Vampyyrien juoksu - Osa 3 (Uusi Versio) Hot

Luku 13

Aaronista oli tullut kerta heitolla paljon itsevarmempi. Hän oli omaksunut pimeyden itseensä.
Ensimmäistä kertaa Aaronista tuntui, että hän oli sekaverinen. Hän oli aluksi pelännyt pimeyttä, mutta se tuntui enemmän kodilta kuin valo. Ensimmäistä kertaa Aaronista tuntui, että hän oli kokonainen. Hän ymmärsi nyt, että ilman pimeyttä ei voinut olla myöskään valoa. Hän oli ollut puolikas. Nyt hän oli kokonainen.
Mounica ei pitänyt asiasta, mutta Aaron ei välittänyt siitä. Aaron oli mikä oli, Mounican vastustelut eivät asiaan voineet vaikuttaa mitenkään. Aaronin pitäisi vain näyttää Mounicalle, että hän oli hallinnassa ja että pimeys ei hallinnut häntä.

Aaron otti korun pois kaulaltaan rappusten yläpäässä. Hän kyyristyi ja hiipi rakosillaan olevalle ovelle. Toisen kerroksen käytävä oli tyhjillään. Ainoat äänet mitkä kuuluivat, kuuluivat heidän huoneesta.
Mounica pysäytti Aaronin ja näytti merkkiä, että hän menee ensin. Aaron väistyi Mounican edestä ja antoi Mounican mennä ensin huoneeseen.
Aaron ei edes ehtinyt astua ovesta, kun huoneesta kuului kolahdus ja huudahdus huoneen vasemmalta laidalta. Aaron astui Mounican perässä huoneeseen ja näki ensimmäisenä nuoren miehen seinällä Mounican sängyn vieressä. Hän oli kahdenkymmenen senttimetrin korkeudella ilmassa seinään painuneena. Jokin näkymätön piti häntä ilmassa.
Sitten Aaron näki Mounican jonka käsi sojotti miestä päin. Käyttikö Mounica ilmaa pitäessään miestä ilmassa? ''Kätevää'' Aaron ajatteli.
Mies painoi kädet kurkulleen. Hän ei ilmeisesti saanut henkeä ja Mounica hellitti otettaan hiukan.
Miehen irvistäessä Aaron näki tämän terävät kulmahampaat. Vampyyri. Tarvitsiko vampyyrit happea? Ehkä he hengittivät vaikka eivät voineetkaan kuolla hapen puutteeseen.
Miten hän hotellille oli päässyt, kun ulkona paistoi vielä aurinko?
Mounica ehti kysyä ennen Aaronia. ''Miten pääsit tänne?''
Aaron muisti nähneensä jonkun epäilyttävän tyypin toisenkerroksen käytävän vasemmassa päädyssä aikaisemmin lähdettyään hotellihuoneesta.
Aaron katsoi miehen kasvoja nyt tarkemmin. Hän oli toinen veljeksistä jotka hän oli nähnyt aikaisemmin luolassa. Ja Mounica oli tappanut miehen veljen Aaronin takapihalla kun talo oli ollut tulessa.
''Olen ollut täällä jo jonkun aikaa. Siitä lähtien kun pojan talo paloi ja te pääsitte karkuun.'' Mies kertoi. ''Minut lähetettiin tänne samantien ja olen odottanut teitä täällä siitä asti.''
''Miksi yksin? Luulitko tosiaan pärjääväsi kahdelle noidalle?'' Aaron kysyi. Hän käveli pöydän luokse ja sytytti kynttilät palamaan käden heilautuksella. Huoneessa oli ollut pimeää. Ilmeisesti vampyyrit eivät tarvinneet valoa nähdäkseen. Ainut valo joka huoneeseen tuli, tuli oven raosta.
''Minun oli tarkoitus odottaa, että te nukahdatte.'' mies sanoi. ''En odottanut, että te palaatte takaisin näin pian.''
''Olisiko kannattanut vain odottaa?'' Aaron kysyi ja irvisti miehelle. Vampyyri oli etsinyt jotain huoneesta. Luultavasti kuukiveä. Kaikki kaapit ja lipastot olivat auki ja sisällöt levitelty pitkin lattiaa. Onneksi tällä kertaa talossa oli huonepalvelu ja Aaronin ei tarvinnut itse siivota.
Huonekalut olivat vielä omilla paikoillaan. Sohva oli huoneen perällä ja pöytä ja tuolit sohvan edessä keskellä huonetta.
''Missä muut teikäläiset ovat?'' Mounica kysyi. Aaron oli miettynyt ihan samaa.
''He ovat muualla.'' mies sanoi. ''He ovat piilossa odottamassa minua.''
''Ikävä tuottaa heille pettymys.'' Aaron sanoi. ''Sillä sinä et palaa heidän luokseen.'' Mies katsoi Aaronia ja Aaron näki hänen katseestaan, että hän tiesi sen.
''Miksi palasitte takaisin Krimloniin kun perässänne on vampyyrien metsästäjät. Eikö ollut aika suuri riski palata takaisinpäin heitä kohti?'' Mounica kysyi. Aaron ei ollut edes muistanut koko vampyyrien metsästäjiä.
''Ha.'' mies naurahti. ''Ne pellet. Ei heistä mitään harmia ole. Muut saivat sentään heistä mukavan aterian.''
''Ovatko he kuolleet?'' Mounica kysyi. Nyt kun Aaron ajatteli asiaa niin hän ihmetteli miten lauma ihmisiä kuvitteli pärjäävänsä laumalle vampyyreitä.
''Kyllä. Mitättömät ihmiset ovat helppo tappaa. Oli vain huvittavaa katsella miten he juoksivat meidän perässä. Ihan vain viihteen vuoksi me annoimme heidän elää ja annoimme heidän elää fantasia maailmassa missä he kuvittelivat ihmisten voivan tehdä jotain vampyyreille.''
Aaronia melkein huvitti asia. Vampyyreillä oli sittenkin huumorintajua.
''Mistä tiesitte, että me tulemme tänne?'' Mounica kysyi. Aaronin teki mieli vastata miehen puolesta sillä nyt kun Aaron ajatteli sitäkin asiaa niin oli aika ennalta arvattavaa, että he käyvät Krimlonissa. Se oli Hamptonin läheisin kylä.
''Se ei ollut vaikea arvata.'' mies sanoi. ''Kumpi teistä tappoi veljeni?'' hän kysyi ja hänen ilmeensä muuttui vihaiseksi. Eikö häntä yhtään pelottanut vaikka hän tiesi jo hävinneensä?
Mounica nosti käden ilmaan ja viittasi. ''Minä se olin.'' Hän sanoi.
Mies katsoi Mounicaa ja alkoi rimpuilemaan, mutta turhaan. Hän oli Mounican otteessa tiukasti kiinni. Hän yritti ilmeisesti päästä vapaaksi jotta voisi kostaa veljensä kuoleman.
''Turhaan rimpuilet olet jo hävinnyt.'' Aaron sanoi ja hymyili. Mies lopetti rimpuilun ja katsoi Aaronia naamallaan voitonriemuinen hymy. Aaron tunsi jonkun uljahtavan sisällään. Miksi mies hyyili vaikka tiesi kuolevansa?
''Ehkä. Ehkä hävisin tämän taistelun, mutta te olette hävinneet koko sodan.'' Mies sanoi.
''Miten niin?'' Mounica kysyi ja hän alkoi näyttämään säikähtäneeltä. Vampyyrien uhkaukset kannatti ottaa vakavasti.
''Kuulin, että ystäväni löysivät metsästä jonkun montun luonta verisiä hihanriekaleita.'' Nyt Aaronkin kauhistui. Hän arveli mitä seuraavaksi kuulisi ja se ei meinannut mitään hyvää. ''Koko lauma on saanut pojasta vainun. Ei tarvittu muuta kuin pieni nuuhkaisu hihanpalaa ja te olitte kusessa.''
Mounica puristi otettaan lujemmin ja Aaron näki vampyyrin kaulan painuvan kasaan. Mounica oli peloissaan. Sen huomasi selvästi. Aaroniakin pelotti vähäsen.
Heidän ainoa suunnitelmansa oli nyt turha. Jos oli totta että vampyyrit olivat saaneet vainun Aaronin hihasta lentäneistä palasista he pystyvät jäljittämään Aaronin monien kymmenien kilometrien päähän. Ei ollut enää yhtäkää kiven koloa minne Aaron voisi kadota. Ei edes Basilissa.
Miksi he eivät ajatelleet asiaa karhun hyökkäyksen jälkeen. Aaron tunsi itsensä jälleen kerran tyhmäksi.
''Lisäksi he löysivät kaksi mustaa pilaria metsästä.'' Mies sai jotenkin ihmeellisesti sanotuksi. Mounica hellitti taas otettaan ja antoi miehen puhua.
''Kai sinä tiedät, että kivi on vaarallinen pojan käsissä.'' vampyyri sanoi Mounicalle. Mounica pysyi hiljaa. ''Johtajamme on pitänyt kiveä turvassa melkein kolmesataa vuotta. Siihen asti kunnes poika varasti sen.''
Oliko tuo totta? Suojeliko vampyyrien johtaja oikeasti kiveä?
''Minä luotan Aaroniin. Me pystymme pitämään kiven kyllä turvassa.'' Mounica sanoi.
''Antakaa kivi takaisin ja saatte kävellä pois ilman harmeja.'' vampyyri sanoi, mutta Aaron ei uskonut sitä. Hän oli varastanut heiltä. Häntä ei jätettäisi eloon.
Aaron näki Mounican ajattelevan asiaa. ''Et kai sinä usko häntä?'' Aaron kysyi. Mounica katsoi Aaronia.
''Mitä jos kivi on paremmassa turvassa vampyyrien luona? Ehkä he olisivat paremmat vartijat kuin me kaksi noitaa. Heitä on rutkasti enemmän.'' Aaron ei ollut uskoa korviaan. Miten Mounica suostui edes harkitsemaan asiaa.
''He eivät jätä meitä henkiin.'' Aaron sanoi. ''Ja nyt kun olen omaksunut pimeyden olen vahvempi. Tunnen sen. Me kyllä pystymme suojelemaan kiveä.'' Aaron sanoi. Se oli taas virhe.
Mounica katsoi Aaronia oudosti. ''Sehän tässä ongelmana onkin. Sinä olet puoliksi pimeä. Mitä jos pimeys valtaa sinut uudestaan ja päätätkin tuhota koko maailman.'' Mounica sanoi.
Se siitä luottamuksesta Aaron ajatteli. Mounica ei luottanut Aaroniin pätkääkään. Tosin ei Aaroninkaan hirveästi tehnyt mieli luottaa Mounicaan. Hän oli valehdellut Aaronin äidistä. Siitä, että hän pystyi parantamaan vain muita ja jätti kertomatta kirouksesta.
Mutta Aaron tarvitsi Mounicaa. Aaron ei pärjäisi yksin vaikka olisi kuinka väkevä taikoja. Henkisesti hän oli ihan romuna.
''Minä en ikinä tuhoaisi maailmaa. Pimeän noidista en voi sanoa samaa, mutta maailmaa minä en tuhoaisi.'' Aaron sanoi ja toivoi Mounican uskovan häntä.
Mounica katsoi vuoroin vampyyriä ja vuoroin Aaronia. Hän selvästi mietti kumpaan luottaisi enemmän. Laumaan vampyyrejä vai puoliksi pimeään nuoreen noitaan.
''Sinä lupasit äidilleni, että pidät minusta huolta. Etkö luvannutkin?'' Aaron sanoi. ''Jos me annamme kiven takaisin vampyyreille he tappavat minut silti. Ja varmaan myös sinutkin, koska olet tähän asti pitänyt minun puoliani.''
Mounican katse pysähtyi mieheen. Hän näytti tekevän päätöksensä sillä hänen ilmeensä koveni.
''Me pidämme Aaronin kanssa kivestä huolta. Emme anna kiveä teille takaisin.'' Mies vain huokaisi.
''Omapahan on valintanne. Ette mitenkään voi selvitä kahdestatoista vampyyristä.'' Mies sanoi hymyillen yhä voitonriemuisesti.
''Kyllä me jotain keksimme. Taistelemme jos on pakko.'' Mounica sanoi.
Toivottavasti he keksivät jonkun suunnitelman sillä kahdentoista vampyyrin kimppuun ei noin vain käydä.
''Onko viimeisiä sanoja?'' Mounica kysyi vampyyriltä joka vain pudisti päätään.
''Odota.'' Aaron sanoi ja keskeytti Mounican ennen kuin hän ehti tappaa vampyyrin.
''Mitä nyt?'' Mounica kysyi ihmeissään.
''Tahdon harjoitella tuota tekniikkaa ennen kuin tapamme hänet.'' Aaron sanoi. Häntä kiinnosti tietää miten joku saadaan heitettyä seinälle ilman että koskee häneen. Siitä voisi olla hyötyä tulevaisuudessa.
''Okei.'' Mounica sanoi. Hän piteli vielä vampyyriä seinällä selittäessään Aaronille miten se tehdään. ''Sinun täytyy vain kuvitella ilma miehen kaulan ympärille ja puristat sitä kasaan.''
''Selvä.'' Aaron sanoi. ''Päästä hänet vapaaksi.''
Aaron valmistautui henkisesti. ''Kuvittele vain ilma kaulan ympärille ja purista.'' Hän ajatteli.
Kun mies laskeutui jaloilleen maahan hän lähti samantien juoksemaan Aaronia kohti, mutta Aaron ehti puristaa ilmaa tämän kaulan ympärillä ennen kuin hän ehti Aaronin kimppuun.
Miehen juoksu loppui kuin hän olisi juossut narua päin. Hän lensi selälleen ja tömähti maahan.
Aaron yritti uudestaan ennen kuin mies ehti nousta ylös ja tällä kertaa Aaron sai nostettua vampyyrin ilmaan. Hän työnsi miehen seinää vasten ja puristi lujaa. Mies näytti olevan tuskissaan ja Mounican pyynnöstä Aaron hellitti otettaan.
Sitten Aaron sai uuden idean. Tästä Mounica ei kylläkään tykkää, mutta Aaron halusi kokeilla uudestaan. Hänen olisi näytettävä Mounicalle, että hän oli hallinnassa.
Aaron piti miestä seinällä samalla kun loihti ympärilleen kaksi tikaria jotka savusivat samalla tavalla kuin demonien portti. Aaron kuuli samantien Mounican hengähtävän ja huutavan, että lopeta.
Mutta Aaron ei lopettanut. Hän ampui ensin vasemman puoleisen tikarin miehen vasempaan käteen ja sen jälkeen oikean puoleisen oikeaan käteen.
Nyt vampyyri roikkui käsistään seinällä tikarit törröttäen käsistä. Mies huusi tuskasta. Aaron tunsi tuon kivun. Hänet oli naulittu pöytään kiinni samalla tavalla vain vähän aikaa sitten.
Aaronin silmiä kirveli taas ja hän katsoi Mounicaa silmiin. Mounica kavahti askeleen kauemmas. Hän ei tosiaankaan pitänyt Aaronin pimeästä puolesta.
Aaron loihti uuden tikarin päänsä päälle ja ampui sen miehen otsaan. Vampyyri muuttui tuhkaksi ja lattialla oli nyt kasa tuhkaa. Onneksi oli siivoojat Aaron ajatteli ja alkoi hymyilemään.
Sitten ovelta kuului koputusta. Aaron heitti nopeasti kaulakorun kaulalleen ja silmien kirvely hävisi.
''Onko kaikki hyvin?'' Kuului vanhemman naisen ääni oven takaa. Mounica katsoi nopeasti Aaronia ja sanoi hänelle, että ottaa tikarit nopeasti pois seinältä.
''Kukaan ei saa nähdä, että täällä on tehty taikoja. Varsinkaa pimeitä sellaisia.''
Aaron juoksi seinälle ja tarrasi ylimpään tikariin kiinni joka savusi. Kylmä tunne levisi hänen käteensä, kun hän vetäisi tikarin irti seinästä. Hän teki saman kahdelle muulle tikarille ja lopulta hän seisoi kolme tikaria käsissään tietämättä minne laittaa ne.
Mounica huomasi tämän ja sanoi. ''Laita ne vaikka laukkuuni. Kääri ne ensin johonkin. En halua uusia palovammoja käsiini''
Aaron teki työtä käskettyä. Hän repäisi Mounican sängyn kulmasta palan lakanaa ja kääri tikarit siihen. ''Missä sinun laukkusi on?'' Aaron kysyi. Mutta sitten hän näki sen lattialla sängyn vieressä ja tunki tikarit sinne.
Mounica oli ovella ja avasi sen. ''Onko kaikki hyvin?'' Vanha nainen kysyi. ''Saimme ilmotuksen epäilyttävistä äänistä tässä huoneessa. Eihän mitään ole sattunut?''
''Kaikki on ihan hyvin.'' Mounica sanoi Aaronin tullessa myös ovelle. Vanha nainen katsoi Aaronin ja Mounican taakse ja näki sotkun.
''Mitä ihmettä siellä on oikein tapahtunut?'' Nainen kysyi ihmeissään.
''Ei mitään.'' Mounica sanoi. ''Etsimme vain yhtä kadonnutta tavaraa.''
''Mutta me löysimmekin sen jo.'' Aaron sanoi ja väläytti naiselle hymyn. Nainen näytti uskovan sen sillä hän kääntyi ympäri mutisten. ''Nuoret.''
Mounica sulki oven ja kääntyi ympäri. ''Meidän täytyy lähteä täältä.'' Hän sanoi.
Aaron oli samaa mieltä. Hän oli kylläkin odottanut Mounican raivoamista, mutta sitä ei tullut. Oliko hän huomannut, että Aaron oli ollut täysin hallinnassa koko ajan tehdessään pimeitä taikoja?
''Mutta minne me voisimme mennä?'' Aaron kysyi. ''Vampyyrit ovat saaneet vainun. He löytävät meidät mistä tahansa.'' Aaroniin iski taas pieni epätoivo.
''He odottavat vielä äsken tapaamaamme vampyyriä takaisin heidän piilopaikkaansa. Meillä on vielä ainakin tämä ilta ja ensi yö aikaa ennenkuin he tajuavat, että hän ei ole tulossa takaisin.'' Mounica sanoi ja Aaronin olotila helpottui hiukan. Se oli totta. Vampyyri oli sanonut, että häntä odotetaan takaisin. He voisivat saada pienen etumatkan.
Mutta sitten Aaron muisti Romonan. Hän oli vielä varmaankin teltassaan ja Aaronin pitäisi tehdä asialle jotain, että Romona ei mene kertomaan hänestä pimeän noidille. Hänestä ja kuukivestä.
''Meillä on aikaa levätä ennen kuin jatkamme matkaa.'' Aaron sanoi toivoen, että he eivät vielä lähtisi kauas pois. ''Olet varmaan väsynyt aikaisemmasta taistelusta.''
''Totta. Olen väsynyt. Mutta meidän ei ole turvallista levätä täällä missä olemme loukussa. Käydään ostamassa teltta ja mennään metsän reunaan. Sieltä me pääsemme pakoon nopeasti jos huomaamme vampyyrien tulevan.''
Se oli tarpeeksi lähellä. Mounican nukkuessa Aaron livahtaisi takaisin Romonan luokse. Hän oli pistänyt reitin mieleensä poistuessaan viimeksi teltan luonta. Aaron ei tiennyt miksi se oli onnistunut sillä kertaa. Oliko Romona liian heikossa kunnossa ja lumous hävisi? Vai antoiko Romona tahallaan Aaronin muistaa reitin? Sen Aaron tiesi, että elossa hän vielä oli.
''Mitä luulet puhuiko vampyyri totta siitä, että lauman johtaja oli pitänyt kiveä turvassa niin kauan?'' Aaron kysyi Mounicalta joka oli mennyt istumaan sänkynsä reunalle. Hän hypisteli lakanan nurkkaa mistä Aaron oli repäissyt palasen. Hän näytti väsyneeltä.
''Kyllä uskon. Vaikka vampyyrit ovatkin pimeyden olentoja eivät he silti voi käyttää kiveä. Ja jos he haluaisivat maailman tuhoutuvan he olisivat vain yksinkertaisesti luovuttaneet kiven pimeän noidille.''
Aaron tunsi pienen syyllisyyden poikasen sisällään. Oliko kivi oikeasti turvassa hänen käsissään? Sen Aaron tiesi, että hän ei halunnut luopua siitä. Mutta miksi? Ei Aaron halunnut käyttää sitä, mutta silti se tuntui tärkeältä Aaronille.
Miten nopeasti maailma tuhoutuisi jos kiveä käytettäisiin ja demoneille luotaisiin portti? Leviäisivätkö demonit niin kuin rutto ympäri maailmaa?
Aaron pudisteli ajatukset pois päästään. Hän ei antaisi sen tapahtua. Maailmassa oli jo nyt liikaa pimeyttä. Kaikki oli epätasapainossa.
Aaronia puistatti ajatus siitä, että heillä oli kolmesataa vuotta vanha vampyyri vastassa. Ei olisi helppoa voittaa tätä heidän välistä sotaa.
''Onko sinulla ajatuksia siitä miten voisimme voittaa tulevan taistelun?'' Aaron kysyi. Mounica katsoi Aaronia allapäin. Taistelu oli väistämätön nyt, kun vampyyrit olivat saaneet vainun. He molemmat tiesivät sen.
''Ei ole. Mutta pakko meidän on jotain keksiä. Muuten olemme tuhoon tuomittuja. Emme mitenkään pärjää kahdestaan kahdelletoista vampyyrille.''
''Me tarvitsemme liittolaisia.'' Aaron sanoi. Mutta mistä he semmoisia voisivat saada? Ketkä vihaavat vampyyrejä yhtä paljon kuin he? Ja ketkä olisivat tarpeeksi voimakkaita taistelemaan vampyyrejä vastaan? Aaronille tuli vain yksi asia mieleen, mutta sekin oli kaukaa haettua.
''Tiedätkö missä haltijat ovat?'' Aaron kysyi toiveikkaana.
''Tiedän. Mutta he ovat aivan liian kaukana. He ovat mantereen toisella puolella. Meiltä menisi ainakin pari vuotta päästä heidän luokse.'' Mounica kertoi. Aaronin mieliala laski taas pari astetta. Hän ei keksinyt ketään muutakaan.
Sitten Aaron näki kuinka Mounica sai idean. Sen näki hänen ilmeestään, siitä kuinka hänen silmänsä loistivat hetken.
''Mitä nyt?'' Aaron kysyi.
''Ei mitään. Sain vain idean.'' Mounica sanoi ja nousi sängyn reunalta ylös ja alkoi kävelemään kuumeisesti edes takas sängyn edessä.
''No kerro nyt.'' Aaron pyysi. Hän otti ideoita mielellään vastaan.
''Se on vain yksi hullu ajatus mikä päähäni iski.'' Mounica kertoi. ''Kerron sen myöhemmin. Minun täytyy vielä miettiä asiaa.''
Aaron kiinnostui mistä oli kyse, mutta tunsi Mounican jo sen verran hyvin, että tiesi olla kysymättä uudestaan. Vastausta hän ei saisi.

