneen oven lukon. Sitten hän meni sinne sisään lämpimään odottamaan.
Luku 11 (Raphael)
Samaan aikaan Raphael oli hienon kerrostalon aulassa. Aulassa oli tiski ja tiskin molemmin puolin kaksi pukumiestä aseet vyöllä. Pukumiehet olivat tarkistaneet oliko Raphaelilla aseita tai muita vaarallisia esineitä mukana. Rita oli myös aulassa, mutta hän oli näkymätön, joten kukaan ei tarkistanut häntä. Kerrostalo oli yksi Koalin hienoimmista. Se oli putipuhdas ja valkeus aulassa melkein sokaisi synkän ulkoilman jälkeen.
''Tulin tapaamaan Kobraa.'' Raphael sanoi.
''Tuhat euroa.'' Nainen vastasi tiskin takana. Raphael antoi pussin missä oli tuhat euroa. Hänellä oli toinenkin pussi missä oli viisituhatta euroa tietoja varten.
''Mene hissillä kerrokseen kolmekymmentäneljä.''
''Kiitos.'' Raphael sanoi ja lähti tiskin luonta. Hän päätyi käytävään missä oli kaksi hissiä. Hän painoi toisen hissin nappulaa ja se alkoi laskeutumaan kerroksesta kaksitoista. ''Oletko valmis?'' Raphael kysyi Ritalta. Hän ei nähnyt häntä missään, mutta kuuli vastauksen oikealta puolelta.
''Kyllä.'' Hän vastasi. ''En oo ikinä nähny yhtä hienoo aulaa kerrostalos. Voin vaa kuvitella minkälain Kobran kämppä on.''
''Siel on luultavasti uima allas ja biljardipöytä ja kaikkee muuta hienoo.'' Raphael sanoi ja astui hissiin. He menivät kerrokseen kolmekymmentäneljä. Kun he saapuivat kerrokseen he olivat yllättyneet siitä, että kerroksessa oli vain yksi ovi. Se tarkoitti sitä että yksi asunto oli kokonaisen kerroksen kokoinen. ''Wow.'' Rita äännähti. ''Paljo sil naisel on massii?''
''Varmaan aika paljo ku se pulittaa tiedoist älyttömästi.'' Raphael sanoi, kun he saapuivat ovelle ja hän painoi ovikelloa.
He menivät ovelle ja painoivat ovikelloa. Ovikellon ääni muistutti vanhan ajan puhelimen ääntä. Raphael näki oven yläkulmassa kameran ja kun hän katsoi sitä ovi aukesi.
Oven takana ei kuitenkaan ollut ketään. He menivät asuntoon ja se oli valtava. Siellä täällä oli hienoja kalliita tauluja ja patsaita. Patsaat näyttivät olevan eri kulttuureista ja niiden arvo oli luultavasti miljoonia. Raphael ja Rita menivät käytän päätyyn ja saapuivat suureen olohuoneeseen minne mahtuisi ainakin viisikymmentä ihmistä juhlimaan. Huoneen keskellä oli suuri beige sohva jota vastapäätä oli suuri sähkötakka jossa leimusi tekoliekit. Sohvan takana oli pokeripöytä.
Sohvalla istui hienostuneen näköinen nainen turkis päällään. Hän viittoili Raphaelin istumaan sohvan viereiseen nojatuoliin. ''Millä asialla tulit luokseni?'' Kobra kysyi, kun Raphael istuutui tuoliin.
''Tarviin tietoja tästä jengistä.'' Raphael sanoi ja näytti paperilappua. ''Tiedätkö kenen logo tuo on?''
''Kyllä. Mutta tarvitsen rahat ensin.'' Kobra sanoi ja ojensi hienostuneesti kätensä. Raphael ojensi paperipussin Kobralle missä oli viisi tuhatta euroa. Kobra katsoi pussin sisältöä ja näytti tyytyväiseltä. ''Oletan, että siskosi tai veljesi on kidnapattu.'' Hän sanoi.
''Kyllä. Siskoni.''
