Kaksoset - Osa 1 Hot

Luku 1 (Raphael)

Raphael ja Sophie kävelivät kaupan kynttilä hyllyjen väliä, kun Sophie pysähtyi äkisti ottamaan jotain hyllyltä. Raphael ei katsonut eteensä Sophien pysähtyessä vaan käveli siskoaan päin. ''Au! Kattoisit etees.'' Sophie tiuskaisi närkästyneenä.
Raphael ja Sophie olivat kaksoset. He asuivat pienessä kylässä nimeltä Wolt. Siellä asui pari muutakin kaksos paria. He elivät piilossa muulta maailmalta, sillä heitä jahdattiin ja valtio tahtoi tehdä heillä erilaisia ikäviä kokeita.
Raphael pystyi liikuttamaan esineitä tahdonvoimallaan, ja Sophie pystyi levitoimaan. Hän pystyi lentämään niinkuin mikäkin Supermies, sillä erolla, että kumpikaan heistä ei tehnyt sankari tekoja. Ainut sankarillinen asia minkä he tekivät oli joululahjojen osto. Ja juuri sitä he olivat sillä hetkellä tekemässä.
Joulu oli tulossa vähän päälle viikon päästä ja he olivat jouluostoksilla Woltin ainoassa ostoskeskuksessa. Ostoskeskus oli kaksikerroksinen ja sen päästä päähän käveli viidessä minuutissa. ''Mitä meinaat, kelpaisko Noelille tällänen?'' Sophie kysyi kädessään musta lyhty jonka sisällä oli tummanharmaa kynttilä. ''Hänhän on oikea kynttilä friikki.''
''Joo. Ja jos hän jostaa pitää niin synkistä väreistä.'' Raphael vastasi ja katsoi hintalappua. ''Oho. Kakskyt euroo yhdestä lyhdystä.''
''No joo. Mut mieti kuinka paljo hän on meihin käyttäny rahaa.'' Sophie sanoi mietteliäänä.
Raphael ei edes halunnut miettiä sitä. He olivat asuneet Noelin luona siitä lähtien, kun heidän kotiinsa hyökättiin, kun he olivat olleet vielä lapsia. Raphael ei tiennyt Sophiesta, mutta hän itse näki painajaisia siitä yöstä vieläkin. Kumpikaan ei halunnut puhua tapahtuneesta edes keskenään.
Noel oli Raphaelin ja Sophien eno. Kaksosten äiti oli jättänyt heidät heti synnytyksen jälkeen ja heidän isä oli pitänyt heistä huolta. Kunnes joku oli ilmiantanut heidät yli kymmenen vuotta sitten ja poliisit olivat tulleet heidän oven taakse.
Raphael oli tarrannut siskoaan kädestä kiinni ja vetänyt omaan huoneeseen piiloon. Sitten hän oli siirtänyt tahdonvoimallaan itseään kaksikertaa korkeamman ja painavamman puisen vaatekaapin oven eteen. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen he kuulivat kuinka luodit kolahtelivat seiniin ja upposivat lihaan.
He kuuntelivat tulitusta melkein viisi minuuttia peläten pahinta, mutta lopulta kaksosten isä sai tapettua poliisit ja antoi heille luvan poistua huoneesta. Silloin Raphael näki isänsä nojaamassa seinää vasten vatsa verisenä. ''Tuo minulle puhelin.'' Hän oli sanonut Raphaelille, joka teki työtä käskettyä. Pian kaksosten isällä oli puhelin kourassa ja hän näppäili numeron kahta kättä suurempaan puhelimeen laskeutuessaan istumaan selkä seinää vasten. Jokainen piippaus sai Raphalein tuntemaan entistä syvempää pelkoa. Hän otti Sophien käden omaansa, ja he molemmat odottivat kyynelet silmissä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
''Noel. Hei.'' Heidän isä sai sanotuksi ähkien. ''Nyt se tapahtui.'' Puhelu oli lyhyt ja niin olivat myös heille annetut ohjeet. ''Hypätkää bussiin. Menkää Wolttiin. Enonne odottaa teitä siellä.'' Itkien Raphael ja Sophie olivat hypänneet bussiin. He eivät ehtineet hyvästellä kunnolla, sillä poliiseja oli ollut tulossa lisää paikalle. He eivät nähneet isäänsä enää koskaan.
''No? Mitä mieltä oot?'' Sophie kysyi uudestaan ja Raphael havahtui muistoistaan.
''Joo osta vaa. Ite ajattelin pulloa punaviiniä.'' Hän sanoi ja Sophie naurahti.
''Hänellä on kokonainen varastollinen pulloja. Yritä nyt ees keksii jotain muuta.''
''Paraski puhumaa. Hän valasee koko talonsa kynttilöillä.'' Raphael sanoi ja yritti ravistella ajatuksensa takaisin nykyhetkeen. ''Säästää rahaa. Niin hän aina sanoo.''
Sophie punastui. ''No joo mut se on eri asia. Alkoholi on myrkkyä.''
''Ihan miten vaan.'' Raphael sanoi. ''No miten olis jos yhistettäis rahat ja ostettais joku vähä kalliimpi lahja? Vaikka uus telkkari? Se putkinäytöllinen on jo aika antiikkinen.''
''Ettet vaa haluis ostaa sitä, koska sä ite haluut kattoo sitä?'' Sophie kysyi huvittuneena. Hän vetäisi kirkkaan punaisiksi värjätyt hiuksensa korvan taakse. ''Mut kyl se mulle käy.''
''Se on sitte sovittu. Eiköhän satasella saa jo sellasen sopivan kokosen.'' Raphael sanoi juuri, kun hänen vatsansa murahti. ''Mutta käyää ensin syömässä.''
Sophie nyökkäsi ja laski lyhdyn takaisin hyllylle. Hän katsoi sitä vielä kerran lähtiessään. Raphael huomasi, että hänen siskonsa piti siitä lyhdystä. Sophie oli ainakin yhdessä asiassa samanlainen kuin enonsa, he molemmat pitivät synkistä asioista ja väreistä.
He kävelivät hyllyjen välistä. Ohittivat ensin pesuaine välikön, sitten hygienia osaston ja lopulta he kääntyivät ja kävelivät kahden kassan välistä kaupasta ulos leveälle käytävälle, minkä toisella puolella oli pienempiä värikkäämpiä liikkeitä. ''Hei mä haluun käyä tuol!'' Sophie sanoi innoissaan ja osoitti uutta liikettä, mikä oli ilmeisesti avattu edellisen viikon aikana. Ainakin siinä olevat tilat olivat olleet tyhjillään viimeksi, kun Raphael oli käynyt ostoskeskuksessa.
Hän katsoi liikettä tarkemmin ja kiinnostui itsekkin. Liikkeessä myytiin vaatteita skeittarien tyylistä punkkarien tyyliin. Se oli kuin tehty Raphaelille ja Sophielle. ''Joo käyää vaa.'' Raphael sanoi ja antoi Sophien astua ensin kynnyksen yli.
Sophie hävisi liikkeen oikeaan laitaan missä oli enemmän punk tyylisiä vaatteita, ja Raphael meni vasempaan laitaan missä oli paljon skeittikenkiä ja lautoja. Hän katsoi omia kenkiään ja päätti ostaa uudet samantien. Hänen kengät olivat rähjäiset ja pinttyneen lian peitossa. Ne olivat joskus olleet mustavalkoiset, mutta nykyään ne olivat mustaharmaat. Hän valitsi hyllyltä ruskeat kengät missä oli muutama neon vihreä raita. Ne sopisivat hänen tämän hetkisiin vaatteisiin. Hänellä oli päällään ruskeat löysät housut ja vaalean vihreä t-paita missä luki ''I Am Not Normal'' ja vinkkaava hymiö tekstin alla.
Kun Raphael oli saanut sovitettua kenkiä ja oli laittamassa omiaan takaisin jalkaan, Sophie tuli hänen luokseen. Hänellä oli uusi nahkatakki sylissään ja muutama kiinnitettävä kangasmerkki kädessä. ''Jos saan ehdottaa nii voisit ostaa samalla uudet housut.'' Raphael sanoi vitsaillen. ''Noi sun nykyset on aika rähjäset.'' Sophie katsoi polviaan, tuhahti.ja lähti sanaakaan sanomatta kohti kassaa. ''Vitsi vitsi.'' Raphael huikkasi Sophien perään. Vaikka ei se mikään vitsi ollut. Mustissa housuissa oli molemmissa polvissa reijät ja langanpätkät sojoittivat sinne tänne pahemmin kuin heidän ylä-asteen opettajan silmät.
Sophiella oli musta punainen ruutupaita päällä ja mustat converset jalassa, ja tumman harmaa olkalaukku täynnä tussilla piirrettyjä logoja ja tekstejä. He olivat kuin jokaisen vanhemman pahimmat painajaiset. Toinen oli skeittari josta kuviteltiin heti, että hän polttelee pilveä päivästä toiseen, ja toinen oli punkkari jota luultiin helposti narkkariksi. Mutta he eivät välittäneet ennakkoluuloista. He olivat tottuneet jo siihen, että he olivat erilaisia ilman erilaista vaatetyyliäkin.
Kaksoset olivat harvinaisia. Suurin syy siihen oli se, että suurin osa naisista teki abortin heti kuultuaan, että he olivat saamassa kaksoset. Kovin moni vanhempi ei tahdo lapselleen sellaista elämää, että joutuu elämään piilossa jatkuvassa pelossa.