Luku 14

Aurinko oli alkamassa laskea, kun Aaron ja Mounica menivät torille. He ostivat sieltä teltan ja ruokaa matkaa varten. Sen jälkeen he kävivät hakemassa hevosensa hotellin talleilta. He ripustivat teltan ja Mounican laukun hevosen kylkeen roikkumaan.
Sitten he suuntasivat itään kohti Krimlonin reunalla olevaa metsää. Siellä he pystyttivät teltan aurinkoiseen kohtaan. Tällä kertaa heidän ympärillään ei ollut puskia, mutta niitä ei tarvittu. Vampyyrit lähtisivät heidän peräänsä vasta seuraavan yön ja seuraavan päivän jälkeen. Heillä oli rutkasti aikaa lepäillä.
Mutta Aaron ei suunnitellut lepäävänsä. Hän ehdotti, että hän voisi olla ensimmäisessä vahtivuorossa ja Mounica voisi mennä telttaan nukkumaan.
Vaikka aurinko vielä paistoi metsässä oli silti kylmä. Aaron piteli tulta yllä loihtimalla eteensä tulipallon joka leijaili ilmassa. Aaron istui kiven päällä ja joutui keskittymään ankarasti, että tulipallo pysyi paikoillaan. Se meinasi kieppua jatkuvasti pois. Aaron kuuli Mounican äänen päässään. ''Sinulla on rauhaton mieli. Sinun täytyy opetella rauhoittumaan.'' Johtuiko se rauhattomasta mielestä, että tulipallo ei meinannut pysyä paikoillaan?
Mounican ängettyä telttaan Aaron odotti kaksikymmentä minuuttia. Sitten hän alkoi keräämään ympäriltään puun oksia jotta sai tehtyä nuotion teltan eteen. Aaron ei halunnut, että Mounica jäätyy hänen ollessa poissa.
Nuotion tehtyään Aaron lähti vähin äänin kävelemään takaisin kohti Krimlonia. Hän saapui torille viidessätoista minuutissa ja etsi katseellaan kujan joka johti kohti Romonan telttaa. Löydettyään sen hän pujotteli ihmisten välistä kujalle ja muisteli kovasti reittiä.
Kujilla hän kääntyili ja kääntyili kunnes meni kymmenen minuuttia ja Aaron seisoi teltan edessä. Hän näki suitsukkeet maassa ja potkaisi niitä. Hän katseli kuinka ne lensivät kahdenmetrin päähän puskaan. ''Ovela kettu'' Aaron ajatteli. Romonan turva.
Tällä kertaa Aaron ei langennut samaan ansaan. Tällä kertaa Aaron tiesi mikä häntä teltassa oikein odotti. Kiero pimeän noita, joka huijasi ihmisiä lukemalla heidän ajatuksiaan ja väittämällä olevansa näkijä.
Aaron otti korun kaulaltaan ja valmistautui taisteluun. Romona oli varmasti jo parantunut jos hän parani yhtä nopeasti kuin Aaron. Ei ehkä täysin, mutta tarpeeksi voidakseen taistella.
Aaron vetäisi oviaukon auki ja katsoi telttaan. Siellä ei ollut ketään. Teltta näytti täysin samalta kuin heidän lähdettyä sieltä viimeksi. Ainoa muutos oli pyöreässä pöydässä keskellä telttaa jonka päällä ei ollut enää kristallipalloa.
Haju oli vieläkin karsea teltassa ja Aaron näki lätäkön joka oli syntynyt, kun Mounica oli ampunut Romonaa paineaallolla ja Romona oli lentänyt hyllyjä päin.
Aaron astui teltan sisään ja pidätti melkein hengitystä sillä haju oli aivan hirveä. Sitten Aaron näki pöydällä kirjeen. Hän voisi vaikka vannoa, että ei nähnyt sitä siinä äsken. Kirje oli palaneiden käsien jälkien vieressä.
Aaron otti kirjeen käteensä ja avasi sen.
''Hei Aaron.
Tiedän, että tulit takaisin tappaaksesi minut. Mutta kuten varmaan huomasit olen jo lähtenyt. En kerro minne sillä en halua vielä kuolla.
Sinussa piilee suuri voima ja jos joku niin sinä pystyt pistämään lopun kirotuille pimeän noidille. Tee minulle palvelus ja tapa heidät. En aio paljastaa sinua heille.
Maailmanlopun aika ei ole vielä. Se kyllä joku päivä tulee vastaan. Olen nähnyt sen.
Ja olet oikeassa siinä, että maailma on epätasapainossa ja sinä tulet vielä korjaamaan senkin asian. Olen nähnyt myös sen.
Onnea matkaan.''
Aaron luki kirjeen kaksi kertaa. Tahtoiko Romona tosissaan, että Aaron tappaisi pimeän noidat? Se kävi kyllä järkeen. Olivathan he kironneet hänet vanhenemaan luonnottoman nopeasti. Ja miten hän on nähnyt, että maailmanloppu tulee? Pitäisikö Romonaa uskoa?
Tähän mennessä Aaron oli kuullut, että ihmisiä voidaan manipuloida ja vampyyriksi muututaan nukkumalla maan alla. Ehkä ei ole kokonaan pois suljettu ajatus se, että joillain noidilla voi olla kyky nähdä tulevaisuus. Se oli kylläkin varmaan yhtä harvinaista kuin parantajan voimat tai ihmisen manipulointi.
Aaron tunsi pienen pettymyksen tunteen. Hän olisi halunnut taistella. Kokeilla uusia voimiaan väkevämpään vastustajaan kuin pelkkään vampyyrin. Sitten Aaron ravisteli senkin ajatuksen pois. Miksi hän haluaisi tapella? Onko pimeys oikeasti valtaamassa Aaronia?
Ei.
Niin ei tapahdu.
Aaron ajatteli asiaa uudestaan ja oli iloinen, että Romona oli lähtenyt ja luvannut olla kertomatta hänestä muille pimeän noidille.
Aaron ei tarvinnut lisää kuolemia harteilleen. Vaikka nyt kun hän on omaksunut pimeyden ja ajatteli asiaa niin kuolemat eivät häiritse häntä enää niin paljon.
Mitä hän oikein ajattelee? Aaron kyykistyi ja sulki päänsä käsien sisään. Tuntuu kuin häntä revittäisiin kahteen suuntaan. Valoon ja pimeyteen. Miksi Aaron edes ajatteli korjaavansa maailman tasapainon, kun hän itse oli selvästi epätasapainossa. Hänen olisi valittava kumman reitin valitsee. Tien valoon vai tien pimeyteen. Aaronista tuntui, että kultaista keskitietä ei ollut.
Oliko hänellä edes vaihtoehtoa? Hetken ajan Aaronista oli tuntunut, että hän oli ehjä. Mutta nyt kun hän ajattelee asioita uudestaan hän huomasi, että hän oli selvästi kääntymässä enemmän pimeän puolelle.
Tuo salakavala voima. Huijaa Aaronia tuntemaan pimeyden valona ja valon pimeytenä. Tästä tulisi vaikeampaa kuin hän oli aluksi olettanut.
Hän alkoi epäilemään omaa järkeään. Pitäisikö pimeän noidat oikeasti tuhota? Pystyisikö Aaron edes siihen?
Aaron ajatteli valkeita noitia. He vain piileksivät. Maailmassa oli enemmän pimeitä olentoja kuin valkeita olentoja. Pimeän noidat ja vampyyrit. Heidän vastakohdat valkeat noidat ja haltijat olivat jossain piilossa.
Ehkä Aaron oli ainoa joka pystyisi korjaamaan tasapainon. Hän oli Mounican ja Romonan mukaan väkevin noita joka oli elossa.
Ensin hänen ja Mounican pitäisi päästä eroon vampyyreistä. He olivat nyt heidän ensimmäinen ongelma. Aaron päätti murehtia itseään ja maailman kohtaloa sen jälkeen kun on saanut voitettua vampyyrit.
Aaron katsoi ulos teltan ovesta ja ulkona oli jo hämärää. Melkein pimeää.
Hän päätti lähteä takaisin metsän reunalle Mounican luokse, mutta ensin hän nosti ilmaan käden jossa oli kirje ja sytytti käden palamaan. Kirje paloi poroksi aivan niinkuin kaikki muukin mihin Aaron oli koskenut vähään aikaan. Tai ainakin siltä Aaronista tuntui.

