Inan jalkoihin sattui. Hän asetti pimeässä käden säärelleen ja tunsi lämpimän veren valuvan kädelleen. Hän koetti kohottautua istumaan muttei kyennyt, ja antoi olla ja keskittyi hengittämään muutamia kertoja. Ina ei ymmärtänyt miten oli päätynyt sinne, tyrmään syvälle Andarin kaupungin alapuolelle. Andar oli hänen kotikaupunkinsa. Sitä hallitsivat viisaat mystikot, jollaiseksi Inankin olisi ollut määrä tulla. Mutta miksi Ina oli nyt pidätetty, sitä hän ei ymmärtänyt. Hän oli vain kuullut sen liittyvän veljeensä. Devon. Nimi toi mieleen vihan. Veli oli hylännyt Andarin ja mystikot, ja taisteli nyt kapinallisen puolella. Petturi. Inaa alkoi itkettää, ja hänen ajatuksensa samenivat. Jokainen muisto veljestä oli niin katkera.
Devon oli kaikki mikä hänellä oli ollut lapsuudessaan. He olivat kasvaneet yhdessä, isä kun oli kaatunut sodassa, kapinallisia vastaan ja äiti oli arvostettu mystikko. Mystikot eivät saaneet pitää yhteyttä lapsiinsa. Äiti eli ja voi hyvin ja Ina näkikin häntä mutta äiti ei koskaan tehnyt elettäkään osoittaakseen että Ina oli tälle mitään enempää kun yksi oppilaista. Näin veli oli kasvanut läheiseksi Inalle. Muutama vuosi sitten hän oli kuitenkin muuttunut. Aiemmin tunnollinen mystikonalku oli alkanut kyseenalaistaa mystikoiden neuvoston, viiden heistä vahvimman oppeja. Ja sitten hän oli paennut. Kadonnut. Mystikoilla ei ollut lupaa lähteä Andardienista, Andarin keskellä sijaitsevasta linnakkeesta ennen kun täyttivät 18. Mutta Devon oli lähtenyt, ja polttanut portit mennessään. Hän oli todella vahva mystikko. Hän oli muuttanut koko porttisalin liekkimereksi. Hänestä kerrottiin edelleen tarinoita mystikko-oppilaiden keskuudessa. Virallisen selityksen mukaan hänet oli tapettu heti kaupungin ulkopuolelle, mutta Ina tiesi että Devon eli. Parempi että pysyisikin, sillä Ina halusi kunnian hänen tappamisestaan. Ja vielä hän sen saisikin. Mutta ennen kaikkea hän saisi viimeinkin saatettua loppuun kaiken surunsa ja loputtomat kysymykset miksi Devon oli päätynyt siihen ratkaisuun mihin päätyi. Miksi hän oli kääntänyt pois avun jota mystikot tarjosivat heille kaikille? Andardien oli maan kaiken elinvoiman lähde.
Ina käänsi kylkeään. Mitä tahansa oli tapahtunut sen täytyi olla erehdys.
Ina säpsähti pystyyn kun oveen työnnettiin avain. Se liukui auki ja sisään käveli Mystikko Mearen ja hänen oppilaansa, Eayrie.
Ina koetti estää raajojaan vapisemasta. Pimeässä huoneessa Mearen oli todella vaikuttava näky. Hänen kirjailtu mystikon kaapunsa valui kerroksittain lattialle, ja koukeroinen mystikon kruunu koristi hänen lyhyitä mustia hiuksiaan. Pahimmat olivat kuitenkin kasvot, olkoonkin että niissä oli jo muutamia juonteita hänen jäänsiniset porautuvat silmänsä ja terävä nenänsä muodostivat pelottavan kokonaisuuden. Lisäksi nainen oli pitkä. Nuoren Eayrien kengissä oli korot ja hän oli silti Mearenia kymmen senttimetriä lyhempi. Mearen oli juuri sellainen nainen joita Ina ihaili.
"Ina Sarren. Todisteiden valossa teidät on tuomittu kuolemaan, syytteestä maanpetos. Saatte esittää toiveenne miten tuomio toteutetaan. Se pannaan toteen huomenna keskipäivällä. Oppilaani huolehtii muodollisuuksista. Eayrie!"
Mearen napsautti sormiaan ja hänen oppilaansa otti sulkakynän ja pergamenttia esille. Mearen itse kääntyi kannoillaan ja poistui huoneesta. Mystikoiden aika oli kallista. Mearen oli vaikutusvaltainen mystikko, ja hänen oli huhuttu nousevan neuvostoon jo pitkään mutta paikkaa ei ollut tullut hänelle. Ina ymmärsi tämän turhautumisen. Mearenkin paiski töitä kuin hullu edetäkseen mystikkojen hierarkiassa. Mearen oli yksi Inan läheisimmistä esikuvista. Mutta nyt hän oli tuominnut Inan kuolemaan, eikä Ina edes tiennyt mikä on syyte. Jotenkin se upea valta päättää ihmisen elämästä ja kuolemasta josta Ina oli Mearenia ihaillut ei enää tuntunut niin hienolle. Oliko mikään edes totta? Oliko hän tehnyt jotain ja huijattu unohtamaan se?
Illuusioiden mestari Mearen pystyi manipuloimaan ihmisten muistoja. Siihen pystyi toki moni muukin mystikko mutta vain harva pääsi niin syvälle ihmismieleen kun Mearen.
Jotenkin Inasta tuntui ettei siitä ollut kyse.
"Mistä minua syytetään?" Ina kähähti Eayrielle.
Nuori nainen laski huppunsa. Hänellä oli hieman suipot korvat, hän oli kai kotoisin pohjoisesta, ja tummanruskeat, pitkät ja kiharaiset hiukset. Hänellä oli hopeinen otsapanta jossa oli kauniita kuvioita. Hänen vihreät silmänsä tuikkivat kauniisti. Eayrie oli todella kaunis mutta hän oli myös heikko. Ina ei koskaan ollut ymmärtänyt mitä Mearen näki tässä. Nytkin nainen vaikutti hyvin epävarmalta ja miltei alistuneelta. Miten Eayrie edes oli hengissä? Osa mystikoksi tulemista oli kohdata muita kokelaita taistelussa ja tappaa heikommat. Näin mystikoiksi valikoituisivat vain parhaat.
Eayrie napsautti sormiaan ja ilmaan nousi valkoista höyryä. Höyryyn ilmestyi värejä ja kaksi hahmoa. Nainen oli Ina, punaiset hiukset ja pisamia poskilla. Mies taas oli tuttu hahmo. Vaaleanruskeat hiukset, ei vieläkään pisamia. Maskuliiniset kasvonpiirteet. Devon se oli. He vaihtoivat pari sanaa.
"Miten..." Ina ähkäisi.
Eayrien väikekuvassa oleva nainen oli hän, mutta Ina oli varma ettei ollut nähnyt veljeään vuosiin eikä todellakaan käynyt Andardienin ulkopuolella. Joku oli varmasti sormeillut hänen muistojaan. Mutta kuka ja miksi? Toisaalta mitäpä hän tiedolla tekisi kun kuolisi huomenna? Vasta tuolloin Ina ajatteli sitä kunnolla ja hänen lihaksensa lamaantuivat. Eayrien takia hän kuitenkin pakotti itsensä seisomaan jaloillaan.
"Olet lähtenyt luvatta linnoituksesta ja tavannut kapinallista. Se on maanpetos"
Ina yritti ajatella jotakin järkevää sanottavaa mutta onnistui vain mutisemaan:
"Tuo en ole minä"
Ina tiesi että kiistäminen ei auttaisi mitään. Mystikot olivat nähneet ja heidän sanasa oli laki.
"Minä tiedän että se et ole sinä", Eayrie sen sijaan vastasi.