Raphaelin ja Sophien äiti oli tehnyt sitäkin kamalamman tempun. Hän oli synnyttänyt lapset ja sitten jättänyt heidät. Kaksoset olivat kyselleet Noelilta heidän äidistään, mutta hän oli vain sanonut, että hänen siskonsa oli pelkuri. Ei sellaiseen ihmiseen kannata uhrata ajatuksia, joka jättää vastasyntyneet lapsensa.
Kun he molemmat olivat maksaneet vaatteet ja kengät, he lähtivät kohti McDonaldsia, mikä oli aivan käytävän päädyssä. Toisessa suunnassa oli parkkipaikka minne he olivat jättäneet Noelin auton. Auto ei ollut kummoinen, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsi. Joskus työntämällä, mutta onneksi Raphael ja Sophie olivat nuoria ja hyvässä kunnossa.
He ohittivat käytävän päädyssä olevat ulko-ovet, joiden takana oli toinen parkkipaikka. Raphael näki oven lasien läpi tummanharmaan Chevy Vanin ajavan ovien ohitse. Vanhan jenkki auton kylkeen oli maalattu kaksi tähteä, jotka lensivät ristiin, ja niiden takana maisema, joka näytti meren rannalta palmun kera. Maisema oli oranssi ja tähdet kirkkaan keltaiset ja ne näyttivät hienoilta tummanharmaata kylkeä vasten.
Raphael oli aina haaveillut osaavansa maalata. Sillä ei ollut väliä olisiko kohde auto, taulu tai vaikka pimeän tunnelin seinä, hän vain haluaisi osata tehdä taidetta. Mutta hänellä ei ollut taiteilijan lahjoja toisin kuin siskollaan. Sophie osasi laulaa ja piirtää, kuin ammattilaiset, mutta hän ei voinut mainostaa taitojaan missään muualla, kuin Woltissa, sillä valtio etsi heitä.
Woltin poliisi oli kaksosten puolella, ja koko Woltin kylän asukkaat pitivät itseään kapinallisina. He vastustivat valtiota vaikkakin äänettömästi. Raphael ja Sophie olivat kiitollisia siitä ja he arvostivat sitä.
''Mitä saisi olla?'' Nuori McDonaldsin työntekijä kysyi kyllästyneen kuulloisena.
''Mega-ateria.'' Raphael sanoi ja jäi odottamaan tilauksen valmistumista. Hän yritti yhdistää mielessään vanhan Chevyn ja auton omistajan, mutta ei saanut päähänsä kenen auto oikein oli. Woltissa ei asunut hirveästi ihmisiä ja ihmiset tunnistivat toisensa jopa autojen perusteella. Ainut kenelle auto voisi Raphaelin mielestä kuulua, oli poliisipäällikön poika. Hän oli autohullu ja häneltä löytyi vaikka minkä näköisiä menopelejä.
''Tuossa olkaa hyvä.'' Kassaneiti sanoi ja Raphael sai tarjottimen eteensä. ''Mä käyn kusella.'' Hän sanoi Sophielle lähtiessään jonosta. ''Pidä pöytää varattuna.''
''Okei.''
Raphael vei tarjottimen pöytään ja lähti kävelemään vessaa kohti, mikä oli McDonaldsin toisessa päässä. Kun hän oli avaamassa vessan ovea hän kuuli takaansa kiljaisun. Raphael kääntyi nopeasti ympäri ja meni hetki ennen kuin hän tajusi mitä hän näki.
Joku mies tummissa housuissa ja tummassa takissa osoitti myyjää aseella. Miehellä oli kasvojen vasemmalla puolella suuri arpi. Arpi näytti olevan pakkasen aiheuttama. Se mikä siinä oli omistuista oli se, että arpi oli selvästi pienen kämmenen muotoinen. Aivan kuin se olisi tehty tahallaan.
Myyjä piti käsiään ylhäällä ja vinkui ja vakuutteli, että ei pistä vastaan. ''Ottakaa vain kassa!''
Raphael etsi siskoaan katseellaan ja näki juuri sopivasti kuinka toinen mies pisti häntä ruiskulla niskaan. Sophie meni samantien veltoksi ja olisi kaatunut maahan ellei mies olisi ottanut hänestä kiinni. Mies nosti Sophien olalleen ja lähti kävelemään pois päin. Raphael lähti juoksemaan kassaa kohti missä toinen mies edelleenkin osoitti myyjää aseella. ''Hei! Vitun hullu!'' Raphael huusi juostessaan ja mies kääntyi häntä päin. Nosti aseen piippua ja ampui.
Raphael keskittyi luoteihin ja pysäytti niiden lennon kesken matkan. Hän käänsi niiden suunnan ja kaksi luotia osui miestä otsaan. Ei yhtä kovalla vauhdilla kuin ampueassa, mutta tarpeeksi lujaa, jotta mieheltä lähti taju. Raphael hyppäsi arpinaamaisen miehen velton ruumiin yli ja lähti juoksemaan käytävää pitkin Sophien ja kidnappaajan perään. Hän näki suuri kokoisen kaljun miehen poistuvan ostoskeksuksesta Sophie sylissään.
Raphael kiihdytti vauhtia, kunnes poistui hänkin ulkoilmaan. Hän näki nyt miehen takin selkämyksen ja siinä oli samanlainen kuva, kuin pakettiautossa, jonka Raphael näki aikaisemmin. Kaksi tähteä lentämässä ristiin ja rantamaisema niiden takana. Mies pysähtyi autotien viereen ja pari sekuntia myöhemmin sama pakettiauto ajoi miehen eteen, ja sen sivuovi aukesi. Sophie ja häntä kantava mies katosivat auton sisään.
Raphael juoksi autolle päin, mutta ehti vain nähdä, kun jotain lensi ulos etupenkin ikkunasta. Ikkuna rullautui kiinni ja Raphael näki aurinkolasipäisen naisen katselevan nokka pystyssä ikkunan takaa.
Auto kiihdytti vauhtia ja pian se hävisi ostoskeskuksen kulman taakse. Raphael kirosi ääneen ja potkaisi betoni paalua, joka oli hänen vieressään. Löysikö valtio heidät? Jos niin kävi niin Sophie joutuisi kokeisiin pian. Raphael kauhistui, kun hän alkoi ajattelemaan mitä kaikkea valtion tiedemiehet hänen siskolleen tekisivät. Mutta miksi he eivät ottaneet Raphaeliakin kiinni? Tyhmäkin sen tajuaa, että jos jollain on voimia niin hän on kaksonen. Minkä muunkaan takia Sophie napattaisiin?
Raphael istuutui betoni paalun päälle ja pidätteli itseään. Hänen teki mieli hakata nyrkkiä paaluun, mutta hän tiesi, että se ei auttaisi asiaa mitenkään. Hän katsoi maahan siihen kohtaan mihin auto oli pysähtynyt ja mistä se oli lähtenyt. Siinä näkyi jotain valkoista. Se oli paperinpala. Raphael leijutti palasen käteensä ja tajusi sen olevan viesti. ''Jos tahdot saada siskosi takaisin yhtenä kappaleena, tuot meille puolitoista miljoonaa euroa, tai muuten viemme hänet poliiseille. Kumpikin käy. Saamme molemmista vaihtoehdoista saman verran rahaa.''
Raphael tuijotti lappua ja luki sanat monta kertaa ennen kuin tajusi, että häntä kiristetään. Asialla ei voinut olla valtio tai poliisi. Hän oli jonkin sortin rikollisjärjestön uhri. Raphael järkyttyi entisestään. Nyt hänellä oli vastassa vihollinen, joka oli ennalta arvaamaton ja poliisiakin vaarallisempi. Mistä helvetistä hän saisi puolitoista miljoonaa euroa hommattua? Hän käänsi paperinpalan ja sen takapuolella oli sama kuva kuin auton kyljessä ja miehen takin selässä.

Luku 2 (Sophie)

Sophie heräsi tärinään. Hän makasi jollain kovalla ja epämukavalla. Hänen päässään humisi ja humina alkoi muuttumaan jyrinäksi. Hän ei pystynyt liikkumaan ja häneen alkoi iskeä pakokauhu jo ennen kuin hän ehti edes avata silmiään. Mitä oli tapahtunut?
Viimeinen asia minkä hän muisti oli mies, joka oli työntynyt McDonaldsin jonossa hänen edelleen ja ottanut aseen esiin. Sophie muisti kuinka kassaneiti oli tärissyt ja vinkunut hysteerisesti. Sen jälkeen hän tunsi pienen piston niskassaan ja nyt hän heräili kädet selän taakse sidottuna jossain. Ilmeisesti autossa jyrinän ja tärinän perusteella.
Hänen suunsa päälle oli laitettu teippi, ja kuului vain muminaa, kun hän yritti haukkua hämärässä tilassa olevat ihmiset, joista hän näki vain tummat hahmot. Sophie makasi kyljellään ja hänen takanaan, joku tökkäsi häntä jollain kovalla selkään. ''Mitä se oikein mumisee siinä?''
Sophie kääntyi ympäri ja näki sen jonkin kovan olevan rynnäkkökiväärin piippu. Vaistomaisesti Sophie yritti ryömiä pois päin piipusta ja päätyi jonkun toisen miehen kenkien päälle.
Mies potkaisi Sophien takaisin keskelle lattiaa. ''Varovasti siellä takana. Ei väkivaltaa! Tiedätte mitkä on ohjeet.'' Etupenkiltä kuului käskevä naisen ääni.