Saavuttuaan metsän reunalle Aaron mietiskeli vieläkin itseään. Häntä oli alkanut pelottaa pimeys uudestaan. Pitäisikö hänen käyttää pimeän voimiaan? Aikaisemmin hotellihuoneessa hän oli pysynyt järjissään loihtiessaan tikareita.
Ehkä Aaron oli tarpeeksi vahva pitääkseen pimeyden hallinnassa. Hän ei kylläkään vieläkään tiennyt mistä ajatus maailman epätasapainosta oli tullut hänen päähänsä. Ehkä se ajatus oli ollut jo valmiiksi hänen päässään, mutta pimeyden tultua esille se nousi pinnalle.
Mitä enemmän Aaron mietti asiaa sitä enemmän hän oli sitä mieltä, että joko pimeän noidat olisi tuhottava tai sitten valkeat noidat ja haltijat oli saatava pois piiloistaan. Aaron ei tiennyt kumpi olisi helpompaa, mutta kummallakin tavalla tasapaino saataisiin korjattua.
Hän oli niin ajatuksissaan, että ei huomannut pitävänsä ääniä kävellessään. Havahduttuaan hän alkoi hiipimään. Hän ei halunnut herättää Mounicaa, sillä Mounica arvaisi heti missä hän oli käynyt.
Metsässä oli jo pimeää ja Aaron näki tekemänsä nuotion sadanmetrin päässä. Lähestyttyään nuotiota Aaron huomasi nuotion vierellä jonkun isokokoisen. Se ei voinut olla Mounica.
Aaron pysähtyi paikoilleen ja yritti tarkastella kuka siinä nuotion vierellä oli. Aaron oli liian kaukana ja metsässä oli liian pimeä. Hän ei nähnyt kunnolla. Hän vain tunnisti henkilön mieheksi.
Aaron kiersi puolikkaan ympyrän miehen taakse ja nyt hän oli sadanmetrin päässä miehestä miehen takana.
Aaron otti korun taas kaulaltaan. Hän ei enää edes tiennyt miksi laittoi sen takaisin. Hän hallitsi jo voimiaan.
Aaron hiipi hiiren hiljaa ja kun hän oli viidenkymmenen metrin päässä miehestä, mies huomasi hänet. ''Turhaan hiivit siellä takana.'' mies sanoi hyvin matalalla ja möreällä äänellä.
Aaron tunsi pettymyksen vyörivän lävitseen. Huomasipa mies hänet kaukaa vaikka Aaron oli ollut hiiren hiljaa.
Aaron käveli nuotion ohi sen toiselle puolelle ja oli nyt kasvotusten miehen kanssa. Meni hetki ennen kuin Aaron tajusi miksi mies näytti niin tutulta. Hän oli se mies joka piteli naista kädestä kiinni Hamptonin läheisessä luolassa Aaronin ollessa kahleissa. Miehellä oli pyöreät, mutta miehekkäät kasvot ja hän näytti painijalta.
Aaron alkoi taas tuntea pientä kauhua. Jos täällä kerran oli vampyyri he varmaankin tajusivat jo, että velipoika ei ollut tulossa takaisin.
''Missä muut ovat?'' Aaron kysyi. Oliko Mounica yhä teltassa? Oliko hän turvassa?
''Muut eivät tiedä, että me tulimme.'' mies sanoi.
Me?
''Kuinka monta teitä on?'' Aaron kysyi ja vilkuili ympärilleen. Hän ei nähnyt ketään. Sitten hänen oikealta puolelta teltasta alkoi kuulua ääniä. Aaron näki nuotion valossa kuinka sieltä tuli ulos piikki tukkainen nainen joka piteli Mounicaa kiinni toinen käsi tämän suulla.
''Jos satutat häntä minä vannon että..''
''Sinä mitä? Tapat meidät?'' Nainen sanoi ja esitti kauhistunutta. Hän piteli toisella kädellä Mounican suuta ja toisella kädellä hän piteli veistä Mounican kurkulla. Mounica ei ehtisi syttyä tuleen ennen kuin nainen vetäsisi häneltä kaulan auki. Se temppu ei voinut toimia kahta kertaa peräkkäin.
''Mitä te tahdotte?'' Aaron kysyi ja yritti kuullostaa itsevarmalta.
''Suoraan asiaan. Minä pidän siitä.'' nainen sanoi ja naurahti. Nainen vaikutti aika sekopäältä Aaronin mielestä. Ja se ei ollut hyvä juttu.
''Me tahdomme kuukiven.'' mies tokaisi.
''Käskikö johtajanne teitä tulemaan tänne. Jos ette ole sattuneet huomaamaan me olemme poimineet teitä yksitellen, kun olette tulleet pienissä porukoissa.'' Aaron sanoi. Se oli totta. He olivat selviytyneet tähän asti ainoastaan sen takia koska vampyyrit eivät hyökänneet koko lauman voimalla.
''Johtajamme ei tiedä, että olemme tulleet tänne. Ja me emme halua taistella. Me vain tahdomme kuukiven.'' nainen sanoi.
''Mutta mitä te kuukivellä teette? Ette pysty käyttämään sitä.'' Aaron ihmetteli.
''Me tahdomme sen, että voimme tehdä vaihtokaupan luojamme kanssa. Me olemme kyllästyneet tottelemaan häntä. Yli sata vuotta olemme olleet hänen orjiaan.'' nainen sanoi ja hänen äänestään kuuli inhon.
''Tahdomme vaihtaa kiven meidän vapauteemme.'' mies sanoi rauhallisena.
Aaronista tuntui, että vampyyrit eivät olleet ajatelleet asiaa loppuun saakka. Ehkä he olivat epätoivoisia.
''Ja mikä estää luojaanne käskemästä teitä antaa kivi hänelle. Teillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin antaa se hänelle. Ja luulen, että hän tappaisi teidät, koska olette pettäneet hänet.'' Aaron sanoi ja vampyyrit katsoivat toisiaan pitkään.
Pienen hiljaisuuden jälkeen nainen sanoi. ''Kyllä me jotain keksimme.'' He siis olivat epätoivoisia. Laumasta ei pääse eroon muuta kuin luojan antamalla luvalla. ''Kuolemme vaikka mielummin kuin olisimme vielä yhtäkään vuotta hänen orjana. Emme saa liikkua kuin kymmenen kilometrin päähän hänestä. Se on meidän rajat miten voimme liikkua.'' Aaron jäykistyi. Vampyyrit saivat liikkua vain kymmenen kilometrin päähän johtajasta. Mikä tarkoittaa sitä, että vampyyrit ovat kymmenen kilometrin säteellä heistä. He eivät ole kaukana.
''En ikinä anna kiveä teille.'' Aaron sanoi. Hän ei luopuisi siitä. ''Lähtekää vielä kun ehditte.''
''Jos et anna kiveä suosiolla niin otamme sen väkisin.'' nainen sanoi ja sylkäisi nuotioon.
Aaron ei pärjäisi isolle miehelle. Hänen olisi päästettävä Mounica jotenkin vapaaksi. Mutta miten? Aaron ei ehtisi heittää tulipalloa eikä tehdä rotkoa. Tikaritkin olivat liian hitaita. Sitten Aaron muisti miten Romona oli tehnyt käsistään narun ja Aaron sai idean.