Hän käveli ovelle ja painoi siihen kätensä. Oveen piirtyi valkoisia hohtavia riimuja. Se oli äänenvaiennuslumous.
"Ina... Se mitä aion nyt sinulle sanoa on erittäin luottamuksellista. Jos emme pääse yhteisymmärrykseen pyyhin muistosi ja jatkan kuten Mearen käski minun. Mutta minä en ole koskaan antanut ihmisen kuolla jos olen pystynyt auttamaan enkä tee niin nytkään"
Ina oli sekä hämmentynyt että vihainen. Hän silti kuunteli Eayrieta joka jatkoi:
"En ole koskaan tappanut. Olen vain huijannut kaikki uskomaan että olen"
"Siksi sinä elät. Koska olet heikko huijari, sinunlaistesi tulisi palaa", Ina oli raivoissaan.
"Miksi näin tehdään, sille on syynsä!", Ina miltei itki.
Eayrie oli hetken vaiti, ja vastasi sitten:
"No tuntuuko se hyvälle nyt? Voiman kulttuuri, kuolemasta ammentaminen?
Eayrie vaikutti surulliselta, miltei kun aikoisi itkeä. Nainen oli niin heikko että oksetti. Eayrien pikkusieluiset tunteet vaikuttivat tähän.
"Katso", Eayrie pyysi. Hän napsautti sormiaan ja loi lisää savua josta muodostui taas hahmoja. Palavia taloja, taistelukenttiä.
"Tämä kaikki kärsimys mystikoiden neuvoston toimesta. Minä tiedän, että sinut on kasvatettu tähän vuodesta toiseen, mutta onko tämä tosiaan tapa rakentaa kestävää tulevaisuutta? Jos on kaksi vahvaa ihmistä, ja toinen on hieman vahvempi kun toinen, onko toinen aivan arvoton? Entäpä raskaana oleva äiti joka ei voi tehdä paljoa töitä, mutta huolehtii kuitenkin lapsestaan? Onko voima tosiaan ainoa asia joka merkitsee"
Ina oli aivan vaiti. Ei. Ei. Tämä oli jokin uskollisuuskoe. Toisaalta... Ei Mearenin tasoinen mystikko osallistuisi mihinkään tällaiseen.
"Onko sinulla mitään jolla voit varmistaa että puhut totta", Ina kuiskasi.
Hän tunsi ettei jaksa enää ja odotti jo huomista että saisi vain kadota eikä tarvitsisi enää koskaan ajatella.
Eayrie oli vaiti ja loi jälleen utuisia hahmoja.
Siinä oli kaksi mystikkonaista. Toinen oli Mearen ja toista Ina ei tuntenut. Tuntematon puhui:
"Selean kylässä kiertää opettaja. Minusta haitallisen tiedon levittäminen pitäisi lopettaa alkuunsa"
Mearen nyökkäsi ja vastasi:
"Kun ne ovat tyhmiä ne eivät kapinoi"
Hahmot katosivat. Eayrien silmät kiilsivät kyynelistä.
"Onko tämä sinusta hyvän tekemistä? He eivät anna ihmisten oppia jotta nämä eivät tietäisi paremmasta"
Ina ei olisi jaksanut enää ajatella. Teloitus tuntui ihan hyvälle vaihtoehdolle.
"Miksi sinä kerrot minulle?" Ina kysyi lakoniseen ääneen tytöltä.
"Jos en yrittäisi auttaa en olisi yhtään parempi. Minä tarjoan sinulle nyt vaihtoehtoa. Minä päästän sinut pois täältä, ja autan sinut kapinallisen luo. Tai minä pyyhin muistisi ja annan heidän tehdä mitä olivat tekemässä. Saat valita"
Ina ei kyennyt sanomaan vastaustaan. Kuolla vaiko pettää maansa? Ina halusi kuolla. Mutta jos Eayrie pyyhkisi hänen muistonsa hän kituisi tuntikausia elämänjanossa tietämättä miksi pitää kuolla.
"Minä hyväksyn" Ina henkäisi vastauksensa ja nojautui seinään.
Eayrie oli aivan vaiti, ja hymyili hieman.
"Tulehan", hän sanoi. Nainen käveli ovelle ja se liukui auki. Vartija astui lähemmäs ja Inan nähdessään kohotti miekkaansa ja sen ympärille nousi punainen hehku; täällä jopa vartijat osasivat hieman magiaa. Eayrie kuitenkin asetti hoikan kätensä tämän otsalle ja mies kaatui tajuttomana maahan.
Eayrie antoi Inalle viitan jonka Ina puki päälleen. Ina harkitsi huutavansa vartijoita, mutta ei uskaltanut, sillä Eayrie olisi varmaankin häntä vahvempi hänen riuduttuaan tyrmässä ja saattaisi manipuloida hänen muistiaan ennen kun kukaan tulisi. Ja vaikka joku tulisikin hänet silti tapettaisiin huomenna. Kapinallista hänestä ei silti tulisi. Hän voisi paeta ennen kun joutuu heidän luokseen tai jopa selvittää heidän tukikohtansa sijainnin ja ansaita takaisin paikkansa mystikkona. Tosin alle täysi-ikäisenä Andardienista poistuminen oli anteeksiantamaton rikos mystikoille, mutta jos hän nyt jäisi hän kuolisi eikä äkkiä halunnutkaan sitä. Tai jos halusi, niin omilla ehdoillaan, eikä häpeällisesti teloitettuna rikoksesta jota ei ollut tehnyt.
Vankisellit sijaitsivat linnakkeen alapuolella ja Eayrie tuntui johtavan häntä yhä syvemmälle synkkiin käytäviin, joista mystikotkin tunsivat vain murto-osan. Sellien ovet ja soihdut jäivät taakse ja luolissa oli enää ikivanhat seinät joista ei voinut erottaa olivatko ne ihmisten muinoin tekemiä vai luonnon muovaamia. Eayrie kulki suoraan yhteen suuntaan vaikka käytävästä lähtikin silloin tällöin haaroja. Hän pysähtyi kun ilma edessäpäin väreili violettina.
"Raja on tässä. Ihmiset eivät voi ylittää sitä ilman sen luojienn, mystikoiden lupaa", Eayrie kuiskasi.
Ina oli kuullut rajasta. Se oli luotu pitämään mystikko-oppilaat ja vangit sisällä ja tunkeilijat ulkona. Tosin hyökkääjiä ei ollut ollut vuosituhansiin.
"No miten sitten minä pääsen ulos?"
Eayrie otti käteensä kaksi metallista kaarta, yhteen liitettynä ne muodostaisivat ympyrän.
"Raja ei itse asiassa ole fyysinen", Eayrie heitti kiven sen lävitse, "vaan maaginen. Se havaitsee magiaa ihmisissä, ja estää sen. Ja koska meissä kaikissa on hieman magiaa, vaikkakin suurimmalla osalla liian vähän että sitä voisi käyttää mihinkään, kukaan ei voi ylittää sitä ilman mystikoiden lupaa"
"Hetkinen, entä Devon?!" Ina keskeytti.
"Mystikot antavat amuletin joka oikeuttaa ylittämään rajan niille joille haluavat antaa sen. Devon varasti sellaisen korkea-arvoiselta mystikolta. Yritin hankkia sellaisen mutta minulla ei ollut aikaa. Käytämme siis tätä", Eayrie heilautti rengasta.
Inan silmät suurenivat. Se oli mystikoiden luoma laite jolla pystyi poistamaan ihmiseltä taikavoimat, tai jotenkin sulkemaan ne pois. Ina nyökkäsi.
"Käy järkeen. Rajan takana otan sen sitten pois?"
Eayrie pudisti päätään.