''Sori. Ei tapahdu uudestaan. Mutta tää neitokainen ei osaa olla paikoillaan.''
Sophie yritti huutaa, että hän ei ole mikään neitokainen, mutta kuului vain taas muminaa.
''Sinnikäs likka. Kauanko meinasit vielä yrittää puhua sen teipin läpi?'' Yksi miehistä kysyi ja nojautui penkiltä Sophien ylle.
''Mmm m mm mmmmm!'' Sophie mumisi. Mies ojensi kätensä ja repäisi teipin irti Sophien suun päältä. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut tukahdutettua pientä vinkaisua, minkä teipin repäisy aiheutti. ''Mitä vittua te tahdotte?'' Sophie huusi. ''Missä veljeni on? Mitä te hänelle teitte?''
''Rauhoitu.'' Etupenkiltä kuului taas käskevä ääni. ''Emme tehneet veljellesi mitään. Hän on vapaa kuin taivaan lintu. Tai no. Sinähän se lintu olit vaikka et vapaa olekkaan.'' Kuskin paikalta kuului naurun röhähdys. ''Hiljaa Köntti.'' Kuski hiljeni.
''Mitä te musta haluutte?'' Sophie kysyi. Häntä ei naurattanut yhtään.
''Lyhyesti sanottuna rahaa.''
''Ei mulla oo rahaa.''
''Tiedämme sen kyllä. Siksi motivoimmekin veljeäsi hommaamaan rahat puolestamme. Katsos kun hänelle jätettiin lappu missä kerrotaan, että jos hän tahtoo nähdä sinut vielä yhtenä palasena, niin hän hommaa jostain meille ison tupun rahaa.''
''Ja kuinkahan paljo tää tuppu oikee on?'' Sophie kysyi.
''Puolitoista miljoonaa.''
Sophie oli hetken ajan sanaton. Puolitoista miljoonaa? ''Ei hän sellasta määrää saa mistään. Voitte siis ihan hyvin tappaa mut nyt!'' Sophie sanoi uhoten.
''Ehei. Jos hän ei saa rahoja niin sitten me myymme sinut valtiolle.''
Sophie kauhistui. Hän kuolisi mielummin kuin joutuisi valtion labra rotaksi. Hän ei kestäisi sellaista elämää. Kukaan ei kestäisi. Hän oli kuullut juttuja muutamasta kaksosesta, jotka olivat päässeet pois valtion tutkimuskeskuksesta. He eivät olleet enää ikinä entisensä. ''Minne me ollaa menossa?'' Sophie kysyi kylmien väreiden vierien selkärankaa pitkin. Hän halusi ajatella jotain muuta kuin ehkä tulevaa kohtaloaan.
''Näet kohta. Meillä on oma salainen piilopaikka.'' Mies kuskin paikalta sanoi ja yritti ilmeisesti kuullostaa juonittelevalta.
''Hiljaa Köntti. Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että minä hoidan puhumisen. Sinä se et sitten osaa pitää suurta suutasi kiinni.'' Nainen tiuskaisi etupenkillä. Sophie mietti oliko nainen tämän operaation aivot? Tuskinpa.
Loppumatka kului hiljaisuudessa. Sophie mietti miten oli mahdollista, että niin hyvä päivä sai niin radikaalin käännöksen väärään suuntaan. Kaikki oli ollut hyvin.
Mitenköhän Raphael voi? Hän oli varmaan huolesta soikea. Sophie ei ollut varma kauanko hän oli ollut tajuton, mutta arveli matkan kestäneen kolme tuntia hänen ollessa hereillä. Kun he lopulta pysähtyivät hänen silmiin sattui, kun auton sivuovi liukui auki ja auringon valo pääsi hämärään tilaan. Joku katkaisi siteet hänen jaloistaan ja repi ulos autosta. Kädet olivat yhä sidottuna selän taakse, mutta tuntui hyvältä kävellä ja Sophie tajusi, että kukaan ei pitänyt hänestä kiinni ja hän käveli vapaasti.
Nyt!
Hän ponnisti vauhtia ja oli lähdössä lentoon. Hän pääsi melkein kahden metrin korkeuteen, kun hän tunsi käden kietoutuvan nilkan ympärille, ja hänet vedettiin voimalla alas. Hän tömähti selkä edellä hiekalle, josta pöllähti pölyä hänen ympärilleen.
''Äläppäs yritä tota enää uudestaan.'' Isokokoinen mies sanoi ja nosti hänet ylös. Mies oli ilmeisesti kuskina toiminut Köntti. Hän näytti steroideja käyttävältä painijalta. Tällä kertaa Köntti piti hänen olkapäästä kiinni ja työnsi kohti suurta hallia, minne mahtuisi suuri lentokone ellei kaksikin. Halli oli metallinen ja se oli osittain ruosteen peitossa.
Sophie katsoi ympärilleen ja näki, että he olivat jollain vanhalla lentokentällä. Keskellä oli kiitorata hiekkapölyn peitossa ja sen toisella puolella oli hallia puolet pienempi varasto. Tai ainakin Sophie oletti sen olevan varasto, sillä sieltä tuli juuri mies ulos kädessään lapio. Selässä miehellä oli rynnäkkökivääri. Jokaisella ihmisellä, jonka Sophie näki, oli joko pistooli vyöllä tai rynnäkkökivääri selässä. Tai molemmat. Mies käveli lentokenttää ympäröivän aidan luokse ja alkoi täyttämään kuoppaa lapiolla aivan aidan juurella. Sophie ihmetteli miten kuoppa oli syntynyt. Oliko joku kaivanut sen tahallaan? Ehkä karatakseen?
''Keitä te oikee ootte?'' Sophie kysyi puoliksi peloissaan ja puoliksi ihmeissään.
''Pomo kertoo sulle kohta kaiken tarvittavan.'' Köntti sanoi ja tönäisi Sophien hallin normaalikokoisesta ovesta sisään. Sophie ei odottanut kynnystä, joten hän kompastui siihen ja kaatusi maahan hallin sisäpuolelle. Hänet nostettii samantien ylös ja tönäistiin oven vieressä olevalle tuolille.
''Tuokaa se pallo ton jalkaa!'' Mies huusi ja käskystä nuorempi Sophieta ehkä pari vuotta vanhempi poika lähti juoksien hallin vasempaan laitaan ja katosi ovesta johonkin huoneeseen.
Sophie näki, että halli oli täynnä vanhan aikaisia autoja ja moottoripyöriä. Niitä oli yhteensä vähintään sataviisikymmentä kappaletta, ja suurin osa oli hienoja vanhoja jenkkiautoja. ''Ootteko te joku prätkäkerho vai?'' Sophie kysyi.
''Ei ihan. Me oll...''
''Niinkin voisi sanoa.'' Joku puhui Köntin päälle ja keskeytti tämän lauseen. Sophien eteen käveli vanhempi mies. Ehkä viisikymmentä vuotta vanha, moottoripyörä varusteet päällä. Sophie oli kysymässä mitä Köntti oli ollut sanomassa, mutta vanhempi mies keskeytti hänet. ''Toivotan sinut tervetulleeksi meidän pikku majaamme.'' Mies sanoi ja levitti teatraalisesti käsiään.
Jos Sophie ei olisi kidnapattu ja tilanne olisi ollut toinen, hän olisi mitä luultavammin nauranut miehelle, ja ajatellut, että vittu mikä pelle. Mutta nyt tilanne oli toinen. ''Ootko sä tän paikan pomo?''
''Kyllä. Voit kutsua minua Michaeliksi.'' Valkohiuksinen mies sanoi ja haroi valkoista parran tynkäänsä. ''Sinä varmaan ihmettelet, että miksi sinut tänne tuotiin.''
''Tahdotte, että veljeni varastaa teille jostain rahaa, ja kiristätte häntä mun avulla.''
''Aivan. Kyllä.'' Michael sanoi ja alkoi nojaamaan vanhaan turkoosiin jenkki autoon.
''Musta kyl näyttää, silt et teil ei rahasta oo pulaa.'' Sophie sanoi. Hän arveli autojen ja moottoripyörien yhteis hinnaksi miljoonia. Ehkä satojakin miljoonia.
''No jos ihan rehellisiä ollaan niin ehkä meihin on iskenyt pieni ahneus.'' Michael sanoi ja silitti turkoosin auton valkoista kangas kattoa.
''Ai pieni?''
Nuori mies hölkkäsi hikisenä rautapallo kädessä heidän luokse ja laittoi kahleen Sophien nilkkaan. Kahleesta lähti rautaketju jonka päässä oli painava metallinen pallo.
''No niin. Nyt voimme jättää sinut rauhaan jos niin tahdot.'' Michael sanoi ja teki lähtöä.
''Odota!'' Sophie huusi hänen perään. Michael pysähtyi ja kääntyi ympäri dramaattisesti.
''Se tahtoo jutella! Se on papukaija!''
Sophie yritti olla välittämättä hänen huumoristaan, mitä ei varmasti kovin moni tajua. ''Miks te ette kidnapannu veljeäni myös? Te olisitte saanu tuplasti rahaa, jos olisitte myyny meidät molemmat valtiolle.''
''Fiksu likka. Mutta ole varovainen. Asioiden nuuskiminen saattaa aiheuttaa ongelmia.'' Michael sanoi ja lähti kävelemään pois päin. ''Mutta se kyllä selviää sinulle aikanaan.'' Hän huikkasi taakseen ja katosi autojen sekaan.
