Istuttuani kivellä hetken aikaa tajusin, että metsästä kuului henoa kopsetta.
-Eleganja! henkäisin. Tuijotin äänen suuntaan, josta sen aiheuttaja pian ilmestyikin. Suuri, musta ja kiiltävä hevonen pitkällä mustalla sarvella. -Eleganja, minä tässä, sanoin hiljaisesti. Hevonen katsoi minua lempeys silmissään. Se muisti.
"Hei vain, Mistiridal" se puhui mieleeni. Eleganjalle olin Mistiridal, Mystinen Olento. En aikaisemmin ollut maininnutkaan, että Eleganja osasi puhua. -Miksi silmissäsi näkyy noin pakokauhuinen sävy? kysyin siltä. Nyt hevonen alkoi tanssahdella. Se tuli aivan viereeni ennen kuin lähes kuiskasi "Se on täällä" -Tarkoitatko Häntä? ihmettelin. -Hänenhän piti olla kristallissa! huusin.
Eleganja säikkyi kovaa ääntäni ja hyppäsi taaksepäin. Käännyin hevoseen päin ja rauhoittelin sitä:-Ei hätää, ei hätää. Anteeksi. Mitä kristallille on tapahtunut? "Se vietiin, en voinut mitään, minut tainnutettiin" hevonen puhui hädissään. -Ei hätää, kaunokainen, ei se ollut sinun vikasi, sanoin hevoselle. -Minun täytyy puhua tästä äidille, äiti oli ensimmäinen joka tunsi Hänet, sanoin rauhallisesti.
"Mitä vain, kunhan Hänet saadaan kiinni" hevonen hätääntyi. -Menen nyt, pysy turvassa ja piilossa, mutta tule kun kutsun sinua, sanoin hevoselle. Eleganja nyökkäsi ja ravasi takaisin metsän kätköihin. Minä käännyin ja aloin juosta, Mitä pikimmin olisin kotona, sitä varmemmin Eleganja jäisi henkiin.