"Da'warin poistaminen ei ole helppoa. Minä en osaa mutta kerron sinulle kuka osaa. Seuraa tätä tunnelia. Se haarautuu kerran, valitse vasen käytävä. Se päättyy Länsimetsän reunaan niitylle. Kulje suoraan länteen ja siellä on talo järven rannassa, ja siellä asuu liittolaisemme. Hän osaa poistaa pannan"
Ina pystyi vain nyökkäämään. Hän ei siis voisi paeta ennen tuon henkilön luona käymistä. Eayrie varmaankin huomasi hänen ilmeensä sillä hän hymähti:
"Jos luulet että en tiedä mitä suunnittelet pidät minua liian naiivina"
Eayrie ojensi Inalle lyhdyn ja otti muutaman askelen takaisinpäin. Nainen katosi pimeyteen saman tien.
"Odota!", Ina huusi, "kuka se minun näköiseni nainen siinä näyssä oli?"
Pimeydestä ei kuulunut enää vastausta. Käsi hieman täristen Ina napsautti Da'war-pannan kaulaansa ja astui väreilevän rajan ylitse.
Kylmän renkaan painauduttua Inan kaulan ympäri nuori mystikko tunsi heti jonkin olevan toisin. Hän koetti luoda liekkejä sormillaan mutta ei onnistunut sytyttämään yhtäkään. Hän värähti ajatellessaan ettei enää ollutkaan yhtään tavallista tyttöä ihmeellisempi, mikä vain käytävissä asuva olio voisi syödä hänet eikä hänellä olisi mitään millä puolustautua. Ina veti hupun tiukemmin ympärilleen ja kiirehti eteenpäin. Hän piti kätensä tiukasti vasemmassa seinässä ettei vain eksyisi pimeisiin luoliin. Luolissa haisi tunkkaiselle ja Inan oli vaikeaa hengittää. Onneksi moisessa paikassa tuskin elikään mitään. Luola haarautui.
Ina vilkaisi kerran oikeanpuoleisen aukon loputonta pimeyttä ja suuntasi sitten askelensa nopeaan eteenpäin. Luola kävi matalammaksi ja sen pohja mustasta kivestä hiekkaisemmaksi. Seinissäkin tuntui kosteutta ja jotakin niljaista vihreää. Oliko se normaalia täällä? Ina ei koskaan ollut käynyt ulkomaailmassa ja värähti tajutessaan ettei tiennyt mitä odottaa. Toki hän oli nähnyt sumukuvia mutta se ei ollut sama asia, sumukuvat eivät voineet satuttaa. Ina tiesi ettei mikään voisi satuttaa häntä jos hänellä olisi ollut voimansa tallella. Ilman niitä Ina tunsi olevansa alasti ja häntä pelotti enemmän joka askeleella.
Katto kävi niin matalaksi että Inan täytyi jatkaa matkaa nelinkontin. Matka eteni hitaasti sillä Inan täytyi pidellä myös lyhtyä pystyssä pehmeässä hieman märässä hiekassa. Hänellä oli kova nälkä ja jano, mutta se vain auttoi häntä eteenpäin, ajatus mahdollisesta suupalasta ulkopuolella oli niin houkutteleva nälkiintyneelle tytölle. Hänen hiuksensa valuivat silmille ja lyhty kolahti kiveen, käytävä oli tukossa. Ina painautui aivan vasempaan seinään kiinni ja liikautti hieman yhtä tien tukkivista murikoista. Kun mikään muu kivistä ei liikkunut Ina irrotti kiven varovasti rakennelmasta ja veti sen taakseen. Hän tarttui toiseen mutta sen irrottaminen sai koko kasan romahtamaan. Ina ehti vain täpärästi alta pois. Tukos oli kuitenkin ollut luolan suuaukolla ja Inan kasvoille tulvi kelmeää kuunvaloa. Hän astui ylös maan alta ja veti viimeinkin keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Se tuoksui erikoiselle mutta hyvälle.
Kaikkialla Inan ympärillä oli kasveja. Hänen takanaan kasvoi korkeita ruskeita ja vihreitä puita. Ina ei ollut aikaisemmin nähnyt sellaista oikeasti. Puita kuitenkin oli metsässä ja Eayrie oli kertonut että pitää mennä toiseen suuntaan. Metsä näytti niin pimeälle ja uhkaavalle että Inalla ei ollut mitään halua mennä sinne. Erikoista, Ina ajatteli, mystikoille oli aina opetettu että pimeä on heidän liittolaisensa. Toisessa suunnassa kasveja oli vähemmän ja ne olivat vain heinää ja satunnaisia pensaita. Kauempana kuunvalossa kimalteli myös vesi. Ina lähti kulkemaan sitä kohti, hänen oli pakko totella Eayerien ohjeita päästäkseen eroon pannasta. Kunpa hän vain tietäisi mitä Eayrie halusi, miksi tämä oli vapauttanut hänet. Jos tämä oli kapinallinen Ina oli hänen vihollisensa, ja jos tämä oli rehellinen mystikko asioissa oli suunnilleen yhtä vähän järkeä.
Jos vesi oli lännessä silloin pohjoisessa kohosivat vuoret ja etelässä myös jonkin sortin kukkulat. Andar jäi itään. Ina ei osannut arvioida etäisyyttä veteen, mutta maasto oli vielä suhteellisen kuivaa, hiekkaa ja korkeita heinänruokoja.
Hiekka kuului rapisevan kuin joku juoksisi siinä ja Ina painautui saman tien pienen pensaan taakse piiloon. Se pisteli ikävästi ja hiekkaa meni hänen kenkäänsä. Hän ei ollut koskaan kävellyt muualla kuin kivetyllä lattialla ennen tätä päivää. Vaikka ilman voimiaan Ina oli varma että selvittäisi kuka oli lavastanut hänet syylliseksi ja tuhonnut hänen elämänsä. Askelet tulivat suoraan kohti ja Ina ei ehtinyt reagoida kun jokin hyppäsi hänen kasvoilleen ja kaatoi hänet maahan.
Ina yritti karistaa hyökkääjän päältään mutta ei pystynyt mitenkään puolustamaan itseään. Hän vei kätensä niskaansa ja painui kyyryyn, ei niinkään koska niin oli opetettu vaan koska se tuntui järkevältä silloin.
"Beth! Irti!", kuului terävä ääni pimeästä ja paino hänen yllään väistyi. Ina katsoi varovasti hyökkääjää ja puhujaa. Hänen kimppuunsa oli käynyt valtava pörröinen ja pystykorvainen koira ja huutaja oli hevosella ratsastava mies. Miten he olivatkin päässeet niin lähelle ja niin nopeasti? Paikalle ratsasti myös toinen mies. Keitä he sitten olivatkin he eivät olleet mystikoiden joukkoja, Ina ei tiennyt oliko se hyvä vai huono uutinen. Miehet laskeutuivat ratsailta ja toinen veti miekan käteensä. Se hehkui sinisenä eli kyseessä oli taikamiekka. Ilman voimiaan Inan mahdollisuudet taistelussa olivat lähellä nollaa.
"Kuka sinä olet?", ensimmäinen mies kysyi, mutta sävy ei ollut epäystävällinen vaan enemmänkin utelias.
"Mystikko. Etkö näe viittaa", toinen murahti vastauksen. Hän otti jousen selästään ja asetti nuolen jänteelle.
Ina tiesi että hänen olisi tehtävä jotain mutta ei saanut sanaa suustaan, joten kiskaisi viittansa pois ja heitti punaiset hiuksensa taakse ja osoitti pantaa kaulassaan. Inalla oli viitan alla vihreä silkkinen toppi, housut, saappaat ja vyö jossa roikkui kirjailtu kangas etualalla. Viitta oli kuitenkin se joka oli pitänyt hänet lämpimänä ja nyt hän värisi, osin kylmästä, osin häpeästä kun tiesi näyttävänsä kovin heikolta kahden tuntemattoman edessä.