Sophien päässä pyöri. Jokin tässä touhussa mättää. Ei näyttänyt siltä, että heillä rahasta oli pulaa. Miksi he siis kiristivät Raphaelia? Sophie päätti karata kerhon luota ennen kuin Raphael tekee mitään tyhmää. Helppoa se ei olisi ainakaan pallo jalassa. Tämän paikan ihmiset tiesivät, että Woltissa asui kaksos pari. Autossa nainen oli sanonut, että Sophie oli lintu vaikka ei ollutkaan vapaa. He tiesivät, että hän osasi lentää. Olivatko he vakoilleet heitä kauankin? Sophie toivoi, että Raphael ei tee mitään tyhmää, mutta hänet tuntien juuri sitä hän aikoo tehdä.


Luku 3 (Raphael)

Raphael koputti poliisipäällikön huoneen oveen. Hän oli tullut suorinta tietä poliisiasemalle välittämättä nopeusrajoituksista. Hänellä oli rikollisjärjestön jättämä lappu rypistettynä hikisessä nyrkissä. Kun kukaan ei avannut ovea Raphael koputti uudestaan, ja tällä kertaa oven avasi neljäkymppinen kalju mies jolla oli kaljamaha. Miehellä oli savuava pahan hajuinen tupakka suussa ja hän puhalsi juuri savut ulos keuhkoistaan.
Raphael änkeytyi oven raosta huoneeseen pidättäen hengitystä, ennen kuin poliisipäällikkö ehti sanoa mitään. ''Mä tarviin sun apuu.'' Raphael tokaisi samantien.
Huoneessa oli oikealla ja vasemmalla puolella kirjahyllyt täynnä erikokoisiin pinoihin pinottuja lappuja ja muistioita. Keskellä huonetta oli tummanruskea vanhanaikainen työpöytä, jonka molemmilla puolilla oli mustat tuolit. Pöydällä oli tietokoneen näyttö ja näppäimistö, ja tuhkakuppi, joka oli pullollaan tupakantumppeja.
''Olen pahoillani, mutta minulla on juuri tekemistä.'' Poliisipäällikkö Ben sanoi.
''Anteeksi nyt vaan, mut mulla on tärkeetä asiaa.'' Raphael sanoi.
''Olen edelleen pahoillani, mutta voisitko odottaa hetken ajan. Minulla on ryöstö tutkittavana.''
Raphael oli juuri sanomassa, että hänellä oli tärkeämpää asiaa kuin joku ryöstö, kun raollaan ollut ovi aukesi. Oven takana oli sama tyttö, joka oli myynyt Raphaelille ruokaa McDonaldsissa. Tyttö katsoi Raphaelia säikyn oloisena. ''He- Hei.'' Hän sanoi ujosti.
''Aah siinähän sinä olet. Tule vain peremmälle.'' Ben sanoi ja yritti selvästi kuullostaa pirteältä. ''Raphael voisitko poistua?'' Hän kysyi tumpatessaan tupakkaa täyteen tuhkakuppiin.
''Puhuit juuri ryöstöstä.'' Raphael sanoi välittämättä pyynnöstä. ''No mulla on päivityksiä uutisiin. Se ei ollu ryöstö vaan kidnappaus.''
Oli hetken ajan hiljaista ja poliisipäällikkö katsoi häntä hölmistyneenä. ''Kidnappaus?''
''Kyllä. Kidnappaus!''
''No mitäpä jos kuunnellaan ensin mitä silminnäkijällä on sanottavaa? Ole hyvä vaan July.''
July katsoi vuoronperään Raphaelia ja Beniä. ''N- No tuota. O- olin juuri kassalla ottamassa e- eräältä ty-tytöltä tilausta vastaan, kun j- joku änkesi hänen eteensä. Mi- mies otti aseen esiin ja osoitti sillä mi- minua.'' Tyttö kertoi ja romahti lauseen loputtua. ''E- en muista j- juurikaan muuta.''
Ben meni itkevän tytön luokse ja alkoi lohduttamaan. ''Ei se mitään. Sinä menit shokkiin. Ei se ole sinun vikasi.'' Hän sanoi. ''Osaatko sinä Raphael kertoa jotain lisää? Sanoit, että se ei ollut ryöstä vaan kidnappaus.''
''Kyllä. Ne vei Sophien.''
''Sinun siskosi?'' Ben kysyi järkyttyneenä. ''Olivatko he valtion miehiä?''
''Ei en usko.'' Raphael vastasi. ''Ei oo niiden tapasta uhkailla viattomia aseilla.''
''Totta. Olet oikeassa. Muutama alaiseni on tuomassa yhtä ryöstäjistä tänne asemalle. Hänet löydettiin lattialta tajuttomana. Oliko se sinun tekosiasi?''
''Kyllä. Mut en ehtiny estää niitä viemästä siskoani!'' Raphael huusi ja löi nyrkin poliisipäällikön pöytään.
''Rauhoitu.'' Ben sanoi. Nyrkin kolaus oli säikäyttänyt tytön uudestaan. ''Mene sinä July istumaan tuonne aulaan. Tulen pian perässä.'' July lähti nyyhkyttäen pois huoneesta ja Ben sulki oven hänen perässään.
''Mitä luulet saatteko te tietoja irti miehestä?'' Raphael kysyi.
''Toivottavasti saamme. Mutta me emme voi tehdä tästä virallista tutkimusta, jos siihen liittyy Sophie.'' Ben sanoi varovasti.
Raphael järkyttyi. ''Miten nii ette voi? Teidän tehtävä on ottaa pahikset kiinni ja pelastaa viattomat! Siskoni ei oo tehny mitää väärää!''
''Tiedän!'' Ben sanoi. ''Mutta jos teemme tästä tutkimuksen, valtiolle paljastuu, että Woltissa asuu ainakin yksi kaksospari. He saattavat saada jopa selville, että heitä on täällä enemmänkin, ja että me suojelemme heitä. Se olisi tuntemamme Woltin loppu.''
Raphael mietti hetken kuulemaansa. Se kävi kyllä järkeen. Poliisit eivät voineet auttaa häntä. Hän oli omillaan. ''Entä se mies, joka on tulossa tänne. Eikö hänestäki mee tieto valtiolle. Mitä jos se hän lavertelee, että Woltissa asuu kaksosia?''
''He olisivat jo tehneet sen palkkion toivossa, jos he haluaisivat ilmiantaa meidät.'' Ben vastasi. ''Olen pahoillani, mutta emme voi auttaa sinua. Meidän täytyy tutkia tämä asia nyt pelkkänä ryöstönä tai sitten meidän täytyy pahimmassa tapauksessa päästää mies vapaaksi.''
Raphaelia alkoi suututtamaan kunnolla. ''No vapaaksi ette häntä ainakaa päästä!''
''Katsotaan nyt miten tämä asia etenee. Askel kerrallaan.'' Ben sanoi. ''Onko sinulla mitään muuta kerrottavaa tapahtuneesta?''
''Itseasiassa kyllä.'' Raphael ojensi paperinpalan poliisipäällikölle. ''Tollasen ne heitti ulos autosta.''
Ben luki tekstin puoliääneen ja näytti huolestuneelta. ''Hehän kiristävät sinua oikein kunnolla. Miten he kuvittelevat, että kaksikymppinen nuori mies saa jostain puolitoista miljoonaa?''
''En tiiä. Luulen, et he ovat jonkin sortin rikollisjärjestö. Kato paperin toiselle puolelle. Näyttääkö logo tutulta?'' Raphael kysyi. Ben katseli logoa mietteliään näköisenä.
''Ei näytä. Olen pahoillani.''
''Tollanen logo oli heidän auton kyljessä, ja ainaki yhen miehen takin selässä. Toivoin, että voisit tehä etsintäkuulutuksen siitä autosta, mut ilmeisesti et voi tehä asialle mitää.'' Raphael sanoi pettyneenä.
''Joo emme voi tehdä mitään.'' Ben vastasi juuri, kun hänen toimiston puhelin soi. Hän meni omaan tuoliin istumaan, ja Raphael kävi pöydän toisella puolella olevaan penkkiin. Raphael oli ajatuksissaan ja säikähti, kun Ben yhtäkkiä huusi ''Voi helvetin helvetti!'' Hän paiskasi puhelimen kiinni.
''Mitä nyt?'' Raphael kysyi säikähtäneenä.
''Se vitun rikollinen räjäytti auton!''
''Minkä auton?''
''No sen poliisi auton millä häntä oltiin tuomassa tänne.''
''Ei kai kellekkää sattunu mitään?'' Raphael kysyi huolissaan.
''Ei. Ei käynyt paitsi hänelle itselleen. Ruumista ei löytynyt. Ilmeisesti hän mielummin tappoi itsensä kuin tuli tänne.''
''Miten poliisit selvisivät? Ja miten hän sai räjähteen autoon?'' Raphael kysyi.
''Poliisit lähtivät käymään kioskilla, ja kun he olivat sisällä, auto räjähti. Kukaan ei tiedä miten pommi autoon joutui. He tarkastivat miehen huolella ennen autoon laittamista. ''
Raphael oli entistä pettyneempi. Sinne meni hänen ainoa toivonsa saada lisää tietoa kidnappaajista. ''Musta tuntuu, että täs on jotain isoa tekeillä. Kidnappaajat tahtovat jotain suurta.''
''Tai sitten he ovat vain sekopäitä.'' Ben sanoi. ''Niitäkin tässä maailmassa riittää.''