Luku 15

Aaronilla oli vain yksi mahdollisuus saada Mounica vapaaksi. Jos hän epäonnistuisi Mounican kurkku viillettäisiin auki. ''Ei paineita.'' Aaron ajatteli.
Nainen piteli Mounicaa veitsi hänen kurkullaan ja toinen käsi suun edessä niin, että Mounica ei pystynyt sanomaan mitään, mutta hänen silmänsä näyttivät rauhallisilta.
''Miksi et vain antaisi sitä kiveä meille?'' Nainen kysyi monetta kertaa ja Aaron vastasi yhtä monennen kerran, että ei.
Aaron oli yrittänyt jo hetken keksiä miten saisi narun huomaamatta naisen veistä pitelevälle kädelle. Aaron ei voisi tehdä narua kädestä tai edes jaloista sillä nainen näkisi sen samantien. Naru pitäisi saada maata pitkin liikuteltua naisen luokse.
Aaron pähkäili ja pähkäili, mutta ainut keino minkä hän keksi oli naurettava ja Aaronia alkoi melkein hymyilyttämään.
Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla ideaansa. Hän kuvitteli itselleen hännän häntäluun jatkeeksi. Siinä samassa hän tunsi housuissaan lisää täytettä häntäluun kohdalla.
Aaron joutui pinnistelemään jotta ei hymyilisi.
Hän venytti häntää ja nyt se laskeutui hänen vasenta punttia pitkin maahan. Se tuntui kylmältä reittä ja pohjetta vasten. Kun häntä lopulta tuli ulos puntista Aaron liikutteli sitä ajatuksen voimalla kohti naista. Häntä sulautui hyvin pimeään ja sitä ei näkisi ellei tietäisi tasan mihin katsoa.
Nainen uhkaili vieläkin tappavansa Aaronin ja Mounican jos Aaron ei luovuta kiveä heille. Aaron ei vastannut vaan keskittyi häntään.
Se luikerteli kuin käärme nuotion vierestä ja saapui naisen nilkan viereen. ''Nyt varovasti.'' Aaron ajatteli ja keskittyi entistä tarkemmin. Hän ei kuunnellut naisen vihaisia sanoja.
Häntä alkoi kiertyä naisen jalan ympärille ja nousi siitä ylöspäin kohti kylkeä.
Nainen ei näyttänyt huomaavan sitä sillä hän huusi juuri että, ''viimeinen mahdollisuus!'' kun häntä nousi kyljestä tämän kainaloon ja siitä käsivarrelle.
Nainen huudahti joko säikähdyksestä tai tuskasta kun häntä osui ihoon. Aaron ehti vetäistä tämän käden pois Mounican kurkulta ennen kuin nainen ehti viiltää.
Aaron oli onnistunut! Mies katsoi vierestä hölmistyneen näköisen kun Mounica löi kyynerpäällä taakseen naista mahaan ja astui askeleen kauemmas naisesta, kääntyi ympäri ja ampui paineaallon naisen rintaan.
Nainen lensi pimeän metsän siimekseen ja hävisi näkösältä. Aaron tiesi kokemuksesta, että vampyyri ei kuollut siihen. Sai vain kovan tällin. Hän tulisi vielä takaisin.
Aaronilla ei ollut enää häntää. Hän katsoi kuinka Mounica alkoi heittelemään tulipalloja miestä päin ja melkein jokainen niistä osui. Mies oli hidas, mutta kestävä. Tulipallot eivät näyttäneet häntä paljon hetkauttavan.
Aaronkin sytytti kätensä tuleen ja oli alkamassa ampua miestä päin tulipalloilla, kun jokin tömähti häntä kylkeen. Aaron lensi monta metriä sivulle ja tipahti maahan vasemmalle kyljelleen. Se sattui, mutta sentään ilmat eivät lähteneet pihalle.
Aaron kääntyi nopeasti ympäri siihen suuntaan mistä oli iskun saanut ja näki nyt naisen seisomassa hänen edessään. ''Hänhän nopeasti toipui iskusta.'' Aaron ajatteli.
He olivat jo liian kaukana nuotiosta ja Aaron ei meinannut nähdä mitään. Hän näki vain naisen mustana hahmona nuotion valoa vasten. Aaron sytytti kätensä tuleen jotta näkisi edes jotain.
Aaron kyykistyi maahan ja odotti, että vampyyri hyökkäisi hänen kimppuunsa. Mutta niin ei käynyt. Nainen vain seisoi siinä liikkumatta. ''Anna se kivi meille niin selviät hengissä. En tahdo tappaa sinua.'' Nainen sanoi.
Aaron ei vastannut vaan laski kätensä maan pinnalle. Hän teki rotkon naisen alle, mutta nainen oli nopea ja ehti hypätä sivulle ennen kuin rotko oli edes valmistunut.
Hitaampia vastustajia vastaan tuosta voisi ollakkin jotain hyötyä, mutta ei vampyyrejä vastaan. He ovat liian nopeita.
Aaron loihti päänsä päälle kolme tikaria ja heitti ne yksitellen kohti naisvampyyriä. Hänen takanaan Aaron näki kuinka Mounica teki suuren paineaallon joka levisi joka suuntaan. Mies lensi selälleen ja Aaron tunsi aallon näinkin kaukaa.
Aaron ampui myös paineallon, mutta vampyyri sai väistettyä sen nopeasti niin kuin oli väistänyt tikaritkin. Nainen oli nopea. Hän oli lyhyt ja hoikka. Aaronia päätä lyhyempi.
Aaronin olisi nopeasti keksittävä jokin keino tappaa vampyyri. Hän ei voisi antaa naisen tulla lähelleen.
Aaron alkoi jo väsyä. Hän ei ollut levännyt niin kuin Mounica oli levännyt vaan hän oli mennyt käymään Romonan luona. Hänen haavansa olivat jo parantuneen. Ne mitkä hän oli saanut kun hänet oli pistetty pöytään käsistä kiinni kahdella tikarilla. Aaron parani nopeasti. Mutta siitä ei ollut mitään hyötyä kesken taistelun.
Aaron kuuli Mounican huutavan jotain ja Aaron näki Mounican väistävän miehen lyönnin juuri. Mies oli päässyt Mounican lähelle. Se ei ollut hyvä juttu.
Aaron oli keskittynyt Mounicaan ja mieheen, kun nainen teki yllätys hyökkäyksen. Hän juoksi niin kovalla voimalla kuin pystyi päin Aaronin rintaa ja Aaron tunsi jonkun murtuvan. Oliko se kylkiluu? Vai jotain pahempaa? Hän lensi taas monta metriä taaksepäin yhä syvemmälle metsään ja yhä kauemmas nuotiosta.
Aaron vaikeroi maassa. Hän ei enää pystynyt ajatella järjen kanssa. Kipu valtasi hänen mielensä.
Sitten hän tunsi kuinka nainen nosti Aaronin ilmaan kaulasta. Nainen puristi niin lujaa, että Aaronia pelotti kaulan katkeavan. Hän ei pystynyt huutamaan koska henki ei kulkenut ja hänen päässään alkoi sumeta.
''Olisiko kannattanut vain antaa se kivi suosiolla?'' Nainen ilkkui.
Aaron yritti sytyttää kätensä tuleen mutta ne vain leimahtivat ja sammuivat samantien. Hän oli huonossa kunnossa. Hän ei pystynyt enää taikomaan. Hän oli täysin avuton. Aaron yritti omilla käsillään irrottaa naisen otetta, mutta turhaan. Hyvässäkin kunnossa Aaronin voimat eivät riittäisi.
Aaron näki naisen takana kaempana kirkkaan välähdyksen. Samanlaisen kuin silloin Aaronin takapihalla. Nyt se näytti aivankuin se olisi ollut auringon valoa. Aaronin silmistä valui kyyneliä.
Sitten kuului Mounican huutoa ja raivoamista. Meni hetki ja sitten naisen silmät pyöristyivät. Se ei ollut kauhua vaan jotain muuta. Nainen päästi Aaronista irti ja Aaron tippui maahan polvilleen. Hän haukkio henkeä.
''Minä tapoin hänet! Kuulitko? Minä tapoin hänet!'' Mounica huusi. Oliko Mounica oikeasti onnistunut tappamaan miehen? Tappoiko Mounica hänet auringonvalolla? Pystyikö valkeat noidat luomaan auringon valoa vai houraileeko Aaron?
Hän pääsi vain vaivoin ylös ja hän lähti kävelemään kohti Mounicaa. Nainen oli hänen luonaan ensin. Aaron näki kuinka nainen otti maasta puun oksan ja heitti sen Mounicaa päin. Puu lävisti Mounican vatsan.
Aaron henkäisi kauhistuneena, kun Mounica vuorostaan putosi polvilleen. Hän otti puukepistä kiinni ja vetäisi sen ulos vatsastaan. Aaron näki oksassa paljon verta ja nyt Mounican mekon valkoiselle alkoi tulla punaista.
Naisvampyyri ei ollut ilmeisesti vielä tehnyt kaikkea haluamaansa sillä hän hyppäsi Mounican eteen ja nosti ilmaan. Nainen kuristi Mounicaa ja Mounica alkoi pikuhiljaa muuttua sinertäväksi.
Aaron oli kymmenen metrin päässä heistä. Aaronin olisi tehtävä jotain. Hän ei pystynyt juoksemaan ja kävelykin oli hidasta, koska kylkeen sattuu jokaisella hengenvedolla ja askeleella. ''Sinä tapoit mieheni!'' Nainen huusi selvästi raivoissaan ja surullisena.
Aaron yritti heittää tulipalloa, mutta ei pystynyt. Sitten hän yritti tehdä rotkoa vampyyrin alle, mutta sekään ei onnistunut. Jälkeenpäin Aaron ajatteli, että onneksi ei sillä Mounica olisi pudonnut sinne myös. Aaron loihti tikareita, mutta ne putosivat maahan sekunnissa. Aaronilla ei ollut mitää tehtävää ja Mounica kuristuu tai vuotaa kuiviin.
Aaron käveli koko ajan lähemmäksi vampyyriä ja Mounicaa ja kolmen metrin päässä Aaron näki kuinka vampyyri alkoi hitaasti siirtämään suutaan Mounican kaulalle.
Ei!
Jos hän puree Mounicaa, Mounica kuolee!
Aaron nappasi maasta puun oksan ja huomasi onnekseen että sen pääty oli suht koht terävä. Sitten Aaron otti pari juoksuaskelta ja työntyi vampyyriä päin oksa sojossa ja se upposi vampyyrin selkään. Osuiko Aaron sydämmeen? Meni hetki, kun nainen vain huusi. Sitten vampyyri muuttui tuhkaksi.
Kyllä.
Mutta oliko Aaron ajoissa?
Aaron katsoi kuinka Mounica putosi maahan. Hän putosi suoraan kyljelleen ja makasi maassa vaikerroiden. Hänen alleen alkoi syntyä verilammikko.
Aaron katsoi kauhusta kankeana kituvaa Mounicaa. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Haava vaikutti pahalta.
''Nopeasti Aaron.'' Mouica sanoi heiveröisesti. ''Paranna minut.''
Aaron katsoi epäuskoisena Mounicaa. Hän oli pyytänyt Aaronia parantamaan hänet. Mutta ei Aaron osannut parantaa.
Hänellä ei ollut äitinsä voimia. ''En minä pysty.'' Aaron sanoi polvistuessaan Mounican vierelle. Kyynelet alkoivat valua Aaronin silmistä.
''Kyllä sinä pystyt. Siihen on syy miksi sinä paranet niin nopeasti.'' Mounica sanoi.
''Sanoit, että pimeän noidat paranevat kaikki nopeasti.'' Aaron sopersi nopeasti.
''Minä valehtelin. Se johtuu siitä, että sinä pystyt parantamaan.'' Aaron ei tiennyt mitä ajatella. Mounica oli taas valehdellut hänelle. Mutta miksi? Miksi se piti pitää salassa, että Aaron osasi parantaa haavoja.
Aaron käänsi Mounican kylkiasennosta selälleen. Sitten Aaron painoi kätensä haavan päälle ja alkoi kuvitella kuinka verenvuoto lakkaa ja haava alkaa umpeutumaan. Aaron tunsi käsissään lämmön. Erilaisen lämmön kuin tulta tehdessään. Se valtasi Aaronin koko ruumiin.
Hänen kätensä alkoivat loistamaan pimeässä ja kun Aaron nosti käden haavan päältä hän huomasi, että verenvuoto oli tyrehtynyt. Haavaa hän ei nähnyt kunnolla, mutta Mounica ei näyttänyt enää olevan tuskissaan.
''Kiitos.'' Mounica sanoi ja sulki silmänsä. Nukahtiko hän? Aaron kantoi Mounican takaisin telttaan. Antaa hänen nukkua hetki.
Aaron kävi istumaan kivelle joka oli nuotion vieressä ja hän katseli käsiään. Hän oli parantanut Mounican kuolettavan haavan. Hän oli äitinsä kaltainen.
Aaronia alkoi pelottamaan ajatus siitä, että hän pystyy samaan kuin äitinsä. Mitä jos hän pystyy myös samaan kuin isänsä?
Ei.
Aaron ei manipuloisi ihmisiä vaikka voisikin.
Hänen kylkiluihinsa ei enää sattunut niin paljon, mutta kipeät ne vielä olivat. Aaron laittoi lisää puita nuotioon ja meni myös telttaan nukkumaan. Aamulla kivut olisivat poissa ja he voisivat ajatella taas rauhassa.