Miesten ilmeet muuttuivat vihaisesta hämmentyneeksi.
"Dar'wan vai...", totesi jousimies, "kerro minulle mitä mystikko tekee täällä tähän aikaan"
Ina henkäisi, miten hän voisi selittää mitä hän teki kun ei tiennyt itsekään. Koska ensi kertaa vuosikausiin hänen päähänsä ei pälkähtänyt sopivaa valetta hän vastasi:
"Minua syytettiin mystikoiden pettämisestä. Tiedän olevani syytön, mutta minut aiottiin teloittaa. Nuori nainen, mystikko hänkin sanoi että haluaa tarjota minulle toisen tilaisuuden ja opasti minut tänne"
Miehet katsoivat toisiaan. Miekkamies kysyi:
"Onko tämä nainen kenties kaunis, ruskeahiuksinen ja vihreäsilmäinen?"
Ina nyökkäsi.
"Tunnen hänet"
Miehet nyökkäsivät toisilleen laittoivat aseensa pois. Mustahiuksinen ja kalpea miekkaa selässään kantava nousi harmaan ison hevosensa selkään ja ojensi Inalle kätensä selvästi kehottaen tätä nousemaan kyytiin. Ina mietti hetken mutta juuri silloin pelottavimmalle tuntui yksin jääminen joten hän tarttui käteen. Mies vetäisi Inan taakseen hevosen selkään. Ina ei ollut koskaan ratsastanut ja hevosen selkä tuntui liukkaalle ja kaltevalle. Ina koetti pitää kiinni sen selästä mutta oli koko ajan menettää tasapainonsa. Mies ei tuntunut huomaavan vaan heilautti ohjaksia ja hevonen hyppäsi eteenpäin juoksuun, Ina horjahti sen seurauksena taaksepäin ja tarrasi miehen paitaan. Hän kuuli miehen nauravan vaikka paita todennäköisesti kuristikin häntä ja ärsyyntyi itselleen. Ina korjasi tasapainonsa hevosen kiihdyttäessä laukkaan.
Hevonen pomppi kauheasti juostessaan, ja vaikka mies pysyi satulassa varsin sulavasti, satulan takana istuva Ina pomppi ja tärisi kovasti.
"Minne me olemme menossa?", Ina kysyi koettaen pitää äänensä vakaana, miettien samalla oliko jompi kumpi miehistä liittolainen, josta Eayrie oli puhunut. Ainakin he tunsivat Eayrien.
Mies hidasti vauhtia hieman, ja vastasi:
"Emme kauas. Viemme sinut velho Sallahin luokse, hän saa päättää mitä teemme sinulle"
Ina värähti hieman. Velhot olivat ihmisiä jotka käyttivät taikuutta ja eivät olleet mystikoita, tai näiden palveluksessa. Velhous oli kielletty lailla, sillä taikuus kuului vain mystikoille. Velhoja tuomittiin jopa kuolemaan, jos he käyttivät voimiaan mystikoita vastaan. Inalla oli tunne että Sallah oli juuri sellainen velho.
Ina värisi hieman. Mies vilkaisi häneen ja kysyi:
"Onko kaikki hyvin siellä?"
Kysymys yllätti Inan joka suoristi selkänsä ja vastasi:
"Miksi niin?"
"Sinä täriset", mies totesi ja katsoi Inaan kulmiaan rypistäen.
Ina katseli poispäin ja vastasi hapuillen:
"Olen ihan kunnossa. Minä vain en ole syönyt mitään pitkään aikaan"
Mies työnsi kätensä satulalaukkuunsa, veti sieltä pienen leivän ja ojensi sitä Inalle.
"Minulle?", Ina kysyi ihmeissään.
Mies naurahti.
"Näetkö muitakin nälkäisiä täällä?"
Ina hymyili hieman toisella suupielellään ja osoitti vierelle juossutta Beth-koiraa.
"Näen"
Mies naurahti ja vastasi:
"Beth söi jo tänä iltana. Pidä kiinni ja nauti"
Hän napautti pohkeillaan hevosta kylkiin, ja iso harmaa eläin ponnisti vielä astetta kovempaan vauhtiin. Ina piti miehen paidasta vasemmalla kädellään kiinni, ja koetti syödä leipää toisella. Se oli makeaa ja pehmeää, jopa siinä vauhdissa se maistui ihanalle. Öinen maisema oli täysin vieras Inalle, mutta hieman korkeampaa katsellessa se oli jopa kaunis. Kuu peilautui veteen kauempana. Jos hän ei olisi istunut vihollisen kanssa epämukavassa asennossa se olisi ollut hienoin kokemus hänen siihenastisessa elämässään. Ina kohottautui katsomaan eteenpäin miehen olkapään yli kaunista maisemaa.
"Pidätkö maisemasta?", mies kysyi ja katsoi taas Inaan niin että Inaa alkoi pelottaa että he törmäisivät johonkin. Ina nyökkäsi ja vastasi:
"Se on... uutta minulle. En ole koskaan ennen käynyt Andardienin ulkopuolella"
"Olet elänyt vuosikaudet samojen muurien suojissa etkä ole koskaan miettinyt mitä on toisella puolella?"
"Niin on laki. Ei ole mitään muuta minulle. Mystikoksi tuleminen oli se mitä varten olen tehnyt töitä 17 vuotta ja nyt... se on....", Ina ei kyennyt enää jatkamaan ja katsoi poispäin.
"Haluatko sinä oikeasti olla mystikko? Ne pitivät sinua vankina koko elämäsi ja laittoivat tappamaan viattomia ihmisiä, tajusitko että ne korruptoivan sinua?", mies kuulosti miltei vihaiselta. Ina tärisi sillä hän pelkäsi miestä, tämä selvästi vihasi mystikoita... Inaa.
Ina ajatteli tämän sanoja. Hän ei ollut koskaan ajatellut olevansa vanki ennen pidätystään. Tappaminenkaan ei koskaan ollut ollut hänelle helppoa. Hän oli tehnyt niin kahdesti. Kerran pelastaakseen veljensä, mutta silloin hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa, ja toisen kerran kokeessa. Kokeessa kahdentoista täytyi löytää ansoitetusta ja sokkeloiselta labyrintista yksi kuudesta sinne piilotetusta amuletista. Ina oli ollut jo miltei amuletilla, kun hänen kimppuunsa oli käynyt toinen oppilas. He olivat taistelleet veitsin ja taioin ja sitten toinen oppilas oli pudonnut ansaan. Mystikoiden ansat olivat armottomia, mutta Ina oli se joka oli potkaissut hänet sinne.
Hän ei olisi enää jaksanut esittää vahvaa, mutta kohotti päänsä jälleen kohti taivasta. Hänen elämänsä oli romuttunut muutamassa päivässä, mutta toisaalta hänellä oli ihmeen hyvä olo. Koko elämänsä hänen oli täytynyt esittää jotakin ja toimia tiettyjen kaavojen mukaan. Siinä vauhdissa Ina tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan aiemmin. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Ina vastasi miehelle:
"En minä valinnut olla mystikko. Minä synnyin sinne eikä minulle koskaan annettu toisia vaihtoehtoja. Mystikoiden opetusten mukaan vain vahvimmilla on oikeus olla mystikkoja, siksi tappaminen. Mutta Eayrie oli oikeassa. Jos on kaksi vahvaa ihmistä ja toinen on rahtusen vahvempi toinen ei ole arvoton"
Ina muisti äkkiä miten häntä oli pelottanut kokeessa. Ei niinkään itsensä puolesta vaan se miten hän oli pelännyt joutuvansa tappamaan. Jälkeenpäin häntä oli vain kehuttu eikä kukaan ollut koskaan syyttänyt häntä siitä, eikä hän ollut tuntenut itseään pahaksi. Hän oli turruttanut omatuntonsa vakuutuksin, että hän teki oikeaa asiaa ja keskittynyt vihaamaan kapinallisia ja mitä vain hänen oli käsketty vihata. Hän oli vihannut Devonia koska tämä oli jättänyt hänet. Eayrie ja tuntematon mies olivat ystävällisiä hänelle vaikka hän oli heidän vihollisensa. Inaa pelotti, koskaan ennen hänen ei ollut täytynyt ajatella sillä tavalla ratkaisuistaan. Koskaan ei ollut ollut kuin yksi tie ja tapa tehdä asiat, koskaan ei ollut tarvinnut ajatella muita vaihtoehtoja tai valintoja.