''Mitä mä voin tehä?'' Raphael kysyi epätoivoisena. ''Ei sulla sattuis olee puoltatoista miljoonaa takataskussa?''
''Ei ikävä kyllä ole. Kauhea sotku. Nyt tästä ainakin menee tieto valtiolle. Ei sitä joka päivä poliisiautoja räjäytellä.'' Ben sanoi ja hänen äänessään oli häivähdys kauhua. ''Meidän täytyy vain pitää kiinni siitä, että hän oli ryöstämässä McDonaldsia. Vaikka nyt kun ajattelen niin ei se hirveän uskottavalta kuullosta, että joku pikkurikollinen räjäyttäisi itsensä.''
''Totta. Mutta mä taidan tästä lähteä.'' Raphael sanoi ja nousi tuolista ylös.
''Okei. Mitä ajattelit tehdä?'' Ben kysyi ja kaivoi taskustaan tupakka askin.
''Käyn kertomassa uutiset Noelille.'' Raphael sanoi ja hänen vatsaansa väänsi ajatuskin siitä, että kertoisi Noelille, että hänen sisarentyttönsä oli kidnapattu.
''Onnea matkaan.'' Ben sanoi synkästi ja sytytti tupakan. Raphael poistui huoneesta mielessään haukkuen koko maailman pystyyn. Välillä hän toivoi, että ei olisi kaksosia joilla oli voimia. Välillä hän toivoi, että kaksoset olisivat normaaleja.
Kun hän tuli aulaan hän kuuli oikealta puolelta nyyhkytystä. Hän näki Julyn itkevän äitinsä olkapäätä vasten. Julyn isä nousi penkistä ja tuli kättelemään Raphaelia. ''Kuulimme, että sinä pelastit tyttäremme. Sinä kuulemma kiinnitit ryöstäjän huomion ja kolkkasit hänet.. tuota noin. No.. Niillä kyvyilläsi.''
Raphael meinasi sanoa, että ryöstäjä ei ollut oikea ryöstäjä vaan kidnappaaja, ja että July ei ollut rikoksen oikea uhri. Mutta ei halunnut sanoa sitä muille. Benille ja Noelille hän pystyi asian kertomaan, sillä he osasivat pitää suunsa kiinni. ''No joo. Pikku juttu.''
''Ai pikku juttu? Pelastit luultavasti nuoren tytön hengen.'' Julyn isä julisti.
Raphael ei vastannut siihen mitään. Häntä pidettiin sankarina vaikka ei onnistunut estämään oikeaa rikosta.
''Mun täytyy täst lähteä.'' Raphael sanoi ja poistui aulasta virkeään ulkoilmaan ja meni autolle. Noelin auto oli vanha romu. Punainen pieni peugeutti. Kun hän oli saanut oven kiinni hän alkoi hakkaamaan molemmilla käsillään rattia. Ihmiset varmaankin ihmettelivät tööttäyksiä, jotka kuuluivat nyrkkien osuessa rattiin.

Viidentoista miinuutin kuluttua Raphael seisoi kotiovensa edessä. Hän piti avaimesta kiinni, joka oli lukon sisällä valmiina aukaisemaan sen. Hän oli seissyt siinä ainakin kaksi minuuttia. Hän ei uskaltanut mennä sisälle, sillä hän ei tiennyt mitä sanoisi enolleen, kun astuu ovesta sisään.
Sinä aamuna Noel oli antanut iloisena kaksosille taskurahaa, jotta he voisivat ostaa jotain kivaa itselleen ja muille. Joulun kunniaksi. Raphael oli jättänyt kaikki ostamansa tavarat McDonaldsiin. Hän ei tuhlannut aikaa hakemalla niitä. Hän ei tiennyt kauanko hänellä oli aikaa hommata rahat. Veisivätkö rikolliset Sophien valtiolle tuntien päästä? Vai päivien vai viikkojen? Raphael ei tiennyt ja se ahdisti häntä entistä enemmän.
Raphael mietti miten pilaisi Noelin hyvän päivän. Hän oli luultavasti lukemassa yhtä rakkaista kirjoistaan.
Nyt!
Ei.
Hän ei pystynyt avaamaan ovea. Hän hengitti raskaasti. Mitä hän voisi sanoa? ''Hei. Siskoni kidnapattiin aivan nenäni edestä. Hyvää joulua!'' Se ei kuullostanut hyvältä.
Yhtäkkiä avain kääntyi Raphaelin kädessä ja lukko loksahti auki. Ovi työntyi häntä päin ja hän meinasi lentää matalat rappuset alas. ''Mitä te siellä seisotte?'' Kuului Noelin ääni ja Raphael sai tasapainonsa takaisin. Hän kurkisti oven taakse.
''Hei.'' Hän sanoi.
Noel vilkuili ympäri etupihaa. ''Jos te yritätte jotain jekkua niin turha toivo. Tiedätte, että minä en säikähdä vähästä.'' Hän sanoi ja meni takaisin sisälle.
''Mistä tiesit, et mä olin oven takana?'' Raphaelin oli pakko kysyä kävellessään pimeän eteisen halki kynttilöillä valaistuun keittiöön. Keittiöstä hän meni Noelin perässä olohuoneeseen. Talossa oli aina hämärää. Noel valaisi kaikki huoneet kynttilöillä. Olohuone oli erityisen synkkä paikka, sillä siellä oli samaa tummanruskeaa sävyä olevat seinät kuin poliisipäällikön huoneen pöytä. Ja ikkunat oli peitetty paksuilla tummilla verhoilla.
''Näin tuon liiketunnistin valon palamassa ja kun se ei sammunut päättelin, että te olitte ovella.... Hetkinen. Miten niin vain sinä olit ovella? Missä siskosi on?'' Tuli pitkä painostava hiljaisuus. Raphael yritti keksiä mahdollisimman kevyitä sanoja, jotta Noel ei järkyttyisi pahasti.
''Hän on... Hänet on... Tuota noin.. Jotain tapahtui.'' Raphael yritti saada sanoja suustaan, mutta ei onnistunut siinä. Noelin silmät pyöristyivät.
''Mitä on sattunut? Onko hän kunnossa. Ei kai hän vain ole...''
''Ei. Hän ei ole kuollut. Älä sitä pelkää.'' Raphael näki kuinka hänen enonsa rentoutui.
''Lähtikö hän jonkun pojan matkaan?'' Noel kysyi päästyään oman nojatuolinsa eteen. Hän kääntyi ottamaan pöydältä paksun kirjan.
''No... Niinkin voi kai sanoa.'' Raphael sanoi. ''Hänet on kidnapattu.'' Hän sylkäisi sanat suustaan kuin myrkyllisen pillerin. Noel otti muutaman askelen taaksepäin ja rojahti nojatuoliin, joka narahti.
''Kidnapattu?'' Hän kysyi. ''Valtion toimestako?''
''Ei. Valtiolla ei oo mitää tekemistä tän kans. Sophien kidnappaajat kuuluvat johonkin rikollisjärjestöön.'' Raphael kertoi. Hän heitti rypistetyn paperilapun enonsa syliin. ''Lue tosta. Ja takana on kuva niiden logosta.''
''Puolitoista miljoonaa? Mistä helkustista he luulevat sinun saavan sellaisen summan rahaa?''
''En mä tiedä. Mut jotain mä kyllä keksin. Pakko keksiä. En anna siskoni joutua valtion koekaniiniksi.'' Raphael sanoi. ''Ootko koskaa nähny tollasta logoa?''
Noel näytti mietteliäältä. ''En ole.'' Hän sanoi. ''Mutta saatan tietää mistä voisit saada sen selville.''
Raphaeliin iski pieni toivon kipinä. ''Mistä?''
''Sinun täytyy mennä Koaliin.'' Noel sanoi.
''Koaliin? Yksinkö?''
''Kyllä. Minä en voi oikein auttaa, koska tämä selkäni reistailee. Mutta minä uskon, että sinä olet tarpeeksi nokkela ja voimakas, jotta pystyt suoriutumaan tehtävästä.''
''Okei. Minne sinne miun täytyy mennä?''
''Siellä on ravintola nimeltä Monery. Siellä käy vain rikollisia. Ei tavallisia taskuvarkaita vaan rikkaita ja vaikutusvaltaisia rikollisia. Sinun täytyy päästä sinne sisään ja varmasti saat jonkun sieltä puhumaan ja kertomaan kenen logo tämä on.''
''Selvä. Mä meen pakkaamaa.''

Luku 4 (Sophie)

Aurinko oli laskenut aidan takana olevan kukkulan taakse pari tuntia aikaisemmin. Sophie oli noussut tuolista ylös ja kävellyt pientä ympyrää nilkassa kiinni olevan rautaketjun kilistessä jokaisella askeleella. ''Mitä he minusta tahtovat?'' Hän mietti ankarasti välillä hiuksiaan repien. Hän ei enää uskonut, että kyse oli pelkästä rahasta.
Hän näki ulos ovesta jonka vieressä oli kortinlukija. Ilmeisesti he pitivät ovea päivisin auki ja öisin lukittuna. Sophie työnsi päänsä ulkoilmaan. Sen pidemmälle hän ei päässyt, koska painava pallo esti häntä liikkumasta. Hän voisi kyllä ottaa sen syliin, mutta hänellä ei ollut syytä poistua hallista. Siteet hänen käsistään oli katkaistu pian Michaelin lähdettyä.
Sophie käänsi päänsä vasemmalle ja näki lentokentän vasemmassa nurkassa matalalla aidalla aidatun alueen, jossa oli kolme koppia. Miksi heillä oli pihalla koppeja?
