(Lähetin tämän novellin alun tänne, jotta voisitte vapaasti sanoa, onko tarina jatkamisen arvoinen. Tästä eteenpäin novellin luvut kertoo vuorotellen kaksi päähenkilöä ja tarinan minäkertojaa, joista toisen nimi muuttuu kertomuksen aikana. Rehellistä palautetta ja korjausehdotuksia, kiitos!)
ALKU
Miten talven pimeys ja unohdus voikin olla mustaa. Kuinka hiljainen ja kylmä, kuollut ja jäätynyt roudan alla maa on nukkuessaan.
Mikään ei liiku. Kaikki on unetonta unta, syvää pimeää syvyyttä tiedottomuudessa.
Hän on yksin osana jäistä pimeyttä, yhtä kuollut kuin kaikki, mikä on osana ei-mitään. Hän ei ole mitään vaan kuin aineettomuus, joka hiljalleen alkaa herätä kevään hiipiessä arkana esiin ja puhaltaessa roudan kahlitsemaan maahan ensimmäisen väräjävän, lämpimän henkäyksen.
Hitaasti ajan kuluessa kylmä alkaa hellittää, pimeys muuttumaan jäisestä lämpimämmäksi. Lumen kylmä vaippa katoaa kuin peitto heräilevän maan päältä.
Maa tuntee auringon lämpimän käden silittävän selkäänsä. Tuo käsi on kuin äidin, joka hellästi herättää pienokaistaan pitkästä unesta mustan yön jälkeen - yön, jossa jokin paha oli pitänyt lasta vankina jäisten routakahleiden sisässä.
Hän on osa maata, osa pilviä ja aurinkoa, lintujen laulua ja kaikkea, mikä ympärillä keväällä jälleen palaa. Hän on sielu, mutta silti yhä osa luontoa, jonka kanssa herää yhtä aikaa.
Äkkiä hän tuntee kohoavansa pimeydessä ylöspäin, kelluvansa mustassa meressä yhä. Mutta enää ei ole kylmä, vaan lämmin. Sitten hän tuntee äkkiä olevansa ilmassa, osa sadepilviä, joiden sisällä on miellyttävän viileää, rauhallista ja kosteaa.
Taivas itkee. Pilvet ovat aivan kuin sen kyynelkanavat, jotka päästävät kyyneleet valloilleen, antavat niiden pudota lempeänä kevätsateena alas viheriöivään maahan. Sadepisaroiden helmet tanssivat lehdille, hän tuntee suunnatonta riemua, kun saa pudota pehmeänä vetenä alas maahan osana niitä. Hän ei enää ole maassa, vaan pelkästään enää sadepisaroissa, jotka kaikki satavat maahan ja antavat kasville vettä kuin janoisille, vastasyntyneille lapsille.
Vihreä niitty on kostea ja kimaltelee keväisistä sadepisaroista.
Hän tuntee sydämensä sykkivän. Tump, tump - hiljaa ja pehmeästi. Hän tuntee vastasyntyneen ruumiinsa jokaisen jäsenen liikahtavan ja vavahtavan, tuntee, kuinka märkä ruoho hyväilee selkää. Hän tuntee itseensä raskaaksi, on yhä keskellä sadepisaroita ja hiljaista kimmellystä ympärillään, ei ole enää osa sadetta, vaan sadepisaroita, jotka ovat kiinteytyneet ruumiiksi - hänelle luonto on antanut elämän henkäyksen.
Hän makaa hiljaa, hengittää rauhallisesti ilmaa, joka tuoksuu vastapuhjenneilta kukilta, keväältä ja raikkaalta sateelta. Hän hengittää syvään omaa tuoksuaan, tuntee oman ruumiinsa yhä selkeämmin.
Hän raottaa sulkeutuneita luomiaan. Pimeyteen leimahtaa kirkas, sokaiseva valo. Hän on keskellä heleää vihreyttä, kuulee lintujen laulavan.
Hän katsoo kohti uuden elämän valoa, tuntee syntyneensä sateesta osaksi vierasta maailmaa.
