Eli kerran neito Hilpi,
hiuksensa kuin kultakilpi.
Sorja ol' hän lailla liljan,
naiseks' varttunut jo hiljan.
Sievin kylän neitosista
Hilpi oli kaunehista.
Kellä muulla siellä, kellä
sydän ois ollut yhtä hellä?
Oli orpo syntyessään
Hilpi-rukka löytyessään.
Hänet metsän siimeksistä
matkamies löys' syrjäteiltä.
Lie kuka tytön hyljännyt?
Kai silloin oli peljännyt
outoakin kauneutta,
vauvan katseen viisautta.
Kuin koivumetsän haltioilla
ol' piirteet, tavat lapsosella,
jotka, kun Hilpi vielä varttui,
vuosi vuodelta vain karttui.
Jos lien' hän lapsi haltioiden,
miksi hyljätty on moinen
iloinen kultatukka soma,
joll' oli kohta koti oma?
Kasvot niin kuin enkeleillä
hän puoleen katsoi leikkimiellä.
Sinisilmäin lähteet syvät
tunsi pahat sekä hyvät.
Hilpin laulu kyläss' raikui,
kauas taivaanrantaan kaikui.
Oi, kuink' soman heleästi
alkoi hän laulun keveästi!
Hilpin jalat paljaat sorjat,
jäsenensä nuoret, norjat
tunsi metsän joka tien,
jotka vaaroihin myös vie.
Viaton niin luonnonlapsi
läksi metsään, kultahapsi
kerran koilla kevätaamun
kirkkaankalvakan kuin haamun.
Ol' Hilpi metsän kutsun kuullut,
ensin tuulen lauluks' luullut,
mutt' puhui ääni haltioiden:
"Tule luoksemm' tyttönen!
Lapsi sinä olet meidän
kadonnut, et koskaan heidän,
jotka sinut pelastivat,
kodissansa kasvattivat!"
Vastas Hilpi: "Mutta miksi?
Kasvoin tääll' ja rakkahiksi
mulle on tullut ystäväni
sekä kasvattajani!"
Ol' Hilpin äiti surullinen.
Hän huusi melkein vaikeroiden:
"Mun tyttäreni olet sa,
haltialapsi eloisa!
Sun ääntäs' sekä olemusta
kaipaan, sekä luottamusta
siihen, mitä kerron kohta
surullista, tavatonta!"
Astui esiin metsän impi,
jop' tytärtänsä kaunihimpi.
Hän Hilpin syliin hellään sulki,
toi julman totuuden jo julki:
"Kosk' sussa metsän veri virtaa,
hiukses' on kuin kultapirtaa,
et voi naiseks' tultuasi
jäädä tänne varttuasi.
Sun verenperintösi määrää,
että ompi täysin väärää
elo kyläss' vanhaks' asti,
sillä sulle kuolemaksi
se koituu mailla ihmisten.
Sun kehos' jatkaa tietäen,
ett' sielus' metsän kotiin halaa,
sinne naisena taas palaa.
Mutt' jos sielun, ruumiin jaat,
sa kuolet, jätät nämä maat.
On kohtalosi luoksemm' tulla,
Hilpi-rakkain, eikä kuolla!"
Menetyksen syvää tuskaa
tuns' Hilpi nyt niin katkeraa,
ett' hän itki kyyneleensä
poispäin vielä lähtiessä.
Hyvästel' hän tutut maat,
kotikonnut, pirttihaat.
Kiils' kyynelhelmet mullassa,
auringonnousun kullassa.
Niin lähti Hilpi-neito
haltialapsi kaunis, hento.
On hänest' enää muistona
kyynelhelmet aarteina
kylän ihmislapsosen,
jok' löysi helmen jokaisen.
On Hilpi kylästänsä poissa,
mutt' ikinä ei tullut toista,
jot' enemmän ois' kaivattu,
itketty ja surettu.
Jäi muisto harras sydämiin,
kaipaajain mieliin hiljaisiin.