Sophie kuuli oikealta puolelta metallin hankaamista kiveen. Portti aukesi ja sieltä tuli auto. Sophie näki kuskin paikalla taas saman ikäisen pojan ja repsikan paikalla pitbullin. Siksi heillä oli koppeja pihalla. Heillä oli vahtikoiria. Se vaikeuttaisi karkaamista.
Kun auto pysähtyi nuori mies päästi koiran pihalle ja koira juoksi pihan poikki omalle kopilleen juomaan. Sophie ihmetteli miten niin moni nuori oli liittynyt rikollisten kerhoon. Hän oli aina ajatellut, että niihin otettaisiin mukaan vain kokeneita rikollisia.
Sophie kävi takaisin istumaan kasvot kohti autojen ja moottoripyörien merta. Hänelle alkoi tulla nälkä. Hän ei veljensä kanssa ehtinyt syödä aikaisemmin, vaan iltapäivä oli saanut ikävän käänteen.
Lopulta, kun pihalla oli niin pimeä, että lamput syttyivät, joku tuli hänen luokseen. Se sama nuori mies, joka oli tuonut hänelle pallon jalkaan. Hän otti pallon syliinsä ja sanoi Sophielle, että kävelee eteenpäin. He saapuivat saman oven luokse, minkä takaa nuori mies oli hakenut pallon.
Mutta ovi ei vienytkään huoneeseen vaan rappusille, jotka johtivat alaspäin. ''Mahtavaa.'' Sophie ajatteli. Hänet teljettiin kellariin.
Sophie käveli rauhallisin askelin betoni rappuset alas ja huomasi tulleensa suureen huoneeseen missä oli vain vähän valoa ja paljon sellejä. Miksi vanhalla lentokentällä on vankisellejä? Olivatko nykyiset omistajat rakennuttaneet sellaiset kidnappauksia varten?
Sophie johdatettiin käytävää eteenpäin ja hänet laitettii selliin, joka oli keskellä kellaria. Sellissä oli sänky ja vessanpönttö. Pönttö näytti yllättävän puhtaalta. Itseasiassa koko selli näytti puhtaalta. Ulkoapäin halli oli osittain ruosteinen, mutta kellari näytti olevan uusi.
''Tuossa sinulle vähän purtavaa.'' Nuori mies sanoi ja otti olkalukustaan muovirasian. Hän ei vaikuttanut pahalta ihmiseltä Sophie ajatteli. Miten tuollainen kiltti nuori mies päätyy töihin jollekkin Michaelin kaltaiselle suurrikolliselle?
Sophie kiitti ja kävi sängylle istumaan. Hän nuuhkaisi rasian sisältöä ja alkoi syömään perunamuussia ja lihapullia. Ruoka oli yllättävän hyvää ja täyttävää. Hän oli odottanut saavansa ruuakseen pelkkiä tähteitä, mutta saikin kunnon annoksen kunnon ruokaa.
Syömisen jälkeen hän alkoi meditoimaan. Hän tykkäsi meditoida levitoimalla puolenmetrin korkeudella ilmassa jalat ristissä. Hän yritti olla ajattelematta Raphaelia ja kerhoa. Hän yritti saada pauhaavan meren muuttumaan tyyneksi järveksi, mutta ei kuitenkaan saanut mielenrauhaa aikaan. Hän pelkäsi mihin ongelmiin Raphael vielä itsensä hommaisi. Sophie tiesi hänen kulkevan vaikka maailman ääriin siskonsa takia. Hän itsekkin tekisi mitä vain veljensä puolesta.
''Kröhöm.''
Sophie säikähti rykäystä ja tippui lattialle. Hän voihkaisi tuskasta tippuessaan häntäluu edellä kovaan lattiaan. Sophie kuuli naurua oikealla puolella olevasta sellistä. Nauru ei kuitenkaan ollut pilkallista vaan ystävällistä. ''Hieno kyky.'' Puhuja oli nuori mies.
''Kuka siellä?'' Sophie kysyi äänen suuntaan. Hän katseli kaltereiden välistä, mutta ei nähnyt ketään. Pelkästään seinän kolmen sellin päässä ja nurkan, joka oli varjoissa. '' Tuu esiin.'' Sophie sanoi, ja sitten varjoista ilmestyi parikymppinen nuori mies, jolla oli vaalea tukka ja tumman sininen lippis. Tavalliset farkut ja flanelli paita. Ensimmäinen ajatus mikä Sophien päähän tuli oli sana ''juntti.'' Mutta hän pyyhkäisi sen mielestään yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
''Hei. Nimeni on Stefan.'' Nuori mies sanoi.
''Hei. Mä oon Sophie.'' Sophie sanoi. ''Kaunko oot ollu tääl?''
''Pari viikkoa.'' Stefan vastasi. ''Kiva saada välillä seuraa.'' Kaksi viikkoa? Hän ei näyttänyt siltä, että häntä oltiin pidetty vankina kaksi viikkoa. Hänellä oli yhä lihaa luiden ympärillä ja hän vaikutti iloiselta. Tei ehkä hän oli iloinen sen takia, kun sai seuraa.
''Ootko säki kaksonen?'' Sophie kysyi.
''Joo. Mut napattiin, kun oltiin siskon kanssa pelaamassa paintballia. Oltiin voitolla ja kentällä oli enää mä ja Rita. Mun sisko. Vastustajia oli jäljellä enää yks. Se johdatti meidät pusikoiden taakse kentän laidalle ja seuraavaksi mä heräsin pakettiautosta.'' Stefan kertoi. ''Sitte ku tänne päästiin Michael kertoi, että Rita sai tehtäväkseen hommata jostain puolitoista miljoonaa euroa tai mut viedään valtiolle.''
''Kuullostaa tutulta.'' Sophie sanoi. ''Me oltii mun veljen kans menos just syömää ku mut napattii. Ja Raphael sai saman tehtävän.''
''Mitä veljes osaa tehä? Liittyykö seki jotenki lentämiseen?'' Stefan kysyi.
''Se osaa liikuttaa esineitä koskematta niihin.'' Sophie vastasi. ''Miten niin?''
''Eiku kuhan mietin. Ootko huomannu sellasta seikkaa, et kaksosten voimat muistuttavat toisiaan. Ei se mitenkää tärkee tieto oo, mut oon vaa huomannu sellasen seikan.''
''En mä oo ees ajatellu tollast aikasemmin. Mut taidat olla oikeessa. Kyläs mis mä asun, asuu pari muutaki kaksosparia. Siel asuu veljekset. Toinen heistä osaa lukee ajatuksia, ja toinen taas puhua toiselle toisen päänsisällä. Hän pystyy siirtämää ajatuksia toisen päähän. Heidän voimat ovat aika lailla samanlaisia, mut silti toistensa vastakohtia.'' Sophie ajatteli ankarasti ja hänestä tuntui kuin hänen tajuntansa olisi juuri räjähtänyt oivalluksesta. ''Mitä sä ja sun sisko pystytte tekemään?''
''Rita pystyy muuttumaan näkymättömäksi.'' Stefan kertoi.
''Entäs sä?'' Sophie kysyi. Hän ei keksinyt minkälainen voima olisi samanlainen kuin näkymättömyys, mutta silti sen vastakohta.
''Ehkä on parempi, että mä näytän.'' Stefan sanoi. Hetkeen ei tapahtunut mitään ja Sophie odotti mielenkiinnolla. Ja sitten Stefanista irtaantui toinen Stefan. Uusi Stefan hymyili viekkaasti ja käveli sellin toiseen päähän. Nojasi kaltereihin ja vinkkasi Sophielle silmää. Kun oikea Stefan huomasi tämän, kopio katosi. ''Pyydän anteeksi.'' Hän sanoi nolona. ''Olen ollut jo niin kauan erossa siskostani, että en pysty enää hallitsemaan voimaani kunnolla.''
Sophie oli vaikuttunut. Hän ei ollut ikinä edes kuullut, että joku voisi kopioida itsensä. ''Ei se mitää.'' Hän sanoi. ''Ootko koskaa yrittäny karata täält?''
''Joo. Kerran menin vessaan ja kopioin itseni siellä. Kopio lähti vahdin mukana takaisin tänne kellariin, mutta voimani ei toiminut enää kunnolla, ja kun he olivat kymmenen metrin päässä kopio hävisi. Mies joka mua vahti tajus mitä mä yritin ja se sai mut kiinni.''
''Onks sulla hajuu mitä ne oikee haluu? Varmasti oot itekki huomannu, et ei niil rahasta oo pulaa.''
''En tiedä. Mutta oon kyllä huomannu, et ei ne oo sitä mitä sanovat olevansa. Ja Michaelin mukaan se selviää myöhemmin, mitä he haluavat.''
''Meidän on päästävä pois täältä.'' Sophie sanoi. ''Me tarvitaa kulkukortti, et päästää ulos hallista.''
''Se on ongelma. Ja vaikka me pääsisimme ulos täält, pihalla oottaa kolme koulutettuu pitbullii. Miten aattelit päästä niiden ohi?''
''Lentämällä, jos saan tän pallon pois jalasta.'' Sophie sanoi. Mutta sitten hän tajusi, että Stefan jäisi jälkeen. Normaalisti hän pystyisi lentämään suuren painolastin kanssa, mutta jos hän on liian kauan poissa veljensä lähettyviltä, hän pystyisi lentämään vain vaivoin yksinkin. ''No. Poltetaa se silta sitte, ku ollaa sen kohdalla.''