Luku 16

Aaron ja Mounica nukkuivat aamuun saakka. Tänä yönä Aaron ei nähnyt painajaisia ja hänellä oli pitkästä aikaa levännyt olo. Aaron tuli teltasta ensin ulos Mounica perässään.
Aaron kävi taas samalla kivelle istumaan millä hän istui edellisenä yönä. Molemmat olivat hiljaa. He olivat melkein molemmat kuolleet. Aaron tajusi ehkä nyt vasta minkälaisessa pulassa he oikeasti olivat. Tässä oli henki kyseessä. Heillä ei ole varaa virheisiin.
Aaronin pää oli täyttynyt maailman epätasapainosta ja pimeän noidista ja hän oli alkanut aliarvioimaan vampyyrejä. Ei hän oikeasti ollut niin voimakas, että voisi pärjätä heille tuosta noin vain.
Nyt hän oli oikeasti onnellinen siitä, että Romona oli luvannut olla kertomatta pimeän noidille hänestä ja kuukivestä. Aaron oli sitä mieltä, että pimeän noidat voisivat olla vieläkin pahempia vastuksia kuin vampyyrit.
Vampyyrit olivat yksinkertaisia ja pimeän noidat monimutkaisia. ''Mikä se sinun suunnitelmasi oli?'' Aaron kysyi Mounicalta joka istui nuotion vierellä ja piteli loihtimalla tulta sen päällä yllä.
''Kerron sen sitten kun on sen aika.'' Mounica vastasi.
Yllätys.
Aaron katsoi hänen hamettaan vatsan kohdalta ja näki siinä paljon kuivunutta verta.
''Sinun kai kannattaisi hommata jostain uusi mekko.'' Aaron sanoi. ''Epäilyttävän näköinen tuo verinen sinun päälläsi.''
''Minulla on laukussa musta varamekko. Vaihdan sen ennen kuin jatkamme matkaa, mutta ensin syödään.'' Mounica sanoi ja nousi ylös ja käveli hevosen luokse. Kaivoi laukustaan leipäpussin ja otti sieltä kaksi palaa leipää. Hän antoi toisen palan Aaronille saavuttuaan takaisin nuotion vierelle.
Tulipallo oli palanut nuotion yllä silloinkin kun Mounica oli ollut hevosen luona. ''Miten sinä tuon teit? Pidit tulta paikoillaan vaikka itse poistuit paikalta.'' Aaron kysyi. Aaronilla oli vaikeuksia pitää tulta paikoillaan vaikka keskittyisikin.
Mounica istuutui ja naurahti. ''En minä tiedä. Tuli on kuin yksi minun raajani. Käytän sitä automaattisesti ajattelematta asiaa. Samalla tavalla kuin sinä teit rotkon silloin takapihallasi.'' Aaronista tuo oli omituinen vertaus. Aaron oli ollut täydessä paniikissa tehdessään rotkon takapihalle. Häntä oli pelottanut kuolema sillä hän oli luullut vielä silloin, että vampyyrien myrkky olisi tappavaa hänelle.
Hän muisteli edellistä yötä. Sitä kauhun määrää, kun vampyyri oli melkein purrut Mounicaa. ''Meidän täytyy olla varovaisempia.'' Aaron sanoi. ''Tai oikeastaan minun täytyy olla varovaisempi.''
''Niin täytyy. Missä sinä oikein olit viime yönä, kun vampyyrit tulivat leiriimme?'' Mounica kysyi. Aaronista tuntui, että Mounica tiesi vastauksen jo. Hän katsoi Mounicaa silmiin ja tiesi nyt varmasti, että Mounica tiesi missä hän kävi.
''En missään.'' Aaron yritti vaikka tiesi valehtelun olevan turhaa.
''Sinä kävit Romonan luona etkö käynytkin?'' Mounica enemmänkin totesi kuin kysyi. ''Tapoitko sinä hänet?'' Nyt Mounica näytti taas vähän surulliselta.
''En tappanut.'' Aaron sanoi ja näki Mounican huokaisevan helpotuksesta. ''Hän oli jo lähtenyt, kun saavuin teltalle.''
''Olisitko tappanut jos hän olisi ollut vielä paikalla?'' Mounica ei katsonut Aaroniin päin kysyessään tuota.
''Kyllä.'' Aaron vastasi lyhyesti. Valehteleminen olisi turhaa ja heidän välillään oli jo nyt liikaa epäluottamusta.
''Miksi et kertonut aikaisemmin, että minun nopea paraneminen johtuu siitä, että olen parantaja?'' Aaron kysyi. Hän ei keksinyt mitään järkevää syytä miksi sellainen asia piti pitää salassa.
''Koska en ollut varma. En ollut varma johtuiko se siitä vai siitä, että yksinkertaisesti paranet nopeasti. Se oli enemmänkin arvaus viimeyönä. Mutta onneksi arvasin oikein.'' Mounica sanoi.
Onneksi.
''Romona kertoi, että äitini pystyi parantamaan haavoja kesken taistelun koskematta haavoihin. Pystynkö minäkin siihen?'' Aaron kysyi. Se olisi valtava etu taistelussa. Jos hän siihen pystyisi niin heillä voisi olla mahdollisuus taistelussa vampyyrejä vastaan. Tai no. Ei ehkä sittenkään jos vampyyreitä oli nyt jäljellä kymmenen heidän johtajan lisäksi.
''Minä en tiedä. Ehkä pystyt ehkä et. Se selviää vain kokeilemalla, mutta toivotaan, että asiat eivät mene siihen.'' Mounica sanoi.
Aaron ajatteli taas tasapainoa. Hänessä oli voimakas valon lahja. Parantaminen. Mikä sitten oli sen vastakohta. Mielten manipuloiminen? Toivottavasti ei. Ehkä sekin paljastuu ajan mittaan. Aaron yritti keksiä kaikenlaisia erilaisia pimeyden voimia, mutta ei keksinyt mitään järkevää. Ajatustenluku olisi siisti Aaron ajatteli. Tai olisi siistiä nähdä tulevaisuus.
''Tiedätkö pystyykä valkeat noidat näkemään tulevaisuutta vai onko se kyky vain pimeän noidilla?'' Aaron kysyi.
''En ole ikinä kuullutkaan, että joku voisi nähdä tulevaisuuden.'' Mounica vastasi ja katsoi nyt Aaronia ihmeissään. ''Miten niin?''
''Kunhan vain ajattelin. Romona kertoi viestissään, että hän oli nähnyt maailmanlopun tulevan. Ja nähnyt minun korjaavan maailman tasapainon.'' Aaron kertoi. ''En tiedä pitäisikö tuota uskoa.'' Hän lisäsi.
''Voihan se olla, että jotkut harvat pimeän noidat pystyvät siihen, mutta en ole ikinä kuullut, että valkea noita pystyisi siihen.'' Mounica sanoi.
Aaron ei tiennyt helpottiko se oloa vai pahensiko se vain sitä. Jos Romona oli oikeasti nähnyt maailmanlopun tulevan niin Aaron ja Mounica epäonnistuu kiven turvaamisessa.
Mutta silti vaikka maailmanloppu tulee Aaron onnistuu jotenkin joko tappamaan pimeän noidat tai sitten hän saa valkeat noidat ja haltijat pois piiloistaan.
Aaron ei vieläkään tiennyt kumpi olisi parempi vaihtoehto. Tappaminen olisi ehkä pimeä teko ja piiloista poistaminen valkea teko. Ehkä se oli se mikä määrittää kumpaan kastiin Aaron kuului. Niinkuin Aaron jo aikaisemminkin mietti niin ei ollut kultaista keskitietä.
He söivät leivän palaset loppuun ja alkoivat tehdä lähtöä. Heillä olisi tämä päivä aikaa saada etumatkaa. ''Minne me nyt menemme?'' Aaron kysyi. Hänen mielestään heidän kannattaisi matkata eteenpäin kohti Hanttia.
''Me menemme takaisin Hamptoniin päin jonkun matkaa.'' Mounica kertoi.
''Mutta miksi me takaisin päin menemme?'' Aaron kysyi ihmeissään. Aaron ei halunnut johdattaa vampyyreja kolmatta kertaa kotikyläänsä.
''Se liittyy suunnitelmaani. Luota minuun.'' Mounica sanoi ja hymyili hiukan. Aaron päätti olla kysymättä uudestaan.

He taluttivat hevosen Krimloniin ja sieltä he etsivät tien joka menee Hamptoniin päin. Ei mennyt kauaa kun he olivat taas suurien peltojen keskellä ja aurinko porotti korkealla taivaalla. He ratsastivat monta tuntia ilman taukoja ja illan tullessa he jatkoivat vieläkin matkaa. Heillä oli reilu etumatka vamppyyreistä.
Noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Krimlonista he menivät metsään. Oli pimeää ja heidän kulkunsa oli hidasta. Kuu loisti korkealla taivaalla, mutta sen valo ei juuri päässyt metsään.
He olivat menneet tien vasemmalle puolelle. Toiselle puolelle kuin missä he olivat olleet matkalla Krimloniin. He ratsastivat hidasta vauhtia metsän siimekseen ja noin kolmen tunnin kuluttua puut suurenivat valtaviksi ja metsä ei ollut enää niin tiheä. Puut olivat ainakin kolmesta viiteen metriin leveitä ja niin korkealla, että luulisi niiden jo hipovan pilviä. Nyt metsään pääsi kuunvalo ja he näkivät paremmin eteensä.
''Missä me oikein ollaan?'' Aaron kysyi epäuskoisena. Hän ei ole ikinä nähnyt niin suuria puita. Hän oli vain kuullut noin suurista puista tarinoissa jotka kertoivat... ''Voi ei.'' Aaron voihkaisi. ''Oletko täysin hullu?'' Hän kysyi Mounicalta ja Mounica vain nauroi.
''Ai sinä älysit vai?'' Hän kääntyi ympäri katsomaan Aaronia ja hymyili.
Aaronin teki mieli hypätä hevosen selästä ja lähteä juoksemaan pois metsästä niin nopeasti kuin pystyisi, mutta päätti istua paikoillaan ihan hiljaa heidän matkustaessaan yhä syvemmälle jättiläisten metsään.

He leiriytyivät taas pusikoiden väliin. Nyt he tarvitsivat niiden antaman suojan. He sitoivat hevosen puuhun ja pystyttivät teltan.
Aaronilla oli levoton olo. Hän pelkäsi jättiläisiä. Hän oli lapsesta asti kuullut tarinoita niistä ja niissä tarinoissa jättiläiset eivät olleet mitenkään rauhallisia ja hyvän tahtoisia. Eivät he täysin pahoja olleet, mutta ei täysin hyviäkään. Nyt kun Aaron ajatteli asiaa niin ehkä Aaron oli samanlainen. Puoliksi hyvä ja puoliksi paha.
Aaron ihmetteli miten Mounica saisi jättiläiset heidän puolelleen. ''No. Mikä on suunnitelma?'' hän kysyi Mounicalta tulipallon valossa. Aaron epäili tämän onnistumista.
''Me etsimme täältä metsästä jättiläisen. Tai jättiläiset, he tykkäävät kulkea yleensä kolmen tai neljän hengen ryhmissä. Ja sitten suostuttelemme heidät taistelemaan meidän kanssamme vampyyrejä vastaan.'' Mounica kertoi aivan kuin se olisi niin simppeliä.
''Mistä voit tietää, että he eivät tapa meitä?'' Aaron kysyi.
''Koska jättiläiset ihailevat valkeita noitia. Mutta vihaavat pimeitä joten pidä pimeytesi salassa. Mitä tahansa käykin älä käytä pimeitä voimia.'' Tuo ei helpottanut Aaronin oloa yhtään. ''Lisäksi he vihaavat vampyyrejä melkein yhtä paljon kuin mekin. Jättiläiset ovat neutraaleja olentoja. He eivät ole pimetä eikä valkeita vaan neutraaleja niinkuin ihmiset ja ihmissudetkin.'' Mounica kertoi.
''Miksei me menty ihmissudilta pyytämään apua?'' Aaron kysyi. Nekään eivät vaikuttaneet niin pelottavilta kuin jättiläiset.
''Ihmissusia on vain suurissa kaupungeissa. He ovat paljon sivistyneempiä kuin esim. vampyyrit. He elävät täysin normaalia elämää sillä erolla, että käyvät silloin tällöin metsästämässä kaupungin ulopuolelta eläimiä. Tai ainakaan en ole ikinä törmännyt ihmissusiin muuta kuin suurissa kaupungeissa. Saattaahan niitä toki olla pikku kylissäkin, mutta heitä on vaikea löytää sillä he muistuttavat ihmisiä jopa enemmän kuin noidat ja he pitävät ihmissusi puolensa hyvin piilossa.''
Aaron ei ollutkaan ennen kuullut ihmissusista jotka ovat sivistyneitä. Kaikissa tarinoissa joita hän oli pienenä kuullut ihmissudet olivat raakoja taistelijoita. Ehkä he olivatkin, mutta osaavat elää silti normaalia elämää.
Toisin kuin vampyyrit, jotka tappavat ihmisiä jotta pysyvät elossa. Ja jotkut sen takia, koska tappaminen on heistä hauskaa.
Aaron mietti kumpaan porukkaan heitä jahtaava vampyyri lauman johtaja kuului. Kuullosti kyllä vähän siltä, että hän olisi niitä jotka tappavat vain selviytyäkseen. Jos hän haluaisi tehdä pahaa hän olisi luovuttanut kiven pimeän noidille.
Ei.
Nyt Aaron muisti kuinka silloin luolassa kahlittuna vampyyri lauman johtaja oli nuolaissut hänen käsivarttaan joka oli ollut veressä ja sanonut, että ei malta odottaa kun pääsee käsiksi häneen.
Heidän perässään oli huvikseen tappava vampyyri lauma.
Molemmat olivat taas väsyneitä kokonaisen päivän pituisen matkan jäljiltä ja he nukkuivat molemmat samaan aikaan teltassa. Heillä oli sen verran pitkä etumatka, että he eivät uskoneet vampyyrien vielä olevan lähellä.
Seuraavana aamuna he etsisivät jostain jättiläisiä. Luulisi kyllä, että he ovat helppo löytää kokonsa takia.
Aaron vaipui rauhattomaan uneen.