1
TYTTÖ
Avasin silmäni. Sokaisevan kirkas valo sai minun nostamaan käteni silmieni eteen, suojaamaan niitä häikäisyltä, joka poltti silmiäni; suljin silmäni uudelleen.
Tunsin makaavani selälläni kosteassa, pehmeässä ruohossa. Maa allani tuntui vielä viileältä, mutta mukavan kimmoisalta ja tasaiselta. Mieleni teki vaipua uudestaan siihen ihanaan uneen, joka oli ollut ennen heräämistä - siihen tiedottomuuden tunteeseen, jonka aikana olin tuntenut lentäväni ylhäällä pilvissä, siirtyväni paikasta toiseen ja tuntenut suurta riemua, vahvaa ja alkukantaista.
Makasin vain paikoillani ja kuuntelin. Kuulin joka puolelta ympäriltäni
taukoamatonta sirkutusta, liverrystä ja kujerrusta, jonka tiesin olevan lintujen laulua - lintujen, joiden kaunis ääni oli korvissani itse luonnon villiä, ihanaa musiikkia. Haistoin sateen ja aamun raikkaan tuoksun, tunsin leppeän kevättuulen puhaltavan ihollani, joka sekin nyt tuoksui sateelta ja tuulelta maattuani ruohossa kauan aikaa.
Kun avasin taas silmäni, näin ensimmäiseksi pilvettömän taivaan, joka oli niin huikaisevan vaaleansininen, että aivan huokaisin ihastuksesta. Se oli kuin katto korkeuksissa, valtava kupoli, joka ikään kuin suojasi kaikkea sitä elävää, mikä jäi alas maahan. Luonto, jonka osana olin itsekin. Makasin vihreällä, keväisellä niityllä, jonka reunoilla metsän puut huojuivat hiljaa kevättuulessa; lehvät kahisivat hiljaa. Näin vehreän ruohon, joka välkkyi sadepisaroista, jotka olivat kuin lukemattomia helmiä tai vilkkuvia silmiä minun ympärilläni.
Hämmästelin maailman suuruutta ja ihmeellisyyttä. Vaikken ollut koskaan nähnyt tätä paikkaa, tunsin sen jostain kumman syystä, kuin se olisi ollut oma kotini. Ihmettelin heti myös sitä, miten olin äkillisesti vain herännyt tällä niityllä muistamatta mitään menneisyydestäni, muistamatta mitään, mikä jäi taakse elämääni, joka oli ollut ennen nukahtamistani. Jotenkin vastaus kuitenkin tuli mieleeni - kuulin päässäni oman ääneni sanovan: "Tällä niityllä sinä vasta heräsit ensimmäisen kerran. Synnyit kastepisaroista ja luonnosta, joka antoi sinulle ruumiin ja elämän. Sinulla ei ole nimeä, sinä olet kevätsateiden lapsi, elottomista olevaisista syntynyt."
Heti käsitin kaiken, vaikka se tuntui niin kummalliselta ja käsittämättömältä. En ollut ainoastaan herännyt, vaan olin samalla syntynyt tähän maailmaan - en elävästä olennosta, vaan sateesta ja kevättuulesta, elottoman olevaisuuden asioista, jotka olivat nekin kuitenkin osa luonnon taukoamatonta kiertokulkua. Minulla ei ollut nimeä, minä olin vain minä, vastasyntynyt kevätsateiden lapsi, jolle luonto oli antanut elämän. Ja vaikken koskaan ollut nähnyt luontoa ennen elämän saamistani elävän olevaisen silmin kuten nyt, olin tuntenut sen ja olin ollut osana sitä. Olin ollut osa maata, taivasta, puita, pensaita, sadetta, tuulta - kaikkea. Ajatus hämmensi minua, mutta ei säikäyttänyt.
Nousin ylös viileästä, kosteasta ruohosta ja otin elämäni ensimmäisen, haparoivan askeleen. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja tunsin sen lämmittävän mukavasti selkääni.
Elämäni oli alkanut.