''Olispa mulla Ritan voimat.'' Stefan sanoi alakuloisena. ''Näkymättömyydest olis paljo enemmän hyötyy, ku itsensä kopioimisesta. Pystyisin livahtamaa pois täältä huomaamatta.''
''Sanoppa muuta. Raphaelin voimilla sais kulkukortin napattuu helposti.'' Sophie sanoi. ''Mutta turhaan me sitä murehditaan. Meidän täytyy vaa tyytyy näihin työkaluihin mitkä meille on jaettu.''


Luku 5 (Raphael)

Raphael katsoi Moneryn jonoa kauempaa. Hän oli tullut Koaliin heti, kun oli saanut pakattua tavarat. Ajomatka oli kestänyt puolitoista tuntia. Häntä kadutti se, että ei vaihtanut vaatteita. Hänellä oli edelleen päällään ruskeat housut ja vihreä t-paita. Hän ei mitenkään soputuisi Moneryyn. Toisaalta hän ei edes omistanut siistejä vaatteita.
Jonon päässä oli kaksi portsaria, molemmilla aseet vyöllä. Jono oli pidempi kuin Raphael oli odottanut, ja se oli täynnä siisteihin pukuihin pukeutuneita miehiä ja naisia. Hän ei ollut odottanut, että Koalissa asuisi niin monta rikollista. Ja nämä rikolliset eivät olleet mitään pikkutekijöitä. Sisäänpääsy maksu oli tuhat euroa. Se luki kyltissä oven vieressä.
Raphaelin oli ihan turha toivoa pääsevänsä etuovesta sisään, joten hän lähti kiertämään ravintolan taakse. Hän löysi takaoven, joka oli tupakka paikan vieressä.
Hän yritti keksiä mitä seuraavaksi tekisi. Yrittäisikö hän livahtaa ovesta huomaamatta vai kolkkaisiko työntekijän sitten, kun sellainen tulee tupakalle. Häntä epäilytti se miten ihmiset sisällä reagoisivat, kun hän tulisi skeittarin vaatteissa ravintolaan, joka oli täynnä pukumiehiä.
Hän odotti viisitoista minuuttia oven vieressä. Aikaa kului ja kului kunnes ovi lopulta aukesi. Ovesta tuli ulos kokki. Kokki ei nähnyt Raphaelia, kun hän livahti kokin takaa ovesta sisään.
Raphaelin nenän täytti taivaallinen ruuan tuoksu. Hän käveli käytävää pitkin ja ohitti varaston ja kylmäkaapin. Sitten hän meni keittiön ohi. Kukaan ei huomannut häntä työntohinassa ja Raphael sai lisää rohkeutta. Ehkä ravintolan puolella olevat ihmiset olivat yhtä uppoutuneita keskusteluihinsa.
Hän kuuli oven takaa matalaa puheen sorinaa. Oven toisella puolella häntä odotti suuri lauma rikollisia. Raphelin otsaan syntyi hikikarpalo. Hän pyyhkäisi sen pois ja astui ravintolan puolelle. Puheensorina voimistui. Ravintolan seinät ja lattia olivat kirsikan punaiset, ja katto oli musta. Pöydät ja tuolit olivat tummanruskeita. Ravintolan yhdessä nurkassa oli bändi soittamassa jazzia.
Raphael käveli ympäri ravintolaa etsien sopivan näköistä pöytää mistä voisi urkkia tietoja. Muutama ihminen katsoi häntä oudosti, mutta eivät tehneet mitään. Melkein jokaisella oli puku päällä ja se sai Raphaelin tuntemaan itsensä levottomaksi. Pukuihmiset olivat yleensä niitä pahimpia ja vaarallisimpia.
Hän näki enimmäkseen neljä- ja viisikymppisiä miehiä ja naisia. Jokaisessa pöydässä oli vähintää kolme ihmistä ja se ei tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta. Neljä minuuttia kierrettyään Raphael näki yhden pöydän missä istui vain yksi mies. Raphael meni pöytään istumaan, ja mies katsoi häntä ihmeissään silmälasiensa takaa. ''Mitä sinä tahdot?'' Mies tokaisi halveksuva ilme kasvoillaan. Miehellä oli kaulassa ja käsissä tatuointeja.
Raphael vilkuili levottomana ympärilleen, ja otti paperinpalan taskustaan ja liu'utti sen pöytää pitkin miehen mukin viereen. Kuva ylöspäin. Raphael ei halunnut kenenkään ravintolassa tietävän, että hän oli kaksonen. ''Tiiätkö kenen logo tää on?'' Hän kysyi yrittäen kuullostaa itsevarmalta ja vaaralliselta.
Mies katseli logoa mietteliäänä. ''En ole varma.''
''Miten nii et oo varma?'' Raphael kysyi.
''Tuo saattaa olla joko kiinalaisen golfkerhon logo, tai sitten sen uuden moottoripyöräkerhon logo, jotka kidnappailevat kuulemma kaksosia.''
Raphael yritti peittää innostuksensa. Vihdoinkin hän saisi vastauksia. ''Mitä osaat kertoa siitä moottoripyöräkerhosta?''
''En paljoakaan. En tiedä missä heidän kerhotilat ovat, mutta kuulemma rahaa heillä on. Ja tienaavat vain lisää tekemällä sitä hämärää kaksosbisnestä.''
''Tiiätkö kuka vois tietää missä he ovat?'' Raphael kysyi.
''Miksi sinä olet niin kiinnostunut heistä?'' Mies kysyi epäilevästi. Raphael katsoi nopeasti pois päin, ja se oli virhe. Miehen silmät kirkastuivat. ''Sinä olet yksi heistä.'' Ja ennen kuin Raphael ehti silmiään räpäyttää hän tunsi aseen piipun polvilumpiollaan. ''Me mennään nyt poliisien juttusille, jos tahdot vielä käyttää tuota jalkaa.''
Raphael nousi pöydän äärestä ja lähti miehen ohjaamaan suuntaan. Jotkut katsoivat kiinnostuneina asetta ja Raphaelia, ja jotkut taas eivät viitsineet kahta kertaa vilkaistakkaan vaan jatkoivat tarinoitaan omissa pöydissä.
He kävelivät päinvastaiseen suuntaan, kuin mistä Raphael oli ravintolaan tullut, ja portsaritkin vain hymähtivät huvittuneesti nähdessään Raphaelin ja miehen tulevan ovesta kadulle. ''Minkäs kulkukoiran sä oot löytäny?''
He kävelivät jonon ohi ravintolan nurkan taakse parkkipaikalle, ja mies avasi hienon mustan mersun lukot koko ajan osoittaen Raphaelia aseella.
Raphael oli tyyni. Häntä ei pelottanut mies ja ase, sillä hän pystyisi pysäyttämään luodit jos vain haluaisi.
''Mene autoon siitä!'' Mies tiuskaisi kuskin oven edessä. Raphael seisoi paikoillaa, ja kun hän ei totellut toisen käskyn aikana miehen käsi alkoi tärisemään. ''Oletko kuuro? Ammun sinut jos et mene autoon.''
Raphael vain seisoi paikoillaan toisella puolella autoa eikä tehnyt elettäkään avatakseen ovea. ''Mikset kertoisi minulle mistä saan tietää moottoripyöräkerhon sijainnin?''
''Oletko rohkea vai tyhmä?'' Mies kysyi käsi yhä täristen.
''Veikkaisin, että mä oon se ensimmäinen ja sä jälkimmäinen.'' Raphael sanoi ja sillä sekunnilla hän vetäisi aseen miehen kädestä tahdonvoimallaan. Ase lensi auton yli Raphaelin käteen. Nyt Raphael vuorostaan osoitti miestä aseella. ''Sä kerrot nyt kaiken mitä tiiät kerhosta.''
Mies nosti kädet yös ja alkoi hengittämään raskaasti. ''Sinä et tiedä kenelle sinä puhut.''
''Ei kiinnosta! Tahdon vain löytää kerhon olinpaikan, ennen kuin...'' Raphael sanoi, mutta lopetti lauseen kesken.
''Sinuna miettisin tarkkaan mitä seuraavaksi teet.'' Mies sanoi ja kiersi auton ympäri Raphaelin eteen. Pian aseen piippu oli miehen ohimolla.
''Mähän sanoin, että ei kiinnosta. Nyt Puhu!''
''Okei okei.'' Mies sanoi ja myönsi tappionsa. ''Minä en tiedä missä he ovat, mutta saatan tietää erään, joka tietää.''
''No niin. Osoite. Nyt!''

Raphael meni takaisin motellille. Hänellä oli paljon suunniteltavaa. Hän tarvitsi ainakin puolitoista miljoonaa euroa, mutta oli päättänyt viedä ainakin kaksi. Hän tarvitsi rahaa, jotta saisi tietoja naiselta, joka kuulemma tietäisi missä moottoripyöräkerhon päämaja oli. Ja rahaa, jotta saa maksettua Sophien vapaaksi, jos ei keksi muuta keinoa pelastaa häntä.
Hän oli varastanut miehen lompakon Moneryn parkkipaikalla, jotta saisi ostettua tarvitsemansa tavarat tulevaa tehtävää varten. Hän tarvitsi aseen, minkä hän saikin jo mieheltä. Sitten hän tarvitsisi kaksi tai kolme lätkäkassia. Ja pakettiauton. Ja vitusti rohkeutta.