"Mitä minä teen?", Ina kuiskasi edessään istuvalle miehelle.
Tämä hiljensi vauhtia ja kääntyi katsomaan Inaa.
"Tule velho Sallahin luo. Hän tietää kyllä mitä tehdä"
"Minä en jaksa enää ajatella. Minun on paha olla ja minua väsyttää niin kamalasti."
Mies katsoi Inaan ja hiljensi hevosen vauhdin kävelyyn. Hän veti Inan varovasti eteensä jotta voisi puhua tälle paremmin.
"Kuuntele. Pääset kohta lepäämään, ei ole enää pitkä matka."
Ina nyökkäsi sulki silmänsä, ja antoi yläruumiinsa valahtaa hevosen kaulalle, toivoen ettei putoaisi. Eayrielle tappamisesta huutanut vihainen ylpeä nainen tuntui kovin kaukaiselle. Hän tunsi eläneensä kuin sumussa viimeiset 5 vuotta. Nyt kun se sumu oli kadonnut se oli kuin paljastanut alastoman totuuden siitä miten heikko hän olikaan.
"Minä... miksi juuri minä?", Ina kuiskasi ja tajusi poskiensa olevan märät. Hän ei halunnut itkeä, mutta ei kyennyt estämään itseään. Hän oli aina sokeasti ajatellut mystikoiden olevan erehtymättömiä.
"En tiedä. Joskus onni ei vain ole puolella, mutta useimmat tilanteet voi silti kääntää hyväksi. Yritä nukkua vähän."
Ina avasi silmänsä ja näki kyynelpisaroiden läpi miehen hymyilevän.
"Ei tässä voi nukkua", Ina naurahti kyynelten läpi, "tämä tärisee hirveäsi."
Mies veti Inan lähelleen ja piteli siinä hetken. Se tuntui erikoiselle.
"Mitä tämä on?", Ina kysyi.
Mies naurahti.
"Se on jotakin jonka voi tehdä ystävälle. Eikö sinulla ole yhtään ystävää?"
Ina pudisti päätään. Hän painoi päänsä uuden ystävänsä olkapäälle ja nukahti siihen, tärinästä huolimatta.
Ina heräsi hämärästi valaistuun huoneeseen. Hän katseli hiljaa ympärilleen.
"Missä olen", hän kysyi ennemmän itseltään kun keneltäkään muulta.
Hän ei muistanut tilanteeseen johtaneita tapahtumia selvästi, ja häneen sattui kaikkialle. Hän makasi matalalla sängyllä jonkinlaisen talon olohuoneen tapaisessa tilassa. Vastakkaisella seinällä oli takka ja pienet lyhdyt valaisivat huonetta muualtakin. Rakennus oli kiveä mutta seinillä oli monissa kohtaa kankaita. Ikkunat olivat pienet ja aivan katon rajassa, eikä niistä näkynyt juuri valoa. Saman tilan toisessa päässä oli keittiö ja siellä oli ihmisiä.
Ina värähti. He eivät olleet mystikoita. Ihmiset tulivat lähemmäksi Inaa, ja tyttö nosti kätensä puolustamaan itseään. Hän ei kuitenkaan tuntenut lainkaan energiaa ympärillään. Hän vei kätensä kaulalleen missä se kohtasi kylmän Dar'wan-pannan, ja tapahtumat palasivat hiljalleen hänen mieleensä. Ina huokaisi. Heikkouden näyttäminen vangiksi joutuessa oli pahimpia virheitä jonka saattoi tehdä. Ihmiset tulivat lähemmäksi, ja Ina tunnisti heistä kaksi, miehet joihin hän oli törmännyt niityllä.
Hoikka mustahiuksinen mies jonka kanssa Ina oli ratsastanut ojensi tälle leivänpalan ja pullon jotakin tuoksuvaa juomaa. Ina puraisi varovasti palan hampaillaan ja maisteli leipää havaitakseen mahdolliset myrkyt. Mies naurahti kuivasti:
"Jos haluaisin tappaa sinut minulla olisi helpompiakin keinoja. Mystikko ilman voimiaan ei ole suurikaan uhka"
Ina loi tähän niin voimakkaan katseen kuin kykeni.
Keski-ikäinen mies jota Ina ei ollut nähnyt aiemmin astui nuoremman miehen vierelle ja sanoi syvällä matalalla äänellä:
"Ina Sarren. Liittolaisemme mystikkojen muurin sisällä kertoi tulostasi. Minä olen Sallah"
Sallah oli pitkä, ja hänellä oli mustat hieman ohimoilta harmaantuneet lyhyet hiukset, ja kulmikkaat kasvonpiirteet. Hänen tummansiniset silmänsä eivät näyttäneet edes katsovan Inaan mutta silti tuntui kuin mies olisi tuijottanut häneen.
"Kuinka tiedät nimeni?" Ina kysyi eikä tiennyt oliko hän vanki vai ei.
"Eayrie Quera. Hän kertoi sinusta. Ja minä sanon että olet onnekas kun hän sattui kuulemaan sinusta. Saati että hän halusi auttaa sinua. Ja että Dennis ja Andrew löysivät sinut. Olet melkoinen onnen suosikki ystäväiseni"
Sallah hymyili vinosti mutta Ina tunsi itsensä entistä surullisemmaksi. Onnea olisi ollut jos väärää syytöstä ei olisi koskaan ollutkaan.
"Kertokaa nyt edes mitä aiotte minulle tehdä?", Ina kysyi Sallahilta.
Mies naurahti.
"Se riippuu täysin sinusta itsestäsi. Periaatteessa olet vapaa: tuossa on ovi, ja jos haluat mennä en yritä estää sinua. Ota kuitenkin huomioon että tämä on ainoa asutus 10 kilometrin säteellä, nummella liikkuu petoja ja minulla on toinen kahdesta tiettävästi olemassaolevasta tällaisesta"
Mies heilutteli metallista laattaa joka oli täynnä kaiverrettua kirjoitusta. Ina oli nähnyt sellaisen ennenkin, se oli instrumentti jolla Dar'wanin saisi auki. Sallah puhui totta, niitä oli olemassa vain muutamia. Yksi ainoa oli mystikoiden hallussa, eikä Ina voisi palata sinnekään turvallisesti. Hän tunsi itsensä petturiksi, ja samalla häntä alkoi hävettää hänen käytöksensä nummella.
"Eayrie Quera näytti minulle sumukuvan jossa minä puhun veljeni Devon Sarrenin kanssa joka luullakseni on kapinallisten luona nyt. Minä kuitenkin tiedän ettei se ole totta, en ole tavannut häntä kolmeen vuoteen. Syytös jonka sain oli väärä ja haluan tietää kuka manipuloi sumukuvia minua vastaan"
"Kukaan ei ole manipuloinut sumukuvia. On eräs henkilö joka sinun tulisi tavata. Anna, tulisitko alas?"