''Siinä tapauksessa olen pahoillani. En voi auttaa sinua pelastamaan häntä.'' Kobra sanoi. ''Mutta voin kertoa missä hän on.''
''Oikeesti?'' Raphael kysyi. ''Tiedätkö miksi he kidnappasivat siskoni? Miksi he eivät kidnapanneet minua myös?''
''He kidnappaavat kaksosia joilla heidän mielestään on kykyjä.'' Kobra sanoi.
''Mutta miksi? Jos he rahaa haluasivat niin heidän olisi ollut helpompi napata meidät molemmat.''
''Eivät he kaksosia kidnappaa rahojen takia. He nappaavat kaksosista kyvykkäämmän ja testaavat heidän mielestä heikompaa.''
''En ymmärrä.'' Raphael sanoi.
''He etsivät voimakkaita kaksosia, jotka voisivat liittyä heidän joukkoihin.''
''Eli Sophie ei ole vaarassa?'' Raphael kysyi. Hän ei ollut varma ymmärsikö vieläkään. ''Tämä on vain joku heidän kiero tapa testata meidän kykyjä?''
''Kyllä.''
''Mutta miksi he kokoavat joukkoja?''
''Niinkuin kaikilla ihmisillä myös heillä on unelma. He tahtovat koota armeijan, jotta he voivat joku päivä taistella valtiota vastaan. He tahtovat elää normaalia elämää ilman pelkoa ja pakoilua.'' Kobra kertoi.
''Eli ovatko hekin kaksosia?'' Raphale kysyi ymmällään.
''Kyllä. He kidnappaavat kaksosista kyvykkämmän ja testaavat mihin heikompi pystyy antamalla hänelle tehtävän. Samalla heidän johtaja etsii itselleen ylivoimaista voimaa.''
''Mitä tarkoitat etsii itselleen?''
''Hän on myös kaksonen ja hänen voimansa on hieman erilainen kuin muiden. Hänen voimansa on kuin taulusieni. Hän pystyy imemään toisten voimat itseensä. Yksi voima kerrallaan.''
''Miten sä tiiät niist niin paljo?'' Raphael kysyi.
''Tiedän koska Michael, heidän johtajansa on veljeni.'' Kobra kertoi. ''Olin aluksi heidän mukana, kun Uusi Aamu perustettiin. Mutta kun he alkoivat kidnappailemaan nuoria päätin lähteä pois.''
Raphael yritti sisäistää kuulemansa. Sophien kidnappaajat olivatkin kaksosia, jotka tahtoivat Raphaelin ja Sophien liittyvän heidän joukkoihin. Mutta miksi nähdä niin paljon vaivaa testatakseen heitä. Toisaalta nyt kun Raphael ajatteli asiaa niin ei se heiltä paljon vaatinut. Raphael kaiken työn teki. Hän ryösti pankin, koska luuli Sophien olevan vaarassa. ''Minkälainen voima sulla on?'' Raphael kysyi Kobralta.
''Voimani on vähän niin kuin veljeni voiman vastakohta.'' Kobra kertoi. ''Hän pystyy lainaamaan toisten voimia ja minä taas pystyn tukahduttamaan toisten voimat. Minuun ei tehoa toisten voimat.'' Kobra sanoi ja väläytti hymyn johonkin Raphaelin vasemmalle puolelle. ''Minun mieltäni ei pysty huijaamaan. Ei edes muuttumalla näkymättömäksi. Voit tulla esille.'' Hän sanoi. Rita muuttui hetkenpäästä näkyväksi. Hänkin näytti helpottuneelta. Tieto siitä, että heidän sisaruksensa eivät olleet oikeasti vaarassa poisti painon heidän harteilta.
''Mitä heille käy jotka eivät saa hoidettua tehtäväänsä loppuun?'' Rita kysyi. ''Stefan on ollut kohta kuukauden heidän luonaan ja minä en ole saanut rahoja mistään. Mitä meille käy, kun epäonnistuimme?''
''Teille ei käy kuinkaan. Saatte liittyä Uuteen Aamuun, mutta ette pääse sisäpiiriin. Saatte hoitaa kaiken niin sanotun paskahomman.''