Luku 17

Herättyään he söivät Mounican tekemän tulipallon ympärillä leipää. Se oli ainoa ruoka mitä heillä oli. Aaronilla oli ikävä lihaa.
Jos he selviäisivät taistelusta vampyyreitä vastaan hengissä, Aaron palaisi mielellään kotiinsa. Mutta oliko se enää mahdollista? Mitä hänellä siellä enää oli?
Josh oli kuollut ja kyläläiset saattoivat tietää, että vampyyrit hyökkäsivät kylään uudestaan Aaronin takia. He varmaankin vihaavat häntä.
Mitä vaihtoehtoja hänellä oli? Pitäisikö kivi viedä jonnekkin turvaan? Vai pitäisikö Aaronin pitää se itsellään?
Mounica keskeytti Aaronin ajatuksenjuoksun. ''Mitä mietit?'' Hän kysyi.
Aaronilta meni hetki ennen kuin hän pystyi vastaamaan. ''Kotia mietin.'' Hän tunsi itsensä surulliseksi.
''Kai sinä tiedät, että sinulla ei ole enää paluuta sinne?'' Mounica kysyi vakavan näköisenä. Aaron nielaisi pari kertaa.
''Joo. Olen kai tiennyt sen jo jonkin aikaa.'' Hän vastasi.
''Meidän tehtävämme on nyt pitää kivestä huolta.'' Mounica sanoi ja hänen ilmeensä koveni. ''Mutta ensin meidän täytyy päästä eroon vampyyreistä. Murehditaan kiven kohtaloa sen jälkeen.''
Aaronista alkoi tuntua taas siltä, että hän murtuu. Hänen olisi saatava jotain tekemistä tai muuta ajateltavaa. Mutta häntä häiritsi kiven kohtalo. ''Minusta meidän pitäisi viedä kivi haltijoille sen jälkeen kun olemme voittaneet vampyyrit.'' Aaron sanoi. Olihan sinne pitkä matka, mutta Aaronista tuntui, että kivi olisi siellä paremmassa turvassa kuin heillä tai valkeilla noidilla. Haltijat sentään taistelisivat kiven puolesta toisin kuin valkeat noidat.
''Minusta meidän pitäisi ehkä viedä kivi valkeille noidille. Siis jos me voitamme taistelun '' Mounica sanoi. Taas he olivat jostain eri mieltä.
''Mutta emme edes tiedä missä valkeat noidat ovat.'' Aaron sanoi. Heiltä menisi luultavasti yhtä kauan löytää valkeat noidat kuin haltijatkin vaikka valkeat noidat eivät olekkaan niin kaukana.
''Minulla on yksi ystävä joka saattaisi tietää missä he ovat.'' Mounica kertoi. ''Mutta en ole puhunut hänen kanssaan moneen vuoteen. En tiedä kertoisiko hän.''
''Mutta oletko varma, että kivi olisi heillä turvassa? Taistelisivatko valkeat noidat kiven puolesta?'' Aaron kysyi epäilevästi.
''Ei heidän tarvitse. Siksi he ovat piilossa jotta ei tarvitsisi taistella.'' Mounica sanoi. Aaron ei ymmärtänyt tuota logiikkaa. Hän piti koko ajan vähemmän ja vähemmän valkeista noidista. Aaronin mielestä he olivat pelkureita.
''Kivi on minulla enkö minä päätä minne se viedään?'' Aaron kysyi. Ehkä tuo oli vähän lapsellista, mutta Aaron halusi lähteä matkalle haltijoiden luokse. ''Minä sanon, että kivi viedään haltijoille.''
''No katsotaan sitä sitten, kun on sen aika.'' Mounica sanoi. ''Sitä paitsi sinä et tiedä haltijoista mitään.''
''Mitä minun pitäisi tietää?'' Aaron kysyi. Nyt kun hän ajatteli asiaa niin hän ei tiennyt haltijoista paljoakaa. Hän oli vain kuullut niistäkin jotain tarinoita pienenä. Hänen äitinsä oli kertonut tarinan haltijoiden kirouksesta. Heidät oli kirottu yhteen metsään ja he eivät pystyneet poistumaan sieltä mitenkään. He elivät syrjässä muusta maailmasta ja tarinassa kerrottiin, että se ei tehnyt hyvää heidän mielelleen.
Haltijat olivat vapaita olentoja ja kun heidät lukittiin yhteen paikkaan he synkistyivät. Osa tuli kuulemma hulluksi.
''Olen kuullut haltijoiden kirouksesta.'' Aaron sanoi. ''Onko se tarina totta?''
''Kyllä. Se on totta.'' Mounica vastasi. ''Haluatko vielä viedä kiven heidän luokseen?'' Mounica kysyi. Aaron halusi. Häntä ei yksi kirous pelottanut. Hänestä tuntui, että hänet itsekkin oli kirottu.
''Mitä tiedät kirouksesta?'' Aaron kysyi uteliaana.
''Vain sen, että haltijat eivät voi poistua metsästään ja he ovat olleet siellä jo satoja vuosia. En tiedä kuka tai mikä kirouksen on langettanut tai edes että miksi.''
Aaron kiinnostui asiasta. Siinä oli yksi syy lisää lähteä haltijoiden luokse. Aaron halusi tietää lisää kirouksesta.
''No niin. On aika lähteä metsästämään jättiläisiä.'' Mounica sanoi ja nousi ylös. Hän sammutti tekemänsä tulipallon. ''Jätetään hevonen tähän. Luulisin, että tässä lähettyvillä on jättiläisten luola.''
Aaron huokaisi. Hänen ei tehnyt yhtään mieli lähteä etsimään jättiläisiä.
Molemmat joivat vähän vettä pullosta mikä oli Mounican laukussa ja jättivät pullon sitten sinne. He kasasivat teltankin kasaan ja ripustivat hevosen kylkeen siltä varalta, että tulisi äkkilähtö. Aaron oli aika varma, että äkkilähtö tulisi, sillä hän ei luottanut Mounican suunnitelmaan yhtään.
Heidän hevosensa jäi jälkeen pienen mäen päälle ja Aaron ja Mounica lähtivät kävelemään mäkeä alaspäin syvemmälle metsään. Metsässä oli paljon tilaa liikkua sillä puut olivat monen metrin päässä toisistaan.
Aurinko paistoi ja siellä täällä näkyi valon säkeitä. Linnut lauloivat korkealla puussa, mutta muita eläimiä he eivät nähneet. Aaron oli siitä tyytyväinen. Hän ei halunnut uutta kohtaamista karhun kanssa. Vaikka Aaron pystyisikin ohjaamaan eäimet pois pelkästään käskemällä niitä niin hän halusi välttää sellaisia tilanteita.
Tosin nyt kun Aaron ajatteli asiaa uudestaan niin muutama susi tai karhu taistelussa voisi olla ihan hyödyllinenkin. Aaronin päässä kaikui Mounican ääni. ''Eläinten ohjaileminen on barbaarista. Tuo on pimeää ajattelua.''
Aaron joutui pinnistämään jotta ei alkanut taas murehtia pimeästä puolestaan. Nyt pitäisi keskittyä jättiläisten löytämiseen.

Kaksikymmentä minuuttia käveltyään Aaron huomasi suuren luolan aukon. Tunnelin aukko oli ainakin neljämetriä korkea. ''Voisivatko jättiläiset asua tuolla?'' Aaron kysyi ja osoitti tunnelia kohti. Tunneli oli pimeä.
''Käydään katsomassa.'' Mounica sanoi ja lähti kävelemään tunnelin suulle päin. Aaronia alkoi kuumottamaan. Mitä jos siellä on oikeasti kolme tai neljä murhanhimoista jättiläistä? Mikä oli Mounican suunnitelma?
Metsä alkoi nousemaan pitkää ja loivaa mäkeä ylöspäin. Tunnelin suu oli heti mäen yläpäässä.
Aaron oli ottanut korun pois jo aikoja sitten ja nyt hän sytytti kätensä tuleen. Liekit vapisivat melkein yhtä pahasti kuin Aaron itsekkin. Hänellä ei ollut yhtään rohkea olo.
He saapuivat Aaronin mielestä aivan liian nopeasti tunnelin suulle. Aaron katsoi pimeyteen ja meinasi yökätä nuuhkaistessaan ilmaa. ''Haisee ihan kuolemalle.'' Hän sanoi ja pysähtyi kuin seinään.
''Se tarkoittaa, että olemme luultavasti löytäneet oikean paikan.'' Mounica sanoi rauhallisena. Aaronin teki mieli tönäistä Mounicaa ja herättää hänet. He olivat menossa jättiläisten luokse ei hänen pitäisi olla niin rauhallinen.
Mounica astui tunneliin ensin. Aaron jäi seisomaan tunnelin suulle, kunnes Mounica kääntyi ympäri ja käveli Aaronin luokse. Tarrasi häntä kädestä kiinni ja veti sisään.
Aaronin sydän alkoi hakkaamaan ja heidän askeleensa kaikuivat tunnelia pitkin. Aaron yritti kävellä niin hiljaa kuin pystyi, mutta ei voinut estää askelten ääniä.
Sitten hän astui jonkin pehmeän päälle. Hän katsoi maahan ja näki ison alueen täynnä sieniä. Ne olivat murskautuneet jonkin suuren alle. ''Katso.'' Aaron sanoi ja tarrasi Mounican kädestä kiinni pysäyttääkseen hänet. ''Jokin on murskannut nuo sienet.''
Mounica kyykistyi ja antoi palavalla kädellä lisää valoa maan pinnalle. Siinä oli jättimäisen jalan jälki. Aaron henkäisi kauhusta. He olivat oikeasti löytäneet jättiläisten luolan.
''Hyvä juttu.'' Mounica sanoi iloisesti.
''Mikä tässä jutussa on muka hyvää?'' Aaron kysyi paniikissa.
''Kohta saamme liittolaisia.'' Mounica vastasi varmana asiasta. Aaron ei ollu aivan yhtä vakuuttunut.
He jatkoivat matkaa syvemmälle tunneliin ja viiden minuutin päästä he saapuivat suureen luolaan. Luola oli ainakin kymmenen metriä korkea, ehkä vähän päälle ja katossa oli reikiä mistä tuli tarpeeksi valoa luolaan niin, että Aaron ja Mounica näki koko luolan kunnolla. Reunoilla oli vain muutamia varjoisia pimetä kohtia.
Luola oli pyöreä ja sen halkaisija oli ainakin kaksikymmentäviisi metriä. Siellä täällä näkyi erikokoisten eläinten luita. He olivat varmasti tulleet oikeaan paikkaan.
''Mitä me nyt teemme?'' Aaron kysyi. He sammuttivat käsiensä liekit sillä luolassa oli tarpeeksi valoisaa ja he eivät enää tarvinneet niitä. Mutta kylmä luolassa oli. Ja kostea ilma.
''Mennään tuonne varjoon odottelemaan.'' Mounica osoitti heidän vasemmalla puolella olevaa pimeää kohtaa mihin valo ei osunut.
He menivät varjoihin ja Aaron sytytti ilmaan yhden tulipallon pitämään heitä lämpiminä sillä aikaa, kun he odottelevat jättiläisiä.
Aaronista oli piinaavaa odotella omaa teloittajaansa. Hän ei vieläkään uskonut, että Mounica saisi jättiläisiä heidän puolelleen. Aaron olisi antanut vaikka mitä jos olisi saanut vaihdettua jättiläiset ihmissusiin, mutta hän ei enää voinut asialle mitään. He olivat jo tunkeutuneet jättiläisten kotiin.
He odottelivat ainakin parituntia ennen kuin tunnelin suunnalta alkoi kuulua tömähdyksiä. Oliko ne askeleita? Aaron valmistautui henkisesti kohtaamaan jätit.
''En olekkaan pitkään aikaan nähnyt hevosta täällä päin.'' Kuului rahiseva naisääni tunnelista.
''Mistähän se oli tänne eksynyt?'' Kysyi matala mies ääni.
Aaron oli kauhuissaan. Tästä ei voinut enää perääntyä. Aaron kuvitteli mielessään kaksi rumaa jättiläistä ja häntä puistatti. Jättiläiset olivat nähneet heidän hevosensa. Tiesivätkö he, että heidän kodissaan oli kaksi tunkeilijaa.
Ei.
Eivät he vielä voineet sitä tietää.
Sitten tunnelin suulta lensi jotain suurta luolaan ja Aaron säikähti. Hänen tekemänsä tuli leimahti ja sammui sen jälkeen.
Keskelle luolaa oli lentänyt jotain suurta. Aaronilta meni hetki aikaa ennen kuin hänen katseensa tarkentui ja hän näki mikä sieltä oli lentänyt.
Sieltä oli lentänyt suuri eläin jonka kyljessä Aaron näki teltan ja laukun. Aaronin pieni paniikki suureni valtavaksi.
Jättiläiset olivat tappaneet Aaronin ja Mounican hevosen.