Miesten katseet kääntyivät huoneen toisessa päässä keittiön vieressä kulkeviin puuhun veistettyihin kierreportaisiin. Niitä myöten käveli alas tyttö. Hän oli pukeutunut beigeen mekkoon jossa oli käsinommeltuja kirjailuja ja ruskeaan viittaan.
"No mitä sinä haluat tällä kertaa. Sanoinhan etten halua nähdä häntä",
Tyttö ei selvästikään ollut vain vaivautunut, vaan raivoissaan.
"Hän on siskosi, yritä nyt käyttäytyä", Sallah sanoi tiukasti, ja tyttö riisui viittansa ja nyrpisti nenäänsä ja katsahti halveksuen Inaan.
"Sisko jota minulla ei koskaan ollutkaan. Mitä hän on koskaan tehnyt hyväkseni, tai minä hänen?"
"Ina ei tiennyt sinusta, kuten ei kukaan muukaan. Et voi syyttää häntä"
Ina katsoi tyttöä. Harmaat silmät olivat täysin jäiset, ja suu oli puristunut tiukaksi viivaksi. Iho oli kauniin vaalean oliivin sävyinen, ihan kuten Inallakin, ja hiukset yhtä punaiset, mutta ne olivat suorat ja polkkapituiset, ja tytöllä oli otsatukka.
Inan hiukset olivat keskimittaiset ja laineilla. Hiuksia lukuun ottamatta hän olisi voinut katsoa peiliin.
"Siis se en ollutkaan minä siinä sumukuvassa...", Ina ajatteli ääneen kunnes tajusi häiritsevä yksityiskohdan: "Hetkinen. Sumukuvassa jonka Eayrie näytti minulle minulla tai hänellä oli pitkät hiukset"
Anna kiepautti lyhyttä suortuvaansa sormensa ympärillä ja vastasi kärkevään sävyyn, Inan äänellä:
"Leikkasin hiukset eilen"
Ina nyökkäsi ja katsoi sitten takaisin Annaan. He olivat niin samanlaiset että heidän täytyi olla kaksoset. Ina katsoi Sallahiin kysyvästi.
"17 vuotta sitten entinen ystäväni otti minuun yhteyttä. Olin itse jättänyt mystikot vuosia aiemmin, ja se oli rikkonut välimme. Silloin hän kuitenkin lähetti kyyhkyn tuomaan kirjettä, että halusi nähdä minut. Aseistauduin niin hyvin kun voin, ja menin Hadranin tavernaan johon hän oli pyytänyt että tulisin. Hänellä oli mukanaan vauva, ja hän antoi sen minulle, pyytäen että pitäisin siitä huolen. Vauva oli syntynyt ilman taikavoimien rahtustakaan, ja mystikoiden keskuudessa sellaiset vauvat tapetaan. Hän kertoi myös, että vauvalla oli kaksoissisko, ja myöhemmin Devon Sarren kertoi lisää, sinusta. Anna on vauva jonka entinen ystäväni antoi minulle ja sinä olet kaksonen jonka hän mainitsi", Sallah selitti.
Ina nyökkäsi jäykästi. Hän tunsi olonsa turraksi, sillä tieto oli yllättänyt hänet täysin. Silti tarina kuulosti todenmukaiselle. Kaikki huono onni joka Inalla oli ollut, se oli kuitenkin nyt järkeenkäypää. Jos kukaan ei olisi nähnyt Devonin ja Annan keskustelua, tai tämä joku ei olisi kantanut sumukuvien tallentamiseen tai katseluun tarvittavaa kristallia, häntä ei olisi koskaan syytetty turhaan. Ina vilkaisi mustahiuksisen miehen kasvoihin ja punastui muistaessaan mitä oli tälle kertonut eilen puolitajuttomana.
Oveen koputettiin ja kaikki kääntyivät katsomaan sinne päin. Mustahiuksinen mies käveli ovelle. Siellä seisoi toinen nuorehko mies. Tämä heilautti kättään oven avanneelle ja tervehti häntä:
"Hei, Andrew"
Mustahiuksinen hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ovesta tullut mies käveli sisään ja tuijotti sitten Inaan.
"Oho, toinen Anna. Yhdessäkin on kestämistä", tämä sanoi nauraen, ja Anna mulkaisi tätä happamena.
"Gillio, istu alas. Tässä asiassa on paljon selvitettävää", Sallah sanoi sellaisella äänellä että Gilliokin vakavoitui.
Gillio otti jakkaran keittiöstä ja istui olohuoneeseen. Sallah loi katseen kaikkiin huoneessa olijoihin ja katsoi sitten Inaan.
"Ymmärrät varmasti että tilanne on vaikea minun näkökulmastani. Dennis ja Andrew uhmasivat jo minua ylempien käskyä kun toivat sinut tänne, ja minä todennäköisesti saisin alennuksen jos muutamat johtajistamme saisivat kuulla. Meillä on käsky tappaa mystikot ilman kysymyksiä"
Ina nyökkäsi. Oli yllättävää kuinka järjestäytynyt organisaatio kapinalliset olivatkaan; Ina oli aina luullut että kyseessä oli muutama päästään kahjo kieroutunut salamurhaaja.
Sallah jatkoi:
"Jos olisin hyvä kapinallinen tappaisin sinut nyt, mutta minä en halua tehdä niin. Minä olin itse samanlainen kun sinä. Synnyin mystikoksi ja minut kasvatettiin sellaiseksi, enkä minä sitä valinnut kuten et sinäkään. Lisäksi Eayrie Quera otti minuun yhteyttä juuri ennen kuin tulit ja aneli säästämään sinut. En kuitenkaan uskalla ottaa Dar'wania irti vielä"
Ina pystyi hädin tuskin peittämään pettyneen huokauksen.
"Hetkinen", Gillio keskeytti, "tarkoitatko että hän on mystikko? Kuinka, ja kuka hän on?"
Sallah pudisti päätään miltei huvittuneesti.
"Kyllä minä olen kertonut sinulle Annan tarinan, ja maininniyt myös hänen mystikko-siskonsa"
Gillion kasvoille tuli ensin varautunut ilme ja sitten vino hymy. Hän nyökkäsi Sallahille.
"Mystikot ovat aina riski, mutta toisaalta ihmiset muuttuvat"
"Tämä kaikki on hyvin... mielenkiintoista mutta kertoisitteko mitä ylipäänsä aiotte minulle tehdä?", Ina kysyi katsoen hermostuneena Sallahista Gillioon, Andrewiin ja happamasti mulkoilevat Annaan.
"Jos haluat voit jäädä tänne joksikin aikaa. Mutta jos valitset niin sinun pitää vannoa Sarkian vala"
Inan silmät suurenivat. Sarkia oli Andar, se oli ollut kaupungin nimi ennen kuin mystikot olivat ottaneet sen imperiuminsa pääkaupungiksi. Andelien oli mystikoiden imperiumin nimi; ennen oli tosin ollut Dewia, Mara Sekan ja Belomia, sekä paljon pienempiä valtioita. Mystikot olivat yhdistäneet maan kukoistavaksi imperiumiksi. Sarkia oli muinoin ollut Dewian pääkaupunki.
"Mikä on Sarkian vala?", Ina kysyi.
"Se on erään kapinallisvelhon kehittämä lumous. Se on hyvin yksinkertainen. Jos minä vannon sellaisen ja rikon sen minä kuolen"
Ina nielaisi. Miten hän voisi tietää mikä oli oikea päätös?
"Toinen vaihtoehto?"
"Tuossa on ovi. Muistuttaisin että sinulla ei ole voimiasi, aseita tai ruokaa. Pääsisit helpommalla jos Andrew katkaisisi kaulasi"
Ina katseli huoneesa olijoita hetken. Anna katseli Andrewin vyöllä roikkuvaa miekkaa ja sitten Inaa tehden selväksi mitä hän toivoi Inan valitsevan. Se ärsytti Inaa, ja ainoastaan Annaa ärsyttääkseen hän sanoi:
"No, vannotaan sitten se vala"
Sallah näytti tyytyväiseltä.