''Okei.'' Rita kuullosti hiukan pettyneeltä. ''Missä Uuden aamun päämaja sijaitsee?'' Hän kysyi
''Halli numero 62. Syrjäinen satama kaupungin länsi puolella.''
''Kiitos.'' Raphael sanoi ja nousi penkistä ylös. ''Tahdotko, että kerron veljellesi terveiset?''
''Ei kiitos. Me emme ole oikein puhe väleissä.'' Kobra sanoi. Raphael ja Rita poistuivat asunnosta ja lähtivät kohti satamaa.
Luku 12 (Sophie)
Sophie heräsi, kun aurongon valo häikäisi hänen silmänsä. Ensimmäinen ajatus minkä hän tiedosti oli Stefan. Oliko hän kunnossa? Oliko hänelle tehty jotain rangaistukseksi, koska yritti karata? Miten hän saisi pelastettua hänet? Ensin hänen olisi löydettävä veljensä. Kahdestaan pelastaminen olisi helpompaa.
Katseltuaan kolme tuntia pakettiautojen ajavan sataman ohi Sophie alkoi olla huolissaan myös veljestään. Milloin hän oli tulossa maksamaan Sophie vapaaksi? Vai oliko hän jäänyt jo kiinni?
Sophien ei kuitenkaan tarvinnut murehtia sitä kauaa, kun hän näki vejensä jonkun tytön kanssa kävelemässä hallille päin. Sophie hyppäsi ulos veneestä ja huusi veljeään. Raphael kääntyi ympäri ja näki Sophien. Molemmat lähtivät juoksemaan toisiaan kohti ja melkein taklasivat toisensa, kun he halasivat.
''Oletko kunnossa?'' Raphael kysyi heti. ''Eivätkai he satuttaneet sinua? Miten pääsit vapaaksi?''
''Olen kunnossa.'' Sophie vastasi. ''Me yritettii karata Stefanin kanssa, mutta hän ei päässyt karkuun. Meidän täytyy pelastaa hänet. Kuka tietää mitä he hänelle tekevät.''
''Älä pelkää veljeni puolesta.'' Rita sanoi. ''Hän ei ole vaarassa.''
''Ootko sä Rita?'' Sophie kysyi. ''Ja miten nii se ei oo vaarassa? Ne hullut varmaan tappaa sen, koska se yritti karata.''
''Meillä on hiukan kerrottavaa.'' Raphael sanoi. ''Mennää tonne laiturille istumaa nii me kerrotaa sulle kaikki.''
''Miten te voitte olla noin rauhallisia?'' Sophie kysyi, kun he istuutuivat laiturille roikottaen jalkojaan ilmassa veden päällä. Raphael ja Rita kertovat kaiken minkä Kobra oli kertonut heille.
Sophielta meni hetki sisäistää asia ja hän alkoi nauramaan hillittömästi. ''No on heilläki keinot hommata liittolaisia.'' Hän sanoi. ''Ensin hommaavat tramat ja sitten pyytävät liittymään joukkoihin.''
''Sinä ja Stefan ette olleet missään vaiheessa vaarassa.'' Raphael sanoi. ''Miten he kohtelivat teitä?''
''Liian hyvin. Saatii ruokaa kaks kertaa päivässä ja päästiin ulos liikkumaan kerran päivässä ja juteltiin Lisan kanssa.'' Sophie kertoi. ''Loppuvaihees mä luulin et meihin oli iskeny Tukholman syndrooma.''
''Kuka se Lisa on?'' Rita kysyi.
''Se on vähän niinku terapeutti. Se kyseli kaikkee ja sen kans oli helppo jutella. Itseasias luulen et sen kyky on saada ihmiset luottamaa siihen ja se saa ihmiset tuntemaan hyviä asioita.'' Sophie kertoi.
''Kelatkaa sellasen kaksosen sisko tai veli.'' Rita sanoi. ''Jos se Lisa saa ihmiset tuntemaa hyviä asioita nii toinen saa sit varmaan tuntemaa huonoja asioita.''
''Mitä tarkotat?'' Raphael kysyi.