Luku 18

Aaron tärisi paniikissa. Se siitä sitten. Jättiläiset olivat murhanhimoisia hirviöitä. He olivat tappaneet ensimmäisen elävän olennon mihin olivat törmänneet. Aikoivatko he kaiken lisäksi vielä syödä sen?
Kyllä varmaan. Aaron katseli ympäri luolaa ja näki joka puolella erikokoisten eläinten luurankoja.
Mounica tarrasi Aaronia kädestä kiinni rauhoittaakseen häntä, mutta se ei paljon auttanut.
Raskaat askeleet lähenivät luolaa ja jättiläiset olivat jo ainakin puolessa välissä tunnelia.
Aaron yritti parhaansa mukaan sulautua varjoihin, mutta hänestä tuntui, että hänen valkoiset hiuksensa loistivat pimeydessä. Olisipa hänellä huppu.
Kului vielä ainakin pari minuuttia ja lopulta jättiläiset astuivat luolaan. Heitä oli kaksi. Yksi mies ja yksi nainen. Molemmat olivat ainakin kolmemetriä pitkiä ja heillä oli suuret vatsat ja paksut raajat. Näppyläiset naamat ja ryhmyiset kädet.
Mies jättiläinen käveli hevosen vierelle ja repäisi siltä yhden jalan irti. Sitten toisen. ''Tahdotko pientä välipalaa kultaseni?'' jättiläinen kysyi toiselta ojentaen toista hevosen jalkaa hänelle. Aaron ei ollut uskoa korviaan. Hän ei ollut odottanut jättiläisten käyttävän sanoja kuten kultaseni.
''Kyllä kiitos Murat.'' Naisjättiläinen vastasi.
Murat? Aaron ei ollut ikinä ennen kuullut yhtä omituista nimeä. Hän odotti innolla kuulevansa toisenkin nimen.
''Minnekköhän Taro jäi?'' Murat kysyi ilmeisesti vaimoltaan. Jos jättiläiset edes menivät naimisiin. Aaron ei tiennyt. Tuskin menivät.
Heitä oli siis kolme. On se parempi kuin neljä Aaron ajatteli kauhuissaan.
''Älä minulta kysy.'' Naisjättiläinen vastasi ja istuutui hevosen viereen selkä Aaroniin ja Mounicaan päin.
''Matra kulta meillä on vielä tehtävää jos haluamme syödä kunnolla paistettua lihaa.'' Murat sanoi ja hän kävi hakemassa luolan reunalta puita. Puut olivat suunnilleen tavallisten puitten paksuisia. Aikoivatko he tehdä nuotion? Vaikutti kylläkin enemmän kokolta.
Sitten Aaronin sydän oli pysähtyä. Ilman varoitusta Mounica astui varjoista esille ja esitteli itsensä. ''Hei. Minä olen Mounica. Tarvitsemme apua.''
Matra ja Murat lopettivat sen mitä olivat tekemässä. Matra pudotti hevosen jalan luolan lattialle ja Murat pudotti suuren puun. Molemmat katsoivat järkyttyneen näköisinä Mounicaa. ''Mitä teet luolassamme?'' Matra kysyi ja järkytys muuttui suuttumukseksi.
''En tahdo ongelmia. Minä ja ystäväni tarvitsemme teiltä apua.'' Mounica sanoi ja hänen äänensä ei edes värähtänyt. Aaron ajatteli Mounican olevan rohkea tai sitten tyhmä. Hän itse pysytteli vielä varjoissa.
''Miksi kuvittelet, että me auttaisimme sinua?'' Matra kysyi kiukkuisena. Hän oli selvästi suuttunut siitä, että heidän kotiinsa oli tunkeuduttu ilman lupaa.
''Koska me olemme valkeita noitia.'' Mounica sanoi ja Muratin ilme muuttui vihaisesta innostuneeksi, mutta Matra näytti vielä epäilevän.
''Missä ystäväsi on?'' Matra kysyi. Mounica kääntyi ympäri ja osoitti Aaroniin päin varjoihin.
''Tule vain esiin.'' Mounica sanoi Aaronille. Häneltä meni melkein puoli minuuttia ennen kuin rohkeni astua esiin.
''Hei.'' Hän sanoi, mutta ei katsonut lähellekkään jättiläisiä.
''Miksi te tarvitsette apua?'' Murat kysyi lempeästi. Hänen olemuksensa oli muuttunut huimasti hänen kuultuaan Aaronin ja Mounican olevan valkeita noitia.
''Meidän perässämme on lauma vampyyreitä.'' Mounica kertoi.
''Ja te johdatitte heidät meidän luoksemme?'' Matra kysyi vihaisesti. Hän ei ollut yhtä ystävällinen heitä kohtaan niin kuin Murat.
''Me tarvitsemme teidän apua.'' Mounica toisti. ''Me emme pärjää heille ilman apua.''
''Miksi he ovat teidän perässä?'' Murat kysyi.
''Koska...'' Mounica piti pienen tauon. ''Koska meillä on kuukivi.'' Hän sanoi. Aaronin teki mieli huutaa Mounicalle. Miksi hän kertoi sen jättiläisille jotka he vasta tapasivat? Ja toinen jättiläisistä katsoo heitä murhaavasti. Mitä Mounica oikein ajattelee?
''Teillä on kuukivi?'' Matra kysyi ja hänen ilmeessään käväisi pieni kauhun poikanen, mutta se hävisi nopeasti pois. ''Viekää se pois täältä!'' Matra huudahti ja astui askelen lähemmäs Mounicaa. Heidän välillään oli vain seitsemän metriä.
''Me tarvitsemme teidän apua. Kivi ei saa päätyä vääriin käsiin.'' Mounica sanoi.
''Mistä me tiedämme, että te ette halua käyttää kiveä?'' Matra kysyi epäilevästi.
''Koska me olemme valkeita noitia. Me emme pysty käyttämään kiveä.'' Mounica sanoi ja sytytti kätensä tuleen näyttääkseen jättiläisille, että hän oli oikea valkea noita. Aaron otti esimerkkiä ja hänkin sytytti kätensä tuleen.
Muratin ilme täyttyi hämmästyksestä ja hänen silmänsä kiilsivät. Matran ilmekkin pehmeni hiukan, mutta ei tarpeeksi. ''Okei. Uskomme, että olette valkeita noitia, mutta tämä ei ole meidän taistelumme. Te johdatitte vampyyrit meidän kotiimme ja luulette meidän auttavan teitä. Ei käy.''
''Ette kai te tahdo maailman tuhoutuvan? Ettehän? Sillä jos ette auta meitä kivi voi päätyä vääriin käsiin.'' Mounica sanoi tiukasti.
''Mutta miksi lauma vampyyrejä tahtoisi kuukiven? Mitä he sillä tekevät?'' Matra kysyi. Aaron vastasi ennen Mounicaa.
''He tahtovat viedä kiven pimeän noidille.'' Aaron valehteli. Mounica katsoi häntä merkillisesti ja ilmeisesti tajusi, että pieni valehtelu ei tee nyt pahaa. Suuremmalla todennäköisyydellä jättiläiset auttavat jos he luulevat, että vampyyrit tahtovat kiven tuhotakseen maailman.
''Taro ei kyllä tykkää tästä.'' Matra sanoi. ''Odottakaa vain hän kyllä murskaa teidät.''
''Teidän täytyy auttaa meitä.'' Mounica sanoi itsepäisesti. Aaron oli jo valmis lähtemään pois. Jättiläiset eivät selvästi halunneet auttaa heitä. Tai ainakaan Matra ei halunnut.
''Eikö meidän pitäisi auttaa heitä?'' Murat kysyi Matralta. ''Mitä jos vampyyrit onnistuvat tuhota maailman. Meidänkin maailmamme tuhoutuu samalla.''
''Tämä ei ole meidän taistelumme.'' Matra sanoi kiukkuisesti. Murat näytti luovuttavan. Hän oli selvästi tossun alla Aaron ajatteli.
''Teidän kannattaa lähteä ennen kuin Taro tulee takaisin. Hän murskaa teidät.'' Matra sanoi ja hymyili ilkeästi. Aaron tarrasi Mounicaa kädestä kiinni ja alkoi vetämää kohti tunnelin suuta.
''Eivät he auta. Lähdetään ennen kuin joudumme suurempiin ongelmiin.'' Aaron sanoi ja Mounica näytti pettyneeltä.
He kävelivät kohti tunnelin suuta, kun sieltä alkoi kuulua ääniä. Voi ei Aaron ajatteli. Oli liian myöhäistä. Taro oli jo tunnelissa tulossa heitä kohti ja he eivät mitenkää mahtuisi kulkemaan Taron ohi. He pysähtyivät kolmen metrin päähän tunnelin oviaukon eteen ja odottivat kolmatta jättiläistä.
''Näin tuolla metsässä lauman vampyyreitä. He lähtivät pois päin nähdessään minut.'' Tunnelista kuului mies ääni. Kuullosti nuoremmalta kuin Muratin ääni. ''Kuulitteko?''
Taro astui luolaan ja pysähtyi nähdessään Aaronin ja Mounican. Taron ilme koveni. ''Keitä te olette ja mitä te teette täällä?''
''Me olemme valkeita noitia ja tulimme vain pyytämään apua.'' Mounica kertoi.
Taro katseli epäilevästi Aaronia ja Mounicaa. ''He ovat oikeasti valkeita noitia. Vampyyrit ovat heidän perässään.'' Murat sanoi luolan perältä.
Taro näytti mietteliäältä ja hetken päästä hän näytti laskevan asiat yhteen. ''Te johdatitte vampyyrit tänne! Minun kotiini!'' Taro ärjyi ja sylkeä lensi hänen suustaan.
''Me tarvitsimme vain apua.'' Mounica sopersi. Hänellekkin taisi valjeta, että he olivat ongelmissa.
''Minä murskaan teidät!'' Taro huusi ja nosti molemmat kätensä ilmaan. Hän löi kaikilla voimillaan, mutta lyönti liike oli onneksi hidas ja Aaron ehti loihtia hänen ja Mounican eteen tumman läpinäkyvän savuavan kilven.
Taron nyrkit kolahtivat siihen ja hän horjahti iskun voimasta taakse päin. Melkein kaatusi. Vaistomaisesti Aaron laski kätensä maahan ja teki rotkon Taron oikean jalan alle. Ei niin suuren, että Taro putoaisi sinne kokonaan vaan sen kokoisen, että hänen jalkansa upposi sinne ja jäi jumiin.
Aaronin ja Mounican takaa kuului henkäisyjä. ''Sinä olet pimeän noita!'' Matra huusi. ''Minä tapan sinut!''
Aaron nappasi Mounican kädestä uudestaan kiinni ja tällä kertaa he lähtivät juoksemaan. He kiersivät Taron vasemmalta puolelta ja juoksivat tunneliin.
''Jos vielä kerrankin näen teidät niin olette tuhoon tuomittuja!'' Taro huusi heidän peräänsä. Kumpikaan ei katsonut taakseen juostessa tunnelissa. Auringon valo häikäisi hetken, kun he juoksivat pihalle. He vain jatkoivat ja jatkoivat juoksemista. Kahden kilometrin päässä he pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Jättiläisiä ei näkynyt missään ja molemmat huokaisivat helpotuksesta.
''Sehän meni hyvin.'' Aaron sanoi ja tönäisi Mounicaa hellästi käteen. Molemmat alkoivat nauramaan. He olivat nyt enemmän kusessa kuin ennen metsään tuloaan. Heillä ei ollut enää hevosta. Jättiläiset olivat tappaneet sen ja varmasti mussuttivat sitä illalla minkä kerkeää.
Heillä ei ollut enää telttaa ja ruuatkin olivat Mounican laukussa mikä oli hevosen kyljessä jättiläisten luona.
He kävelivät kymmenen metrin päähän kahden kiven luokse ja istuutuivat niille.
''No? Mitäs nyt sitten?'' Aaron kysyi. ''Onko lisää hulluja ideoita?''
Mounica naurahti ''Ei ole. Emme voi enää päästä vampyyrejä karkuun he ovat liian lähellä ja meillä ei ole enää hevosta.'' Mounica sanoi. ''Voimme vain valmistautua heidän hyökkäykseen.''
Aaron huokaisi. Mitä he voisivat tehdä? Rakentaa ansoja? Vampyyrit hyökkäävät luultavasti pimeän jälkeen, kun he voivat huoletta liikkua metsässä. Heillä oli vielä jokunen tunti aikaa valmistautua.
''Pakko meidän on jotain tehdä. Tehdään vaikka ansoja. Ehkä muutama vampyyri on tarpeeksi tyhmä juostakseen sellaiseen.'' Aaron ehdotti. Mounica oli samaa mieltä ja he alkoivat tekemään ansoja heidän ympärilleen. Jokaiseen suuntaan sadan metrin päähän kahdesta kivestä millä he istuivat, he tekivät kolme metriä syvän kuopan ja asettelivat teräviä puun oksia kuopan pohjalle pystyyn. Lopuksi he peittelivät ne puun oksilla missä oli vielä lehtiä tai havuja. He raatoivat pari tuntia niitä tehden. Aaron teki montut ja Mounica asetteli oksat pystyyn.
Kun he olivat valmiit he kävivät taas kiville istumaan. Molemmat olivat väsyneitä, mutta Mounica ei tahtonut käydä nukkumaan. Aaron sen sijaan yritti ja kävi makuulleen pehmeälle maalle ja sulki silmänsä.
Hänellä oli levoton olo ja hän ei saanut ajatuksiaan pysähtymään.
Hän pohti ja pohti miten he voisivat selviytyä seuraavasta yöstä kun vampyyrit hyökkäävät ja hän palasi koko ajan siihen, että he tarvitsivat liittolaisia. Mutta eivät he niitä saaneet jättiläisten metsästä. Ellei sitten jompikumpi keksi keinoa suostutella jättiläiset heidän puolelleen. Se laiva oli kylläkin jo seilannut sillä hetkellä, kun Aaron paljasti olevansa puoliksi pimeä.
Siinä se oli!
Hän oli puoliksi pimeä. Jättiläiset pelkäsivät ja inhosivat pimeitä noitia ja syystä. He olivat kieroja ja vaarallisia. Sitten Aaron sai idean. Hullun idean. Hänen olisi päästettävä oma kierous valloilleen. Pystyisikö hän tekemään sitä? Oliko se jo liian kieroa?
Aaronin valtasi levoton innostus. Mounica ei saisi ikinä tietää siitä. Heidän tiensä eroaisivat samantien jos Mounica tietäisi mitä Aaron ajatteli. Hän avasi silmänsä ja nousi istumaan.
''Etkö saa unta?'' Mounica kysyi.
''En. Mietin vain ensi yötä ja sitä kuinka me varmaankin kuolemme.'' Aaron sanoi. Hänen olisi pistettävä paras esitys päälle. Mounica ei saisi epäillä mitään. ''Mutta mikset sinä koittaisi? Ehkä sinulla on paremmat hermot kuin minulla.''
Mounica nyökkäsi ja kävi maahan makuulleen. Aaron oli levoton. Hän oli puoliksi peloissaan ja puoliksi innoissaan ideastaan. Se voisi mennä monella tavalla väärin, mutta Aaronilla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla. Heillä ei ollut enää mitää menetettävää.
Hän suunnitteli kaksikymmentä minuuttia omaa suunnitelmaansa. Suunnitelma oli hyvin yksinkertainen, mutta siinä oli suuret riskit.
Lopulta kun Mounica näytti nukkuvan Aaron nousi ylös. Hän lähti kävelemään takaisin kohti jättiläisten luolaa.