"Tarvitaan joku esine jonka kautta vannoa", Andrew totesi.
Gillio nappasi pöydältä mukin ja ojensi sen Sallahille. Tämä hymähti ja asetti kätensä mukin päälle ja nyökkäsi Inaa tekemään samoin.
"Toista perässä: Minä, Ina Sarren, vannon tämän mukin, elämäni ja Sarkian kaupungin kautta etten kavalla kapinallisten tietoja mystikoille tai yritä vahingoittaa heitä millään tapaa"
Ina katsoi hieman oudoksuen mukia mutta toisti:
"Minä, Ina Sarren vannon tämän mukin, elämäni ja Sarkian kaupungin kautta etten kavalla kapinallisten tietoja mystikoille tai yritä vahingoittaa heitä millään tapaa"
Muki alkoi hehkua sinisenä ja siihen piirtyi kirjoitusta. Se näytti olevan vala jonka Ina vannoi. Sitten hehku sammui ja kirjaimetkin haalistuvat miltei olemattomiin.
"Mihin mukia tarvitaan?", Ina kysyi.
Andrew vastasi:
"Niin Sarkian valat toimivat. Vala on tosi niin kauan kun tuo muki on ehjä"
"Siitä puheen ollen", Sallah totesi, "tämä pitää piilottaa"
Sallah otti mukin, heilautti kättään ja käveli ovelle.
"Andrew, pärjäät kai?"
Nuori mies nyökkäsi ja hymyili.
Anna juoksi ovelle Sallahin luo ja ilmoitti:
"Tulen mukaan", astuen samalla ovesta ja miltei kolauttaen sen Sallahin kasvoille.
Sallah astui ovesta Annan perässä ja heilautti kättään pojille lähtiessään. Ina tunsi kovan kuorensa taas rakoilevan, ja hän toivoi että muutkin lähtisivät. Hän halusi olla yksin. Niin kauan kun pojat olivat siellä hän ei voisi näyttää ollenkaan tunteitaan. Ei itkeä tai huutaa vaikka häneen sattui. Hän kaipasi takaisin Andardienin muurien turvaan omaan tuttuun huoneeseensa. Hän halusi taas oppia lisää taikuudesta ja kerryttää voimiaan ja saada muut pelkäämään itseään, sillä vain sillä tavoin hän olisi turvassa. Hänestä oli tullut muutamassa päivässä voimakkaasta mystikko-oppilaasta hylkiö.
Ina vei taas käden kaulalleen missä kylmä panta edelleen lepäsi. Kaula oli jo tottunut sen painoon mutta käteen se tuntui kolealle takkatulesta huolimatta. Gillio käveli ovelle ja avasi sen lähteäkseen mutta ennen kun tämä ehti poistua ovesta Dennis huusi yläkerrasta:
"Minne olet menossa?"
"Metsälle minä", Gillio vastasi poissaolevasti.
Dennis hyppäsi portaiden puolivälistä alakertaan ja sanoi melkein syyttävästi:
"Olit metsällä kaksi päivää. Saisit välillä auttaa meitä kehnommissa hommissa"
Gillio oli tummaihoinen ja hänen silmänsä olivat yönsiniset, ja pitkät hiukset mustat, kun taas Dennis vaalea ja hänellä oli kultaiset hiukset ja silmät. Pojat olivat kuin yö ja päivä ulkonäöltään ja se toi pienen hymyn Inan suupieliin niinkin kurjassa tilanteessa. Gillio ei välittänyt Dennisista ja pujahti oven läpi ulos, ja koetti lyödä sen Dennisin kasvoille, mutta Dennis meni perään.
"Eivätkö he tule toimeen?", Ina ajatteli ääneen ja hätkähti kun saikin vastauksen Andrewilta:
"Nah, he ovat parhaat ystävät. Viime aikoina Gilliota on tosin näkynyt täällä harvemmin ja harvemmin, hän todellakin rakastaa metsästystä. Ja koska Dennis ei rakasta veden kantamista hän on näreissään"
Ina naurahti ääneen ja katsahti Andrewiin. Tämän mustat hiukset olivat sekaisin ja taivaansiniset silmät katselivat Inaa.
"Mitä sinä tuijotat?", Ina kysyi?
"Tuota Dar'wania. Ne ovat aika harvinaisia enkä ole ennen nähnyt sellaista. Minä en ole velho. Minulla ei ole sen enempää taikavoimia kun suurimmalla osalla ihmisistä. Pystyn käyttämään taika-aseita koska ne aseet on tehneet velhot tai mystikot, mutta ei sen enempää"
Ina oli aina luullut että taika-aseidenkin voimat tulevat niiden käyttäjästä. Ilmeisesti hän tiennytkään magiasta niin paljon kuin luuli tietävänsä. Se palautti hänen mielialansa tavalliselle kurjalle tasolle, mutta hän kysyi kuitenkin Andrewilta sillä aihe kiinnosti häntä:
"Eikö tuollaisen käyttäjä tarvitse taikavoimia ollenkaan?"
"Tarvitsee, jonkin verran. Esimerkiksi Anna ei pysty käyttämään näitä, ja minunkin piti harjoitella paljon"
Ina nyökkäsi.
"Ymmärrän. Mystikko-oppilaat eivät käytä tuollaisia"
"Niin, te olette niitä oikeita taikojia, tällaisten aseiden tarkoitus on enimmäkseen antaa kantajan lyönneillä lisää voimaa ja läpäisykykyä. Dennisin jousi on samanlainen kuin tämä miekka, mutta Gillio on oikea velho. Hän on Sallahin oppipoika, minä ja Dennis olemme vain sotilaita. Olemme täällä koska alueen valvontaan tarvittiin lisää väkeä. Lisäksi Dennis on Gillion serkku"
Ina nyökkäsi ja loi katseensa maahan. Hän oli kai oikea taikoja ilman taikavoimia, ilman opettajaa, järjestöään tai kotia.
"Onko kaikki hyvin?", Andrew kysyi.
Ina mietti oliko kysymys pilkallinen mutta Andrewin kasvot vaikuttivat aidosti huolestuneelle.
"On toki", Ina vastasi vääntäen kasvoilleen hymynkareen.
"Älä valehtele minulle", Andrew hymyili toisella suupielellään.
"Minä vain... en tosiaan tiedä mitä pitäisi tehdä", Ina katsoi surullisena Andrewiin, "minä... tavallan haluaisin takaisin mystikoiden luo koska siellä kaikki oli ainakin... minun ei koskaan tarvinnut valita mitä teen. Kaikki kerrottiin minulle valmiiksi, ja tiesin aina mitä asioista piti ajatella. Toisaalta... minusta tuntuu että olen kantanut syyllisyyttä kaikista niistä kerroista kun olen satuttanut ihmisiä aina tähän asti. Olen puristanut sen sisälleni kuten hyvän mystikon kuuluu. Tunteet ovat mystikoille kiellettyjä. Suru, syyllisyys, kiintymys ja rakkaus ovat asioita joita ei saisi tuntea"
Andrew näytti yllättävän ymmärtäväiselle.
"Ina, minä ymmärrän että sinusta tuntuu äärettömän pahalle ja tunnet olevasi yksin ja eksyksissä. Se on luonnollista. Jos haluat olla yksin, minä voin poistua"
Ina katsoi Andrewiin. Tämä vaikutti vilpittömälle. Ina ei halunnut jäädä yksin ajatustensa ja pelkojensa kanssa mutta häntä pelotti että hän alkaisi itkeä. Hän laittoi kätensä Andrewin kädelle ja pudisti päätään hieman.