Rita kertoi saman Raphaelille, minkä Stefan oli kertonut Sophielle. Sen, että kaksosten voimat ovat samnalaisia, mutta toistensa vastakohtia.
Sophie mietiskeli kuulemiaan asioita. Hän alkoi olla sitä mieltä, että haluaisi liittyä Uuteen Aamuun. Hän tahtoi taistella valtiota vastaan.
''Mennää lentokentälle.'' Sophie sanoi. ''Mä haluun jutella vähä Michaelin kanssa.''
''Joo käyää hakemassa Stefan ja sit lähtää takas Wolttii.'' Raphael sanoi.
''Ei varmana.'' Sophie sanoi.
''Miksi ei?''
''Koska mä haluun liittyy Uutee Aamuu.'' Sophie vastasi.
''Mä oon täs asias Sophien puolella.'' Rita sanoi. ''Täs on meille mahollisuus vaikuttaa asioihin. Älä vaa sano et sä oot tyytyväinen siihen miten asiat nyt ovat.''
''Itseasiassa mä oon tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Woltissa me voidaan elää rauhassa. Mä oon saanu seikkailuista tarpeeksi.'' Raphael sanoi.
''Ja sä luulet, että pankkiryöstäjä voi vielä elää normaalia elämää. Edes Woltin asukkaat eivät anna sellaisen asian olla.'' Sophie sanoi. Raphael näytti miettivän asiaa.
''Oot kyl oikeessa. Ehkä Uuden Aamun luona on nyt turvallisinta olla.''
''Noni hyvä.'' Sophie sanoi ja lähti kävelemään edellä kukkulan toiselle puolelle. Portilla heitä oli vastassa neljä aseistautunutta miestä. Raphael nosti saeet heidän käsistään ilmaan.
''Me ei haluta ongelmia. Missä teidän johtaja on?'' Raphael sanoi. Yksi miehistä sanoi jotain radiopuhelimeen ja Michael saapui hallin ovista pihalle. Hän käveli portille.
''Vau.'' Hän sanoi. ''Papukaijalta löytyy sisua. Oletan, että te tiedätte mistä tässä on kyse.''
''Kyllä. Me tahdotaan liittyä teidän joukkoihin.'' Sophie sanoi.
''Kyllä. Tiesin, että sinä haluat taistella valtiota vastaan. Ja onneksi olkoon teille, te läpäisitte testin.'' Michael sanoi Raphaelille ja Ritalle. ''Te suoriuduitte täysin pistein. Teistä tulee hyviä sotilaita.''
''Kuinak mona teitä on?'' Raphael kysyi, kun portti alkoi liukumaan auki.
''Meitä on noin kuusikymmentä. Ja lisää olisi tarkoitus järkätä. Me olemme jäljittäneet lupaavia lapsia ja nuoria ympäri maata.'' Michael kertoi. ''Odotamme, että he tulevat aikuisiksi ja sitten testaamme heitä.''
''Missä Stefan on?'' Sophie kysyi. ''Onko hän kunnossa?''
''Kyllä.'' Michael sanoi. ''Käy hakemassa hänet.'' Hän sanoi yhdelle miehistä, ja mies lähti hallille päin.
''Minkälaisia suunnitelmia teillä on?'' Raphael kysyi.
''Toistaiseksi ei muuta kuin joukkojen kasvattaminen.'' Michael kertoi. ''Mutta kyllä me vielä jotain keksimme. Pieniä ajatuksia on tullut sieltä täältä. Meidän täyty vain antaa niiden kasvaa ajallaan.''
''Stefan!'' Rita huudahti ja lähti juoksemaan hallille päin. Stefan oli tullut ulos ja Sophien helpotukseksi hänessä ei ollut naarmun naarmua. Sisarukset halasivat toisiaan.
''Se on siis sillä selvä. Me liitymme teidän joukkoihin.'' Sophie sanoi ja he löivät kättä päälle Michaelin kanssa.
To be continued....
Tästä tuli hiukan lyhyempi tarina, mutta olen suunnitellut jo hiukan jatkoa ja yritän saada siitä pidemmän.