Luku 19

Aaron käveli loivaa ylämäkeä kohti tunnelin suuta. Hän keräili rohkeuden rippeitä ja mietti samalla oliko tämä viisasta.
Tämä oli luultavasti pimeintä mitä hän oli ikinä tehnyt. Hän oli hiukan järkyttynyt omasta kieroudestaan, mutta ei antanut sen estää häntä kokeilemasta. He tarvitsivat jättiläiset rinnalleen. He eivät mitenkään voisi pärjätä ilman heitä.
Aaron astui tunneliin ja taas sama kuoleman haju täytti hänen nenänsä. Hän pinnisteli oksennus refleksiä vastaan.
Hän käveli ja käveli ja yritti olla välittämättä kauheista mielikuvista päässään. Hän kuvitteli kuinka hänet tapettaisiin miljoonalla eri tavalla. Taro kävisi ainakin hänen kimppuunsa samantien kun näkee hänet.
Hän oli puolessa välissä tunnelia ja alkoi kuulla puhetta, mutta ei saanut siitä selvää. Hän sysäsi synkät mielikuvat pois päästään ja jatkoi kävelemistä.
Parin minuutin päästä hän astui luolaan. Hän näki Taron makaamassa hevosen vasemmalla puolella ja hän ilmeisesti nukkui. Matra ja Murat istuivat molemmat hevosen edessä selkä tunneliin päin. Kukaan heistä ei ollut huomannut vielä Aaronia.
Hevosen takana oli nuotio. Tai ennemminkin kokko. Matra ja Murat paistoivat hevosta tikkujen päässä.
Aaron yskäisi kuuluvasti.
Kukaan ei kuullut.
Hetken päästä Aaron yskäisi vielä vähän kuuluvammin.
Tällä kertaa Matra ja Murat lopettivat syömisen ja kääntyivät Aaroniin päin. Hänet nähdessään he nousivat nopeasti ylös seisomaan ja katselivat vihaisesti Aaronia.
''Mitä sinä täällä teet kurja pimeän noita!'' Matra sylkäisi suustaan. Aaron olikin odottanut näin tervetullutta reaktiota.
''Olette väärässä. En ole pimeän noita. Olen puoliksi valkea ja tulin suostuttelemaan teitä taistelemaan meidän rinnalla.'' Aaron sanoi ja hän yllättyi siitä, että hänen äänensä oli vakaa.
''Toisin sanoen tulit tänne kuolemaan. Odotas kun Taro herää.'' Matra sanoi ja hymyili ilkeästi. ''Me sanoimme jo aikaisemmin, että emme taistele kanssanne.''
''Niin sanoitte, mutta minulla on keino muuttaa teidän mielenne.'' Aaron sanoi itsevarmasti. ''Herättäkää vain Taro. Tahdon nähdä hänenkin ilmeen kun suostuttelen teitä.''
''Sinulla ei ole mitään keinoa saada meidän mieltä muuttumaan. Ja me emme veljeile pimeän noitien kanssa.'' Matra sanoi.
''Kuten sanoin en ole pimeän noita. Olen puoliksi valkea. Mutta olen myös puoliksi pimeä. Siksi ei tuota vaikeuksia tehdä sitä mitä aion kohta tehdä.'' Aaron sanoi hymyillen. ''Mutta kaikin mokomin. Herättäkää Taro.''
Matra mulkoili Aaronia halveksuen ja selvästi hänen päässään raksutti jotain. Hän ilmeisesti mietti mitä Aaron oli suunnitellut, mutta ei ollut vielä keksinyt, että mitä. Hän potkaisi Taroa kylkeen ja Taro hätkähti.
''Mitä pirua sinä potkit. Anna minun nukkua.''
''Meillä on täällä vieras.'' Matra sanoi. Taro nousi hitaasti ylös ja kun hän kääntyi ympäri ja näki Aaronin hänen unenpöpperöiset kasvot täyttyivät vihasta.
''Sinä saastainen pimeän noita. Haluatko kuolla?'' Hän huusi niin, että sylkeä lensi pitkin lattiaa. Aaron valmistautui taisteluun. Onneksi jättiläiset olivat hitaita, Aaron saisi torjuttua ja väisteltyä heidän iskunsa helposti.
''En tullut tänne kuolemaan. Tulin suostuttelemaan teitä taistelemaan kanssamme.'' Aaron sanoi.
''Me emme ikinä puolustaisi kirottuja pimeän noitia.'' Taro sanoi ja Aaronia alkoi jo ärsyttää, kun häntä koko ajan sanotaan pimeän noidaksi.
''Minä olen puoliksi valkea!'' Aaron huudahti. Häneltä alkoi palaa hermot mikä osittain yllätti hänet itsekkin.
''Voi. Onko pikku noita vihainen.'' Taro sanoi esittäen pelokasta. Matra nauroi ja Muratin kasvoillakin käväisi pieni hymy.
''Ette naura kauan.'' Aaron sanoi ja yritti hymyillä niin ilkeästi kuin pystyi. Hän tunsi silmiään kirvelevän hetken ajan. Hän hätkähti sitä. Hän ei ollut edes taikonut ja hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi hetkeksi.
''Ai et ole pimeän noita vai? Mitä silmillesi sitten tapahtui äsken.'' Matra kysyi. Aaron ei pystynyt vastaamaan.
Taro ei ilmeisesti enää jaksanut jutella sillä hän alkoi huutamaan ja lähti juoksuun kohti Aaronia. Aaronista tuntui, että maa tärähteli Taron jalkojen iskeytyessä maahan. Hänen lähestyessä Aaron kyykistyi ja odotti. Taro nosti molemmat kätensä ilmaan ja huusi. Hän löi kaikilla voimillaan, mutta hän ei oppinut viime kerrasta. Aaron loihti eteensä savuavan kilven ja Taro lensi taas taaksepäin osuessaan siihen.
Taro oli vielä horjumaisillaan, kun Aaron ampui niin suuren paineaallon kuin pystyi Taroa rintaan. Taro lensi monta metriä selälleen takaisin hevosen vierelle. Hän vaikeroi maassa hetken ajan. Sitten hän nousi takaisin ylös.
Aaron tunsi pientä hyvää oloa satuttaessaan Taroa. Aaron ei pitänyt hänestä yhtään. Tunne oli kylläkin molemmin puoleinen. ''Sinä kirottu otus. Hyökätään yhdessä. Tapetaan tuo elukka!'' Taro huusi Matralle ja Muratille. Kaikki kolme näyttivät valmistautuvan hyökkäykseen. Nyt tai ei koskaan Aaron ajatteli.
''Te ette halua hyökätä.'' Aaron sanoi. Kaikki kolme näyttivät ihmettelevän Aaronin rohkeutta. Hän itsekkin ihmetteli sitä. ''Katsokaa tarkkaan ja miettikää uudestaan autatteko meitä vai ette.'' Aaron sanoi ja laittoi käden taskuun. Nosti sieltä kuukiven esille. Tuttu voiman tunne alkoi levitä Aaronin kädestä rintaan ja niin kuin viimeksikin, aluksi se tuntui epämiellyttävältä, mutta muuttui miellyttäväksi hetkessä.
Matran silmät pyöristyivät kauhusta ja Murat otti muutaman askelen taaksepäin ja kompastui hevosen ruhoon. Taro vain katseli hölmistyneenä Aaronia ja kuukiveä. ''Mitä sinä meinaat?'' Hän kysyi ihmeissään.
Aaron antoi pimeyden vallata itsensä ja hän sulki silmänsä. Hän näki tutuksi tulleen kuusimetriä korkean portin ja näki sen takana lentelevät demonit.
Hän oli taas kotona.
Hän piti silmiään kiinni vielä hetken ajan kunnes Matra huusi hysteerisesti, että lopeta.
Aaron avasi silmänsä ja näki seitsemän metrin korkeudella taas ukkospilven melkein luolan keskellä ja portin pilarit alkoivat kasaantua pala palalta pilven alla.
''Autatteko meitä?'' Aaron kysyi ja hymyili ilkeästi. ''Vai annanko demonien tulla luolaanne?''
Matra katsoi Aaronia kauhuissaan. ''Et sinä uskaltaisi!'' Hän huusi pilven tuomien ukkos äänien yli.
''Tahdotteko tosissaan ottaa siitä selvää?'' Aaron kysyi. Pilarit olivat jo kolmen metrin korkeudella. Puolessa välissä.
''Sinä olet hullu!'' Murat huusi. Se oli ensimmäinen kerta kun hän avasi suunsa Aaronin palattua luolaan. ''Tuhoat koko maailman!''
''Enpäs.'' Aaron sanoi. ''Kutsun vain yhden demonin tänne ja kun se on hoidellut teidät, heitän sen takaisin demoni maailmaan.'' Aaron sanoi vaikka hän ei tiennytkään pystyisikö hallitsemaan demoneja kuukivellä. Toivottavasti jättiläiset eivät tienneet sitä myöskään.
Portti oli neljä ja puoli metriä korkea. ''Teiltä loppuu aika kesken. Portti on jo yli puolen välin valmis.'' Aaron näki jättiläisten epätoivon heidän silmissään.
Sitten Matra polvistui ja alkoi anella armoa. ''Lopeta tuo. Me autamme teitä, kunhan vain lopetat tuon.''
Aaron laittoi kiven takaisin taskuunsa ja voiman tunne hävisi. Taas hänellä oli alaston olo. Luolassa oli nyt kaksi noin viiden ja puolen metrin korkuista pilaria.
Aaron hymyili itsekseen. Hän oli onnistunut. Hänen silmiään kirveli, mutta hän ei välittänyt siitä.
''Te tulette ennen pimeää meidän luoksemme. Odotamme teitä kahden kilometrin päässä luolasta, mutta varokaa tullessanne meidän tekemää ansaa. Jos olette tarkkoja ette putoa sinne.'' Aaron sanoi ja oli vieläkin ylpeä itsestään. Olihan tuo kieroa ollut, mutta se toimi niin kuin pitikin.
Mounica saisi hepulin jos kuulisi mitä Aaron oli tehnyt. ''Ja ei sanaakaan Mounicalle siitä mitä täällä tapahtui tai kutsun demonin peräänne. Onko selvä?'' Aaron kysyi nyt hyvin itsevarmana. Hän oli saanut jättiläiset puolelleen. Kiristämällä, mutta silti.
Jättiläiset nyökkäsivät myöntymisen merkiksi. ''Sanotte Mounicalle, että muutitte mielenne ja ette tahdo maailman tuhoutuvan.'' Aaron käski jättiläisiä. Taas he vain nyökkäsivät. He pelkäsivät Aaronia. Aaron ei ollut varma mitä siitä ajattelisi. Toista kertaa hänestä tuntui kuin hän oli pimeän noita. Ensimmäisen kerran siltä oli tuntunut Romonan teltassa hänen omaksuessaan pimeys itseensä. Mutta tämä kerta oli erilainen. Aaron oli ollut kiero omasta vapaasta tahdostaan. Se sai Aaronin tuntemaan itsensä vahvaksi.
Hän oli onnistunut jossain missä Mounica oli epäonnistunut. Toivottavasti jättiläiset vain pitävät suunsa kiinni portista ja Aaronista.
''Nähdään parin tunnin päästä.'' Aaron sanoi ja kääntyi ympäri. Hän lähti kävelemään tunnelia pitkin takaisin ulkoilmaan. Muutaman minuutin päästä hän oli ulkona. Hänen pitäisi keksiä jokin syy miksi hän oli poistunut ja jättänyt Mounican yksin.
Aaron lähti kiertelemään metsää ja etsiskeli joka paikasta marjoja. Ei mennyt kauaa kun hän niitä löysi. Hän keräsi taskut täyteen ja kädet täyteen ja lähti kävelemään kohti heidän niin sanottua leiriä.
Aaronin oli pakko jättää teltta ja Mounican laukku luolaan sillä olisi herättänyt epäilyksiä jos Aaron olisi palannut niiden kanssa. Nyt heillä oli syötävänään pelkkiä marjoja ennen suurta taistelua.
Aaron meinasi unohtaa laittaa korun kaulalleen. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota silmien kirvelyyn. Hän huomasi sen vasta kun oli lähellä heidän paikkaansa. Mitähän Mounica olisi ajatellut jos Aaron olisi tullut takaisin silmät mustina?
Aaron oli kymmenen metrin päässä heidän kiviltä, kun hän huomasi Mounican istuvan toisella niistä ja hän näytti levottomalta.
Aaron saapui siihen Mounican eteen ja Mounica hyppäsi kiveltä ylös ja alkoi taas raivoamaan. ''Tajuatko kuinka huolissani minä olin? Et saa kadota tuolla tavalla. Missä sinä oikein olit?'' Aaron yritti rauhoittaa häntä.
''Olin vain keräämässä marjoja.'' Hän sanoi ja näytti käsiään. Mounica pysähtyi paikoilleen.
''Ai.''
''En ollut kaukana ja en ollut poissa kauaa.'' Aaron sanoi. Mounica näytti rauhoittuvan.
''Olipa tuo helppoa'' Aaron ajatteli. Hän kävi istumaan toiselle kivelle ja kaatoi Mounican käsille puolet keräämistään marjoista.
''Kiitos.'' Mounica sanoi. ''Minulla onkin hirveä nälkä.''
''Niin minullakin.''
''Meillä on enää pari tuntia aikaa ennen kuin vampyyrit hyökkäävät.'' Mounica sanoi ja se oli isku Aaronin vatsaan. Hän ei halunnut ajatella tulevaa taistelua vaikka heillä olikin nyt liittolaisia. ''Mitä suurimmalla todennäköisyydellä me emme selviä siitä kahdestaan.''
Aaronin teki mieli kertoa Mounicalle, että heillä oli nyt apulaisia, mutta hän ei voinut. Hän vain mussutti marjoja minkä kerkesi ja oli hiljaa.
''Hyvällä tuurilla kaksi tai kolme vampyyriä juoksee tekemiimme ansoihin ja sitten heitä onkin jäljellä enää vain kahdeksan tai seitsemän.'' Mounica laski. ''Ei paha.'' Aaron ei oikein uskonut Mounican olevan tuota mieltä oikeasti.
Aaronilla oli toivoa vielä.

He odottelivat pimeän tuloa siinä kivillä istuen ja kun aurinko alkoi laskea tunnelma kiristyi entisestään. Sitten kauempaa alkoi kuulua töminää. Jättiläiset. He olivat tulossa.
Mounica nousi seisomaan ja katseli äänien suuntaan. Vähän ajan kulutta Mounican ilme kirkastui kun hän näki ne. ''Te tulitte sittenkin.'' Hän sanoi innoissaan. Matra katsoi Aaronia pitkään ja Aaron pudisti hänelle päätään.
''Kyllä. Me muutimme mielemme. Emme tahdo maailman tuhoutuvan.'' Matra sanoi ja käänsi katseensa pois Aaronista. Mounica näytti innostuvan vielä lisää.
''Kuulitko Aaron? Meillä on sittenkin mahdollisuus.'' Mounica sanoi ja meni Aaronin eteen ja tarrasi tätä käsistä kiinni ja vetäisi ylös seisomaan.
Aaron kuvitteli kuinka Mounican naama venähtäisi jos hän kuulisi mitä Aaron oli tehnyt. Aaron yritti näyttää yllättyneeltä.
Aurinko laski koko ajan alemmas ja alemmas. Jättiläiset odottivat ihan hiljaa. Yksikään heistä ei sanonut sanaakaan. Mounica lopetti yrittämisen kymmenessä minuutissa huomattuaan, että jättiläiset eivät tahtoneet puhua hänelle.
Aaronia alkoi kuumottamaan se seikka, että jättiläiset voisivat möläyttää Aaronin kierouden minä hetkenä hyvänsä. Hänen oli vain luotettava siihen, että oli pelotellut jättiläisiä tarpeeksi.
Puoli tuntia auringon laskun jälkeen Aaronin pään ohi viuhahti jotain ja sitten puusta kuului ääni, kun jokin kolahti siihen. Aaron katsoi vieressään olevaa puuta ja siinä sojotti nuoli ja nuolen päässä näytti olevan paperilappu.
Aaron repäisi paperin irti nuolesta ja luki ääneen. ''Teillä on kaksi tuntia aikaa jättää kuukivi kiville millä istutte ja saatte kävellä pois ilman taistelua.
Jos ette jätä kiveä siihen ja poistu, teitä odottaa kivulias kuolema.
Tämä on teidän viimeinen mahdollisuus.''
Aaron katsoi Mounicaa ihmeissään. ''He eivät tahdo taistella kun jättiläiset ovat puolellamme.'' Mounica sanoi. ''He tietävät että he ovat ne jotka kuolevat.''