Luku 6 (Sophie)

Kun oli kulunut viikko kidnappauksesta Sophie jutteli Stefanin kanssa kellarissa. Sophie oli alkanut pitämään hänestä, ja juntti sana ei enää kaikunut hänen takaraivossaan hänen nähdessään hänet. He pääsivät lämpimään suihkuun kahdenpäivän välein, ja saivat ruokaa kaksi kertaa päivässä. Uloskin he pääsivät joka päivä liikkumaan. Sophiella oli kuitenkin vaikeuksia liikkua, sillä pallo laitettiin hänen jalkaan aina, kun hän poistui sellistään, mutta Stefan oli herrasmiehenä tarjoutunut kantamaan palloa.
Karkaaminen tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta, sillä Sophie ei ollut nähnyt kenelläkään kulkukorttia näkyvillä. Stefan vietiin toiseen kerrokseen Sophien toisena päivänä lentokentällä. Hän oli kysellyt miksi hänet sinne vietiin, ja hän kertoi, että he vain kyselivät tietoja.
Sophie ei edes yrittänyt meditoida. Hän oli koko ajan levoton ja pelkäsi veljensä puolesta. Stefankin näytti muutaman kerran murtuneelta, mutta yleensä hänellä oli hyvä esitys päällä, että kaikki oli ihan hyvin. ''He olisivat jo vieneet minut valtiolle, jos aikoisivat sen tehdä.'' Hän oli sanonut. Sophie ei tiennyt mitä ajatella. Kolme viikkoa oli pitkä aika. Hän ihmetteli välillä miten Stefan pysyi järjissään niin pitkän vankeuden jälkeen.
Heidän keskustelu keskeytyi, kun Köntti tuli kellariin ja pysähtyi Sophien sellin eteen. ''Nouseppas ylös. Sinun on aika tavata Lisa.''
''Kuka se on?'' Sophie kysyi noustessa sängyltä ylös.
''Älä pelkää. Hän on ihan mukava.'' Stefan sanoi.
''Senkö luona sä kävit melkee viikko sitte?''
''Joo. Se on ihan rento.''
Sophie meni rappuset ylös Köntin perässä. Tällä kertaa hänen jalkaan ei laitettu palloa, mikä taroitti sitä, että ulos hallista he eivät menisi. He menivät hallin poikki autojen välistä rappusille, jotka olivat vastapäätä hallin ovea. Rappusten yläpäässä Köntti sanoi, että Lisa odottaa häntä kolmannessa huoneessa käytävän päädyssä.
Sophie löysi oikean huoneen. Huone oli melkein kokonaan valkoinen mustia tuoleja lukuunottamatta. Sophie näki noin kolmekymppisen naisen istumassa toisessa tuolissa. ''Hei. Istu alas.'' Sihteerin näköinen mustaan pukuun pukeutunut nainen sanoi.
''Ootko sä Lisa?'' Sophie kysyi istuutuessaan tuoliin.
''Kyllä.'' Nainen vastasi. Sophie oli ollut levoton, mutta heti astuttuaan huoneeseen hän rentoutui. Mikä oli omituista, sillä yleensä hän oli varautunut uusien ihmisten lähettyvillä.
''Minulla olisi hiukan kysyttävää.'' Lisa sanoi ja laski paperin kädestään viereiselle valkoiselle kiiltävälle pöydälle.
''Kysy pois.'' Sophie sanoi.
''Ensimmäisenä tahtoisin tietää, että miten sinä voit?''
Sophie joutui miettimään hetken vastausta, mutta lopulta sanat valuivat hänen suustaan kuin veri haavasta. ''No. Ihan hyvin. Asiat vois olla huonomminki.'' Sophie vastasi rehellisesti. ''Oon vaa huolissani veljestäni.''
''Et ole huolissasi itsestäsi?''
''En. Musta tuntuu, et jos te tahtoisitte jotain pahaa te olisitte jo sen tehneet.'' Sophie sanoi ja yllättyi vastauksestaan. Ei hän asiaa noin ole aikaisemmin ajatellut, mutta nyt kun hän sanoi sen ääneen se kävi järkeen.
''Oletko läheinen veljesi kanssa?'' Lisa kysyi silmät tiukasti Sophien silmissä.
''Kyllä. En oo aikaisemmin elänyt päivääkään ilman, että hän ei olisi lähettyvillä.''
''Miltä tämä ero sinusta tuntuu?''
''Kamalalta. Mutta uskon, et me viel nähdään toisemme.''
Lisa piti pienen tauon. ''Mitä luulet, että veljesi tekee? Hommaako hän rahat, jotta saa pelastettua sinut?'' Hän kysyi.
''Kyllä. Hän vaikka kuolisi vuokseni. Ja mä tekisin saman hänen puolestaan.'' Sophie sanoi ja hänen sydämmensä heitti voltin. Hän näki Lisan paidan helmasta roikkumassa kulkukortin.
''Olette siis kuin paita ja peppu?''
''Kyllä.''
''Mitä osaat kertoa lapsuudestanne?'' Lisa kysyi, ja Sophien sydän heitti tälläkertaa tuplavoltin.
''Ööh. Tota. Se ei oo mikää ilonen tarina.'' Hän sanoi ja nielaisi palan kurkustaa. ''Mutta sen verran voin kertoa, että äiti jätti meidät heti ku oli saanu puserrettuu meidät pihalle ja isä kuoli suojellessaan meitä, kun olimme kuusivuotiaita.'' Sophie yllättyi avoimuudestaan. Hän ei ole ikinä ennen puhunut asiasta. Ei edes veljensä kanssa. Miksi hän yhtäkkiä pystyi puhumaan asiasta tuntemattoman kanssa? Oliko jokin hänen aivoissaan tärähtänyt, kun hänet kidnapattiin?
''Asut nykyään enosi luona?'' Lisa kysyi. ''Minkälaista elämäsi on ollut siellä?''
''Mukavaa. Woltissa voi asuu ilman, et tarvii pelätä valtiota.'' Sophie sanoi. ''Mutta muita vaaroja siel näköjää kuitenki on.''
''Tarkoitatko meitä?'' Lisa kysyi.
''Kyllä. Vaikka ette te enää vaarallisilta vaikuta.'' Sophie vastasi, ja Lisa hymyili vastaukselle.
''Vai niin.'' Hän sanoi ja näytti mietteliäältä. ''Oletko kuullut tukholman syndroomasta?''
Sophie säikähti kysymystä. ''Ky- kyllä. Mut en usko, et täs on siitä kyse.''
''Oletko aivan varma?''
''Ky- En tiedä.'' Sophie vastasi. Hänen päässään alkoi ajatukset sekoittumaan toisiinsa. Oliko hän menossa sekaisin. Hänet oltiin kidnapattu ja hän ei pitänyt kidnappaajiaan vaarallisina. Stefankin vaikutti tilanteeseen nähden yllättävän normaalilta. Aivan kuin heitä kohtaan ei olisi tehty mitään väärää.
''Kuinka pitkää te aiotte pitää meit tääl?'' Sophie kysyi.
''Niin kauan, kuin on tarve.'' Lisa sanoi. ''Mutta tämä oli tältä erää tässä. Minä saatan sinut kellariin.''
He molemmat nousivat samaan aikaan penkeistä, ja Sophie antoi Lisan mennä edeltä. Kun Lisa avasi huoneen oven Sophie käveli muka vahingossa häntä päin, ja nappasi samalla kulkukortin itselleen. Hän laittoi sen nopeasti taskuun ja he poistuivat huoneesta. Lisa ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sophie riemuitsi sitä salaa. Kun he olivat hallin ovea lähimmän huoneen kohdalla, huoneesta kuului huutoa ja hurraamista.
Sophie pysähtyi ja jäi katsomaan oven ikkunasta huoneeseen. Hän näki ainkain viisi ihmistä katsomassa huoneen perällä olevaa telkkaria. Miksi he oikein hurrasivat? Televisiosta tuli uutiset. Suora lähetys takaa-ajosta. Kolme poliisi autoa ajoi yhden valkoisen pakettiauton perässä. Pakettiauto mutkitteli liikenteen seassa ja poliisit yrittivät ampua takaa-ajettua, mutta eivät osuneet. Ilmeisesti he yrittivät puhkoa pakettiauton renkaat.
Kuva vaihtui ja nyt näytettiin valvontakameran kuvaa. Sophielta meni hetki tajuta, että se oli uutinen pankkiryöstöstä. Hän kuuli huoneesta huutoja. ''Hän teki sen! Hän vittu oikeesti teki sen!'' Sophie meni huoneeseen ja kaksi miestä kääntyi ympäri ja hänet nähdessään alkoivat taputtamaan. Sophie huomasi toisella miehistä olevan arpi vasemmassa poskessa. Arpi oli pienen kämmenen muotoinen. Kolme muuta miestä kääntyivät myös ympäri ja alkoivat hurraamaan. ''Se oikeesti teki sen!'' Arpinnaamainen mies huusi. Sophie ei tajunnut, miksi he taputtivat nähdessään hänet. Hän katsoi televisiota ja siinä oli epäselvä kuva ryöstäjästä. Ryöstäjä näytti kuitenkin tutulta, ja Sophien silmät pyöristyivät, kun kuvaa zoomattiin kasvoihin. ''Sun veikkas on nyt kuuluisa.'' Yksi hurrajista huusi ja alkoi nauramaan. Sophie tunnisti ryöstäjän. Se oli selvästi Raphael.
''Voi helvetti...!''