"Ole kiltti, älä"
"Minusta se että sinä kuitenkin tunnet syyllisyyttä kertoo että sinä olet hyvä ihminen. Sinulla on edelleen omatunto jäljellä. Se on harvinaista sellaiselle joka on kasvanut ikäänsä mystikoiden kanssa. Ne eivät välitä mistään tai tunne mitään. Sinä et ole sellainen"
Ina punastui hieman ja oli kiitollinen siitä että huoneessa oli hämärää. Andrew jatkoi:
"Mutta älä kanna syyllisyyttä. Sinä olit niiden nukke, ja kerroit että puolustit vain itseäsi. Tiedätkös, sinun veljesi. Luutnantti Sarren. Hän on tunnettu mies kapinallisten keskuudessa. Hän on vienyt kymmenen kertaa enemmän henkiä kun sinä, taisteluissa tiedäthän. Mutta joka kerta hän on tehnyt sen suojellakseen jotakuta toista, ja hänkin aina jättää vihollisenkin henkiin jos vain voi"
Ina nyökkäsi.
"Minä en halua enää satuttaa ketään. Mutta haluaisin kyllä lopettaa tuntemasta... en koskaan ollut hyvä tukahduttamaan tunteitani. Eikö teillä kapinallisilla olisi jotain ihmerohtoa siihen tarkoitukseen?", Ina kysyi hymynkare huulillaan, kertoen Andrewille että hän ei ollut aivan tosissaan. Andrew kuitenkin vastasi totisena:
"Sallahilla on jotakin siihen tarkoitukseen. En tuomitse jos haluat ottaa sitä."
"Kiitos, Andrew, mutta minä pärjään"
Kyynelet valuivat jälleen Inan poskille hämärässä ja hän kääntyi poispäin tilaa valaisevasta soihdusta jotta Andrew ei huomaisi. Poika kuitenkin ojensi Inalle puhdasta nenäliinaa joten tämä oli kai huomannut. Ina tunsi taas olonsa hämilliseksi.
"Minä.... Anteeksi. En yleensä ole näin heikko. Enkä ollut oma itseni silloin niityllä. Anteeksi että minusta oli vaivaa"
Ina mutisi, ja suoristi selkänsä.
Andrew sanoi:
"Minusta kun tuntuu että juuri siellä sinä olit oma itsesi"
Andrew kietoi kätensä Inan ympärille ja Ina vastasi halaukseen ja kuiskasi uudelleen pojan korvaan: "Kiitos Andrew, kun pelastit minut sieltä niityltä ja ymmärrät minua"
Hän käänsi päätään nähdäkseen Andrewin kasvot. Heidän otsansa kolahtivat yhteen mikä sai hymyn molempien huulille. Ina katsoi Andrewin ihanan sinisiin silmiin ja hänestä tuntui turvallisemmalta kun koskaan. Ei niinkään koska hän nimellisesti oli turvassa, mutta koska Andrew tuntui hyväksyvän hänet sellaisena kun hän oli.
Molemmat hymyilivät kun heidän nenänsä hipaisivat toisiaan, Andrew tuoksui raikkaalle ulkoilmalle. Ina halasi häntä tiukemmin.
Ina tunsi Andrewin käsien jähmettyvän ympärillään ja kun hän avasi silmänsä hän näki, että poika katsoi keittiöön, ei häneen. Inakin kääntyi katsomaan mitä siellä oli. Hänen silmänsä laajenivat kun hän näki nuoren naisen väikkyvän sinisen hahmon, Eayrien hahmon.
"E-Eayrie?", Ina kysyi ottaen tiukemmin kiinni Andrewista, ja heti sen tehtyään soimaten itseään siitä miten pelokkaaksi hän oli tullut voimiensa menettämisen myötä.
"Ihanaa nähdä että selvisit tänne asti hengissä", Eayrie sanoi hymyillen. Hän näytti koostuvan valosta.
"Tuo on hänen tekniikkansa", Andrew selitti, "sen avulla hän voi siirtää tietoisuutensa toisaalle vähäksi aikaa. Mutta se vie todella paljon voimia, joten puhu nopeasti, Eayrie"
Eayrie nyökkäsi.
"Eikö Sallah ole täällä?"
"Ei"
Eayrie ei näyttänyt tyytyväiseltä mutta sanoi:
"Kuunnelkaa, minusta tuntuu että kapinalliset on petetty sisältä päin. Ja mikä vaarallisinta, mystikot tietävät nyt Saienheimistä"
"Mitä?! Kuinka se on mahdollista?", Andrew kysyi ja näytti todella järkyttyneeltä.
Ina katsoi tähän varovaisesti.
"Mistä on kyse?"
"Saienheim on tukikohtamme pohjoisen vuorilla. Sen piti olla täysin salainen ja siten turvallinen. Kymmenet illuusiovelhot ovat kätkeneet sen"
Eayrie katsahti häneen.
Ina katsahti Andrewiin ja sitten takaisin Eayrieen.
"Kertokaa Sallahille heti"
Andrew nyökkäsi selvästikin tietäen mistä Eayrie puhui.
Naisen väikkyvä kuvajainen katosi ja tuntui vievän valon mennessään.
"Ina, nyt äkkiä. Meidän pitää löytää Sallah ja Anna. Ja Dennis ja Gillio ne laiskurit, heille pitää selittää koko juttu. Ja ai niin, Luutnantti Sarren on käsittääkseni myös tulossa tänne. En tosin tiedä milloin"
Andrew näytti olevan todella huolissaan eikä pystynyt pitämään yllä rauhallista kuortaan. Se huolestutti Inaa.
Hän seurasi Andrewia ulos. Siellä oli talli missä oli neljä hevosta. Andrew antoi yhden Inalle ja nosti hänet satulaan.
"Ratsasta tuonne päin. Mystikoita ei pitäisi kiinnostaa tämä alue, joten vaaraa ei pitäisi olla. Jos tapaat Sallahin ja Annan tai Dennisin ja Gillion selitä mitä kuulimme. Asia on todella vakava. Minä kirjoitan nopean kirjeen Saienheimiin ja lähden sitten myös etsimään heitä"
"Miksi emme vain odota että he palaavat?"
"Meillä on kiire. Sallah voi aivan hyvin viipyä reissuillaan yön tai pari, tunnen hänet. Niityltä on onneksi helppo löytää ihminen"
Ina nyökkäsi varovasti ja napautti suitsia saadakseen hevosen liikkeelle. Tahti ei ollut kummoinen mutta vähitellen hän oppi miten ratsastaa. Hän ei olisi halunnut erota Andrewista niin nopeasti ja yllättäen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hänen tulisi etsiä. Rantaniitty oli laajempi kun hän oli luullut ja se oli myös paikoin upottava. Mutaa oli paljon ja Ina päätti suunnata kauemmas rannasta päästäkseen kuivemmalle maalle. Metsää lähelle hän ei kuitenkaan halunnut mennä. Oli erikoista kuinka terävästi metsä loppui ja niitty alkoi. Ina kopautti pohkeitaan ja hevonen lisäsi vauhtia. Niittykaistale oli kymmenisen kilometriä leveä metsän ja järven välissä mutta pituutta sillä oli moninkertaisesti, sillä järvi oli iso. Ina ei edes nähnyt toista rantaa. Hevonen kompuroi jo ja Ina ei tiennyt kuinka kauas mökistä hän oli joutunut. Takaisin kuintenkin aina pääsisi rantaa myöten.
"Sallah?" Ina huusi, mutta vain kaiku vastasi. Kelmeän kuun hohteessa hän kuitenkin havaitsi kavionjälkiä mudassa ja lähti seuraamaan niitä.
